maanantai 30. tammikuuta 2012

Hei taas!

Piti alkaa kirjoittamaan, koska ajattelin, että tänä vuonna olisin vähän ahkerampi bloggaaja. :) Vaikka ei minulla ole mitään uutta tai erityistä sanottavaa. Olen nukkunut huonosti ja minulla on vähän irrallinen olo. Viime yöt ovat taas olleet ahdistavia ja levottomia. Näen kaoottisia unia, heräilen ja pyörin ahdistuneena sängyssä. Jään jumiin jonkinlaiseen unen ja valveen rajatilaan ja vaikka osin ymmärrän olevani hereillä, olen myös edelleen näkemäni unen maailmassa. Viime yönä näin unta, että minua ammuttiin jalkaan ja herätessäni siitä sain päähäni tukkia kuvitteellisen reiän teipillä. Lopun yötä sitten heräilinkin siihen, kun jalassani oleva teippi tarttui joka paikkaan. Edellisenä yönä näin käärmeunia ja vietin puoli yötä kurkkien sängyn ja pöytien alle ja joka nurkkaan varmistuakseni, ettei missään ole oikeaa käärmettä. Olen aina nähnyt todella eläviä ja mielenkiintoisia unia, jotka parhaimmillaan ovat erinomaisen viihdyttäviä, mutta pahimmillaan todellista helvettiä todentuntuisuutensa takia. Minun on joskus todella vaikea päästä eroon unieni maailmasta ja tunnelmasta, joskus se kestää päiväkausia. Yhä useammin koen oloni jotenkin kaoottiseksi, kuin olisin myrskyssä ja kaikki pyörii ja välähtelee ympärilläni. Se ei ole fyysinen tuntemus, vaan jonkinlaista henkistä levottomuutta. Olen koko elämäni nähnyt painajaista, jossa ei ole mitään muuta kuin hiljaista, sileää, kuivaa hiekkaa, loputtomiin, mutta ilmassa on aivan valtava uhka sen rauhallisuuden särkymisestä ja kaaoksesta. Lapsena minusta aina tuntui, että se kaaos on äitini, että se mikä rikkoi uneni silkinsileän, hiljaisen hiekkapinnan oli äiti. Nyt en tiedä mikä se on, se ei enää tunnu äidiltäni, vaan joltain epämääräisemmältä, vähemmän hallittavalta. 

Kaipaan ihan sanoinkuvaamattoman paljon niitä aikoja, jolloin sänky oli minulle turvapaikka. Kun olin lapsi ja kotona oli vaikeaa, minä odotin iltaa, pehmeitä tuoksuvia lakanoita ja sitä hiljaisuutta, joka salli minun uppoutua omaan suojaavaan maailmaani. Minusta tuntui, kuin mikään paha ei ulottuisi minuun sängyssäni. Tunsin niin pitkään, vielä aikuisenakin, mutta kymmenisen vuotta sitten se tunnelma alkoi rakoilla, kunnes yhtenä hirveänä yönä en pystynyt menemään lähellekään sänkyäni, se tuntui niin ahdistavalta. Sen jälkeen olen suhtautunut sänkyyni vaihtelevasti, joskus siellä on ihan mukavaa, toisinaan se tuntuu kidutusvälineeltä. Sen sijaan, että uppoaisin omaan maailmaani, jossa olen turvassa, en pysty hallitsemaan ajatuksiani ollenkaan. Pääni täyttyy mitä kauheimmilla ajatuksilla ja minusta alkaa tuntua, kuin mikään ei enää koskaan voisi järjestyä ja kuin olisin saanut elämäni niin pahasti solmuun, ettei ole mitään toivoa, että asiat selkiytyisivät. Nuorempana minussa oli niin monta selviytymismekanismia, että olisin todennäköisesti voinut murhata jonkun ja mieleni olisi sallinut minun elää ilman minkäänlaista ahdistusta siitä, se olisi sulkenut tapahtuneen kokonaan pois. Nyt on päinvastoin, mieleni on täynnä tekemiäni virheitä ja pahin mahdollinen tilanne – skenaarioita ja ahdistusta. Suojamekanismini ovat kadonneet täysin ja olen hukassa ilman niitä.

Suhtautumiseni öihin on muuttunut. Nukkumisvaikeuksistani huolimatta minä aina ennen rakastin öitä. Se on niin oma maailmansa, kun kaikki muut nukkuu ja tuntuu kuin yksin olisi valveilla. Öisin on se hetki, kun on täysin tyyntä ja silloin minusta tuntui, kuin olisin valtavassa huoneessa, joka on koko maailma, eikä siellä ole koskaan ollut ketään muuta. Se tuntui niin rauhoittavalta. Niin vaikeaksi kuin unettomuus elämäni tekikin, joskus minä rakastin sitä öistä maailmaa, jossa elin. Päivät kuluivat jonkinlaisessa uupuneessa sumussa, mutta yöt olivat minun aikaani. En ole tottunut tekemään mitään päivällä, en edes olisi varmaan koskaan valmistunut, jos olisin nukkunut yöt opiskellessani. Tein varmasti 98 prosenttia töistä öisin ja nykyään minusta tuntuu, etten saa mitään aikaan ja päivät loppuvat kesken, kun melatoniinin ansiosta alan väsymään jo ennen kymmentä. Toisaalta on hirveän helpottavaa, kun se aivan hirveä väsymys on poissa ja aamut ovat helpompia, mutta osa minusta kaipaa öitä sellaisina kuin ne joskus olivat. Nyt ne ovat ahdistavia ja minun on vaikea sopeutua siihen.

Jossain tv-ohjelmassa puhuttiin vahvoista naisista ja se herätti jotain minussa ja jouduin kysymään itseltäni, milloin minusta tuli tällainen ruikuttava luuseri?! Minä en tiedä mitä minulle tapahtui, minä en ollut tällainen ihminen nuorempana. Ja vaikka päässäni olisikin vinksahtanut jotain, miksi minä en osaa tehdä tälle mitään?! Minusta tuntuu kuin olisin sadan metrin syvyisen kuopan pohjalla, jonne ei näy pienintäkään valonpilkahdusta ja ajatuskin siitä, miten paljon vaadittaisiin, että kiipeäisin ne loputtomat, jyrkät seinät ylös, saa minut lannistumaan. Mutta minä haluaisin olla vahva ihminen, enkä tällainen heikko, valittava pelkuri! Nuorempana ajattelin olevani vahva, mutta kaikki oli silloin niin helppoa. Minä en edes muista miten tein asioita, en edes ajatellut niitä, esimerkiksi työhaku oli helppo pikkujuttu. Mutta nyt ihan helpotkin asiat tuntuvat niin ylivoimaisilta. Kun alan ajattelemaankin joitain tiettyjä asioita, jotka pitäisi tehdä, minusta tuntuu kuin ihan fyysisesti täyttyisin ahdistuksesta; rintaani alkaa puristaa, vatsalihakset kiristyvät ja alkavat sattua, heikottaa ja pää särkee. Ja minä luovutan ja tunne helpottaa. Kunnes yöllä ne hoitamatta jääneet asiat alkavat pyöriä päässä ja vannon itselleni, että hoidan ne seuraavana päivänä, mutta en hoida, koska minä taas luovutan sen ahdistuksen edessä. Tunnen niin valtavaa ihailua vahvoja naisia kohtaan, jotka ovat luoneet itselleen hienon elämän, eivätkä ole valittaneet tai luovuttaneet, mutta minusta myös tuntuu, etten itse voisi koskaan olla sellainen, minä olen siihen aivan liian heikko. Tai ehkä minä vain olen antanut itselleni luvan luovuttaa, mutta koska en kestä siitä aiheutuvaa häpeää, en osaa tehdä edes sitä kunnolla. Olen yrittänyt miettiä ratkaisua, mutta päässäni pyörii nyt vain lähestyvä leikkaus. En vieläkään osaa ajatella selviytyväni siitä hengissä, enkä osaa hahmottaa elämää sen jälkeen. Mutta jos selviän siitä, tämän valittamisen on vihdoin loputtava ja minun on tehtävä jotain elämäni muuttamiseksi. Vaikka se sitten olisi se kammoamani lääkärissä käynti ja lääkitys sekä terapia.

Leikkaukseen ei ole enää kahtakaan kuukautta ja kohta pitää aloittaa Nutrilett-kuuri. Luulin, että näinä viimeisinä päivinä söisin kaksin käsin kaikkea, mitä en voi enää leikkauksen jälkeen syödä, mutta oikeastaan minusta tuntuu, että olen valmis luopumaan ruoasta. Minun ei tee mieli mitään erityistä, enkä sure ruoasta luopumista. Sain myös vihdoin puhutuksi äitini kanssa siitä mahdollisuudesta, että kuolen. Häntä se ahdistaa ja hän on aina sanonut, että jos kuolen, hän tappaa itsensä välittömästi ja yritin syyllistää häntä elämään, jos pahin tapahtuu. En tiedä onnistuinko; tiedän kyllä, että tuhoan loputkin vanhempieni elämästä jos kuolen. Mutta minun täytyy tehdä tämä, minun täytyy ottaa riski, koska en tiedä mitään muuta keinoa muuttaa asioita ja päästä eteenpäin. Leikkaus ei enää hirvitä yhtä paljoa, olen jotenkin sopeutunut ajatukseen. Pelkään edelleen kuolevani, mutta en enää harkitse peruuttavani koko juttua. Paitsi jos silloin ihan lähellä leikkausta menen paniikkiin.

Vaaka näytti aamulla 118,2 kg. :/ Masentavaa. Mutta toisaalta noilla luvuilla ei enää ole minulle merkitystä, koska leikkauksen jälkeen minun pitäisi laihtua. Leikkaus kuitenkin sujuu sitä paremmin, mitä enemmän saan kiloja pois aiemmin, joten nutraaminen pitää ottaa ihan tosissaan ja yrittää laihtua mahdollisimman paljon.

3 kommenttia:

  1. Olin joskus viime syksynä unitutkijan luennolla ja hän kertoi melatoniinin sivuvaikuttimena olevan joillakin painajaisunet. Syön itsekin melatoniinia ja unien näkeminen on lisääntynyt hirmuisesti. Ei ne aina painajaisia ole, mutta unitunnelmasta on vaikea päästä irti.

    TIhan hirmuisesti tsemppiä leikkauksen odotukseen. Uskon, että kaikki menee hyvin!!!

    VastaaPoista
  2. Täältäkin suuren suuret tsempit! Uniongelmat ovat todella kuluttavia, varsinkin jos ne jatkuu pitkään. Jaksamista!! <3

    VastaaPoista
  3. Hepa: Tuota en tiennytkään! Olen tosiaan nähnyt enemmän painajaisia sen jälkeen, kun aloin käyttämään melatoniinia. Mutta toisaalta uni painajaisineen on silti parempi kuin ei painajaisia, mutta ei untakaan. Unia tosin olen aina nähnyt paljon ja muistan joka aamu useamman, painajaiset vain ovat lisääntyneet.

    Kiitos! :) Toivon todella, että kaikki sujuu.

    Linda: Kiitos! :) Totta, uni on niin tärkeää, että ongelmat nukkumisen suhteen paisuu helposti ihan valtavaksi ongelmaksi.

    VastaaPoista