perjantai 3. helmikuuta 2012

Olenko minä koskaan normaalipainoinen?

Koko viikko on ollut aika kamala, minulla on ollut todella paha olo, pelkään mennä sänkyyn ja olen syönyt aivan liikaa. Nytkin kello on jo vaikka mitä, mutten uskalla yrittää nukahtaa. Leikkauksen suhteen olen löytänyt jonkinlaisen turtumuksen, olen päättänyt mennä sinne ja se siitä. Mutta pelkään edelleen kuolevani ja olen huomannut koko ajan ajattelevani kaikesta, että tämä on viimeinen kerta, kun... En vain pysty näkemään elämää leikkauksen jälkeen, järjestelen ihan automaattisesti asioitani sillä mielellä, etten enää tule kotiin. 20. maaliskuuta ei tunnu leikkauspäivältä, se tuntuu kuolinpäivältä. Vaikka tiedän, ettei se ole todennäköistä, en voi sille mitään. Toivon tosiaan, etten ole oikeassa. 

Olen yrittänyt ihan tarkoituksella saada itseni ajattelemaan leikkauksen jälkeistä aikaa esimerkiksi katselemalla vaatteita, mutta minun on lähes mahdotonta kuvitella, että kaikkien näiden vuosien jälkeen ihan oikeasti laihtuisin. Luin iltalehden nettisivuilta naisesta, joka ei ollut laihtunut leikkauksen jälkeen ja aloin pelkäämään, että minullekin käy niin. Minä olen unelmoinut laihtumisesta ja yrittänyt laihduttaa niin kauan kuin muistan ja tuntuu niin mahdottomalta kuvitella, että vihdoinkin voisin laihtua. Pelkään, että laihdun muutaman kilon, sitten paino jää jumiin, kunnes alan taas lihomaan. Tuota yhtä aiemmin mainitsemaani lukuunottamatta, ihmiset, jotka ovat leikkauksessa käyneet, ovat laihtuneet 30 - 50 kiloa. 30 kg vähemmän olisi alle 90 kg. Sekin on vielä valtavan paljon, mutta siitä olisi vain vajaa 15 kg tavoittelemaani 75 kiloon. 50 kilon pudotuksen jälkeen olisin normaalipainoinen! Se olisi aivan mieletöntä! En pysty mitenkään kuvittelemaan miltä se tuntuisi. Mutta kun kirjoitan tätä, se tuntuu täysin mahdottomalta. Tuo 30 kiloakin tuntuu mahdottomalta, saati sitten normaalipainoon laihtuminen. Mitä jos minä en leikkauksesta huolimattakaan laihdu... 

Toisaalta ajattelen, että leikkauksesta olisi silti hyötyä, vaikka paino ei putoaisikaan. Minusta tuntuu, että se poistaa mahdollisuuden tehdä huonoja valintoja ja niistä aiheutuvaa ahdistusta. Minun ei enää tarvitse taistella sipsihyllyn edessä, koska en voi syödä sipsejä, piste. Olisin todella toivonut, että olisin pystynyt tähän ihan itse, ilman apua, mutta huijaisin itseäni, jos niin sanoisin. Minä en ole tarpeeksi vahva, eikä minun itsekurini riitä. Hiukan minua tosin kauhistuttaa se, että laihtuneistahan ainoastaan viisi prosenttia onnistuu pitämään kilot poissa. Mikäköhän on todennäköisyys, että minä kuulun niihin viiteen prosenttiin... Alle nolla? :/ 

Toisaalta ajattelen, että minulla on aivan valtava ongelma, jota yritän korjata jonkinlaisella "helpolla" pikaratkaisulla. Toivon, etten aiheuta itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä. Minun ongelmani ei ole vain liian suuret annoskoot, minulla on paljon pahempia ongelmia ja niihin ei leikkaus auta. Mutta leikkauksen jälkeen minulla ei ole vaihtoehtoa, minä en voi enää syödä kuin ennen ja olivat ongelmani sitten millaisia tahansa, minun on pakko löytää toinen keino niistä selviytymiseen. Mutta minusta tuntuu, kuin suunnittelisin ainoan ystäväni murhaa. Kuka minua nyt lohduttaa, kuka pitää seuraa, auttaa tylsistyessäni ja järjestää mukavaa ajanviettoa? Syömättömyys tulee jättämään valtavan aukon elämääni, enkä tiedä, millä edes voisin yrittää tukkia sitä. Kaikki sanovat, etteivät ole katuneet leikkausta, mutta mitä jos minä kadun? Mitä jos laihtuminen ei parannakaan elämääni mitenkään, mutta minulla ei ole enää ruokaakaan lohduttamassa? Toisaalta ajattelen, ettei tämä tästä enää ainakaan pahemmaksi voi muuttua, mutta entä jos olen väärässä? Vai onko tämä taas vain taipumustani pelätä pahinta? 

Minun pitäisi herätä aamulla ennen kuutta, joten pitäisi uskaltaa mennä sänkyyn. Kuinkahan moni muu pelkää sänkyään... 

Ajattelin aloittaa nutraamisen ensi viikolla, sitten kahden viikon kuluttua syödä yhtenä viikonloppuna ja sen jälkeen olla nutreilla leikkaukseen saakka. Mitä enemmän rasvaa saan pois sisäelinten ympäriltä, sitä parempi. Ensimmäisen kerran olen onnellinen valtavasta perseestäni, olisi paljon pahempaa leikkauksen kannalta olla omppulihava. Vyötärön ympärykseni on kuitenkin alle metrin, joten jos olisin mies, se olisi vielä suositelluissa rajoissa. Joskaan en ole, mutta kuitenkin. Vähän olen skeptinen sen suhteen, miten hyvin onnistun pysymään nutreilla, mutta katsotaan. :) 

Nyt on pakko uskaltaa yrittää nukkumista, hyvää yötä! :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti