tiistai 17. tammikuuta 2012

Onni

Näin taas yhden Robert Downey unistani. Olin olevinani jonkinlainen tuotantoassari ja työskentelin samassa rakennuksessa missä RDJ oli filmaamassa jotain ja sen sijaan, että olisin ollut omalla osastollani, keksin koko ajan tekosyitä päästä katsomaan häntä. Olin jopa kehitellyt jonkinlaisen tv-sarjan, johon olin väkisin juntannut hänet pääosaan ja hän oli lähtemässä kanssani puoleksi vuodeksi Brasiliaan kuvausmatkalle. Hän jutteli ja flirttaili kanssani ja minä olin niin… Heräsin tuohon tunteeseen ja makasin kauan sängyssä yrittäen tunnistaa sitä, kunnes tajusin, että minä olin unessa onnellinen. Aika surullista, että siitä, kun olen ollut oikeasti onnellinen, on niin kauan, etten enää tunnistanut onnellisuuden tunnetta. Luulen, että viimeksi olen ollut onnellinen lukiossa. Minulla oli ystäviä, äiti oli lakannut juomasta, koska koulu oli aina minulle helppoa, minulla ei ollut huolta mistään, enkä vielä tiennyt, millaista elämästäni tulisi. Minulla oli toivoa. Ulkomailla asuessani tunsin onnen hetkiä ja elämäni oli mukavaa, mutta todella onnellinen en ollut, koska kaipasin seuraa ja koska tiesin, että asumiseni siellä oli väliaikaista. Aloin miettimään, olisinko minä enää koskaan onnellinen. 

Yhdessä lukemassani blogissa kirjoittaja pohti taannoin sitä, että mitä nyt, kun on saanut elämässä kaiken, mistä haaveili. Oli niin outoa lukea siitä. Hän ei tiennyt, mistä enää unelmoisi, kuten en tiedä minäkään, joskin täysin päinvastaisesta syystä. Minun unelmani eivät toteutuneet, eivätkä toteudu, mutta olisiko mahdollista olla onnellinen kaikesta huolimatta? Niin monta vuotta elämäni keskiössä on ollut selviytyminen; pitää hoitaa pakolliset asiat ja käydä töissä tai opiskella, pitää näytellä, ettei kukaan huomaisi, miten raskasta minulla on, pitää jotenkin selviytyä seuraavaan päivään tai seuraavaan tuntiin tai pahimmillaan seuraavaan hetkeen. Onnellisuus on minulle täysin epäoleellinen ja kaukainen asia, sitä ei ole minulle edes olemassa.

Kenties olen kiittämätön, mutta on vaikeaa löytää aiheita todelliseen onneen elämästäni. Minulla on vanhempani, mutta heidän vanhenemisensa aiheuttama kauhu tasoittaa heistä saadun onnen. Sanotaan, että onneen tarvitaan kovin vähän. Onnellisuutta ajatellessani mieleeni nousee kuvia omasta pienestä tytöstä saunapuhtaana pyjamassa valmiina menemään sänkyyn, ulkona raivoavasta lumimyrskystä, jonka aikana makaan lämpimien peittojen alla ihmisen kanssa, joka on minulle rakas, puistonpenkistä, jolla istun ystävän kanssa juttelemassa kauniina kesäpäivänä syöden jäätelöä, päivästä huvipuistossa katsomassa lasten iloa, lomamatkoista, omasta kodista… Minä en tule saamaan noita asioita, joten pystynkö minä koskaan olemaan onnellinen?

Usein kuulee sanottavan, että pitäisi olla osata olla onnellinen yksin, eikä etsiä onnea muista ihmisistä. Minun on vaikea kuvitella, että tuon lauseen suustaan päästävät olisivat koskaan kokeneet yksinäisyyttä, miten kaikenkattavaa ja loputonta tyhjyyttä se on. Minulle elämä on vuorovaikutus toisiin ihmisiin ja ilman sitä ei ole mitään. Olisin totta kai halunnut elämässä muutakin, mutta toiset ihmiset on se tärkein asia, jota ilman millään muullakaan ei ole merkitystä. En usko, että maailmassa on ihmistä, joka kykenisi olemaan onnellinen täysin yksin.

Ainoa unelmani, jolla on edes pienin pieni mahdollisuus toteutua, on se, että ehkä joskus ystävystyisin jonkun kanssa. Mutta mitä, jos sitäkään ei tapahdu? Enkö silloin koskaan ole onnellinen? Onko vika olosuhteissa vai ihan puhtaasti minussa? Pitäisikö minun kyetä olemaan onnellinen kaikesta huolimatta? Valitanko minä turhaan vai voisiko joku oikeasti olla onnellinen eläessään minun elämääni? Joskus on kulunut viikkoja, joiden aikana en ole jutellut kenenkään muun kuin vanhempieni kanssa, en ole koskaan tehnyt asioita, jotka ovat täysin normaalia elämää muille ikäisilleni, olen aina yksin, eikä minulle tapahdu koskaan mitään. Mutta ei minulla ole mitään hätääkään, kukaan ei tee minulle mitään pahaa, minulla on katto pääni päällä, puhdasta vettä ja ruokaa(liikaakin), olen terve, asun hyvinvointivaltiossa, jossa jokaisella on ainakin teoreettinen mahdollisuus mihin tahansa. Pitäisikö minun olla onnellinen? Riittäisikö perustarpeiden täyttyminen jollekin onnellisuuteen? Onko tämä taas vain negatiivisuuttani, eikä minulla ole oikeasti mitään syytä (tai riittävän hyvää syytä) olla näin pohjattoman onneton?

En tiedä, mutta tiedän, etten ole onnellinen. En ole ollut pitkään aikaan, en koskaan aikuisena. Enkä rehellisesti sanoen pysty kuvittelemaan, että enää olisinkaan. Toisaalta kaiken tämän ahdistuksen jälkeen minulle riittäisi jo se, etten olisi onneton. Ei minun täydy saada olla onnellinen, riittäisi, jos olisin ihan ok. En halua edes ajatella mahdollisuutta, etten koskaan saavuta sitäkään. Olen usein puhunut realistisista unelmista ja koska tiedän, ettei unelmani ole sellaisia, jotka voisivat toteutua, minun on turha haaveilla onnesta. Mutta minä voisin alkaa haaveilemaan siitä, etten olisi onneton. En oikeastaan tiedä, mitä siihen vaaditaan, mutta ensimmäinen askel on laihdutusleikkaus, jonka jälkeen olisi kai syytä hakea apua tähän ahdistukseen, joka jonain päivinä tuntuu olevan ainoa asia, mikä maailmassa on jäljellä. Luulen, että jos laihtuisin, eikä enää ahdistaisi, sillä olisi jo suuri merkitys. Mitä sitten tarvittaisiin lisäksi, sen ehkä keksin noiden esteiden poistuttua. Ei se ole sitä, mistä pikkutyttönä haaveillaan, mutta minun elämässäni sekin olisi jo suuri asia.  

8 kommenttia:

  1. Kirjoitat hyvin koskettavasti. Minä myös välillä mietin, että onko onnellisuus sellainen asia, jota ei vain ole tarkoitettu minulle. Ymmärrän tietysti, että eiväthän perusonnellisiksi itsensä kokevatkaan ihmiset koko ajan leiju missään seitsemännessä taivaassa vaaleanpunaisessa onnellisuuspilvessä, mutta itse on jotenkin niin tottunut siihen, että on ahdistavaa ja kurjaa, että se on yleensä se tunne, jonka valitsee ensimmäisenä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Toisaalta syyllisyyttä lisää myös se, että tosiaan pitäisi osata nauttia niistä "elämän pienistä iloista". :P Olen kuitenkin sitä mieltä, että niistä voi nauttia vasta sitten, kun elämän suuret linjat ovat kohdallaan. En todellakaan usko, että kukaan olisi sinun tilanteessasi onnellinen, jos olisi ahdistunut ja kokisi yksinäisyyttä. Jopa entinen poikaystäväni, joka kärsi mielenterveysongelmista ja sanoi eromme jälkeen, ettei enää koskaan halua olla kenenkään naisen kanssa ja eläisi mieluiten ilman muita ihmisiä, mutta niinpä vain hänelläkin oli muutaman vuoden kuluttua uusi tyttöystävä. Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Toivoisin, että kokisit nämä blogikommentit edes jonkinlaisena tukena ja interventiona yksinäisyyteesi. :)

    Ja olen niin helpottunut ja, niin noh :D, onnellinen, että olet havahtunut pohtimaan, että todellakin esteet, jotka koet olevan onnellisuutesi ja elämisen arvoisen elämän tiellä ovat voitettavissa. Koska ne _ovat_. En todellakaan sano, että helposti ja että elämä sen jälkeen on kuin silkkiä vain. Meillä särkyneillä on aina arpemme kannettavana, mutta elämästä voi löytää uusia ulottuvuuksia ja en luovuta siinäkään asiassa, että jaksan uskoa, että jokin noista mielestäsi toteutumiskelvottomista haaveistasikin voisi toteutua. :)

    Matkaasi seuraa edelleen
    Tallis

    VastaaPoista
  2. Moi Tallis! En minäkään mitään jatkuvaa euforiaa odota, mutta on kauheaa olla aina onneton ja ahdistunut, joka ikinen päivä. Blogini on tosiaan antanut minulle ihan hirveän paljon juuri kommenttien takia. Se tuntuu siltä, kuin olisi eräänlaisia kavereita ja kun tiedän ihmisten lukevan ja kommentoivan, on se kuitenkin jonkinlaista sosiaalista vuorovaikutusta. Se merkitsee minulle todella paljon.

    En usko, että koskaan olen onnellinen, mutta jos oloni olisi neutraali, se olisi jo valtava parannus nykyiseen. Onneen tarvitsisin ihmisiä ja se tuskin toteutuu. Noista haaveista ystävät on ainoa, joka voisi edes teoriassa toteutua, mutta en halua toivoa sitä liikaa, koska se on niin epätodennäköistä. Minun pitäisi yrittää löytää jonkinlaista mielenrauhaa tähän tilanteeseen nykyisellään, koska tosiasia on se, että todennäköisyys ystävien saamiselle on äärimmäisen pieni ja nuo muut eivät voi toteutua missään tapauksessa. Ehkä juuri ystävät onkin se keskeinen asia, koska tiesin jo nuorena, etten voisi saada kumppania ja olen jo kauan tiennyt, etten voi hankkia lapsia ja siitä huolimatta, että kuitenkin haluaisin nuo molemmat, ne ovat mahdottomia haaveita aivan ehdottomasti ja epäilyksettä. Mutta ystävät... Minulla on aiemmin ollut ystäviä ja vaikka en olekaan onnistunut aikuisena saamaan ystäviä, siinä on kuitenkin pieni toivo, että joskus silti voisin ja siksi siihen on ehkä tavallaan vaikein sopeutua, ettei niitä siltikään ole.

    Mutta; ensin se leikkaus ja jos olen sen jälkeen elossa, on aika tarttua muihin ongelmiin. :)

    Kiitos kommentista! :)

    VastaaPoista
  3. Moi JB! En ole päässyt lukemaan kommentteja vähän aikaan-kun klikkasin kommentteja-linkin avautui vitivalkoinen, tyhjä sivu. Siis Explorerilla. Tänään koitin Firefoxilla ja nyt onnistui heti! Ovatko jotkin päivitykset sotkeneet jotain kenties? En tiedä mikä IE versio minulla on, se on varmaan liian vanha?

    Kuitenkin, blogiasi seuraan ja mietin, miten eri tavalla elämän polku luikertelee eri ihmisille. Minulla on myös ollut (ja on osittain vielä) sosiaalisen kanssakäymiseen liittyviä ongelmia. Minulla on tallella jotkut vanhat kaverini mutta uusia en ole saanut about viiteen vuoteen. Ja muutama on lakannut pitämästä yhteyttä sen jälkeen kun aviouduin ja sain lapsia. Mitään selittämättä. Mikä tietysti surettaa ja ihmetyttää mutta en sitten ole ottanut yhteyttä heihinkään. Olen tavallaan onnellisempi kuin koskaan, kiitos perheeni, mutta mitään muita äitejä ja lapseja emme tunne enkä osaa olla luontevasti heidän kanssa kun ollaan oltu sseurakunnan kerhossa. Olen tosi iso ja lihavuuteni takia koen olevani Ö-luokan kansalainen. Ja tietysti oletan muidenkin ajattelevan niin. Ja niin jotkut takuulla ajattelevatkin. Mutta tuskin kaikki. Kuitenkin, aloitin karppaamisen 01.01.2012, voin SIKAHYVIN, kiloja on lähtenyt n.4 ja kun olen laihduttanut n.10kg, menen taas sinne kerhoon tyttäreni kanssa ja katson tuntuuko paremmalta, onko minulla vähemmän itsetietoinen olo, tunnenko itseni vähemmän ulkopuoliselta, löydänkö luonetavammin keskusteluaiheita jne jne. Jos onnistun pudottamaan edes OSAN tästä ylipainosta (aloituspaino oli 112kg, olen 168cm) niin tunnenko, että olen onnistunut jossain, ja tuntuuko sitten että ehkä voisin onnistua muissakin asioissa? Tiedätkö mitä tarkoitan? Ehkä sinäkin saat enemmän puhtia tuohon sosiaaliseen kanssakäymiseen kun olet laihtunut osan ylipainosta leikkauksen jälkeen. Ja kun oma olemus ei onhota niin paljon, ehkä voisit ajatella OHI oman olemuksesi ja huomata, että on olemassa ihmisiä, joiden kanssa on mukava kaveerata.
    Toivon hartaasti, että saisit olla onnellinen. Kokemasi yksinäisyys ja ahdistus on niin väärin.
    Haleja, Annis

    VastaaPoista
  4. Moi Annis! Vika saattaa olla tässä blogissakin, minullakin on ollut hankaluuksia kommentteihin vastaamisen kanssa. Tosin minulla on niin huono nettiyhteyskin, etten tiedä vaikuttaako se. Mutta nämä kommenttien tekstitkin on muuttuneet pieniksi, enkä saanut millään keinoin fonttia samaksi kuin varsinaisessa tekstissä. Minulla on käytössä bloggerin vanha versio, koska minusta se on visuaalisesti parempi, mutta ehkä se ei enää toimi kunnolla ja pitäisi päivittää uudempaan.

    Minä luulen, että jos onnistuisin laihtumaan, olisin vähemmän tietoinen itsestäni ja siitä, että on ihmisiä, jotka inhoavat lihavia, enkä häpeäisi itseäni niin paljon. Nyt olen niin arka ja epävarma ja varovainen, että jo se vaikeuttaa juttelua ihmisten kanssa. Mutta en ollut mitenkään hyvä ihmisten kanssa ennen lihomistakaan, joten sosiaaliset taitoni olisivat joka tapauksessa heikot. Kyllä minä tapaan ihmisiä, joista pidän ja joiden kanssa haluaisin ystävystyä, mutta he eivät ajattele samoin minusta. Mutta toivon todella, että laihtuminen tekee minusta edes hiukan halutumpaa seuraa.

    Minäkin olen joskus harkinnut karppaamista, mutta en oikein onnistunut siinäkään. :/ Kiva kuulla, että se on sinulla toiminut! Toivottavasti laihdut ja saat rohkeutta mennä muiden joukkoon! Ja mukavaa kuulla, että olet onnellinen ylipainosta huolimatta! Luulen, että ihmisillä on joskus vaikeuksia sopeutua muiden ihmisten uuteen elämäntilanteeseen; elämä on yksinkertaisempaa, jos kaikki ovat tiukasti omissa muoteissaan ja siksi osa ystävistä jää elämäntilanteen muuttuessa. Mutta toivottavasti parhaat jäi jäljelle! :)

    Onnellisuus on kohdallani kai aika epärealistinen toive, mutta toivon, että ainakin tämä paha olo ja ahdistus loppuisi. Sekin riittäisi minulle. Kiitos kannustuksesta! :)

    VastaaPoista
  5. Tunnut aika usein syyllistävän miehiä kaikesta, kyllähän ne naisetkin voivat kohdella miestä vaikka kuinka huonosti ja vaatia kohtuuttomia asioita.

    Lähestyit asiaa ruma-kaunis vastakkainasettelulla. Tosiasiassa valtaosa ihmisistä on jotain tuolta väliltä. Harva nainen on luonnostaan klassisen kaunis. Suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia pulliaisia. On vähän jenkkakahvoja, ehkä huono iho, silmälasit ym. Ja silti suurin osa näistä tavallisista naisista seurustelee ja löytää miehen. Ei se asia ole ulkonäöstä kiinni.

    Itse olen nähnyt ohjelmia, joissa valtavan ylipainoinen nainen seurustelee ihan normaalin miehen kanssa. Olen nähnyt myös ohjelmia, joissa naisella on valtavat palojäljet tai jokin sairaus ja silti he löytävät miehen. Myös kääpiökokoiset naiset ovat löytäneet normaalikokoisen miehen itselleen. Suurin osa miehistä on itsekin tavallisia ja heille kelpaa toinen tavallinen ihminen, eivätkä he vaadi mahdottomia.

    Meneppä Suomi24 Sinkut palstalle. Se on täynnä ATM(Alempi Tasoinen Mies) valituksia siitä, kuinka he ovat rumia ja hyljeksittyjä ja eivät kelpaa kenellekään naiselle, koska naiset vaativat liikaa. Siellä ihan kylvetään naisvihaa, koska miehet ovat niin pettyneitä ja katkeria, koska eivät ole koskaan naista saaneet. Niin, asioilla on aina kaksi puolta.

    VastaaPoista
  6. Moi! Tottakai voivat, mutta koska olen itse nainen, tulee enemmän kiinnitettyä huomiota miesten ulkonäkövaatimuksiin ja naisten haukkumiseen. Jota joka tapauksessa juuri netti on pullollaan, ei niinkään naisten vaatimuksia.

    Tietenkin suurin osa ihmisistä on ns. taviksia, mutta ajattelin nyt lähinnä sitä, miten paljon kaunis nainen saa elämässä ihan puhtaasti ulkonäkönsä ansiosta verrattuna taviksiinkin, mutta varsinkin verrattuna rumiin naisiin. Sitä paitsi minun perspektiivistä, kun kuka tahansa on paremman näköinen kuin minä, laitan ne taviksetkin lähemmäs kauniiden joukkoa, kuin rumien.

    Olen käynyt tuolla palstalla, mutta sitä ei jaksa varmaan kukaan pitkään seurata... Eivät nuo miehet ole jääneet yksin, koska naisilla olisi suuret vaatimukset, vaan koska he ovat hulluja! Eihän kukaan uskaltaisi seurustella ihmisen kanssa, joka on niin täynnä vihaa ja katkeruutta. Ja oletko muuten katsonut heidän vaatimuksiaan naisille? Ei ihme, ettei ole ketään löytynyt, jos tavallinen mies odottaa saavansa Megan Foxin. Juuri nuo suomi.24:n keskustelut on täynnä niin järkyttävää roskaa, etten ole vuosiin jaksanut niitä lukea, sinne tuntuu kokoontuvan kaikki sekopäät. Vaikka eivät netin muutkaan keskustelut kovin hyvää kuvaa ihmiskunnasta anna...

    Tiedän toki, että asiat ovat monimutkaisempia, mutta kirjoitin asiasta omalta kannaltani. :) Tai no, tietenkään minä en oikeasti tiedä, millaista olisi olla kaunis, mutta rumana olemisen suhteen olen kyllä asiantuntija. :)

    VastaaPoista
  7. Moi JB, noita keskustelupalstoja ei kannata lukea. Jopa vauva-palstoilla ollaan tosi ilkeitä ja rasistisia. Eksyin kerran vahingossa iltalehden keskustelupalstalle, jossa joku mies halusi asettaa kaikki suomenruotsalaiset montun reunalle ja ..voit kuvitella. Olin aika järkyttynyt. Lihavista en ole lukenut paljon mitään, en edes tiedä missä meistä keskustellaan. Jaa ehkä siellä suomi24-paikassa..On varmasti olemassa vihaajia ihmisen jokaista mahdollista ominaisuutta kohtaan (lihavat, laihat, blondit, lyhyttukkaiset naiset,sporttiset naiset, uranaiset, yh-äidit, sinkut, uranaiset, vahvat naiset, herkät naiset ym ym ym)
    Mielestäni Internetissä ei saisi kommentoida anonyymisti (sanoi hän, joka valitsee "anonyymi"-profiilin tähän;).
    Mukavaa viikonloppua,
    t Annis

    VastaaPoista
  8. Moi Annis! Ei tosiaan kannattaisikaan, mutta aina toisinaan tulee niitä lueskeltua. Aika pelottavia ihmisiä tällä keskuudessamme elää, ei voi muuta sanoa. Lihavuus on aika vakioaihe palstoilla, eikä siitä tosiaan mitään kovin kauniita kommentteja kuule. Oikeasti se kyllä ahdistaa, miten valtavaa vihaa lihavia kohtaan tunnetaan. :/

    Se tosiaan auttaisi, jos ihmiset olisivat vastuussa sanomisistaan, ehkä silloin harkitsisi kahdesti, mitä netissäkään huutelee. Tosin ei se näytä estävän näitä ns. miesasiaihmisiäkään, jotka kirjoittaa omalla nimellään, mutta samaa naisviharoskaa sekin on.

    Mukavaa viikonloppua myös sinne! :)

    VastaaPoista