lauantai 29. joulukuuta 2012

Hups...

92,5 kg... Ei kovin hyvä juttu, mutta kun verrataan menneisiin jouluihin, niin ei pahakaan. Ja uskon, että tästä on suuri osa nestettä, olen syönyt paljon suolaisia ruokia. Luulen, että otan vielä lomaksi suunnittelemani ensi viikon rennosti ja sen jälkeen alkaa sitten taas laihdutus, tällä kertaa toivottavasti vähän tehokkaampikin kuin aiemmin. Jos nyt ajatellaan, että tuo on lähinnä nestettä, niin minulla on suurinpiirtein 18 kiloa tavoitteeseeni. Tietysti toivoisin, että se lähtisi mahdollisimman nopeasti, mutta viime aikaisen laihtumistahdin huomioiden, luulen, että se puoli kiloa viikossa on ihan hyvä ja realistinen tahti. Se siis tarkoittaisi, että painaisin 75 kiloa 36 viikon kuluttua eli ensi viikko poislukien, punnituspäivä, joka on 14. syyskuuta olisi maaginen päivä, jolloin saavutan tavoitteeni. Sepä kuulostaakin aika masentavalta... Taidan tavoitella ainakin muutamaa viikkoa aiempaa päivää. 

Leikkauksen vuosipäivä on maaliskuun 20. ja siihen mennessä pitäisi nyt edes saada paino alle 87:n, saavuttaakseni edes sen kaikkein alimman tavoitellun painonlaskun, mutta tietysti toivoisin kovasti, että paino alittaisi seuraavan bmi-luokan rajan eli lievän ylipainon rajan. Mutta se olisi minulla 83 kiloa, joten minun pitäisi laihtua kilo viikossa, enkä itsekään usko, että se onnistuu. Minulla on kontrolli myös parin viikon kuluttua, enkä yhtään tiedä, mitä he siellä sanovat. Tuskin ainakaan ovat tyytyväisiä, katsotaan, saanko haukkuja tällä kertaa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen laihtunut vain noin kymmenisen kiloa ja se on huono saavutus kokoiselleni. Mutta sille ei nyt enää voi mitään. En voi muuta kuin yrittää jatkossa kovemmin ja toivoa parempia tuloksia. 

Mutta ensimmäinen tavoitteeni vuodelle 2013 on siis saada miinus 30 leikkauksen jälkeistä kiloa täyteen eli päästä alle 87:n kilon. Siihen on matkaa suurinpiirtein viisi kiloa eli kymmenen viikkoa puolen kilon viikkotahdilla, mutta että saisin tähän kunnolla haastetta, voisin asettaa tavoitteeksi sen saavuttamisen helmikuun loppuun mennessä. Seuraava tavoite on päästä 83:n kilon eli lievän ylipainon puolelle, sitten miinus 40 kiloa 77 kilossa ja siitä onkin sitten enää kaksi kiloa lopulliseen tavoitteeseeni. Jonne toivottavasti pääsen aiemmin kuin syyskuun 14.! Katsellaan ensin, miten tuon ensimmäisen tavoitteen kanssa sujuu ja mietin vasta sen jälkeen aikarajoituksia noille muille. Mutta jos saisin nostettua laihtumistahtia kilolla kuukaudessa, saavuttaisin 75 kiloa jo kesäkuussa ja se kuulostaakin jo todella hienolta(ja epätodennäköiseltä...:D)! Mutta saisin nyt edes vihdoin alitettua sen yhdenksänkymmentä, jota olen yrittänyt jo monta kuukautta! Jospa tammikuun loppuun mennessä? ... :) 

Tavallaanhan tästä puhuminen etukäteen on vähän hölmöä, kun aina asetan tavoitteita ja kerron, miten paljon toivon laihtuvani, enkä koskaan saavuta mitään niistä, mutta silti kaipaan ihan konkreettisia päivämääriä ja painoja, joita tavoitella. Vaikken sitten onnistuisikaan. Mutta mitä enemmän saan painoa pois, sitä parempi. Mutta ensi viikolla vielä sallin itselleni herkkuja ja sen jälkeen alkaa taas toivottavasti laskusuunta painossa. :)

Hyvää Uutta Vuotta 2013! :)

perjantai 28. joulukuuta 2012

Ohi olisi taas.

Enää 12 kuukautta jouluun. Joulutunnelmaa ei lopultakaan löytynyt tänä vuonna, en ole tuntenut mitään. Jouluksi koristeltu koti tuntuu lähes absurdilta, aivan kuin olisin hetken mielijohteesta laittanut koristeet esille heinäkuussa. Ulkonakin näyttää vääränlaiselta, ihan liian valoisalta ja jotenkin keväiseltä. Ei tunnu yhtään joululta. Se saa minut todella surulliseksi, koska joulu on tyhjän, surkean pikku elämäni kohokohta ja jos sekään ei enää tunnu miltään… Jäljelle ei jää paljoa. Kävin äitini ystävän luona katsomassa hänen temppuilevaa tulostintaan ja hän kertoili lastensa elämästä ja se sai minut niin surulliseksi. Hän kertoi heidän perheestään ja lapsistaan ja ystävistään ja kodeistaan ja olisin voinut itkeä. Minun perspektiivistäni se, että jollakin on ihan oikea elämä, tuntuu niin oudolta. Mikä minulle on pelkkä kaukainen, epärealistinen unelma, on jollekin ihan vain arkea, itsestäänselvyys. Se on kummallista. Tunnen itseni niin lapselliseksi, koska haluaisin niin kovasti asioita, joita en voi saada, aivan kuin kiukutteleva pikkukakara, joka kieltäytyy hyväksymästä, ettei aina saa mitä haluaa. Mutta edessä olevat tyhjät vuodet tuntuvat niin loputtomilta, kuin eläisi samaa päivää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, eikä mikään koskaan muutu. Tunnen kyllä oloni paremmaksi, koska olen pienempi, mutta loppujen lopuksi, ei se muuta mitään muuta. Se pienempi minä elää kuitenkin samaa, loputonta, tyhjää elämää, jossa ei koskaan tapahdu mitään. (Ja kyllä, tämä valittamiseni ärsyttää itseänikin.) Siitä huolimatta, joulu meni kohtuullisen helposti, koska ahdistuksen sijaan tunsin surua. Se on kuitenkin paljon parempi tunne kuin ahdistus.

Laihtumisestani sain ensimmäisen kommentin, äitini ystävä huomautti siitä. Tosin voi olla, että äitini on kertonut hänelle, että laihdutan ja hän halusi vain olla ystävällinen, mutta ilahduin kuitenkin. Olen myös huomannut viime aikoina ihmisten suhtautumisessa jonkinlaisen muutoksen, tuntemattomat ovat alkaneet puhua minulle. Joku pariskunta jutteli minulle hississä, kaksikin ihmistä on kysynyt tietä, joku kysyi bussien aikatauluista, joku puhui minulle kassajonossa, kahdesti vieruskaveri bussissa on alkanut juttelemaan ja yleensäkään en saa enää istua bussissa yksin. Sekin tuntuu kummalliselta, en ollut oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota siihen, ettei minulle yleensä spontaanisti puhuta julkisilla paikoilla, kai ajattelin, ettei niin tehdä kenellekään. Koska Suomessa on niin paljon ylipainoisia, ehkä minun ylipainoni alkaa ollakin jollakin tapaa normaalin rajoissa. Olen myös ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut näkemään ihmisiä, joiden ajattelen olevani isompia kuin minä. Ennen aina tunsin olevani se lihavin ihminen ikinä, mutta nyt toisinaan näen ylipainoisia, joista ajattelen, että olen hieman pienempi. Siis en millään pahalla ajattele, mutta olen kuitenkin iloinen, etten enää ole lihavienkin joukossa poikkeuksellisen lihava.

Tavoitteeseeni on enää suurin piirtein(katsotaan, mitä vaaka sanoo aamulla) 17 kiloa ja se ei tunnu mitenkään valtavalta urakalta. Tiedän, että siihen tulee kulumaan aikaa, koska laihtumistahtini on niin hidas, mutta se ei tunnu toivottomalta. Ennen, kun ylipainoa oli niin paljon, oli heti alkuun vaikeaa motivoida itseään, kun tiesi, että pudotettavaa on kymmeniä kiloja ja tavoitteen voi saavuttaa aikaisintaan vuosien kuluttua. Nyt ajattelen, että kyse on kuukausista, että jo keväällä olen paljon pienempi. Se tuntuu mahdolliselta ja saavutettavalta ja vaatii vain työtä, jonka aion tehdä.

Neiti Micheliniltä sain haasteen, jossa pitää vastata 11 kysymykseen, joten vastailen tässä lopuksi vielä niihin. Kiitos! :)

1. Aiotko tehdä lupauksia ensi vuodelle?
En varsinaisesti, vaikka joitain laihtumiseen liittyviä tavoitteita/toiveita aion asettaa. Lupaan aina uutena vuotena laihduttaa, mutta en ihan tosissani ole koskaan tehnyt varsinaisia uuden vuoden lupauksia. Ehkä siksi se laihdutus ei ole koskaan onnistunutkaan... :D

2. Mikä on lempivärisi? Käytätkö sitä enemmän kuin muita värejä esim. vaatteissa ja sisustuksessa?
Pinkki. Minulla ei ole taipumusta välittää muoti-ilmiöistä, mutta kun pinkit esineet ja vaatteet tulivat muotiin, jokin naksahti päässäni. Olen joskus halunnut jopa ostaa pinkin esineen, josta en edes tiennyt, mikä se oli! Kyllä käytän sitä varsinkin sisustuksessa ja myös kotivaatteissa, julkisesti vältän pukeutumista kirkkaisiin, huomiota herättäviin vaatteisiin.

3. Osaatko uida?
Osaan, olen hyvä uimaan. Ainoa liikuntamuoto, jonka testeistä sain kymppejä koulussa. Valitettavasti lihavuuteni takia en kehtaa mennä uimaan, mutta olen toiveikas, että jonain päivänä vielä pystyisin siihen.

4. Uskotko kohtaloon?
En, mutta siitä huolimatta olen aina pitänyt tiettyjä asioita omassa elämässäni itsestäänselvyyksinä, enkä ole edes yrittänyt taistella niitä vastaan. Mutta ei se ole kohtalo, johon uskon, vaan jonkinlaiseen ”oikeudenmukaisuuteen”, että ihmisen ei kuuluisi saada enempää kuin ansaitsee. Vaikka tiedänkin, ettei se niin toimi.

5. Mikä on lempikukkasi?
Pidin ennen kovasti tulppaaneista, mutta viime aikoina olen ihastunut neilikoihin. Erityisesti valkoisiin ja vaaleanpunaisiin.

6. Pidätkö enemmän kaupungista vai maaseudusta?
Tavallaan ajattelen oman tilanteeni olevan sikäli ideaalinen, että vietän viikot kaupungissa ja viikonloput kotona maalla. En viihtyisi kummassakaan jatkuvasti, molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Jos minun pitäisi valita, valitsisin kaupungin, mutta en Suomen pikkukaupunkia, sen täytyisi sitten olla oikein kunnon oikea iso kaupunki. Suomessa valitsisin varmaan maaseudun, koska täällä kaupungit eivät ole kovin ”kaupunkimaisia”.

7. Pelkäätkö pimeää?
En. Itse asiassa juuri yhteen blogiin kommentoin, että minulle on jäänyt mieleen lapsuudestani pimeyteen liittyen tavallaan sellainen alku, jossa edes kiinnitin huomiota siihen. Meillä oli kanoja ja minusta oli aivan mahtavaa, kun illalla sain ottaa pienen taskulamppuni ja mennä sammuttamaan kanalasta valot, enkä koskaan pelännyt, minusta se oli jännittävää ja hienoa. Mutta sitten kerran kuulin, kun äitini ystävä päivitteli äidilleni, että eikö hän pelkää, pieni tyttö tuolla pimeydessä ja minä ajattelin, että mitä minun pitäisi pelätä?!! En koskaan varsinaisesti alkanut pelkäämään, mutta tuon jälkeen minä mietin, että onko siellä pimeydessä jotain pelättävää… Se muutti suhtautumistani. Mutta toisaalta myös nautin pimeydestä, se on suosikkiasiani syksyssä ja rakastan sitä näkymättömyyden tunnetta, minkä se antaa.

8. Hauska muistosi lapsuudesta?
Nyt ei tule mieleen oikein mitään sopivaa… Varmasti niitä on paljonkin, mutten tiedä, minkä kertoisin. Taidan nyt jättää tämän väliin. :)

9. Osaatko kävellä korkokengillä? Millaisia kenkiä omistat?
En osaa valitettavasti. Eikä se tietysti tässä painoluokassa olisi kovin järkevääkään, mutta minua harmittaa, etten nuorena tullut opetelleeksi. Minulle ihan minkälaiset kengät tahansa on vähän hankalat, koska nilkkojeni nivelsiteet ovat niin löysät, että nilkat taittuvat helposti ja jo ihan vähäinenkin korko on minulle ongelma. Lisäksi minulla on suhteessa pituuteen leveät ja paksut jalat, joten kenkien löytäminen on aina ollut vaikeaa. Siitä johtuen minulla ei ole paljoa kenkiä, vain muutamat kuhunkin vuodenaikaan. Lisäksi minulla on joitain kenkiä, jotka ovat liian epämukavat käytettäviksi, mutta joita en ole raaskinut heittää poiskaan ja muutamia, jotka ovat liian nättejä käytettäväksi…

10. Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa miljoonan?
Ostaisin asunnon, antaisin vanhemmilleni tarpeeksi kunnon remonttiin ja uutta autoa varten ja yleisestikin, että he voisivat elää mukavaa elämää ja matkustelisin.

11. Miten vietät joulua ja uuden vuoden aattoa? Onko se erilaista kuin lapsuudessa, vai oletko pitänyt perinteitä yllä?
Uusi vuosi ei ole minulle oikein mikään juhla, en välittänyt siitä nuorenakaan, mutta nyt se on yksi niistä juhlista, jotka miellän ystävyyteen liittyviksi ja kun minulla ei ole ystäviä, se on aika surullinen juhla. Käyn saunassa ja katson jonkin leffan ja suljen verhot, jotten näkisi raketteja. Lisäksi aina ajattelen, että taas kohta vanhenen vuoden lisää ja inhoan pelkkää ajatustakin! Varmaan kukaan nainen maailmassa ei inhoa ja pelkää ikääntymistä enempää kuin minä!

Joulu on aika lailla samanlainen kuin aina. Ei meillä sinänsä ole mitään suuria perinteitä, jouluna vain ollaan, eikä tehdä mitään ja yleensä minä pidän siitä. Meillä on erillinen joulusauna, joka on aika tärkeä perinne minulle ja loput on ehkä enemmänkin ruokaan ja lahjoihin liittyviä. Luen Harry Pottereita ja syön liikaa ja pukeudun uusiin pyjamiin ja yöpaitoihin, joita aina saan lahjaksi ja jotka ovatkin suosikkilahjojani. Yleensä rakastan joulua ja joulutunnelmaa, mutta kuten sanottu, tänä vuonna sitä ei tullut. Olen silti toiveikas, että ensi vuonna joulu tuntuisi taas joululta.


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

HYVÄÄ JOULUA!


Päivä jouluun

Ihan uskomatonta, että huomenna on aatto. Koristelin kuusen eilen ja tänään koristelen sen uudelleen, koska koko yön heräilin puolen tunnin välein siihen, kun kissa otti aina uuden pallon kuusesta ja leikki sen kanssa ympäri olohuoneen lattiaa. Että viitsiikin vanha katti vielä tehdä tuollaista. Palloja ja leluja hänellä olisi vaikka kuinka, eikä hän niillä leiki koskaan, mutta kuusenpalloilla hän sen sijaan viitsii leikkiä vaikka koko yön. Onneksi tämä yksilö ei sentään kiipeä kuuseen, joskus meillä oli kissa, joka vietti puolet ajastaan roikkuen kuusesta ja kaatoi sen aina joulun aikana monta kertaa. 

Olen jo vuosia ostanut jos jonkinlaisia askarteluvälineitä tekemättä niistä mitään, mutta nyt ajattelin kerrankin tehdä jotakin, joten tein muutaman kranssin oviin ripustettaviksi sekä tuollaisia helmisydämiä. Eivät nämä nyt ihan ole kuin kaupasta ostettuja, mutta... :D Viime vuonna himoitsin tuollaista höyhenkranssia Sokokselta, mutten raaskinut ostaa, joten tänä vuonna tein sellaisen itse, eikä tullut maksamaan neljääkään euroa. En nyt tiedä vastaako tuo aivan sitä Sokoksen versiota, mutta tämäkin on pyöreä ja siinä on höyheniä, joten tarpeeksi lähellä. Enkä kyninyt äidin kanoja, höyhenet on ostettuja. Niin ja uloskin tein katajasta pari, mutten jaksanut käydä ottamassa niistä kuvia. 





Flunssa vaivaa edelleen, mutta tänään on jo vähän parempi olo. Pitää käydä illalla hautausmaalla ja kummitätini luona ja toimittaa vielä pari unohtunutta joulukorttia. Se on tavallaan hassu tapa; ostaa kaupasta kortteja, joissa on toivotuksetkin valmiina ja kirjoittaa vain saajan osoite ja oma nimi alle... Minä en henkilökohtaisesti lähetä kortteja, mutta autan aina äitiä kirjoittamaan omansa ja hän laittaa useimpiin minunkin nimeni. Se on kai aika kummallista, kun olen jo näin vanha, mutta kun minulla ei ole omaa perhettä, ei kai sitä nähdä niin outona. Samapa tuo. Meille on tänä vuonna jostain syystä tullut runsaasti kortteja, joissa ei lue lähettäjää ja useimmista emme edes tunnista käsialaa, joten he eivät nyt sitten saa meiltä korttia vastineeksi. Muille unohtuneille käymme tänään pudottamassa kortin laatikkoon. 

Yleensä vietän viimeisen päivän ennen joulua siivoten ja koristellen, mutta nyt tänä vuonna päätin, että saan kaiken valmiiksi jo lauantaina. Nyt on vähän outo olo, kun huomenna on aatto ja kaikki on tehty, saa vain olla. Ihan kiva kyllä näinkin. Ehdin viedä haukun pitkälle lenkille ja kävellä illalla hautausmaalla ja katsella kuusta ja lukea. Ja takassakin saa pitää tulta, kun ulkona on niin julmetun kylmä! Mutta onneksi kuitenkin saatiin tänä vuonna valkoinen joulu, ihan mielettömän kaunista, kun kaikkialla on lunta ja puut on kuurassa ja taivas on harmaanvalkoinen. Toivottavasti kaikkialla on yhtä kaunista! :)


lauantai 22. joulukuuta 2012

Ei lähellekään...

...yhdeksääkymmentä kiloa päästy, eikä varsinkaan niitä aiemmin toivomiani lukuja, mutta tämä nyt on niin kuin on. 91,9 kg näytti vaaka aamulla, joten lisääkin on jo tullut viime viikosta. Viimeisen viiden kuukauden aikana olen laihtunut vain kymmenen kiloa ja se ei ole hyvä juttu miltään kannalta katsottuna. Vuodenvaihteen jälkeen pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään enemmän töitä, muuten en kohta laihdu enää yhtään. Kuitenkin olen paljon pienempi kuin viime jouluna ja tavoitteeseenikin on reilusti alle 20 kiloa, joten tavallaan olen ihan tyytyväinen. Kokonaisuuteen, mutta en viime aikojen edistykseen. Ja ensi jouluna lupaan vihdoin olla 75 -kiloinen, vaikka joutuisin tekemään mitä sen eteen! Ensimmäistä kertaa elämässäni myös uskon siihen!

Mielialat heittelee aika runsaasti, välillä olen ihan ok ja välillä taistelen ahdistusta vastaan, mutta tähän asti kaikki on ihan hyvin. Mikä sen sijaan ei mitenkään paranna joulutunnelmaa, on se, että olen kipeä. Sitäkin vastaan taistelen ja yritän toimia normaalisti, mutta olen melkoisessa flunssassa, on kuumetta ja yskää ja kurkku on ihan hirveän kipeä. Myös vanhempani ovat kipeinä, joten tämä on nyt vähän kurjaa, kun juuri jouluna... Kaikki jouluvalmistelut on silti tehty ajallaan, onneksi en ole niin kipeä, etten jaksaisi siivota, koska minulle on tärkeää jouluna, että koti on siivottu lattiasta kattoon. Kuusenkin haimme eilen ja joku oli varastanut juuri sen kuusen, jonka minä olisin halunnut! Olen katsellut sitä koko syksyn ja eilen kun menimme kaatamaan sitä, oli vain kanto jäljellä! Äitini inhoaa kuusivarkaita, mutta minä en yleensä jaksa välittää, mutta nyt kyllä harmittaa, kun juuri tuon kuusen menivät ottamaan. Meidän metsistä saa kyllä luvalla ottaa kuusen, mutta tiedän, ettei kukaan luvan kysynyt ottanut juuri sitä minun kuustani ja se oli vielä ihan selvästi juuri kaadettu, joten jos vain olisin käynyt hakemassa sen hieman aiemmin... No, ei voi mitään. Ihan hyvän kuusen löysimme, mutta ei se ole yhtä hieno kuin se, jonka olisin halunnut. :) Jollakin on nyt sitten tänä vuonna todella kaunis varastettu joulukuusi. 

Mutta nyt pitää vielä siivota keittiö ja lepytellä koiraani, joka murjottaa edelleen eilisen pesuoperaation jäljiltä. Varmaan se onkin koiran kannalta katsottuna aika käsittämätöntä, että ilman mitään ennakkovaroitusta joku sekopää tulee ja houkuttelee väärin perustein luun avulla kylppäriin, kastelee ihan märäksi, hieroo jotain vaahtoavaa turkkiin ja huutaa kuin hyeena, kun koiraparka yrittää kuivata itseään kylppärin verhoihin. Tietäisipä raukka vain, että tänään leikataan vielä kynnetkin... Se on outoa, että vaikka olen aina niin huolellinen kynsienleikkuun kanssa, ettei varmasti satu, niin sekä tämä koira, että edellinen käyttäytyvät, kuin yrittäisin tappaa heitä. Mutta pitää sitä nyt jouluna olla hurtankin juhlakunnossa. Uuden pannankin ostin, kissalle myös, molemmille pinkit. :) 

Mutta siis, nyt siivoamaan. Hyvää joulun odotusta kaikille! :)

lauantai 15. joulukuuta 2012

Täällä taas...

Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin, mutta nettini alkoi pätkimään, enkä saanut tehtyä sillä yhtään mitään. Nyt tulin kotiin joululoman viettoon ja toivottavasti tämä yhteys nyt toimii, sekin kun on parhaimmillaankin epäluotettava. Täytyy sanoa, etten ihan ole vakuuttunut näistä liikkuvista laajakaistoista, muutoin kuin hinnan osalta. Pihinä ihmisenä olen valmis kestämään näiden oikuttelut mieluummin kuin maksamaan sen kiinteän yhteyden törkeän kalliin hinnan, mutta olisi kiva, jos nämä toimisivat hiukan paremmin. 

Paino näytti tänään 91, 2 kg, joten tiedän, etten pääse alle 90 kiloon jouluksi, mutta ei se mitään. Joulun jälkeen sitten. Nyt täytyy vain toivoa, ettei paino nouse paljoa, joskaan en oikein usko sen nousevan, koska en kuitenkaan pysty syömään mitään suuria määriä. Hyvä niin. :)

Ai niin, ilahduin ihan vilpittömästi, kun kävin Alkossa hakemassa sukulaiselle viinipullon ja minulta pyydettiin henkkarit! Melkein 33 -vuotiaana siitä on kai jo syytäkin ilahtua. :D Vaikka nykyään niitä ilmeisesti pyydetään helpommin, mutta silti! 

Joulun suhteen olen todella epävarma, kaikki on toistaiseksi ihan hyvin, mutta minua pelottaa melkoisesti, tuntuu kuin kurja olo väijyisi jossain ihan nurkan takana. Toivotaan, että ei... Eilen illalla paketoidessani lahjoja mietin, miten mielettömän hienoa olisi paketoida jotain omille lapsille. Näen eräänlaisen ihanteellisen mielikuvan siitä, mitä olisi voinut olla, mutta samaan aikaan minä aina näen lapsen, jonka elämä olisi ihan kuin minun elämäni. Minun geenini ja minun kasvatukseni ja lopputuloksena olisi uusi versio minusta. Sitä riskiä yksinkertaisesti ei voi ottaa. Mutta olen alkanut pelkäämään, että jonain päivänä kadun päätöstäni. Olen viime aikoina tajunnut liiankin selkeästi, miten tyhjää elämäni on verrattuna siihen, mitä ihmisen elämä voi parhaimmillaan olla. Tiedän, ettei mikään sellainen kuulu minulle, mutta silti. Kai se johtuu vain tästä joulusta. Toisaalta olen syksyn aikana ainakin ajoittain päässyt aika lähelle sitä turtaa tilaa, jossa elin vuosia. Toivon, että onnistuisin taas löytämään sen, se tekisi elämän niin paljon helpommaksi. 

Mutta; nyt yritän keskittyä jouluun ja joulusiivoukseen ja toivottavasti olen ihan positiivisella mielellä. Se on ärsyttävää, kun haluaisin niin kovasti nauttia joulusta, mutta aivoni kieltäytyvät yhteistyöstä... Mutta katsotaan nyt... Toivottavasti teillä muilla kuitenkin on joulutunnelmaa ja mukava joulu! 

Ulkona muuten sataa isoja lumihiutaleita hitaasti maahan ja on vain pikkuisen pakkasta! Täydellisen jouluinen ilma. En muista olenko kertonut, mutta koirani rakastaa lunta, hän pyörii ja ryömii lumessa ja kätkee palloaan ja sitten etsii sitä (ja säännöllisin väliajoin hukkaa sen oikeasti, jolloin minä joudun etsimään sitä...) ja hyppii kinoksissa ja pyydystää lumihiutaleita. Vein hänet illalla tuonne pellolle ja lunta oli jo niin paljon, että hän pystyi ryömimään täysin näkymättömissä kuin jättikokoinen myyrä. Hän on ehdottomasti leikkisin ja iloisin koira, jonka olen koskaan nähnyt. Hän istuu tuossa vieressä ja katselee minua toiveikkaasti pää kallellaan, joten pitänee tajuta vihje ja viedä hänet ulos. :)

Mutta hyvää viikonloppua kaikille! :)

maanantai 10. joulukuuta 2012

A Blog with Substance!


Sain raparperilta A Blog with Substance! -haasteen, jonka säännöt ovat seuraavat;
- Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
- Ilmoita heille tunnustuksesta
- Kerro kahdeksan asiaa itsestäsi

Kiitokset raparperille! :)

Ja ne asiat itsestäni...

1. Kukaan ei ole vielä huomannut, että olen laihtunut... Olen miettinyt, että olisiko niin, ettei kasvoni ole vielä pienentyneet yhtään. Itse en ainakaan huomaa mitään muutosta kasvoissa, mutta en kyllä huomaa muutenkaan mitään eroa. Tai sitten ihmiset ei vain koe sopivaksi kommentoida ulkonäköä, itse ainakin olen kovin arka sanomaan edes mitään positiivista kenenkään ulkoisesta olemuksesta, pidän sitä niin henkilökohtaisena asiana(enkä ainakaan enää ikinä onnittele ketään raskaudesta ellei ihminen ole itse sanonut olevansa raskaana!).

2. Söin viikonlopun aikana kokonaisen paketillisen ruisleipää, lähes pakkosyötin itseäni, koska... No, tiedättehän te. Auttoi. Mutta proteiinin saanti jäi kyllä minimiin. Asiaan liittyväni herttaisena faktana voisin lisätä, että olen alkanut pelkäämään vessassa käyntiä.

3. Sain melkein paniikkikohtauksen, kun yksi toinen bloggaaja kirjoitti, että kohta alkaa taas päivät pitenemään! Ei, ei, ei!! Minä rakastan tätä pimeyttä, kun jo ennen neljää alkaa hämärtyä ja kun vielä aamullakin on pimeää. Pelkään ihan hirveästi lähestyvää kevättä. :/

4. En tiedä odotanko vai pelkäänkö joulua enemmän. Osittain tunnelman pilaa se, että joulua seuraa kammoamani kevät, mutta muutenkin mielialani joulun suhteen heittelevät äärilaidasta toiseen. Välillä odotan sitä, välillä olen ahdistunut ja kauhuissani. Tavallaan pahinta on juuri se, että sitten kun on joulu, niin kohta se on taas ohi 12 kuukaudeksi. Ja ihanaan syksyyn on niin loputtoman pitkä aika...

5. Pelkään, että olen lopultakin kyllästynyt rakkaisiin Harry Pottereihini. Olen lukenut ne lukemattomia kertoja ja se on yksi jouluperinteistäni, mutta tänä vuonna se ei houkuta yhtä paljon kuin aiemmin.

6. Minusta Groundhog day on ihana elokuva, koska se talvinen tunnelma on niin kodikas. Katson sen aina joulunaikaan. (Tuli vain mieleen, kun yritin epätoivoissani keksiä jotain, mitä en ole vielä kertonut! :D) Sen sijaan taannoin telkusta tullut ylistetty Avatar oli suuri pettymys.

7. Tämä fakta ei nyt koske (kokonaan) minua, mutta olen monta kertaa halunnut kirjoittaa äidistäni myös positiivisia asioita(koska niitäkin on paljon!), koska on tullut niin paljon kerrottua sitä negatiivista. Vaikka äitini osaa olla hankala, hän on myös ihminen, jota ihailen suunnattomasti, koska hän osaa ihan mitä vain. Hän osaa ne ns. perinteiset naisten työt, siis leipoa ja ommella ja laittaa ruokaa, mutta hän hallitsee myös ns. miesten työt. Hän tekee meillä kotona lähes kaiken; hän kaataa omat polttopuunsa metsästä ja sirkelöi ne itse, hän osaa korjata oman traktorinsa, hän on kiinnostunut puutöistä ja hän on rakentanut talomme laajennusosan suurimmaksi osaksi itse. Minun oli joskus teini-ikäisenä hyvin vaikea hyväksyä ensimmäisiä kokemuksiani sovinismista, koska omalla taustallani en voinut millään käsittää, miksi jotkut ovat sitä mieltä, ettei naiset ole yhtä hyviä kuin miehet. En luonnollisestikaan ole tästä samaa mieltä, mutta vanhetessani olen alkanut hiukan ymmärtää, miksi miehet ajattelee niin. Tähän liittyy joitain sellaisia kulttuurisia juttuja, joita minä en ymmärrä. Esimerkiksi opiskellessamme, siitä huolimatta, että suurin osa alani opiskelijoista oli tyttöjä, jostain syystä kaikissa käytännön töissä oletus oli, että se yksi paikalla ollut mies tekee ensisijaisesti ne käytännön työt. Se soti minun vaistojani vastaan, mutta tuntui muille olevan ihan luontevaa. Eikä kyseessä ollut koskaan mikään älyllisesti tai fyysisesti vaativa työ, vaan sellainen, jonka olisi voinut tehdä kuka tahansa. Minulta on myös pahasti hämärtynyt se, mikä loppujen lopuksi on näiden miesten ja naisten töiden välinen raja. Esimerkkinä voisin kertoa, että sain vasta pari vuotta sitten tietää, että lumityöt on miesten töitä! Se ei ollut rehellisesti sanoen koskaan tullut minulle mieleenkään! Joka tapauksessa tässä asiassa minä haluaisin olla kuin äitini, mutta valitettavasti en ole. Minusta olisi ihanaa osata tehdä asioita itse ja yhtä monipuolisesti, niin etten tarvitsisi kenenkään apua. Minulta kuitenkin puuttuu luontainen kiinnostus itse noihin töihin, enkä vain osaa tehdä asioita yhtä hyvin kuin hän. Kenties siksi, että äiti on aina tehnyt ne puolestani. Nykyään ns. perinteiset roolit nostavat taas kovasti päätään ja se aiheuttaa minussa silkkaa kauhua, koska minä en voisi elää niin, olisin aivan hirvittävän onneton.

8. Ai niin, juoksin ensimmäisen kerran vuosiin ja se tuntui ihan erilaiselta, kuin mitä muistin! Se oli helpompaa ja vaikka hengästyin, ei tullut sellaista kuolen ihan juuri -fiilistä. Joskin oli pelottavan liukasta, enkä kuullut takaa tulevien autojen ääntä, mikä oli hankalaa koiran kanssa(ja putosin ojaan, koska koirani näki ketun, enkä huomannut, että hän lähti sen perään...) ja jos aion joskus juosta, tarvitsen ehdottomasti urheilurintsikat. Mutta ehkä keväällä aion hankalista nilkoistani huolimatta kokeilla juoksemista.

Tunnustus lähtee tällä kertaa eteenpäin Neiti Michelinille, Amandalle, Elille, Tallikselle, Annikselle, Jennille, Kiiperille ja Kuningasplösölle. Valitsin nuo aika lailla satunnaisesti, muutkin saa ottaa haasteen vastaan, jos haluaa. :)


lauantai 8. joulukuuta 2012

Pikkuisen lisää miinusta

- 400 grammaa. Puolitoista kiloa yhdeksäänkymppiin ja kaksi viikkoa aikaa. En ole kovinkaan optimistinen, ihan jo siksikin, että lähden kotiin jouluksi jo ensi viikon lopulla ja kotona on aina vaikeampi syödä järkevästi. Osin siksi, että unohdan välillä syödä kokonaan ja osin siksi, että jouluna meillä on tarjolla mm. ranskankermaan tehtyä sienisalaattia. Se on jotain niin uskomattoman hyvää, että tulee olemaan tuskallista voida syödä vain pikkuisen. Mutta jospa en tänä vuonna lihoisikaan, se olisi jo suuri juttu. Katsotaan nyt, paljonko ehdin vielä ensi viikolla pudottaa ja jos se on enää vähästä kiinni, niin ehkä saan hillittyä itseni sienisalaatin ja lanttulaatikon suhteen, kunnes näen edes kerran sen kasilla alkavan lukeman vaa'alla. Joka tapauksessa, olen suunnilleen 30 kiloa kevyempi kuin viime jouluna ja on sekin jo jotain. :) 

Jouluun on tosiaan enää kaksi viikkoa ja se tuntuu ihan kummalliselta! Vaikka onneksi on lunta, joten hiukan olen päässyt joulutunnelmaan. Eilen illalla kävelin koiran kanssa pitkän lenkin ja katselin ihmisten jouluvaloja ja ne ovat kyllä ihan uskomattoman kauniita. Varsinkin meille kotiin laittamani valot, jotka tänä vuonna ensimmäistä kertaa ovat ihan täydellisesti ripustetut. Yleensä korjailen niitä koko joulukuun, enkä lopultakaan ole tyytyväinen, mutta tänä vuonna lähes heitin ne kuusiin ja jostain syystä kaikki asettuivat juuri niin kuin olen aina halunnut saada ne laitettua! :D Pitää muistaa tämä ensi vuonna! 

Nyt menen laittamaan saunan lämpenemään ja menen vielä koiran kanssa ulos. Hyvää viikonloppua taas! :)

(En nyt pysty muuttamaan painoa tickeriin, kun klikkaan sitä, tulee näkyviin vain mahdollisuus tehdä uusi, mutta en saa muutettua vanhaa...)

tiistai 4. joulukuuta 2012

Liikaa luita?

Vaikka tätä läskiä on vielä ihan kiitettävästi jäljellä, luut ovat alkaneet tulla paremmin esiin ja se on minusta ihan kamalaa! Se tuntuu todella ilkeältä, kun käsi osuu luuhun, enkä ole tottunut siihen tunteeseen. Enkä voi enää maata kyljelläni jalat yhdessä, kun polvet tuntuvat niin kovilta toisiaan vasten! Kun esimerkiksi laitan kosteusvoidetta, levitän sen niin nopeasti kuin pystyn niille alueille, jossa luut ovat lähellä ihoa, koska se on todella karmiva tunne koskea lähellä ihon pintaa olevaa luuta. Onko se kummallista vai tuntuuko muista samalta? Vai onko muut vain tottuneet luihinsa, kun ne ovat aina olleet lähempänä pintaa? :D Toivottavasti minäkin totun tähän tai jonain päivänä on todellisia ongelmia edessä, mikäli nyt onnistun laihtumaan! :D Olisi aika hankalaa, jos joutuisi lopun elämäänsä varomaan, ettei vain koske omiin luihinsa...

Lisäksi kainaloni ovat alkaneet muodostua ongelmaksi. Osasin toki odottaa roikkuvaa ihoa vähän sinne sun tänne, mutta en missään vaiheessa ajatellut, että kainaloihin ylipäätään voisi muodostua ylimääräistä ihoa. Johtunee ehkä siitä, että sekä käsivarsissani, että kainaloiden alapuolella minulla on runsaasti venymisarpia, joten iho ei pysty noilla alueilla palautumaan. En tiedä miten vaikeaksi tämä tilanne menee, mutta ne ovat jo alkaneet hiukan hankautua ja ärtyä ja oletettavasti tämä vielä pahenee, kun lisää painoa lähtee. En oikein tiedä, miten niitä voisi suojatakaan, tarvitsee kai ottaa asiaa puheeksi, kun seuraavan kerran on lääkäriaika. Luin kuitenkin erään toisen leikatun bloggaajan blogista, että ilmeisesti leikattujen on mahdollista saada plastiikkakirurgiaa vain, jos vatsa jää roikkumaan, että mitään muuta aluetta ei korjata(ilmaiseksi). Se taitaa tulla olemaan minulle vähän ongelma, koska uskon, että vatsani ei kauhean pahasti jää roikkumaan, mutta sen sijaan kaikki muu jää. Mutta katsotaan nyt, eihän se roikkuva ihokaan välttämättä aiheuta ongelmia.

Ja tällä tahdilla ei mihinkään roikkumisvaiheeseen edes päästä! Painonlaskuni on vakiintunut noin  kahteen kiloon kuukaudessa, eikä siihen tunnu vaikuttavan mikään mitä teen. Vaikka viikkokohtainen vaihtelu on suurta ja vaikka välillä teen enemmän, välillä vähemmän työtä laihtumisen eteen, silti kuukauden lopussa huomaan, että vain kaksi kiloa taas lähti. Mikä sekin on sinällään minusta ihan hyvä, mutta pelkään, että kohta lasku loppuu kokonaan. Haaveet edes yhdestä kuukaudesta, jonka aikana laihtuisin viisi kiloa, ovat jo kauan sitten muuttuneet turhaksi toivoksi. Tietysti tälläkin tahdilla lievän ylipainon raja alittuisi suunnilleen leikkauksen vuosipäivänä ja olisin jo siihenkin ihan tyytyväinen. Olen vain niin sanoinkuvaamattoman peloissani, että paino alkaa taas jossain vaiheessa nousta. Minulla on vielä niin paljon ylipainoa, että laskun pitäisi olla nopeampaa. Se on kai se liikunta, mikä tässä mättää. Kalorit pysyy hyvin kurissa, mutta olen edelleenkin niin laiska liikkumaan. Varsinkin nyt, kun on niin kylmäkin... Tykkään kyllä talvesta kovasti, mutta silti käytän sitä tekosyynä, miksi en voi lähteä lenkille, kun naama jäätyy. Niin kuin jäätyykin, mutta en minä siihen kuolisi. Mikä siinä on, että vaikka niin kovasti haluan laihtua, en vain saa potkittua itseäni ylös ja lenkille?! Jotain rajaa nyt laiskuudellakin luulisi olevan!

Mutta tuon valituksen jälkeen ei oikein ole vaihtoehtoa kuin nousta ylös ja oikeasti lähteä lenkille. Kävelen vain sen aikaa kun tuntuu mukavalta, jos ihan hirveän kylmä on, niin en pakota itseäni. Voisin taas käydä ihastelemassa Stockmannin joulupalloja... :)

Ei minulla oikeastaan taaskaan ollut mitään punaista lankaa tässä kirjoittelussa, mutta joudun istumaan kaksi tuntia paikallani, kun ostin tuollaiset BabyFoot kuorintasukat. En tiedä miten ne toimivat, eikä minulla mitään pahoja jalkaongelmia olekaan, mutta tuote kuulosti niin kiehtovalta, että oli ihan pakko kokeilla. Vielä kymmenen minuuttia ja saan ne pois jalasta. Katsellaan, miten karmiva näky jalkani ovat muutaman päivän päästä, kun iho alkaa kuoriutua. En tosin tiedä, miten kestän kaksikin viikkoa ilman jalkavoidetta, koska yleensä en saa nukahdettua, jos en ole rasvannut jalkojani. Ehkä se auttaa, jos pitää sukkia jalassa öisinkin. Kuulemma muutenkin pitäisi pitää ellei sitten halua ihonriekaleita ympäri asuntoaan. Yök! :D

Mutta, nyt jalkapesulle ja sitten lenkille! Ihanaa lumista viikkoa kaikille! :)

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

- 800 grammaa

Itse asiassa perjantaina vaaka näytti 91,5 kg, mutta se taisi olla jonkinlainen virhe. Josta ehdin jo ilahtua... Mutta on 91,9:nkin ihan hyvä tulos, varsinkin, kun yleensä viikkoa, jolloin paino putoaa, seuraa monta viikkoa, jolloin ei tapahdu mitään. Joskin joulu lähestyy uhkaavasti ja yleensä en ole pystynyt laihtumaan tarvittavan nopeasti ehtiäkseni kasialkuisiin lukuihin jouluksi, joten hiukan toivottomalta alkaa tuntua. Nyt alle yhdeksäänkymmeneen pääsystä on tullut jotenkin hirveän suuri juttu ja tiedän, että olen ihan tosissani pettynyt, jos se ei toteudu. Varsinkin, kun joulun aikaan aion joka tapauksessa syödä hiukan jotain hyvääkin, ainakin suklaarasia pitää ostaa ja tietysti jouluruokaa aion syödä. Ja jos 90 alittuisi, painaisin 30 kiloa vähemmän kuin viime jouluna. Onko se outoa, ettei se silti tunnu minusta paljolta? Ehkä se johtuu siitä, että on vielä niin paljon lisää pudotettavana. 

Vihdoinkin ulkona on talvi! Mittari näytti aamulla 20 astetta pakkasta ja vieläkin on - 15. Ja aurinko paistaa ja hanget kimaltelee ja jouluvalot on laitettu paikoilleen ja jonkinlainen pieni joulutunnelma alkaa hiipiä tännekin. Minusta on ihanaa koristella asuntoani ja vanhempieni taloa joulua varten ja pidän myös joulusiivouksesta. Saan suunnatonta iloa siitä tiedosta, että olen pikkutarkasti puhdistanut kaiken lattiasta kattoon, että kaikki on täydellisen siistiä. Eilen siivosin makuuhuoneeni vanhempieni talossa, mutta oli niin paljon pakkasta, etten voinut pestä ikkunaa ulkoapäin ja nyt se vaivaa minua koko ajan... (Minä tosiaan elän villiä elämää, kuten huomaatte näistä hurjista viikonlopuistani kertovista tarinoista...) Toivottavasti pakkanen laskee vielä jossain vaiheessa sen verran, että saan ikkunat kunnolla puhtaiksi, etten vielä aattonakin mieti pelkästään pesemättömiä ikkunoita. :D 

Mutta nyt syömään ja sitten ulos. Toivottavasti siellä ei tuule, pakkasta kyllä kestää, mutta varsinkin perjantaina tuuli niin kovasti, että ulkona oli ihan jäätävän kylmää. Edes koirani ei mököttänyt, kun laitoin hänelle takin päälle, niin kylmä oli. Hyvää sunnuntaita! :)

maanantai 26. marraskuuta 2012

Alastomia totuuksia ja housuttomuutta


Heippa taas! Ihan käsittämättömän sumuinen sää ja kohta on mukamas joulu... :/ Voi kun tulisi pientä pakkasta ja lunta ja täysi kuu näkyisi pilvettömältä taivaalta, ehkä minäkin pääsisin edelleen kadoksissa olevaan joulutunnelmaan! Vaikka joulu ei aina olekaan ollut kovin ihana, joulun odotusta olen rakastanut aina. Mutta tänä vuonna ei tunnu yhtään jouluiselta, en ole innoissani edes ensi viikonlopun jouluvalokauden alkamisesta. En tiedä, miksi tänä vuonna on näin, toivon, että joulun tunnelma vielä jostain löytyy.

Nyt on monessa blogissa julkaistu täysin käsittelemättömiä ja meikittömiä kuvia ja minut tämä on saanut hieman hämmentyneeksi. Ihmiset näyttää ihan erilaisilta noissa naked truth -kuvissaan! Idea on sinällään todella loistava, mutta koska en meikkaa(puuteria lukuun ottamatta), enkä laita hiuksiani, minä näytän aina samalta ja olen jotenkin ajatellut, että samalta ne muutkin näyttää aamulla herättyään kuin julkaisemissaan kuvissa tai livenä. Ilmeisesti sitten ei! :D  Minä olen ajatellut, ettei meikillä ihmeitä saada aikaan, mutta... Ehkä he ovat myös käsitelleet kuviaan... Tai sitten toiset osaa meikata paremmin. No, kyllä minä nyt peiliin vilkaisen, ennen kuin lähden kotoa, mutta lähinnä siksi, ettei ole ruokaa naamassa tai omituiset vaatteet päällä. Tosin en anonymiteetin -ja yleisen hyvinvoinnin- takia voisi kasvokuvaa julkaista muutenkaan, mutta jos julkaisisin, se olisi kyllä ihan sama "totuus" kuin missä tahansa kuvassa.

Minusta tämä meikkiasia on yleensäkin aina ollut mielenkiintoinen, koska jotkut suhtautuu siihen niin intohimoisesti. Erään bloggaajan blogissa on aina kommenteissa jatkuva valitus ko. bloggaajan meikkaamattomuudesta ja minun on vaikea ymmärtää, miksi ketään kiinnostaa toisen meikit(tai meikittömyys) niin kovasti. Toivottavasti en nyt loukkaa ketään meikkaavaa, mutta minä yleensä en edes huomaa, onko jollakin meikkiä vai ei, joten näkemänne vaiva menee minun kohdallani täysin hukkaan. Vaikka tuskin te minun takiani meikkasittekaan. :) Huomaan ainoastaan, jos joku on meikannut todella rumasti tai voimakkaasti, muuten en kiinnitä sellaiseen huomiota. Äitini ei ole koskaan meikannut, enkä minäkään lukion jälkeen(en edes tiedä miksi silloin meikkasin, kai vain siksi, että vihdoin voin(äitini kielsi meikkaamisen nuorempana)), joten minulle meikki on epäoleellista. Osin se johtuu siitäkin, että olen epävarma sen suhteen, mikä näyttää hyvältä ja toisaalta koen myös, että meikki kuuluu kauniille naisille. Ajattelen, että jos meikkaisin, niin ihmiset ajattelisivat, etten tiedä olevani ruma ja se olisi noloa. Meikkaamattomuudella ja vaatimattomilla vaatteilla tavallaan osoitan tietäväni paikkani. Ja loppujen lopuksi, minä en kai vain välitä. Ei minulla ole mitään meikkaamista vastaan, käytännössä en vain koskaan meikkaa. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, että osa ihmisistä pitää meikkaamista huomaavaisuutena toisia kohtaan ja merkkinä siitä, että pitää huolta itsestään. Minä en osaa ajatella sitä sillä tavalla, tuntuu oudolta ajatella, että joku voisi loukkaantua meikkaamattomuudestani. Toivottavasti kauhean moni ei ajattele niin. Minusta on ihan käsittämätöntä, että joku sanoo, ettei voi mennä edes lähikauppaan ilman meikkiä, kun minä en aina muista pukea edes kaikkia oleellisia vaatekappaleita! :D Olen iloinen, jos muistin laittaa housut jalkaan, nekin kun olen joskus unohtanut! (Toisella kertaa oli siis pyjama päällä ja toisella kertaa kuitenkin legginssit, joten en ihan alasti mennyt minnekään...)

Mutta haaste on mielettömän hieno ja pääsi jo iltalehteenkin, joten nyt sitten kaikki ei-anonyymit osallistumaan, jos ette ole vielä osallistuneet. Vakuuttakaa minut meikin ihmeitä tekevästä vaikutuksesta! :)

Ja housuttomuudesta puheenollen, vilautin kämppikseni poikaystävälle. Nyt mietin, että pitääkö minun tehdä itsemurha välittömästi, vai riittääkö, että muutan maasta... Olen yleensä niin tarkka ja aina kun hän on täällä, pidän huolen, että olen ihan kokonaan pukeutunut poistuessani huoneestani, mutta hänen ulkovaatteitaan ei ollut eteisessä ja oli ihan hiljaista, joten luulin olevani yksin. Vaikka minä aina -AINA!- tarkastan kunnolla, ettei hän ole täällä ennen kuin menen suihkuun, koska en halua kenenkään miespuolisen näkevän minua edes yövaatteissa tai pyyhe päällä, saati sitten puoliksi alasti, nyt hän ilmeisesti piileskeli jossain! Laitoin suihkusta tullessani kattilan hellalle ja kun olin pukemassa, kuulin, että se kiehuu yli, joten mitään ajattelematta avasin huoneeni oven aikomukseni kääntää levy pois päältä, mitä hän oli jo tekemässä. Hän näki minut ehkä pari sekuntia ennen kuin paiskasin oven takaisin kiinni, mutta todennäköisesti jo se ehti aiheuttaa poikaparalle ainakin pysyvät henkiset traumat, mahdollisesti ainakin osittaisen näköongelman. Olen todennäköisesti tuhonnut kämppikseni seksielämän ja mahdollisuuden saada lapsia... En muista milloin olisin viimeksi ollut näin häpeissäni! Minä pidän aina niin tarkasti huolta(noista edellä mainituista tapauksista johtuen), että olen asiallisesti pukeutunut, ettei kukaan miespuolinen näe minusta mitään osaa, mikä aiheuttaisi suurempaa järkytystä, käytän kesälläkin aina peittäviä vaatteita ja asunnollani varmistan, ettei kukaan näe minua edes pyyhe päällä. Tämä on todella nöyryyttävää, voin vain kuvitella, miten vastenmielinen tilanne oli hänelle. Opinpahan ainakin tarkastamaan entistä huolellisemmin, että todella olen yksin, silloin kun luulen olevani yksin... :/ Ja pysyttelemään visusti huoneessani, kun hän on täällä. (Ja muuten, olen asunut tämän kämppiksen kanssa kohta neljä vuotta ja sinä aikana ylipäätään nähnyt hänen poikaystävänsä ehkä kolme tai neljä kertaa! Miksi minun siis piti törmätä häneen juuri nyt?!?!) Voi taivas, miten NOLOA!! Oikeasti minua hävettää niin paljon, että on ihan fyysisesti huono olo. :/

Ja jos housuttomalla linjalla jatketaan, niin katselin ruudusta jotain laihdutusohjelmaa, jossa on se Gillian McKeith(tai jotain vastaavaa?) ja hän sanoi, että  selluliitista pääsee eroon, jos ei syö pitkälle prosessoitua, lisäaineita sisältävää ruokaa. Hän sanoi, että selluliitti syntyy, kun keho ei pääse eroon liiallisista kemikaaleista. En ole koskaan ennen kuullut tuollaista selitystä, alistuneena olen ajatellut, että kuulemma 97 prosentilla naisista on selluliittia ja jos ei Hollywood staratkaan pääse siitä eroon... Kuten kuvistani näkyy, selluliitti on minulle aivan valtava ongelma ja minä kieltämättä olen elänyt elämäni pitkälti juurikin prosessoidulla valmisruoalla. Toivotaan, että terveellisemmällä ruoalla olisi edes jotain vaikutusta selluliittiinkin. Tai siis sillä, etten enää pysty syömään kaikkea sitä roskaa, mitä ennen. :)

Mutta, nyt pitää laittaa jotain iltapalaa ennen criminal mindsia. Ja sitten nukkumaan, olen onneksi taas viime aikoina nukkunut paremmin ja yritän pitää kiinni jonkinlaisesta rutiinista. Hyvää alkanutta viikkoa!


lauantai 24. marraskuuta 2012

Pientä laskua

1,2 kiloa viime viikosta, kerrankin olen tyytyväinen. Nyt olisi enää 2,8 kiloa kasilla alkaviin lukuihin, mutta toisaalta aikaakin on enää vain kuukausi. Ja jouluaattoon on tasan kuukausi, voi apua! Mutta katsotaan, miten tämä kaikki sujuu... Eihän tuo silti olisi kuin 700 grammaa viikossa, joten sen pitäisi olla mahdollinen, mutta minun laihtumistahtiani ajatellen, aika tiukkaa tulee tekemään. Ja siitä lievään ylipainoon pääsystä ei ole enää mitään toivoa, mutta keväällä sitten. :) Toivottavasti. :)

Hyvää viikonloppua! :)

tiistai 20. marraskuuta 2012

Ruokavaliosta


Sata grammaa vähemmän näytti taas vaaka. En osaa suhtautua tähän hitaaseen tahtiin oikein mitenkään, koska tämä kaikki tuntuu minusta niin oudolta, koska en ole oikeastaan koskaan uskonut laihtumisen olevan ihan oikeasti mahdollista. Olen kyllä ihan tosissani yrittänyt, mutta en ole koskaan uskonut siihen tai ajatellut, että vielä joskus painaisin edes tämän verran kuin nyt ja se tavoittelemani 75 kiloa tuntuu niin hirveän epätodelliselta. Minulle ylipäätään kaikki, mitä haluaisin, on vain unelmia, jotka ei oikeasti koskaan voi tapahtua, joten se, että jotain oikeasti tapahtuu on minulle ihan uusi asia ja tuntuu enemmän kummalliselta ja vieraalta kuin miltään muulta. On vaikea keskittyä laihduttamiseen, kun se tuntuu niin epätodelliselta kaikin tavoin. Tavallaan kai odottelen, että herään ja painan taas 120 kiloa. Tämä tuntuu muutenkin väliaikaiselta, moni leikattu alkaa kahden vuoden jälkeen taas lihomaan, enkä osaa kuvitellakaan, ettenkö minä kuuluisi heihin. Vaikka en haluaisi, pidän sitä väistämättömänä, koska en pystynyt laihduttamaan omin avuin. Toivon todella, että sitten, kun kaksi vuotta on kulunut, tunnen eri tavalla, enkä enää liho.

Minulta kysyttiin syömisestäni, siitä miten söin ennen ja miten syön nyt. Ennen syömistottumukseni olivat aivan hirveät ja nyt... aika lailla yhtä hirveät, eri tavalla vain. :) Minulle oli aiemmin tyypillistä syödä oikeastaan vain kerran päivässä, yleensä illalla ja ruoan määrä oli valtava. Pahin, mikä tulee mieleen, oli se, kun kerran söin kaksi (!) hesepatonkia, pussillisen Estrellan Onion ringsejä, noin litran pepsi maxia ja todennäköisesti hiukan jotain makeaa, jotta suolainen maistuisi paremmalta(Makea ei varsinaisesti ole mikään suuri herkku minulle, mutta söin sitä säännöllisesti, koska sen syömisen jälkeen suolainen maistui paremmalta). Kerralla, yhteen menoon. Tiedän, että se on hirveää ja minua hävettää aivan kauheasti, mutta niin minä tein. Enkä ihan harvoinkaan. En edes tiedä, paljonko tuosta tulee kaloreita, koska en tiedä noiden hesepatonkien energiamäärää, mutta taatusti enemmän kuin naiselle koko päivässä suositeltu 2000 kcal ja ylipäätäänkin paljon enemmän kuin kulutin. Minulla on tapana tykästyä johonkin ruokaan ja syödä sitä jatkuvasti, kunnes kyllästyn, joten  hesepatonkiaikoinani aika tyypillistä minulle oli syödä aamulla hiukan kaurapuuroa, ettei tulisi huono olo päivän aikana ja sitten illalla ostaa hesepatonki ja limsaa sekä usein myös perunalastuja ja jäätelöä tai jotain vastaavaa. Sama kaava on ollut minulle tyypillinen koko aikuisikäni, olen syönyt aamulla väkisin hiukan jotain torjumaan huonoa oloa ja sitten syönyt suuren määrän illalla. Ei säännöllistä ateriarytmiä, ei välipaloja, ei terveellisiä aterioita... Ei todellakaan ole ihme, että olen lihava.

Mikä minusta sen sijaan aina tuntui oudolta, että niinä aikoina kun laihdutin, ei paino siltikään pudonnut, vaikka söin vain murto-osan tuosta ruoan paljoudesta. Yleensä sitä kesti ehkä kaksi viikkoa, kunnes menetin motivaationi, koska mitään ei tapahtunut ja sorruin taas sipseihin tai mikä ikinä olikaan sen hetkinen suosikkini. Silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla paino putosi vieläkin hitaammin kuin nyt, vaikka loppujen lopuksi söin noin 500 - 700 kcal päivässä. Kunnes sitten yhden ainoan kerran sorruin perunalastuihin, enkä saanut enää kierrettä katkaistua ja lihoin hetkessä kaikki työllä ja tuskalla pudotetut kilot takaisin. Siksi minusta tuntuu niin sanoinkuvaamattoman oudolta, että paino nyt putoaa, koska olen ennenkin syönyt vastaavan määrän kaloreita, eikä se silloin toiminut, joten miksi se toimii nyt, vaikkakin hitaasti... Noina laihdutusaikoina söin kyllä ihan terveellistä ruokaa, mutta useimmiten ihan samalla kaavalla eli pieni aamupala ja sitten illalla yksi tai kaksi ateriaa. Silloin pidemmällä laihdutuskerralla söin useimmiten aamulla valmiskaurapuuropussin, koulun jälkeen kaksi viipaletta ruisleipää aamupalasulatejuustolla ja illalla mustikoita sekoitettuna Danonen 0% -jugurttiin. Itse asiassa nuo taisivat olla pääasiallinen ruokavalioni. Silloin en ajatellut asiaa, mutta eihän tuossa ole oikeastaan ollenkaan proteiinia, eikä tuo muutenkaan kovin terveelliseltä kuulosta... Eikä painokaan kyllä pudonnut. Mutta ei siitä paljoa kaloreitakaan saanut, joten painon olisi mielestäni pitänyt pudota enemmän kuin puoli kiloa tai kilon kuussa. Tässä mielessä en ymmärrä, miksi en laihtunut, vaikka jatkoin tätä yli vuoden.

Nyt leikkauksen jälkeen kaikki on lähtökohtaisesti toisin, koska voin syödä määrällisesti niin vähän. Virallinen ohje leikatuille on syödä pieniä proteiinia, hiilihydraattia että rasvaa sisältävää aterioita viidestä kuuteen kertaan päivässä, sekä välipaloina kahdesti päivässä kaksi desilitraa maitoa. Silloin heti leikkauksen jälkeen yritin noudattaa saamiani ohjeita kirjaimellisesti, mutta se ei onnistunut edes alussa, jolloin keskityin sataprosenttisesti syömiseen. Usein minulla oli vielä edellinen ateria kesken, kun olisi pitänyt aloittaa uusi ja ruoan määrä ja ruokaan keskittymiseen vaadittu aika oli minulle ihan liikaa. Jostain syystä on jotenkin niin luontevaa syödä vain kerran päivässä, minä en edes muista syödä ennen kuin illalla, joten joudun todella taistelemaan itseni kanssa. Varsinkin aamulla huomaan viivytteleväni ja unohtuvani tekemään jotain muuta ja aamupalan syöminen kestää ikuisuuden. Minulle on vakiintunut muutamia ruokia, joihin ruokavalioni perustuu, mutta syömiseni on huonoa ja kuten olen aiemminkin kertonut, joinain päivinä en syö muuta kuin proteiinijauhetta. Se ei ole hyvä, mutta joskus en halua mitään ja koska jotain on pakko syödä, saan sitten edes tarvitsemani proteiinit.

Kun menen ruokakauppaan ja katselen ympärilleni, siellä ei ole mitään, mitä haluaisin. Hyllyjä täynnä ruokaa joka puolella ja minä en halua mitään. Tai no, en halua mitään niistä asioista, joita saisin ostaa, sipsihyllyllä ei varmaan olisi sitä ongelmaa, etten halua mitään... Joten ostan rahkaa ja vauvanruokaa, maitoa ja Profeel -tuotteita, usein myös kurkkua, salaattia ja fetaa. Toisinaan pakotan itseni syömään raejuustoa, vaikka lakkasin tykkäämästä siitä leikkauksen yhteydessä ja vatsan toiminnan takia syön myös luumusosetta ja kaurapuuroa, joskin molempia harvakseltaan, koska inhoan kumpaakin. Ns. oikeaa ruokaa en syö oikeastaan koskaan, koska se on aika kamala kokemus. Leikkaus poistaa useimmilta ihmisiltä ruoanhimon, mutta minun kohdallani niin ei käynyt, joten oikea ruoka tuntuu kidutukselta. Minulla on edessäni jotakin joka tuoksuu ja maistuu taivaalliselta, mutta minä en voi syödä sitä. Se pieni määrä jonka saan syötyä, tuntuu pelkältä kiusaamiselta ja vaikka fyysisesti olen täynnä, jonkinlainen henkinen tunne siitä, että sai syödä tarpeekseen, jää puuttumaan ja se on todella turhauttavaa ja epämiellyttävää. Niinpä en mielelleni syö mitään, mikä maistuu hyvältä. Mutta en mielelläni syö mitään sellaistakaan, mikä ei maistu hyvältä, joten tilanne on ongelmallinen. Olen hyvin kaukana siitä oikeaoppisesta viidestä monipuolisesta ateriasta päivässä, mikä kenties on selitys sille, että paino laskee niin hitaasti. Se tuntuu lähes ylivoimaisen vaikealta, enkä pysty edes ymmärtämään, miten joku pystyy siihen ihan automaattisesti. Melkeinpä joka päivä jään jälkeen tavoitteestani saada 70 grammaa proteiinia, unohdan rasvan ihan kokonaan, en syö lähellekään puolta kiloa kasviksia ja kaloritkin jäävät vajaiksi.  Outoa on myös se, että jotkut asiat, joista ennen pidin kovasti, kuten esimerkiksi hedelmät, eivät houkuta tippaakaan. Melkeinpä vältän niitä kaikin keinoin. Söin kuitenkin yksi päivä mandariinin, koska kammoni sitä kohtaan tuntui aivan naurettavalta, mutta päätin, että antaa olla. Pakotin itseni pureskelemaan ja nielemään, mutta se ei maistunut hyvältä ja tuntui henkisesti epämiellyttävältä, joten olkoon. Onhan se epäeettistäkin syödä sitrushedelmiä ja niissä on vaikka mitä torjunta-aineita, joten miksi turhaan pakottaa itsensä. Mutta se on kummallista, koska ennen rakastin mandariineja.

Syön myös edelleen satunnaisesti jotain hyvääkin, ostan toisinaan pari pätkistä ja olen maistanut pieniä määriä vähän kaikenlaista. Ne eivät ole aiheuttaneet vaa'alla mitään muutosta, mutta minun kaiketi pitäisi olla ihan kokonaan ilman mitään herkuksi luokiteltavaa. En ole oikeastaan kovin huolissani niistä. Kenties pitäisi olla, mutta en ole. En kuitenkaan voi syödä paljoa, joten en osaa ajatella pienestä määrästä olevan suurta haittaa. Esimerkiksi ennen, kun yritin laihduttaa ja vaikka jossain sukulaisen luona en kehdannut kieltäytyä kahvipöydässä keksistä, se tuntui ihan katastrofilta, joka pilaa kaiken. Nyt se on vain keksi, en ajattele siitä oikein mitään. Ehkä siksi, että ennen se olisi johtanut kokonaisen paketin syömiseen kotona, nyt sellainen ei ole mahdollista.

Yksi oudoimmista asioista nykyään on se, että painoni ei enää vaihtele. Ennen paino heitteli useimpia kiloja, kerran seitsemän kiloa yhdessä ainoassa päivässä, nyt iltapainon ja aamupainon ero on vain muutama sata grammaa. Lisäksi siitä huolimatta, että lasku on hidasta ja ainoastaan silloin tällöin on hieman suurempi pudotus, paino ei myöskään enää nouse kerran laskettuaan. Se tuntuu todella helpottavalta ja oudolta, koska niin kauan oli ihan tyypillistä, että laihduin muutaman kilon ja kohta olin taas lihonut sen takaisin. Nyt kerran laihdutettu tuntuu olevan ikuisesti(???) poissa!

Toivottavasti tämä vastasi kysymykseen ruokavaliostani, saa kysyä lisää, jos siltä tuntuu. :)

Nyt menen lenkille, tai oikeastaan tuonne keskustaan kauppoja katselemaan, mutta kävelen sinne ja takaisin, joten kyllä sekin lenkiksi lasketaan. :) Viisi viikkoa enää jouluun, eikö ole ihan mieletöntä?! Hyvää uutta viikkoa kaikille! :)


maanantai 12. marraskuuta 2012

Marraskuu


Jos näkee tähdenlennon ja toivoo ja sitten tajuaakin sen olevan mediheli, toteutuuko se toive silti? Kysyn ihan siksi, että toivoin vahingossa väärää asiaa. En ole koskaan nähnyt tähdenlentoa, joten olen kehittänyt siihen aivan uskomattoman taikauskoisen suhtautumisen ja itse asiassa varon katsomasta taivaalle, juuri siksi, etten ole valmis näkemään sitä, koska saattaisin toivoa jotain väärää!  No, ehkä mediheliä ei lasketa tähdenlennoksi, mutta silti jäi vähän harmittamaan, että toivoin jotain muuta kuin piti. :D

Lueskelin aikani kuluksi vähän kaikenlaista netistä ja löysin viittauksen tutkimukseen, jonka mukaan joka neljäs ylipainoinen ei tiedosta olevansa ylipainoinen ja että tähän joukkoon mahtuu ihmisiä, joiden bmi ylittää sairaalloisen ylipainon rajan. Miten ihmeessä se voi olla mahdollista?! Sen nyt vielä ymmärtää, että jos on pari kiloa painavampi, kuin bmi 25 edellyttäisi, sitä ei välttämättä tiedä, mutta miten muka voi olla 40 kiloa ylipainoinen ja pitää itseään normaalipainoisena?! Ei ainakaan Suomessa ole tuota tutkimusta voitu tehdä, koska meillä on sen verran kivoja miehiä, että tuolla ulkona liikuskellessaan saa rehellisen ulkonäköarvion säännöllisin väliajoin ihan pyytämättä. :D Tosin tämä oli iltalehden juttu, joten ehkä se ei ole kaikkein luotettavinta tietoa. Luen siis ihan tuota netin ilmaista iltalehteä, en oikeaa. Täytyy kyllä sanoa, että siitä ei journalismin taso paljon alemmas voi laskea... :D Kaikkein raivostuttavinta on se, että Iltalehti uutisoi joistain ihan turhista ihmisistä samaan tyyliin kuin oikeista julkkiksistakin. Luin, miten Teija oli haukkunut kanssa-asujiaan ja jostain käsittämättömästä syystä ainoa julkkisTeija, joka tuli mieleeni, oli Teija Sopanen, joten olin aivan hämmästynyt, että Teija Sopanenko sanoo jotain tuollaista asuinkumppaneistaan(erityisen hämmentävän tilanteesta tekee se, että Teija Sopanen taitaa itse asiassa olla kuollut?), mutta se olikin joku BB-kilpailija. Pitää olla uutisaiheet vähissä, että jonkun tositv-kilpailijan sanomiset pääsee lehteen, vaikka sitten vain verkkoversioonkin. Mutta siis, tuosta ylipainoasiasta; useinhan kuulee perusteltavan läskiksi haukkumista sillä, että ylipainoisille tehdään palvelus, että he tajuaisivat laihduttaa ja olen aina ajatellut, että se on ihan naurettavaa, koska eihän kukaan voi olla ylipainoinen tajuamatta sitä itse, mutta... Voiko joku tosiaan olla sairaalloisen ylipainoinen ja olla huomaamatta sitä? En edes ymmärrä, miten niin voisi päästä tapahtumaan. Minä olen aina ollut tuskallisen tietoinen joka ikisestä kilostani. Ajatuskin siitä, ettei huomaisi olevansa lihava, on aivan kummallinen. Kai se sitten on vähän sama kuin se, kun anorektikot pitää itseään lihavina, vai? Jonkinlainen psykologinen häiriö.

Olen viime aikoina miettinyt paljon terveellistä ruokavaliota, koska siitä huolimatta, etten voi enää ahmia herkkuja, ei syömistäni voi millään tapaa kutsua terveeksi. Turvaudun ihan hirveän paljon helppoihin ratkaisuihin, kuten proteiinijauheeseen tai -patukoihin tai syön koko päivän rahkaa. Joskus saatan parinakin päivänä syödä pelkkää proteiinijauhetta, eikä asiaa auta se, että se näkyy heti vaa'alla miinuksena. Ongelma on ihan sama kuin aina ennenkin, että kun ajattelen, mitä kaikkea kuuluisi terveelliseen ruokavalioon, tuloksena on kokonainen vuori ruokaa, jonka syömiseen minulta kuluisi kuukausi, ei päivä. Netissä on niin paljon ruokia, jotka on kuulemma niin terveellisiä, että niitä pitäisi syödä joka päivä, mutta kuka pystyy syömään niin paljon ruokaa?! Miten niistä sitten valikoi ne kaikkein terveellisemmät ruoat? Ja parin desin mahalaukulla ei hirveitä määriä syödä, varsinkin, kun veden saannista nyt ainakin täytyy huolehtia. Naisen pitäisi syödä ainakin tomaattia, pinaattia ja rasvatonta jugurttia joka päivä, pähkinät ovat hurjan terveellisiä, parsa on maailman terveellisin ruoka, puhumattakaan kaikista näistä superfoodeista, joista puhutaan jatkuvalla syötöllä... Lisäksi pitäisi syödä puoli kiloa kasviksia päivässä, saada 70 grammaa proteiinia ja rasvaton maito kuulemma edesauttaa laihtumista ja tumma suklaakin on terveellistä. Miten noista valikoi sen kaikkein terveellisimmän ruokavalion? Onko teillä muilla joitain terveysvaikutteisia ruokia, joita syötte ja joiden tehoon uskotte? Haluaisin oppia syömään terveellisesti, mutta pelkkä ruoan määrä lannistaa. Joten turvaudun proteiinijauheeseen. Tosin se alkaa tulla tiensä päähän, koska ne ovat niin makeita, että hädin tuskin pystyn käyttämään niitä. Täytyy vielä kokeilla sitä maustamatonta ja jos siihenkin on kaadettu kilokaupalla makeutusainetta, niin niiden käytöstä pääsen sillä eroon. Minua pelottaa, että en koskaan opi syömään kuin normaali ihminen ja siitä on seurauksena taas lihominen. Toisaalta haluaisin myös saada selville, onko terveellisellä ruokavaliolla oikeasti niin suuri vaikutus, kuin väitetään.

Käytin muuten viikonloppuna monta tuntia ulkokuusen etsimiseen ja maahan laittamiseen ja sitten valojen asettelemiseen juuri täydellisesti ja aamulla kun katsoin ikkunasta ulos, se makaili kyljellään pellolla. Kiva. Toivottavasti äitini korjaa sen viikon aikana, minä sain tarpeekseni. Joka vuosi ripustan valoja sormet jäässä pikkujouluna(ja kun vihdoin saan ne paikalleen, ne eivät toimi enää!), joten ajattelin, että nyt laitan ne hyvissä ajoin, kun oli mukava sää. Ja sitten se mukava sää muuttui myrskyksi ja turhaa oli kaikki vaiva. Onneksi ei menneet valot rikki, ne kun oli aivan uudet ja kauneimmat ikinä! Minusta jouluvalot on aivan ihania, mutta saan yleensä useamman kuin yhden hermoromahduksen niiden takia joka vuosi.

Lähestyvään jouluun suhtaudun tänä vuonna silkalla kauhulla. Minulla on pahat aavistukset sen suhteen, minusta tuntuu, että siitä tulee rankka. Minulla ei ole yhtään joulutunnelmaa tänä vuonna, vaikka yleensä rakastan valmisteluja, vaikka itse joulu olisikin vaikea ja minua ahdistaa, että siihen on enää muutama viikko. Toinen vanhempani toivoi joululahjaksi uutta kymmenen vuoden päiväkirjaa ja ostaessani sitä mieleeni tuli, että saakohan hän sen täyteen, jota seurasi ihan kauhea olo, kun olin päästänyt sellaisen ajatuksen edes mieleeni. Minusta aina tuntuu, että jos vain ajattelenkin jotain tuollaista, se on kuin manaisin jotain pahaa tapahtuvaksi. Ja kaikkein hulluinta on se, että minua ahdistaa sekin, etten saa mistään NYPD Blue:n viidettä tuotantokautta. Olemme äitini kanssa muutamana viime jouluna katsoneet joulunpyhinä noita aiempia tuotantokausia, mutta en ostanut viidettä, koska se oli niin kallis ja nyt sitä ei saa enää mistään. Eikä sitä saa edes vuokrattua tai lainattua mistään, enkä tunne ketään kenellä se olisi ja se harmittaa minua ihan suunnattomasti. Miten älytöntä sekin on... Ajattelen, että jos minulla olisi se, pyhät kuluisivat tuskattomammin.

Edessä on myös ensimmäinen joulu, jolloin en voi syödä kuin sika ja tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miltä se tuntuu. Aion kyllä jotain herkkuja ostaa, ainakin suklaarasian ja jäätelöä. Ja tietysti syön lanttulaatikkoa ja sienisalaattia, jotka ovat lempijouluruokiani. On silti kovin turhauttavaa syödä mitään hyvää, koska sitä ei saa syödä kuin ihan vähän ja joskus tuntuu, että olisi helpompi olla kokonaan ilman. Mutta katsotaan nyt, miten joulu sujuu, syömisten suhteen ja muuten. :)


lauantai 10. marraskuuta 2012

Taas vähän pienempi

Paino sanalla vähän. Vaaka näytti tasan 94 kiloa, mutta se ei kenties ole kovin luotettava tulos, koska eilen en syönyt oikeastaan mitään. Koko alkuviikon vatsa oli aivan jumissa, joten torstaina oli pakko turvautua laksatiiviin, mutta otin vahingosssa kaksinkertaisen annoksen, kun en ollut varma, olinko jo ottanut vai enkö ja tulin siihen tulokseen, etten ollut vielä ottanut. Se osoittautui vääräksi muistikuvaksi ja teki eilisestä hyvin mielenkiintoisen... Joudun esittämään jyrkän vastalauseen Laxoberonin mainoslauseelle Hellä helpotus ummetukseen. :D Juu ei. Mutta eiköhän tämä ole riittävästi tästä aiheesta. Joka tapauksessa eilen join lähinnä vettä ja illalla lasillisen maitoa, joten painon lasku johtunee siitä eli todennäköisesti tulos olisi muuten ollut plussaa. 

Olen silti edelleen toiveikas, että voisin jouluun mennessä laihtua sen verran, että paino alkaisi kasilla. Tarvitsen siihen vain kaksi hyvää viikkoa, jolloin paino putoaa reilummin. Nyt yritän kaikkeni, että ensi viikko olisi toinen niistä. Nyt kun ei ole vielä liukasta, pystyy lenkkeilemään kunnolla ja voin myös proteiinilisän avulla huolehtia siitä, että saan joka päivä riittävästi proteiinia. Tosin samaa minä olen hokenut jo kuukausia, ellen vuosia. Jos nyt kuitenkin saisin edes kilon lisää pois. 

Nyt on vietävä koira lenkille, mutta hyvää viikonloppua taas kaikille! :)



keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Silmänruokaa

Monella on ollut blogissaan haaste, jossa on esitelty silmää miellyttäviä miehiä ja naisia. Ajattelin minäkin nyt tehdä tämän haasteen, vaikka ilmeisesti aivoni toimivat tässäkin suhteessa jotenkin oudosti, koska pelkkä ulkonäkö ei herätä minussa oikeastaan mitään ajatusta tai tunnetta. Saa olla kyllä aika lailla täydellinen, että minä edes huomaan pelkän ulkonäön perusteella. Ainoana poikkeuksena, jos joku tuntematon muistuttaa jotakuta muuta, silloin saatan huomata ihmisen. Minulle esimerkiksi se, että joku jossain baarissa näkee kiinnostavan ihmisen, on täysin käsittämätön asia, en edes ymmärrä, mitä siinä tapahtuu. Minä en tunne minkäänlaista kiinnostusta, ellei minulla ole jonkinlaista käsitystä persoonasta, vaikka olisin sitten väärässäkin sen suhteen. Minulle se oleellinen asia on ilmeisesti eleissä tai puhetyylissä, en oikein osaa edes sanoa, mikä minua vetää puoleensa... Niinpä se, ketä pidän puoleensavetävänä ja ketkä ovat minusta objektiivisesti komeita on kaksi täysin eri asiaa. Voin tuntea vetoa ihmiseen, jota en pidä hyvännäköisenä ja voin pitää ihmistä hyvännäköisenä, mutta olla tuntematta mitään. Edes kuva rakkaasta Robertistani ei herätä minussa oikein mitään, mutta hänen näkemisensä elokuvissa taas... No, siitä huolimatta, hänen kuvansa minä tietysti etsin ensimmäisenä, koska häntä täydellisempää miestä ei olekaan. Kyseessä oleva kuva on vanha, mutta pidän silmälaseista miehellä, joten siksi tämä kuva.




Pidän myös kovasti Goran Visnjicista, hänessä on jotain perinpohjin hurmaavaa.



Kolmantena Johnny Depp, vaikka ei hänkään ulkonäöltään ehkä niin miellytä silmääni, mutta hänessä on silti jotain...


Emmekä tietenkään voi unohtaa Georgea, joka oli suosikkini, kunnes Robert syrjäytti hänet...



Naisista ensimmäisenä Cheryl Cole, joka on aivan uskomattoman kaunis ja viehättävä nainen:



Toisena Alana de la Garza, josta paljon täydellisemmäksi nainen ei ulkonäöltään voi tulla.




Minä myös jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä pidän Sharon Osbournea puoleensavetävänä, en oikein tiedä miksi... Kyse ei taaskaan ole ulkonäöstä, kuten ei kenenkään heidän kohdallaan, vaan jostain ilmeissä tai eleissä. 



Myöskin Rena Sofer on aivan mielettömän kaunis;



Kauniita naisia ja komeita miehiä löytyisi varmaan lisääkin, mutta näissä on sitä jotakin, mikä on vuosien varrella kiinnittänyt huomioni. Kyse ei ole varsinkaan noiden miesten kohdalla ulkonäöstä, vaan paljon viehätyksestä johtuu roolihahmosta, jota olen nähnyt heidän esittävän, esimerkiksi Robert Downey Ally McBealissa oli täydellinen mies, samoin George Clooney oli aivan ihana Teho-osaston roolissaan. Kyse on enemmänkin roolihahmoista, kuin oikeasta ihmisestä, tuskin pitäisin heistä yhtään, jos tuntisin heidät oikeasti. Tai niin kai se on kaikkien kohdalla...

Mutta siis, tässä teille silmäniloa keskiviikoksi. :)

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

No joo...

Miinus sata grammaa. Parempi kai sekin kuin plussaa... Itse asiassa olin siitäkin iloinen, koska viikko meni aika metsään ja turvauduin taas lähinnä proteiinijauheeseen. Se ei varmaan olen kovin tervettä, mutta ottaen huomioon, mitä roskaa ennen söin, on se ainakin parempaa kuin sipsit ja suklaa. :) Tosin jouluksi asettamani tavoite alkaa näyttää yhtä toivottomammalta... :/ Mutta jos edes pääsisi niihin kasialkuisiin lukuihin... 

Ai niin, hyvää Halloweenia! Tosin osa juhli sitä kai jo edellisenä viikonloppuna, mutta kuitenkin... :)


keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Hei taas!

Yritin tehdä vatsalihasliikkeitä tänään ja yllätyksekseni se osoittautui mahdottomaksi. En ole yrittänyt vuosiin, mutta minulle ei ole rehellisesti sanottuna tullut mieleenkään, etten pystyisi niitä tekemään ja tänään sain hämmästyksekseni huomata, etten pysty! Tosin osittain se johtui siitä, että minua alkoi naurattaa koko tilanteen koomisuus aivan hirveästi, joten lähinnä makasin selälläni lattialla ja kikatin, mutta vaikka lopulta yritin ihan tosissani, en pystynyt siihen. Miten minä voin alkaa vahvistamaan lihaksiani, jos en pysty tekemään edes yhtä ainoaa vatsalihasliikettä?!! Mistä tässä tilanteessa pitäisi sitten aloittaa?! Se ei kai ole hauskaa, mutta tässä vaiheessa minua enemmän naurattaa, vaikka varmaan pitäisi itkeä... Mutta ihan tosissaan, miten minä muka voin aloittaa vatsalihasliikkeiden teon, jos en pysty siihen?! Olin ajatellut, että se ainakin olisi helppo keino edes hiukan auttaa ihoa palautumaan, mutta se ei näköjään ollutkaan niin helppoa kuin luulin. Pitänee keksiä jotain muuta... :)

Minulla oli myös ensimmäinen ruokamorkkis leikkauksen jälkeen. Ostin maanantaina munkin, ihan jostain hetken mielijohteesta. Olen syönyt leivonnaisia ja suklaatakin aiemminkin, mutta  tuo munkki tuntui jotenkin niin väärältä. Se ei edes maistunut hyvältä, vaan rasvalta ja sokerilta ja alkoi ällöttää ehkä kolmanneksen jälkeen ja kaiken huipuksi sai vatsani aivan sekaisin! Mutta vaikka söin siitä vain kolmasosan, se aiheutti todella suurta ahdistusta, koska se tuntui jollain tavalla paluulta vanhoihin ruokaongelmiini. Se ei edes näkynyt vaa'alla seuraavana aamuna mitenkään (kerroinko sortuneeni ja ostaneeni vaa'an asunnollenikin? (Mutta se maksoi vain kympin Sokoksen kolmeplusykkösillä...)), mutta se pelotti minua, vaikka ainakaan ruokamäärissä en voi palata vanhaan. Se sai minut ahdistumaan ihan tosissaan ja inhoamaan suhdettani ruokaan. Pelkään niin hirveästi luisumista takaisin vanhaan ja että alan taas lihomaan, eikä minulla ole varaa virheisiin, tahdin ollessa niin hidas jo nytkin. :/

Viime päivät on olleet aika raskaita, olen taas ollut pohjattoman yksinäinen. Se on minulla hyvin ajoittaista, usein pärjään pitkiäkin aikoja ihan hyvin, mutta sitten taas tulee aikoja, jolloin toivoisin niin kipeästi, että minulla olisi ystäviä tai edes jonkinlaista sosiaalista elämää. Jostain syystä tuo ulkona oleva talven tuoksu saa minut kaipaamaan seuraa, se muistuttaa minua niistä ajoista, kun minulla vielä oli kavereita. Joskus mietin, että olisi ehkä helpompaa, jos olisin aina ollut yhtä yksinäinen. Olen tavallaan aika väsynyt olemaan olemassa. Se tuntuu järjettömältä ja turhalta, minusta tavallaan tuntuu kuin olisinkin enää tavallaan elossa, en oikeasti. Se on kummallinen tunne. Kuin olisin jotenkin irrallaan kaikesta ja minun pitää katsoa ulos ikkunasta nähdäkseni, että siellä vielä on elämää, toisia ihmisiä, että tämän huoneen ulkopuolella on maailma. Joskus tuntuu, kuin mitään muuta ei olisi, vain se, mitä on näiden seinien sisällä. Tiedän, että se kuulostaa hullulta ja se on itsestänikin omituinen tunne. Minun maailmani on nykyään niin kovin pikkuruinen. Toisaalta olen vihainen itselleni omasta heikkoudestani, haluaisin olla vahva ja pystyä jotenkin lopettamaan tämän ahdistuksen. Nyt minulla ei ole mitään kontrollia siihen ja pienikin asia voi vaikuttaa mielialaani. Voin voida ihan hyvin viikkoja, mutta yhtäkkiä taas voida huonosti. Onneksi samanlaisia aallonpohjia, kuin missä joskus olen käynyt, ei ole ollut vähään aikaan. Ehkä asiat on muuttumassa paremmiksi.

Muuten tuosta viimeisestä kirjoituksestani sen verran, että tajusin vasta eilen, että eihän leikkauksestani olekaan kulunut kymmentä kuukautta, vaan vasta seitsemän. Joten en siis olekaan yli kymmentä kiloa jäljessä, vaan BMI 30 oli tuolla toisellakin leikatulla alittunut vasta kymmenennen kuukauden kohdalla eli minulla siis tammikuussa. Se antaa minulle kolme kuukautta armonaikaa päästä lievän ylipainon puolelle. Ottaen huomioon, että edessä on joulu jouluruokineen, tuskin pääsen ihan sinne, mutta tällä hetkellä pelkästään kasilla alkava paino tuntuu aika mielettömältä jutulta. Ja tavallaan se on niin lähellä, vaikka samaan aikaan niin kaukana, koska tiedän, että painoni laskee todella hitaasti ja vajaan viidenkin kilon pudotus on minulle aikaa vievää puuhaa. Mutta toisaalta; vajaan viiden kilon päästä painoni alkaa kasilla! Se on aika epätodellinen ajatus. En oikeastaan koskaan uskonut, että se päivä voisi koittaa, mutta nyt siihen ei enää ole edes viittä kiloa!

Olen aika hämmentynyt, että minulla on nyt 92 virallista lukijaa! En koskaan uskonut, että jonain päivänä minulla olisi lähes sata lukijaa! Muistan, että minusta tuntui ihan uskomattomalta, kun minulla oli 20 lukijaa ja silloin muistan jonkun toisen kirjoittaneen blogissaan, että järjestää arvonnan, kun sata tulee täyteen ja ajattelin, ettei minulla voisi koskaan olla sataa lukijaa, mutta... Mutta, nyt pitää sitten sanoa, että lupaan järjestää arvonnan, kun tulee sata lukijaa täyteen. :) Jos se tapahtuu ennen joulua, keksin jotain jouluista arvottavaksi ja jos ei, niin keksin sitten jotain muuta.

Ongelmaksi on tosin muodostunut se, että minun on yhä vaikeampi keksiä kirjoitettavaa. Olen jo kertonut teille kaiken itsestäni ja kaiken, mitä minulle on koskaan tapahtunut, joten bloggaamisesta on tullut hieman vaikeaa, koska minulla ei enää ole mitään uutta sanottavaa. Tekstini ovat nykyään hyvin pintapuolisia ja keskittyy näihin painoasioihin, koska tuntuisi hölmöltä jankuttaa samoja asioita uudelleen ja uudelleen, koska tuollahan ne ovat vanhoissa teksteissä jo valmiiksi. Olen siitä pahoillani, toivottavasti blogiani ei ole kovin tylsä lukea nykyään. Minua on usein pyydetty lisäämään blogiini kuvia tai tekemään erilaisia kuvapostauksia, mutta jotenkin ne aina jäävät, vaikka idea on hyvä ja aina lupaankin niitä tehdä. Otan kyllä jonkin verran kuvia, mutta ne jäävät yleensä kameraani kuukausiksi, ennen kuin siirrän niitä koneelle. Toivottavasti ette kyllästy lukemaan näitä painoasioita, koska minulle ei kovin usein tapahdu mitään uutta, mistä voisin kirjoittaa. Tosin laihdutusblogihan tämän alunperin pitikin olla...

Ai niin, kävin viikonloppuna etsiskelemässä talvikenkiä varastosta ja saapikkaani, joiden vetskari ei ennen mennyt kiinni kuin ehkä viisi senttiä, meni ylös asti! Ne tosin eivät ole polvipituiset, vaan ehkä johonkin puoleen sääreen, mutta kuitenkin! Ehkä kohta voin ostaa jonkinlaiset pitkät saapikkaat! :)

Täältä on kaikki lumet sulaneet ja nyt on aika synkkää, vaikka tänään aurinko paistaakin. Talviaikaan siirtyminen antoi minulle ylimääräisen tunnin pimeyttä iltaisin, se on sentään mukavaa. :)

Edit: Nämä tämän päivän postaukset menivät näköjään kahdelle sivulle, tuon edellisen pituuden takia. (Ja sinne oli myös lipsahtanut tuplia aika monesta kuvasta, otin ne nyt pois(ainakin toivottavasti kaikki))

Edit 2: En nyt tiedä, miksi tämä tulee tänne kahdesti, enkä saa kumpaakaan versiota pois... ?!?!

And that's who I am


Moni on viime aikoina liittänyt blogiinsa näitä andthat'swhoiam -kuvia, mikä minustakin on aika kiva idea, joten ajattelin minäkin tehdä niistä postauksen. Osin siksikin, että olin aika yllättynyt siitä, kuinka monen noista kuvista/teksteistä koin kuvaavan itseäni ja persoonaani niin hyvin. Jotain kovinkin oleellista saattaa puuttua, koska tämä rajoittuu noihin sivustolta löytämiini kuviin ja näitä on ihan hirveän paljon, koska valitsin kaikki, joiden koin jotenkin osuvan ja uppoavan. Mutta nämä ovat hieno tapa kertoa, kuka minä olen. Itse asiassa taidan tehdä kokonaisen välilehden, jonne laitan nämä samat kuvat...

Mutta; satunnaisessa järjestyksessä: And that's who I am...