maanantai 9. tammikuuta 2012

Milloin ihminen on aikuinen?

Hei taas! Ei kuulu mitään uutta, mutta ajattelin kirjoittaa silti. Päivät sujuu ihan hyvin, yöt on tasaisen ahdistavia. Minusta tuntuu, kuin olisin pikku tyttö, jonka kimppuun möröt hyökkää öisin. En ymmärrä miksi minun aivoni toimivat näin. Kai kyse on siitä, että päivisin pystyn harhauttamaan itseni ja aktiivisesti ajattelemaan jotain muuta, mutta illalla, kun rentoudun, eikä mikään harhauta ajatuksiani, ahdistus palaa. Se tuntuu noudattavan samaa kaavaa; laitan kirjanmerkin kirjan väliin, sammutan valot ja aivan kuin kytkimestä kääntäen aivoni alkavat tulvia kamalia, ahdistavia ajatuksia, mitkä saavat minut heittelehtimään levottomana sängyssä. Tunnen niin suurta ahdistusta, että minun on vaikea hengittää, ahdistus saa minut tuntemaan oloni kuumaksi, koko maailma kaatuu päälle. Ei kai auta kuin kestää, onneksi melatoniinin ansiosta nukahdan helpommin kuin ennen.  

Yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista, joka pyörii päässä, on se, miten olen onnistunut sotkemaan elämäni, miten olen onnistunut tekemään vain virheitä ja huonoja päätöksiä. Niistä päällimmäisenä edelleen ammattini. Minun ongelmani on kai suurelta osalta se, etten koskaan kasvanut aikuiseksi. Tiesin, etten voi jäädä vain kotiin äidin hoiviin, joten epätoivoissani tein ensimmäisen asian, mikä mieleen tuli ja menin opiskelemaan. Kun se tuntui väärältä, hain heti valmistuttuani toista opiskelupaikkaa, olinhan vielä nuori ja moni muukin teki niin. Sitäkään alaa en ajatellut yhtään sen tarkemmin, tartuin vain epätoivoisesti ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen vaihtoehtoon, koska en pystynyt pysähtymään ja ajattelemaan, mitä minä haluan, minun piti vain tehdä jotain, koska en voinut vain olla. Mikä auttoi selviämään silloin, mutta nyt minun pitäisi elää elämää, johon nuo valinnat johtivat, enkä tiedä mitä tehdä. En tiedä, miten olla aikuinen. En edes tiedä, mitä aikuisuus on!

Totuus on, että tunsin 16-vuotiaana itseni paljon aikuisemmaksi kuin nyt, koska silloin vielä elin ikäni mukaisesti; kävin lukiota, minulla oli iltatyö, elin sitä samaa kaverien ja nuoruuden sähläysten ikäkautta kuin muutkin ikäiseni.  Silloin koin olevani oikeastaan aikuisempikin kuin muut, koska olin luutunnut oksennuksia ja salannut äitini alkoholismia lapsesta asti ja joutunut sikäli elämään aikuisempaa elämää. Mutta nyt minusta tuntuu, kuin en olisi ollenkaan muuttunut tuon iän jälkeen, kuin olisin edelleen se 16-vuotias. En ole kehittynyt siitä eteenpäin; minulle on tullut ryppyjä silmäkulmiin ja muita ikääntymisen merkkejä, mutta minä olen edelleen hyvin nuori, lähes lapsi. Minusta tuntuu niin oudolta tavata esimerkiksi serkkujani, jotka ovat vuosia nuorempia, mutta jotka ovat jo ihan aikuisia ja minä olen edelleen lapsi. Ulkoisesti olen vanhentunut, mutta sisältä… Lapsellisuuteni takia muutkaan ihmiset eivät yleensä näe minua aikuisena. Äitini ystävien silmissä olen noin 5-vuotias, mikä johtuu varmaan ainakin osittain siitä, että äitini puhuu minulle kuin lapselle muiden seurassa. Kai se on hänen mielestään hauskaa, mutta minusta se on vain nöyryyttävää. Äitini paras ystävä jaksaa aina hokea minulle, miten lapsellinen olen ja vaikka tiedän sen olevan totta, se loukkaa kovasti. En haluaisi olla lapsellinen, haluaisin olla aikuinen, mutta miten se tehdään? Voiko sen päättää itse?

Googletin aiheen ja löysin muutaman keskustelun, jossa aikuisuuden määritelmää pohdittiin. Moni sanoi yksinkertaisesti, että ihminen on aikuinen, kun osaa pitää huolen itsestään. Mutta mitä sekään loppujen lopuksi tarkoittaa… Että maksaa vuokran ja laskut, hankkii rahat niihin laskuihin, osaa käydä kaupassa ja laittaa ruokaa suuhunsa, että tietää mitä tehdä, kun keittiön hana muistuttaa geysiriä? Kuka ei osaisi tehdä noita asioita? Eikö jo ihan virallisesti lapseksi määriteltykin osaa jotenkin pitää huolen itsestään? Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni, ainakin perustasolla, mutta minusta se ei vielä tee ihmisestä aikuista.

Enemmän minuun osui kommentti, jossa todettiin, että ihminen on aikuinen, kun kykenee katkaisemaan napanuoran vanhemmistaan. Tätä minä en ole koskaan onnistunut tekemään. Puhun vähintään puhelimessa äitini kanssa joka päivä, käyn usein kotona. Tunnen ihmisiä, joiden kontakti vanhempiinsa on puhelinsoitto parin viikon välein. Se tuntuu minusta niin oudolta ja vieraalta, kun minä olen niin kiinni vanhemmissani. Tämä tietysti liittyy paljon siihenkin, ettei minulla ole ketään muuta, mutta uskon, että olisin kiinni vanhemmissani siinäkin tapauksessa, että elämäni olisi normaalimpi. En ole edes yrittänyt katkaista napanuoraa, enkä tiedä olisiko se edes mahdollista. Olen kuitenkin vanhempieni elämän keskipiste ja he kuolisivat suruun, jos kuulisivat minusta vain kerran kuussa. Mutta ei minustakaan olisi siihen, en voisi luopua vanhemmistani, lapsuuden kodistani, ainoasta sosiaalisesta kontaktistani… Pitäisikö minun, tullakseni aikuiseksi? Voiko ihminen, joka on näin kiinni vanhemmissaan, koskaan olla aikuinen?

Moni sanoi, että ihminen on aikuinen, kun hän ottaa vastuun omasta elämästään. No, minä voin ihan epäilyksettä sanoa, että minä olen ryssinyt elämäni ihan itse, siitä tosiaan otan vastuun. Olenko minä nyt aikuinen? Tuskinpa. Toisaalta en ole koskaan osannut ottaa vastuuta, minulla ei ole aavistustakaan mitä tehdä parantaakseni elämääni. Minä osaan vain valittaa ja pyöriä ahdistuksessani, en osaa ottaa itseäni niskasta kiinni ja muuttaa asioita. Tiedän, ettei tämä valittamalla parane, mutta en osaa auttaa itseäni, en osaa muuttaa asioita. Tätäkään aikuisuuden kriteeriä tulen tuskin koskaan täyttämään.

Moni liitti aikuisuuden seksiin ja parisuhteisiin. Kun harrastaa säännöllisesti seksiä ja on oikeassa parisuhteessa, on aikuinen. Luulen, että tämä on hyvin oleellinen asia. Minulle henkilökohtaisesti viattomuuteni on yksi niistä asioista, joiden takia tunnen itseni niin lapseksi ja häpeän ihan mielettömän paljon kokemattomuuttani. Mutta jos kyse on seksistä, niin mitä minä voin tehdä? Maksaa prostituoidulle pari kertaa viikossa, että hän viagran voimalla tekee minusta ”aikuisen”? Tuntisinko sitten itseni aikuiseksi? Ainakin tuntisin itseni luuseriksi ja sitä tunnetta ei tässä ainakaan kaivata lisää. Kaikista pahinta on se, että koska olen niin ruma, kaikki minut tuntevat tietää tilanteestani, en voi edes vaieta salaperäisesti, koska minulta ei edes kysellä sellaisia asioita, kaikki tietää ilmankin. Minusta tuntuu nöyryyttävältä puhua tästä edes täällä, vaikka se on oleellinen asia lapsellisuudestani puhuttaessa.  Minusta säännöllisen seksielämän aloittaminen on yksi tärkeimmistä aikuistumisriiteistä ja ilman sitä ihminen on aina hyvin merkittävällä tavalla lapsi. Ja sillä tavalla minä tulen aina olemaan lapsi, joten tätäkään aikuisuuden määrettä en pysty täyttämään.

Yhdistän jostain syystä aikuisuuden myös hyvin vahvasti ns. oikeisiin töihin. Minä en ole koskaan tehnyt vastuuta vaativaa ns. aikuisen ihmisen työtä ja sekin saa osaltaan minut tuntemaan itseni niin lapseksi. Minä olen tehnyt nuoruuden kesätöitä ja helppoja opiskelun ohessa tehtäviä töitä ja nyt ollut osana projektissa, mutta en ole koskaan tehnyt oikeaa työtä, kuten vaikka sairaanhoitajat tai asianajajat tai yksityisyrittäjät. En tosin tuntisikaan itseäni kyvykkääksi tekemään mitään oikeaa työtä, eivät ne kuulu näin kypsymättömälle. Mutta välillä oikein kiemurtelen ahdistuksesta, kun kuulen puhuttavan oikeissa töissä olevista ihmisistä ja tunnen itseni niin uskomattoman lapselliseksi…  En tiedä pystynkö koskaan oikeisiin töihin, en varmaankaan ainakaan mihinkään kovin vastuulliseen työhön. Olen aivan liian epävarma sellaiseen.

Joten on selvää, että minä olen edelleen henkisesti lapsi. Mutta mitä sille voi tehdä? Joillekin vaatimuksille en mahda itse mitään, mutta voiko osaan vaikuttaa? Voinko alkaa kasvattamaan itseäni aikuiseksi? Olenko minä valinnut lapsellisuuden tai sallinut itseni olla lapsi? Ehkä… Vaikka niin kovasti haluaisinkin olla aikuinen… Joskus puhutaan myös siitä, miten sekä anorektikot, että lihavat, lihovat/laihtuvat estääkseen itseään kasvamasta aikuiseksi. Onko siitä kyse minunkin kohdallani? Jos on, niin aikuistuttaako laihtuminen minua? Mitä jos en koskaan kasva aikuiseksi? Olenko minä huono ihminen, koska en pysty aikuistumaan? Onkohan ketään muuta yli 3kymppistä, joka kokee vielä olevansa lapsi… Joka tapauksessa, tämä vaivaa ja hävettää minua suunnattomasti.

Leikkaus lähestyy lähestymistään ja paniikki kasvaa… Kirjoitan aiheesta lisää ensi kerralla, nyt on vietävä koiruus ulos.


4 kommenttia:

  1. Heippa, minä taas. :)

    Olen itse miettinyt noita samoja asioita (tosin maailmassa tuskin on kovinkaan monia asioita, joita en olisi miettinyt ja ottanut niistä paniikkia :D). En nyt ihan joka kohtaa ala käymään läpi, mutta itse olen päätynyt siihen, että just tuo napanuoran katkaisu, omasta elämästä vastuunotto ja työ on ehkä ne selkeimmät aikuisuuden mittarit.

    Itse olen napanuoran vanhempiini katkaissut, mutta toisin kuin monet luulee niin se ei kyllä ainakaan omien havaintojeni mukaan suinkaan tapahdu silloin, kun muuttaa pois kotoa. Ystäviäni ja itseänikin seuratessa olen havainnut, että kestää useita vuosia ennen kuin välit vanhempiin ovat sellaiset, että voi jo puhua aikuisten väleistä. Itse olin jo lähempänä kolmeakymmentä, kun asioiden tila oli viimein sellainen, että en enää ollut riippuvainen vanhemmistani, eivätkä he minusta, vaan välimme ovat ystävälliset ja jaamme asioita, mutta en enää aina tunne olevani ihan lapsi heille. Paitsi ruuan suhteen. :D Äitini ei vain halua ymmärtää, että olen selvinnyt jo yli vuosikymmenen omin neuvoin ja todellakaan en kuole nälkään, jos hän ei säännöllisesti kysele, että olenko syönyt. :D

    Vastuunottaminen elämästä taas oli kova koulu. Kuten todettua, ajattelin pitkään samoin kuin sinäkin, että olen itse ryssinyt elämäni, mitään ei ole tehtävissä. Tuo ei kuitenkaan ole vastuunottoa! Tuo on luovuttamista. Mietitäänpä sitä jonkinlaisen ontuvan vertauksen kautta. Jos esim. jokin yritys aiheuttaa jonkinlaisen ympäristövahingon, niin ottaako yritys sinusta vastuun tapahtumasta, jos se toteaa, että Joo, päästimme puolitoista tonnia raskasmetalleja tuohon järveen. Eihän tuo ole vielä vastuunkantamista, vaan se, että yritys pyrkii minimoimaan vahingot ja selvittää, mikä heidän systeemeissään on vialla, että noin pääsi käymään ja miten ne voidaan korjata, jotta niin ei enää kävisi. Minusta tuo on vastuunkantamista. Omassa elämässäni se tarkoitti todella suuria ja kipeitä muutoksia, kuten eron parisuhteesta, muuttamisen toiseen kaupunkiin ja lopulta tuon romahduksen, josta kerroinkin tuon toisen postauksen kommenteissa. Mutta jokainen näistä helvetillisen kipeistä ratkaisuista vei kohti jotakin hyvää. En sitä toki silloin ajatellut, vaan olin kuin ansassa oleva eläin, joka puree jalkansa poikki päästäkseen vapaaksi. Mutta vaikka se oli vaikeaa, välillä ihan hirveää, niin kokemus oli myös voimaannuttava. Tulin osalliseksi omasta elämästäni, se ei enää ollut vain jotain mikä tapahtui ja katselin sitä sivusta, vaan minä _elin_ omaa elämääni. En tiedä, miten voisin tämän sinulle sanoa, niin että saisit siitä edes hitusen uskoa, mutta sinun elämäsi ei ole vielä ohi! Sinun elämässäsi voi tapahtua vielä paljon hyvää, kun vain antaisit sille mahdollisuuden. Tämä ei ole mitään positiivisuushöpinää, vaan tämän sanoo sinulle ihminen, joka on ollut siellä syvässä mustassa kuopassa itsekin. Sieltä voi päästä pois. En tunne sinua, joten en osaa sanoa, mitä juuri sinun pitäisi tehdä, mutta onko mitään mahdollisuutta esim. hankkia vaikka joku kirjottelukaveri netistä, jonka kanssa voisit melko turvallisesti saada kontaktia muihin ihmisiin. Tokihan saat kommentteja myös täällä blogissa, mutta se ei ehkä ole ihan sama asia.

    Ja mitä työhön tulee, niin sitähän minulla ei vielä ole. Ja sitä säännöllisin väliajoin panikoin, mutta yritän silti uskoa, että senkin asian saan vielä korjattua. Ja ton seksiasian kuittaan sanomalla, että höpöhöpö. Moni 15-vuotias harrastaa seksiä ja ei todellakaan ole aikuinen. Sitten taas on esim. vakaumuksensa takia pidättäytyviä ja heistä moni on kyllä ihan aikuinen (tunnen siis tällaisia ihmisiä). Ymmärrän kyllä, että viattomuus on arka asia, mutta älä tee siitä liian suurta kysymystä.

    Terveisin
    Tallis

    VastaaPoista
  2. Moi! Minä olen kyllä niin kiinni vanhemmissani, etten usko sen katkeavan kuin kuolemaan. En ole riippuvainen heistä taloudellisesti tai käytännön asioissa, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Mikä kai paljon liittyy juuri siihen, ettei minulla ole ketään muuta ja tarvitsen edes jonkinlaista sosiaalista kontaktia muihin ihmisiin.

    Tiedän, että minun pitäisi ottaa vastuu ja tehdä jotain, en vain tiedä mitä se jokin voisi edes olla! Kyse on kai siitä, että ne asiat, joista niin kauan unelmoin, eivät enää voi tapahtua ja nyt pitäisi yrittää löytää uusia unelmia, mutta en keksi mitään. En pysty keksimään yhtä ainoaa sellaista unelmaa, joka voisi oikeasti toteutuakin.

    Olen yrittänyt hankkia kirjekavereita netistä, mutta se yleensä loppuu lyhyeen, koska olen niin tylsä ihminen, ettei minulla ole oikein mitään sanottavaa ja kun ei arjessanikaan tapahdu mitään, ihmiset yleensä lakkaavat kirjoittamasta. Missä kai on kyse ihan samasta asiasta kuin oikeassa elämässäkin, ei kukaan saa mitään iloa tylsän ihmisen seurasta.

    En tarkoittanutkaan, että teini-iän sähellykset tekisivät ketään aikuiseksi, mutta jos ainoat kokemukset seksistä ovat vain ne teini-iän sähellykset, ihminen ei voi olla aikuinen. Seksuaalisuus on kuitenkin paitsi niin suuri osa ihmisen elämää, myös niin merkittävä rajapyykki aikuisuuden ja lapsuuden välillä, että ilman sitä ihminen jää henkisesti lapseksi. Puhumattakaan siitä, miten noloa se on, varsinkin kun kaikki tietää, ettei se ollut oma valinta. Mutta sille asialle en voi tehdä mitään, joten pitäisi vain yrittää olla ajattelematta asiaa.

    Mutta minun tosiaan pitäisi tehdä jotain tai edes yrittää... Nyt vain pitäisi keksiä, mitä se jotain voisi olla. :)

    VastaaPoista
  3. Minusta ihminen on aikuinen silloin kun kykenee katsomaan peiliin, ja ottamaan vastuun omasta käytöksestään. Suurin osa täysikäisistä henkilöistä ei ole tämän määritelmän mukaan aikuisia :D Eli siis ymmärtää omien tekojensa seuraukset ja miettii niitä jo ennen tekojaan. Aikuinen ihminen ei myöskään pahoita toisten ihmisten mieltä tahallaan, ja jos pahoittaa niin pyytää vilpittömästi anteeksi. Aikuinen ei siis ole ilkeä, pahansuopa tai muutenkaan pura toisiin omaa pahaa oloaan.

    Seksuaalisuus ei minusta ole aikuisuuden määritelmä, koska monet pidättäytyvät seksistä ihan omasta halustaan eivätkä ole sen vuoksi jotenkin vähemmän aikuisia. Itseasiassa usein päin vastoin. Ja seksuaalisuuttaan voi harjoittaa myös ilman kumppania :)

    Läheiset välit vanhempiin ei tarkoita, että olisi jotenkin vähemmän aikuinen. Monissa maissahan lapset ovat joka päiväisessä kontaktissa vanhempiinsa vielä keski-ikäisenäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on loppujen lopuksi varmaan aika monimutkaista ja monen tekijän summa. Minusta säännöllinen seksi ja vakituinen parisuhde ovat kuitenkin aika merkittäviäkin rajapyykkejä aikuisuuden ja lapsuuden välillä ja ainakin minä koen itseni hävettävän lapselliseksi ilman niitä.

      Vanhempieni rooli varmasti korostuu sen takia, ettei minulla ole ketään muutakaan. Kuitenkin minä olen enemmän kiinni vanhemmissani kuin kukaan muu, kenet tunnen. Se saa minut joskus kokemaan itseni niin kypsymättömäksi.

      Mutta luulen, että jos ei yli 3kymppisenä ole aikuinen, niin ei taida olla koskaan, joten pitänee tottua tilanteeseen. :) Ja onhan tässä puolensakin. :)

      Poista