keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Talviurheilua

Tässä ihan lähellä on luistinrata ja olen jo vuosia kateellisena katsellut siellä luistelevia ihmisiä ohi kulkiessani. Pääsin jopa niin pitkälle, että toin kotoa yhdet luistimet tänne asunnolleni, mutta tuolla kaapissa ne ovat olleet jo vuosia. En vain pysty menemään sinne yksin. Nuorempana ja varsinkin lapsena rakastin luistelua ja se olisi hyvää liikuntaa, mutta en kehtaa mennä tuonne muiden joukkoon. Tosin ehkä se on osin tekosyy, koska lapsuudenkotini lähellä on suuri lampi ja sekä viime, että edellinen talvi olivat niin kylmiä, että jää olisi varmasti pitänyt, mutta silti en käynyt siellä kertaakaan. Mutta joka kerta tuon luistinradan ohi kulkiessani olen niin kateellinen siellä luisteleville ihmisille, heillä näyttää olevan hauskaa ja minä kaipaan luistelemista. Tosin en tiedä saisiko sinne edes mennä kuka tahansa, en edes tiedä kenelle paikka kuuluu.

Sama juttu on hiihtämisen kanssa. Minä rakastan ajatusta hiihtämisestä, mutta olen viimeksi hiihtänyt vuonna 2000. Tykkäsin siitäkin lapsena ja nuorena hirveän paljon, mutta syy miksi en hiihdä, on se, etten halua ihmisten näkevän minua hiihtämässä. Minusta ajatus siitä, että joku näkisi minun harrastavan liikuntaa, vaikka olen lihava, on ihan hirveän nolo. Minua hävettää jo kävelyllä käyminen, yritän aina ihmisiä nähdessäni näyttää siltä että olen menossa johonkin, etten missään nimessä ole liikunnan takia kävelemässä. Minusta tuntuu jostain syystä siltä, että läskin liikkumisyritykset näyttävät koomisilta. Leikkauksen jälkeen pitäisi alkaa käydä salilla, mutta en usko, että pystyn siihen. Jo silloin nuorempana, kun olin vielä normaalipainon puolella, minusta oli hirveän noloa käydä uimassa tai salilla. Pystyin jotenkin menemään niihin kaverin kanssa, mutta nyt kun ei ole ketään, kenet saisin seurakseni, en vain kykene siihen. Uiminen olisi nöyryyttävää tietysti senkin kannalta, etten halua kenenkään näkevän minua uimapuvussa, mutta sali juuri lihavuuden takia. Ainakin silloin nuorena siellä oli minun lisäkseni vain tonnin painoisia bodarimiehiä ja viimeisen päälle trimmattuja alipainoisia naisia. Nytkin, kun kuljen ohi yhdestä salista, jossa on isot ikkunat, ei siellä ole kertaakaan näkynyt ketään, kenen painoindeksi olisi edes normaali, saati sitten yli normaalin. En mitenkään pysty menemään heidän joukkoonsa, varsinkin, kun en edes osaa käyttää mitään laitteita.

Vaikka turhaa kai se talvella olisikin, kun on kaikkea kivaa, mitä voisi harrastaa ulkonakin, ilmaiseksi. Vietän kuitenkin talvella aika paljon aikaa ulkona, ihan vain kävellen. Minä rakastan talvista maisemaa ja kirpeän kylmä ilmaa ja lunta ja pimeyttä. Vaikka olen todella laiska lähtemään, koirani rakastaa myös niin paljon talvea, että hänen kanssaan on pakko mennä ulos. Hän on ihan samanlainen kuin minäkin, ei kestä kesää ja kuumuutta, mutta talvella energiaa riittää ja hän voisi vaikka tunteja leikkiä lumessa, pyöriä ja loikkia ja kaivaa tunneleita kinoksiin. Hän on todella suloinen leikkiessään lumessa.

Leikkauksen jälkeen ihan kunnollinen liikunta olisi pakko saada osaksi arkea. Jos voisin harrastaa mitä vain, ensisijainen valintani olisi tietysti uiminen, mutta en usko, että kehoni on koskaan sen näköinen, että voisin mennä uimahallille. Jokin kotona harrastettava olisi kai paras vaihtoehto, mutta siinä ongelmaksi muodostuu se, että kun ei ole kukaan vahtimassa, on liian helppo laiskotella tai jättää liikunta kokonaan väliin. Pitäisi olla jonkinlainen liikuntapaikka, joka olisi vain ylipainoisille. Mutta kun ei ole, joten pitää keksiä jotain muuta. Ainakin aluksi kävely on toivottavasti ihan riittävää, ehkä sitten jos laihdun, saan myös rohkeutta mennä jonnekin ihmisten joukkoon. 





12 kommenttia:

  1. Itsekin rakastan luistelua, mutta en ole luistellut 18 vuoteen. Muutama vuosi sitten hankin luistimet, mutta käyttämättömänä kaapissa edelleen. Näkövammani takia en halua ensiluistelua näin pitkän tauon jälkeen toteuttaa jollain yleiskentällä missä miljoona muutakin... Ujostuttaa ajatus.
    Sukset sentään sain viime talvena pari kertaa käyttöön. Meidän lähellä, pari sataa metriä on latu, mutta ujostuttaa mennä sinne. Ja aina pitäisi löytää hetki milloin vähiten ihmisiä...
    Tosin en häpeä vammaani, ei se sitä ole... Enemmänkin ajattelen aiheuttavani muille liikaa hidastetta tms...
    No kyllä me avokin kanssa vielä sinne ladulle mennään!

    Opaskoirani rakastaa myös talvea. Opastukset meinaa välillä unohtua kun lumessa ihania tuoksuja. Ja voi sitä riemua kun pääsee vapaana kirmaamaan. Lumi vain pöllyä 10-vuotiaan herran hyppiessä, pomppiessa, piehtaroidessa lumessa. Kesällä Harmaakuono kärsii kuumuudesta ja jaksaminen on huonoa. Nyt talvesta nautitaan niin kovin energisinä!

    Ps: Blogistani löytyy arvonta!

    VastaaPoista
  2. Moi Hepa! Mitenköhän siinä aina käykin niin, että vaikka aidosti pitää jostain, ei saa aikaan, että lähtisi sitä tekemään... Tuli muuten juuri mieleen, että voisihan sinne mennä joskus yöllä!

    En usko, että sinun kannattaa olla huolissasi mistään hidasteena olosta, onhan julkisilla laduilla lapsia ja huonokuntoisia ja laiskojakin ihmisiä. Sitä paitsi onhan sinulla yhtäläinen oikeus olla siellä.

    Onko sinullakin labradori?

    En olekaan aiemmin huomannut blogiasi, vaikka olen profiiliasikin katsonut. Täytyypä liittyä lukijoihin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Labrador on tuo Harmaakuono. Erittäin sosiaalinen ja energinen kaveri. Leikkii mielellään ja kodissamme onkin koiran leluja pitkin ja poikin.

      No ei varmaan tarvitsisi ajatella olevansa jokin hidaste hiihtäessään. Olet oikeassa. Joskus sitä vaan sortuu sellasiin aatoksiin. Tyhmää sinänsä!

      Poista
  3. Oi miten ihania kuvia, tosi suloinen koira sulla!

    ...juu ei mulla mitään oikeaa asiaa ollu :) Lisää koiruuskuvia!

    VastaaPoista
  4. Eikö olekin? :) Hän on aivan ihana koira! :)

    Olen monta kertaa ajatellut laittaa hänestä kuvia, mutta anonymiteetin takia en ole laittanut. Mutta nyt ajattelin, että labbikset on kuitenkin sen verran samannäköisiä, että vaikka joku minut tunteva tuon näkisikin, ei voi ainakaan olla varma.

    VastaaPoista
  5. Luin juuri blogisi kokonaan. Halusin vain toivottaa tsemppiä projektillesi. On ehkä hieman tyhmää verrata tilannettasi, mutta tuntemuksiisi oli helppo samaistua, yritän lopettaa tupakointia, yritäppä käydä kaupassa ja olla ostamatta sitä, vaikka tiedän että siitä tulee pahaolo, poltan edelleen, poltan lisää koska harmittaa, poltan kun haluan "juhlistaa jotain", poltan kun pitää soittaa jokin puhelu, poltan taas koska on tylsää, poltan kun stressaa, poltan kun haluan rentoutua tai olo on jo rento, poltan kun olen juonut, syönyt tai ajaessani autolla... sitä kun on niin huono itsehillintä, pitäisi lopettaa kun on tuota terveyshäikkääkin. Varmaan arvaatkin että takana on lukuisia yrityksiä monen vuoden ajalta.

    Sinulla on kyllä onnellisen näköinen koira! :)

    VastaaPoista
  6. Moi! Ihan samasta asiastahan on molemmissa kysymys, joten varmasti ymmärrätkin, vaikkei sinun ongelmasi olekaan ruoka. Sitä ei varmasti kukaan sellainen, kenellä ei ole mitään addiktiota pysty koskaan ymmärtämään, miten vaikea on lopettaa, oli sitten kyse mistä aineesta tahansa. Toivotan onnea lopetukselle!

    Yritän parhaani mukaan antaa haukulleni onnellisen elämän ja aika tyytyväiseltä hän ainakin minusta vaikuttaa. Toivottavasti hän myös on. :)

    VastaaPoista
  7. Hei,

    Muistan itsekin usein ajatelleeni juuri noin lenkille lähtiessä, että koitan näyttää meneväni jonnekin, jotta kukaan ohikulkija ei luulisi minun olevan lenkillä. Varsinkin silloin kuin itse kävelee todella hitaasti ja joku pyyhältää juosten ohi. Ja juuri sillä "kikalla" sain ainakin huonoina päivinä itseni ylipäätään ulos. Nykyisin en enää noin jaksa ajatella ja uskallan jo lenkkeillä kuinka haluan ilman tuota "olen liian lihava liikkumaan" ajatusta.

    Kuntosali ja ryhmäjumpat on vähän niin ja näin. Se on kyllä sellasta itsetuntovuoristorataa. Kun on hyvä olo henkisesti ja jotenkin sellanen "paskat muista"-päivä niin menen just tasan sen näköisenä kuin haluan ja niin kireissä (ei tosin tarkoituksella) vaatteissa kuin haluan hyppimään sinne 40-kiloisten 20-vuotiaiden sekaan. Mutta sit kun on sellanen päivä et näkymä peilissä ahdistaa jo kotona lähtiessä niin saa kyllä kaikki taivaan kappaleet manata auttamaan, jotta saa itsensä matkaan ja kohti kuntosalia. Mutta asian jännä puoli on se etten itse tuijottele salilla tai jumpissa toisia ihmisiä negatiivisessa arvostelumielessä. Huomioni kiinnittää esim. jos jollakulla on tosi kauniit vaatteet, hiukset tai joku vaikuttaa tosi sympaattiiselta tyypiltä. Eli siis lähinnä ihailumielessä katseleen ihmisiä olivat sitten minkä ikäisiä tai kokoisia tahansa. Musta on esim. ihana kun tietyillä samoilla tunneilla käy eräs (olettavasti) yli 60v nainen joka jaksaa aina vetää kuin viimeistä päivää tunneilla vaikka onkin jo iäkkäämpi ja ylipainoinenkin. Hänestä tulee aina kunnon tsemppi-fiilis itsellekin :)

    Ainakin sillä salilla jolla minä käyn (on kaupungin ns. trendikkäimpiä saleja), on paljon liikkumassa eri kokoisia ihmisiä ja se on minusta hyvä asia. Ja jos siellä koskaan joku on vähän erityisessä mielessä silmään osunut tai ihmetyttänyt on se ollut joku niistä anorektisen laihoista tytöistä jotka vetävät siellä tuntikaupalla joka päivä vaikka ohjaajatkin koittavat suorastaan heitä ylipuhua rauhoittumaan.

    Kaiken kaikkiaan on kai syytä muistaa se että varmaan 99%:lla naisista on epämieluisia ajatuksiaan omasta vartalostaan ja muutenkin itsestään. Aivan sama paljonko siinä painaa. Olen silti sitä mieltä että tämä asia sinällään on kauheaa! Lopulta on kuitenkin kyse siitä antaako sellaisten turhien ajatusten estää itseään elämästä vai ei. Näin mä koitan asian itselleni selvittää kun tuntuu että jään mieluummin sohvalle kuin lähden liikkumaan (tai mihinkä tahansa) painoni vuoksi. En siis tarkoittanut tätä kommenttiani miksikään "ohjeistukseksi" kenellekään vaan koitan selittää miten itse koitan selvitä näistä samanlaisista tilanteista, joita sinäkin omassa tekstissäsi kuvailit. :) JATKUU...
    T. Ellemi

    VastaaPoista
  8. JA JATKAA....Mutta kyllä toi itsetunto on sitten jännä juttu. Että sellainen asia ohjaa meitä periaattessa läpi elämän ja varmaan suurin osa niin päivittäisistä kuin niistä kaikkein tärkeimmistäkin valinnoista voi pohjautua vain siihen mihin suuntaan päänuppi on sillä hetkellä vinksallaan. Itse huomaan näin mitä vanhemmaksi tulen, että naureskelen nyt niille tyhmille ajatuksilleni itsestäni joita minulla lapsena ja teininä oli. Tyyliin, olinpa tyhmä etten uskaltanut alkaa harrastamaan jotain rakastamaani lajia silloin koska pelkäsin epäonnistuvani sekä sitä mitä kaikki muut ajattalee "eihän toi paksu likka kuitenkaan osaa, miks edes koittaa"-tyylin. Jotkut asiat on tästä syystä oikeesti harmittanut todella paljon että ovat jääneet tekemättä. Nyt sitten koitan yli kolmikymppisenä poimia noita tekemättömiä juttuja ja koitan aloittaa niiden harrastamisen tässä iässä jos huvittaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se oli?!

    No tämä koko rustailuni kirposi tuosta kirjoituksestasi ja niistä samankaltaisista ajatuksista joita itse koen. Sain viime vuoden aikana hankittua kroppaani 10kg lisäpainoa ja kun sitä ylipainoa oli jo valmiiksikin liikaa, olen nyt yllättävän monen asian suhteen taas "lähtöpisteessä". Eli paitsi painoa on nyt taas 10kg enemmän pudotettavana myös kunto on huonontunut huomattavasti vuoden takaisesta. Se oli tiukka paikka huomata, ettei jaksa enää samalla tavalla kuin vuosi sitten (enkä silloinkaan ollut asian suhteen kuin vasta aloitteluvaiheessa). Helppoa ei tämä liikunnan uudelleen herättely ole mutta päivä kerrallaan tässä mennään taas. Ja silloin kun pahempi päivä iskee kohdalle, totean mitä kamalaa siitä muka seuraa jos menen ja kokeilen. Vielä ei kertaakaan ole tullut mieleen mitään niin kamalaa vaihtoehtoa, jotta sen vuoksi olisi pitänyt liikunta tai jokin muu juttu jättää tekemättä. Eikä mitään oikeasti tai edes vähän kamalaa ole tapahtunut. Ok, jos on levon paikka tai sairaana tms. sellainen syy ni eihän silloin tarvi mitään säätää mutta ehkä ymmärsitkin mitä koitin sanoa. :)

    Toivon todella että jaksat sinnikkäästi ulkoiluttaa koiraasi ja tehdä siinä samalla lenkkejä, koska se on varmasti tällä hetkellä se liikuntamuoto joka on helpointa toteuttaa henkisesti. Ja jos ei jaksa sen lisäksi liikkua just nyt muuten niin mitä sitä turhaan sillä asialla itseään syyllistämään. Onhan se paljon parempi käydä vaikka koiran kans lenkillä kuin ettei tekis sitäkään. Eli siinä mielessä olet jo montaa Suomalaista aktiivisempi! ;) Ja sitten kun oma päänuppi ja kroppa alkaa haluta tehdä jotain muutakin niin sitten kokeilet pikkuhiljaa jotain mitä huvittaa. Sillähän ei sitten ole mitään väliä mikä on ns. tehokasta tai eniten kuluttavaa, pääasia että tekee jotain jos huvittaa. Ja kun tulet siihen lopputulokseen, että kroppa kestää liikuntaa, taivas ei edellenkään varmasti tipu niskaasi taikka maailmanloppu iske vaikka kokeilisit niin sitten vaan kokeilet.

    Tää oli nyt tällanen purkaus... mä luulen et jatkan myöhemmin vielä pariin sun aikaisempaan tekstiisi koskien ystävistä ja ystävyydestä sekä ulkonäköasioista. Siellä oli kans niin mielenkiintoisia pointteja et toivottavasti sua ei haittaa jos heitän oman lusikkani siihenkin samaan soppaan!

    P.S. Mun mielestä olet mielettömän hienolla tavalla kirjoittanut tätä blogia. Liian harvoin olen vaan saanut mitään kommentoitua tänne. On todella rohkeata kirjottaa tällaisista asioista näin suoraan ja kaunistelematta. Jo se itsessään tekee sinusta vahvan ihmisen. :)

    T. Ellemi

    VastaaPoista
  9. Moi Ellemi! Minulle kaikenlainen julkinen liikkuminen (ihan ei – liikuntamielessäkin!) on aina ollut hankala asia, mutta varsinkin lihomisen jälkeen se tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä. Jotenkin sitä ajattelee, että ne rasvaprosentti alle viisi – ihmiset ihmiset tuntee ihan valtavaa, kaikenkattavaa halveksuntaa, vaikka oikeasti suurin osa heistä ei varmaan jaksa mitenkään hirveästi välittää, vaikka yksi läskikin siellä joukossa olisi. Tai ovat vain tyytyväisiä, etteivät itse näytä samalta. :)

    Täällä on yksi sali sellaisessa paikassa, että kävelen aina sen ohi kauppaan mennessäni ja isoista ikkunoista näkyy kaikki jotka siellä ovat. Senkään takia en sinne pystyisi menemään; noin metrin paksuiset betoniseinät, ettei vain kukaan ohikulkija näkisi, kuulostaa paljon paremmalta. Mutta siellä en ole kertaakaan nähnyt kuin niitä ihan unelmakunnossa olevia, enkä vain pysty menemään heidän joukkoon. Joskaan sali ei ehkä muutenkaan ole minun juttuni.

    Minä olen kyllä jättänyt niin paljon asioita tekemättä vain siksi, että olen lihava. Ja se, että jätän niitä tekemättä nyt, kun olen oikeasti lihava, on yksi asia, mutta minä jätin niitä tekemättä jo silloin kun en ollut lihava. Joskus silloin nuorena, kun olin vain pikkuisen pyöreämpi kuin muut, mutta vielä ihan normaali, koin itseni ihan yhtä läskiksi kuin nytkin ja jätin niin paljon kaikkea tekemättä ja kokematta vain sen takia. No, osaksi se johtui tietysti siitä, etten voinut mennä oikein minnekään ilman, että pari samalla luokalla olevaa poikaa haukkui, enkä halunnut kuunnella sitä vielä vapaa-ajallakin(olen todella pieneltä paikkakunnalta kotoisin), mutta suurimmaksi osin oli kyse ihan vain omassa päässäni olevasta häpeästä. Nyt jälkeen olen katsonut kuvia itsestäni niinä aikoina ja oikeasti olin ihan ok. En ollut nätti, mutta minulla oli kaunis iho ja suurta takapuolta lukuun ottamatta vartaloni oli ihan hyvä, ei mitenkään hirvittävän ruma, niin kuin silloin ajattelin. Nyt olisin valmis vaikka murhaamaan saadakseni sen vartalon takaisin. Mutta miten paljon silloin inhosinkaan ja häpesinkään ulkonäköäni... Ajattelin aina, että sitten kun vain laihdun, niin sitten… Nyt en ole enää varma, pääsenkö koskaan eroon tästä tunteesta, vaikka olisin minkä kokoinen. Se on todella typerää, miten paljon me jätämme tekemättä vain siksi, että itsetunnossamme on jokin ongelma. :/ Toivon, että laihtuessani jokin muuttuu myös päässäni ja uskallan tehdä asioita, joita haluan.

    Kaikkien pahinta on, kun joutuu laihduttamaan kilot, jotka on jo laihduttanut! Minulle varsinkin nämä yli sadan kilon menevät kilot on kaikkein pahimpia, koska minähän olen laihduttanut nämä jo lukemattomia kertoja! Yritä ajatella niin, että vuosi kuluu loppujen lopuksi hetkessä ja jos nyt alat taas liikkumaan, vuoden päästä olet taas siinä pisteessä kuin vuosi sitten. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän… Mutta mitä muutakaan voi tehdä. Minä olen kyllä mestari keksimään tekosyitä sille, miksi en muka voisi liikkua ja antamaan periksi laiskuudelle. Koirassa on se hyvä puoli, että hänet on pakko viedä ulos, mutta hän on enemmänkin sellainen, joka tykkää leikkiä enemmän kuin kävellä, enkä raaski koko aikaa kiskoa häntä eteenpäin, joten en kovinkaan hyvää liikuntaa saa hänen kanssaan. Minä tykkäisin ihan aidosti uimisesta, mutten kehtaa mennä uimaan. Onhan siellä muitakin ylipainoisia, mutta ajatus siitä, että riisuutuisin jonkun nähden, on niin ylivoimainen. Oli jo silloin, kun uin aktiivisesti, mutta silloin pystyin vielä tekemään sen, mutta en enää.

    Kommentit ovat aina enemmänkin kuin tervetulleita, mutta jos kommentoit jotain vanhempaa tekstiä, niin tule vinkkaamaan vähän uudempaan, että kommentoit, koska harvemmin noita vanhoja katson ja jää välillä huomaamatta, jos joku on sinne kommentoinut.

    Kiitos! :)

    VastaaPoista
  10. Moi taas!

    Kiitos vastakommenteistasi. Tuli tuosta kuvailemastasi kuntosalista mieleen, että jotenkin niin "huvittavaa" kun siellä näkyy vain aina laihoja ihmisiä ihan kuin suoraan jostain mainoksesta. Tiedä vaikka maksaisivat niille hyvännäköisille asiakkaille, jotta pysyisivät ikkunoiden edessä mainostamassa kuinka hyvään kuntoon siellä pääsee! ;D Onks sun kotipaikkakunnalla muuten vain naisille tarkoitettuja saleja? Kynnys mennä sellaiseen voisi olla ehkä matalampi? Moni työkaverikin käy vain sellaisessa, koska eivät halua hyppiä hikisenä jumppavaatteissa miesten keskellä ja sanovat etteivät voisi ikinä mennä "sekasalille" jossa on myös miehiä. Eli meitä on moneen lähtöön ja jälleen painosta riippumatta. No en mä koko tekstiä alunperinkään tarkoittanut miksikään kuntosalien lobbaamiseksi. Musta on ihan yhtä ok ettei sinne mene jos ei huvita. Ihan ilmaiseksikin voi kuntoilla niin paljon kuin huvittaa, vaikka kotona. Oletko muuten harrastanut koskaan kotijumppaa? Mulla on siitäkin monen vuoden kokemus sellaiselta ajalta jolloin en tosiaan uskaltanut (lue kehdannut) edes lenkille ulos. Painoin muuten silloin lähes 20 kg vähemmän kuin nyt, joten kyllä tätä itsetuntoa on saanut työstää koko tähänastisen elämänsä. Ja sitten on joskus opiskelijana rahatilannekin pakottanut ilmaisiin liikuntamuotoihin.

    Mulla jäi jo lapsena ja sit myöhemmin teininä ja vielä aikusenakin paljon etenkin liikunnallisia harrastuksia kokeilematta koska en kehdannut osallista. Siis vaikka olisin ollut lähes normaalipainoinen silloin. En vaan tuntenut itseäni tarpeeksi urheilulliseksi verrattuna kavereihin. Opiskeluaikana en juuri koskaan käynyt bileissä samasta syystä et en kehdannu. Ja nyt ei enää sellainen kiinnostaisikaan. Mut ehkä se silloin olisi voinut olla hauskaa jos olisi edes kokeillut. Mulla oli myös aikanaan kämppis joka oli mua paljon isompikokoinen mut se oli aina niin ihanan aktiivinen. Se harrasti vaikka mitä ja tykkäs esiintyä. Ainakin siitä sai sellaisen kuvan ettei se välittänyt koostaan ja teki mitä huvitti. Se asenne oli musta ihailtava enkä usko et itse pääsisin koskaan samaan tilaan.

    Kyllä mullekin kelpaisi vuosien takainen kroppani jolloin olin vain lievästi ylipainoinen. Silloin toki olin koko ajan laihiksella ja halusin painaa sitäkin vähemmän. Niinhän sitä sanotaan ettei mikään lihota niin tehokkaasti kuin alituinen laihuttelu ja sen kyllä omalta kohdaltani allekirjoitan. :)

    T. Ellemi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään oikein jäin katsomaan sinne ikkunan taakse, että onko siellä ketään edes normaaliksi luokiteltavaa, mutta ei, kaikki oli niin sporttisia. En tiedä, onko täällä vain naisten saleja, pitääkin ottaa selville. En minäkään mielelläni mene minnekään, missä on miehiä.

      Minun kotijumppaamiseni kestää yleensä maksimissaan viisi minuuttia. Joskus nuorena tein vatsalihaksia ja selkälihasliikkeitä ja punnerruksia, mutta aikuisena kun olen yrittänyt jotain aloittaa, on se aina lopahtanut heti alkuunsa.

      Minä myös tunnen yhden tytön, joka on aika iso, mutta silti kehtaa ja uskaltaa mitä vain. Se on todella hienoa. Sääli, etten itse siihen pysty.

      Minua harmittaa ihan hirveästi, että vihasin vartaloani jo silloin, kun siihen ei ollut syytä, mutta sille ei nyt enää voi mitään. :/

      Minäkin olen jo silloin nuorena aina laihdutuskuurilla, tuloksia ei vain näkynyt. :)

      Poista