maanantai 12. joulukuuta 2011

Ei vielä joulua!

Joka vuosi odotan joulua koko syksyn ja sitten vihdoin kun joulu on lähelle, menen paniikkiin ja toivon, että joku siirtäisi sitä parilla kuukaudella eteenpäin. Muutamaan päivään latautuu niin paljon odotuksia ja minä en ole siihen valmis, jotain puuttuu. Joka joulu odotan tapahtuvaksi jotain, mitä en osaa edes tarkkaan määritellä, jotain, minkä kai yhdistän lapsuuden jouluihin ja joka kuitenkin jää aina puuttumaan. Kai minä olen muuttunut. Minä koen rakastavani joulua, mutta se on hieman ristiriitaista, koska elämäni joulut eivät ole olleet kovinkaan hyviä. Lapsena ja nuorena joulut olivat aika ikäviä äitini juomisen takia ja vanhempana olen joulun perhekeskeisyyden takia käynyt niin pohjalla muutamana jouluna, että olen hädin tuskin selvinnyt hengissä. Koskaan en tunne itseäni yksinäisemmäksi ja elämääni turhemmaksi kuin jouluna. Viime jouluna heräsin joka ikinen aamu niin hirvittävään ahdistukseen, että nousin ylös jo ennen kahdeksaa, koska en kestänyt olla sängyssä, sitä edellisenä jouluna vietin kaikki lomani yöt itkien. Siitä huolimatta minä haaveilen joulusta koko syksyn. Oikeastaan kai haaveilen joulun odotuksesta ja valmistelusta, en niinkään itse joulusta, jota pelkään. Ja jo nyt alkaa mieleeni hiipiä kauhu nimeltä kevät... En kestä sitä valoa ja energiaa ja painetta tehdä jotain elämälläni... Tämä ei muuten ole se suunnittelemani joulupostaus, minä vain kerron kaiken negatiivisen, niin siihen varsinaiseen postaukseen jää sitten se positiivinen. (Joku varmasti jo ajatteli, että enkö minä osaa edes joulusta puhua positiiviseen sävyyn!) Joulu on minulle kuitenkin myös positiivinen tapahtuma, johon liittyy paljon hyvää, mutta se on myös vaikeaa aikaa, enkä koskaan tiedä etukäteen, minkälaisen joulun tulen viettämään. 

Leikkauksenkin suhteen kauhu vain kasvaa. Se ei tunnu minusta riskiltä, se tuntuu itsemurhalta. Huomaan jopa tekeväni järjestelyjä kuolemani varalta. Miksi minä olen niin vakuuttunut, että kuolen... Minut on leikattu ennenkin ilman ongelmia, olen nuori ja terve, lääkärin mukaan riski on noin 0,1 prosenttia tässä leikkauksessa ylipäätään ja silti minusta tuntuu, etten selviä. En pysty edes kuvittelemaan elämääni leikkauksen jälkeen, koska minä en herää siitä nukutuksesta...   En tiedä mitä tehdä, voinko tosiaan jättää näin valtavan ennakkoaavistuksen huomiotta. Olen taikauskoinen ihminen ja normaalisti uskoisin tätä tunnetta... Vai pelkäänkö vain sitä, että joudun luopumaan ruoasta ja aivoni käsittelevät asiaa näin. Sekin on pelottavaa, koska niin paljon kuin vihaankin syömistä, minä myös rakastan syömistä. Se on ainoa lohtuni ja seurani ja kumppanini ja ilman sitä minulla ei ole mitään. Miten minä selvien kaikista pitkistä yksinäisistä päivistä sitten kun en enää voi syödä... 

Syömisen suhteen on myös ollut aivan kauheaa viime aikoina. Minulla on taas meneillään jakso, jolloin syön täysin pakonomaisesti. Syön pelkkää roskaa ja minulla on koko ajan huono olo, mutta silti syön vain lisää. Kaupassa ei ole mitään mitä haluaisin, mutta silti ladon koriini ruokaa, kai toivoen, että jokin auttaa, että jokin täyttää sen tyhjyyden, jonka takia syön. Samalla taas ajattelen, miten suuri menetys ruoasta luopuminen tulee olemaan. Eilen söin itseni niin täyteen, että teki pahaa ja vatsa oli tuskallisen täynnä ja silti jatkoin syömistä. Lopulta minulla oli niin huono olo, että riisuuduin ja avasin parvekkeen oven, että edes kylmyys harhauttaisi minua vatsakivusta ja kuvotuksesta. Aamulla heräsin edelleen huonovointisena, mutta silti koko päivän ajattelin, että heti kun voin paremmin, menen ostamaan ruokaa. Minulla ei ole ollut näin suuria ongelmia ruoan suhteen vuosiin. 

Minä vain en osaa elää tätä elämää, kaikki tuntuu niin vaikealta ja ylivoimaiselta, ihan arkisetkin asiat. Kaikki jää hoitamatta ja toivoisin niin koko sydämestäni, että voisin vain jäädä kotiin. Että voisin luovuttaa ja lakata taistelemasta. Taistelen kaikin voimin pitääkseni yllä kuvaa itsestäni normaalina ihmisenä, mutta minä en ole normaali. Minussa on jokin hyvin perustavanlaatuinen vika, en tiedä mikä, mutta jostain syystä minä olen hyvin viallinen ihminen, minun aivoissani ja ajattelussani on jotain pahasti pielessä. Olen viettänyt kokonaisen elämän yrittäen matkia normaaleja ihmisiä, yrittäen käyttäytyä ja toimia kuin muut. Olen niin epävarma niin monessa asiassa. Töissä oli tilanne, jossa aloin tehdä tiettyä työtä, mutta muut sanoivat, että se kuuluu tehdä toisin, joten annoin heti peräksi ja olin vielä häpeissäni, että olin niin tyhmä, etten osannut. Kunnes sitten saatuamme työn tehdyksi tajusimme, että se olisikin pitänyt tehdä niin kuin alunperin ajattelin ja nyt joudumme tekemään sen uudelleen. Minulle ei tullut edes mieleen, että voisin olla oikeassa. Minulla on taipumus kuvitella kaikki vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi kuin onkaan ja kuulostan idiootilta pyytäessäni neuvoa yksinkertaisimpaankin asiaan. En vain osaa luottaa siihen, että minä osaisin tehdä jotain oikein. Työkaverini ovat niin itsevarmoja, he tuntuvat tietävän mitä he ovat tekemässä, että he osaavat tehdä työnsä. Minä olen koko ajan niin ahdistunut, koska minusta tuntuu, etten osaa mitään, että olen niin tyhmä. He ovat niin varmoja tulevaisuuden suhteen, minä taas ajattelen kauhuissani tämän projektin loppumista, koska minulla ei ole aavistustakaan, mistä saisin töitä. Minusta tuntuu, että kaikki työnantajani ovat katuneet palkkaamistani. En tiedä mikä minussa on vikana, koska kyllä minä yritän. Jo joskus kauan sitten nuoruuden kesätöissä, erästä työtä tehdessäni yritin ihan kaikkeni ja raadoin kuin orja saadakseni hyvää jälkeä aikaan, mutta pomoni ei ollut tyytyväinen. Toinen työntekijä teki samaa työtä hutiloimalla ja kauhulla ajattelin että pomomme haukkuu hänet, mutta hän saikin kehuja. En tiedä miksi; miten minun kova yrittämisenikään ei vastannut sitä, minkä toinen osasi tehdä noin vain, edes tekemättä työtä kunnolla; miksi minä en osannut. Yritän niin kovasti, mutta en koskaan onnistu toimimaan muiden odotusten mukaisesti. Se tekee töissäkäymisestä joskus painajaista ja varsinkin ajatus uudesta työstä kauhistuttaa minua. Joskus minusta tuntuu, että minun pitäisi varoittaa mahdollista työnantajaa, ettei minua kannata palkata, etten osaa mitään, että olen liian epävarma toimimaan itsenäisesti ja liian tyhmä osatakseni tehdä mitään oikein. Tosin se ei yleensä olisikaan tarpeen, koska eihän minua yleensä palkatakaan. Saan melkein aina haastattelun, mutta työpaikan saa aina joku muu. Sain tämän nykyisen työn ihan täysin sattumalta, enkä voi kuvitellakaan, että onnistuisin löytämään enää oman alani töitä ja ajattelen kauhulla, miltä minusta tuntuu, kun olen siivoojana jossain ja kaikki tietää, mikä epäonnistuja minä olen, kun tietyt sukulaiset virnistelee puhuessaan siitä. Se ajatus kauhistuttaa minua niin paljon, että voisin oksentaa. Mikä ihme sai minut edes yrittämään, miksi en jäänyt nuoruuteni työpaikkaan, jossa minuun oltiin tyytymättömiä vain silloin tällöin ja jossa työ oli niin yksinkertaista, ettei edes minun kaltaiseni idiootti saanut paljon tuhoa aikaan. Kai se on se sama ajatus, mikä aina nuorena sai minut uskomaan, että jos vain laihtuisin, olisin ihan kokonaan eri ihminen ja suunnittelin ja haaveilin aina sen ihmisen elämästä. En edes ajatellut, mitä minun pitäisi tehdä, mitkä minun kaltaiseni typeryksen mahdollisuudet olisivat, minä tavoittelin sen jonkun toisen elämää, sen jonkun joka en voi koskaan olla. Ja nyt minä olen jumissa yrittämässä elää sen toisen elämää, enkä minä pysty siihen.

Jouluun on alle kaksi viikkoa ja minulla on edelleen joulun tunnelma hukassa. Ehkä se on aina ollutkin. Yritän luoda oikeat ulkoiset puitteet, mutta aattona tunnen vain suurta tyhjyyttä, koska minä olen yksin, koska minulla ei ole lapsia, koska vanhempani ovat joka vuosi vuoden vanhempia, koska minun elämästäni ei tullut mitään. Äitini on alkanut viime aikoina puhua siitä, mitä teen, kun vanhempiani ei enää ole, heidän talonsa ja muun suhteen. Pelkkä ajatus saa sydämeni hakkaamaan ja ahdistuksen täyttämään joka sopukan minusta. En tiedä mitä sanoa. Joskus mietin tietääkö hän, etten aio elää heidän jälkeensä kuin sen aikaa, että saan järjestettyä kaiken, etten kestä jäädä yksin. Kai se on aika kauhea asia äidille, ettei minulla ole ketään. Joskus hän kysyy, eikö minulla ole edes mahdollisuutta saada ketään kaveria, enkä tiedä mitä vastaisin. Olen sanonut rehellisesti, että ihmiset eivät pidä minusta, enkä osaa tehdä mitään sitä muuttaakseni, eikä hän koskaan vastaa siihen mitään. En tiedä mikä vastaus saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Tiedän myös, miten kovasti hän olisi halunnut lastenlapsia ja tiedän, miten paljon hän suree sitä, ettei saanut niitä ja minulla on hirveä olo, kun en kykene niitä hänelle antamaan. Lasten pitäisi tuottaa vanhemmilleen iloa, mutta minä olen tuottanut vain huolta ja surua ja häpeää. 

Tämän piti itse asiassa olla positiivinen postaus, kevyt väliaikatiedotus. Ehkä minun pitäisi alkaa vähän harkitsemaan mitä kirjoitan, eikä vain kirjoittaa mitä mieleen tulee. Joskus minusta tuntuu kuin tämä teksti ei edes välillä kävisi tajunnassani, sen vain siirtyy sormieni kautta suoraan alitajunnastani ruudulle. Tosin minä tämän aina julkaisen. Joka tapauksessa, joulun tunnelma on hieman kateissa. Ehkä se vielä jostain löytyy ennen joulua. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, en halua tietää, eikä se muuttaisi mitään. Huomenna on maanantai ja yritän katkaista tämän syömisen kierteen. 


12 kommenttia:

  1. Uskon että leikkausta kohtaan tuntemasi kauhu on täysin normaalia, ja siihen myös vaikuttaa se seikka, että leikkaus tulee muuttamaan elämääsi.
    Minä olen monesti tuntenut samankaltaista kauhua eri tapahtumia kohtaan. Teini-ikäisenä olin 100% varma, että kuolen ekalla ajotunnilla kun piti ajaa lumessa. Itkin yöllä, luulin etten näkisi vanhempiani enää. Mutta toisin kävi.

    Ennen lentomatkaa olen samoin ollut täysin vakuuttunut, että juuri minun lentoni kuuluu siihen häviävään pieneen prosenttiin (suunnilleen samaa luokkaa kuin leikkausriskisi) joka syöksyy maahan. Mutta se ei syöksynyt, ja vietin upean loman.

    Uskon, että kyseessä on "vain" pelko päästää irti vanhasta elämästä. (Ja leikkauksethan tuntuvat hieman kammottavilta muutenkin.)
    Toivon että kuitenkin lähdet leikkaukseen. Uskon vakaasti kaiken menevän enemmän kuin hyvin. :)

    Voimia.

    VastaaPoista
  2. Moi! Minäkin elän aika lailla jatkuvasti jonkinasteisten pahojen aavistusten keskellä, mutta yleensä noudatan niitä ja mikä tärkeämpää, koskaan en ole tuntenut näin voimakasta ennakkoaavistusta. Tämä ei edes tunnu miltään aavistukselta, vaan faktalta! Mutta, aion silti mennä leikkaukseen. Jonkin on muututtava elämässäni. Toivon tosiaan, että tämä on vain jonkinlainen psyykkinen oire odotettavissa olevasta muutoksesta. :) Mutta jos minusta ei kuulu leikkauksen jälkeen, niin olen sitten varmaan kuollut! :/

    Kiitos! :)

    VastaaPoista
  3. Ensinnäkin noista ennakkoaavistuksista ja niihin liittyvästä taikauskosta. Se, että elät niiden ennakkoaavistusten mukaan, ei tarkoita että ne pitäisivät paikkaansa. Kun jätät jotain tekemättä huonon aavistuksen takia, voit ajatella sen jälkeen (tietoisesti tai alitajuisesti), että hyvä kun et tehnyt asiaa X, jäi kamala asia Y tapahtumatta. "Onneksi en mennyt siihen leikkaukseen, olisin varmasti kuollut." Et vaan ikinä saa tietää mitä olisi tapahtunut, jos olisitkin jättänyt ennakkoaavistuksen huomioimatta ja tehnyt sen asian. Kaikki olisi voinut sittenkin mennä hyvin...

    Ihmisen psyyke on ihan älyttömän monimutkainen juttu, ja vaikka on totta että emme käytä täyttä aivokapasiteettiamme ja että alitajunnassamme on paljon enemmän tietoa kuin mitä pystymme koskaan tajuttavaan muotoon prosessoimaan (mikä siis selittää varmasti ennakkoaavistusten paikkaansapitävyyden JOISSAIN tapauksissa ja joskus), niin juuri se psykologia on vastuussa myös niistä valheellisista ja pahaenteisistä "aavistuksista". Eivät ne tarkoita sitä, että sinä jotenkin tietäisit vielä tapahtumattoman leikkauksen kohtalosta, ne ovat vain jonkinlaisia syvällä vellovien pelkojen manifestejä. Kukaan ei voi tietää miten siinä leikkauksessa käy, se ei ole tapahtunut vielä, eikä vielä ole olemassa mitään informaatiota, jonka perusteella edes alitajuntasi voisi päätellä sen menevän huonosti. Lähes varmasti se menee hyvin.

    Olet fiksu ihminen ja tajuat aivan varmasti kaiken tuon itsekin. Itse olen huomannut, että toisnaan auttaa, kun joku muukin sanoo sen itsestäänselvyyden ääneen (tai tässä tapauksessa "ääneen"). Minä kärsin mitä oudommista pelkotiloista ja "ennakkoaavistuksista" toisinaan. Joskus ne ovat heikkoja ja joskus vahvoja, joskus ne oikeasti haittaavat elämääni ja joskus vain pistävät valitsemaan eri lenkkireitin. Silloin kun ne oikeasti kohtaan, huomaan yleensä niiden olleen turhia. (Nimim. yksikään lentoni ei vielä ole päätynyt putoamiseen...)

    Mutta asiasta seuraavaan. Sinua on joskus kritisoitu negatiivisuudestasi. Minä taas kiitän sinua ihan mielettömästä ja syvällisestä rehellisyydestäsi. Voi kun vain voisin kertoa sinulle, miten samanlaista elämää minä täällä "elän". Toisinaan tuntuu kuin kävisit jokaisen _minun_ ajatukseni ja tunnetilani ja kokemukseni läpi ja analysoisit sen auki. Jopa tuo joulujuttu voisi olla suoraan minun elämästäni. Osaisinpa kirjoittaa yhtä hyvin kuin sinä!

    Sinun blogisi on tuonut elämääni paljon hyvää, se tuntuu jollain selittämättömällä tavalla hyvältä, että en ole ainoa ihminen maailmassa, joka ajattelee ja tuntee näin, vaikka siis tietenkään en samaa kenellekään toivoisi. Harmi, etten voi enkä osaa antaa sinulle mitään takaisin. Halusin nyt kuitenkin kertoa, että sinulla on oikeasti suuri vaikutus ainakin yhteen ihmiseen, uskon että useampaankin. Kiitos siitä. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja luen täällä taustalla blogiasi, vaikka en yleensä kommentoikaan.

    VastaaPoista
  4. Moi! Minulla on todella ristiriitainen suhde taikauskoisuuteen, koska järjelläni TIEDÄN, että se on ihan roskaa, mutta siitä huolimatta minä USKON siihen. Minut on kasvatettu taikauskoiseksi toisen vanhempani ollessa todella taikauskoinen ja tavallaan sitä itsekin lietsoo kiinnittämällä huomiota siihen, miten tietyt ennakkoaavistukset osuu oikeaan ja ne taas jotka ei osu, unohtuu. Mutta toisaalta siitä huolimatta, että ajattelen kaiken tälläisen olevan pötyä, minulle on tapahtunut muutama asia, joita on hyvin vaikea uskoa pelkäksi sattumaksi.

    Itsekin ajattelen, että tämä leikkaukseen liittyvä ennakkoaavistus on vain jonkinlaista pelkoa muutoksen suhteen. Enemmän silti ajattelen vanhempiani, koska jos kuolen, enhän minä sitä itse tiedä. Mutta minä aion tehdä sen joka tapauksessa, pelosta huolimatta.

    Minuakin helpottaa tietää, että on muitakin, joilla on samoja vaikeuksia ja ongelmia. Ei siis sillä tavalla, että toivoisin tätä kenellekään muulle, mutta ymmärrät varmasti mitä tarkoitan. Todella ihanaa kuulla, että blogistani on sinulle hyötyä! Tuollaiset kehut tuntuu niin oudoilta, koska olen aina pitänyt itseäni ihan täysin turhana ihmisenä, josta ei ole mitään iloa kenellekään, mutta todella hienoa, jos saat jotain teksteistäni! Minä saan ihan mielettömän paljon iloa siitä, että ihmiset lukevat ja kommentoivat blogiani ja että saan edes virtuaalisesti olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, joten annat minulle takaisin todella paljon!

    Kaikkea hyvää myös sinne! :)

    VastaaPoista
  5. Oon viettänyt tässä pari päivä nenä tiiviisti kiinni sun blogissa. :D Kirjoitat ihan hemmetin hyvin! Paljon voimia sinulle.

    VastaaPoista
  6. Kiitos! :) Tervetuloa lukemaan! :)

    VastaaPoista
  7. Tuntuu hassulta törmätä tekstiin joka on kuin omasta mielestäni revittyä... Saanko halata sinua näin virtuaalisesti? :( *halaa* ♥

    VastaaPoista
  8. Toki saa! :) Halaus täältäkin sinne!

    Surullista, mutta myös helpottavaa kuulla, että meitä samojen asioiden kanssa painiskelevia on muitakin. Ehkä tämä joskus vielä muuttuu paremmaksi, meille kaikille!

    VastaaPoista
  9. heippa hei :)
    Leikkausta edeltävät "kuolemaajatukset" ovat varmasti jokaisella leikkaukseen menijällä, onhan leikkaus/nukutus aina pieni riski...mutta...Minulla on viikon ollut uusi pieni masu, eli lihavuusleikkaus on nyt takanapäin :) Olen paljon lihavampi kuin sinä. Leikkaus meni hyvin, nämä leikkaukset alkaa olemaan monessa paikassa ihan rutiinileikkauksia. Muutaman päivän olin kipeä ja olo oli etova. Nyt on olo helpottanut ja uusi elämä saa alkaa. Tsemppiä sinulle paljon. Älä anna periksi peloillesi, ne ovat vain pelkoja. Jouluhalauksia sinulle rutkasti :)

    VastaaPoista
  10. Moi! Huomasin viestisi vasta nyt, anteeksi, etten aiemmin vastannut! Suomessa on vain yksi kuollut tähän leikkaukseen, mutta silti minua pelottaa ihan hirveästi. Minut on leikattu ennenkin, eikä silloin pelottanut yhtään. Minulla vain on niin paha aavistus ja pelkään jättää sen huomiotta...

    Voitko kertoa enemmän omasta tilanteestasi, olisin kiinnostunut tietämään yksityiskohtaisemmin, jos haluat kertoa. Voit vastata tänne tai sitten sähköpostiosoitteeseeni. Mikään pakko ei ole, jos et halua. :) Kiva kuitenkin kuulla, että sinulla meni leikkaus hyvin! :)

    VastaaPoista
  11. Huhhuh. Mulla on oma laihdutusprojekti menossa ja et voi uskoa, miten paljon voimaa oon saanu lukiessani tänä yönä näitä sun kirjoituksia. Osa jutuista on kuin suoraan omasta päästäni. Ylipainoa näin puolen vuoden laihdutuksen jälkeen edelleen noin 40kg. En vaan tiennyt, että joku muukin voi vihata itseään näin paljon. Osan omista ajatuksistani tajusin oikeastaan vasta, kun luin ne sun tekstistä. Kai tästä on suunta vain ylöspäin. Oon lukenut sun blogia nyt uusimmasta merkinnästä tähän, ja halusin vaan kirjoittaa et uskon, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Tulin äärettömän surulliseksi siitä, ettet oo saanu perhettä mitä oot toivonut, ja jotenki nuoremmasta iästäni huolimatta pelkään samaa. Sulla on kuitenkin hyviä asioita sun elämässä, oon kateellinen siitä mimmoset välit sulla on äitisi kanssa, ja haluun uskoo et meillä kaikilla on niin paljon syitä elää ja jaksaa seuraavaan päivään. Toivottavasti sait tästä sepustuksesta jotain selvää, mun taitaa olla nyt aika mennä nukkuun. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Huomasin ihan sattumalta kommenttisi, en näitä vanhempia tekstejä yleensä katso!

      Kiva, jos olet saanut jotain teksteistäni. Suunta tosiaan on vain ylöspäin. Tai siis painossa toivottavasti alaspäin. :/ Oletko onnistunut jo laihtumaan?

      Yksinjääminen on minulle aivan hirvittävän kipeä asia, mutta se on vain hyväksyttävä. Toivon, ettei sinulle käy samoin!

      Onko sinulla hankala suhde äitiisi? Minunkin suhteeni äitiini oli aiemmin todella vaikea, mutta olemme lähentyneet. Olisiko se mahdollista sinunkin kohdalla?

      Kiitos samoin! :)

      Poista