maanantai 2. tammikuuta 2012

Takaisin arkeen

Sataa lunta ja minä alan löytää joulutunnelman, harmi vain, että pari viikkoa liian myöhään. Niin hullulta kuin se varmasti kuulostaakin, odotan jo seuraavaa joulua. Vaikka joulut ovat usein minulle niin raskaita, silti juuri joulu on jonkinlainen kiintopiste, johon keskityn ja jota odotan, kun muuten on vaikeaa. En tiedä miksi, ehkä se liittyy siihen, että saan olla kotona.  Minulle lapsuudenkotini on ainoa koti, joka minulla on koskaan ollut. Olen asunut yksin jo 12 vuotta, mutta en ole koskaan kokenut mitään muuta paikkaa kodiksi kuin alkuperäisen kotini. Osin se johtuu siitä, etten osaa mieltää kerrostaloasuntoa miksikään muuksi kuin asunnoksi, toisaalta en myöskään ole ollut missään niin pitkään, että mistään paikasta olisi tullut koti. Mutta silti luulen, että pohjimmiltaan se liittyy siihen, etten koskaan ole kasvanut aikuiseksi. Omassa asunnossani oleminen ei ole minulle sinällään mitenkään hirveää ja toisinaan ahdistus on pahempaakin kotona, mutta siitä huolimatta kotoa lähteminen on aina epämiellyttävää minulle, varsinkin loman jälkeen.

Uutena vuotena en tehnyt mitään erityistä, en edes katsellut raketteja keskiyöllä. Koen uuden vuoden alun aina negatiivisesti, koska uusi vuosi tarkoittaa vuotta, jolloin minä olen taas vuoden vanhempi. Tänä vuonna täytän jo 32! En osaa edes kuvata, miten paljon toivon, että olisin nuorempi. Tiedän, ettei objektiivisesti ajatellen 32 – vuotias nyt ihan toinen jalka haudassa vielä ole, mutta minä koen kuitenkin olevani jo ikivanha. Se kai johtuu siitä, että normaalin ihmisen elämään kuuluu erilaisia kehitysvaiheita ja virstanpylväitä, jotka ovat tyypillisiä tietyille ikäryhmille ja minulta ne kaikki on jääneet väliin. Minusta tuntuu kuin minulla ei olisi menneisyyttä ja tyhjän päälle on mahdoton rakentaa tulevaisuuttakaan. En voi palata ajassa taaksepäin, koska se on mahdotonta, mutta en voi myöskään liikkua eteenpäin, koska menneisyydessä ei ole mitään, mistä ponnistaa. Minusta tuntuu kuin olisin tyhjiössä, missään ei ole mitään, ei takanani, mutta ei myöskään edessäni. Ei menneisyyttä, eikä tulevaisuutta, pelkkää tyhjyyttä.

Osa ongelmaa on kai siinäkin, että ensimmäiset vuodet kolmekymppisenä on muilla perhevuosia, kaikilla on pieniä lapsia, ihmiset keskittyvät perheeseensä ja se on keskeistä kolmekymppisen naisen elämässä. Minulla ei ole sitä. Puhuinkin jo aiemmin siitä, miten hirveää oli aattona katsoa hautausmaalla nuoria perheitä, minun ikäisiäni naisia lapsineen ja kumppaneineen. Minä olin siellä vanhempieni mukana kuin joku säälittävä peräkammarin tyttö. Muut ihmiset ovat niin normaaleja ja minä olen säälittävä friikki, kohta 32-vuotias vanhapiika, jolle ei ole koskaan tapahtunut mitään. Häpeän itseäni enemmän kuin pystyn koskaan sanoin ilmaisemaan.  En vain pääse yli siitä, etten saa perhettä. Nuorena en edes halunnut perhettä, viihdyin varsin hyvin yksin, mutta nyt se on suurin haaveeni. Kai jokin naisiin istutettu hormoni on ottanut vallan. Mikä on täysin järjetöntä, koska tiesin jo kauan sitten, etten sitä tule saamaan, joten miksi se tulee aina vain tärkeämmäksi, puuttuuko minun aivoistani jokin osa, joka normaaleilla ihmisillä suhteuttaa haaveet realiteetteihin. Tämä ei sinällään ole mikään uusi ongelma, jos otetaan huomio tilanne koulutukseni kanssa, jossa tein ihan saman virheen. Joskus kauan sitten mainitsin työkkärissä, että haluaisin yliopistoon ja työkkärin ihminen katsoi minua päästä varpaisiin ja sanoi ”ehkä sinun tulisi harkita realistisia mahdollisuuksiasi”. Silloin ajattelin, että mikä narttu, mutta hän oli oikeassa. Minä vain en kyennyt ymmärtämään, ettei sellaiset asiat kuulu minun kaltaiselleni. Kai tässä on kyse samasta. Vaikka tiedän, ettei sellaiset asiat kuulu minun kaltaiselleni, se ei estä minua haluamasta niitä. Toivon vain, että jostakin löytyisi ohjeet, joita noudattaa, joilla päästä tästä yli, koska muuten olen aina jumissa tämän yhden asian kanssa, jota en voi koskaan saada ja se estää minua edes myös saamasta jotain muuta elämässä. Tämä on hirveän vaikea asia jo siksikin, että minä unelmoin jostain, jota ei ole edes olemassa, olen edelleen jumissa jossain teiniprinsessaunelmassa à la Hollywood. Normaali ikäiseni olisi jo tullut petetyksi ja jätetyksi ja muuten kaltoin kohdelluksi ja olisi realistinen parisuhteiden ja miesten suhteen; mutta vaikka minä ymmärrän tuon kaiken järjelläni, siitä huolimatta päässäni elää se Hollywood versio miehestä. En pysty edes kuvittelemaan, että olisin huonossa suhteessa; vaikka tiedän, kuinka yleistä on uskottomuus ja kuinka yleistä on väkivalta ja kuinka yleistä on huorissa käynti ja kaikki muu, jota en tosiaan halua kokea. Olen tässä asiassa kuin yksi niistä typeristä naisista, jotka sanovat, että ”muut kyllä, mutta ei minun mieheni…”, paitsi, ettei minulla ole sitä miestä. Minä en ole sokea, enkä naiivi, minä tiedän kyllä, millaisia miehet ovat, mutta silti se täysin epärealistinen mieshahmo elää pääni sisällä. Se on niin raivostuttavaa! Minä haluaisin pystyä olemaan realistisempi ja minä haluaisin pystyä hyväksymään oman tilanteeni, mutta miten se tehdään?!

Koska minun on pakko jotenkin muuttaa elämääni, olen miettinyt sitä, olisiko hyvä pakottaa itsensä tekemään epämiellyttäviä asioita. Jo vuosia olen vältellyt lehtiä, radiota ja suomenkielisiä tv-ohjelmia, koska ne jostain syystä muistuttavat minua siitä, mitä muilla on ja minulla ei. Pelkkä lyhyt pätkä puhetta radiosta saa minut heti ahdistumaan. Muun maalaisilla ohjelmilla ei ole samaa vaikutusta, koska niissä olevat ihmiset eivät ole suomalaisia. Mikä ei tosin ole kovin loogista, mutta niin se vain on. He tuntuvat olevan jossain niin kaukana ja niin minun ulottumattomissa, ettei heidän elämänsä ahdista minua. Mutta pitäisikö minun pakottaa itseni lukemaan lehtiä ja kuuntelemaan radiota... Tiedän, että se olisi tuskallista, mutta ehkä siitä olisi jotain hyötyäkin.

Toinen asia on se, että olisiko minun syytä yrittää luopua mielikuvitusmaailmastani. Se pitää minut erillään todellisuudesta, mutta samalla se pitää minut järjissäni, se on tärkein selviytymiskeinoni. En ole ennen kirjoittanut tästä, koska tämä on todella säälittävää, mutta luulenpa, ettei kukaan blogiani lukenut minua muutenkaan minään sankarittarena pidä, joten on ehkä syytä kertoa, että minulla on mielikuvitusystäviä. Tai siksi kutsun ihmisiä, jotka elävät pääni sisällä. Minulla on ollut heitä aina, mutta siinä missä normaali ihminen olisi aikuistuessaan jättänyt heidät taakseen, minä olen alkanut turvautua heihin yhä enemmän. Tiedän toki, etteivät he ole oikeita, mutta oikeasti minulla ei ole ketään, joten edes kuvitelmissani minulla on ystäviä.  He ovat hahmoja, jotka olen nähnyt tv:ssä tai lukenut kirjoista tai keksinyt kokonaan itse ja he ovat alkaneet elää päässäni, kehittyneet mielikuvitukseni mukana. Yksi heistä on ollut elämässäni jo kymmenen vuotta ja hänet kuvittelen seuraani aika tavalla koko ajan. Kuvittelen, että hän on kanssani ja liikkuminen ulkona ihmisten joukossa on hiukan helpompaa, yöt ovat vähemmän vaikeita. Viime vuosina minun on vain ollut vaikeampaa ylläpitää tätä maailmaa ja oloni on ollut suhteessa sen verran kurjempi. En tiedä auttaisiko heistä luopuminen minua vai murtaisiko kokonaan. Uskon epäilyksettä, että ilman hyvää mielikuvitustani olisin jo kuollut, niin paljon apua siitä on ollut. Mutta voiko mikään koskaan muuttua, jos annan itseni paeta mielikuvitukseeni.

Toisaalta mikä edes voisi muuttua, paitsi kokoni ja se muuttunee joka tapauksessa.  Leikkaus lähestyy kovaa vauhtia ja toivon, että se olisi jo ohi. En aio peruuttaa sitä, mutta olen todella peloissani edelleen, enkä edelleenkään usko laihtuvani. Mutta se nähdään sitten myöhemmin. Nyt voin vielä muutaman viikon ajan syödä ja sitten pitäisi pystyä olemaan viisi viikkoa nutreilla. Mihin en todennäköisesti pysty, mutta teen parhaani. Leikkaus on sitä helpompi, mitä enemmän painoa saan pois, joten edes jonkin aikaa olisi syytä pystyä olemaan ilman ruokaa. Mutta nyt on vielä jouluherkkuja jäljellä ja ne aion syödä pois. Vaa’alle en ole uskaltautunut, sen verran on tullut jouluna syötyä.

Hyvää Uutta Vuotta 2012 kaikille!



9 kommenttia:

  1. Sinun blogisi on ehdoton suosikkini. Vaikutat todella sympaattiselta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä, ja minä ainakin haluaisin tutustua sinuun jos tietäisin kuka olet. :)

    Toivon sinulle kaikkea hyvää. On väärin, että sinunkaltaisesi kiinnostavat ihmiset jäävät vailla huomiota, kun taas pinnalliset ja ilkeät ihmiset saavat kasapäin ystäviä.


    Hyvää uutta vuotta takaisin!

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos! :) Oikeasti olen kyllä aika tylsä, tänne kirjoitan vain silloin, kun keksin jotain sanottavaa, niin se ehkä hieman pelastaa minut tylsistyttämästä lukijoitanikin. :D

    Täällä omassa blogissani ja muiden blogeissa olen "tutustunut" aivan ihaniin ihmisiin, joihin olisi todella mukavaa tutustua oikeassakin elämässä, mutta anonymiteetti sallii minun kirjoittaa tänne täysin vapaasti ilman itselleni ominaista itsekritiikkiä, joten siksi en ole ainakaan toistaiseksi yrittänyt tutustua keneenkään oikeasti. Mutta kirjekaverit on aina tervetulleita, osoite löytyy tuosta oikealta, jos kiinnostaa. :)

    Kaikkea hyvää myös sinulle ja kiitos kommentista! :)

    VastaaPoista
  3. Mielikuvitusystävät saattavat olla outoja, mutta mitä sitten, ihmiset ovat outoja. Sinun outouteesi liittyy kuitenkin sellainen hillittömän upea ja harvinainen ominaisuus kuin voimakas ja rajoittamaton mielikuvitus. Lisäksi sellainen sydämestä raadollisen rehellisesti kirjoitettu teksti kuin esimerkiksi tämä postaus on todella vangitsevaa luettavaa. Olet erikoinen ja hyvä kirjoittaja. Maailmassa on todella paljon normaalin, normaalia elämää elävän ihmisen raamit täyttäviä ihmisiä, mutta sellainen elämä vaatii aina oman mielen rajoittamista, ja siksi itseäni ei ainakaan kiinnostaisi lukea juuri mitään sellaisen ihmisen kirjoittamaa. Mutta jos sinä kirjoittaisit kirjan, haluaisin lukea sen. Ihan sama vaikka joku on sitä mieltä ettet esim. kuulu yliopistoon, ihan oikeasti työkkäreissä porukka on pääsääntöisesti hyvin lannistavaa kaikkia asiakkaitaan kohtaan. Minusta sinä olet mielenkiintoinen ja erikoinen, ainakin kirjoituksesi on.

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä tulevan vuoden haasteisiin :)
    Ei 32 v oo toinen jalkahaudassa, ehdottomasti molemmat jalat maassa!! :D

    VastaaPoista
  5. Anonyymi: Kiitos! :)

    Ihmisillä tosiaan on outoutensa, mutta tämä taitaa olla aika lähellä ääripäätä... Mutta niin se nyt vain minun kohdallani on. :) Minulla on tosiaan hyvä mielikuvitus, mikä on onneksi auttanut monen vaikean hetken yli.

    FaerieS: Kiitos ja samoin sinne! :)

    Ei 32 normaalilla ihmisellä olekaan vielä kovin korkea ikä, mutta minusta se tuntuu siltä, koska olen elänyt niin tapahtumaköyhää elämää. Mutta en vielä ala kuitenkaan vanhainkotipaikkaa hakea. :)

    VastaaPoista
  6. Heippa J.B.!

    Törmäsin tänään blogiisi ja luin suurimman osan postauksistasi. Monet niistä tekivät minut surulliseksi ja haluaisinkin sanoa sinulle niin monia asioita, että siihen ei taida tällainen kommenttiboksi riittää. :) Surulliseksi minut teki se, että itse ajattelin aivan samalla tavalla aiemmin ja osin välillä vieläkin eli suhtauduin itseeni hirveän ankarasti ja tulevaisuuteen täysin toivottomasti, mutta tiedän, että tuollaisista tunteista ja ajatuksista voi päästä myös eroon. Minulle ei lukemalla oikein selvinnyt tilanteesi, mutta oletko tullut ajatelleeksi, että voit olla vakavasti sairas? Eli että sairastaisit masennusta ja mahdollisesti myös ahdistuneisuushäiriötä. Olen itse sairastanut molempia yli vuosikymmenen ja sitä kautta ajatuksesi ovat tuttuja, josta tuo kysymys johtuikin mieleeni, toivottavasti et koe sitä loukkaavana. :)

    Itselläni uuteen alkuun auttoivat lääkkeet, jotka tasasivat ahdistusta ja synkkiä ajatuksia sen verran, että pystyin selviytymään arkipäivästä ilman valtavia tunnekuohuja. Tämän jälkeen aloitin terapian, jossa kävinkin lyhyttä tuakoa lukuunottamatta kuusi vuotta. Terapiassa alkoivat elämän solmut jonkin verran aukeilla ja heräsi ainakin jonkinlainen halu elää sitä omaa pientä elämää. Askel askeleelta olen sitten opetellut eroon vihamielisestä suhtautumisesta itseeni (menestys tähän mennessä melko huono :D) ja hieman neutraalimpaa suhtautumista tulevaisuutta kohtaan (menestys aavistuksen verran parempi, paitsi nyt, kun pitäisi löytää töitä...). Yksin monet asiat eivät selvinneet, vaan tarvitsin juurikin ulkopuolista apua tilanteeseeni, ehkä sinäkin tarvisit.

    Vaikka itse koet itsesi arvottomaksi ja luuseriksi, se ei poista sitä tosiasiaa, että sinulla on monia lukijoita, jotka arvostavat sinua ja tapaasi kirjoittaa. :) Olet ottamassa jo isoa hyvää askelta kohti osallisempaa elämää menemällä leikkaukseen. Minulle kaikkein kipein läksy on ollut se, että minun elämässäni ei tapahdu mitään muutosta, jos _minä itse_ en sitä tee. On suorastaan vittumaista, että kukaan muu ei voi elämääni muuttaa, vaan itse on jostakin löydettävä se vipuvarsi, jonka avulla muutoksen saa aikaan.

    Äh, tästä tuli nyt vain tällainen sekava hölinä, mutta tarkoitukseni oli siis kannustaa sinua hakemaan apua vaikeuksiisi. Vaikka siis muutos on itse tehtävä, siihen voi ja pitää saada tukea. Koska olet sen arvoinen. :) Jokainen ihminen on (ok, tähänkin on tietysti rajoitteensa, mutta suurin osa ihmisistä on sen arvoisia vain siksi, että ovat ihmisiä). Ja itseäni on ajoittain auttanut Tommy Hellstenin toteamus "Elämässä kuuluu ryvettyä. Siinä kuuluu särkyä, eksyä ja olla ymmällä."

    Huolimatta siitä, että tästä loppupätkästä tuli vielä sekavampi hölinä :D toivotan sinulle kasapäin voimia, rohkeutta ja edes hitusen hyväksyntää itseäsi kohtaan, niin ehkäpä vuodesta 2012 tulee erilainen vuosi.

    Ystävällisin terveisin
    Tallis

    VastaaPoista
  7. Moi Tallis! Olen kyllä ajatellut sitä, mutta en oikein tiedä... Uskon ihan vilpittömästi, että jos vain en olisi mokannut kaikkea ja jos olisin osannut tehdä edes jotain oikein ja olisin saanut elämältä jotain, voisin ihan hyvin. Olen vain niin pohjattoman yksinäinen ja se on pahinta, mitä minulle olisi voinut tapahtua. Uskon, että jos minulla olisi ystäviä, olisin ihan onnellinen, tämä yksinäisyys vain sekoittaa pääni ja tekee minut sairaaksi. Huomasin syksyllä, kun töissä oli tilanne, että olin aktiivisemmin tekemisissä muiden ihmisten kanssa, että voin paljon paremmin. Mitä enemmän olen yksin, sitä ahdistuneempi ja masentuneempi olen. Siksi en usko, että minussa on mitään kliinistä vikaa, vaikka olenkin miettinyt pitäisikö hankkia jonkinlaista lääkeapua tähän ahdistukseen, koska en millään enää jaksaisi sitä. Kyllä minä joskus mietin, että olenko sairas, mutta sitä on vaikea sanoa, koska olen niin onneton. Aina kun ihmiset kertoo masennuksestaan, he aina aloittavat "kaikki oli hyvin, mutta..." Minulla ei ole kaikki hyvin, joten mistä sen tietää, onko masentunut vai vain onneton?

    Terapia sen sijaan varmaan olisikin tarpeen, koska minulla on niin paljon ongelmia. Mutta se vaatisi vuosia ja pelkkä ajatuskin siitä, että olisin sidottuna johonkin sellaiseen vuosikausia, ahdistaa entistä enemmän. Minä tarvitsen aina tiedon siitä, voin lähteä tai muuttaa, etten ole sitoutunut mihinkään. Olen varmaan yksi harvoista ihmisistä, jotka on tyytyväisiä siihen, ettei nykyään saa useinkaan vakituista työpaikkaa, koska minä tarvitsen tunteen vapaudesta.

    Mukava kuulla, että sinä olet saanut apua. Tiedänhän minä, että itsestä se lähtee, mutten oikein tiedä mitä tehdä. En osaa muuttaa ajatteluani, enkä tiedä miten pystyisin päästämään irti esimerkiksi haaveesta saada oma perhe. Nyt keskityn vain odottamaan leikkausta ja katson mitä se muuttaa ja mikä muuttuu sen mukana. En osaa tällä hetkellä ajatella pidemmälle, se on minulle niin iso asia, että se nyt tällä hetkellä täyttää kaiken huomioni tulevaisuuden suhteen. Mutta se on muutos ja jos en kuole, uskon sen olevan muutos parempaan.

    Oikein hyvää vuotta 2012 myös sinulle! :)

    VastaaPoista
  8. Hei jälleen!

    Toivottavasti et koe näitä kommenttejani kauhean tunkeileviksi. En ole kovin tottunut kommentoija, mutta en voi olla hiljaakaan, sillä tilanteesi koskettaa minua jostain syystä niin syvästi.

    Ymmärrän myös täysin, että et nyt jaksa ajatella muuta kuin leikkausta, koska se varmasti muuttaa elämääsi, mutta mahdollisesti tulevaisuutta varten tai sitten ihan vaan, koska haluan aina puhua itsestäni :D laitan tähän vielä muutamia ajatuksiani.

    Minullakaan ei kaikki ollut hyvin ennen sairastumistani. Olen koulukiusattu ja olen ollut ihan sekaisin 13-vuotiaasta lähtien. Eli toisin sanoen olen sairastanut itse asiassa lähemmäs 20 vuotta enkä suinkaan yli vuosikymmentä niin kuin aiemmin sanoin. Olen ollut täysin hukassa itseni kanssa ja myös vakuuttunut siitä, että olen vain surkea luuseri, joka ei osaa tehdä mitään oikein. Kouluni ja opiskeluni olen hoitanut aina hyvin, mutta en esim. ole pystynyt hakemaan töitä valmistumiseni jälkeen, vaan olen tehnyt maisterintutkinto kourassa pelkkiä hanttihommia.

    Jossain vaiheessa muutamia vuosia sitten olin tilanteessa, jossa ainoat vaihtoehdot olivat riistää henki itseltä tai tehdä jotakin radikaalia elämäni suhteen. Vanhempieni takia päätin yrittää vielä kerran. Olin tässä vaiheessa käynyt jo vuosia terapiassa, mutta tuolloin jäin sairaslomalle ja yhtäkkiä rytinällä solmut lähtivät aukeilemaan ja elämäni helpottui huomattavasti. En siis tokikaan edelleenkään ole mikään onnellisuuden ja itseluottamuksen riemuvoitto, kaukana siitä, mutta pystyn paremmin (en vieläkään kauhean hyvin) hyväksymään elämäni repaleisuuden ja pimeät ajat ja niin, elämään. Minusta ei koskaan tule yhtä niistä menestyjistä, mutta olen sen itselleni ja vanhemmilleni velkaa, että yritän tehdä tästä pikkuelämästäni siedettävän.

    Tämän pitkän alustuksen jälkeen totean, että minusta ei ole normaalia olla koko ajan onneton. Jatkuva onnettomana oleminen on sama asia kuin masennus. Ja sanoit, että yksinäisyys on pahinta, mitä sinulle on voinut tapahtua. Sinulla ei siis ole enää mitään menetettävää, pahin on jo tapahtunut, joten tästä eteenpäin luvassa voi olla vain edistystä, kun alat tekemään jotakin, eikö? Itselleni sama tilanne oli, kun jouduin ilmoittamaan, että jäin sairauslomalle. Minä vahva selviytyjä, joka olen ulospäin niin itsevarma ja pärjäävä. Kulissit rymisivät alas ja saatoin alkaa tehdä asioita omassa mittakaavassani, en enää kuvittelemieni muiden vaatimusten mukaan.

    Ja mitä tulee terapiaan, niin sieltä nimenomaan saa, jossain vaiheessa, niitä suuntaviivoja, että mitä pitäisi omassa elämässä ja itsen kanssa ryhtyä tekemään, että tilanne kohentuisi. Itselläni meni ensimmäiset neljä vuotta kulissien pystyssä pitämiseen ja puhuin istunnoissa lähinnä muista ihmisistä, mutta tuon pohjakosketuksen jälkeen siis muutos tapahtui vauhdilla eli noin vuodessa. Kaikkien ei siis välttämättä tarvitse jaaritella kuutta vuotta terapiassa saadakseen apua. :) Lisäksi mietin tuota ahdistustasi terapiaan sitoutumiseen liittyen. Miten tuo vapaudenkaipuusi suhteutuu haaveeseen perheestä? Perheeseenhän pitää sitoutua vahvemmin kuin mihinkään muuhun koko loppuelämäksi. Varsinkaan lapsistahan ei pääse eroon enää koskaan. Itselläni on myös vahva riippumattomuuden tarve ja se on johtanut siihen vakaumukseen, etten halua perhettä, miehen kyllä, koska senhän voi tarvittaessa vaihtaa. :D Että siltä pohjaltahan tuon terapian voisi ottaa vaikka sitoutumisharjoituksena. :) Ja Kelahan ei toki maksa terapiaa määräänsä enempää, joten jos ei halua maksaa itseään kipeäksi :D, kuten minä tein, niin sitoutuminen nyt on kuitenkin vain kolmen vuoden mittainen. Kannustan sinua hakemaan apua sitten, kun tuon leikkauksen olet käynyt läpi. Siihen asti tsemppiä toivottaa

    Tallis

    VastaaPoista
  9. Kokeillaanpa taas, jos tämä nyt suostuisi lähtemään... (En tiedä onko vika bloggerissa vai nettiyhteydessäni, mutta koko vkl:n on tullut vain erroria näkyviin....)

    Moi Tallis! En koe tunkeileviksi ollenkaan ja kommentit on aina tervetulleita. Meillä on kovin samankaltaisia kokemuksia taustalla. Varsinkin tuo mitä sanoit koulutuksesta ja töistä kolahti, minulla on ihan sama juttu, olen akateeminen ja keväällä taas edessä oleva työnhaku kauhistuttaa.

    Olen kyllä aina toisinaan ajatellut terapiaa ja sitä on minulle muutkin suunnitelleet, mukaan lukien psykologi, jonka luona kävin yths:llä sellaiset arviointikäynnit joskus yliopistoaikoina. Mutta ajatuskin siihen sitoutumisesta alkaa heti ahdistamaan, enkä tee mitään asialle. Ajattelen valitettavasti myös niin, ettei sillä enää ole väliä. Olen vanha nainen, joka on onnistunut sotkemaan elämänsä niin perusteellisesti, ettei asiat voi enää järjestyä. Pidän myös yhteiskunnan varojen tuhlaamisena jonkun minun kaltaiseni terapiaa, koska minulla ei ole ketään, eikä minusta siis olen mitään iloa tai haittaa kenellekään muulle. Paitsi tietysti vanhemmilleni, mutta se on vähän eri asia. Ja mikä ehkä oleellisinta, en halua olla tällä paikkakunnalla jumissa terapeutin takia, mutta en oikein tiedä minne olisin muuttamassakaan.

    Lapset ja sitoutumiskammoni ovat tosiaan ristiriitainen asia, mutta haluni saada lapsi ylittää tarpeeni olla sitoutumaton. Enkä minä lapsessakaan kammoa sinällään siihen lapseen sitoutumista, vaan enemmänkin niin, että sen lapsen koulun takia pitäisi pysyä samalla paikkakunnalla, jne. Uskon, että rakastaisin lasta niin paljon, että vapaudenkaipuuni jäisi siinä asiassa taustalle. Tosin sellainen ns. ydinperhe; avioliitto, pari lasta, omakotitalo, vakinainen työ, saa pelkkänä ajatuksenakin minut kauhistumaan, niin en voisi koskaan elää. Se on silti minulle niin kaukainen asia, etten osaa edes kunnolla ajatella sitä, koska minulle on ollut ihan nuoresta selvää, etten voisi saada miestä ja sellainen normiperhe on siis täysin poissa laskuista kohdallani. En oikeastaan ole kovin tarkkaan ajatellut näitä asioita tuon sitoutumisen kannalta, koska en voi saada ketään miestä ja ilman miestä lapsen saaminen olisi ihan eri prosessi kuin tavallisilla ihmisillä. Vaikka sama sitoutuminen siihen lapseen olisi, niin se ei kuitenkaan olisi se kammoamani ydinperhepaketti.

    Mutta minä ajattelen tätä terapia asiaa, tosin tällä hetkellä keskittymiseni riittää vain leikkaukseen. Mutta jos elämää on sen jälkeenkin, ehkä terapia olisi minulle todella hyvä vaihtoehto. :) Jos vain pääsen irti itse terapiaa kohtaan tuntemastani ahdistuksesta ensin... :/

    Kiitos kuitenkin kannustuksesta ja omista kokemuksista kertomisesta!

    VastaaPoista