maanantai 30. tammikuuta 2012

Hei taas!

Piti alkaa kirjoittamaan, koska ajattelin, että tänä vuonna olisin vähän ahkerampi bloggaaja. :) Vaikka ei minulla ole mitään uutta tai erityistä sanottavaa. Olen nukkunut huonosti ja minulla on vähän irrallinen olo. Viime yöt ovat taas olleet ahdistavia ja levottomia. Näen kaoottisia unia, heräilen ja pyörin ahdistuneena sängyssä. Jään jumiin jonkinlaiseen unen ja valveen rajatilaan ja vaikka osin ymmärrän olevani hereillä, olen myös edelleen näkemäni unen maailmassa. Viime yönä näin unta, että minua ammuttiin jalkaan ja herätessäni siitä sain päähäni tukkia kuvitteellisen reiän teipillä. Lopun yötä sitten heräilinkin siihen, kun jalassani oleva teippi tarttui joka paikkaan. Edellisenä yönä näin käärmeunia ja vietin puoli yötä kurkkien sängyn ja pöytien alle ja joka nurkkaan varmistuakseni, ettei missään ole oikeaa käärmettä. Olen aina nähnyt todella eläviä ja mielenkiintoisia unia, jotka parhaimmillaan ovat erinomaisen viihdyttäviä, mutta pahimmillaan todellista helvettiä todentuntuisuutensa takia. Minun on joskus todella vaikea päästä eroon unieni maailmasta ja tunnelmasta, joskus se kestää päiväkausia. Yhä useammin koen oloni jotenkin kaoottiseksi, kuin olisin myrskyssä ja kaikki pyörii ja välähtelee ympärilläni. Se ei ole fyysinen tuntemus, vaan jonkinlaista henkistä levottomuutta. Olen koko elämäni nähnyt painajaista, jossa ei ole mitään muuta kuin hiljaista, sileää, kuivaa hiekkaa, loputtomiin, mutta ilmassa on aivan valtava uhka sen rauhallisuuden särkymisestä ja kaaoksesta. Lapsena minusta aina tuntui, että se kaaos on äitini, että se mikä rikkoi uneni silkinsileän, hiljaisen hiekkapinnan oli äiti. Nyt en tiedä mikä se on, se ei enää tunnu äidiltäni, vaan joltain epämääräisemmältä, vähemmän hallittavalta. 

Kaipaan ihan sanoinkuvaamattoman paljon niitä aikoja, jolloin sänky oli minulle turvapaikka. Kun olin lapsi ja kotona oli vaikeaa, minä odotin iltaa, pehmeitä tuoksuvia lakanoita ja sitä hiljaisuutta, joka salli minun uppoutua omaan suojaavaan maailmaani. Minusta tuntui, kuin mikään paha ei ulottuisi minuun sängyssäni. Tunsin niin pitkään, vielä aikuisenakin, mutta kymmenisen vuotta sitten se tunnelma alkoi rakoilla, kunnes yhtenä hirveänä yönä en pystynyt menemään lähellekään sänkyäni, se tuntui niin ahdistavalta. Sen jälkeen olen suhtautunut sänkyyni vaihtelevasti, joskus siellä on ihan mukavaa, toisinaan se tuntuu kidutusvälineeltä. Sen sijaan, että uppoaisin omaan maailmaani, jossa olen turvassa, en pysty hallitsemaan ajatuksiani ollenkaan. Pääni täyttyy mitä kauheimmilla ajatuksilla ja minusta alkaa tuntua, kuin mikään ei enää koskaan voisi järjestyä ja kuin olisin saanut elämäni niin pahasti solmuun, ettei ole mitään toivoa, että asiat selkiytyisivät. Nuorempana minussa oli niin monta selviytymismekanismia, että olisin todennäköisesti voinut murhata jonkun ja mieleni olisi sallinut minun elää ilman minkäänlaista ahdistusta siitä, se olisi sulkenut tapahtuneen kokonaan pois. Nyt on päinvastoin, mieleni on täynnä tekemiäni virheitä ja pahin mahdollinen tilanne – skenaarioita ja ahdistusta. Suojamekanismini ovat kadonneet täysin ja olen hukassa ilman niitä.

Suhtautumiseni öihin on muuttunut. Nukkumisvaikeuksistani huolimatta minä aina ennen rakastin öitä. Se on niin oma maailmansa, kun kaikki muut nukkuu ja tuntuu kuin yksin olisi valveilla. Öisin on se hetki, kun on täysin tyyntä ja silloin minusta tuntui, kuin olisin valtavassa huoneessa, joka on koko maailma, eikä siellä ole koskaan ollut ketään muuta. Se tuntui niin rauhoittavalta. Niin vaikeaksi kuin unettomuus elämäni tekikin, joskus minä rakastin sitä öistä maailmaa, jossa elin. Päivät kuluivat jonkinlaisessa uupuneessa sumussa, mutta yöt olivat minun aikaani. En ole tottunut tekemään mitään päivällä, en edes olisi varmaan koskaan valmistunut, jos olisin nukkunut yöt opiskellessani. Tein varmasti 98 prosenttia töistä öisin ja nykyään minusta tuntuu, etten saa mitään aikaan ja päivät loppuvat kesken, kun melatoniinin ansiosta alan väsymään jo ennen kymmentä. Toisaalta on hirveän helpottavaa, kun se aivan hirveä väsymys on poissa ja aamut ovat helpompia, mutta osa minusta kaipaa öitä sellaisina kuin ne joskus olivat. Nyt ne ovat ahdistavia ja minun on vaikea sopeutua siihen.

Jossain tv-ohjelmassa puhuttiin vahvoista naisista ja se herätti jotain minussa ja jouduin kysymään itseltäni, milloin minusta tuli tällainen ruikuttava luuseri?! Minä en tiedä mitä minulle tapahtui, minä en ollut tällainen ihminen nuorempana. Ja vaikka päässäni olisikin vinksahtanut jotain, miksi minä en osaa tehdä tälle mitään?! Minusta tuntuu kuin olisin sadan metrin syvyisen kuopan pohjalla, jonne ei näy pienintäkään valonpilkahdusta ja ajatuskin siitä, miten paljon vaadittaisiin, että kiipeäisin ne loputtomat, jyrkät seinät ylös, saa minut lannistumaan. Mutta minä haluaisin olla vahva ihminen, enkä tällainen heikko, valittava pelkuri! Nuorempana ajattelin olevani vahva, mutta kaikki oli silloin niin helppoa. Minä en edes muista miten tein asioita, en edes ajatellut niitä, esimerkiksi työhaku oli helppo pikkujuttu. Mutta nyt ihan helpotkin asiat tuntuvat niin ylivoimaisilta. Kun alan ajattelemaankin joitain tiettyjä asioita, jotka pitäisi tehdä, minusta tuntuu kuin ihan fyysisesti täyttyisin ahdistuksesta; rintaani alkaa puristaa, vatsalihakset kiristyvät ja alkavat sattua, heikottaa ja pää särkee. Ja minä luovutan ja tunne helpottaa. Kunnes yöllä ne hoitamatta jääneet asiat alkavat pyöriä päässä ja vannon itselleni, että hoidan ne seuraavana päivänä, mutta en hoida, koska minä taas luovutan sen ahdistuksen edessä. Tunnen niin valtavaa ihailua vahvoja naisia kohtaan, jotka ovat luoneet itselleen hienon elämän, eivätkä ole valittaneet tai luovuttaneet, mutta minusta myös tuntuu, etten itse voisi koskaan olla sellainen, minä olen siihen aivan liian heikko. Tai ehkä minä vain olen antanut itselleni luvan luovuttaa, mutta koska en kestä siitä aiheutuvaa häpeää, en osaa tehdä edes sitä kunnolla. Olen yrittänyt miettiä ratkaisua, mutta päässäni pyörii nyt vain lähestyvä leikkaus. En vieläkään osaa ajatella selviytyväni siitä hengissä, enkä osaa hahmottaa elämää sen jälkeen. Mutta jos selviän siitä, tämän valittamisen on vihdoin loputtava ja minun on tehtävä jotain elämäni muuttamiseksi. Vaikka se sitten olisi se kammoamani lääkärissä käynti ja lääkitys sekä terapia.

Leikkaukseen ei ole enää kahtakaan kuukautta ja kohta pitää aloittaa Nutrilett-kuuri. Luulin, että näinä viimeisinä päivinä söisin kaksin käsin kaikkea, mitä en voi enää leikkauksen jälkeen syödä, mutta oikeastaan minusta tuntuu, että olen valmis luopumaan ruoasta. Minun ei tee mieli mitään erityistä, enkä sure ruoasta luopumista. Sain myös vihdoin puhutuksi äitini kanssa siitä mahdollisuudesta, että kuolen. Häntä se ahdistaa ja hän on aina sanonut, että jos kuolen, hän tappaa itsensä välittömästi ja yritin syyllistää häntä elämään, jos pahin tapahtuu. En tiedä onnistuinko; tiedän kyllä, että tuhoan loputkin vanhempieni elämästä jos kuolen. Mutta minun täytyy tehdä tämä, minun täytyy ottaa riski, koska en tiedä mitään muuta keinoa muuttaa asioita ja päästä eteenpäin. Leikkaus ei enää hirvitä yhtä paljoa, olen jotenkin sopeutunut ajatukseen. Pelkään edelleen kuolevani, mutta en enää harkitse peruuttavani koko juttua. Paitsi jos silloin ihan lähellä leikkausta menen paniikkiin.

Vaaka näytti aamulla 118,2 kg. :/ Masentavaa. Mutta toisaalta noilla luvuilla ei enää ole minulle merkitystä, koska leikkauksen jälkeen minun pitäisi laihtua. Leikkaus kuitenkin sujuu sitä paremmin, mitä enemmän saan kiloja pois aiemmin, joten nutraaminen pitää ottaa ihan tosissaan ja yrittää laihtua mahdollisimman paljon.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Talviurheilua

Tässä ihan lähellä on luistinrata ja olen jo vuosia kateellisena katsellut siellä luistelevia ihmisiä ohi kulkiessani. Pääsin jopa niin pitkälle, että toin kotoa yhdet luistimet tänne asunnolleni, mutta tuolla kaapissa ne ovat olleet jo vuosia. En vain pysty menemään sinne yksin. Nuorempana ja varsinkin lapsena rakastin luistelua ja se olisi hyvää liikuntaa, mutta en kehtaa mennä tuonne muiden joukkoon. Tosin ehkä se on osin tekosyy, koska lapsuudenkotini lähellä on suuri lampi ja sekä viime, että edellinen talvi olivat niin kylmiä, että jää olisi varmasti pitänyt, mutta silti en käynyt siellä kertaakaan. Mutta joka kerta tuon luistinradan ohi kulkiessani olen niin kateellinen siellä luisteleville ihmisille, heillä näyttää olevan hauskaa ja minä kaipaan luistelemista. Tosin en tiedä saisiko sinne edes mennä kuka tahansa, en edes tiedä kenelle paikka kuuluu.

Sama juttu on hiihtämisen kanssa. Minä rakastan ajatusta hiihtämisestä, mutta olen viimeksi hiihtänyt vuonna 2000. Tykkäsin siitäkin lapsena ja nuorena hirveän paljon, mutta syy miksi en hiihdä, on se, etten halua ihmisten näkevän minua hiihtämässä. Minusta ajatus siitä, että joku näkisi minun harrastavan liikuntaa, vaikka olen lihava, on ihan hirveän nolo. Minua hävettää jo kävelyllä käyminen, yritän aina ihmisiä nähdessäni näyttää siltä että olen menossa johonkin, etten missään nimessä ole liikunnan takia kävelemässä. Minusta tuntuu jostain syystä siltä, että läskin liikkumisyritykset näyttävät koomisilta. Leikkauksen jälkeen pitäisi alkaa käydä salilla, mutta en usko, että pystyn siihen. Jo silloin nuorempana, kun olin vielä normaalipainon puolella, minusta oli hirveän noloa käydä uimassa tai salilla. Pystyin jotenkin menemään niihin kaverin kanssa, mutta nyt kun ei ole ketään, kenet saisin seurakseni, en vain kykene siihen. Uiminen olisi nöyryyttävää tietysti senkin kannalta, etten halua kenenkään näkevän minua uimapuvussa, mutta sali juuri lihavuuden takia. Ainakin silloin nuorena siellä oli minun lisäkseni vain tonnin painoisia bodarimiehiä ja viimeisen päälle trimmattuja alipainoisia naisia. Nytkin, kun kuljen ohi yhdestä salista, jossa on isot ikkunat, ei siellä ole kertaakaan näkynyt ketään, kenen painoindeksi olisi edes normaali, saati sitten yli normaalin. En mitenkään pysty menemään heidän joukkoonsa, varsinkin, kun en edes osaa käyttää mitään laitteita.

Vaikka turhaa kai se talvella olisikin, kun on kaikkea kivaa, mitä voisi harrastaa ulkonakin, ilmaiseksi. Vietän kuitenkin talvella aika paljon aikaa ulkona, ihan vain kävellen. Minä rakastan talvista maisemaa ja kirpeän kylmä ilmaa ja lunta ja pimeyttä. Vaikka olen todella laiska lähtemään, koirani rakastaa myös niin paljon talvea, että hänen kanssaan on pakko mennä ulos. Hän on ihan samanlainen kuin minäkin, ei kestä kesää ja kuumuutta, mutta talvella energiaa riittää ja hän voisi vaikka tunteja leikkiä lumessa, pyöriä ja loikkia ja kaivaa tunneleita kinoksiin. Hän on todella suloinen leikkiessään lumessa.

Leikkauksen jälkeen ihan kunnollinen liikunta olisi pakko saada osaksi arkea. Jos voisin harrastaa mitä vain, ensisijainen valintani olisi tietysti uiminen, mutta en usko, että kehoni on koskaan sen näköinen, että voisin mennä uimahallille. Jokin kotona harrastettava olisi kai paras vaihtoehto, mutta siinä ongelmaksi muodostuu se, että kun ei ole kukaan vahtimassa, on liian helppo laiskotella tai jättää liikunta kokonaan väliin. Pitäisi olla jonkinlainen liikuntapaikka, joka olisi vain ylipainoisille. Mutta kun ei ole, joten pitää keksiä jotain muuta. Ainakin aluksi kävely on toivottavasti ihan riittävää, ehkä sitten jos laihdun, saan myös rohkeutta mennä jonnekin ihmisten joukkoon. 





maanantai 23. tammikuuta 2012

Kateus

Iltalehdessä oli taas juttua naisten kateellisuudesta. Tuo aihe saa minut näkemään punaista niin, ettei ole tottakaan! Minäkin tunnen muutaman näistä naisista, joille muka aina ja kaikkialla joku on kateellinen ja siksi he eivät tule kenenkään naisen kanssa toimeen. Jokainen mielipide-ero tulkitaan kateudeksi, aivan kuin se olisi jotenkin täysin mahdotonta, että joku muu nyt vain ajattelee eri tavalla tai pitää eri asioista. Aivan kuin näiden ihmisten mielestä olisi täysin mahdotonta, että joku suhtautuu heihin nuivasti siitä yksinkertaisesta syystä, ettei pidä heistä. Mutta ei, kaikkihan heistä pitää ja muu on vain kateutta. Ja koska kukaan ei muka halua myöntää sitä, se näkyy ulospäin ilkeytenä. Minua ei haittaa myöntää, että minä olen kateellinen. Minä kadehdin moniakin ihmisiä. Minä kadehdin ihmisiä, joilla on parempi koulutus kuin minulla, aivan erityisesti lääkäreitä. Minä kadehdin ihmisiä, joilla on parempi työpaikka kuin minulla, taas erityisesti lääkäreitä. Minä kadehdin ihmisiä, joilla on tyttölapsia. Minä kadehdin ihmisiä, jotka ovat matkustelleet paljon ja asuneet ulkomailla. Minä kadehdin ihmisiä, jotka ovat eläneet mielenkiintoista täyttä elämää. Mutta ei, minä en kadehdi naista, jolla on upea seksielämä, koska häntä ei haittaa, kun perheet särkyy hänen harrastaessaan seksiä varattujen pienten lasten isien kanssa. Minä pidän häntä moraalittomana ja itsekkäänä kusipäänä. Minä en kadehdi naista, jolla kolmenkymmenen asteen pakkasessa on minihame, korkkarit ja leopardikuvioinen tuubitoppi, litra meikkiä kasvoilla ja kolmen sentin pituiset kynnet. Minä en kadehdi hänen ulkonäköään, pidän häntä pinnallisena ja halvan näköisenä. Mutta ilmeisesti näiden naisten mielestä he ovat niin uskomattoman ihania, että kukaan ei voisi nähdä heissä tai heidän tekemisissään mitään vikaa, muut ovat vain kateellisia. Ja kaikkein koomisinta on, että ne ihmiset, jotka oikeasti ovat ulkonäöltään ja muiltakin osin sellaisia, että heitä aivan varmasti kadehditaankin, eivät koskaan sano, että heille olisi kukaan ilkeä, koska on kateellinen! Voin kyllä myöntää kadehtivani moniakin ihmisiä, mutta sen sijaan en ole koskaan elämässäni ollut ilkeä kenellekään siksi, että kadehtisin häntä. Ja eikö minun pitäisi olla juuri se tyypillinen kateellinen nainen, jota käytetään esimerkkinä kateellisuudesta puhuttaessa, koska olen ruma vanhapiika, joka ei kelpaa kenellekään eikä ole onnistunut elämässään missään?! Eikö juuri minun pitäisi olla ilkeistä ilkein ämmä, koska paitsi että olen itse kaikkien alapuolella, myös tiedän olevani kateellinen ihminen?! Minä en edes ymmärrä, miten nämä ihmiset ovat päätyneet siihen, että kaikki negatiivisuus heitä kohtaan olisi kateutta?! Jos joku kohtelee minua ilkeästi, ajattelen, että hän joko on narttu, hänellä on huono päivä tai hän ei pidä minusta. Tietenkään minussa ei ole mitään kadehdittavaa, mutta minulle ei ole koskaan tullut edes mieleen tulkita mitään kuulemaani ilkeyttä kateudeksi! Täytyy olla aika mieletön itsetunto, että kuvittelee olevansa kaikkien jatkuvan kateuden kohteena. Voiko silloin enää ihmetellä, ettei tule kenenkään kanssa toimeen?! Tämä on asia, joka ärsyttää minua niin suunnattomasti, ettei ole tottakaan! No, jospa tämä höyryäminen jo riittäisi; onneksi kuitenkin suurin osa suomalaisista naisista on jalat maassa ja vähän liiankin vaatimattomia.

Matkustelusta puheen ollen, kuulin taannoin, kun nuori työkaverinainen pohti, että kun oli saanut rahaa säästöön, pitäisikö maksaa pois opintolainat vai lähteä kunnon lomalle. Minä en olisi ikinä, milloinkaan, missään tapauksessa edes harkinnut tuollaista, se ei olisi tullut edes mieleeni! Minä aina unelmoin tuollaisista asioista, lomamatkoista ja pinkistä läppäristä ja muusta turhasta, mutta loppujen lopuksi käytän rahani aina johonkin järkevään. Ruokaa lukuun ottamatta, tietenkin. Ainoastaan kerran olen tehnyt toisin ja edelleen saan aikaan melkoisen kauhun tunteen, kun ajattelen, miten paljon se tulikaan maksamaan. Tajuan kyllä, että juuri tuollaisia päätöksiä tekemällä saa sen hienon monipuolisen elämän upeine kokemuksineen, josta minäkin haaveilen, mutta en silti koskaan voisi itse tehdä kuin sen järkevimmän valinnan. Kun ihmiset kertoo ottaneensa lainan päästäkseen lomalle, ajattelen, että se on hyvä idea, koska aina hieno kokemus on arvokkaampaa kuin raha, mutta en silti koskaan voisi tehdä itse niin. Tai kun ihmiset ostavat asunnon ja miettivät lainan takaisinmaksua siltä kannalta, että jää rahaa hauskanpitoon ja lomiinkin, se tuntuu minusta ihan hirveän vastuuttomalta, vaikka tajuankin, että juuri niin pitää elää, jos aikoo saada jotain elämästä irti! Olen useamman kerran säästänyt rahaa esimerkiksi lomaa varten, koska olen aina haaveillut matkustamisesta, mutta päätynyt joka kerta käyttämään sen johonkin järkevään tai vain pitämään säästössä. Kai se liittyy siihen, että raha oli tiukalla, kun olin lapsi ja totuin siihen, että raha käytetään laskujen maksuun ja ruoan ostoon, ei lomamatkoihin tai huvituksiin. Me emme koskaan käyneet lomalla missään tai harrastaneet mitään, mihin olisi kulunut rahaa, siihen ei vain ollut varaa. Niinpä minä en pääse irti siitä tunteesta, että rahan käyttäminen muuhun kuin välttämättömään tai tärkeään, on väärin. Mutta jos en opi ajattelemaan eri tavalla, kuolinpäivänäni olen edelleen käynyt vain neljässä maassa ja valtio iloitsee pankkitilini saldosta. Netti on pullollaan vinkkejä järkevämpään rahankäyttöön, mutta mitenköhän sitä oppisi vastuuttomaksi rahankäyttäjäksi?!

Minulla on myös menossa inhottava tilanne, koska minun pitäisi varmaan viedä toinen kissoistani lopetettavaksi. Olen viivytellyt tämän kanssa jo kauan, koska minusta on niin kamalaa luopua lemmikistä ja lopettaminen tuntuu erityisen brutaalilta. Kun koirani jouduttiin lopettamaan muutama vuosi sitten, se oli ainoa vaihtoehto, koska hän olisi muuten kärsinyt ja niin kauheaa kuin se olikin, tiesin, ettei vaihtoehtoa ollut ja tein oikein. Mutta kissani kohdalla tilanne on hieman toinen, koska hänestä ei löydy mitään fyysistä vikaa. Hän on vasta 13, mutta hänellä on ilmeisesti jonkinlaista dementiaa. Hän on joko kauhean levoton tai sitten vain nukkuu koko ajan. En tiedä kärsiikö hän, mutta hän ei ole enää sisäsiisti, mikä on todella inhottavaa. Minä olen todella siisti ja kissanpissa joka paikassa on todella iljettävää ja epähygieenistä, puhumattakaan hajusta. Minulla ei ole koskaan ollut kissaa, joka ei olisi sisäsiisti, joten nyt en tiedä, olenko kamala ihminen harkitessani hänen tappamistaan tämän takia. Eläinlääkäri on sitä mieltä, ettei häntä saa enää opetettua siistiksi. Hän oli ennen todella aktiivinen kissa, enkä tiedä onko hänen elämänsä enää elämisen arvoista, kun hän ei enää tee mitään. Se vain, että ajatuskin hänen lopettamisestaan tuntuu kauhealta, enkä tiedä, mitä tehdä. Todennäköisesti vain pitkitän tilannetta edelleen ja yritän miettiä, mikä olisi paras ratkaisu…

Leikkaukseen on muuten alle kaksi kuukautta. Minulla on tällä viikolla aika sairaalassa, mutta tämän hetkinen tilanne on se, että olen menossa leikkaukseen. Vaikka edelleen pelkään ihan kauheasti, enkä edelleenkään ole varma, teenkö oikein. Olen varma siitä, etten onnistu laihtumaan muulla keinolla, mutta pelkään, että jokin menee vikaan tai että elämä on leikkauksen jälkeen niin hankalaa, että kadun sitä siksi. Mutta siitä huolimatta uskon myös, että katuisin, jos peruuttaisin leikkauksen. Nyt ei auta kuin toivoa, että kaikki menee hyvin ja jos ei mene, niin sitten jatketaan siitä. Tai ei jatketa, jos kuolen. Kävin ostamassa Naturdietin tuotteita, kun olivat tarjouksessa ja maistoin eri makuja, niin tiedän, mitä ostaa lisää. Ananas ja metsämansikka-vanilja olivat hyviä, päärynä oli todella makea, mutta menee vaihteluna ja mustikka-vanilja taas oli todella kuvottavaa. Tarvitsen niitä viideksi viikoksi, tosin en usko, että pystyn olemaan viisi viikkoa täysin ilman ruokaa, mutta teen parhaani. Nyt ajattelin vielä ennen syödä lempiruokiani, koska ne jäävät varmaan sitten leikkauksen jälkeen kokonaan pois.

Mutta; eipä tällä kertaa kummempaa. :) Vaa’alla en nyt ole käynyt, mutta tuskin siellä mitään iloista yllätystä olisikaan nähtävissä. Ehkä olen nyt lopulta hyväksynyt, etten enää laihdu omin avuin ja vain yritän olla lihomatta ennen leikkausta.

torstai 19. tammikuuta 2012

Rumalla naisella ei tee mitään

Satuin kuulemaan bussissa, kun kaksi teinityttöä keskusteli siitä, miten ihanaa on olla kaunis. Heillä oli vahva meikki ja he heittelivät pitkiä hiuksiaan ja räpsyttivät ripsiään ja en voinut olla hymyilemättä. He olivat niin suloisia. Minusta oli ihanaa, että he kokivat olevansa kauniita, varsinkin, kun nuorilla tytöillä on nykyään niin valtavan paljon epävarmuutta ja paineita ulkonäöstään. Mutta he saivat minut myös ajattelemaan, olisiko ihanaa olla kaunis? Tutkimukset osoittavat, että kaunis nainen saa parempaa palkkaa kuin ruma nainen samasta työstä, kauniin naisen mahdollisuus työllistyä on moninkertainen rumaan verrattuna ja hyvällä ulkonäöllä saa edelleen prinssin ja puoli valtakuntaa. Tai no, ainakin jonkun miespuolisen olennon ja parin sadan neliön omakotitalon. Mutta mitä jos ei ole kaunis? 

Muutama vuosi sitten tuli tv:stä ohjelma, jossa nuori, vaalea, nätti tyttö teki erilaisia asioita sekä omana itsenään, että keinotekoisesti rumennettuna. Hänelle lisättiin toppausta luomaan vaikutelma ylipainosta, vähän kaksoisleukaa, silmälasit ja muuta vastaavaa. Ei hänestä mitenkään susirumaa tehty, mutta kuitenkin vähemmän viehättävä, kuin hän oikeasti oli. Sen jälkeen hänet lähetettiin puistoon esimerkiksi myymään jotain tai pyytämään apua johonkin asiaan sekä omana itsenään, että rumennettuna ja seurattiin ihmisten reaktioita. Ero oli todella järkyttävä. Naisten käytöksessä ei ollut mitään valtavaa eroa, mutta miehet sen sijaan osoittautuivat esimerkiksi auttamaan naista todellisessa hädässä monta kertaa epätodennäköisemmin silloin kun nainen oli ruma kuin hänen ollessaan kaunis. Ulkonäön vaikutus oli aivan valtava.

Otsikossa on lause, jota usein käytetään netin keskustelupalstoilla ja joka kaikessa raadollisuudessaan ja realistisuudessaan jotenkin kieroutuneesti viehättää minua. Niin kai se on, että miehen perspektiivistä ruma nainen on aika hyödytön olento. Mutta että mies jättäisi ruman naisen kuolemaan puiston penkille? Ainakin tuon ohjelman mukaan sadasta satunnaisesta miehestä enemmistö teki niin, kun taas kaunista naista pysähtyivät auttamaan lähes kaikki. Sama päti kaikkeen muuhunkin, kauniina esimerkkiblondi sai kaupaksi moninkertaisen määrän kaupittelemiaan tuotteita, sai lainata kännykkää ja vietiin kädestä pitäen perille eksyttyään, toisin kuin pulskempi rillipäinen versio itsestään. Pohjimmiltaan me toki olemme eläimiä, mutta edelleen järkytyn huomatessani, miten vähän miehet ovat kehittyneet naisen ulkonäöstä puhuttaessa. Naisen arvo on edelleen hyvin vahvasti kiinni ulkonäössä.

Suhtautumiseni ulkonäkökeskeisyyteen on aika ristiriitainen. Toisaalta tosiasia on, että meille on ominaista suhtautua positiivisemmin viehättävään ihmiseen, se on meidän biologiassamme. Mutta toisaalta me olemme eläinlajeista älykkäin, eikö meidän olisi jo pitänyt oppia jotain? Enkä minä sano olevani yhtään parempi kuin muut, kyllä minäkin kiinnitän huomiota ulkonäköön ja olen ennakkoluuloinen sen perusteella. Mutta en koskaan jättäisi minkään näköistä ihmistä kuolemaan, enkä missään nimessä ajattele, etteikö naisessa olisi muutakin kuin ulkonäkönsä. Joskus netissä miehet toteavat, että minkä he sille voivat, että heitä kiinnostaa ainoastaan hyvännäköinen nainen, ei se ole heidän syynsä. Eipä kai se olekaan. Mutta siitä huolimatta minua inhottaa miesten pinnallisuus, miten jokainen pienikin vika ulkonäössä on niin valtava ongelma, aivan kuin olisimme vain esineitä ja miestä on huijattu, jos hän saa viallisen kappaleen. Lehdistä ja netistä saa lukea niin hirveitä tarinoita siitä, miten älyttömistä syistä miehet ovat jättäneet naisen, miten kammottavia asioita he ovat sanoneet kumppaneilleen tai vaatineet kumppaneitaan tekemään ulkonäköään parantaakseen. Minä en ihan vilpittömästi ymmärrä, miten ulkonäkö voi olla niin tärkeää! Minä en pysty ymmärtämään, miten pienet rinnat on täysin hyvä syy erolle tai miten on ihan loogista, että isorintainen blondi saa parempaa palkkaa kuin vaatimattomamman näköinen kollegansa. Ymmärrän toki, että jokainen haluaa kumppanikseen viehättävän ihmisen, mutta ettei voi edes puhua rumalle naiselle?! Minä vain yksinkertaisesti en ymmärrä sitä. Se tuntuu minusta vastenmieliseltä ja epäinhimilliseltä ja ahdistavaltakin.

En ole oikeastaan koskaan liiemmin ajatellut omaa ulkonäköäni muutoin kuin ylipainon kautta. Olen aina ollut ruma; se on adjektiivi, jota olen kuullut itsestäni käytettävän ylivoimaisesti eniten ja olen hyväksynyt sen jo ennen kuin sellaiset asiat tulevat oleellisiksi. Minulle rumuus on oleellinen osa identiteettiäni, enkä ole koskaan kunnolla osannut ajatella, millaista elämäni olisi, jos olisin kaunis. Tiedän, että kauniit naiset saavat elämässä paljon ja jos olisin syntynyt kauniiksi, olisin minäkin saanut kaiken, minkä halusin. Mutta en silti osaa kuvitella sitä omalla kohdallani. Olen puhunut tästä ennenkin, mutta en ole koskaan tuntenut itseäni naiseksi. Jos ajatellaan, että varhaismurrosiässä tyttöjen ja poikien välinen kuilu levenee ja pojat alkavat kiinnostua tytöistä, sillä on varmasti aivan valtava vaikutus tytön identiteettiin. En voi edes kuvitella, miltä nuoresta tytöstä tuntuu ensimmäisen kerran tiedostaa, että joku tuntee vetoa häneen tai on kiinnostunut hänestä. Tai miten normaali nainen yleensäkin kokee sen, että on ihmisiä, jotka haluaisivat hänen kanssaan sänkyyn tai enemmänkin, että on ihmisiä, jotka pitävät häntä arvokkaana, koska hän on kaunis katsella. Minä en tiedä mitään sellaisesta ja siksi se ei ole vaikuttanut kokemukseeni itsestäni ja naiseudestani. Minun kohdistuvat tuntemukset ovat aina olleet negatiivisia ja olen aina ollut tietoinen siitä, ettei minulla ole miesten silmissä minkäänlaista arvoa. Nykyään puhutaan paljon naisten seksuaalisesta vallasta, mutta minun kaltaisellani sitä ei ole. Kai se on totta, että suurella osalla naisista on seksin avulla mahdollisuus saada itselleen rahanarvoista etua, mutta minä en voisi seksuaalisuuttani käyttämällä saada edes sitä seksiä, puhumattakaan siitä, että saisin vielä jotain muutakin hyötyä siitä! Minulle ulkonäkö on aina ollut täysin yksiselitteisesti haittaava tekijä, ei koskaan hyödyttävä.

Kaiken tämän seurauksena en ole myöskään koskaan mitenkään panostanut ulkonäkööni. En meikkaa, en käy kampaajalla; pidän itseni puhtaana ja kosteutan kuivan ihoni, siinä on minun kauneudenhoitoni. Olen aina ajatellut, että olisi ajan ja rahan tuhlausta yrittää näyttää paremmalta, mutta oleellista on myös se, että minulle on aina ollut tärkeää osoittaa tietäväni olevani ruma. Kai osin siksi, että se vähentää haukkumista, osin siksi, että koen tarvetta osoittaa tietäväni paikkani. Tiedän, että jotkut naisetkin pitävät sitä ihan kauheana asiana, jos nainen ei tee parastaan ulkonäkönsä eteen. Mutta entä jos parhaansakin tekemisen jälkeen lopputulos olisi ruma, onko siinä mitään mieltä? Ainoa asia, missä itsekin ajattelen olevan syytä parannuksella, on vaatteeni. Minun olisi syytä kiinnittää huomiota vaatetukseeni edes hiukan, koska en varmasti anna kovin hyvää vaikutelmaa itsestäni kulkemalla vaatteissa, joiden oikea paikka olisi ollut roskiksessa jo kauan sitten. Mutta kun aina ajattelen, että kun ihan kohta laihdun, uudet vaatteet jäisivät käyttökelvottomiksi. No, nyt vihdoinkin niin saattaa käydä.

Silti jollain tasolla koen hirveän ahdistavana sen, että ulkonäköni aiheuttaa joissain ihmisissä vastenmielisyyden tunteita. Neutraalius olisi ihan ok, ei minua haittaa, etten ole viehättävä tai haluttava. Mutta että ehkä inhotan ihmisiä, se tuntuu epämiellyttävältä ja ahdistavalta ajatukselta. Netissä haukutaan naisten ulkonäköä todella julmasti, enkä voi olla ajattelematta; montako kertaa työkaveri tai joku muu, jonka on pakko olla tekemisissä kanssani, on toivonut, ettei hänen tarvitsisi tai kokenut vastenmielisyyttä sen takia, että joutuu olemaan missään tekemisissä kaltaiseni kanssa? Pahimmat sekopäät puhuvat jopa rumien naisten tappamisesta katukuvan parantamiseksi; olenko minä joskus elämässäni ollut lähellä tälläistä ihmistä ja onko hän ajatellut silloin minusta niin? Ja kaikkein oudointa on, että kun haukutaan piirteitä, joita minussa on, esimerkiksi isoja, riippuvia rintoja, se tuntuu minusta pahalta, siitä huolimatta, että olen muutenkin läski ja ruma. Aivan kuin sillä tässä kokonaisuudessa olisi mitään merkitystä, kuinka monta miesten silmissä iljettävää yksityiskohtaa minussa on! Toivoisin todella, että voisin vain olla välittämättä, enkä tiedä, miksi nuo kommentit satuttaa, mutta silti ne satuttaa. Vaikka siinä onkin ihan valtava ristiriita, koska minä tunnen halveksuntaa ihmisiä kohtaan, jotka arvottaa toiset ihmiset vain ulkonäön perusteella, enkä minä edes haluaisi arvostusta ulkoisten piirteiden takia.

Uskonko, että olisi ihanaa olla kaunis? Varmaankin. Joskin huomiota arastelevana se olisi todennäköisesti aika ahdistava kokemus minulle. Luulen, että minusta olisi mukavaa olla nätti, mutta en usko, että luonteenlaatuni soveltuisi kauneuteen. Onhan siinä sitä paitsi huonotkin puolensa. Mutta ihan rehellisesti, en ole koskaan pitänyt kovin suurena ongelmana rumuuttani. Lihavuutta kyllä, mutta en rumuutta. Se on minulle fakta, eikä sille mitään voi. Kai sekin vaikuttaa, että olen tottunut siihen niin nuoresta ja se on myös aina tavallaan jäänyt lihavuuteni varjoon. Ainoa asia, mikä siinä ahdistaa on juuri tuo, mistä jo puhuinkin, että ihmiset kokevat minut mahdollisesti vastenmielisenä. Se tuntuu epämukavalta ja ahdistavalta ajatukselta, vaikka en realistisesti usko, että kukaan oikeasti puukottaa minua tai sulloo minut säkkiin ja lähettää Afrikan nälkäisille lapsille ruoaksi, nettiuhkauksista huolimatta. Ehkä olisi ihanaa olla kaunis, mutta olen ihan ok rumanakin.

Tässä jaarittelussa ei muuten tainnut olla minkäänlaista punaista lankaa, ihan huvikseni kirjoitin samalla kun ajattelin asiaa. :) Ihan vain selvennykseksi, jos joku odotti jonkinlaista viiltävän osuvaa huomiota aiheesta. :) Tosin taidatte jo tietää, ettei tästä blogista sellaisia löydy. Ai niin, eilen söin Hesburgerin patonkin, kolmioleivän, paketin apetit fetaa ja pizzan. Kerralla. Limsan kera. Jopa minä älysin hävetä sitä ruokamäärää. Tulee olemaan todella outoa voida syödä maksimissaan kaksi desilitraa kerralla, mutta minä tarvitsen sitä todella. Huomenna menen taas viikonlopuksi kotiin, toivottavasti en tyhjennä äidin pakastinta. :/ Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan, muuten en pääse aamulla ylös sängystä. Hyvää yötä! :)

tiistai 17. tammikuuta 2012

Onni

Näin taas yhden Robert Downey unistani. Olin olevinani jonkinlainen tuotantoassari ja työskentelin samassa rakennuksessa missä RDJ oli filmaamassa jotain ja sen sijaan, että olisin ollut omalla osastollani, keksin koko ajan tekosyitä päästä katsomaan häntä. Olin jopa kehitellyt jonkinlaisen tv-sarjan, johon olin väkisin juntannut hänet pääosaan ja hän oli lähtemässä kanssani puoleksi vuodeksi Brasiliaan kuvausmatkalle. Hän jutteli ja flirttaili kanssani ja minä olin niin… Heräsin tuohon tunteeseen ja makasin kauan sängyssä yrittäen tunnistaa sitä, kunnes tajusin, että minä olin unessa onnellinen. Aika surullista, että siitä, kun olen ollut oikeasti onnellinen, on niin kauan, etten enää tunnistanut onnellisuuden tunnetta. Luulen, että viimeksi olen ollut onnellinen lukiossa. Minulla oli ystäviä, äiti oli lakannut juomasta, koska koulu oli aina minulle helppoa, minulla ei ollut huolta mistään, enkä vielä tiennyt, millaista elämästäni tulisi. Minulla oli toivoa. Ulkomailla asuessani tunsin onnen hetkiä ja elämäni oli mukavaa, mutta todella onnellinen en ollut, koska kaipasin seuraa ja koska tiesin, että asumiseni siellä oli väliaikaista. Aloin miettimään, olisinko minä enää koskaan onnellinen. 

Yhdessä lukemassani blogissa kirjoittaja pohti taannoin sitä, että mitä nyt, kun on saanut elämässä kaiken, mistä haaveili. Oli niin outoa lukea siitä. Hän ei tiennyt, mistä enää unelmoisi, kuten en tiedä minäkään, joskin täysin päinvastaisesta syystä. Minun unelmani eivät toteutuneet, eivätkä toteudu, mutta olisiko mahdollista olla onnellinen kaikesta huolimatta? Niin monta vuotta elämäni keskiössä on ollut selviytyminen; pitää hoitaa pakolliset asiat ja käydä töissä tai opiskella, pitää näytellä, ettei kukaan huomaisi, miten raskasta minulla on, pitää jotenkin selviytyä seuraavaan päivään tai seuraavaan tuntiin tai pahimmillaan seuraavaan hetkeen. Onnellisuus on minulle täysin epäoleellinen ja kaukainen asia, sitä ei ole minulle edes olemassa.

Kenties olen kiittämätön, mutta on vaikeaa löytää aiheita todelliseen onneen elämästäni. Minulla on vanhempani, mutta heidän vanhenemisensa aiheuttama kauhu tasoittaa heistä saadun onnen. Sanotaan, että onneen tarvitaan kovin vähän. Onnellisuutta ajatellessani mieleeni nousee kuvia omasta pienestä tytöstä saunapuhtaana pyjamassa valmiina menemään sänkyyn, ulkona raivoavasta lumimyrskystä, jonka aikana makaan lämpimien peittojen alla ihmisen kanssa, joka on minulle rakas, puistonpenkistä, jolla istun ystävän kanssa juttelemassa kauniina kesäpäivänä syöden jäätelöä, päivästä huvipuistossa katsomassa lasten iloa, lomamatkoista, omasta kodista… Minä en tule saamaan noita asioita, joten pystynkö minä koskaan olemaan onnellinen?

Usein kuulee sanottavan, että pitäisi olla osata olla onnellinen yksin, eikä etsiä onnea muista ihmisistä. Minun on vaikea kuvitella, että tuon lauseen suustaan päästävät olisivat koskaan kokeneet yksinäisyyttä, miten kaikenkattavaa ja loputonta tyhjyyttä se on. Minulle elämä on vuorovaikutus toisiin ihmisiin ja ilman sitä ei ole mitään. Olisin totta kai halunnut elämässä muutakin, mutta toiset ihmiset on se tärkein asia, jota ilman millään muullakaan ei ole merkitystä. En usko, että maailmassa on ihmistä, joka kykenisi olemaan onnellinen täysin yksin.

Ainoa unelmani, jolla on edes pienin pieni mahdollisuus toteutua, on se, että ehkä joskus ystävystyisin jonkun kanssa. Mutta mitä, jos sitäkään ei tapahdu? Enkö silloin koskaan ole onnellinen? Onko vika olosuhteissa vai ihan puhtaasti minussa? Pitäisikö minun kyetä olemaan onnellinen kaikesta huolimatta? Valitanko minä turhaan vai voisiko joku oikeasti olla onnellinen eläessään minun elämääni? Joskus on kulunut viikkoja, joiden aikana en ole jutellut kenenkään muun kuin vanhempieni kanssa, en ole koskaan tehnyt asioita, jotka ovat täysin normaalia elämää muille ikäisilleni, olen aina yksin, eikä minulle tapahdu koskaan mitään. Mutta ei minulla ole mitään hätääkään, kukaan ei tee minulle mitään pahaa, minulla on katto pääni päällä, puhdasta vettä ja ruokaa(liikaakin), olen terve, asun hyvinvointivaltiossa, jossa jokaisella on ainakin teoreettinen mahdollisuus mihin tahansa. Pitäisikö minun olla onnellinen? Riittäisikö perustarpeiden täyttyminen jollekin onnellisuuteen? Onko tämä taas vain negatiivisuuttani, eikä minulla ole oikeasti mitään syytä (tai riittävän hyvää syytä) olla näin pohjattoman onneton?

En tiedä, mutta tiedän, etten ole onnellinen. En ole ollut pitkään aikaan, en koskaan aikuisena. Enkä rehellisesti sanoen pysty kuvittelemaan, että enää olisinkaan. Toisaalta kaiken tämän ahdistuksen jälkeen minulle riittäisi jo se, etten olisi onneton. Ei minun täydy saada olla onnellinen, riittäisi, jos olisin ihan ok. En halua edes ajatella mahdollisuutta, etten koskaan saavuta sitäkään. Olen usein puhunut realistisista unelmista ja koska tiedän, ettei unelmani ole sellaisia, jotka voisivat toteutua, minun on turha haaveilla onnesta. Mutta minä voisin alkaa haaveilemaan siitä, etten olisi onneton. En oikeastaan tiedä, mitä siihen vaaditaan, mutta ensimmäinen askel on laihdutusleikkaus, jonka jälkeen olisi kai syytä hakea apua tähän ahdistukseen, joka jonain päivinä tuntuu olevan ainoa asia, mikä maailmassa on jäljellä. Luulen, että jos laihtuisin, eikä enää ahdistaisi, sillä olisi jo suuri merkitys. Mitä sitten tarvittaisiin lisäksi, sen ehkä keksin noiden esteiden poistuttua. Ei se ole sitä, mistä pikkutyttönä haaveillaan, mutta minun elämässäni sekin olisi jo suuri asia.  

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Paniikki

Piti alkaa kirjoittamaan omia ajatuksiaan selventääkseen, koska olen ihan tosissani alkanut epäröidä leikkauksen suhteen. Yhtenä päivänä jo ajattelin, että en mene, piste. Nyt en tiedä... Mielipide vaihtelee siitä, että pakotan itseni menemään, siihen, että en halua mennä, enkä mene. 

Inhoan jo nyt ns. terveellistä syömistä, koska se on niin vaivalloista, saati sitten, että minun pitäisi käyttää pienenkin ruokamäärän syömiseen puoli tuntia ja veden juonti olisi hankalaa ja vitamiinit eivät enää imeydy vaan pitäisi käydä piikkinä hakemassa. Jos vahingossa syön liikaa tai liian suuria paloja, oksennan tai voin muuten huonosti. Ja nuo ovat vain asioita, mitä tulee joka tapauksessa tapahtumaan, mitä jos jokin menee vikaankin?! Olen täysin terve, joten miksi ihmeessä haluan itsestäni leikattavan sairaan?! 

Se koko prosessi inhottaa minua; se että minuun tehdään reikiä ja se, miten paljon tekee pahaa nukutuksesta herätessä, se, että minulle mahdollisesti laitetaan katetri. Että joudun menemään sinne yksin ja jäämään ilmeisesti ylimääräiseksi päiväksi, koska minulla ei ole ketään, kuka voisi hakea minut sieltä. Se nöyryytys, kun lääkärit ja hoitajat ja muut potilaat näkee minut vähissä vaatteissa tai alasti, kipu leikkauksen jälkeen, miten vaikeaa on kävellä ja istua ja tehdä mitään. Minä en halua mennä. 

Silloin kun hakeuduin tähän leikkaukseen, ajattelin sen enemmänkin uhkaukseksi itselleni, että jos en nyt onnistu laihtumaan, joudun menemään leikkaukseen. Ihan vakavissani en osannut ajatella, että ihan oikeasti joutuisin sinne. Mutta en edelleenkään onnistunut laihtumaan... Tiedän, että tämä on ainoa mahdollisuus, mutta olen niin kauhuissani, että voisin itkeä. 

Edelleen pelkään myös kuolemaa ja sitä, mitä kuolemani merkitsisi vanhemmilleni. Tiedän, ettei heille olisi enää millään mitään väliä, jos minä kuolisin. Ja vaikka kaikki menisikin hyvin, mitä minä tästä saan... En minä enää saa hyvää elämää; en tule koskaan saamaan omaa perhettä tai ystäviä tai työtä, joka ei ahdistaisi, en koskaan asu USA:ssa enkä muuallakaan ulkomailla, mikään unelmistani ei tule enää toteutumaan, joten onko sillä väliä minkä kokoisena istun yksin kotona katsomassa tv:tä? Ihmiset eivät kuitenkaan tule koskaan pitämään minusta, joten onko siinä oikeasti jotain eroa, että tietty osa ihmisistä pitää minua kuvottavana ja toisinaan sanookin sen vai että kaikki pitää minua täysin yhdentekevänä. Riskeeraan paitsi omani, myös vanhempieni elämän saavuttaakseni mitä? Pikkuisen vähemmän häpeää? Onko se tosiaan kaiken arvoista? Haluaisin olla laiha, mutta nyt on liian myöhäistä, ei se enää muuta mitään. 

En tiedä pystynkö tähän tai edes haluanko. Joudun varmaan ottamaan sairaalaan yhteyttä ja menemään keskustelemaan tästä. Jos nyt edes enää pääsisin leikkaukseen, koska vaaka näyttää taas melkein 120 kg, kiitos joulun herkuttelun. Kävin aamulla vaa'alla ja 119,1 kg:n lukema sai minut lähes kiemurtelemaan häpeästä ja ahdistuksesta, joskaan en voi sanoa olevani yllättynyt. 

En tiedä, mitä tehdä... Toivon, että se olisi huomenna, jolloin vain pakottaisin itseni menemään ja tämä tuskailu ja paniikki olisi ohi. Ehkä minun pitäisi pyytää, että leikkausta siirretään saadakseni enemmän miettimisaikaa... En ole täysin valmis vielä peruuttamaankaan sitä, mutta en tosiaan odota sitä innolla, enkä ole varma päätöksestäni. Jotenkin edelleen jokin osa minusta sanoo, että ehkä pystyisin laihtumaan ilmankin, vaikka tiedän, etten pysty, vaikka olen yrittänyt niin monta vuotta. Tiedän, että jos en mene leikkaukseen, olen aina lihava. Mutta onko laihuus todella riskin ja huonon olon ja vaikeuksien arvoista; varsinkin, kun se ei kuitenkaan muuta elämääni millään muulla tavoin... Jos olisi niin, että jos vain laihdun, myös saisin niitä asioita, joista unelmoin, olisin valmis ottamaan riskin vaikka heti, olisin valmis oksentamaan joka päivä ja tuntemaan huonoa oloa vettä juotuani ja luopumaan syömisestä ja näkemään sen vaivan, minkä syöminen vaatii... Mutta vain elääkseni tätä täysin samaa elämää hieman pienikokoisempana? Onko sillä oikeasti mitään väliä? Tuskin....

En tee mitään radikaalia päätöstä vielä mihinkään suuntaan, mutta taitaa olla pakko mennä puhumaan tästä jonkun kanssa. Miksi kaiken täytyy aina olla näin vaikeaa. 

maanantai 9. tammikuuta 2012

Milloin ihminen on aikuinen?

Hei taas! Ei kuulu mitään uutta, mutta ajattelin kirjoittaa silti. Päivät sujuu ihan hyvin, yöt on tasaisen ahdistavia. Minusta tuntuu, kuin olisin pikku tyttö, jonka kimppuun möröt hyökkää öisin. En ymmärrä miksi minun aivoni toimivat näin. Kai kyse on siitä, että päivisin pystyn harhauttamaan itseni ja aktiivisesti ajattelemaan jotain muuta, mutta illalla, kun rentoudun, eikä mikään harhauta ajatuksiani, ahdistus palaa. Se tuntuu noudattavan samaa kaavaa; laitan kirjanmerkin kirjan väliin, sammutan valot ja aivan kuin kytkimestä kääntäen aivoni alkavat tulvia kamalia, ahdistavia ajatuksia, mitkä saavat minut heittelehtimään levottomana sängyssä. Tunnen niin suurta ahdistusta, että minun on vaikea hengittää, ahdistus saa minut tuntemaan oloni kuumaksi, koko maailma kaatuu päälle. Ei kai auta kuin kestää, onneksi melatoniinin ansiosta nukahdan helpommin kuin ennen.  

Yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista, joka pyörii päässä, on se, miten olen onnistunut sotkemaan elämäni, miten olen onnistunut tekemään vain virheitä ja huonoja päätöksiä. Niistä päällimmäisenä edelleen ammattini. Minun ongelmani on kai suurelta osalta se, etten koskaan kasvanut aikuiseksi. Tiesin, etten voi jäädä vain kotiin äidin hoiviin, joten epätoivoissani tein ensimmäisen asian, mikä mieleen tuli ja menin opiskelemaan. Kun se tuntui väärältä, hain heti valmistuttuani toista opiskelupaikkaa, olinhan vielä nuori ja moni muukin teki niin. Sitäkään alaa en ajatellut yhtään sen tarkemmin, tartuin vain epätoivoisesti ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen vaihtoehtoon, koska en pystynyt pysähtymään ja ajattelemaan, mitä minä haluan, minun piti vain tehdä jotain, koska en voinut vain olla. Mikä auttoi selviämään silloin, mutta nyt minun pitäisi elää elämää, johon nuo valinnat johtivat, enkä tiedä mitä tehdä. En tiedä, miten olla aikuinen. En edes tiedä, mitä aikuisuus on!

Totuus on, että tunsin 16-vuotiaana itseni paljon aikuisemmaksi kuin nyt, koska silloin vielä elin ikäni mukaisesti; kävin lukiota, minulla oli iltatyö, elin sitä samaa kaverien ja nuoruuden sähläysten ikäkautta kuin muutkin ikäiseni.  Silloin koin olevani oikeastaan aikuisempikin kuin muut, koska olin luutunnut oksennuksia ja salannut äitini alkoholismia lapsesta asti ja joutunut sikäli elämään aikuisempaa elämää. Mutta nyt minusta tuntuu, kuin en olisi ollenkaan muuttunut tuon iän jälkeen, kuin olisin edelleen se 16-vuotias. En ole kehittynyt siitä eteenpäin; minulle on tullut ryppyjä silmäkulmiin ja muita ikääntymisen merkkejä, mutta minä olen edelleen hyvin nuori, lähes lapsi. Minusta tuntuu niin oudolta tavata esimerkiksi serkkujani, jotka ovat vuosia nuorempia, mutta jotka ovat jo ihan aikuisia ja minä olen edelleen lapsi. Ulkoisesti olen vanhentunut, mutta sisältä… Lapsellisuuteni takia muutkaan ihmiset eivät yleensä näe minua aikuisena. Äitini ystävien silmissä olen noin 5-vuotias, mikä johtuu varmaan ainakin osittain siitä, että äitini puhuu minulle kuin lapselle muiden seurassa. Kai se on hänen mielestään hauskaa, mutta minusta se on vain nöyryyttävää. Äitini paras ystävä jaksaa aina hokea minulle, miten lapsellinen olen ja vaikka tiedän sen olevan totta, se loukkaa kovasti. En haluaisi olla lapsellinen, haluaisin olla aikuinen, mutta miten se tehdään? Voiko sen päättää itse?

Googletin aiheen ja löysin muutaman keskustelun, jossa aikuisuuden määritelmää pohdittiin. Moni sanoi yksinkertaisesti, että ihminen on aikuinen, kun osaa pitää huolen itsestään. Mutta mitä sekään loppujen lopuksi tarkoittaa… Että maksaa vuokran ja laskut, hankkii rahat niihin laskuihin, osaa käydä kaupassa ja laittaa ruokaa suuhunsa, että tietää mitä tehdä, kun keittiön hana muistuttaa geysiriä? Kuka ei osaisi tehdä noita asioita? Eikö jo ihan virallisesti lapseksi määriteltykin osaa jotenkin pitää huolen itsestään? Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni, ainakin perustasolla, mutta minusta se ei vielä tee ihmisestä aikuista.

Enemmän minuun osui kommentti, jossa todettiin, että ihminen on aikuinen, kun kykenee katkaisemaan napanuoran vanhemmistaan. Tätä minä en ole koskaan onnistunut tekemään. Puhun vähintään puhelimessa äitini kanssa joka päivä, käyn usein kotona. Tunnen ihmisiä, joiden kontakti vanhempiinsa on puhelinsoitto parin viikon välein. Se tuntuu minusta niin oudolta ja vieraalta, kun minä olen niin kiinni vanhemmissani. Tämä tietysti liittyy paljon siihenkin, ettei minulla ole ketään muuta, mutta uskon, että olisin kiinni vanhemmissani siinäkin tapauksessa, että elämäni olisi normaalimpi. En ole edes yrittänyt katkaista napanuoraa, enkä tiedä olisiko se edes mahdollista. Olen kuitenkin vanhempieni elämän keskipiste ja he kuolisivat suruun, jos kuulisivat minusta vain kerran kuussa. Mutta ei minustakaan olisi siihen, en voisi luopua vanhemmistani, lapsuuden kodistani, ainoasta sosiaalisesta kontaktistani… Pitäisikö minun, tullakseni aikuiseksi? Voiko ihminen, joka on näin kiinni vanhemmissaan, koskaan olla aikuinen?

Moni sanoi, että ihminen on aikuinen, kun hän ottaa vastuun omasta elämästään. No, minä voin ihan epäilyksettä sanoa, että minä olen ryssinyt elämäni ihan itse, siitä tosiaan otan vastuun. Olenko minä nyt aikuinen? Tuskinpa. Toisaalta en ole koskaan osannut ottaa vastuuta, minulla ei ole aavistustakaan mitä tehdä parantaakseni elämääni. Minä osaan vain valittaa ja pyöriä ahdistuksessani, en osaa ottaa itseäni niskasta kiinni ja muuttaa asioita. Tiedän, ettei tämä valittamalla parane, mutta en osaa auttaa itseäni, en osaa muuttaa asioita. Tätäkään aikuisuuden kriteeriä tulen tuskin koskaan täyttämään.

Moni liitti aikuisuuden seksiin ja parisuhteisiin. Kun harrastaa säännöllisesti seksiä ja on oikeassa parisuhteessa, on aikuinen. Luulen, että tämä on hyvin oleellinen asia. Minulle henkilökohtaisesti viattomuuteni on yksi niistä asioista, joiden takia tunnen itseni niin lapseksi ja häpeän ihan mielettömän paljon kokemattomuuttani. Mutta jos kyse on seksistä, niin mitä minä voin tehdä? Maksaa prostituoidulle pari kertaa viikossa, että hän viagran voimalla tekee minusta ”aikuisen”? Tuntisinko sitten itseni aikuiseksi? Ainakin tuntisin itseni luuseriksi ja sitä tunnetta ei tässä ainakaan kaivata lisää. Kaikista pahinta on se, että koska olen niin ruma, kaikki minut tuntevat tietää tilanteestani, en voi edes vaieta salaperäisesti, koska minulta ei edes kysellä sellaisia asioita, kaikki tietää ilmankin. Minusta tuntuu nöyryyttävältä puhua tästä edes täällä, vaikka se on oleellinen asia lapsellisuudestani puhuttaessa.  Minusta säännöllisen seksielämän aloittaminen on yksi tärkeimmistä aikuistumisriiteistä ja ilman sitä ihminen on aina hyvin merkittävällä tavalla lapsi. Ja sillä tavalla minä tulen aina olemaan lapsi, joten tätäkään aikuisuuden määrettä en pysty täyttämään.

Yhdistän jostain syystä aikuisuuden myös hyvin vahvasti ns. oikeisiin töihin. Minä en ole koskaan tehnyt vastuuta vaativaa ns. aikuisen ihmisen työtä ja sekin saa osaltaan minut tuntemaan itseni niin lapseksi. Minä olen tehnyt nuoruuden kesätöitä ja helppoja opiskelun ohessa tehtäviä töitä ja nyt ollut osana projektissa, mutta en ole koskaan tehnyt oikeaa työtä, kuten vaikka sairaanhoitajat tai asianajajat tai yksityisyrittäjät. En tosin tuntisikaan itseäni kyvykkääksi tekemään mitään oikeaa työtä, eivät ne kuulu näin kypsymättömälle. Mutta välillä oikein kiemurtelen ahdistuksesta, kun kuulen puhuttavan oikeissa töissä olevista ihmisistä ja tunnen itseni niin uskomattoman lapselliseksi…  En tiedä pystynkö koskaan oikeisiin töihin, en varmaankaan ainakaan mihinkään kovin vastuulliseen työhön. Olen aivan liian epävarma sellaiseen.

Joten on selvää, että minä olen edelleen henkisesti lapsi. Mutta mitä sille voi tehdä? Joillekin vaatimuksille en mahda itse mitään, mutta voiko osaan vaikuttaa? Voinko alkaa kasvattamaan itseäni aikuiseksi? Olenko minä valinnut lapsellisuuden tai sallinut itseni olla lapsi? Ehkä… Vaikka niin kovasti haluaisinkin olla aikuinen… Joskus puhutaan myös siitä, miten sekä anorektikot, että lihavat, lihovat/laihtuvat estääkseen itseään kasvamasta aikuiseksi. Onko siitä kyse minunkin kohdallani? Jos on, niin aikuistuttaako laihtuminen minua? Mitä jos en koskaan kasva aikuiseksi? Olenko minä huono ihminen, koska en pysty aikuistumaan? Onkohan ketään muuta yli 3kymppistä, joka kokee vielä olevansa lapsi… Joka tapauksessa, tämä vaivaa ja hävettää minua suunnattomasti.

Leikkaus lähestyy lähestymistään ja paniikki kasvaa… Kirjoitan aiheesta lisää ensi kerralla, nyt on vietävä koiruus ulos.


maanantai 2. tammikuuta 2012

Takaisin arkeen

Sataa lunta ja minä alan löytää joulutunnelman, harmi vain, että pari viikkoa liian myöhään. Niin hullulta kuin se varmasti kuulostaakin, odotan jo seuraavaa joulua. Vaikka joulut ovat usein minulle niin raskaita, silti juuri joulu on jonkinlainen kiintopiste, johon keskityn ja jota odotan, kun muuten on vaikeaa. En tiedä miksi, ehkä se liittyy siihen, että saan olla kotona.  Minulle lapsuudenkotini on ainoa koti, joka minulla on koskaan ollut. Olen asunut yksin jo 12 vuotta, mutta en ole koskaan kokenut mitään muuta paikkaa kodiksi kuin alkuperäisen kotini. Osin se johtuu siitä, etten osaa mieltää kerrostaloasuntoa miksikään muuksi kuin asunnoksi, toisaalta en myöskään ole ollut missään niin pitkään, että mistään paikasta olisi tullut koti. Mutta silti luulen, että pohjimmiltaan se liittyy siihen, etten koskaan ole kasvanut aikuiseksi. Omassa asunnossani oleminen ei ole minulle sinällään mitenkään hirveää ja toisinaan ahdistus on pahempaakin kotona, mutta siitä huolimatta kotoa lähteminen on aina epämiellyttävää minulle, varsinkin loman jälkeen.

Uutena vuotena en tehnyt mitään erityistä, en edes katsellut raketteja keskiyöllä. Koen uuden vuoden alun aina negatiivisesti, koska uusi vuosi tarkoittaa vuotta, jolloin minä olen taas vuoden vanhempi. Tänä vuonna täytän jo 32! En osaa edes kuvata, miten paljon toivon, että olisin nuorempi. Tiedän, ettei objektiivisesti ajatellen 32 – vuotias nyt ihan toinen jalka haudassa vielä ole, mutta minä koen kuitenkin olevani jo ikivanha. Se kai johtuu siitä, että normaalin ihmisen elämään kuuluu erilaisia kehitysvaiheita ja virstanpylväitä, jotka ovat tyypillisiä tietyille ikäryhmille ja minulta ne kaikki on jääneet väliin. Minusta tuntuu kuin minulla ei olisi menneisyyttä ja tyhjän päälle on mahdoton rakentaa tulevaisuuttakaan. En voi palata ajassa taaksepäin, koska se on mahdotonta, mutta en voi myöskään liikkua eteenpäin, koska menneisyydessä ei ole mitään, mistä ponnistaa. Minusta tuntuu kuin olisin tyhjiössä, missään ei ole mitään, ei takanani, mutta ei myöskään edessäni. Ei menneisyyttä, eikä tulevaisuutta, pelkkää tyhjyyttä.

Osa ongelmaa on kai siinäkin, että ensimmäiset vuodet kolmekymppisenä on muilla perhevuosia, kaikilla on pieniä lapsia, ihmiset keskittyvät perheeseensä ja se on keskeistä kolmekymppisen naisen elämässä. Minulla ei ole sitä. Puhuinkin jo aiemmin siitä, miten hirveää oli aattona katsoa hautausmaalla nuoria perheitä, minun ikäisiäni naisia lapsineen ja kumppaneineen. Minä olin siellä vanhempieni mukana kuin joku säälittävä peräkammarin tyttö. Muut ihmiset ovat niin normaaleja ja minä olen säälittävä friikki, kohta 32-vuotias vanhapiika, jolle ei ole koskaan tapahtunut mitään. Häpeän itseäni enemmän kuin pystyn koskaan sanoin ilmaisemaan.  En vain pääse yli siitä, etten saa perhettä. Nuorena en edes halunnut perhettä, viihdyin varsin hyvin yksin, mutta nyt se on suurin haaveeni. Kai jokin naisiin istutettu hormoni on ottanut vallan. Mikä on täysin järjetöntä, koska tiesin jo kauan sitten, etten sitä tule saamaan, joten miksi se tulee aina vain tärkeämmäksi, puuttuuko minun aivoistani jokin osa, joka normaaleilla ihmisillä suhteuttaa haaveet realiteetteihin. Tämä ei sinällään ole mikään uusi ongelma, jos otetaan huomio tilanne koulutukseni kanssa, jossa tein ihan saman virheen. Joskus kauan sitten mainitsin työkkärissä, että haluaisin yliopistoon ja työkkärin ihminen katsoi minua päästä varpaisiin ja sanoi ”ehkä sinun tulisi harkita realistisia mahdollisuuksiasi”. Silloin ajattelin, että mikä narttu, mutta hän oli oikeassa. Minä vain en kyennyt ymmärtämään, ettei sellaiset asiat kuulu minun kaltaiselleni. Kai tässä on kyse samasta. Vaikka tiedän, ettei sellaiset asiat kuulu minun kaltaiselleni, se ei estä minua haluamasta niitä. Toivon vain, että jostakin löytyisi ohjeet, joita noudattaa, joilla päästä tästä yli, koska muuten olen aina jumissa tämän yhden asian kanssa, jota en voi koskaan saada ja se estää minua edes myös saamasta jotain muuta elämässä. Tämä on hirveän vaikea asia jo siksikin, että minä unelmoin jostain, jota ei ole edes olemassa, olen edelleen jumissa jossain teiniprinsessaunelmassa à la Hollywood. Normaali ikäiseni olisi jo tullut petetyksi ja jätetyksi ja muuten kaltoin kohdelluksi ja olisi realistinen parisuhteiden ja miesten suhteen; mutta vaikka minä ymmärrän tuon kaiken järjelläni, siitä huolimatta päässäni elää se Hollywood versio miehestä. En pysty edes kuvittelemaan, että olisin huonossa suhteessa; vaikka tiedän, kuinka yleistä on uskottomuus ja kuinka yleistä on väkivalta ja kuinka yleistä on huorissa käynti ja kaikki muu, jota en tosiaan halua kokea. Olen tässä asiassa kuin yksi niistä typeristä naisista, jotka sanovat, että ”muut kyllä, mutta ei minun mieheni…”, paitsi, ettei minulla ole sitä miestä. Minä en ole sokea, enkä naiivi, minä tiedän kyllä, millaisia miehet ovat, mutta silti se täysin epärealistinen mieshahmo elää pääni sisällä. Se on niin raivostuttavaa! Minä haluaisin pystyä olemaan realistisempi ja minä haluaisin pystyä hyväksymään oman tilanteeni, mutta miten se tehdään?!

Koska minun on pakko jotenkin muuttaa elämääni, olen miettinyt sitä, olisiko hyvä pakottaa itsensä tekemään epämiellyttäviä asioita. Jo vuosia olen vältellyt lehtiä, radiota ja suomenkielisiä tv-ohjelmia, koska ne jostain syystä muistuttavat minua siitä, mitä muilla on ja minulla ei. Pelkkä lyhyt pätkä puhetta radiosta saa minut heti ahdistumaan. Muun maalaisilla ohjelmilla ei ole samaa vaikutusta, koska niissä olevat ihmiset eivät ole suomalaisia. Mikä ei tosin ole kovin loogista, mutta niin se vain on. He tuntuvat olevan jossain niin kaukana ja niin minun ulottumattomissa, ettei heidän elämänsä ahdista minua. Mutta pitäisikö minun pakottaa itseni lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan radiota... Tiedän, että se olisi tuskallista, mutta ehkä siitä olisi jotain hyötyäkin.

Toinen asia on se, että olisiko minun syytä yrittää luopua mielikuvitusmaailmastani. Se pitää minut erillään todellisuudesta, mutta samalla se pitää minut järjissäni, se on tärkein selviytymiskeinoni. En ole ennen kirjoittanut tästä, koska tämä on todella säälittävää, mutta luulenpa, ettei kukaan blogiani lukenut minua muutenkaan minään sankarittarena pidä, joten on ehkä syytä kertoa, että minulla on mielikuvitusystäviä. Tai siksi kutsun ihmisiä, jotka elävät pääni sisällä. Minulla on ollut heitä aina, mutta siinä missä normaali ihminen olisi aikuistuessaan jättänyt heidät taakseen, minä olen alkanut turvautua heihin yhä enemmän. Tiedän toki, etteivät he ole oikeita, mutta oikeasti minulla ei ole ketään, joten edes kuvitelmissani minulla on ystäviä.  He ovat hahmoja, jotka olen nähnyt tv:ssä tai lukenut kirjoista tai keksinyt kokonaan itse ja he ovat alkaneet elää päässäni, kehittyneet mielikuvitukseni mukana. Yksi heistä on ollut elämässäni jo kymmenen vuotta ja hänet kuvittelen seuraani aika tavalla koko ajan. Kuvittelen, että hän on kanssani ja liikkuminen ulkona ihmisten joukossa on hiukan helpompaa, yöt ovat vähemmän vaikeita. Viime vuosina minun on vain ollut vaikeampaa ylläpitää tätä maailmaa ja oloni on ollut suhteessa sen verran kurjempi. En tiedä auttaisiko heistä luopuminen minua vai murtaisiko kokonaan. Uskon epäilyksettä, että ilman hyvää mielikuvitustani olisin jo kuollut, niin paljon apua siitä on ollut. Mutta voiko mikään koskaan muuttua, jos annan itseni paeta mielikuvitukseeni.

Toisaalta mikä edes voisi muuttua, paitsi kokoni ja se muuttunee joka tapauksessa.  Leikkaus lähestyy kovaa vauhtia ja toivon, että se olisi jo ohi. En aio peruuttaa sitä, mutta olen todella peloissani edelleen, enkä edelleenkään usko laihtuvani. Mutta se nähdään sitten myöhemmin. Nyt voin vielä muutaman viikon ajan syödä ja sitten pitäisi pystyä olemaan viisi viikkoa nutreilla. Mihin en todennäköisesti pysty, mutta teen parhaani. Leikkaus on sitä helpompi, mitä enemmän painoa saan pois, joten edes jonkin aikaa olisi syytä pystyä olemaan ilman ruokaa. Mutta nyt on vielä jouluherkkuja jäljellä ja ne aion syödä pois. Vaa’alle en ole uskaltautunut, sen verran on tullut jouluna syötyä.

Hyvää Uutta Vuotta 2012 kaikille!