perjantai 10. helmikuuta 2012

Ahdistusta...

Luin netistä jotain keskustelua, jossa ihmiset kertoivat menneisyydestään ja tunnen nyt niin suurta häpeää. Tarinoita julmasta fyysisestä koulukiusaamisesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, raiskauksista… Minulla oli omat vaikeuteni, mutta ei koskaan mitään tuollaista. Mutta silti, minulla on niin hirveä olo. Minua hävettää jatkuva valittamiseni ja kurja oloni, vaikka muut ovat joutuneet kokemaan niin paljon pahempaa, mutta tuntuu, ettei elämässäni ole enää mitään muuta, kuin jatkuva paha olo. Tämä koko viikko on ollut todella raskas ja olen vielä jäämässä viikonlopuksi omaan asuntooni, jota pelkään jo etukäteen. Viikonloput yksin asunnollani ovat todella vaikeita ja nämä edessä olevat tunnit tuntuvat niin loputtomilta. Joskus minusta tuntuu, kuin yksinäistä sunnuntaita olisi kestänyt jo monta viikkoa. Aika hidastuu, olen aivan käsittämättömän tylsistynyt, olen aivan täysin jossain omassa todellisuudessani, josta ei pääse pakenemaan millään ja ahdistus kasvaa hetki hetkeltä – ja nyt on vasta perjantai-ilta! Kävin kirjastossa, maleksin siellä mielestäni ikuisuuden, sitten kävelin hitaasti kotiin, hain Siwasta yhden omenan, nyt mietiskelen sen syömistä… Ja edelleen on vasta perjantai-ilta. Niin säälittävää kuin se onkin, haluaisin mennä kotiin. Jään aina silloin tällöin omaan asuntooni viikonlopuksi, ikään kuin esittääkseni (en tiedä kenelle) etten ole säälittävä luuseri, joka on aina kotona, kun vain voi, mutta nämä viikonloput ovat aivan hirveän raskaita. Vaikka en tiedä kenelle minä edes esitän, kaikki tietää, mikä säälittävä epäonnistuja minä olen. 

Olen nyt ollut kokonaiset kaksi päivää nutreilla ja paino ei ole vielä pudonnut grammaakaan. Olen alkanut ihan tosissani pelkäämään, etten laihdu riittävästi päästäkseni leikkaukseen. Pelkään kyllä edelleen leikkausta, mutta nyt pelkään myös sitä, etten pääsekään sinne. En näe mitään muuta keinoa laihtua ja jos minä en nyt vihdoin ala laihtumaan, jos ei edes jokin elämässäni muutu, en tiedä, mitä teen.

Olen viime aikoina ajatellut paljon itsemurhaa. En sillä tavalla, että aikoisin sen tehdä, vaan enemmänkin ”teoriassa”. Jossain laulussa sanotaan, että ”I don’t want to die, but I’m not keen on living either”. Minusta se on niin loistavasti sanottu. Koska kaikesta huolimatta minä en loppujen lopuksi halua kuolla. Mutta en minä haluaisi elääkään. Tai haluaisin elää, mutta en vain olla olemassa. Jos minulla olisi elämä, olisi hienoa olla elossa. Mutta tämä minun ”elämäni”… Toivon, ettei minun tarvitsisi elää sitä. Tiedän, etten voi vanhempieni takia tappaa itseäni, mutta joskus ajattelen, miten ihanaa olisi, jos voisin. Jos tämä vihdoin olisi ohi. Ettei tarvitsisi enää yrittää jaksaa seuraavaan päivään, ettei olisi enää niin paha olo, ettei koko aikaa ahdistaisi… Tämä tuntuu niin loputtomalta. Minua hävettää valittaa pahasta olostani jatkuvasti, mutta suurimman osan ajasta en pysty edes ajattelemaan mitään muuta. Toisinaan kestän sitä, toisinaan haluaisin kokeilla kuolenko, jos hyppään parvekkeeltani alas ja pitää lopputulosta jonkinlaisena merkkinä siitä, mikä on oikea ratkaisu. Minä vain haluan tämän loppuvan, enkä tiedä kauanko enää pidän itsemurhaa vääränä keinona. Kai nytkin pidän sitä vääränä keinona vain siksi, että se vaikuttaisi vanhempiini, muuten olisin sen jo tehnyt. Haluan tämän pahan olon loppuvan, mutta jos mitään muuta keinoa ei ole, haluan kaiken loppuvan.

Toivon, että tietäisin yksityiskohtaisemmin, miksi minusta tuntuu tältä. Onko se ihan luonnollinen reaktio surkeaan elämääni vai onko minussa jotain vikaa. Jos voisin uskoa, että tämä on vain väliaikaista, kestäisin paremmin, mutta en usko, että se on. Se on pahentunut ja pahentunut vuosi vuodelta ja koko ajan ajattelen, ettei tämä voi muuttua enää pahemmaksi, mutta kuitenkin se on aina vain pahempaa. Vaikeinta minulle on hyväksyä se, että minä olen ihan itse sotkenut elämäni. Minä olisin voinut tehdä järkeviä valintoja ammatin suhteen, minä olisin voinut olla lihomatta, minä olisin voinut estää itseäni antamasta periksi, minä olisin voinut tehdä asioita lihomisesta huolimatta. Mutta minä en tehnyt niin. En edes tiedä miksi. Näihin lukion jälkeen kuluneisiin kahteentoista vuoteen olisi voinut mahtua niin paljon elämää. Minä kai käyttäydyin hyvin lapsellisesti; koska en voinut saada sitä elämää, jonka oikeasti olisin halunnut, en halunnut mitään, millään ei ollut väliä. Olisi helpottavaa jos olisin masentunut, koska se tarkoittaisi, ettei kaikki ole minun vikani. Että lukemattomiin epäonnistumisiini olisi jokin muukin syy kuin vain se, että olen täysin turha ihminen, joka ei osaa tehdä mitään oikein. Mutta en minä usko olevani masentunut. Minä luulen, että minussa on jotain vikaa. Minä en aina ollut tällainen, olin joskus rohkea ja aikaansaava ja pärjäsin ihan hyvin. En tiedä, mikä minut muutti. Olen aina syyttänyt ylipainoa, mutta ehkä ylipaino on seuraus, ei syy, vinksahtaneesta persoonastani.

Minä häpeän itseäni niin suunnattomasti. Kaikkia tekemiäni virheitä ja läskejäni ja tätä valittamista siitä, miten paha olo minulla on. En edes tiennyt, että elämä voisi olla näin kamalaa. Toivon, että minulla olisi toivoa, mutta… Niin monta vuotta olen ajatellut, että jos vain laihdun, niin sitten elämäni paranee, mutta nyt en enää edes muista mitä ne asiat olivat, joiden kuvittelin parantuvan. Jos laihdun, asiat muuttuu, mutta paraneeko mikään? En enää edes tiedä, mikä voisi parantua. En edes tiedä kauanko jaksan tätä pahaa oloa. Joten miksi minä aina postaan näitä valitusvirsiä tänne? Koska kirjoittaminen helpottaa, eikä mielessäni ole mitään muutakaan juuri nyt. Kyllä minulla sen verran itsekritiikkiä on, että joka kerta harkitsen poista – nappulan painamista, mutta… Ehkä minä olen jotenkin mieltynyt itseni häpäisemiseen, vaikkakin näin anonyymisti. Ei, kyse on enemmänkin siitä, että en voisi koskaan sanoa mitään tälläistä oikeassa elämässä, enkä oikeastaan edes tiedä tai ymmärrä, missä raja kulkee. Onko tälläistä vinkumista sopivaa edes postata blogiinsa? Ehkä ei. Mutta niin minä kuitenkin taidan taas tehdä.

Hyvää viikonloppua kaikille lukijoille!

18 kommenttia:

  1. "Onko tälläistä vinkumista sopivaa edes postata blogiinsa?"

    Jokainen päättää oman bloginsa sisällön. Ne lukevat, jotka jaksavat

    VastaaPoista
  2. Niin kyllä, sillä mielellähän minä näitä julkaisenkin. Se vain, ettei nämä asiat valittamallla muutu miksikään ja varmasti näitä on ärsyttävää lukea. Mutta kun on riittävän kurja olo, ei mielessä pyöri mitään muuta. Jolloin voisi ehkä sitten olla kirjoittamatta ollenkaan... Hmmm... :) Pitää varmaan alkaa rajoittamaan tätä valitusta, varsinkin, kun se on aika lailla samoja tuntemuksia kuin aiemminkin. :/

    VastaaPoista
  3. Käytät niin paljon aikaa menneisyyden murehtimiseen... Mikset keskittyisi siihen, mitä voit muuttaa tässä hetkessä? Laihduttaminen ja leikkaus voi olla askel oikeaan suuntaan, mutta ei se tee sinua onnelliseksi, ellet opi rakastamaan itseäsi. Enkä mitenkään jaksa uskoa, että ainoa syy tuolle valtavalle riittämättömyyden tunteellesi olisi lihavuus, se lienee pikemminkin oire jostain suuremmasta. Oletko terapiassa, voisitko päästä sellaiseen?

    VastaaPoista
  4. Niin käytänkin. Minusta vain tuntuu, että minulla olisi ollut mahdollisuus ihan mihin tahansa, eikä tälle katastrofille, jonka olen saanut aikaan, ole mitään kunnon syytä. Olen tehnyt niin valtavia virheitä ja minun on hyvin vaikea antaa niitä anteeksi itselleni. En pääse eroon jossittelusta, koska jos vain olisin tehnyt edes jotain eri tavalla, olisi elämäni nyt erilaista. Ja nyt olen jotenkin sellaisessa tilanteessa, etten näe tästä poispääsyä missään tai millään keinolla.

    Kai voisin, mutta käsittääkseni jonot on pitkät, eikä pahemmista ongelmista kärsivillekään riitä apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ´´Ei ole olemassa epäonnistumisia, vain elämän raskaita oppitunteja.´´

      Klisee ehkäpä, mutta ehkä siitä vois oppia jotakin.. :D
      Ootko pitkään aikaan käynyt esim. kylpylässä ja antanu ittes nauttia ja rentoutua ja olla sillä lailla lempee ittelles ja omalle vartalolles ja unohtaa ne muodot hetkeksi? :) Vois tehdä goodii.

      Poista
    2. Moi Gertie! Niinpä kai se on. :)

      Minä tykkään todella paljon vedestä ja uimisesta, mutta en ole käynyt uimassa kohta 14 vuoteen (julkisella paikalla siis)! Minulle jo t-paitaan pukeutuminen kesällä on liian paljastavaa, joten uimapuvussa esiintyminen ei tosiaan auttaisi rentoutumaan. :D Mutta ihanaa se varmasti olisi.

      Ehkä minun kuitenkin pitäisi keksiä jotain itseni hemmottelukeinoja, koska ainoa, mitä nyt käytän on ruoka ja se on aika ristiriitainen keino. Pitänee yrittää keksiä jotain muutakin!

      Poista
  5. *Halaus*
    Ei mulla muuta.

    VastaaPoista
  6. Minä olen pian kolmekymppinen (noh...26 :) ), ja minä vietän kaikki viikonloput/vapaapäivät vanhempieni luona maalla. Perjantaina ajan kotiin heti kun pääsen. Voin maalla paljon paremmin kuin yksinäisessä kaupunkiasunnossa, joten miksi viruisin siellä kun voisin rentoutua edes hetkeksi muualla?
    Mene vanhempiesi luo aina kun huvittaa, se on neuvoni. Et ole yhtään huonompi ihminen sen takia. :) Lupaan sen.

    Toivon sinulle myös paljon voimia. Muistutat minua niin paljon mitä noihin itsemurha-ajatuksiin tulee. Neuvoisin sinua odottamaan leikkaukseen, ja katsomaan mitä siitä kehkeytyy. Ja oikeasti. Mene psykiatrin puheille. *halaus* Sinulla on TÄYSI oikeus hakea apua - et tuhlaa yhteiskunnan varoja, sinulla on samat oikeudet kuin muilla, ja vaikka muilla olisi pahempia ongelmia, ne eivät poista omaa pahaa oloasi. Sinun ei tarvitse kärsiä turhaan. Toivon niin paljon että elämäsi muuttuisi paremmaksi. Tekstisi ovat koskettavia, ja niistä hohtaa älykkyys ja aitous.

    Olet arvokas. Vaikka en tunnekaan sinua, toivotan sinulle kaikkea hyvää.


    -Uskollinen lukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Minullakin on paljon parempi olo kotona, siellä on seuraa, mutta myös ympäristö vaikuttaa mielialaani. Pidän kyllä kaupunkistakin, mutta olen kuitenkin loppujen lopuksi maalaistyttö, pidän luonnosta ja hiljaisuudesta. Useimpina viikonloppuina minä menenkin kotiin, mutta joskus yritän esittää aikuista ja normaalia. :)

      Se minullakin on nyt suunnitelmana, että menen leikkaukseen ja katson, miten se muuttaa elämääni. Ja sen jälkeen on varmaankin pakko hakea muutakin apua, ei tämä ainakaan näinkään voi jatkua.

      Kiitos! :) Kaikkea hyvää myös sinulle!

      Ai niin, 27 on naiselle täydellinen ikä, joten se on sinulla vielä edessä. :)

      Poista
  7. Heippa!

    Sinä _olet_ masentunut. Tosi pätevänä teen diagnoosin muutaman blogikirjoituksen perusteella, mutta oikeasti. Jos aivokemia on kunnossa niin koko ajan ei ole kauhea olo, vaikka olisi minkälainen elämä taustalla.

    Tee testi: http://xestia.net/testit/bdi.php

    Minäkään en pitänyt itseäni masentuneena, mutta tehtyäni tuon testin terapiassa, niin tulos oli ihan keskivaikean ja vaikean masennuksen rajalla. Jonkinlainen sairaudentunnon puute kuuluu asiaan. Eihän ihminen olisi masentunut, jos kokisi, että voi muuttaa elämäänsä ja on oman tilanteensa herra. Vahvat häpeän ja toivottomuuden tunteet jo itsessään ovat merkki tuosta masennuksesta, mutta nuo itsemurha-ajatukset missä muodossa tahansa, jos ne ovat ilmaantuneet viime aikoina, ovat jo hälyttävä merkki.

    Itselleni itsemurha on ollut vaihtoehto jo niin kauan, jostakin 12-vuotiaasta lähtien, että sen pitäminen ikään kuin takaovena toimii mulla jo jonkinlaisena voimauttavana juttuna. Ajatus siitä, että pääsen täältä kyllä pois aina, jos tilanne muuttuu sietämättömäksi antaa voimia kestää vielä vähän aikaa. Aallonpohjalla ollessani annoin itselleni vuoden aikaa. Vuoden ajan tekisin kaikkeni, jotta elämä muuttuisi elämisen arvoiseksi ja jos se ei auta, niin sitten päästäisin itseni kärsimyksistäni. Kaikkensa tekeminen on huomattavasti iisimpää, jos on tuollainen aikaraja. Ei tule sitä epätoivoa, että "Ei saatana, en ikinä jaksa tätä päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen". Tarvii jaksaa vain tietty aika. Minulla tuo kaikkensa yrittäminen tarkoitti sitä, että nöyrryin myöntämään oman surkeuteni (siis oikeasti myöntämään ja myös tekemään asialle jotain) ja hyppäsin suoraan tyhjän päälle (jäin töistä sairaslomalle, ilmoitin kavereille ja perheelle ahdingostani). Alku oli hirveää, mutta askel askeleelta pakottauduin takaisin ihmisten ilmoille. Ja kyllä, se oli ehkä kaikesta hirveintä, mitä olen elämässäni tehnyt. Itkin häpeää ja pelkoani, mutta silti lähdin ovesta ulos, aloitin uuden harrastuksen ja tapasin sitä kautta ihmisiä. Kaiken kipuilun jälkeen vuoden kuluttua oloni oli paljon parempi ja ennen kaikkea toiveikkaampi. Mutta kaikesta huolimatta, vaikka elämäni on nykyään helpompaa, on se silti moniin "tavallisiin" ihmisiin verrattuna vaikeaa, mutta siinäkin auttaa tuon "takaportin" olemassaolo.

    Ja mitä tulee siihen, että terapiaan on vaikea päästä, koska toisilla on pahempia ongelmia. Mikä on pahempi ongelma kuin se, ettei ihminen halua elää? Täytät varmasti vakavan masennuksen ja mahdollisesti myös ahdistuneisuushäiriön kriteerit, joten sinun ongelmasi ovat vaikeita. Minua oikeasti pelottaa sinun puolestasi ja jos tietäisin, kuka olet, tulisin varmaan väkisellä repimään sinut lääkärin pakeille. Yksi hyvä syy pysyä siis edelleen anonyymina. :D Koska leikkaus ja sen seuraukset pelottavat sinua, niin siinäkin olisi vielä lisäpointti tuolla terapiaan hakeutumiselle. Tiedän, että olet jo monta kertaa sanonut, että voimavarasi eivät nyt riitä terapiaan hakeutumiseen ennen leikkausta, mutta ainakin tekstiesi perusteella olosi on koko ajan huonontunut, joten voisitko sittenkin ajatella, että hakeutuisit johonnkin juttelemaan olostasi? Olen oikeasti tosi huolissani sinusta.

    Jälleen saarnavuodatuksen kirjoitti
    Tallis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Tallis! Minä olen usein ajatellut ihan samalla tavalla, että jos asiat muuttuu liian pahoiksi, niin ainakin voin sitten valita kuoleman. Se tosiaan auttaa jaksamaan, vaikka onkin todella kieroutunut tapa ajatella...

      Minä saan aina noista masennustesteistä melkeinpä täydet pisteet. Tein tuon minkä linkitit:

      "Käytit testin tekemiseen 2 minuuttia 54 sekuntia. Testipistemääräsi on 30.

      Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon."

      Hmmm...

      Minua vain arveluttaa se siksi, että uskon, että jos minulla olisi vähän parempi elämä, jos olisin normaalipainoinen ja minulla olisi sosiaalista elämää, olisin ihan ok. Kun kaikki tarinat masennuksesta aina alkaa sanoilla; "kaikki oli hyvin, mutta..." Jos kaikki ei ole hyvin, niin mistä sen erottaa onko onneton vai masentunut? Mutta toisaalta elämäni on ollut samanlaista jo kauan, mutta oloni vain pahentuu, joten ehkä minä olen masentunut. Ja toisaalta, jos voisin saada apua vaikka terapiasta tai lääkkeistä, kannattaa sitä kokeilla, oli sitten kyse kummasta tahansa. Sen täytyy nyt kuitenkin odottaa leikkauksen jälkeiseen aikaan, koska minulla ei saa olla mitään tälläisiä ongelmia ja haluan päästä leikkaukseen.

      Tuntuu todella rohkaisevalta kuulla, että elämäsi on parantunut oltuasi samankaltaisessa tilanteessa. Ehkä minäkin joskus voin paremmin.

      En minä aio tappaa itseäni, joten ei tarvitse pelätä. Olen ainoa lapsi ja vanhempani tarvitsevat minua, joten minun on jaksettava, meni tämä sitten miten pahaksi tahansa.

      Minä aina ajattelen tuota terapiaa siltä kannalta, että kun minulla ei ole ketään, minun "parantamiseni" ei hyödyttäisi kuin minua, kun taas jonossa on sellaisiakin ihmisiä, joilla on lapsia ja kumppani ja ystäviä ja heidän parantumisensa hyödyttäisi monen ihmisen elämää. Tuntuu väärältä viedä paikka ihmiseltä, joka on arvokkaampi kuin minä.

      Mutta luulen, että kunhan toivun leikkauksesta, minun on pakko ainakin mennä juttelemaan tästä jonkun kanssa, kuullakseni ihan ammattilaisen mielipiteen.

      Mutta älä ole huolissasi, en tee ainakaan mitään radikaalia. :)

      Kiitos kommentista! :)

      Poista
  8. Toivottavasti saisit jostain voimaa ja rohkeutta hakea apua. Sen kummempia selittämättä vain totean, että elät vain kerran ja ongelmat on tehty ratkaistaviksi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Yritin aiemmin kommentoida blogiisi, mutta ilmeisesti sinne ei pysty kuka tahansa kommentoimaan, joten sanon tämän nyt tässä; olen hirveän pahoillani siskosi kuoleman johdosta. Tiedän, ettei se lohduta yhtään, mutta kuitenkin. Toivottavasti et koe sitä loukkaavana, että valitan tälläisistä ihan turhista asioista, kun minun huoleni ja huono oloni ei ole mitään verrattuna siihen, mitä sinä olet joutunut kokemaan. Jaksamista!

      Poista
    2. J.B,et valita turhista asioista, taisin ilmaista iseni huonosti. Surun keskellä on kuitenkin on ilon pilkahduksia, masentuneena taas iloa ei löydy mistään, on vain loputon suo josta ei pääse pois.

      Oho, olenpa suorasanainen, toivottavasti en loukkaa sinua. Tuntuu, että tarvitsisit ulkopuolista apua huoliesi/huonon olosi purkamiseen.

      Poista
    3. Ei ei, en tarkoittanut ollenkaan, että olisin ajatellut, että mitenkään kritisoit minua, tuo oli enemmänkin off-topic kommentti ja siitä tuli mieleen, että ihmiset joilla on oikeitakin huolia, saattavat loukkaantua valituksestani! Et ilmaissut itseäsi yhtään huonosti, minulle vain tuli mieleen sanoa jotain siskostasi tässä, kun sinun blogiisi en pystynyt kommentoimaan.

      Kyllä minä varmaan tarvitsenkin apua, mutta juuri nyt jään katsomaan, miten leikkaus auttaa. :)

      Poista
  9. Blogissani on sinulle jotakin :)

    VastaaPoista