tiistai 7. helmikuuta 2012

Lisää samaa vanhaa vinkumista

Äitini ystävä kysyi viikonloppuna painoani ja minä valehtelin! Vieläpä melkein kaksikymmentä kiloa! En edes tiedä miksi; jotenkin ”noin sata kiloa” tuntui minusta vielä ihan ok vastaukselta, mutta en olisi ikinä pystynyt myöntämään, että painan melkein 120. Edes äitini ei tiedä painoani, hänkin luulee sen olevan suurin piirtein 100 kiloa. Minä en ole, muutoin kuin täällä blogissani, koskaan kertonut kenellekään oikeaa painoani, aina kun joku on kysynyt, olen valehdellut ainakin muutaman kilon. En tiedä onko ihmiset uskoneet vastaukseni vai tienneet minun valehtelevan… Olen huomannut lukiessani monia laihdutusblogeja, että ihmisten painoa on hirveän vaikea arvata ulkonäön perusteella; toiset näyttävät paljon kilojaan pienemmiltä ja toiset taas suuremmilta. Minusta tuntuu, että näytän paljon isommalta muihin pituisiini ja painoisiini verrattuna. Mitä mieltä te lukijat olette, jos teidän pitäisi arvata, mitä arvaisitte? Ja saa sanoa ihan rehellisesti, en loukkaannu. Näytänkö minä paljon painoani lihavammalta? Kuva näkyy täällä. Naisen paino tuntuu olevan yksi tarkimmin varjelluista salaisuuksista, eikä laihatkaan naiset mielellään kerro paljonko painavat, mutta se on tavallaan ihan älytöntä, koska kyllähän ihmiset näkevät, että minä olen lihava, kerroin sitten tarkan luvun tai en. Silti siitä saa jotain outoa iloa, jos joku uskoo alakanttiin sanotun painon, vaikka ihan yhtä läski silti on. Tosin ihmiset varmaan sanovat hieman pienemmän luvun jos heitä pyydetään arvaamaan, minulla ainakin on tapana vähentää oikeasta arvauksestani viisi kiloa tai viisi vuotta ja niin edelleen, sen mukaan mitä minut on pyydetty arvaamaan.

Olen katsellut ruutu.fi:stä noita Nätti nakuna – jaksoja ja ne saavat minut hieman hämmentyneeksi. Noissa jaksoissa olevat ihmiset eivät ole nättejä nakuina, joten miksi pitäisi käyttäytyä kuin he olisivat? Miksi on niin kauhean paha asia olla kriittinen ulkonäkönsä suhteen? Lueskelin myös yksi päivä more to love –blogia ja siellä kommenteissa tuli usein esiin, miten ylipainoisen ei pitäisi eikä kuulu olla tyytyväinen itseensä, heidän kuuluu laihduttaa. En minä siitäkään ollut samaa mieltä. Mutta on kuitenkin eri asia olla tyytyväinen itseensä kuin pitää vartaloa, joka ei ole kaunis, kauniina. Minusta tuntui todella oudolta hokea näille ihmisille, jotka olivat ihan oikeassa vartalonsa vioista, miten kauniilta he näyttävät. Eihän se tietenkään mitään hyödytä inhota vartaloaan, mutta mikä vika realismissa on?!

Ajattelin myös sitä, miltä minun pitäisi näyttää, että voisin vilpittömästi ajatella olevani nätti alasti? Tiedän, etten enää tässä iässä ja kaikkien näiden kilojen jälkeen voi näyttää kuin kammottavalta, vaikka laihtuisinkin, mutta aloin ajattelemaan sitä, miltä näytin nuorena. Olisinko silloin voinut saada vartalon, johon olisin ollut tyytyväinen? Nyt paras mahdollinen tilanne, jonka voin saavuttaa, on se, että vaatteet peittää roikkuvan ihoni.

Minua ahdistaa ihan hirvittävästi ajatus siitä, että jos sen sijaan, että lihoin, olisinkin laihduttanut ne muutamat ylimääräiset kilot. Ei olisi venymisarpia, ei roikkuvaa nahkaa, olisin voinut saada ihan kivan vartalon. Takapuoleni olisi silti ollut iso, mutta muuten olisin varmaan ollut ihan ok. Tai jos olisin edes pysynyt siinä painossa, missä teininä olin. Miten pieneltä painolta 67 kg nyt tuntuukaan! Minulla oli kaunis iho (vartalossani, ei kasvoissa) ja kauniit rinnat, kauniit solisluut… Mutta minä vihasin vartaloani! Miksi minua haukuttiin niin paljon, vain muutaman ylimääräisen kilon ja ison takapuolen takia? Mitä minä olisin ajatellut vartalostani, jos kukaan ei olisi sitä haukkunut? Olisinko ollut tyytyväinen? Ja jos olisin ollut tyytyväinen, olisinko pitänyt itsestäni parempaa huolta ja estänyt itseäni lihomasta? Elämäni olisi ollut niin täysin erilainen, olisin todennäköisesti onnellinen. On niin hirveän vaikea hyväksyä, että yksi ainoa päätös muutti elämässäni kaiken, lopullisesti. Jos vain olisin laihtunut, enkä lihonut… Niin pieni asia, jolla oli niin valtavat seuraukset.

Olen miettinyt paljon myös sitä, miten kuitenkin suurin osa lihavistakin onnistuu elämään elämänsä ihan normaalisti; heille ylipaino on vain ylipainoa, ei kaikkeen vaikuttava elämää suurempi ongelma, niin kuin minulle. Luen useampaa ylipainoisen pitämää blogia ja monesta välittyy tyytyväisyys itseensä ja ihan normaali elämä. Jos he eivät kertoisi olevansa ylipainoisia, sitä ei edes huomaisi heidän arjestaan. Minulla elämä on ollut tauolla lihomisesta saakka ja olen vain odotellut laihtumista ja elämäni jatkumista. Vai käytänkö minä vain ylipainoa tekosyynä olla pelkuri ja jäädä kotiin? En kuitenkaan usko niin, koska minä niin hirveän paljon haluaisin elämän ja kokemuksia ja olen niin tylsistynyt täällä vankilassani.

Minulla oli lukiossa ystävä, joka oli jo silloin ihan selkeästi ylipainoinen, hänen kanssaan aina tuskailimme painoamme ja haaveilimme laihtumisesta ja valitettavasti myös laitoimme ruokaa ja söimme yhdessä. En silloin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän kuitenkin eli ihan normaalisti. Hän harrasti mitä halusi, meni minne halusi, kun hän oli ihastunut, hän meni juttelemaan k.o. pojalle ja muutenkin eli aivan samoin kuin laihat ihmiset. En koskaan edes ajatellut, että hän kykeni siihen kiloistaan huolimatta, minä näin hänet jotenkin niin perustavanlaatuisesti erilaisena kuin minä. Tietysti hän oli kasvoiltaan ihan nätti ja minä ruma, joten hän toisinaan saikin ne ihastuksensa, mikä olisi minulle ollut mahdotonta, mutta miksi minä en kyennyt silloin huomaamaan, ettei minun painoni pitäisi estää minua harrastamasta ja tekemästä asioita. En edes ajatellut sitä. Nyt hän painaa ainakin reilusti enemmän kuin minä, mutta hän on naimisissa, hänellä on lapsia, hän matkustelee ja harrastaa ja elää niin kuin haluaa. Minä olen edelleen kilojeni vanki. En ihan oikeasti täysin tiedä, miksi ylipaino on niin suuri juttu minulle. Ehkä minuun on vain taottu niin syvälle se tieto, ettei läski nainen ole minkään arvoinen. Ehkä se on vain huonoa tuuria; minä olin herkkä ja kiusaajani sinnikkäitä ja siksi minä uskon ihan epäilyksettä, ettei kaltaiseni ruma läski ole edes ihminen.

Tulee olemaan todella mielenkiintoista, jos oikeasti onnistun laihtumaan… En osaa edes aavistaa, miltä minusta tuntuu tai miten suhtaudun itseeni. Mutta toivon todella, että edes jokin muuttuu, siis ajattelussani tai suhtautumisessa itseeni.

Eilen illalla sorruin niihin leivonnaisiin, vaikka piti nutrata ja tänään tein saman. Inhottaa ja ahdistaa. En minä oikeastaan edes himoinnut niitä mitenkään ylitsepääsemättömästi, enemmän oli kyse siitä, että aloin ajattelemaan, miten mukavasti ilta kuluisikaan, jos minulla olisi jotain hyvää syötävää. Ja kuluihan se, mutta sitä seurasi hirveä ahdistus ja itseinho. Yritän huomenna taas aloittaa nutraamisen, mutta minulla ei ole nyt yhtään uskoa sen onnistumiseen. Mutta jos en pysty tähän, en pääse leikkaukseen… Leikkaus tuntuu ihan sataprosenttisesti viimeiseltä ja ainoalta toivoltani, muuten en koskaan laihdu. Mutta jos en laihdu sitä ennen edes muutamaa kiloa, en pääse sinne. Toiveenani olisi päästä alle 110 kg (mihin en muuten ole päässyt kertaakaan tähän puolentoista vuoden aikana, jonka olen blogiani pitänyt) ennen leikkausta. Mitä enemmän saisin pois, sitä parempi leikkauksen kannalta, mutta ei tämä nyt hyvältä näytä. No, päivä kerrallaan…

16 kommenttia:

  1. Hei ! Et minusta näytä mitenkään sairaaloisen lihavalta. Minusta tuntuu, että näytin samanlaiselta, kun painoin 82. Siis ihmisen painoa on vaikea arvioida. Ja noinkin, minun mielestä normaalilta näyttävältä, olet päässyt leikkausjonoon. Hienoa! Mutta kuten mainitsit, ylipaino on ylipainoa. riski terveydelle ym. Ja ihan rehellisesti, kuka haluaa olla ylipainoinen? Voihan sitä uskotella, että on kaunis ym, mutta kun on lihava niin on lihava....

    VastaaPoista
  2. Moi! Totta, ihmisten painoa on todella vaikea arvata... Minusta itsestäni olen kuitenkin aivan valtava, isompi kuin kymmeniä kiloja painavammat. Joskus näin tv:stä mainoksen jostain lihavuusdokumentista ja päätin katsoa sen, koska siinä ollut tyttö oli mielestäni suunnilleen saman kokoinen kuin minä. Hän painoi 180 kiloa. Minusta hän näytti aivan samalta kuin minäkin.

    Luulen, että vaikka moni olisikin tyytyväinen elämäänsä pyöreämpänäkin, kuitenkin jokainen valitsisi hoikemman olemuksen, jos se olisi mahdollista.

    Toivon tosiaan, että leikkaus toteutuu ja vihdoinkin alan laihtua. :)

    VastaaPoista
  3. J.B,
    sinä et todellakaan näytä 120 kiloiselta, etkä sellaiselta naiselta, joksi itsesi kuvaat koko ajan. Tarkoitan tällä sitä kuinka parjaat itseäsi ja pidät kokoasi/vartaloasi jotenkin poikkeuksellisen erilaisena/rumana.

    On harmi, että sinulle kehosi ja painosi määrittelee oman arvokkuutesi/arvottomuutesi ihmisenä. Sinä olet enemmän kuin ylikilosi, muista se. Vapaudu kilojesi vankilasta ja ala elämään aikuisen, nuoren naisen elämää! Olet ansainnut parempaa kuin pysytellä neljän seinän sisällä loppuelämän!

    VastaaPoista
  4. Moi Anonyymi Koo! Minusta tuntuu, että olen jotenkin saanut huonoimman mahdollisen vartalotyypin, että minuun läskit ovat kerääntyneet rumemmin kuin keneenkään. En pidä muita lihavia ihmisiä rumina tai vastenmielisinä, mutta minä näytän mielestäni ihan kammottavan rumalta.

    Toivon niin koko sydämestäni, että leikkauksen jälkeen laihdun ja vihdoin saan edes hieman enemmän elämää. Kunhan nyt pystyisin pysymään ene:llä ja pääsisin leikkaukseen...

    Kiitos kommentista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei J.B, pitkästä aikaa!
      Älä hyvä ihminen pidä itseäsi äärimmäisen rumana. Meitä ihmisiä on niin moneksi, vartaloiltammekin. Kuten tiedämme, vaatteet voivat kätkeä paljon. Joten totuus voi olla toinen, mitä vastaantulijoista päällisin puolin näemme. Mutta eihän kroppamme määrittele ihmisyyttämme tai se ei ainakaan saa määritellä sitä.

      Ei lihavana oleminen ole helppoa. Tuskin kenellekään. Tietysti meillä ihmisillä on erilaisia asenteita siitä ja siinä selviämiseen, mutta tuntemukset lienevät aika samat. Aina se vaikuttaa itsetuntoon ja ylipäätänsä elämiseen, jollakin tasolla. Toinen kestää sen ehkä paremmin tai ei ainakaan näytä "kärsimystään". Ja sen vuoksi sinä ajattelet, ettei se näy joidenkin lihavien elämästä.

      Mitäs jos sopisimme tapaamisen ja katsoisimme, millaisia me olemme vartaloiltamme. Ehkä voisit päästä itseinhostasi eroon näkemällä minut ilman päällysvaatteita :)

      Ymmärrän ongelmasi, ymmärrän ajatuksesi, osin ymmärrän itseinhosikin. Älä anna sen kuitenkaan mennä liiallisuuksiin. Kysymystäsi lainatakseni: Käytätkö ylipainoa tekosyynä jäädä kotiin? Se on varmasti se avainkysymys sinulle. Ylipainoinen minä voi tarvita suojaverkokseen ne kilot, ne tutut, ne inhottavat, ne itkettävät, mutta ne jollain tapaa turvalliselta tuntuvat "muurit". Jos voi hetkeksi henkisesti päästää kiloistaan irti, voi nähdä elämässä pieniä valonpilkahduksia. Ja kun niistä uskaltaa iloita, voi kokea jotain voimaannuttavaa ja eteenpäin vievää.

      Tsemppaamme sinua kohti leikkausta ja leikkauksen jälkeenkin!

      Tapaamisajatus on sanottu aidolla auttamishalulla.

      Valoisampaa viikon jatkoa!

      Poista
  5. Moi Kaneli! Minä ihan vilpittömästi uskon olevani rumin nainen maailmassa. Jos katson peiliin ilman että valmistaudun siihen, se tuntuu minusta aivan kamalalta. Minussa kaikki on rumaa, minussa ei ole yhtä ainoaa kaunista piirrettä. Kun yleensähän vähemmän kauniissa naisissa on aina edes jotain kaunista, kuten silmät tai hiukset tai mitä tahansa, mutta minussa ei ole mitään, ei yhtä ainoaa kaunista piirrettä. Se vie hirveästi motivaatiota, koska vaikka laihtuisinkin, olisin silti ruma.

    Kuule, sinä olet onnistunut niin hyvin projektissasi, että minä vain masentuisin, jos näkisin sinut! :)

    Mutta olen samaa mieltä siitä, ettei minun pitäisi antaa ulkonäön hallita kaikkea elämässäni. Se on aivan naurettavaa, enkä ymmärrä miksi minun aivoni toimii näin. En ole pinnallinen, enkä hirveästi edes kiinnitä huomiota muiden ulkonäköön, mutta silti kun ajattelen itseäni, minusta tuntuu, etten ole mitään muuta kuin kasa läskiä. Oletan sen johtuvan siitä, että kun koko nuoruuden minulle kerrottiin joka ainoa päivä, miten ruma ja vastenmielinen olen, siitä tuli keskeinen ja hallitseva osa minäkuvaani. Laihoja ihmisiä ei haukuttu, eikä kohdeltu huonosti, joten kasvoin uskomaan, että lihava nainen on täysin arvoton ja että olisin jonkin arvoinen vain, jos onnistuisin laihtumaan, että vasta sitten voisin elää. Enkä koskaan keksinyt, miten siitä ajattelusta pääsisi eroon, mutta ehkä se nyt muuttuu, jos leikkauksen myötä laihdun.

    Olen monta kertaa miettinyt tuota, että saanko minä jotain lihavuudestani, jotain mitä en edes tiedosta, kuten vaikka turvaa... Mutta en oikein usko siihen, niin paljon inhoan lihavana olemista.

    Kiitos, hyvää viikonloppua myös sinne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokemuksesi huomioiden en ihmettele sitä, että koet itsesi ja lihavuutesi niin negatiivisena. Se on surullista, mutta ymmärrettävää! Uskon vahvasti, että sinun on mahdollista päästä arvottomuuden tunteestasi. Voit tarvita siihen apua, käsitelläksesi nuo rankat nuoruuskokemukset.

      Uskaltaisin edelleen väittää, että katselet itseäsi liian kriittisesti. Jokaisessa meissä on jotain kaunista ja hyvää. Ei se ole pelkkä klisee.

      On totta, että voisit pettyä nähdessäni minut, sillä kuvittelet minun näyttävän kilojeni kokoiselta, vaikka 20 lihavan vuoden jälkeen se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Joten ehkä meidän ei pidäkään tavata :) Huono idea siis, keksitään jotain muuta "silmiä avaavaa" :)

      Sitä en toki kiistä, ettenkö olisi onnistunut projektissani. Olen onnistunut ja se tuntuu hyvältä, tuo elämääni uudenlaista, kaivattua ryhtiä fyysisesti ja psyykkisesti. Mutta asioilla on aina monta puolta: kun jotain saat, ehkä menetät toisen ja kaikkea haluaamasi/toivomaasi et voi koskaan saada.

      Sitäpaitsi sinulla on painoosi nähden pieni maha ja selkäkään ei vedä vertoja plussapallolle (=minun alkutilanteelleni). Sinä et vain jotenkin voi uskoa, että joku muukin on/ on ollut iso :)

      Nukutaan hyvin!

      Poista
    2. Moi! Kyllä minä uskon, että muutkin osa isoja, mutta muut ylipainoiset eivät näytä minun silmissäni yhtä rumalta kuin minä. Minä olen jotenkin muhkurainen ja laikukas, toisin kuin muut ylipainoiset.

      Minuakin harmittaa hirveän paljon se, että vaikka kuinka laihtuisin ja harrastaisin liikuntaa, ylipainon jättämistä jäljistä ei enää pääse eroon.

      Minulla tosiaan on läskit kerääntyneet paljolti takapuoleen ja reisiin, mikä nyt tässä tilanteessa on hyvä asia, koska se vähentää leikkauksen riskejä. :)

      Menin jo eilen nukkumaan ennen kuin vastasit, mutta toivottavasti nukuit hyvin. :)

      Poista
    3. Mutta tiedätkö, J.B? On tehtävä valintoja! Meidän kohdallamme yksi tärkein valinta on se, haluammeko laihtua ja sitä myöten voida paremmin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, silläkin uhalla, että kehoomme jää ikiajoiksi jäljet lihavista vuosistamme...vai...jätämmekö laihduttamatta, riskeeraten näin terveytemme ja voiden henkisestikin huonommin.

      Kyllä se kirpaisee aina välillä huomata, ettei kroppa ja iho palaudu. Mutta toisaalta, jos olo on jaksava ja hyvinvoiva, terve, niin onko ylimääräisellä iholla vaatteiden alla suurta merkitystä!?

      Ja kuules, minä olen edelleen muhkurainen, mutta voin "survoa" osan muhkuroistani jo hyvin piiloon :)

      Tsemppiä!

      Poista
    4. Moi! Totta, mutta jos vain olisin silloin nuorena tehnyt erilaisen valinnan, minulla ei olisi nyt tälläisiä murheita. On niin hirveän vaikea hyväksyä sitä, että olen tehnyt niin valtavan suuria virheitä, joita ei voi koskaan korjata.

      Mutta; roikkuvan ihon voi piilottaa, läskejä ei voi, joten nykyiseen tilanteeseen tulee aivan varmasti parannusta. Ja uskon myös, että voin kaikin puolin paremmin, jos onnistun laihtumaan. Ehkä minäkin jonain päivänä pystyn piilottamaan muhkurani! :)

      Kiitos! :)

      Poista
    5. Noniin, sinä pystyt siihen, sinä teet sen!!! Tiesin :)

      Niin, meidän on koitettava katsoa eteenpäin ja nähdä mahdollisuus tulevassa. Menneisyyttä emme voi enää muuttaa.

      Öitä :)

      Poista
  6. Mä en tajua miksi ihmisiä niin kauheesti kiinnostaa paljonko toinen painaa. Se on ihan älytöntä jos näkee selvästi, et kiloja on liikaa.

    Ihmisten tarkkaa painoa on aika vaikeaa arvioida, tai ees sanoa näyttääkö ihminen painoiseltaan. Koska esim. sulla ei oo kovin suurta mahaa (toisin kuin mulla, tosin painan sua yli 10kg enemmän :P), mutta toisaalta mulla ei oo käsissä kovinkaan paljon ylimääräistä (alleja lukuunottamatta tietty, mut nekään ei oo erityisen suuret). Toisille kertyy peppuun, toisille mahaan ja toisille vaikka hiuksiin :D

    Munkin on tosi vaikee antaa ulkonäön olla hallitsematta mun elämää. Niinku en voi koulussa mennä millekään luennoille, jotka on yhdessä tietyssä rakennuksessa (siinä rakennuksessa olevat ihmiset on tosi hyvässä kunnossa ja musta tuntuu aina, että ne ihmiset tuijottaa mua ku oon ainoo läskimooses).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Silloin joskus nuorena sitä kysyttiin minulta todella usein, mutta onneksi ei enää nykyään kuin joskus. Mutta olen tosiaan aina valehdellut ainakin muutaman kilon.

      Minulla on läskit kasautuneet takamukseen ja reisiin, mutta minulla on myös todella lihavat käsivarret, mitä inhoan ja häpeän suunnattomasti. Ja minulla on myös todella lihavat kasvot.

      Tiedän tunteen. Minä olin yliopistossa varmaan meidän laitoksen ainoa läski ja se oli joskus todella vaikeaa, olin niin tietoinen itsestäni. En tiedä, mitä muut siitä ajattelivat, mutta itsestä ainakin tuntui, että kaikki halveksuivat ainoaa läskiä...

      Mutta jos me nyt tästä laihdutaan, niin sellainen jää menneisyyteen... :)

      Poista
  7. Heippa,

    ajattelin linkittää sinulle youtube kanavan jossa nuori nainen kertoo elämästään ennen ja jälkeen laihdutusleikkauksen. Jospa hänen tarinansa inspiroisi ja kannustaisi sinua :) Hän päivittää sivuaan n. kerran viikossa ja tällä hetkellä videoita näyttäisi olevan 48. Tsemppiä!

    http://www.youtube.com/user/LosinPounds89#p/u

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Tuo olikin mielenkiintoinen, kiitti! Oli vielä niin nätti tyttökin, että muutos tulee taatusti olemaan todella merkittävä.

      Kiitos! :)

      Poista
  8. Hei, sanoisin että kuva kertoo oikean painon, ja sanon tämän vain siksi että itse olen painanut saman verran! Huomasin tänään että ystäväni oli pistänyt minusta kuvia facebookkiin, ja näytin niissä paljon valtavammalta mitä olen, ehkä siksi koska yritin kätkeä itseäni isoon huppariin, tai siksi että olen itse valehdellut itselleni näyttäväni pienemmältä.. Mene ja tiedä, mutta tuli niin kamala itseinho että itku meinasi tulla kuvat nähdessäni, hän onneksi lupasi olla laittamatta lisää...

    VastaaPoista