keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Paniikki

Piti alkaa kirjoittamaan omia ajatuksiaan selventääkseen, koska olen ihan tosissani alkanut epäröidä leikkauksen suhteen. Yhtenä päivänä jo ajattelin, että en mene, piste. Nyt en tiedä... Mielipide vaihtelee siitä, että pakotan itseni menemään, siihen, että en halua mennä, enkä mene. 

Inhoan jo nyt ns. terveellistä syömistä, koska se on niin vaivalloista, saati sitten, että minun pitäisi käyttää pienenkin ruokamäärän syömiseen puoli tuntia ja veden juonti olisi hankalaa ja vitamiinit eivät enää imeydy vaan pitäisi käydä piikkinä hakemassa. Jos vahingossa syön liikaa tai liian suuria paloja, oksennan tai voin muuten huonosti. Ja nuo ovat vain asioita, mitä tulee joka tapauksessa tapahtumaan, mitä jos jokin menee vikaankin?! Olen täysin terve, joten miksi ihmeessä haluan itsestäni leikattavan sairaan?! 

Se koko prosessi inhottaa minua; se että minuun tehdään reikiä ja se, miten paljon tekee pahaa nukutuksesta herätessä, se, että minulle mahdollisesti laitetaan katetri. Että joudun menemään sinne yksin ja jäämään ilmeisesti ylimääräiseksi päiväksi, koska minulla ei ole ketään, kuka voisi hakea minut sieltä. Se nöyryytys, kun lääkärit ja hoitajat ja muut potilaat näkee minut vähissä vaatteissa tai alasti, kipu leikkauksen jälkeen, miten vaikeaa on kävellä ja istua ja tehdä mitään. Minä en halua mennä. 

Silloin kun hakeuduin tähän leikkaukseen, ajattelin sen enemmänkin uhkaukseksi itselleni, että jos en nyt onnistu laihtumaan, joudun menemään leikkaukseen. Ihan vakavissani en osannut ajatella, että ihan oikeasti joutuisin sinne. Mutta en edelleenkään onnistunut laihtumaan... Tiedän, että tämä on ainoa mahdollisuus, mutta olen niin kauhuissani, että voisin itkeä. 

Edelleen pelkään myös kuolemaa ja sitä, mitä kuolemani merkitsisi vanhemmilleni. Tiedän, ettei heille olisi enää millään mitään väliä, jos minä kuolisin. Ja vaikka kaikki menisikin hyvin, mitä minä tästä saan... En minä enää saa hyvää elämää; en tule koskaan saamaan omaa perhettä tai ystäviä tai työtä, joka ei ahdistaisi, en koskaan asu USA:ssa enkä muuallakaan ulkomailla, mikään unelmistani ei tule enää toteutumaan, joten onko sillä väliä minkä kokoisena istun yksin kotona katsomassa tv:tä? Ihmiset eivät kuitenkaan tule koskaan pitämään minusta, joten onko siinä oikeasti jotain eroa, että tietty osa ihmisistä pitää minua kuvottavana ja toisinaan sanookin sen vai että kaikki pitää minua täysin yhdentekevänä. Riskeeraan paitsi omani, myös vanhempieni elämän saavuttaakseni mitä? Pikkuisen vähemmän häpeää? Onko se tosiaan kaiken arvoista? Haluaisin olla laiha, mutta nyt on liian myöhäistä, ei se enää muuta mitään. 

En tiedä pystynkö tähän tai edes haluanko. Joudun varmaan ottamaan sairaalaan yhteyttä ja menemään keskustelemaan tästä. Jos nyt edes enää pääsisin leikkaukseen, koska vaaka näyttää taas melkein 120 kg, kiitos joulun herkuttelun. Kävin aamulla vaa'alla ja 119,1 kg:n lukema sai minut lähes kiemurtelemaan häpeästä ja ahdistuksesta, joskaan en voi sanoa olevani yllättynyt. 

En tiedä, mitä tehdä... Toivon, että se olisi huomenna, jolloin vain pakottaisin itseni menemään ja tämä tuskailu ja paniikki olisi ohi. Ehkä minun pitäisi pyytää, että leikkausta siirretään saadakseni enemmän miettimisaikaa... En ole täysin valmis vielä peruuttamaankaan sitä, mutta en tosiaan odota sitä innolla, enkä ole varma päätöksestäni. Jotenkin edelleen jokin osa minusta sanoo, että ehkä pystyisin laihtumaan ilmankin, vaikka tiedän, etten pysty, vaikka olen yrittänyt niin monta vuotta. Tiedän, että jos en mene leikkaukseen, olen aina lihava. Mutta onko laihuus todella riskin ja huonon olon ja vaikeuksien arvoista; varsinkin, kun se ei kuitenkaan muuta elämääni millään muulla tavoin... Jos olisi niin, että jos vain laihdun, myös saisin niitä asioita, joista unelmoin, olisin valmis ottamaan riskin vaikka heti, olisin valmis oksentamaan joka päivä ja tuntemaan huonoa oloa vettä juotuani ja luopumaan syömisestä ja näkemään sen vaivan, minkä syöminen vaatii... Mutta vain elääkseni tätä täysin samaa elämää hieman pienikokoisempana? Onko sillä oikeasti mitään väliä? Tuskin....

En tee mitään radikaalia päätöstä vielä mihinkään suuntaan, mutta taitaa olla pakko mennä puhumaan tästä jonkun kanssa. Miksi kaiken täytyy aina olla näin vaikeaa. 

11 kommenttia:

  1. HEI :)

    Tämän viimeisimmän kirjoituksen myötä minulle tuli sellainen olo että ehkä sinun kannattaisi vielä harkita erästä toista vaihtoehtoa ennen kuin menet siihen leikkaukseen. Onhan se leikkaus kuitenkin niin lopullinen ratkaisu. Ja ei minun mielestäni sinun painosi niin kamalan mahdoton tehtävä ole saada pienemmäksi, moni paljon isompikin on onnistunut joten en näe syytä mikset sinäkin. :)

    Mitä jos vaihtoehtoisesti hakeutuisit HYVÄN ravintoterapeutin vastaanotollr, joka alkaisi ohjata sinua oikeaan suuntaan syömistesi kanssa. Tämän lisäksi menisit terapeutin tai psykologin juttusille selvittämään ajatuksiasi. Toki tällainen investointi maksaisi mutta mielestäni se olisi silti "turvallisempi" ja pehmeämpi vaihtoehto leikkaukselle. Eikä tämä kuitenkaan poissulje sitä mahdollisuutta että menisitkin leikkaukseen myöhemmin jos vielä koet sen tarpeelliseksi.

    Tsemppiä valintasi kanssa menit leikkaukseen tai et. Mutta kannustaisin joka tapauksessa hakeutumaan jonkunmoisen terapeutin pakeille sillä siitä olisi varmasti apua eikä mitään haittaa.

    VastaaPoista
  2. Hei!
    Tämä on nyt tylyä tekstiä, sanon ihan suoraan.

    Mene sinne leikkaukseen. Et kuole sinne. Kyllä, se varmasti tekee kipeää ja elämäsi muuttuu, mutta se on vain hyvä. Sinä kaipaat sitä muutosta.

    Nyt lakkaat keksimästä tekosyitä sille, miksi et muka voi elää elämääsi ja mikset ikinä saa mitä haluat. Tuolla asenteella et ihan varmasti koskaan saa mitään muuta kuin paskaa niskaan. Olet fiksu, mukava ja ajattelevainen ihminen, eikä sinussa ole muuta vikaa kuin se, että estä itse itseäsi saamasta niitä asoita, joita haluat.

    Mene leikkaukseen, laihdu, etsi uusia harrastuksia, lakkaa katsomasta itseäsi ja elämääsi jatkuvasti niiden mustien lasien läpi. Sinulla on mahdollisuus muutokseen, käytä se.

    VastaaPoista
  3. "Mutta onko laihuus todella riskin ja huonon olon ja vaikeuksien arvoista; varsinkin, kun se ei kuitenkaan muuta elämääni millään muulla tavoin..."

    Ei, se laihuus itseisarvona ei todellakaan ole sen arvoista. Mieti kuitenkin miten iso osa sinun omakuvaasi ja itsetuntoasi ylipaino sinulle on. Siltä kannalta se alkaa jo olla sen arvoista!

    En ymmärrä, miksi ajattelet, että kaikki jatkuu aina samana. Sinä voit muuttaa kaiken, ei sun elämä ole tuomittu yhtään millään tavalla! Se että onnistut laihtumaan, ei tietenkään yksinään tuo sitä muutosta, se on totta. Mutta se hoikistuva olemus luo ihan varmasti uudenlaisen pohjan rakentaa terveempää itsetuntoa. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin tähdennän että en todellakaan tarkoita, että ylipainoisella ihmisellä ei voisi ja saisi olla hyvää itsetuntoa ja onnellista elämää, mutta joissain tapauksissa se nyt vain valitettavasti vaikuttaa koko elämään (näin myös itselläni).

    Nyt koitat haudata tuon ajattelun, että elämä jatkuu aina p*skana olit sitten lihava tai laiha, ja otat asenteen, että elämästä tulee elämisen arvoista! Jos pystyt muuttamaan elämääsi niistä kiloista huolimatta, niin tee se. Opettele hyväksymään se ettet ole laiha ja opettele pitämään itsestäsi sellaisena kuin olet! Jos et siihen pysty, niin sitten päätät laihtua. Jos rehellisesti uskot, että pystyt laihtumaan ilman leikkausta, niin tee se. Jos et, niin käytä tämä tilaisuus hyväksesi.

    Se on hyvä ja terve lähtökohta, ettet kuvittele sen leikkauksen olevan oikotie onneen, ja ettei sulla ole jotain ihme illuusioita siitä että heti kun olet laiha, niin koko elämä muuttuu. Mutta koita kääntää tuo ajattelu niin päin, että sen sijaan että ajattelisit ettei siitä ole sitten mitään hyötyä, niin ajattelisit sen olevan tilaisuus sulle itsellesi muuttaa sun omaa elämääsi paremmaksi. Älä ajattele niin, että onko sun nykyinen, sulle selvästi epätyydyttävä elämä erilaista laihana kuin ylipainoisena, vaan mieti, onko sun helpompi rakentaa sitä sun haluamaasi elämää normaalipainoisena vai ylipainoisena. (Edelleen, toivon ettei kukaan tätä lukeva luule mun ajattelevan ettei kukaan ylipainoinen voisi olla onnellinen ja tyytyväinen, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa kuitenkin se ylipaino on aiheuttanut paljon surua ja häpeää, jonka todellakin tunnistan itsessäni myös.)

    VastaaPoista
  4. Edelliseen kommenttiin vielä lisäyksenä...

    "Ihmiset eivät kuitenkaan tule koskaan pitämään minusta, joten onko siinä oikeasti jotain eroa, että tietty osa ihmisistä pitää minua kuvottavana ja toisinaan sanookin sen vai että kaikki pitää minua täysin yhdentekevänä."

    Minä en todellakaan pidä sinua kuvottavana, eikä varmasti pidä kukaan muukaan tämän blogin lukijoista. Voin aivan 100% varmuudella sanoa, etten pitäisi sinua yhtään enempää kuvottavana myöskään "oikeassa elämässä". Ennemminkin minä pitäisin itseäni aivan valtavan onnekkaana, jos minulla olisi sinunlaisesi ystävä.

    VastaaPoista
  5. Anonyymi numero 1: Tiedän, että moni on onnistunut ihan yksin, mutta minä olen yrittänyt kymmenen vuotta ja ainoastaan kerran onnistunut - ja nekin kilot tulivat takaisin. Tiedän, että tämä on ainoa mahdollisuuteni, mutta silti olen kauhuissani. En tosiaan tiedä, mitä tehdä... Mutta kai minun on pakko mennä puhumaan tästä jonkun kanssa, en pysty tekemään päätöstä yksin.

    Anonyymi nro 2: Minä tosiaan kaipaan muutosta, mutta pelkään, että paniikkini on merkki siitä, että olen tekemässä suuren virheen. Ja ihan tosissani pelkään kuolevani.

    En tarkoita olla itsepäinen, mutta unelmani ovat oikeasti sellaisia, etten voi niitä saada. Jos minun esimerkiksi olisi ylipäätään mahdollista saada ystäviä, olisin niitä jo saanut, joten huijaisin itseäni, jos uskottelisin, että laihtuminen muuttaa jotain. Ei ihmiset minusta läskieni takia ole pitämättä, vaan luonteeni takia. Ulkomaille muutto on jo myöhäistä, koska en ole enää nuori ja vanhempanikin ikääntyvät, enkä voi enää jättää heitä. Perhettä en olisi saanut koskaan, vaikka en olisi lihonutkaan, joten se unelma on aina ollut täysin älytön. Mutta siinä on kaikki mitä haluaisin ja kaikki ovat sellaisia, joita en voi saada. Mutta minä kyllä tarvitsen muutosta, siinä olet ihan oikeassa. Kun se leikkaus vain ei pelottaisi näin hirveästi...

    Anonyymi nro 3: Tuo on tietysti ihan totta, että kun lihavuus on niin suuri osa siitä, miten paljon inhoan ja häpeän itseäni, ehkä laihtuminen sikäli auttaisi paljonkin.

    Ehkä minun elämäni muuttuisi paremmaksi, mutta en tiedä miten. Kaikki mitä enää nykyään haluan, on noita sosiaalisia juttuja ja niitä tuskin tulen saamaan. Kuten tuohon edellisellekin kommentoijalle vastasin, ongelma ei ole läskeissäni, vaan luonteessani ja ei luonteeni miksikään muutu, vaikka olisin minkä kokoinen. Muilla lihavilla ihmisillä on ystäviä ja perhe, joten en minä ole kelpaamaton lihavuuteni takia, vaan luonteeni takia. Siksi ajattelen, ettei mikään voi muuttua. Varmasti elämäni voisi muuttua paremmaksi muuten, mutta tuskin sillä on minulle merkitystä, koska yksinäisyys on minulle niin valtavan suuri tragedia, ettei sen valossa millään muullakaan ole väliä. Tiedän, että on väärin ajatella noin, mutta en voi sille mitään. Ehkä kuitenkin joskus onnistun muuttamaan ajatteluani.

    Moni ihminen pitää ylipainoisia kuvottavana ja minä olen niin herkkä toisten ihmisten reaktioille (tai kuvitelluille reaktioille), että ihan arjessa huomaan tiettyjen ihmisten tuntevan inhoa minua kohtaan. Olen siitä todella tietoinen ja varuillani ja olisi varmasti helpompaa elää ilman sitä.

    Valitettavasti en näe pienintäkään toivoa onnistua ilman leikkausta, joten joko menen sinne tai elän lopun elämääni lihavana. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele, mutta kai minun täytyy edes yrittää pakottaa itseni leikkaukseen.

    Kiitos kommenteista ja kannustuksesta kaikille kolmelle! :)

    VastaaPoista
  6. "Anonyymi nro 3" vielä jatkaa... :)

    Ei kai oikeasti ole mitään estettä, ettet voisi ystäviä saada? Ei yksinäisyys ole mikään kiveen kirjoitettu muuttumaton tila, etkä sä ole todellakaan ainoa ihminen tässä maailmassa joka kaipaa ystäviä. Minä ainakin olisin mielelläni sun ystävä, itse asiassa pyytäisin sua lähtemään vaikka kahville nyt heti, mutta tiedän että haluat olla anonyymi. On kuitenkin aivan varmasti vaikka kuinka paljon ihmisiä, joiden kanssa voit ystävyyssuhteita rakentaa, sun täytyy vaan ne ihmiset löytää. Se on vaikeampaa näin aikuisella iällä, mutta hei, ihmiset voi ihan oikeasti tutustua ja ystävystyä ihan läpi elämän.

    Kun sulla kerran on koulutus ja työkokemusta, voit luultavasti myös muuttaa ulkomaille jos sitä tosiaan haluat. Se on toki sitten eri asia jos et halua vanhempiasi jättää. Mutta voihan sinne muuttaa lyhemmäksikin aikaa kuin loppuelämäksi, esimerkiksi vuodeksi ulkomaille...

    VastaaPoista
  7. Moi! Niin ei kai teoriassa, mutta olen yrittänyt saada ystäviä todella kauan siinä onnistumatta. Ja huomaan itsekin, että minusta on tullut vähän outo, olen niin ihmisarka ja varuillani nykyään. Puhumattakaan siitä, että olen niin tylsä, kun ei minulla oikein ole mitään mielenkiintoista sanottavaa. En itsekään olisi kiinnostunut kaltaisestani, joten ymmärrän kyllä ihmisiä.

    Ulkomaille muutossa on ongelmana vanhempani. Nuorempana se olisi vielä onnistunut, mutta nyt heillä alkaa jo olla ikää ja jos jotain sattuisi poissa ollessani, en koskaan pääsisi siitä yli. Ja tiedän, että he olisivat onnettomia, jos olisin kaukana poissa, joten en voi olla niin itsekäs. Vaikka se onkin minulle niin suuri unelma.

    Mutta jos vain tämä ahdistus loppuisi, olisi sekin jo jotain. Ehkä joskus. :)

    VastaaPoista
  8. Anteeksi kun nyt jankkaan edelleen, mutta kun sä nyt et vaan ole tylsä. Näkeehän sen sun kirjoituksistakin, että olet kaikkea muuta kuin tylsä. Toki tylsyyskin on subjektiivista - varmasti jokainen ihminen maailmassa on jonkun mielestä tylsä, ja joku jonka jutut ei välttämättä siihen isoon massaan vetoa, voi olla jollekin muulle mitä mielenkiintoisin ihminen. Kai se juju onkin siinä, että pitäisi yrittää löytää elämäänsä niitä ihmisiä, joiden kanssa on samalla aaltopituudella.

    Ymmärrän muuten tuon sun asenteen ulkomaille muuttamiseen kyllä. Olen itse asiassa asunut itsekin ulkomailla (Euroopassa kuitenkin, en missään toisella puolen maailmaa), ja kyllä se minullekin oli välillä rankkaa olla niin kaukana perheestäni, vaikkei me edes läheskään päivittäin muutenkaan yhteyksissä olla. Siihen aikaan, toisin kuin nykyään, mulla oli vielä hyviä ystäviäkin, joten heitä tietysti kaipasin myös. Vähän kuin puolet sydämestä olisi jatkuvasti ollut jossain muualla kuin itse olin. Jotain valintoja ja kompromisseja nyt vaan pitää tehdä, mutta samahan se on kaikilla. Joko seuraa niitä omia unelmia sinne maailmalle ja samalla menettää osan siitä elämästä mitä täällä on, tai sitten rakentaa elämänsä tänne ja tyytyy matkustelemaan siellä ulkomailla. Itse päädyin muutaman ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen jälkimmäiseen. :)

    t. se anonyymi nro 3 taas kerran, taidan kutsua itseäni Mariaksi tästä lähtien... :)

    VastaaPoista
  9. Moi Maria! Ota huomioon, että näissä blogiteksteissä on kiteytyneenä kaikki kuukauden aikaiset ajatukset, jotka päässäni liikkuu, joten ei näistä oikein ihmiskeskusteluksi riitä. Puhumattakaan siitä, etten oikeasti koskaan kertoisi mitään näin henkilökohtaista kenellekään. Ja itsekritiikkini on niin suurta, että minun on vaikea keksiä ylipäätään mitään puhuttavaa ihmisten kanssa, olen niitä idiootteja, jotka puhuu säästä. Tai koirastani tai äidistäni... Kun siihen vielä lisätään arkuuteni ja sosiaalinen idiotismini, kyllä minä olen valitettavasti todella tylsää seuraa. Se ehkä hieman paranee, jos minulle annetaan aikaa tutustua ja tottua puhekumppaniin, mutta lukion jälkeen kukaan ei ole antanut sitä tilaisuutta ainakaan ystävyysmielessä. Ihmisten seurassa minun aivoni vain ovat ihan täysin tyhjät, enkä keksi mitään sanottavaa! Varsinkin oman ikäisteni seurassa olen ihan hukassa, koska vietin niin suuren osan lapsuudestani ja nuoruudestani aikuisten seurassa. Toivoisin, että olisit oikeassa, mutta luulen, että pääsyy siihen, miksi en saa kavereita on juurikin tylsyyteni.

    Minäkin olen asunut lyhyen aikaa euroopassa ja se oli hienoa aikaa. Kaipasin kyllä kotiin, mutta viihdyin hirveän hyvin asuinkaupungissani, enkä oikein ole koskaan viihtynyt Suomessa, mutta sen jälkeen vielä huonommin. Olen unelmoinut Yhdysvaltoihin muuttamisesta ihan lapsesta lähtien, mutta en kai koskaan uskonutkaan sen toteutuvan. Huijasin kuitenkin itseäni, että joskus saisin asua siellä vuoden. Se olisi voinut onnistua aiemmin, kun vanhempani olivat nuorempia, mutta ei enää, he kärsisivät, jos olisin poissa ja olen jo aiheuttanut niin paljon murhetta, etten voi olla niin itsekäs. Jo aiempi poissaoloni oli heille todella raskasta.

    Minun on vain jostain syystä hirveän vaikea luopua näistä unelmista, koska minulla ei ole mitään muuta unelmaa tilalle. Ehkä olen lapsellinen, mutta minusta tuntuu, että jos en voi saada niitä asioita, joita oikeasti haluan, on ihan sama mitä minulle tapahtuu. Nyt yritän vain esittää normaalia, ettei äitini tarvitsisi hävetä minua niin kovasti. En tiedä mikä minussa on vialla, mutta toivoisin, että osaisin unelmoida jostain realistisesta, mutta en osaa. Ehkä se on yksi niistä asioista, joihin olisi tartuttava elämääni parantaakseni. :)

    Kiitos kommenteista ja mukavaa alkavaa viikkoa!

    VastaaPoista
  10. Oletko lukenut Shauna Reidin Dieettitytön Huimat Seikkailut-kirjaa? Hänellä oli aika lailla samanlaisia ajatuksia kuin sinullakin, siis että lihavan ei vaan kuulu olla onnellinen eikä lihava voi tehdä sellaisia asioita joita haluaa.

    Oman laihdutusprosessini tueksi olen kirjoittanut (Shaunaa matkien) itselleni listan asioista, jotka teen sitten kun olen laiha. Lista on hyvin pitkä ja sisältää hyvin outoja (ja ehkä typeriäkin) asioita, mutta uskoisin listan tulevaisuudessa kannustavan minua kun pystyn pikku hiljaa toteuttamaan tukahdutettuja unelmiani. Toisaalta listaa katsoessa tulee myös sellainen fiilis, että jos en laihdu niin en tule koskaan kokemaan näitä asioita. Minulla listallani on siis myös ihan pieniä unelmia kuten kokovartalohieronta tai uiminen uimahallissa.

    Minäkin olen epäonnistunut laihdutuksessa aikaisemminkin. Laihdutin 30kg ja lihosin yli 40kg sen jälkeen. Nyt 9 vuoden kuluttua tuosta laihdutuksesta (olen saman ikäinen kuin sinä) olen vasta uskaltanut "takaisin satulaan". Minullekin on tarjottu mahdollisuutta leikkaukseen, mutta en halua sitä. Se ei vaan tunnu omalta ratkaisulta, joten pysyttelen muissa metodeissa.

    VastaaPoista
  11. Moi Sammakkotyttö! En kirjaa, mutta hänen blogiaan olen lukenut. Minullakin oli nuorena tuollainen lista, mutta nyt minulla ei ole enää oikeastaan mitään realistista unelmaa, koska ne nuoruuden haaveet eivät enää voi toteutua, enkä ole keksinyt mitään tilalle. Tosin siitä haaveilen, että voisin taas alkaa uimaan, mutta en oikein usko, että sekään on mahdollista.

    Minäkin mietin vuosia tuota leikkausta, mutta en näe muuta vaihtoehtoa. En vain pysty siihen ilman sitä. Se tuntuu todella ristiriitaiselta ja vieläkin epäröin sen suhteen, mutta uskon myös ilman epäilystä, että jos en mene, en koskaan laihdu. Ja vaikkei minulle enää ole unelmia, joiden kokisin olevan siitä laihtumisesta kiinni, haluan silti laihtua. Joten ainakin nyt olen menossa leikkaukseen, peloistani huolimatta.

    Tsemppiä laihdutukseen! :)

    VastaaPoista