maanantai 27. helmikuuta 2012

Hei!

Ulkona on jo ihan keväistä... Minä en ehtinyt vielä huomaamaan talveakaan, joten tämä on nyt vähän outoa. En tykkää yhtään, että illat on valoisia vielä myöhäänkin, se on pahinta keväissä. Mutta muuten olen tällä hetkellä kevään suhteen ihan ok. Kaikki ajatukseni ovat niin suuntautuneina leikkaukseen, etten nyt osaa edes ahdistua keväästä. Näin viime yönä unta leikkauksesta. Tosin olen melko varma, ettei se ollut enneuni, koska minut leikattiin Citymarketissa ja kirurgi antoi minun itse valita leikkausvälineet. Tai ainakin se on käsittääkseni melko epätodennäköinen skenaario… 

Leikkaukseen on enää kolme viikkoa! Ihan uskomatonta! Pelko on onneksi vähentynyt, olen alkanut suhtautua aika fatalistisesti; aion mennä sinne ja se siitä, tapahtuu, mitä tapahtuu. Minua kuitenkin hieman ahdistaa itse leikkaus. Kestän hyvin kipua, enkä pelkää neuloja tai verta tai muuta vastaavaa, mutta silti ajatus siitä, että minuun tehdään reikiä ja minusta leikataan pala pois, on epämiellyttävä. Enemmänkin silti pelkään nukutusta, olin niin sekaisin viime kerran jälkeen. Sitten kun lopulta tajusin, etten ole rautatieasemalla kymmenien ihmisten ympäröimänä, vaan ihan yksin sairaalassa, aloin rauhoittua, mutta leikkauspäivä oli todella kamala. Mikä minua eniten pelottaa, on se, että minulle ehkä laitetaan katetri. Se on inhottava ajatus ja jos minulla on minkäänlaista sananvaltaa, en taatusti suostu siihen! Nyt odotan, että leikkaus olisi ohi ja toipuminen voisi alkaa.

Ruoan suhteen minusta tuntuu, kuin olisin sopeutunut ajatukseen siitä, etten voi enää syödä. Se ei pelota, vaan tuntuu helpottavalta. En voi enää tehdä huonoja valintoja, koska minulla ei ole valinnanvaraa. Tiedän, että minulla tulee olemaan vaikeuksia, mutta kaikki nämä ahmimisen täyteiset vuodet eivät ole todellakaan parantaneet elämääni, joten nyt on aika kokeilla jotain uutta. Siitä huolimatta minun on edelleenkin aivan mahdoton kuvitella, että laihtuisin. Jostain syystä olen vakuuttunut, että pääsen ehkä hieman alle sadan kilon, mutta painonlasku loppuu siihen. Toivottavasti olen väärässä. Mutta nyt minä en ole VIELÄKÄÄN laihtunut! Tämä alkaa jo olla ihan uskomatonta! Nutriletit eivät ole toimineet yhtään paremmin, joten aion jatkaa noilla Naturdietin tuotteilla, ihan vain siksi, että olen ne jo ostanut. Kommenteissa neuvottiin juomaan vihreää teetä, enemmän vettä ja liikkumaan, joten yritän nyt keskittyä niihin tällä viikolla. Ainakin siihen juomispuoleen, toivottavasti liikuntaankin. :)

Monessa blogissa on aina silloin tällöin arvonta ja se on minusta varsin hieno ajatus. Ongelma on vain siinä, että kun minä olen jo aivan toivottoman huono ostamaan lahjojakin, jonkin sellaisen arvottavan löytäminen, joka ei aiheuttaisi katkeraa pettymystä onnellisessa voittajassa, olisi todennäköisesti mahdotonta. Mutta silti arvonta on kiva ajatus. Ajattelin, että voisin pitää vaikka eloonjäämisarvonnan, jos selviän leikkauksesta hengissä.

Viikonloppuna sain muuten peräti neljä uutta lukijaa! Toivottavasti ette odota mitään erityisen hienoa lukukokemusta; tämä blogi sisältää lähinnä valitusta tästä sotkusta, jonka pitäisi olla elämäni. :) Mutta tervetuloa lukemaan! :)

lauantai 25. helmikuuta 2012

Hei taas!

Netti on ollut katkolla, joten en ole voinut käydä kertomassa kuulumisia tai vastata kommentteihin. Mutta jospa nyt toimisi. Kävin sairaalassa keskiviikkona ja torstaina sain tiedon, että leikkausta ei siirretä, kunhan pysyn lopunkin aikaa ENEllä. Olen todella helpottunut ja iloinen. Ehkä oli hyvä, että luulin jo, etten pääsekään leikkaukseen, koska nyt ainakin tiedän varmasti haluavani sinne. Pelko kuolemastakin on vähentynyt, nyt tuntuu, että ehkä minä sittenkin selviän hengissä. 

Hoitaja tai lääkäri ei kumpikaan osannut sanoa, miksi paino ei laske yhtään, kilpirauhasen vajaatoiminnasta he eivät uskoneet olevan kysymys. Minulla on joka tapauksessa parin viikon päästä aika verikokeisiin, joten siellä sitten otetaan kilpirauhasarvotkin. Paino ei kuitenkaan edelleenkään laske, mutta ei auta kuin jatkaa ENEllä ja toivoa, että se vihdoin alkaisi laskemaan. Kuulemma muutaman kilon pudotus jo riittäisi. Ja pakkohan painon on jossain vaiheessa laskea, kun kuitenkin syön vain vähän yli 500 kilokaloria päivässä. Sitä odotellessa...

Nyt pitää lähteä saunomaan; hyvää viikonloppua kaikille lukijoille! :)

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Life is like a box of chocolates. It doesn't last long for fat people.

Netistä löytyi tuo lause, enkä voinut kuin nauraa. Niinhän se on, ainakin minulla. 

Ulkona on melkein lumimyrsky, ikkunasta ei näy kuin pyörteilevää lunta. Minun pitäisi jaksaa kirjoittaa työasioita, koska kohta on deadline ja työt loppuu, mutta en saa mitään aikaan, mikä vain lisää ahdistusta. Tämä ei ole minulle mikään tuntematon tilanne, yleensä vetkuttelen kaiken aloittamista, kunnes sitten joudun parina päivänä tekemään työtä kuin hullu. Inhoan sitä piirrettä itsessäni, mutten voi sille mitään. Kai sekin on vain itsekurin puutetta. 

Olen myös todella väsynyt, viime yö oli kurja. Inhoan äitini tapaa informoida minua jokaisen vanhan koulukaverini raskauksista, avioliitoista ja uusista taloista ja hienoista työpaikoista, koska minulle tulee niin paha olo, kun joudun aina kuulemaan, mitä kaikkea muut saa elämältä. Olen kai huono ihminen, mutta en jaksaisi kuulla muiden onnesta ja upeasta elämästä. Minun on vieläkin niin vaikea hyväksyä sitä, etten saa sellaisia asioita elämässä, kuin muut ihmiset. Varsinkin raskaudesta kuuleminen saa aikaan todella pahan olon. Joskus mietin, että ajattelevatko ihmiset koskaan näitä asioita minun kaltaisen näkökulmasta ja ymmärtävätkö he miten mieletön, uskomaton etuoikeus on saada tuollaisia asioita elämässä?! Vai onko se heille vain arkista elämää, itsestäänselvyys? En tarkoita, etteikö minusta olisi hienoa, että ihmiset saavat onnea elämässään, mutta vielä hienompaa olisi, jos minäkin olisin voinut saada sellaisia asioita. Tai jos ihmiset voisivat saada ne asiat ilman, että kukaan kertoisi minulle. :) 

Peilistäkin katsoo nykyään niin kurjan näköinen olento, ettei paljoa naurata. Minulla on aina ollut huono iho, mutta kolmenkympin jälkeen se on alkanut rapistumaan ihan silmissä. Silmänympärykseni ovat silminnähden ohuet ja alkaneet rypistyä vauhdilla ja nyt aivan uutena ongelmana silmänalukset ovat muuttuneet todella tummiksi. Näytän pyykissä kulahtaneen pandan ja neulatyynyn risteytykseltä. Vihaan suuria ihohuokosiani melkein yhtä paljon kuin läskejäni, antaisin mitä vain kauniista ihosta. Vartaloni iho on ihan nätti, joten en ymmärrä, miksi kasvojeni ihon pitää olla niin huono. Minulla on varmaan yksi ongelmallisimmista ihoista ikinä, se kiiltelee ja huokoset on valtavat, mutta samalla se vaatii litroja kosteusvoidetta. Ja olen myös aina kalpean ja harmaan näköinen, vaikka tekisin mitä. Varsinkin nuorempana hoidin ihoani kaikin keinoin mitä keksin, mutta mikään kuorinta tai naamio tai kosteusvoide tai kosmetologilla käynti ei muuttanut sitä miksikään. Nykyään olen lähes luovuttanut; puhdistan ja kosteutan sen ja yritän olla välittämättä. Mutta minä vihaan vanhenemisen merkkejä! En edes tiedä miksi, kai se johtuu siitä, etten saanut vielä olla nuorikaan, joten en ole valmis näyttämään vanhalta ämmältä. 

Paino ei ole edelleenkään laskenut, joten leikkauksen tulevaisuus on nyt auki. En voi edes kuvailla, miten paljon se minua harmittaa. Iltapäivällä kuulen tarkemmin, mitä nyt sitten tapahtuu. 

Kevätpaniikki ei kuitenkaan ole vielä iskenyt mitenkään suuremmin. Olen ahdistunut, mutta en sen kummemmin kuin syksylläkään. Se saattaa tosin johtua siitäkin, etten vieläkään tiedä, mikä vuodenaika on. Mutta pahemminkin voisi olla. Yleensä maaliskuu on minulle vuoden pahin kuukausi, mutta tässä vaiheessa olen menneinä vuosina jo pelännyt sitä kuollakseni, joten jospa se olisi tänä vuonna hieman helpompi. Tai sitten minun tuurillani ei. Ongelma on, että paha olo voi iskeä ihan hetkessä, jonkin ihan pienen syyn takia, joten joudun koko ajan olemaan varpaillani. 

Kohta pitää lähteä sairaalaan, jännittää, nolottaa ja ahdistaa. :/ 


maanantai 20. helmikuuta 2012

Harmittaa... :(

Lueskelin muiden laihdutusblogeja ja niin moni teistä on onnistunut niin uskomattoman hyvin! Painoa on pudonnut parhaimmillaan kymmeniä kiloja. Ja minä… Minä en edelleenkään laihdu. Kävin aamulla ostamassa Nutriletteja, jos ongelma tosiaan olisi Naturdietin tuotteissa, vaikka en ymmärrä, miten se olisi mahdollista. Nyt on kuitenkin jo varmaa, että leikkaus siirtyy, toivottavasti ei jopa peruunnu kokonaan. Minusta tuntuu, kuin kaikki toivo olisi menetetty, että koskaan laihdun. Kaikesta pelostani huolimatta olin niin keskittynyt leikkauspäivään ja että vihdoin jokin muuttuu ja jotain tapahtuu ja nyt ei tapahdukaan. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman pahalta ja olen niin pettynyt. Itseeni ja kaikkeen. 

Olen uskomattoman kyllästynyt olemaan lihava. Olen odottanut niin kauan, että elämäni alkaisi, että olisin laiha, eikä se hetki vieläkään ole täällä, ei edes lähellä. Onko koskaan? Ehkä ei, mutta takerrun siihen ajatukseen, koska se on ainoa asia, mikä saa minut jaksamaan. Tuntuu kuin elämässäni ei olisi koskaan mitään muuta ollutkaan, kuin kaikki olisi aina pyörinyt painon ympärillä. Niin kuin kai onkin. Ehkä minun ei kuulu saada koskaan kokea millaista on olla normaalipainoinen, ehkä minä en edes oikeasti ole ihminen, vain läskikasaan kiinnitetyt aivot.

Minulla on myös todella epätodellinen olo, minusta tuntuu, kuin olisi meneillään jokin vuodenaika, jota en tunnista. Tiedän kyllä, miten hullulta se kuulostaa, mutta siltä minusta tuntuu. Näen, että ulkona on lunta ja tiedän, että on helmikuu, mutta tämä ei tunnu talvelta, eikä keväältä. Eikä miltään muultakaan tuntemaltani ja kokemaltani vuodenajalta. Minun on yhtenään ihan pakko katsoa ulos ikkunasta vain nähdäkseni, miltä siellä näyttää. Talveltahan tuo kai objektiivisesti ajatellen näyttää, mutta en tiedä, mikä vuodenaika se minun päässäni on. Kenties hulluuteni on saamassa uusia piirteitä. On tämä ainakin mielenkiintoista. 

En ymmärrä, miten 12 päivää vähän päälle 500 kalorilla ei edes ole saanut nesteitä lähtemään kehostani, mutta vaaka ei näytä edes sataa grammaa pienempää lukemaa. Olin viikonloppuna kotona ja toiveikkaana kävin äidinkin vaa’alla, mutta ei, se näytti jopa enemmän! Nutrilettit eivät ole alkuaikojen useiden kilojen pudotusten jälkeen toimineet yhtä hyvin, mutta aina on ainakin muutama kilo pudonnut, vaikka sitten edes nesteitä! En tiedä tarkoittaako tämä myös sitä, ettei maksan ympärillä oleva rasva ole yhtään vähentynyt, koska käsittääkseni se tarkoittaisi suurta ongelmaa leikkauksen kannalta. Jos nyt joskus leikkaukseen pääsen. Kysyin asiaa aiemmin Nutrilettin neuvonnasta ja heidän mukaansa näille tuotteille ei pysty kehittämään minkäänlaista vastustuskykyä (kuten ravitsemusterapeutti arveli), joten en tiedä, mistä tämä voi johtua. Pitää puhua tästä hoitajan kanssa, kun menen häpäisemään itseni punnituksessa. On jo yksi asia käydä normaalin ihmisen edessä vaa’alla tämän kokoisena, mutta mahtaako hän uskoa, että olen ihan tosissasi tehnyt parhaani ja aloittanut ENE:n ohjeiden mukaisesti. Tuskin.

Joten; nutraaminen jatkuu kaikesta huolimatta ja leikkauksesta kuulen keskiviikkona. Toivottavasti hoitaja osaa edes suunnilleen sanoa, minne se siirtyy. Harmittaa ihan mielettömästi! :(

lauantai 18. helmikuuta 2012

Pikainen väliaikatiedotus

Olen nyt ollut ENE-dieetillä kymmenen päivää (sunnuntain lipsumista lukuunottamatta) ja paino on pudonnut tasan nolla grammaa! En ymmärrä miksi... Tämä on ensimmäinen kerta, kun käytän naturdietin tuotteita ja mietin voisiko siinä olla ongelma... Nutrileteilla paino on kyllä pudonnut. Eli käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ellen jotenkin maagisesti laihdu neljää kiloa neljässä päivässä, leikkaus siirtyy. Ja niin ei todennäköisesti käy, joten... Nyt harmittaa ihan tosissaan, eikä tämä edes tällä kertaa ole oma vikani! En tiedä mihin asti leikkaus siirretään, minun tuurillani kuitenkin se menee pitkälle eteenpäin ja sotkee taas kaiken. Mutta en voi tehdä mitään muutakaan, jos en ENE:llä laihdu riittävästi, mitään sen parempaakaan keinoa ei ole. Ihan lievästi sanoen v******a! 

maanantai 13. helmikuuta 2012

Uusi ulkoasu ja haaste

Olen varmaan yksi huonoimmista otsikoijista ikinä! Päädyin aina itseänikin nolostuttavaan otsikkoon, kun en koskaan keksi mitään parempaakaan. Innostuin muokkaamaan blogin ulkoasua, enkä nyt saa siitä mitenkään täydellistä, mutta jatkan muokkaamista huomenna. Olin hereillä koko viime yön ja alkaa olla jo aika väsynyt olo. En tiedä mikä minua vaivasi, heräisin sunnuntaina ihan ajoissa, mutta koko viime yön olin täysin virkeä ja jotenkin ylikierroksilla. Pyörin sängyssä ja vasta aamulla olisin nukahtanut. Ennen, kun valvoin koko yön, olin seuraavan päivän ihan sumussa, mutta tänään on ollut ihan normaali olo, paitsi nyt alkaa väsyttää. En ole koskaan kokeillut huumeita, mutta tuntui kuin olisin ottanut yliannostuksen jotain piristettä, vaikka en juonut eilen edes kahvia. Mikä lie outo ilmiö. 

Wempulan blogista löytyi haaste, jossa pitää kertoa viisi asiaa itsestään ja haastaa viisi muuta bloggaajaa mukaan. Yritän siis keksiä asioita, joita en olisi aiemmin kertonut. 

(Kuvan laitan myöhemmin, koska nyt se näköjään vain pyörii)

*Pidän ikkunoista. Pidän taloista, arkkitehtuurista, huonekaluista ja vanhoista esineistä yleensäkin, mutta aivan erityisesti ikkunoista. Voin kauniin tai erikoisen ikkunan nähtyäni viettää koko päivän piirtäen taloa sen ympärille. Jos minulla olisi varaa ostaa oma talo tai asunto, yksi tärkeimmistä asioista siinä olisi kauniit ja erikoiset ikkunat. Kärsin kerrostaloasunnoissa, joissa on ne perinteiset leveät ikkunat ja vieressä parvekkeenovi. 

*Minulla on aivan mieletön määrä erilaisia yöpukuja, pyjamia ja sukkia. Rakastan vaatteita, mutta koska lihavana en näe mitään mieltä ostaa mitään kaunista vaatetta julkisesti pidettäväksi, ostan yöpukuja ja sukkia. 

*Nukun toisinaan ikkuna auki pakkasella ja kuumavesipullooni tarrautuen kuvittelen olevani telttailemassa erämaassa. (tämä on varmaan sarjaa ”ei pitäisi julkaista missään olosuhteissa” :D)

*Olen yllytyshullu. Varsinkin nuorempana tein melkein mitä vain vedon voittaakseni tai todistaakseni rohkeuteni. 

*Olen eläinten suhteen kuin 5-vuotias. Kun joulumarkkinoilla on eläimiä, minä olen siellä lasten joukossa silittämässä niitä ja jos näen jossain koiran tai kissan, minun on melkein pakko hiukan silittää tai jutella eläimelle. Tosin olen hiukan hillinnyt itseäni sen jälkeen, kun muutama vuosi sitten silitin jonkun todella söpöä koiraa ja omistaja suuttui minulle, koska häntä häiritsi, kun kaikki pysähtyy silittämään hänen koiraansa. Mutta edelleen en voi aina vastustaa, en varsinkaan, jos kyseessä on labradori. Tänään viimeksi tein tuttavuutta vallan suloisen bullterrierin kanssa. 

Eilen sorruin myös syömään suklaata. Nyt harmittaa ihan mielettömästi, mutta ei auta kuin jatkaa nutraamista. Kämppis teki popcorneja ja suorastaan kiemurtelen täällä ihanassa tuoksussa... Mutta en voi nyt antaa periksi. Hieman motivaatiota antaa ne XXXL-kokoiset alushousut, jotka tänään ostin... Se oli jo traagista... 

Nyt on pakko mennä nukkumaan, ennen kuin nukahdan tähän läppärin päälle. :) Hyvää yötä! 

Ps. Aivan valtava kiitos kaikille kannustavista kommenteista masentuneisiin postauksiini. Niistä on todella paljon lohtua ja ne saa minut tuntemaan kuin olisi eräänlaisia virtuaalisia ystäviä. :) 

perjantai 10. helmikuuta 2012

Ahdistusta...

Luin netistä jotain keskustelua, jossa ihmiset kertoivat menneisyydestään ja tunnen nyt niin suurta häpeää. Tarinoita julmasta fyysisestä koulukiusaamisesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, raiskauksista… Minulla oli omat vaikeuteni, mutta ei koskaan mitään tuollaista. Mutta silti, minulla on niin hirveä olo. Minua hävettää jatkuva valittamiseni ja kurja oloni, vaikka muut ovat joutuneet kokemaan niin paljon pahempaa, mutta tuntuu, ettei elämässäni ole enää mitään muuta, kuin jatkuva paha olo. Tämä koko viikko on ollut todella raskas ja olen vielä jäämässä viikonlopuksi omaan asuntooni, jota pelkään jo etukäteen. Viikonloput yksin asunnollani ovat todella vaikeita ja nämä edessä olevat tunnit tuntuvat niin loputtomilta. Joskus minusta tuntuu, kuin yksinäistä sunnuntaita olisi kestänyt jo monta viikkoa. Aika hidastuu, olen aivan käsittämättömän tylsistynyt, olen aivan täysin jossain omassa todellisuudessani, josta ei pääse pakenemaan millään ja ahdistus kasvaa hetki hetkeltä – ja nyt on vasta perjantai-ilta! Kävin kirjastossa, maleksin siellä mielestäni ikuisuuden, sitten kävelin hitaasti kotiin, hain Siwasta yhden omenan, nyt mietiskelen sen syömistä… Ja edelleen on vasta perjantai-ilta. Niin säälittävää kuin se onkin, haluaisin mennä kotiin. Jään aina silloin tällöin omaan asuntooni viikonlopuksi, ikään kuin esittääkseni (en tiedä kenelle) etten ole säälittävä luuseri, joka on aina kotona, kun vain voi, mutta nämä viikonloput ovat aivan hirveän raskaita. Vaikka en tiedä kenelle minä edes esitän, kaikki tietää, mikä säälittävä epäonnistuja minä olen. 

Olen nyt ollut kokonaiset kaksi päivää nutreilla ja paino ei ole vielä pudonnut grammaakaan. Olen alkanut ihan tosissani pelkäämään, etten laihdu riittävästi päästäkseni leikkaukseen. Pelkään kyllä edelleen leikkausta, mutta nyt pelkään myös sitä, etten pääsekään sinne. En näe mitään muuta keinoa laihtua ja jos minä en nyt vihdoin ala laihtumaan, jos ei edes jokin elämässäni muutu, en tiedä, mitä teen.

Olen viime aikoina ajatellut paljon itsemurhaa. En sillä tavalla, että aikoisin sen tehdä, vaan enemmänkin ”teoriassa”. Jossain laulussa sanotaan, että ”I don’t want to die, but I’m not keen on living either”. Minusta se on niin loistavasti sanottu. Koska kaikesta huolimatta minä en loppujen lopuksi halua kuolla. Mutta en minä haluaisi elääkään. Tai haluaisin elää, mutta en vain olla olemassa. Jos minulla olisi elämä, olisi hienoa olla elossa. Mutta tämä minun ”elämäni”… Toivon, ettei minun tarvitsisi elää sitä. Tiedän, etten voi vanhempieni takia tappaa itseäni, mutta joskus ajattelen, miten ihanaa olisi, jos voisin. Jos tämä vihdoin olisi ohi. Ettei tarvitsisi enää yrittää jaksaa seuraavaan päivään, ettei olisi enää niin paha olo, ettei koko aikaa ahdistaisi… Tämä tuntuu niin loputtomalta. Minua hävettää valittaa pahasta olostani jatkuvasti, mutta suurimman osan ajasta en pysty edes ajattelemaan mitään muuta. Toisinaan kestän sitä, toisinaan haluaisin kokeilla kuolenko, jos hyppään parvekkeeltani alas ja pitää lopputulosta jonkinlaisena merkkinä siitä, mikä on oikea ratkaisu. Minä vain haluan tämän loppuvan, enkä tiedä kauanko enää pidän itsemurhaa vääränä keinona. Kai nytkin pidän sitä vääränä keinona vain siksi, että se vaikuttaisi vanhempiini, muuten olisin sen jo tehnyt. Haluan tämän pahan olon loppuvan, mutta jos mitään muuta keinoa ei ole, haluan kaiken loppuvan.

Toivon, että tietäisin yksityiskohtaisemmin, miksi minusta tuntuu tältä. Onko se ihan luonnollinen reaktio surkeaan elämääni vai onko minussa jotain vikaa. Jos voisin uskoa, että tämä on vain väliaikaista, kestäisin paremmin, mutta en usko, että se on. Se on pahentunut ja pahentunut vuosi vuodelta ja koko ajan ajattelen, ettei tämä voi muuttua enää pahemmaksi, mutta kuitenkin se on aina vain pahempaa. Vaikeinta minulle on hyväksyä se, että minä olen ihan itse sotkenut elämäni. Minä olisin voinut tehdä järkeviä valintoja ammatin suhteen, minä olisin voinut olla lihomatta, minä olisin voinut estää itseäni antamasta periksi, minä olisin voinut tehdä asioita lihomisesta huolimatta. Mutta minä en tehnyt niin. En edes tiedä miksi. Näihin lukion jälkeen kuluneisiin kahteentoista vuoteen olisi voinut mahtua niin paljon elämää. Minä kai käyttäydyin hyvin lapsellisesti; koska en voinut saada sitä elämää, jonka oikeasti olisin halunnut, en halunnut mitään, millään ei ollut väliä. Olisi helpottavaa jos olisin masentunut, koska se tarkoittaisi, ettei kaikki ole minun vikani. Että lukemattomiin epäonnistumisiini olisi jokin muukin syy kuin vain se, että olen täysin turha ihminen, joka ei osaa tehdä mitään oikein. Mutta en minä usko olevani masentunut. Minä luulen, että minussa on jotain vikaa. Minä en aina ollut tällainen, olin joskus rohkea ja aikaansaava ja pärjäsin ihan hyvin. En tiedä, mikä minut muutti. Olen aina syyttänyt ylipainoa, mutta ehkä ylipaino on seuraus, ei syy, vinksahtaneesta persoonastani.

Minä häpeän itseäni niin suunnattomasti. Kaikkia tekemiäni virheitä ja läskejäni ja tätä valittamista siitä, miten paha olo minulla on. En edes tiennyt, että elämä voisi olla näin kamalaa. Toivon, että minulla olisi toivoa, mutta… Niin monta vuotta olen ajatellut, että jos vain laihdun, niin sitten elämäni paranee, mutta nyt en enää edes muista mitä ne asiat olivat, joiden kuvittelin parantuvan. Jos laihdun, asiat muuttuu, mutta paraneeko mikään? En enää edes tiedä, mikä voisi parantua. En edes tiedä kauanko jaksan tätä pahaa oloa. Joten miksi minä aina postaan näitä valitusvirsiä tänne? Koska kirjoittaminen helpottaa, eikä mielessäni ole mitään muutakaan juuri nyt. Kyllä minulla sen verran itsekritiikkiä on, että joka kerta harkitsen poista – nappulan painamista, mutta… Ehkä minä olen jotenkin mieltynyt itseni häpäisemiseen, vaikkakin näin anonyymisti. Ei, kyse on enemmänkin siitä, että en voisi koskaan sanoa mitään tälläistä oikeassa elämässä, enkä oikeastaan edes tiedä tai ymmärrä, missä raja kulkee. Onko tälläistä vinkumista sopivaa edes postata blogiinsa? Ehkä ei. Mutta niin minä kuitenkin taidan taas tehdä.

Hyvää viikonloppua kaikille lukijoille!

tiistai 7. helmikuuta 2012

Lisää samaa vanhaa vinkumista

Äitini ystävä kysyi viikonloppuna painoani ja minä valehtelin! Vieläpä melkein kaksikymmentä kiloa! En edes tiedä miksi; jotenkin ”noin sata kiloa” tuntui minusta vielä ihan ok vastaukselta, mutta en olisi ikinä pystynyt myöntämään, että painan melkein 120. Edes äitini ei tiedä painoani, hänkin luulee sen olevan suurin piirtein 100 kiloa. Minä en ole, muutoin kuin täällä blogissani, koskaan kertonut kenellekään oikeaa painoani, aina kun joku on kysynyt, olen valehdellut ainakin muutaman kilon. En tiedä onko ihmiset uskoneet vastaukseni vai tienneet minun valehtelevan… Olen huomannut lukiessani monia laihdutusblogeja, että ihmisten painoa on hirveän vaikea arvata ulkonäön perusteella; toiset näyttävät paljon kilojaan pienemmiltä ja toiset taas suuremmilta. Minusta tuntuu, että näytän paljon isommalta muihin pituisiini ja painoisiini verrattuna. Mitä mieltä te lukijat olette, jos teidän pitäisi arvata, mitä arvaisitte? Ja saa sanoa ihan rehellisesti, en loukkaannu. Näytänkö minä paljon painoani lihavammalta? Kuva näkyy täällä. Naisen paino tuntuu olevan yksi tarkimmin varjelluista salaisuuksista, eikä laihatkaan naiset mielellään kerro paljonko painavat, mutta se on tavallaan ihan älytöntä, koska kyllähän ihmiset näkevät, että minä olen lihava, kerroin sitten tarkan luvun tai en. Silti siitä saa jotain outoa iloa, jos joku uskoo alakanttiin sanotun painon, vaikka ihan yhtä läski silti on. Tosin ihmiset varmaan sanovat hieman pienemmän luvun jos heitä pyydetään arvaamaan, minulla ainakin on tapana vähentää oikeasta arvauksestani viisi kiloa tai viisi vuotta ja niin edelleen, sen mukaan mitä minut on pyydetty arvaamaan.

Olen katsellut ruutu.fi:stä noita Nätti nakuna – jaksoja ja ne saavat minut hieman hämmentyneeksi. Noissa jaksoissa olevat ihmiset eivät ole nättejä nakuina, joten miksi pitäisi käyttäytyä kuin he olisivat? Miksi on niin kauhean paha asia olla kriittinen ulkonäkönsä suhteen? Lueskelin myös yksi päivä more to love –blogia ja siellä kommenteissa tuli usein esiin, miten ylipainoisen ei pitäisi eikä kuulu olla tyytyväinen itseensä, heidän kuuluu laihduttaa. En minä siitäkään ollut samaa mieltä. Mutta on kuitenkin eri asia olla tyytyväinen itseensä kuin pitää vartaloa, joka ei ole kaunis, kauniina. Minusta tuntui todella oudolta hokea näille ihmisille, jotka olivat ihan oikeassa vartalonsa vioista, miten kauniilta he näyttävät. Eihän se tietenkään mitään hyödytä inhota vartaloaan, mutta mikä vika realismissa on?!

Ajattelin myös sitä, miltä minun pitäisi näyttää, että voisin vilpittömästi ajatella olevani nätti alasti? Tiedän, etten enää tässä iässä ja kaikkien näiden kilojen jälkeen voi näyttää kuin kammottavalta, vaikka laihtuisinkin, mutta aloin ajattelemaan sitä, miltä näytin nuorena. Olisinko silloin voinut saada vartalon, johon olisin ollut tyytyväinen? Nyt paras mahdollinen tilanne, jonka voin saavuttaa, on se, että vaatteet peittää roikkuvan ihoni.

Minua ahdistaa ihan hirvittävästi ajatus siitä, että jos sen sijaan, että lihoin, olisinkin laihduttanut ne muutamat ylimääräiset kilot. Ei olisi venymisarpia, ei roikkuvaa nahkaa, olisin voinut saada ihan kivan vartalon. Takapuoleni olisi silti ollut iso, mutta muuten olisin varmaan ollut ihan ok. Tai jos olisin edes pysynyt siinä painossa, missä teininä olin. Miten pieneltä painolta 67 kg nyt tuntuukaan! Minulla oli kaunis iho (vartalossani, ei kasvoissa) ja kauniit rinnat, kauniit solisluut… Mutta minä vihasin vartaloani! Miksi minua haukuttiin niin paljon, vain muutaman ylimääräisen kilon ja ison takapuolen takia? Mitä minä olisin ajatellut vartalostani, jos kukaan ei olisi sitä haukkunut? Olisinko ollut tyytyväinen? Ja jos olisin ollut tyytyväinen, olisinko pitänyt itsestäni parempaa huolta ja estänyt itseäni lihomasta? Elämäni olisi ollut niin täysin erilainen, olisin todennäköisesti onnellinen. On niin hirveän vaikea hyväksyä, että yksi ainoa päätös muutti elämässäni kaiken, lopullisesti. Jos vain olisin laihtunut, enkä lihonut… Niin pieni asia, jolla oli niin valtavat seuraukset.

Olen miettinyt paljon myös sitä, miten kuitenkin suurin osa lihavistakin onnistuu elämään elämänsä ihan normaalisti; heille ylipaino on vain ylipainoa, ei kaikkeen vaikuttava elämää suurempi ongelma, niin kuin minulle. Luen useampaa ylipainoisen pitämää blogia ja monesta välittyy tyytyväisyys itseensä ja ihan normaali elämä. Jos he eivät kertoisi olevansa ylipainoisia, sitä ei edes huomaisi heidän arjestaan. Minulla elämä on ollut tauolla lihomisesta saakka ja olen vain odotellut laihtumista ja elämäni jatkumista. Vai käytänkö minä vain ylipainoa tekosyynä olla pelkuri ja jäädä kotiin? En kuitenkaan usko niin, koska minä niin hirveän paljon haluaisin elämän ja kokemuksia ja olen niin tylsistynyt täällä vankilassani.

Minulla oli lukiossa ystävä, joka oli jo silloin ihan selkeästi ylipainoinen, hänen kanssaan aina tuskailimme painoamme ja haaveilimme laihtumisesta ja valitettavasti myös laitoimme ruokaa ja söimme yhdessä. En silloin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän kuitenkin eli ihan normaalisti. Hän harrasti mitä halusi, meni minne halusi, kun hän oli ihastunut, hän meni juttelemaan k.o. pojalle ja muutenkin eli aivan samoin kuin laihat ihmiset. En koskaan edes ajatellut, että hän kykeni siihen kiloistaan huolimatta, minä näin hänet jotenkin niin perustavanlaatuisesti erilaisena kuin minä. Tietysti hän oli kasvoiltaan ihan nätti ja minä ruma, joten hän toisinaan saikin ne ihastuksensa, mikä olisi minulle ollut mahdotonta, mutta miksi minä en kyennyt silloin huomaamaan, ettei minun painoni pitäisi estää minua harrastamasta ja tekemästä asioita. En edes ajatellut sitä. Nyt hän painaa ainakin reilusti enemmän kuin minä, mutta hän on naimisissa, hänellä on lapsia, hän matkustelee ja harrastaa ja elää niin kuin haluaa. Minä olen edelleen kilojeni vanki. En ihan oikeasti täysin tiedä, miksi ylipaino on niin suuri juttu minulle. Ehkä minuun on vain taottu niin syvälle se tieto, ettei läski nainen ole minkään arvoinen. Ehkä se on vain huonoa tuuria; minä olin herkkä ja kiusaajani sinnikkäitä ja siksi minä uskon ihan epäilyksettä, ettei kaltaiseni ruma läski ole edes ihminen.

Tulee olemaan todella mielenkiintoista, jos oikeasti onnistun laihtumaan… En osaa edes aavistaa, miltä minusta tuntuu tai miten suhtaudun itseeni. Mutta toivon todella, että edes jokin muuttuu, siis ajattelussani tai suhtautumisessa itseeni.

Eilen illalla sorruin niihin leivonnaisiin, vaikka piti nutrata ja tänään tein saman. Inhottaa ja ahdistaa. En minä oikeastaan edes himoinnut niitä mitenkään ylitsepääsemättömästi, enemmän oli kyse siitä, että aloin ajattelemaan, miten mukavasti ilta kuluisikaan, jos minulla olisi jotain hyvää syötävää. Ja kuluihan se, mutta sitä seurasi hirveä ahdistus ja itseinho. Yritän huomenna taas aloittaa nutraamisen, mutta minulla ei ole nyt yhtään uskoa sen onnistumiseen. Mutta jos en pysty tähän, en pääse leikkaukseen… Leikkaus tuntuu ihan sataprosenttisesti viimeiseltä ja ainoalta toivoltani, muuten en koskaan laihdu. Mutta jos en laihdu sitä ennen edes muutamaa kiloa, en pääse sinne. Toiveenani olisi päästä alle 110 kg (mihin en muuten ole päässyt kertaakaan tähän puolentoista vuoden aikana, jonka olen blogiani pitänyt) ennen leikkausta. Mitä enemmän saisin pois, sitä parempi leikkauksen kannalta, mutta ei tämä nyt hyvältä näytä. No, päivä kerrallaan…

maanantai 6. helmikuuta 2012

Haaste taas

Viikonloppuna lueskellessani muiden laihdutusblogeja päädyin muutamalle englanninkieliselle blogille ja sieltä ranskankielisiin blogeihin, joita yritin lueskella parantaakseni kielitaitoani. Se ei sujunut kovin hyvin, koska ranskan taitoni ovat vähintäänkin puutteelliset, mutta törmäsin yhteen siellä kiertävään haasteeseen, jonka parhaani mukaan suomensin. Hieman lapsekkaitahan nämä kyselyt ovat, mutta minulla on tylsää ja toisaalta näihin vastatessa tulee ajateltua asioita, joita ei muuten tule ajatelleeksi, joten ajattelin nyt tähänkin vastailla. :) Saa kopsata, jos tahtoo. :) 


1. Mikä on suosikkivuodenaikasi ja miksi? Syksy. Pidän pimeydestä ja viileydestä, ruskasta, joulun odotuksesta… Olen aina pitänyt syksystä, mutta keväiden muututtua ahdistaviksi sen merkitys on vain korostunut.

2. Mitä tekoasi kadut eniten? Sitä, että päästin itseni lihomaan ja sitä, etten ajatellut pääaineen valintaa tarpeeksi aloittaessani opiskelut. Vaikka ne kai ovat yhteydessä toisiinsa, en ole ajatellut tekojani, koska olen aina ajatellut, että jos en laihdu, on ihan sama, mitä teen. Typerää ja lapsellista, mutta eipä sille enää mitään voi.

3. Mikä on suosikkikorusi? Minulla on vaaleanpunainen kristalliriipus, joka on todella kaunis. (Ja jota en ole käyttänyt kertaakaan…)

4. Mikä on suurin pelkosi? Tällä hetkellä se, että jokin menee vikaan leikkauksessa.  

5. Jos voisit muuttaa yhden asian menneisyydessäsi, mikä se olisi? Lihominen. Ehkä ongelma on enemmänkin luonteessani, mutta lihominen muutti kaiken ja pilasi elämäni. Tai minähän sen pilasin, mutta lähinnä lihomisen takia.  

6. Miten suhtaudut, jos et saa jotain, jota haluat? En ole koskaan saanut haluamaani, enkä koskaan edes odottanut saavani haluamaani, joten se ei ole minulle mikään suuri tragedia. Asiat vain on, niin kuin ne on, eikä sille mitään mahda. En ole koskaan harrastanut mitään itkupotkuraivareita. :)

7. Milloin olet viimeksi ollut niin juovuksissa, että sammuit tai teit tyhmyyksiä? Joskus yläasteaikoina sammuin yhden kerran vessaan. Tyhmyyksiä tein aina ollessani juovuksissa, mutta en ole pahemmin juonut lukioaikojen jälkeen, joten silloin varmaan.

8. Milloin olet viimeksi siivonnut kylpyhuoneesi? Teen perussiivouksen joka päivä ennen suihkua. Ihan kokonaan siivosin joskus tammikuun puolivälissä.  

9. Pidätkö eläimistä?  Aivan valtavan paljon. Varsinkin omistani, mutta eläimistä yleensäkin.

10. Ketä naista kadehdit henkilökohtaisen elämän perusteella? Susan Downeyta. :D

11. Onko sinulla fobia? Pelkään käärmeitä ihan kuollakseni, mutta kestän olla niiden lähellä, jos välissä on lasi tai jos tiedän, missä käärme on, enkä joudu liian lähelle, joten en tiedä, onko minulla suoranaista fobiaa.  

12. Kerro suosikkivitsisi.  En tiedä onko tämä suosikkini, mutta tuli ensimmäisenä mieleen. ”Otsikko ruotsalaisessa sanomalehdessä: Suuronnettomuus! Pienkone putosi hautausmaalle. Tähän mennessä löydetty 9400 kuollutta.”

13. Mikä on ilkeintä, mitä olet tehnyt toiselle ihmiselle? Varmaan jokin äidilleni sanomani asia. Olimme teini-ikäni aika lailla avoimessa sotatilassa ja molemmat sanoivat kamalia asioita toisilleen.

14. Millainen lapsuutesi oli? Minulla oli kaksi lapsuutta; hyvä lapsuus, kun äiti oli selvä ja kamala lapsuus niinä aikoina kun äiti joi.

15. Oletko romanttinen? Uskotko rakkauteen? Kyllä ja en, molempiin. :) Olen melko kyyninen, mutta olen myös omalla tavallani romanttinen. En sellainen kynttiläillallinen, romanttinen leffa – romanttinen, mutta minä uskon rakkauden olemassaoloon. Tosin uskon sen myös olevan äärimmäisen harvinaista. Olen huomannut paljon netin keskusteluja seuraavana, etten ole samaa mieltä useimpien ihmisten kanssa siitä, mitä on rakkaus. Ihmisten kuvaus rakkaudesta kuulostaa minusta kovin raadolliselta ja laskelmoivalta, koska moni sanoo, että voi valita keneen rakastuu tai että ei voi olla rakastunut ilman seksiä tai ettei voi olla rakastunut, ellei toinenkin ole rakastunut. Minusta tuo kuulostaa siltä, kuin pyytäisi maksun siitä, että päättää tuntea jotain toista ihmistä kohtaan. Minä uskon, ettei tunteitaan voi hallita ja että toista ihmistä voi rakastaa ihan vain sen perusteella, mitä hän on, ei siksi että saa häneltä tai suhteesta jotain. Tietysti minä olen läheisriippuvainen, mikä vaikuttaa myös tunteisiini, eivätkä kiinnostukseni kohteet ole olleet kiinnostuneita minusta, joten omat kokemukseni ovat erilaiset, kuin ns. normaalilla ihmisellä. Mutta sen ainoan ihmisen kohdalla, johon olin rakastunut, minulle riitti, että hän joskus jutteli minulle ja oli minua kohtaan mukava. Mutta hän ei rakastanut minua, emmekä tietenkään harrastaneet seksiä, joten moni olisi sitä mieltä, ettei tunteeni ollut rakkautta. Minä koen sellaisen tulkinnan aika loukkaavaksi, aivan kuin rumat vanhatpiiat olisivat kaiken muun lisäksi vielä tunnevammaisiakin. Loppujen lopuksi totuus on kuitenkin se, että melkein jokainen meistä kokee tunteneensa rakkautta ja melkein jokainen meistä määrittelee sen eri tavalla, jolloin väkisinkin osa on väärässä; osa ei ole koskaan tuntenut rakkautta, mutta luulee tunteneensa, osa taas on tuntenut, muttei ole sitä siksi kutsunut... Saattaa olla, että se olen minä, joka on väärässä.

16. Miten käyttäydyt ollessasi ihastunut? Tässä varmaan haetaan sitä spontaania käytöstä ja siinä olen varmasti aivan yhtä hölmö kuin muutkin, mutta minulle tietysti ensisijaista on pyrkiä salaamaan tunteeni. En ihastu usein, mutta jos niin käy, pyrin välttelemään kyseistä henkilöä, enkä puhu hänelle tai hänestä ja yritän olla katsomatta häneen. Nuorempana olin ihan toivoton, varmaan kaikki tiesi, että olin ihastunut ensi-ihastukseeni, mutta nykyään uskon, että pystyn aika pitkälti salaamaan tunteeni. Tosin minulla on kammottava tunne, että viimeinen tapaus huomasi jotain, vieläkin tulee tuskanhiki, kun ajattelen sitä. Se oli yliopistossa ja jätin jopa muutaman kurssin kesken vältelläkseni häntä, koska minusta tuntui, että hän oli huomannut jotain. Mutta toivottavasti ei.

17. Millainen oli ensisuudelmasi? Olin 4 ja leikimme luolamiestä. Kerhon suosituin poika oli aina heimon johtaja ja hän aina valitsi minut vaimokseen. *punastuu* :D (Turha siis sanoa, ettei kukaan mies ole koskaan minua huolinut! :D)

18. Pidätkö sukulaisistasi? En erityisesti, mutta ei minulla ole mitään erityistä heitä vastaankaan. Sukulaisilleni on ominaista v*****lla toisille todella rankasti, mutta olla itse kestämättä minkäänlaista vastaansanomista, mikä ei ole kovin viehättävä piirre. Tosin se osaltaan kasvatti minulle paksun nahan, mikä oli hyvä asia nuorena, kun minua haukuttiin lihavuuteni takia niin paljon.

19. Pidätkö itseäsi älykkäänä? Tähän on vaikea vastata… Minua on toisinaan sanottu älykkääksi, mutta en oikein tiedä miksi ja suhtautumiseni siihen on ristiriitainen; se tuntuu vähän kuin lohdutuspalkinnolta. Kuten eräs äitini ystävä kerran lohduttavasti totesi, ettei haittaa, että olen ruma, kun olen kuitenkin ihan fiksu. :D Se on kuitenkin se ainoa kohteliaisuus, jonka minä olen saanut osakseni(kielitaitoni lisäksi), joten sillä on ollut vaikutusta identiteettiini. En objektiivisesti ajatellen pidä itseäni tyhmänä (paitsi sosiaalisesti), mutta en mitenkään erityisen älykkäänäkään.

20. Mikä on lempi kukkasi? Pidän valkoisista kukista; ruusuista, kalloista, orkideoista. Yleensäkin pidän kukista sellaisenaan, en kimppuina, joissa on erilaisia kukkia.

21. Mikä on nolointa, mitä sinulle on sattunut? Ensimmäisenä tulee mieleen, kun joskus teininä, kännissä kuin pieni käki, istuin vahingossa luokkakaverini isän syliin. Kahdesti!

22. Mitä elämässäni häpeät eniten? Lihavuuttani ja sitä, miten minusta ei tullut mitään.

23. Kuka on elämäsi tärkein ihminen? Äitini ja toinen vanhempani.

24. Mikä saa sinut itkemään? Oma kurja oloni ja usein myös eläimiin kohdistuva julmuus.

25. Mikä oli lempikirjasi lapsena? Minulla oli satukirja, jonka nimeä en muista, mutta se kertoi talosta, jossa asui paljon kissoja. Vähän vanhempana lapsena lempikirjani oli Liisa Ihmemaassa. Ja Ronja Ryövärintytär.

26. Mikä on paras lukemasi kirja? Suurimman vaikutuksen ikinä on tehnyt R. L. Stevensonin novellikokoelma, koska minusta hän osaa kuvata ihmisluonnetta paremmin kuin kukaan. Jostain syystä myös Thomas Harrisin Hannibal oli minusta todella hyvä, en tosin enää muista miksi, mutta muistan olleeni todella vaikuttunut, samoin luettuani Dorian Grayn muotokuvan. Niin ja rakastan edelleen Harry Pottereita. :) Ja myös James Herriotin kirjoja. (Voisin jatkaa tätä aika pitkään, koska luen todella paljon ja rakastan lukemista.)

27. Oletko valehdellut blogissasi? En ole. Olen muuttanut muutaman täysin merkityksettömän yksityiskohdan henkilöllisyyteni salaamiseksi, mutta muuten ja kaikessa oleellisessa olen ollut täysin rehellinen. 

28. Mikä tekee sinusta erityisen? Varmaan se, että olen vähiten erityinen ihminen koko maailmassa. Minussa ei ole mitään erityistä, minkä täytyy olla ainutlaatuista.

29. Mitä ajattelet juuri nyt? Samaa kuin aina. Tällä kertaa siwassa näkemieni mansikkadonitsien muodossa.

30. Kerro jotain, mitä et ole koskaan kertonut kenellekään. Minulle ei oikeasti tule mieleen mitään, mitä en olisi edes täällä blogissa kertonut. Varmaan on paljonkin sanomatta, mutta ei mitään sellaista, mitä en voisi kertoa, jos joku kysyisi.


Tänään on ensimmäinen nutrauspäivä, mutta ainoa asia, mikä ajatuksiini mahtuu, on leivonnaiset. Mikä on sinällään harvinaista, koska yleensä himoitsen suolaisia herkkuja... Myös leikkaus lähestyy lähestymistään ja vatsassa alkaa olla jo melko paljon perhosia… Mutta pitää yrittää kestää. :)

perjantai 3. helmikuuta 2012

Olenko minä koskaan normaalipainoinen?

Koko viikko on ollut aika kamala, minulla on ollut todella paha olo, pelkään mennä sänkyyn ja olen syönyt aivan liikaa. Nytkin kello on jo vaikka mitä, mutten uskalla yrittää nukahtaa. Leikkauksen suhteen olen löytänyt jonkinlaisen turtumuksen, olen päättänyt mennä sinne ja se siitä. Mutta pelkään edelleen kuolevani ja olen huomannut koko ajan ajattelevani kaikesta, että tämä on viimeinen kerta, kun... En vain pysty näkemään elämää leikkauksen jälkeen, järjestelen ihan automaattisesti asioitani sillä mielellä, etten enää tule kotiin. 20. maaliskuuta ei tunnu leikkauspäivältä, se tuntuu kuolinpäivältä. Vaikka tiedän, ettei se ole todennäköistä, en voi sille mitään. Toivon tosiaan, etten ole oikeassa. 

Olen yrittänyt ihan tarkoituksella saada itseni ajattelemaan leikkauksen jälkeistä aikaa esimerkiksi katselemalla vaatteita, mutta minun on lähes mahdotonta kuvitella, että kaikkien näiden vuosien jälkeen ihan oikeasti laihtuisin. Luin iltalehden nettisivuilta naisesta, joka ei ollut laihtunut leikkauksen jälkeen ja aloin pelkäämään, että minullekin käy niin. Minä olen unelmoinut laihtumisesta ja yrittänyt laihduttaa niin kauan kuin muistan ja tuntuu niin mahdottomalta kuvitella, että vihdoinkin voisin laihtua. Pelkään, että laihdun muutaman kilon, sitten paino jää jumiin, kunnes alan taas lihomaan. Tuota yhtä aiemmin mainitsemaani lukuunottamatta, ihmiset, jotka ovat leikkauksessa käyneet, ovat laihtuneet 30 - 50 kiloa. 30 kg vähemmän olisi alle 90 kg. Sekin on vielä valtavan paljon, mutta siitä olisi vain vajaa 15 kg tavoittelemaani 75 kiloon. 50 kilon pudotuksen jälkeen olisin normaalipainoinen! Se olisi aivan mieletöntä! En pysty mitenkään kuvittelemaan miltä se tuntuisi. Mutta kun kirjoitan tätä, se tuntuu täysin mahdottomalta. Tuo 30 kiloakin tuntuu mahdottomalta, saati sitten normaalipainoon laihtuminen. Mitä jos minä en leikkauksesta huolimattakaan laihdu... 

Toisaalta ajattelen, että leikkauksesta olisi silti hyötyä, vaikka paino ei putoaisikaan. Minusta tuntuu, että se poistaa mahdollisuuden tehdä huonoja valintoja ja niistä aiheutuvaa ahdistusta. Minun ei enää tarvitse taistella sipsihyllyn edessä, koska en voi syödä sipsejä, piste. Olisin todella toivonut, että olisin pystynyt tähän ihan itse, ilman apua, mutta huijaisin itseäni, jos niin sanoisin. Minä en ole tarpeeksi vahva, eikä minun itsekurini riitä. Hiukan minua tosin kauhistuttaa se, että laihtuneistahan ainoastaan viisi prosenttia onnistuu pitämään kilot poissa. Mikäköhän on todennäköisyys, että minä kuulun niihin viiteen prosenttiin... Alle nolla? :/ 

Toisaalta ajattelen, että minulla on aivan valtava ongelma, jota yritän korjata jonkinlaisella "helpolla" pikaratkaisulla. Toivon, etten aiheuta itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä. Minun ongelmani ei ole vain liian suuret annoskoot, minulla on paljon pahempia ongelmia ja niihin ei leikkaus auta. Mutta leikkauksen jälkeen minulla ei ole vaihtoehtoa, minä en voi enää syödä kuin ennen ja olivat ongelmani sitten millaisia tahansa, minun on pakko löytää toinen keino niistä selviytymiseen. Mutta minusta tuntuu, kuin suunnittelisin ainoan ystäväni murhaa. Kuka minua nyt lohduttaa, kuka pitää seuraa, auttaa tylsistyessäni ja järjestää mukavaa ajanviettoa? Syömättömyys tulee jättämään valtavan aukon elämääni, enkä tiedä, millä edes voisin yrittää tukkia sitä. Kaikki sanovat, etteivät ole katuneet leikkausta, mutta mitä jos minä kadun? Mitä jos laihtuminen ei parannakaan elämääni mitenkään, mutta minulla ei ole enää ruokaakaan lohduttamassa? Toisaalta ajattelen, ettei tämä tästä enää ainakaan pahemmaksi voi muuttua, mutta entä jos olen väärässä? Vai onko tämä taas vain taipumustani pelätä pahinta? 

Minun pitäisi herätä aamulla ennen kuutta, joten pitäisi uskaltaa mennä sänkyyn. Kuinkahan moni muu pelkää sänkyään... 

Ajattelin aloittaa nutraamisen ensi viikolla, sitten kahden viikon kuluttua syödä yhtenä viikonloppuna ja sen jälkeen olla nutreilla leikkaukseen saakka. Mitä enemmän rasvaa saan pois sisäelinten ympäriltä, sitä parempi. Ensimmäisen kerran olen onnellinen valtavasta perseestäni, olisi paljon pahempaa leikkauksen kannalta olla omppulihava. Vyötärön ympärykseni on kuitenkin alle metrin, joten jos olisin mies, se olisi vielä suositelluissa rajoissa. Joskaan en ole, mutta kuitenkin. Vähän olen skeptinen sen suhteen, miten hyvin onnistun pysymään nutreilla, mutta katsotaan. :) 

Nyt on pakko uskaltaa yrittää nukkumista, hyvää yötä! :)