torstai 1. joulukuuta 2011

Uneton yö

Kello on kohta kolme enkä saa nukuttua. En ottanut illalla melatoniinia, koska sitä ei saisi ottaa joka ilta ja muutenkin olen nukkunut huonosti ja levottomasti muutaman viime yön. Olen niin ahdistunut, että voisin kirkua tai räjähtää tai molempia. Minusta tuntuu, kuin olisin hiuksista varpaisiin täynnä jotain kiemurtelevaa, joka saa ihoni kutiamaan ja yrittää saada minut räjähtämään tuhanneksi pirstaleeksi. En jaksaisi tätä ahdistusta enää. Se tekee minut hulluksi ja saa minut pelkäämään öitä eikä sille näy minkäänlaista loppua. En voi edes kuvitella, että minun koskaan olisi yhtään parempi olo tai että tämä koskaan loppuisi. Yritän kaikin keinoin salata tämän vanhemmiltani, mutta olen niin ahdistunut ja huonolla tuulella, että ärsyynnyn helposti ja tiuskin heille, jonka jälkeen tunnen itseni aivan hirveäksi ihmiseksi. Mitä minä kai olenkin. He ovat ainoa asia, mitä minulla on, mutta olen surkea tytär. Minusta ei ole heille mitään iloa, mikä on entistä hirveämpää, koska he ovat ainoa syy, miksi elän. Tuotan heille vain häpeää ja huolta ja vihaan itseäni sen takia. Mutta en vain pysty hallitsemaan itseäni ja käyttäytymään paremmin. Pelkään pilaavani heidänkin elämänsä. 

Tämä kaikki tuntuu niin loputtomalta. Olisin niin kovasti halunnut normaalin elämän; kumppanin, lapsia, ystäviä enkä mitenkään pääse siitä yli, etten saa niitä. En vain tiedä miten se tehdään, miten kukaan voisi hyväksyä tämän loputtoman yksinäisyyden ja tyhjyyden. Minusta elämässä ei ole mitään järkeä yksin, enkä jaksa enää tätä ahdistusta. En tiedä mitä tehdä. Minun täytyy elää vanhempieni takia, mutta en millään jaksaisi. Tarvitsisin jonkun, joka järjestäisi elämäni kuntoon, hoitaisi kaikki pakolliset asiat ja kertoisi, mitä tehdä. Nuorempana luulin olevani vahva ihminen, enkä voi uskoa, miten heikko oikeasti olen. Vihaan ja häpeän heikkouttani. Ajatuskin tulevaisuudesta saa minut niin hirveän kauhun valtaan, etten voi edes ajatella sitä. Oloni on pahentunut tasaisesti koko aikuisikäni, enkä tiedä kuinka paljon pahempaa enää kestän. Toivon, että joku antaisi minulle luvan luovuttaa; että voisin vain sanoa kaikille, etten pysty, että olen liian heikko ihminen jaksaakseni enää esittää eläväni.

Osa ahdistuksesta aiheutuu siitä, että minun on aivan kauhean vaikeaa saada asioita hoidettua. Yksi tärkeä asia on roikkunut jo vuosia. Joka yö herään ahdistukseen, koska se pitäisi hoitaa ja vannon, että hoidan sen seuraavana päivänä ja joka päivä siirrän sen seuraavaan päivään. Se on aivan naurettavaa; minun täytyisi vain mennä tiettyyn paikkaan ja tavata yksi henkilö ja hoitaa asia, mutta en pysty! Pelkkä ajatuskin saa minut paniikkiin, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Ja joka ikinen päivä ahdistukseni vain kasvaa. Sama pätee ihan pieniinkin asioihin, siirrän kaikkea hiukankin epämiellyttävää loputtomiin, vaikka tiedän, että se vain pahentaa oloani. En vain pysty hoitamaan niitä. Tiedän, miten naurettavalta se kuulostaa, mutta en vain pysty, en pysty muuttamaan ajatusta toiminnaksi. En tiedä onko aivoissani jotain vikaa. Olen myös nyt ollut paljon yksin ja huoli mielenterveydestäni alkaa palata. Mökkihöperyys taitaa olla ihan oikea ilmiö, ei ole tervettä olla aina yksin. Luin jostain lehdestä miehestä, joka sairastui skitsofreniaan ja jolla alkoi olla harhoja ja jäin miettimään voiko minulle käydä niin… En tiedä, tunnistaisinko edes oireita. Olen lähinnä ahdistunut ja ollessani koko ajan yksin, liu’un omaan maailmaani, mutta ehkä se on vain suojamekanismi. Tosin sekin on erilaista kuin ennen. Pystyin ennen vaipumaan unelmiini tunneiksi, päiviksi kerrallaan ja pitämään todellisuuden visusti loitolla. Menetin sen kyvyn täyttäessäni 30, koska silloin viimeinenkin toivon hitunen muutoksesta kuoli pois. En edes tiedä huomaisinko, jos sairastuisin ja se on ehkä pahinta.

Olen aivan uuvuksissa ja joudun heräämään muutaman tunnin kuluttua, mutta pelkään mennä sänkyyn. Olen aivan poikki, mutta silti sänky, joka ennen oli turvapaikkani, näyttää silmissäni kidutusvälineeltä. Pelkään sitä kaaosta ja levottomuutta, mikä saa minut valtaansa, kun yritän nukkua. Toivon, etten olisi yksin, että täällä olisi joku, joka vain olisi läsnä ja saisi minut tuntemaan itseni vähemmän irralliseksi. En tiedä, pitäisikö minun lähteä ulos, pidän öistä ja viileydestä; toisaalta minun pitäisi yrittää nukkua, eikä tämä ole kovin turvallista seutua öisin. Tosin ei minulle ole ennenkään mitään sattunut.

Muumipapassa ja meressä on jotenkin niin osuva kuvaus siitä peikosta, joka toi aina pakkasen tullessaan, koska hän oli lakannut olemasta olemassa, koska kukaan ei pitänyt hänestä. Oletteko lukeneet sen? Minusta tuntuu siltä. Tietysti vanhempani välittävät minusta, mutta minusta tuntuu kuin olisin se peikko, josta kukaan ei pidä ja joka siksi muuttui epäinhimilliseksi ja sai maan jäätymään pelkällä läsnäolollaan. Se olen minä. Minä olen lakannut olemasta, koska kukaan ei pidä minusta ja tuon vain kylmyyttä ja pimeyttä niiden ihmisten elämään, joiden luokse aina menen. Tove Jansson taisi ymmärtää yksinäisyyttä surullisen hyvin.

Nyt on pakko yrittää nukkua, kello on soittamassa kolmen tunnin kuluttua. Olen pahoillani taas tästä valituksesta, mutta kirjoittaminen auttaa. :/

4 kommenttia:

  1. Kirjoittelet tuntemuksista, jotka ovat tuttuja minullekin. Täytyy lukea blogiasi tarkemmin paremmalla ajalla. Itse aloitin blogin ja laihduttamisen pari viikkoa sitten.

    VastaaPoista
  2. Moi Pullervo! Tervetuloa lukemaan! :) Tämä laihdutusblogi sisältää paljon valitusta, mutta ei ollenkaan laihtumista... :D

    Pitää tulla vierailulle sinunkin blogiisi. :)

    VastaaPoista
  3. Luen juuri Caroline af Ugglasin elämänkerran "Hjälp, vem är jag?" (Piratförlaget 2010)-se koostuu muistiinpanoista terapiasessioiden keskusteluista ym kommentteja koskien näitä. Jossain psykoterapeutti puhuu masentuneen "varmuudesta" ja myös siitä miten tavallaan itseobsessiivinen masentunut on ja kuinka hän ei välttämättä yritä aktiivisesti päästä pois tuosta tilasta. Tunnistin itseni noista asioista, olen nykyään aika "normaali" mutta minulla on ollut vaikeampia aikoja, kuten esim. silloin kun kärsin sosiaalisesta fobiasta enkä pystynyt juuri mihinkään kun se lopulta värjäsi elämän muutkin alueet. Lopulta tein täyskäännöksen: otin vapaavuoden opinnoistani ja muutin naapurimaahan ja menin töihin tarjoilijaksi etniseen ravintolaan (SO not like me). Jokin minussa tajusi että minun on PAKKO TEHDÄ JOTAIN muuten en pääse mihinkään elämässäni. Alussa olin ihan pihalla mutta loppujen lopuksi pärjäsin ihan OK ja sain pikkasen enmmän potkua elämiseen ja olemiseen. Sosiaalinen fobia ei hallinnut työelämässä mutta kotiin lähdin melkein poikeuksetta taksilla, yksin liikkunminen oli edelleen epämiellyttävää! Olen myöhemmin käynyt keskustelemassa ammatiauttajan kanssa ja myös se auttoi. Paha olo odottaa kuitenkin aina nurkan takaa-en syö mitään lääkkeitä mutta liikunta ja raitis ilma tasapainottavat mielen, tuovat välillä jopa euforisen tunteen-ihan kuin olisi yhtä ympäröivän luonnon kanssa. Mitä tuumaat tuosta JB: pystyisitkö irtiottoon? Ehkä leikkaus on sellainen rutiineja muuttava asia joka johtaa muihin, positiivisiin asioihin. Mietin sitä varmuutta, jolla kerrot kuinka et tule koskaan saamaan perhettä. Olet siis asiasta täysin varma? Luin äskettäin lyhytkasvuisesta naisesta joka oli perheellinen. Vähän niin kuin against all odds sanoisin. Eikö olekin ihmeellistä ja myös julmaa miten paljon mahdollisuuksia tämän päivän ihmisillä näennäisesti on? Ja sitten kun elää sitä tapahtumatonta elämää ajattelee miten muut elävät enemmän täysillä? Vai onko se niin?
    -Annis

    VastaaPoista
  4. Moi Annis! Minustakin tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain todella radikaalia päästäkseni irti tästä surkeasta elämästäni. En vain oikein tiedä mitä. Aloitan siitä leikkauksesta ja jos selviän hengissä ja laihdun, ajattelen sitten asiaa. Olen edelleen vakuuttunut, että kuolen, mutta katsotaan nyt. Toivon kuitenkin, että leikkaus tulee muuttamaan paljon muutakin kuin ulkonäköni!

    Voisin tietysti saada perheen sikäli, jos hankkisin yksin lapsia, mutta en usko, että olisin hyvä äiti, joten se olisi väärin niitä lapsia kohtaan. Kumppania en voi saada, siitä olen täysin varma. Jo lihavuuden takia se olisi mahdotonta (vaikka laihtuisinkin, ihoni ei palaudu riittävästi), mutta siihen on myös useampi muukin syy, jotka jo yksittäin tekisivät minusta kelpaamattoman, saati sitten kaikki tungettuna yhteen ihmiseen. Olen tiennyt sen ihan aina, joten tämä ei liity mitenkään siihen, että olen hieman negatiivinen joskus. Minäkin tunnen parikin lyhytkasvuista, jotka ovat ihan normaalipituisen kanssa parisuhteessa, mutta minussa on niin pahoja vikoja, eikä myöskään mitään annettavaa kenellekään, että minulle se ei ole mahdollista.

    Kyllä minä olen ihan varma, että muut saavat enemmän irti elämästä. Ei tietysti kaikki, mutta ns. keskivertoihmiset, puhumattakaan niistä, jotka saavat elää aivan uskomattoman elämän! Minä vain olen olemassa, en elä. Mutta ehkä onnistun leikkauksen jälkeen saamaan edes jotain elämääni. :)

    VastaaPoista