lauantai 28. huhtikuuta 2012

Vaikeasti lihava


Toivoin kolmella ykkösellä alkavaa painoa ja sain neljä ykköstä; 111,1 kg. Se on puolitoista kiloa viime viikosta, joten olen siihen varsin tyytyväinen, varsinkin kun siirryin nyt sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon. Ei sekään mikään hyvä juttu ole, mutta parempi. Nyt muutama samanlainen viikko lisää. :) Tavoitteesta jäi kuitenkin puuttumaan kilo, mutta yritän toukokuussa kuroa eron umpeen ja asetan tavoitteeksi 105:n alituksen kesäkuun alkuun mennessä. Tosin sen saavuttaakseni minun on käytävä lenkillä joka ikinen päivä, muuten ei ole toivoakaan. Mutta aina voi yrittää.

Havahduin jotenkin vasta nyt tajuamaan, ettei minulla ole kerta kaikkiaan mitään sopivaa päällepantavaa hautajaisiin ja olen nyt epätoivon vimmalla yrittänyt löytää sopivaa paitaa. Minulla on mustia housuja, joten ne saavat kelvata, mutta minulla ei ole mitään paitaa, jonka voisin laittaa päälleni. Kävin varmaan kymmenessä kaupassa eilen ja isoissa marketeissa tänään ja ei mitään. :/ Ne harvat, jotka olisivat olleet sopivia tarkoitukseen, eivät mahtuneet päälle. Ei ole paljon nöyryyttävämpää tunnetta, kuin se kun valikoimien isoinkaan paita ei mahdu päälle. :/ Ja missään isoille tytöille tarkoitetuissa mallistoissa taas ei ollut mitään tarpeeksi asiallista paitaa, en voi missään perhoshörhelökuviossa mennä hautajaisiin. (Varsinkin, kun joudun laskemaan kukkaseppeleen ja kaikkien silmät on minussa. Tiedän kyllä, että heillä on parempaakin ajateltavaa kuin minä, mutta eivät he silti sokeita ole.) Joten nyt en tiedä mitä ihmettä voin tehdä! Netistä en enää ehdi tilaamaan. Pitää vielä käydä niissä kaupoissa, joissa en vielä käynyt, mutta mitä jos en niistäkään löydä sopivaa?! Mitä minä sitten teen? (Ja minulla ei ihan oikeasti ole MITÄÄN, mitä voisin laittaa päälle!) Miksi en tajunnut tätäkään aiemmin…

Painon laskuun olen siis kerrankin tyytyväinen, enkä oikeastaan edes välitä, etten päässyt alle sadan kympin. Ensi viikolla sitten, toivottavasti. :)

Hyvää vappua! Olkaa kiltisti! :)

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

:)

Kävelin eilen melkein 3 tuntia ja se oli aivan liikaa. Mutta olin päättänyt, että kävelen tiettyyn paikkaan ja takaisin, enkä halunnut antaa periksi, vaikka jalat olivat ihan muusia. Kaloreita tosin kului mittarin mukaan yli 1700, mutta illan vietinkin sitten laskiessa rakkuloita jaloistani. Minulla on siinä suhteessa todella hankalat jalat, että saan ihan aina ja kaikista jalkineista rakkuloita, joistain niin pahoja, etten voi edes käyttää niitä. Minulla on kaapissa useammat kengät, joita on käytetty kerran, koska olen saanut niin pahoja rakkuloita, etten ole uskaltanut käyttää niitä uudelleen. Jos joskus laihdun, ehkä sekin helpottuu. 

Puhun kokoajan laihtumisesta käyttäen sanaa jos, koska totta puhuen olen ihan varma, etten koskaan tule pääsemään ainakaan kovin paljon alle sadan. Yritän tavoitella sitä 75:ttä, mutta en oikeasti voi kuvitella koskaan saavuttavani sitä. En ole koskaan saanut mitään, mitä haluan, joten miksi tämäkään haave toteutuisi… Minusta tuntuu niin uskomattoman oudolta lukea muiden elämästä, koska muilla ihmisillä on ihan oikea elämä; unelmia, jotka toteutuivat, asioita, joita saitte elämässä, suunnitelmia, jotka tulevat toteutumaan.  Minulle ajatus siitä, että voisin saada elämässä jotain, mitä haluan, on täysin absurdia. Se on minusta niin käsittämättömän outoa, etten osaa edes kuvailla sitä, että muut ihmiset saavat mitä haluavat, että heille tapahtuu hienoja asioista elämässä, että jotkut saavat jopa kaiken mitä halusivat, kun minä en saanut yhtä ainoaa niistä asioista, joita halusin. Enkä koskaan edes ajatellut saavani, minulle on aina ollut itsestään selvää, etten minä voi saada mitään, mitä haluan. Ja olen myös ollut sen takia laiska, koska ajattelen, etten kuitenkaan voi saada elämässä mitään, joten miksi edes yrittää. No, nyt on joka tapauksessa liian myöhäistä, mutta sen takia en voi uskoa koskaan laihtuvanikaan. Pelkään, että pilaan tämän ajattelemalla noin, koska jossain vaiheessa pystyn fyysisesti syömään enemmän ja jos en siinä vaiheessa usko, että voin laihtua… Silloin ei tämä onnistu. En enää edes tiedä, miksi tässä kävi näin; siksikö, etten koskaan uskonut, että voisin saada jotain haluamaani vai olinko alunalkaenkin oikeassa, enkä olisi koskaan saanut mitään, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Haluaisin laihtua niin koko sydämestäni, mutta minun on täysin mahdotonta kuvitella, että se kaikkien näiden vuosien jälkeen tapahtuisi. Enkä tiedä, miten saisin itseni uskomaan siihen… Pitäisi päästä eroon sanasta ”jos”…

Tänään kävelin vain pienen lenkin, koska jalkani ovat niin kipeät ja muutenkin ajattelen, ettei joka päivä tarvitse jaksaa, varsinkaan kun olen viimeiset kymmenet vuotta liikkunut lähinnä sohvalta jääkaapille. Mutta tästä lähtien yritän kävellä tunnin päivässä, en enempää, enkä vähempää. Sekin kuluttaa melkein 500 kaloria, joten en edes yritä tavoitella enempää, koska pelkään, että kyllästyn heti alkuun, jos vaadin itseltäni liikaa.

Minusta tuntuu, etten ole laihtunut yhtään ja olen alkanut katua päätöstäni jättää vaaka kotiin. Ehkä olisi ihan ok käydä vaa’alla joka aamu… Haluaisin oikeastaan ostaa sellaisen vaa’an, mikä näyttää myös rasvaprosentin, silloin näkisi myös sen, onko kävelystä apua. Minun tosin pitäisi alkaa harrastaa jotain kunnon liikuntaa, en oikein edes osaa mieltää kävelyä liikunnaksi. Vaikka minun kokoisille suositus on aloittaa kävelyllä.

Mutta nyt pitää taas mennä nukkumaan. :) Hyvää yötä!

Vastaukset kysymyksiin


Vastailen nyt arvontaan tulleisiin kysymyksiin erillisessä postauksessa. :) Vähän lyhentelin kommenttejanne.

Kerroitko töissäsi, miksi olet pois töistä? Kuinka pitkällä sairaslomalla olet?

En. Minulla ei ole ihan perinteinen kahdeksasta neljään työ, joten minun ei aina tarvitse muutenkaan olla fyysisesti paikalla. Kerroin, että joudun terveyssyistä ehkä olemaan poissa, mutta käytännössä en sitten joutunut olemaan mistään tärkeästä pois. Sairaslomaa oli kaksi viikkoa sairaalassa ollun viikon lisäksi.

Oletko kokeillut Kiloklubia? Itse olen kokenut sen toisaalta hirveän rasittavaksi, kun ruokien merkkaaminen kestää iäisyyden, mutta toisaalta tosi hyväksi jutuksi, koska siellä on valmiita menuja ja huomiota kiinnitetään ruuan monipuolisuuteen ja terveellisyyteen enemmän kuin kaloreihin.

Joo, kokeilin viime kesänä. Koin sen aika hankalaksi ja ravitsemusterapeutin mukaan kiloklubi suositteli minulle aivan liian suurta määrää kaloreita, joten kokeilu ei kestänyt kauaa. Minustakin ruokia oli hankala merkitä, kuten on kaikissa vastaavissa nettipalveluissa, joita olen kokeillut. Olen kokenut kaikkein yksinkertaisimmaksi käyttää kynää ja paperia ja katsoa tietoja tarvittaessa Finelistä.

Kuuluuko leikkauksen jälkihoitoon ravitsemusterapeutilla käyminen?

Kuuluu, kolmen kuukauden välein. En tiedä onko siitä miten paljon apua, mutta se nähdään sitten.

Mitä sanoisit pienelle J.B:lle? Eli sille lapselle, joka olet joskus ollut. Miten kannustaisit häntä elämään ja mitä neuvoja antaisit?

Sanoisin ainakin, että katso nyt h******ssä mitä suuhusi laitat!!! :D Kertoisin hänelle, miten paljon ongelmani ruoan kanssa tuhosivat elämästäni ja kannustaisin häntä tekemään kaikkensa, jotta ei lihoisi. Yrittäisin myös hillitä hänen unelmiaan, koska oma elämäni olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisin pystynyt hyväksymään realiteetit. Kehottaisin häntä miettimään mitä hän voi oikeasti saada ja pitämään pään pois pilvistä. :)

Voisitko kertoa lisää koiristasi? :) Aiotko ehkä aloittaa jonkin koiraharrastuksen toivuttuasi leikkauksesta? Se voisi olla kiva keino tavata samanhenkisiä ihmisiä!

Minulla on tällä hetkellä vain yksi koira, 4-vuotias labradorinnoutaja. Haaveena on kyllä hankkia hänelle seuraa, se on suunnitteilla ensi keväänä, ellei ihan täydellistä pentua osu eteen aiemmin. Koiran hankinta on minulle aina haasteellista, koska en hyväksy pentujen teettämistä ja toimin omaa moraaliani vastaan ostaessani koiran. Meillä kotona on ollut eläinsuojeluyhdistykseltä hankittuja koiria, mutta kun minä haluan nimenomaan labbiksia ja pentu on niin paljon helpompi kasvattaa, ostin nykyisen koirani ihan kasvattajalta. Koirani näkee hyvin vähän (eli ennakkoluuloni kasvattajia kohtaan on täysin aiheellinen) ja on sen takia kovin arka, joten harrastukset ovat hankalia. Mutta olen ostanut hänelle kotiin erilaisia esteitä ja leikimme niillä ja hän on myös innokas jalkapallon pelaaja. Pitääkin joskus videoida häntä pelaamassa jossain neutraalimmassa paikassa, että voin postata sen tänne. Koirani on aivan ihana persoonallinen otus, jolla on mitä kummallisimpia tapoja ja jolle saa nauraa koko ajan. Hän on yksi parhaista asioista elämässäni. :)

Kaduttaako leikkaukseen meneminen yhtään? Onko sinulla jotain pelkoja tulevaisuuden suhteen leikkauksen takia?

Ei hiukkaakaan! Ainoa asia, mikä kaduttaa on se, etten tehnyt tätä vuosia sitten. Pelkään silti hirveästi, ettei tämäkään auta minua laihtumaan ja että olen ylipainoinen lopun elämääni. Aiemmin myös pelkäsin, että syömättömyys olisi henkisesti vaikeaa, mutta ei se ole ollut, ainakaan vielä. Tämä on silti vielä niin uutta, mutta jos ei ilmene mitään komplikaatioita, niin tuskin kadun. Enkä aivan varmasti kadu, jos laihdun!

Pidätkö lukemisesta? Lempikirjasi?

Rakastan lukemista. Lempikirjani ikinä on Stevensonin novellikokoelma, se teki aivan valtavan vaikutuksen. Olen myös säälittävän suuri Harry Potter fani, olen lukenut HP:t monta kertaa, itse asiassa luen ne aina joulun aikaan ja ne ovat tärkeä osa joulutunnelmaani.

Sitten mulla olisi yksi aihe-ehdotus... Kerrot, että pidät kauniista vaatteista. Toivoisin, että yhden postauksen ajaksi heittäydyt tyylibloggariksi! Eli keräisit eri nettikaupoista mielestäsi kivoja vaatteita ja voisit tehdä niitä kollaaseja.

Tämä on loistava idea! Olenkin jo keräillyt joitain kuvia, teen tästä sitten oman postauksen, kun olen valmis. Kiitti vinkistä! :)

Pääsitkö leikkaukseen yleisen terveydenhuollon kautta vai menitkö yksityisesti?

Yleisen terveydenhuollon. En olisi varmaan yksityisesti mennyt, se olisi maksanut niin paljon.

Kauanko odotit leikkausaikaa?

Ensimmäisen kerran pyysin lähetettä marraskuussa 2010 ja toisella pyynnöllä joulukuussa 2010 sain lähetteen. Varsinaisesti ensimmäisestä arviointikäynnistä viime vuoden huhtikuussa leikkaukseen kului kymmenen kuukautta.

Oletko miettinyt miten palkitset itsesi kun saavutat välitavoitteita, esim. 10 kg pudonnut?

Noin pienestä en ole miettinyt, mutta jos joskus saavutan 75 kg, aion valkaista hampaani. Ne ovat kellastuneet, koska juon paljon teetä ja olen jo pitkään haaveillut niiden valkaisusta, mutta 500 € on aika hurja summa pinnallisuuteen käytettäväksi. Mutta jos saavutan tavoitteeni, sillä palkitsen itseni. Mitään varsinaisia pienemmän saavutuksen palkintoja en tarvitse, koska jos laihdun, joudun ostamaan (siis saan ostaa!) uusia vaatteita ja siinä on kannustinta riittävästi!

"Päivä kuvina"-postaus olisi mielenkiintoinen :)

Niin olisikin. :) Teen siitäkin sitten erillisen postauksen. :)

Minua kiinnostaisi hirveästi, mitä alaa olet opiskellut (jos tämä ei ole liian henkilökohtainen kysymys). :)

Tuota noin… En ole vastannut tähän, koska pelkään, että minut tunnistettaisiin tämän perusteella, mutta sanotaan nyt näin, että opiskelin matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. :)

Kiinnostaisiko sinua työ terapeuttina?

Ainakin olen itse niin sekaisin, että osaisin samaistua potilaisiin. :D Olen itse asiassa useammankin kerran harkinnut psykologiksi opiskelemista, joten sikäli kiinnostaa. Mutta toisaalta olen joka kerta valinnut jotain muuta, joten ei kai sitten tarpeeksi.

Kuvia omasta elämästäsi olisi kivoja ja esim. kodistasi jotain pieniä yksityiskohtia.

Hyvä idea, teen tästäkin oman postauksensa. :)

Tahtoisitko oman perheen ja lapsia?

Kyllä olisin kovasti halunnut oman perheen. :(

Minkälaisia haaveita sinulla on laihtumisen suhteen?

Ensisijainen ja tärkein haaveeni on se, etten enää kiinnittäisi huomiota, jos laihtuisin. Minusta tuntuu aina kuin olisin pukeutunut neonkeltaiseen kokovartalohuomioasuun ja kaikkien silmät aina väkisinkin osuisivat minuun, missä ikinä olenkin ja se tuntuu minusta aivan hirvittävän epämiellyttävältä. Osa siitä on varmasti kuvittelua, mutta ei kuitenkaan kokonaan, koska toisinaan ihmiset sanovat ilkeitä asioita ylipainostani. Haaveilen siitä, että saisin kulkea kadulla ja ihmisten silmät liukuisivat ohitseni, aivan kuin minua ei olisikaan.

Myös vaatteet ovat olennainen osa, koska minusta olisi ihanaa pukeutua kauniisti, eikä aina vain mahdollisimman peittäviin säkkeihin.

Lisäksi toivon, että saisin sen verran itsevarmuutta, että voisin paremmin tehdä asioita, joita haluaisin tehdä, esimerkiksi harrastaa, mikä taas liittyy tuohon, etten kiinnittäisi enää huomiota.

Ja kai minussa jonkinlainen pienenpieni toivo elää vielä siitäkin, että ehkä voisin saada kavereita, jos laihtuisin, joskin se on aika epärealistinen haave.

Olet ilmeisesti kokeillut useampaan otteeseen pussidieettejä, minua kiinnostaisi, minkä sarjan tuotteen ovat olleet parhaimman makuisia?

Olen kokeillut vähän kaikkea ja aina palannut Nuttriletin suklaapirtelöihin. Ne ovat minulle ainoa maku, joka ei aiheuta millään tavoin inhotusta, enkä olen kyllästynytkään niihin. Myös Naturdietin Mansikka-Vanilja on ihan kohtuullisen hyvää ja pidin myös Naturdietin ananaksesta, kunnes kyllästyin makuun totaalisesti. Allevon tuotteet ovat mielestäni aivan hirveän pahoja, Modifastit olivat ihan ok, mutta ei hintansa arvoisia, koska muut ovat halvempia. Easy Dietilta olen kokeillut vain puuroja ja ne olivat ihan kohtuullisen makuisia, varsinkin, kun ottaa huomioon, etten yleensäkään pidä puurosta. Mitä tulee noihin eri merkkien patukoihin, niin mielestäni ne ovat yllättävän hyviä, mutta ainakin minulla ongelma on se, että syön niitä liikaa. Niitä voi siis ostaa kotiin vain yhden kerrallaan. :) Tykkäsin myös Nutriletin aloituspakkauksen tuotteista, ne tuntuivat ihan oikeilta aterioilta. Mutta jos vain yhtä suosittelisin, niin suosittelisin ostamaan koko satsin Nutriletin suklaapirtelöä. Ja herkkupalaksi Nuttriletin tumma suklaa patukan. 

Minua kiinnostaisi tuleeko sinulle välillä kiusaus että nyt leikkauksen jälkeen et pysyisikään suositellussa kalorimäärässä vaan vähentäisit sitä reippaasti jotta laihtuminen olisi nopeampaa?

Olen edelleen siinä vaiheessa, että enemmänkin haen sitä optimaalista ruokamäärää, millä laihdun eniten. Jos uskoisin, että mitä vähemmän syön, sitä enemmän laihdun, varmaan olisi aivan valtava kiusaus tehdä niin, mutta olen aiemmin ollut ihan kitudieetillä ja tulokset eivät olleet kovin vakuuttavat. Mutta se, mitä saan syödä 1200 kcal:lla tuntuu minusta aika suurelta määrältä ruokaa, joten voi olla, että vähennän kalorimäärää edes vähän.

Minulla on itse asiassa ihan hirveä kiusaus kokeilla nutraamista taas. Lähinnä ihan uteliaisuudesta, että miten se toimisi nyt, kun olen poissa siitä vuoroittaisen nutraamisen ja vuoroittaisen ahmimisen kierteestä. Ja osin siksikin, että olisi kiva, jos viikossa lähtisi edes parin viikon ajan enemmän kuin kilo. Mutta en tiedä onko se kovinkaan järkevää, joten se saa odottaa nyt ainakin toistaiseksi. Ehkä syksyllä.  

Olisiko sinulla tarvetta kirjeenvaihto- tai sähköpostinvaihtokaverille? Haluaisin kovasti tsempata sinua, mutta en haluaisi kaikkia omia juttujani tänne yleisön luettavaksi... :D

Kyllä vain, se olisi mukavaa. :) Osoite on tuossa oikealla, sinne vain postia tulemaan. (Ja tämä koskee kaikkia, jotka haluavat kirjoittaa!)

Minkälaisia pelkoja sinulla oli ennen leikkausta? Onko leikkaus vastannut odotuksiasi?
Toivottavasti leikkaus kohentaa itsetuntoasi, ja voisit aloittaa uuden elämän.

No, ensinnäkin olin jostain syystä ihan varma, että kuolisin. Pelkäsin myös nukutuksen aiheuttamaa sekavuutta, koska olin edellisen nukutuksen jälkeen todella sekaisin todella pitkään. Kumpikin pelko oli onneksi aiheeton. Henkiseltä puolelta pelkäsin sitä, että olisi vaikeaa selvitä ilman ruokaa, koska ruoka ei ole minulle vain ravintoa, se on myös ystävä ja seuralainen ja nautinnon lähde. Mutta siltäkin kannalta on mennyt ihan hyvin, ainakin toistaiseksi.

Leikkaus on oikeastaan ylittänyt odotukseni, koska en ollut yhtään odottanut, että jokin muuttuisi ajattelussanikin. Odotin suuria vaikeuksia sen suhteen, etten enää voi syödä, mutta pienet ruoka-annokset tuntuvat ihan luontevilta. Ainoa pettymys on se, että ruoanhimo ei ole kadonnut minnekään, vaikka sen piti ja se vähän pelottaa minua. Himoitse herkkuja aivan samalla tavalla kuin ennenkin, nyt vain en voi niitä syödä, mikä auttaa hillitsemään itseään. Mutta pelkään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, kun annoskoko kasvaa.

Niin toivon minäkin. :)

Aihe-ehdotus: Kerroit pitäväsi kosmetiikasta, joten olisi kiva, jos esittelisit suosikkituotteesi. :) Myös suosikkimusiikkiasi voisit listata.

Hyvä idea tämäkin, postaukset tulossa myös näistä! :)

Millä tavoin uskot, että laihtuminen muuttaa elämääsi? Tarkoitan sellaisia asioita, mitkä ei suoranaisesta liity pienenemiseen, vaan asioita, joita et ole tehnyt tai voinut tehdä, koska olet ylipainoinen?

Eniten odotan muutosta omassa ajattelussani, että tämä aivan valtava häpeän tunne katoaisi ja uskaltaisin poistua täältä neljän seinän sisältä enemmän. Minä en ole tehnyt paljon mitään viime vuosina tai oikeastaan koskaan, joten jos voisin tuntea itseni edes suhteellisen normaaliksi tai ei ainakaan hirvittävän rumaksi, voisin esimerkiksi harrastaa tai lähteä lomalle. Uskon myös, että kun ei enää ole uhkaa, että joku huutelee jotain ilkeyksiä perään, arki helpottuu. Minulle ylipaino on olut este ihan kaikkeen, joten toivon, että se este myös poistuu kokonaisuudessaan, jos laihdun.

Mitä haluat tehdä 20 vuoden päästä? Tai missä olla? :)

Tämä on nyt ihan hirveän melodramaattinen vastaus, mutta tuskin olen enää elossa silloin. Vanhempani olisivat silloin jo lähes 90. Jos he ovat elossa, optimistisin skenaario on se, että he pärjäisivät ilman jatkuvaa apua, mikä mahdollistaisi minulle oman työn ja hiukan omaakin elämää. Jos eivät, olen silloin omaishoitajana kotona heidän kanssaan ja odottelemme kaikki kolme noutajaa. :/

Minkä väriset sukat sulla on?

Moniväriset raidalliset, pinkki yhtenä värinä totta kai. :)

Miten suhtaudut lisäaineisiin joilla parannellaan ruuan makua tai koostumusta?

Olen vähän kahden vaiheilla. Toisaalta ne ovat luonnottomia ja tarpeettomia, mutta toisaalta en usko skandaalinkäryiseen uutisointiinkaan niiden vaarallisuudesta. En välttele niitä kovinkaan tarkoituksellisesti, vaikka ehkä lisäaineeton –merkintä pakkauksessa houkutteleekin ostamaan. Olen syönyt niin paljon niin hirveää roskaa elämäni aikana, ettei siinä muutama e-koodi paljon enää paina. :/

Millainen suhde sinulla on politiikkaan?

Ei minkäänlaista. En ole tippaakaan kiinnostunut politiikasta ja minusta eri puolueisiin sopii parhaiten sanonta ”samaa paskaa eri paketissa”. Saatan inhota tiettyä poliitikkoa erityisesti, mutta en tunne minkäänlaista suurta sympatiaa ketään kohtaan tai mitään puoluetta kohtaan.  

Millainen on mielestäsi kaunein maisema mitä tiedät?

Merimaisema. Suomen saaristo on aivan uskomattoman kaunista, varsinkin auringonlaskun aikaan. Tai kun kuu heijastuu tyynestä vedestä. Pidän rauhasta ja autiosta maisemasta, mutta pidän myös hektisestä kaupunkimaisemasta. Esimerkiksi New Yorkista tehdyissä julisteissa on aivan uskomattomia maisemia. Kun vielä joskus näkisi New Yorkin oikeastikin!

Oma postaus koiraystävästäsi!

Tulossa tämäkin. :)

Oletko miettinyt osallistuvasi vertaistukiryhmään, jossa on samanlaisen leikkauksen käyneitä?

Joo, olen ajatellut sitä, mutta en ole vielä päättänyt. Mikä minua arveluttaa on se, etten ole halukas kertomaan ihmisille, että olen käynyt leikkauksessa ja maailma on tunnetusti pieni, joten tieto leviäisi ryhmän kautta. Mutta ehkä menen mukaan jossain vaiheessa.

Mikä on sinusta elämässä kaikkein hienointa? Mikä asia saa sinut iloiseksi?

Tämäpä on vaikea kysymys! Ensimmäiseksi tuli mieleen nuoruuteni, kun oli vielä kavereita, heidän kanssaan vietetty aika. Se oli aivan ihanaa, parasta elämässä. Nyt kai parasta on vain olla kotona, saunoa, laittaan takkaan tuli, katsella leffaa. Myös lemmikkini saa minut iloiseksi.

Onko sulla joku sellainen hetki tai ajanjakso elämässäsi, jolloin tajusit, että paino lähtee väärään suuntaan? Jos on, muuttaisitko sitä ajanjaksoa nyt, jos voisit?

Lihoin ihan valtavan nopeasti ja se vain jotenkin tapahtui. Huomasin kyllä lihovani, mutta se tosiaan kävi niin hetkessä, etten edes ehtinyt kunnolla tajuta asiaa. Huomasin lähinnä ihooni ilmestyneet venymisarvet. Totta kai muuttaisin sen nyt, jos voisin mennä ajassa taaksepäin, joskaan en vieläkään tiedä, miksi niin kävi, joten ehkä se tapahtuisi vain uudelleen.

Kiitos kaikille osallistujille, saa kysyä edelleen, jos jotain tulee mieleen. :)

365 päivän haaste, päivät 110 - 129

Day 110: Jotain, mikä tekee sinut onnelliseksi? 

Perheeni. Koirani. Syksy ja sade. Tv. Hyvä kirja. Sauna.

Day 111: Toivotko nähdessäsi tähdenlennon, vaikka toiveesi ei ehkä toteudukaan?

En ole koskaan nähnyt tähdenlentoa ja nyttemmin siitä on tullut eräänlainen taikauskojuttu minulle, koska ajattelen, että jos joskus näen tähdenlennon, minun täytyy olla tarkkaan päättänyt, mitä silloin toivon, enkä halua nähdä sitä ellen ole varma toiveestani. Saatan tähtikirkkaina öinä varoa visusti katsomasta taivaalle. Mutta en minä oikeastaan usko, että tähdenlennon nähdessä toiveet toteutuu. :)

Day 112: Mikä on mielestäsi tärkein osa parisuhdetta?

Minulla ei ole kokemusta näistä asioista, mutta uskon, että ystävyys.

Day 113: Uskotko, että jos jotain haluaa tarpeeksi, sen saa?

En todellakaan usko ja minun elämäni on todiste siitä. Ennemminkin uskon, että asiat saa sattumalta ja harvoin kukaan saa sitä, mitä kaikkein kipeimmin haluaisi.

Day 114: Pidätkö siitä, kun ihmiset ovat suojelevia sinua kohtaan?

En pidä, pidän mieluummin huolen itsestäni.

Day 115: Onko mahdollista olla sinkku ja onnellinen?

Ei ehkä kaikkien kohdalla, mutta kyllä moni on yksinkin onnellinen. Olin nuorena onnellinen, vaikka sinkku olinkin ja tunnen useammankin onnellisen ja elämäänsä tyytyväisen vanhanpiian. Sinkkuus sinällään ei ole koskaan ollut minulle mikään suuri ongelma, mutta henkilökohtaisessa elämässäni parisuhteen puute korostuu, kun ei ole ketään muutakaan ja koska se tarkoittaa myös sitä, etten saa lapsia. Minulla ei ollut valinnanvaraa, mutta vaikka olisi ollutkin, olisin silti todennäköisesti päätynyt olemaan yksin; en ainakaan olisi tyytynyt huonoon suhteeseen vain suhteessa ollakseni. Olen paljon mieluummin sinkku kuin tulen petetyksi ja tai olen huonossa suhteessa, joten tämäkin on niin suhteellinen kysymys, koska eihän kukaan unelmoi suhteesta, jossa mies käy vieraissa jatkuvasti tai on ilkeä tai väkivaltainen, mutta moni kuitenkin päätyy sellaiseen suhteeseen. Olin nuorempana tyytyväinen elämääni vaikka olinkin yksin ja jos en haluaisi lapsia, ei yksinjääminen sinällään olisi ollut minulle mikään valtava tragedia.

Day 116: Yksi mies, joka merkitsee paljon sinulle?

Ei ole ketään sellaista.

Day 117: Jos ottaisit tatuoinnin, millaisen ottaisit?

Minulla on jo tatuointi, mutta jos ottaisin toisen, ottaisin keijukaisen.

Day 118: Ketkä ihmiset elämässäsi inspiroivat sinua eniten?

Elämässäni ei varsinaisesti ole ihmisiä, joten… Mutta ainakin äitini, koska hän osaa tehdä mitä vain.

Day 119: Jotain, jota toivot, ettei sinun koskaan tarvitsisi tehdä?

Tämä on hirvittävän itsekäs vastaus, mutta toivon, etten joudu hoitamaan vanhempiani niin, että heillä on esimerkiksi dementia tai vastaava sairaus. Se olisi minulle todella raskasta.

Day 120: Mikä on horoskooppimerkkisi ja mitä se mielestäsi tarkoittaa?

Ei yhtään mitään. :) Totta puhuen olen hämmästynyt siitä, miten hyvin ihmisten luonne vastaa heidän horoskooppimerkkiään ja olen hyvä arvaamaan ihmisten horoskooppeja.

Day 121: Mitä mieltä olet stereotypioista?

Minusta stereotypioissa on useimmiten aika isokin osa totuutta, eivät ne turhaan ole syntyneet. Mutta ennakkoluulot ovat aina ikäviä ja ihmisten pitäisi ainakin antaa toisille tilaisuus.

Day 122: Mitkä aktiviteetit saavat sinut menettämään ajantajun?

Ainakin saunominen ja uiminen. Usein myös hyvä kirja. Ja nukkuminen; saatan luulla kellon olevan monta tuntia vähemmän kuin se oikeasti on. :/

Day 123: Uskotko, että teini-ikäiset voivat rakastua?

Siinä määrin, missä aikuisetkin. Tai itse asiassa ehkä heidän hormonitoimintansa on jopa paremmin soveltuvaa rakastumiselle.

Day 124: Onko sinulla koskaan ollut tunteita sellaista ihmistä kohtaan, jolla oli joku toinen?

Kenelläpä ei olisi ollut.

Day 125: Oletko koskaan mennyt äärimmäisyyksiin tehdäksesi jonkun onnelliseksi?

Valitettavasti en.

Day 126: Oletko koskaan tullut petetyksi jonkun sellaisen taholta, johon luotit?

Kyllä. Mikä on tavallaan sääli, koska opin olemaan luottamatta keneenkään.  

Day 127: Uskotko toisiin mahdollisuuksiin?

Uskon kyllä, oman tilanteeni takia on kai pakkokin, koska olen tehnyt niin paljon virheitä.

Day 128: Mikä on elämäsi tarkoitus?

Uskon, että elämäni tarkoitus on antaa jotain vanhempieni elämään ja olla tukena heille heidän vanhetessaan.

Jos tässä haettiin jotain filosofisempaa aspektia, niin en usko elämällä olevan sen kummempaa tarkoitusta, kunhan siirrämme geneettistä materiaalia eteenpäin.

Day 129: Suosikkikuukautesi ja miksi?

Syyskuu. Pidän syksystä, syyskuun sää on erityisen kaunis, joulu on jo lähellä, mutta vielä edessä ja saa tunnelmoida ja suunnitella. Illat on pimeät ja sataa ja myrskyää ja… Voi kun olisi jo syyskuu! :)   


maanantai 23. huhtikuuta 2012


Heippa taas! Kävin tänään lenkillä kahdesti, ihan vain sen kunniaksi, että oli niin ihana ilma. Rakastan sadetta ja oli mukavaa kävellä sateisessa säässä. Eilen otin myös käyttööni sykemittarin ja se oli mukana molemmilla lenkeillä. Aamulla mittari näytti kalorinkulutukseksi 496 kcal ja illalla 707 kcal. En sitten tiedä, miten luotettavia lukuja nuo ovat, koska netin mukaan sykemittarit näyttävät aivan liian korkeaa kalorinkulutusta huonokuntoisille, koska huonokuntoisten syke nousee niin helposti. Ja minullakin syke nousi useamman kerran yli 180:n, mikä on kai hirveän paljon. Mutta antaa se nyt ainakin viitteen kalorinkulutuksesta. Ja suurinpiirteinhän tuo vastasi sitä, mitä kalorilaskurin mukaan kokoiseni pitäisi kuluttaa tunnin reippaalla kävelyllä. Eilen mittasin myös kalorinkulutusta, kun en tehnyt mitään ja keskiarvo oli noin 155 kcal tunnissa. Pitäisi varmaan käyttää mittaria koko vuorokausi joskus, että näkisi paljonko peruskulutus on suunnilleen. Kalorilaskurin arvion mukaan sen pitäisi olla noin 2000 kcal/vrk, mutta jos se on suunnilleen 155 kcal hereillä oltuina tunteina, sen pitäisi olla suurempi, mutta painon putoamistahdista näen, ettei ole. Mistä päästään takaisin siihen, että sykemittari näyttää liian suurta kalorinkulutusta huonokuntoisille. Sykkeeni tehdessäni ei mitään on noin 80, se on kai suhteellisen korkea? Mitä se teillä muilla on? Jäin nyt sitten miettimään, että olisi ilmeisesti pitänyt valita sellainen malli, joka huomioi huonon kuntoni, koska jos en voi luottaa noihin kalorinkulutuksiin, niin sittenhän tuo on periaatteessa vain isokokoinen epämukava kello, koska en minä oikeastaan tee mitään pelkästään sillä tiedolla, mitä sykkeeni on.

Viikonloppu sujui rauhallisesti, ellei lasketa sitä, kun sytytin hiukseni palamaan. :/ Onneksi ne paloi vain edestä toiselta sivulta, eikä kokonaan. Ruoan suhteen meni aika metsään, en jaksanut patistaa itseäni syömään järkevästi ja lopputulos oli, että söin sunnuntain aikana kokonaiset kaksi purkkia fetaa. Fetassa on onneksi paljon proteiinia, mutta myös paljon kaloreita. Joskin siltikin söin vähemmän kuin kulutin, mutta tuollaista ei saisi tapahtua. Feta joutunee tomaattikeiton kaveriksi pannaan, kun en senkään kanssa pysy kohtuudessa.

Maistelin myös erilaisia tavallisia ruokia ja paljon varoiteltu salaatti ei aiheuttanut mitään hankaluuksia, ei edes kuulemma kaikista pahin tomaatti. Tein myös munakasta, joka maistui herkulliselta, mutta oli jotenkin liian kiinteää vatsalleni ja siitä jäi huono olo. Ehkä joskus myöhemmin pystyn sitä syömään. Meillä on usein kotona sunnuntaisin perunamuusia ja on niin kummallista kun voin syödä sitä vain ihan pikkuisen ja se on ihan tarpeeksi. Ja tämä kuulostaa varmaan ihan hullulta, mutta olin ihan kauhuissani siitä määrästä, minkä vanhempani söivät. Leikkauksesta on vasta kuukausi, mutta en voi uskoa, että ennen söin niin valtavia määriä! Nyt se pieni keko tuntuu ihan järkevältä ja riittävältä annokselta. Ehkä nukutuksessa ollessani aivoillenikin tehtiin jotain. Luulin, että olisi outoa, kun voi syödä vain hiukan, mutta ei se ole. Se tuntuu täysin luonnolliselta ja oudolta tuntuu se, miten paljon muut syövät, varsinkin kun tiedän, että söin niin paljon itsekin ennen. Luulin myös, että minusta tuntuisi kamalalta, etten enää ikinä voi herkutella ja syödä kasaa herkkuja, mutta ainakaan vielä minusta ei ole tuntunut siltä. Ihan tosissaan tuntuu, kuin myös päässäni olisi muuttunut jokin, ei vain vatsassani. Toivottavasti tämä vaikutus on pysyvä. Mutta en voi ymmärtää, miten palan poistaminen mahalaukusta voi muuttaa ajattelua ja tunteitakin. Se on kummallista. Tai ehkä vain kuviteltua, mutta käytännössä kuitenkin muutos.

Lauantain punnituksessa toivon näkyvän jotakin 111 -alkuista, yritän tämän viikon liikkua mahdollisimman paljon päästäkseni mahdollisimman lähelle tavoitettani ennen toukokuun alkua. Vähän harmittaa, etten saavuttanut sitä alle 110:aa, mutta nyt on vain oltava kärsivällinen. :)

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Arvonnan tulokset ja punnitus

Vihdoinkin toimii tämä netti, olen koko päivän yrittänyt saada sitä päälle. Niin hyvin se ei kuitenkaan toimi, että saisin ladattua kuvia, mutta lisään ne sitten kun onnistuu. Kuvissa siis arvonnan tulokset. Arvonta hoitui ihan perinteisellä nimet lapuille ja hattuun (muumipapan hattuun) -tekniikalla ja sieltä silmät kiinni nostin yhden. Ja onnellinen(?) voittaja on 16. kommentin kirjoittaja nimimerkillä _Alaina_. Onneksi olkoon! Lähetätkö minulle osoitteesi sähköpostiin: coldsquirrel@gmail.com niin palkinto lähtee sinnepäin. Noihin kysymyksiin vastaan sitten erillisessä postauksessa. :) 

Eilinen oli ihan kaoottinen päivä, enkä oikein ehtinyt syömään enkä juomaan mitään ja illalla vaaka näytti riemastuttavat 112,1 kg! Mutta se oli ilmeisesti tulosta nestevajauksesta, koska tänään aamulla virallinen punnitustulos oli 112,6 kg, mikä sekin on kuitenkin kilo vähemmän kuin viikko sitten. Tässä tilanteessa se nyt tietenkin oli tavallaan vähän pettymys; jos en kuitenkaan olisi nähnyt tuota aiempaa tulosta, olisin todennäköisesti ollut tyytyväinen tähänkin. Kaksi ja puoli kiloa viikossa ei kuitenkaan ole mahdollista, joten toiveeni 110:n alituksesta toukokuun alkuun mennessä eivät toteudu. Mutta nykyisestä sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon on matkaa enää kilo ja sata grammaa, joten jospa edes se toteutuisi toukokuun alkuun mennessä. Kaikenkaikkiaan olen ihan tyytyväinen niin kauan, kun suunta on alaspäin. Odotan vain niin malttamattomana tuota 110:n alitusta, koska se on alittunut vain kerran (ja silloinkin sadalla grammalla) bloggaamiseni aikana ja jos sen alle pääsisin, minusta tuntuisi, että sitten olen ihan oikeasti laihtunut. 

Vedestä huomasin sellaisen jutun, että kotona hanasta tuleva vesi ei aiheuta läheskään yhtä paljon pahoinvointia kuin asuntoni hanavesi tai pullovesi. Pitänee ilmeisesti sitten alkaa kantamaan vettä kotoa kaupunkiin. :/ Sitä on välillä todella tuskaa juoda, koska se ei enää maistu hyvältä, kuten ennen ja kun tiedän, että siitä tulee huono olo. Kotona saan ihan kivutta juotua sen kaksi litraa päivässä ja enemmänkin, asunnollani litrakin tuntuu saavutukselta. 

Illalla herkuttelen kurkulla ja fetalla ja tietysti saunon. Rakastan saunomista, voisin istua lauteilla tuntikausia.

Hyvää viikonloppua kaikille! :) 

torstai 19. huhtikuuta 2012

Vielä muistutus

arvonnasta, johon voi osallistua täällä vielä huomisen ajan. Arvon sitten palkinnon jossain vaiheessa lauantaita. 

Olen vieläkin aika shokissa äitini ystävän kuolemasta. Se tuntuu osin täysin epätodelliselta ja osin niin lopulliselta. Ahdistusta aiheuttaa myös se, että joudun osallistumaan hänen hautajaisiinsa kotipaikkakunnallani ja tiedän siellä olevan hänen sukulaisiaan, jotka ovat suurin piirtein ikäisiäni ja jotka eivät tietääkseni tiedä, millainen läski olen nykyään. Hävettää ja ahdistaa jo ennalta. Vaikka kai heillä on parempaakin ajateltavaa kuin minä, mutta silti. Eikä minulla ole mitään sopivaa vaatettakaan, joudun ehkä ostamaan jotain... Ja muutenkin inhoan hautajaisia, koska minusta on niin kauheaa katsella omaisten surua, siitä tulee itsellekin ihan hirveä olo. 

Huomenna on siis periaatteessa kuukausi leikkauksesta. Tai tiistaina oli tasan neljä viikkoa, mutta huomenna kuukausi. Nyt saan alkaa kokeilemaan ihan tavallisia ruokia, joskin luulen aika paljolti jatkavani samalla linjalla. On ihan järjetöntä laittaa mitään ruokaa, kun voin syödä sitä ehkä desilitran. Ja joka tapauksessa minun täytyy huolehtia riittävästi proteiinin saannista ja kasvissyöjänä saan sen helpoiten raejuustosta ja rahkasta. 

Olen tosin miettinyt jonkinlaisen proteiinijauheen ostamista tai patukoiden ehkä? Ostin eilen pari patukkaa, mutta ne olivat mielestäni liian karkkimaisia, vähän kuin huonosti valmistettua suklaata. Ne tuntuivat jotenkin epäterveellisiltä ja tarpeettomilta, eikä niissä ollut kovin paljoa proteiinejakaan. Jauheista olen miettinyt Go Fat Go -haasteessa suositeltua Dietmix:iä, onko kenellekään kokemusta? Mikä teidän kantanne on noihin proteiinipatukoihin? Tai jauheisiin? Tietysti saahan ne proteiinit ihan ruoastakin, mutta luulen, että jossain vaiheessa alkaa rahkan ja raejuuston syöminen riittämään. 

Hyvää viikonloppua! :) 

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Ahdistusta...

Olen ihan hirveän järkyttynyt. En edes ole varma miksi. Ajattelen aivan typeriä asioita, kuten sitä, että nyt hän ei koskaan näe minua hoikempana tai että olin jo suunnitellut valmiiksi, mitä leivon hänelle ensi jouluksi. En tiedä olenko niin järkyttynyt hänen takiaan vai koska tämä nosti pinnalle ajatuksen vanhempieni kuolemasta ja lisäksi olen järkyttynyt koirani kuolemastakin. Josta on jo vuosia. Olen aina ajatellut, että kestäisin vanhempieni kuoltua sen aikaa, että saisin järjestyttyä kaiken, mutta en taida pystyä siihen. Pahinta on, ettei ole mitään keinoa tietää, milloin se tapahtuu. Se voi tapahtua 20 vuoden kuluttua, mutta se voi tapahtua huomenna. Enkä kestä sitä ajatusta. 

Edellisen koirani kanssa sain itseni uskomaan, että todennäköisyyksien takia hän ei kuolisi vielä. Koska hänen rotunsa keski-ikä oli korkeampi, koska kysyin kaikilta kenet tunsin, miten vanhoja heidän koiransa olivat ja miten vanhoina heidän samanrotuiset koiransa olivat kuolleet. Ja sain itseni uskomaan, että hän eläisi vieläkin vanhemmaksi, ihan vain siksi, että rakastin häntä niin kovasti. Mutta hän kuolikin nuorena. Järkytyin ihan hirveästi, kun hänen kaksi vuotta vanhempi emonsa kuoli, mutta silti uskoin hänen elävän vanhaksi. Oli niin hirveää kestää hänen kuolemansa ja vielä aiheuttaa se itse. Olin toivonut, etten joutuisi tekemään päätöstä hänen lopettamisestaan, että hän kuolisi nukkuessaan tai leikkiessään. Joudun aina ajattelemaan, että tiesikö hän, että suostuin hänen tappamiseensa. Oliko hänen viimeinen ajatuksensa, että minä annoin tappaa hänet. Että pidin hänen tassustaan kiinni ja väitin kaiken olevan hyvin, kun eläinlääkäri ruiskutti myrkkyä häneen.

Ihan samoin ajattelen vanhempieni kohdalla; ajattelen tuntemaani yhdeksänkymppistä supermummelia ja sitä, että äitini vanhinkin sisko on vielä elossa ja sitä, ettei suvussamme ole esimerkiksi syöpää ja toivon niiden olevan merkki siitä, etteivät he kuole vielä. Mutta se ei toimi niin, en pysty minkään perusteella päättelemään, kauanko heillä on elinaikaa. Tämä on ihan hirvittävän itsekästä, mutta minä en kestä katsoa heitä jossain sairaalassa, odottaen heidän kuolemaansa ja tietäen, ettei enää ole mitään toivoa. Pahempaa on kai kestää heistä ensin kuolevan kuolema, koska en aio jäädä tänne yksin ja jälkimmäistä minun ei tarvitse kestää. Pelkkä ajatuskin saa minut ahdistumaan aivan suunnattomasti. He ovat kaikki, mitä minulla on, enkä voi edes ajatella heidän menettämistään. Mutta koska olen nuorempi, joudun sen todennäköisesti kokemaan. Ja siltä kannalta toivon, että joudun kokemaan, koska en halua heidän joutuvan kokemaan minun kuolemaani.

Ja minä inhoan taikauskoani, ja sitä että mieleeni tulee kysymyksiä kuten, jos saisin valita, kumman haluaisin kuolevan ensimmäisenä? Millaisen hirviön mieleen edes tulee ajatella jotain tuollaista?! Minun mieleeni tulee aina ihan hirveitä skenaarioita siitä, miten he saattavat kuolla tai mikä olisi pahin vaihtoehto ja ne tuntuvat siltä, kuin jotenkin pyytäisin jotain tiettyä asiaa tapahtuvaksi ja jos niin tapahtuu, se on minun syyni. Vaikka toisaalta taikauskoni sanoo, että se tulee tapahtumaan, mitä en huomannut murehtia ja siksi se on minun syyni. Niin kuin tiedättekö sen tunteen, kun on paha ennakkoaavistus jostakin, eikä sano sitä ääneen ja se tapahtuu? Ja sen olisi pystynyt estämään, jos vain olisi sanonut jotain…

He ovat jo niin vanhoja ja kuten minä, rakastavat ruokaa ja vihaavat liikuntaa ja varsinkaan äitini ei yhtään pidä huolta itsestään. Ja minä olen ollut huonoin mahdollinen lapsi, jonka he olisivat voineet saada, ja he olisivat ansainneet niin paljon parempaa. Ja sen tietäen, en siltikään osaa olla tämän parempi. En vain tiedä mitä tehdä. Yritän sanoa kauniita asioita, mutta ne juuttuvat kurkkuuni ja yritän ostaa heille aina silloin tällöin jotain pientä, mutta… Ja minä olen niin kärsimätön ja sanon suuttuessani hirveitä asioita… Mitä te muut teette vanhemmillenne osoittaaksenne, että he ovat teille tärkeitä? Tai jos teillä on lapsia, mitä toivoisitte heiltä?

Olo on aika sekava, mutta tiedän myös olevani todella surullinen äitini ystävän kuolemasta. Pidin hänestä varsinkin lapsena aivan valtavasti ja hän oli aina mukava minua kohtaan. Ja olen iloinen, että ostin jouluna hänelle kortin, josta tiesin hänen pitävän, vaikka se olikin aivan järjettömän hintainen. Nyt katuisin, jos en olisi sitä tehnyt.

Kuolema on niin outo asia. Ensin ihminen on olemassa; elää ja hengittää ja ajattelee ja yhden pienen hetken kuluttua häntä ei enää ole. Vain ihon sisässään pitämä kasa elimiä ja kudoksia, jotka eivät enää toimi. Jotka eivät enää mahdollista elämistä ja hengittämistä ja ajattelua. Me olemme niin monimutkainen systeemi ja hetkessä se kaikki voi sammua. Eikö se ole ihan mieletön ajatus?! Minulla oli usein kiistoja äitini ystävän kanssa kuoleman jälkeisestä elämästä ja hän aina sanoi, että kuoltuaan hän todistaisi minun olevan väärässä. Jään kai sitten odottamaan vierailua.

En osaa nyt tehdä mitään järkevää, olen niin ahdistunut ja surullinen tästä kaikesta. En vain voi ymmärtää hänen olevan kuollut, se tuntuu täysin epätodelliselta ja niin ahdistavalta. Ja hän oli kuollut koko tämän päivän, minä vain en tiennyt sitä. Hän oli kuollut jo kun heräsin, eikä minulla ollut aavistustakaan. En voi edes kuvitella, miltä hänen perheestään tuntuu.

Ei tässä postauksessa nyt ollut päätä eikä häntää, piti vain purkaa tätä ahdistusta.

Liikuntamuoto helvetistä

Kävin tänään ensimmäisen kerran kunnon lenkillä, tosin olen joka päivä kyllä kävellyt, mutta en niinkään kaloreita polttaakseni. Ei ollut kovin kiva kokemus. Kaupungissa asumisen vaikeus on siinä, ettei missään ole rauhallista paikkaa, jonne mennä, joka paikassa on ihmisiä ja autoja ja melua. Minusta tuntuu kuin olisin juuttunut jonkinlaiseen kaoottiseen painajaiseen, kun liikenteen melu kuuluu ympäriltä ja joutuu väistelemään ihmisiä ja tuuli pyöritti hiekkaa, jota meni silmiin ja suuhun ja hiuksiin ja sähköiset ponnarista karanneet hiukseni liimaantuivat otsaan ja jokainen vesiryyppy aiheutti pahaa oloa ja silmät kirvelivät hiekasta ja valosta ja jossain vaiheessa ajattelin, että jään vain tähän tienvarteen istumaan, kunnes auto ajaa päälleni ja pääsen tästäkin kurjuudesta. Ja vinkkinä teille muille liikkujille; villakangastakki ja käsilaukku eivät ole parhaat mahdolliset lenkkivälineet. :/ Mutta en halua näyttää siltä, kuin olisin lenkillä, joten pitää pukeutua kuin olisin menossa jonnekin. Alku oli siis yhtä tuskaa, kunnes löysin vähän rauhallisemman alueen ja kävelin pidempää reittiä kotiin. Ja lopulta Lady Gaga tuli avukseni iPodistani ja lenkistä jäi oikeastaan aika positiivinen olo. (En millään haluaisi tykätä Lady Gagasta, mutta joudun kai myöntämään liittyneeni Gaga – fanien joukkoon. :/ Varsinkin Edge of Glory on aivan mieletön kappale!) Kävelin 85 minuuttia, mutta jäi oikeastaan sellainen olo, että olisin voinut kävellä pidempäänkin. Pitää huomenna potkia itsensä liikkeelle uudestaan. 

Kalorinkulutusta yritin katsoa tuolta kalorilaskuri.fi sivuilta, mutta en oikein ole varma oliko kävelyni rauhallista vai reipasta. Kävelin kyllä niin nopeasti kuin jaksoin ja pystyin, mutta onko 7,2 km 85 minuutissa rauhallista vai reipasta? Jos se oli rauhallista, kulutin 355 kcal, jos reipasta 675 kcal. Todennäköisesti se oli jotain tuolta väliltä, mutta lähempänä rauhallista. Auttaa, kun saan käyttööni sykemittarin.

Äitini soitti tässä välillä ja kertoi parhaan ystävänsä kuolleen. Se tuntuu todella kamalalta, en edes tiedä mitä ajatella tai tuntea. En ole hirveästi ollut hänen kanssaan tekemisissä viime vuosina, mutta olen kuitenkin tuntenut hänet koko elämäni ajan ja äitini puhuu hänestä koko ajan. Ja hän on nuorempi kuin äitini… Ihan hirveä uutinen. Piti vielä kirjoittaa muutakin, mutta en nyt jaksa keskittyä tähän. Jatkan huomenna.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

:)

Hei taas! Ei minulle ole mitään erityistä sanottavaa(yllättäen! :D), ihan huvikseni aloin kirjoittamaan, samalla kun yritän juoda. Tämä tuntuu nyt ihan mahdottomalta tehtävältä. Vaikka pidän pulloa vieressä ja yritän juoda säännöllisesti, tuntuu kuin veden pinta ei laskisi ollenkaan. Kello on neljä, enkä ole vielä saanut juotua litraakaan. Pitäisi vain kiinnittää tähän enemmän huomiota, mutta kun pitäisi saada päivän aikana jotain muutakin tehdyksi.

Luin netistä jotain lihavuusleikkauksia käsittelevää keskustelua eikä olisi taas pitänyt. Lihaviakin vihataan ihan riittämiin, mutta meitä yhteiskunnan varoilla leikattuja kohtaan tunnetaan ihan erityistä inhoa ja vihaa. En tiedä, miten pystyn suhtautumaan tähän, jos laihdun ja jos tutustun ihmisiin, jotka ajattelevat niin. Se vain ärsyttää minua niin suunnattomasti. Olen samaa mieltä siitä, että läski ei ole kaunista, mutta en silti pysty mitenkään ymmärtämään, miten paljon inhoa jotkut ihmiset kokevat lihavia kohtaan. Mistä se tulee ja miksi?! Olisi kiinnostavaa tietää, mitä läskivihaajan päässä tarkkaan ottaen liikkuu hänen nähdessään lihavan ihmisen… Ehkä lihavuudessa on hyviäkin puolia, koska minusta olisi kauheaa olla ihminen, joka ajattelee niin toisista ihmisistä. No, olen jauhanut tästä aiheesta ihan tarpeeksi ja minun on vain siedettävä se, että monelle lihava ihminen on pahinta maailmassa.  Pitää vain sitten laihempana keksiä keino tunnistaa nämä ihmiset. Tai tuskinpa koskaan edes olen niin laiha, että nämä ihmiset seuraani hakeutuisivat.

Gmail järkkäsi minulle ikävän pikku yllätyksen. Minulla on käytössä kaksi sähköpostiosoitetta, henkilökohtainen ja virallinen ja olen jo joskus vuosia sitten jotenkin (en enää muista miten) laittanut asetukset niin, että virallisen sähköpostin viestit tulevat myös henkilökohtaisen gmail-tilini postilaatikkoon, enkä koskaan käy siellä virallisessa tilissä. Nyt löysin tuolta kaapin perukoilta palauttamattoman kirjastokirjan ja aloin ihmettelemään miksi en ole saanut siitä muistutusta ja huomasin, etten ole pitkään aikaan saanut viestejä tuolta tililtä. Kirjauduin viralliseen sähköpostitiliini ja siellä oli odottamassa paitsi myöhästymismuistutus kirjasta maksuineen, myös muistutukset parista laskusta ja muutakin postia, joka olisi ollut syytä lukea aikanaan. En tiedä miksi näin on käynyt, enkä nyt osannut enää laittaa uudelleen asetuksia niin, että viestit virallisesta sähköpostistani tulisivat gmailin sähköpostiini. Mutta kiitti gmail! En ole koskaan elämässäni maksanut laskua myöhässä tai saanut muistutusta, mutta tulipa nyt sekin koettua. Ja harmittaa myös se, että nyt sitten pitää muistaa käydä katsomassa myös virallista sähköpostitiliäni, sekä myös anonyymia sähköpostitiliäni, tällä oikuttelevalla ja toivottoman hitaalla nettiyhteydelläni. Teki mieli heittää kone parvekkeen ovesta ulos. Minä arvostan sitä, ettei minun enää tarvitse mennä pankkiin maksamaan laskujani tai soittaa puhelimella, kun pitää hoitaa jotain virallisia asioita, mutta silti kaipaan aikoja, kun ei ollut edes kännyköitä, saati sitten nettiä.

Tämä voi olla ennenaikaista iloa, mutta minusta tuntuu, kuin olisin aivan hiukan pienentynyt. Isoimmat housuni tuntuvat selvästi väljemmiltä kuin ennen. Tai sitten ne ovat venyneet pesussa. Tai minä vain kuvittelen. Mutta mukavalta se tuntuu silti. :)

365:n päivän haaste, päivät 91- 109

Day 91: Kirja, jonka luit koulussa ja joka ei ollut täysin hirveä?

Minä olen lukenut niin paljon… Mutta jos nyt puhutaan kouluun liittyvistä ns. pakollisista kirjoista, niin Tuntematon sotilas oli todella positiivinen yllätys.

Day 92: Mitä opit koulussa vain olemalla paikalla?

Minä en koskaan tehnyt mitään, joten kaiken mitä opin, opin vain ilmestymällä paikalle. Minulla on aika hyvä yleissivistys, joten siitä on kai kiittäminen kouluani (ja kummallista muistiani).

Day 93: Mitä vastakkaiseen sukupuoleen liittyvää et pysty ymmärtämään?

Tästä voisin kirjoittaa vaikka kirjan, koska minä en ymmärrä miehiä ollenkaan. Minusta miehet ovat kummallisimpia otuksia, joita koskaan on ollut olemassa, ja minun on hyvin vaikea uskoa, että meidän väitetään kuuluvan samaan lajiin. Luulen, että tulevaisuudessa tiedemiehet vielä keksivät, ettemme ole millään tavoin sukua keskenämme, satumme vain näyttämään samankaltaisilta.  

Day 94: Pidätkö ajatuksesi omana tietonasi?

Olen arka puhumaan julkisesti, mutta puolustan kyllä näkemystäni, jos on kyse asiasta, joka on tärkeä minulle. En pelkää olla eri mieltä kuin muut, mutta pelkään huomiota, joten riippuu asiasta, sanonko mitään vai en.

Day 95: Kuvaile säätä juuri nyt.

Keväinen sää, aurinko paistaa, on lämmin ja ilmassa lentää pölyä.

Day 96: Mitä rakastat eniten isovanhemmissasi?

En ole valitettavasti tavannut yhtäkään isovanhemmistani.

Day 97: Jotain, mitä olet aina pohtinut?

Hmm… Montaakin asiaa, mutta… Ainakin olen aina pohtinut sitä, että mitä minusta ja elämästäni olisi tullut, jos en olisi koskaan lihonut. Sitä en valitettavasti saa koskaan tietää, mutta ehkä saan joitain viitteitä, jos laihdun.

Day 98: Mikä olisi vaikein ja pelottavin asia, jonka saatat joutua kohtaamaan elämäsi aikana?

Vaikeinta tulee olemaan vanhempieni kuolema ja yksin jääminen.

Day 99: Onko sinusta parempi, että on muutama hyvä ystävä vai paljon kavereita?

Muutama hyvä ystävä olisi mielestäni parempi.

Day 100: Mikä on parasta iässäsi?

Ei kerta kaikkiaan mikään. On paskamaista olla vanha, ei siitä mihinkään pääse, vaikka kuinka naistenlehdet kirjoittaisivat, miten kolmekymppiset vuodet on elämän parasta aikaa ja miten 40 on uusi 20. Eikä ole!   

Day 101: Haluaisitko matkustaa ulkomaille oppiaksesi maailmasta?

Voi kyllä vain! Se olisi ihanaa ja yksi suurimmista unelmistani.

Day 102: Mitä olet oppinut elämässä?

Enpä paljoa. Sanotaan, että virheistään oppii, mutta minä en selvästikään opi. :D

Day 103: Uskotko jumalaan?

En usko.

Day 104: Kolme sanaa, joita käyttämättä et selviä koko päivästä.

Minulla ei tietääkseni ole tapana käyttää mitään muotisanoja, eikä kauheasti esim. kiroile, joten enpä tiedä. Monena päivänä puhun vain äitini kanssa ja kun ei minulle yleensä ole tapahtunut mitään, puhumme lähinnä äitini asioista ja hän hoitaa enimmäkseen puhumisen, minä kuuntelun.

Day 105: Kuvaile suosikkipaikkaasi maailmassa.

Se olisi varmaankin Koti. (Lapsuuden)kotini on vanhahko maalaistalo pienellä paikkakunnalla keskellä metsää ja peltoja. Se on rauhallinen paikka luonnon keskellä. Mitäpä siitä voisi sanoa… Se on kai aika tyypillinen suomalainen talo. Minulle se on ainoa koti, joka minulla on koskaan ollut.

Day 106: Joku, jonka tuomitsit ensivaikutelman takia?

Muodostan aika herkästi vaikutelman ihmisestä, mutta olen oppinut antamaan ihmisille tilaisuuden siitä huolimatta. Joskus olen oikeassa, joskus väärässä. Joskus negatiivisessa mielessä, joskus positiivisessa. Yritän olla takertumatta ensivaikutelmaani.  

Day 107: Lemmikkisi nimi?
Anonymiteetin takia en voi vastata tähän, koska lemmikeilläni ei ole ihan perinteiset Musti/Mirri nimet.

Day 108: Onko helpompaa antaa anteeksi vai unohtaa?

Anteeksiantamisen voi valita, unohtamista ei. Tosin kaikkea ei kai voi antaa anteeksikaan.

Day 109: Jos olisit supersankari, minkälaisia voimia sinulla olisi?

No ainakin näkymättömyys olisi ensimmäinen valinta. Minusta olisi ihanaa, kun kukaan ei kiinnittäisi minuun huomiota. Voisin myös olla todella vahva ja… Onpas tämä vaikea kysymys! Ajatusten kuuleminen olisi mielenkiintoista, mutta varmaan myös aika yksinäistä ja raskasta. Samoin hyvin korkea äo. Ehkä minä olisin vain näkymätön ja supervahva.
 

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Laihtumisen teoriaa

Vaaka näytti aamulla tasan 113 kg, joten haaveet sadankympin alittumisesta toukokuun alkuun mennessä ovat aika lailla mennyttä. No, sille ei voi mitään ja olen kuitenkin iloinen pienestäkin pudotuksesta. Kolmen kilon pudotusta varten pitäisi kuluttaa 21 000 kilokaloria enemmän kuin mitä syön eli 1500 kcal päivässä. Jos peruskulutukseni on suurin piirtein 2000 kcal/päivä, minun pitäisi siis liikkua 700 kcal:n edestä joka päivä eli kävellä reippaasti puolitoista tuntia päivässä. Hmmm… Tosin luulen, että peruskulutukseni on pienempi, koska jos tuo pitäisi paikkansa, olisi minun nytkin pitänyt laihtua edes se kilo viikossa, koska olen kuitenkin jonkin verran liikkunutkin. 

Kokonaisuudessaanhan minun pitäisi 75 kiloon mennessä kuluttaa energiaa 273 000 kcal!! Se on aika hurja luku. Tosin vielä tässä painossa tuntikin reipasta kävelyä kuluttaa melkein 500 kcal, joten tuon määrän kuluttamiseen minun pitäisi kävellä vain 24 päivää yötä päivää. Tai vuoden ajan vajaan kaksi tuntia päivässä. Mikä ei itse asiassa kuulosta kovin suurelta vaatimukselta melkein 40 kilon pudotusta ajatellen. Se käytännön toteutus taas taitaa olla toinen juttu. Mutta yritän kävellä tunnin päivässä ja harrastaa toivottavasti muutakin liikuntaa. Auttaa, kunhan saan sykemittarin käyttööni, sen kanssa olen ajatellut ottaa tavoitteeksi kuluttaa 500 kcal päivässä.

Tuo 113 kg on kuitenkin sellainen, ettei se ole alittunut sitten viime alkusyksyn, joten olen aika positiivisella mielellä siitä huolimatta, etten tavoitteeseeni todennäköisesti pääsekään. Yritän nyt kovasti päästä siitä ajattelusta, että miten paljon minun pitäisi laihtua ja miten paljon joku muu on laihtunut. Olen yrittänyt laihduttaa yli kymmenen vuotta, oikeastaan koko elämäni, joten jos se nyt vihdoin tapahtuu, niin muutamalla kuukaudella ei ole merkitystä. Toivon silti edelleen alittavani satasen viimeisestään heinäkuun aikana. Mutta vain toivon, en odota laihtuvani enkä tavoittele sitä.

Toivoisin myös pääseväni eroon sellaisesta ajattelusta, että pari viipaletta juustoa iltaisin on ihan katastrofi ja pilaa kaiken. Tarpeettomiahan ne ovat, enkä niitä joka ilta syö, mutta kun ennen olisin todennäköisesti syönyt kokonaisen pussillisen perunalastuja ja muita herkkuja lisäksi, ei pari juustoviipaletta ole niin paha asia ruoanhimoon syötynä. Minua ärsyttää oma ehdottomuuteni ja se on monta kertaa pilannut laihdutukseni, koska kun olen sortunut pikkuisen, se on tuntunut minusta syyltä luovuttaa. Niin kuin pääsiäisenä tätini tarjosi minulle karkkia, enkä kehdannut kieltäytyä ja olin sen jälkeen päiväkausia ihan masentunut, koska olisin halunnut olla ihan täysin ilman mitään herkkuja ja nyt olen niin pettynyt itseeni, edelleenkin. Vaikka kyse oli vain parista karkista. Silti ajattelen, että olisi ollut niin hienoa sanoa vaikka jouluna, että olen ollut kymmenen kuukautta täysin ilman mitään hyvää.

Perjantaina jouduin käymään äitini kanssa sukulaisten luona, joita en ollut tavannut ennemmin ja keskittyessäni johonkin muuhun, sain eteeni noin ämpärin kokoisen kahvimukin. Ajattelin, etten ikinä saa sitä kahvimäärää alas, mutta en kehdannut sanoakaan mitään. Aikansa se otti, eikä tosiaan ollut mukava kokemus, mutta lopulta onnistui. Tosin he vaikuttivat aika loukkaantuneilta, kun en ottanut mitään tarjottavaa, mutta en pystynyt. Jäin miettimään, että miten jatkossa toimin esimerkiksi sukulaisten seurassa ruoan suhteen. Minulla on useampikin sukulainen, jotka yrittää koko vierailun ajan tuputtaa jotain ruokaa ja loukkaantuvat ihan verisesti, jos ei vieras heidän mielestään syö tarpeeksi. Olen ennenkin yrittänyt selittää laihduttavani, mutta sillä ei ole ollut mitään vaikutusta. Itsekin jollain tavalla ymmärrän; minua kyllä jossain määrin ärsyttää, jos vieraalle ei kelpaa mikään tarjottava. Mutta mitä ihmettä teen jatkossa, kun en yksinkertaisesti voi syödä?!

Ai niin, pari käytännön juttua. Ensinnäkin vasta tänään huomasin kommentti osiossa tuollaisen roskapostikansion, jonne oli muutama kommentti (jo aikoja sitten) joutunut. Pahoittelut siitä, en ollut edes huomannut tuota kansiota. Kaikki kommentit ovat tervetulleita, enkä ole kenenkään kommentteja poistanut.

Poistin myös tuon raivostuttavan sanavahvistuksen, en ollut senkään olemassaoloa omassa blogissani tajunnut. Minä muuten saatan olla osin robotti, koska minulla on todella suuria vaikeuksia saada niitä sanoja oikein, kun kirjoitan kommentteja muiden blogeihin.

Ja kolmas asia; sain viestiä, etteivät uusimmat kirjoitukseni jostain syystä näy. En tiedä miksi, enkä
tiedä, mitä voisin sille tehdä. :/ En minä kuitenkaan ole minnekään kadonnut!

Lauantain viralliseen punnitukseen mennessä toivon ainakin muutaman sata grammaa kadonneen. Tai ainakin sadallakahdellatoista alkavaa lukua. :)

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Hei taas!

En voi uskoa, että leikkauksesta on tiistaina kuukausi! Niin kauan kuin sitä jännitin ja nyt se on jo kaukana takana! Olokin on oikeastaan parempi, mihinkään ei nyt satu, eikä ruoka aiheuta yhtä paljoa pahoinvointia. 

Syömisen suhteen tämä viikko on ollut ihan katastrofi. Yhtäkkiä huomaan kuluneen neljäkin tuntia, enkä ole syönyt tai juonut mitään, enkä varsinkaan ole syönyt tarpeeksi proteiinia. Pitää yrittää kovemmin ensi viikolla. Tämä on todella haasteellista minulle, koska oikeastaan koko aikuiselämäni olen syönyt kahdesti tai joskus harvoin kolmesti päivässä. Aamulla puuroa, satunnaisesti päivällä jonkin välipalan tapaisen ja sitten yhden ison yhdistetyn päivällisen/illallisen/herkuttelun illalla. Kuusi ateriaa päivässä vie ihan mielettömästi aikaa, vaikka en varsinaisesti valmistakaan niitä, varsinkin, kun joudun syömään niin hitaasti. Tämä tulee olemaan suurin kompastuskiveni, onneksi kuitenkin tällä kertaa liian vähäisen syömisen muodossa, eikä toisinpäin.

Toinen ongelma on nuo maitotuotteet, jotka nyt ovat keskeisin asia ruokavaliossani. En ole koskaan oikein välittänyt mistään maitotuotteesta, lapsena sain lääkärin määräyksestä jäätelöä joka päivä, koska äitini ei saanut minua syömään maitoa tai jugurttia tai mitään vastaavaa. Maitoa en edelleenkään pysty sinällään juomaan, mutta jos sekoitan siihen hiukan kaakaota, saan sen alas. Aikuisena olen yrittänyt oppia syömään maitotuotteita, mutta eivät ne edelleenkään maistu kovin hyviltä. Piimään ja luonnonjugurttiin olen oikeastaan jossain määrin tykästynytkin, mutta nyt kun melkein kaikki mitä syön, kuuluu maitotuotteisiin, on syöminen aika pakkopullaa, kun mikään ei maistu hyvältä. Se on sinällään hyväkin, en sitten ainakaan syö liikaa. 

Tänään aion kokeilla syödä hiukan perunamuusia ja kastiketta. Kuukausi tosiaan tulee täyteen vasta tiistaina, mutta olen myös kokeillut jo syödä näkkileipääkin, koska meni hermot kuiduttomaan ruokavaliooni, eikä sekään aiheuttanut mitään ongelmia. 

Punnituspäiväksi vaihtui nyt sitten lauantai, mutta eipä olleet kovin kummoisia aamun tulokset, vain 300 grammaa miinusta tiistaista. En voi ihmetellä, koska viikon syömiset meni niin huonosti. Tosin ensin vaaka näytti 113,5 kg, mutta kokeiltuani uudelleen 113,7 kg, joten jouduin käymään vaa'alla ainakin kymmenen kertaa saadakseni 113,6 kg:n keskiarvon... Hmmm... 

ps. Vielä olisi aikaa osallistua arvontaan. Palkintona on koru, suklaata ja S-ryhmän lahjakortti. (En keksinyt mitään omaperäisempää, sori... :)) 

torstai 12. huhtikuuta 2012

Nokturnaalista nurinaa

En saa taaskaan nukuttua. Tämä ei tuntuisi olevan sama ongelma kuin ennen, melatoniini kyllä väsyttää ihan samoin kuin aiemminkin, mutta en vain saa nukuttua. Alan olla todella väsynyt, koska en ole leikkauksen jälkeen nukkunut kunnolla, ainoastaan pätkittäin. Heräilen koko ajan ja sen jälkeen pyörin levottomana sängyssä toivoen, että nukahtaisin uudelleen, koska tiedän, että päivällä olen ihan poikki. Enkä uskalla nukkua päivällä, koska pelkään unirytmini taas menevän sekaisin. 

Minusta myös tuntuu, ettei minulla ole yhtään energiaa. Kävelin tänään yhteen kauppaan, joka on syrjässä bussireiteiltä ja kävellessäni sieltä takaisin minusta tuntui, etten yksinkertaisesti jaksa kävellä, kuin en enää pystyisi siirtämään jalkoja eteenpäin. Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut siltä. Hetken mietin, että kehtaisinko vain istua kadulle lepäämään. Jotenkin jaksoin bussipysäkille ja bussissa ihan vakavissani harkitsin kiertäväni koko bussireitin ympäri, koska en jaksa nousta ja kävellä kotiin. Läskeistäni huolimatta olen aina jaksanut kävellä vaikka kuinka paljon ja olen pysynyt muiden mukana, mutta nyt tuntuu kuin en jaksaisi mitään.

Kaikki mitä syön aiheuttaa lievää pahoinvointia. Se kyllä menee muutamassa minuutissa ohi, eikä ole kovin vahvaa, mutta se tekee syömisestä hankalaa ja aikaa vievää. En ole pariin päivään syönyt läheskään tarpeeksi, enkä varsinkaan juonut tarpeeksi, mutta en nyt pysty.

Nuo haavat ovat myös alkaneet sattua, ilmeisesti koska olen yrittänyt liikkua, toinen nilkka sattuu, eilen lonkkaan sattui niin paljon, että jouduin hyppäämään bussiin kesken lenkin ja pää särkee koko ajan. Se on varmaankin oire siitä, etten juo tarpeeksi. Kummallista, kun kaikki on jotenkin huonosti; minulla on yleensä aina fyysisesti hyvä olo ja olen terve kuin pukki, varsinkin nyt, kun nukkuminen ei enää aiheuta ongelmia. Paitsi, että se nyt taas aiheuttaa, mutta toivottavasti eri syystä kuin aiemmin ja palautuu normaaliksi. Nykyiseksi normaaliksi, ei normaaliksi pitkällä aikavälillä katsoen.  

Pelkkää valitusta nyt tämä postaus… Ihmiset aina kertoo, miten hyvä olo heillä on, kun he syövät terveellisesti ja liikkuvat. No, minulla on aivan mahtava olo, kun olen syönyt koko päivän herkkuja sohvalla maaten (paitsi henkisesti). Silloinkin, kun aiemmin olin pidempään dieetillä, enkä syönyt mitään hyvää, vaan pelkästään terveellistä ruokaa, minulla oli koko ajan jossain määrin huono olo. En tiedä onko se kuvittelua vai oikeasti fyysistä, mutta terveellinen ruoka ei ole koskaan elämässäni saanut oloani hyväksi. Ja liikunta… Siitä vasta hirveä olo tuleekin. Jo silloin nuorena, kun vielä liikuin, tiesin, että minun pitää aina varata pari tuntia liikunnan jälkeen siihen, että pahin menee ohi. Ehkä minä olen allerginen terveelliselle ruoalle ja liikunnalle? Niinä muutamana vuotena, kun lihottuani 75 kiloon lakkasin välittämästä ja söin mitä huvitti, voin aivan loistavasti. En ollut koskaan kipeä, ei edes flunssaa moneen vuoteen. Aloitettuani laihdutuksen, aloin saamaan flunssan kerran pari vuodessa. Eikö terveellisellä ruoalla pitäisi olla päinvastainen vaikutus? 

En oikeastaan edes kovin vakavissani valita; jos laihdun, se on hyvinkin tämän kaiken arvoista. Toivoisin vain pystyväni nukkumaan, koska en jaksa enää valvoa ja olla väsynyt.

Ja missä ihmeessä viipyy suosikkiasiani keväässä; sade?! Pidän kevätsateesta jopa enemmän kuin syyssateesta, koska se kuulostaa ja tuoksuu paremmalta. Pitänee sitä odotellessa tyytyä Youtuben versioon.

Jospa taas yrittäisi. Hyvää yötä! :)

tiistai 10. huhtikuuta 2012

113,9 kg

Kokonaiset 400 grammaa. Mitä siihen voi edes sanoa. Näinkö tämäkin sitten menee. :/ Vaikka ennustinkin, että laihtuminen tulee parhaimmassakin tapauksessa olemaan hyvin hidasta, olen silti niin pettynyt. Nyt mietin, että olisiko sittenkin pitänyt suostua ohitukseen. 

Olen syönyt ohjeiden mukaan ja melkein joka päivä myös tarpeeksi proteiinia. En tiedä pitäisikö syödä vähemmän vai yrittää edelleen sillä 1200 kcal/ päivä. 

Punnituspäiväksi vaihtuu lauantai, koska jätin vkl vaa'an kotiin, enkä ainakaan toistaiseksi tuo sitä asunnolleni. 

Olen niin pettynyt, etten osaa edes kirjoittaa mitään muuta. :/ 

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Thinspiration

Lueskelin muutamaa itseäni huomattavasti pienemmän laihdutusblogia ja melkein jokaisella on nähtävillä tavoitekuvia, joissa poseeraa joku täydellisen vartalon omaava malli. Tuli surullinen olo, koska vaikka onnistuisinkin laihtumaan, vaikka harrastaisin kunnollista liikuntaa joka ikinen päivä, vaikka lopulta minulta poistettaisiin löysää nahkaa kirurgisesti, en voi koskaan saada kaunista tai edes normaalia vartaloa. Minun ei ole järkeä postata mitään thinspiration kuvia, koska paras, mitä voi toivoa, on se, että pystyn edes suunnilleen peittämään roikkuvan vanhan naisen vartaloni vaatteilla. Uskon, että pelkkä pienempi lukema vaa’alla olisi minulle ihan valtavan hieno ja suuri juttu ja olisin siitä todella iloinen, mutta en voi koskaan korjata lihavuuden aiheuttamaa vahinkoa. En voi enää koskaan mennä julkiselle rannalle uimaan, en voi koskaan mennä yleiseen saunaan, en voi riisuutua esim. liikuntapaikan pukuhuoneessa, en voi koskaan pukeutua pieniin kesävaatteisiin… Minulla ei ole kavereita, mutta jos olisi, en voisi mennä heidän kanssaan saunaan tai uimaan tai harrastamaan liikuntaa. Normaalipainoisenakin joudun lopun elämääni maksamaan lihavista vuosistani, enkä voi koskaan elää samalla tavalla tai tehdä samoja asioita kuin ne, jotka ovat aina olleet normaalipainoisia. No, virheistään joutuu maksamaan, mutta olisi ihanaa, jos minäkin voisin haaveilla kauniista vartalosta. 

Toivon, että voisin vain iloita mahdollisesta laihtumisesta, mutta ehkä on hyväkin yrittää valmistautua siihen, että vartaloni tulee olemaan mahdollisesti jopa rumempi kuin nyt, eri tavalla vain. Enkä nyt tarkoita, ettenkö olisi ihan mielettömän innoissani siitä, että vihdoinkin saatan laihtua, mutta tavoitteeni ovat niin kovin erilaiset kuin niillä, jotka laihduttavat vain muutamia liikakiloja. Salaa pelkään, että tulen näyttämään jopa pahemmalta kuin osaan kuvitella, että en ole ollenkaan varautunut siihen, miltä tulen näyttämään. TV:ssä näin joskus naisen, joka oli leikattu saman ikäisenä kuin minä ja hänen vartalonsa roikkui todella pahasti. Korjauksenkin jälkeen lopputulos oli todella rujo. Muutenkin inhoan vanhenemisen fyysisiä merkkejä ja luulen, että minulle tulee olemaan todella rankkaa katsoa kahdeksankymppisen vartaloa peilistä. Pitäisi jotenkin osata varautua siihen, mutta en oikein tiedä miten.

Syöminen tuntuu jossain määrin hankalalta. Olen todella kyllästynyt syömään koko ajan ja syömään samoja (pahalta maistuvia) ruokia koko ajan ja aika syömisten välillä on alkanut pidentyä. Minulla on jäljellä noita Naturdietin kamalia pirtelöitä, joten otan varmaan ne avuksi, että saisin syötyä tarpeeksi. Ennen söin yleensä kaksi kertaa päivässä, joten kuusi kertaa tuntuu ihan älyttömältä, varsinkin, kun lisäksi pitää juoda välipaloiksi kolme lasillista maitoa. Ja kun se syöminen kestääkin niin kauan… Mutta niin minun nyt pitäisi lopun elämääni jotenkin onnistua tekemään.

Nyt pitää mennä TAAS syömään; edelleen hyvää pääsiäistä kaikille! :)

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Hyvää pääsiäistä!

Taas on pääsiäinen. Lapsena tykkäsin pääsiäisestä ja odotin sitä koko kevään. Silloin joskus 80-luvulla ennen pääsiäistä tuli aina kotiin ärrältä kuponkeja, joilla sai ostaa karkkeja, joita ei yleensä ollut kaupoissa ja sain aina vanhemmiltani rahaa ostaakseni niitä. Muistan erityisesti pääkallon muotoiset isot mustat ja punaiset tikkarit ja pienet Kinder-munat, joita nykyään saa joka paikasta. Pääsiäisenä haettiin polkupyörä varastosta ja vietin päivät ajellen. Lapsena rakastin pientä punaista pyörääni, minulla on itse asiassa se vieläkin. Nykyään pääsiäinen tarkoittaa minulle oikeastaan vain lomaa, varsinkin, kun se ajoittuu kammoamaani kevääseen. Mutta on mukavaa tuoda sisälle koivunoksia ja pajunkissoja ja availla pääsiäismunia. Tänä vuonna suklaat tosin menee pakastimeen odottamaan sopivampaa aikaa niiden syömiseen.

Elämä on kiinnostavaa tämän uuden hajuaistini kanssa. Leikkaus muuttaa joidenkin ihmisten hajuaistia ja olin siitä huolissani, koska olen aina ollut yliherkkä hajuille. Jouduin laittamaan sinappipurkin kiinni solmittuun muovipussiin, koska haistoin sen jatkuvasti, vaikka se oli kaapissa ja pullo kiinni. Eilen pesin vessaa Domestoksella, enkä kestänyt hajua, vaikka ennen se ei ole ollut mikään ongelma. En ole vielä joutunut kenenkään tupakoivan lähelle, mutta se tulee varmasti olemaan entistä suurempi ongelma, koska pelkkä vaatteisiin tarttunut tupakan haju on aina aiheuttanut huimausta, puhumattakaan siitä, jos joku suoranaisesti polttaa lähelläni. Myös makuaistini on jossain määrin muuttunut. En tosin ole vielä kokeillut montaakaan ruokaa, mutta ennen niin rakastamani Starbucksin kahvijuomat eivät maistu oikein miltään muulta kuin rasvalta, samoin Kalinka-jugurtit, jotka ennen olivat suosikkejani, ovat nyt aivan liian makeita. Tuntuu myös todella kummalliselta, miten ruoanhimo menee ohi niin pienestä määrästä ja ihan tavallisesta ruoasta. Ennen saatoin syödä hesepatonkin, pari purkkia fetaa, pussillisen perunalastuja dipin kanssa, pari pötköä suklaata ja litran limsaa. Kerralla. Eilen himoitsin ihan mielettömästi ruokaa ja söin puoli purkkia jugurttia ja ehkä desin maitokaakaota. Sen jälkeen ei mahtunut lisää, eikä tehnyt mieli mitään. Se tuntuu oudolta, mutta mielettömän hienolta. Jos tämä jatkuu, ainoaksi katumuksen aiheeksi jää se, etten tehnyt tätä jo vuosia sitten.

Sen sijaan alan olla todella väsynyt, koska nukun edelleen huonosti. En oikein edes tiedä, mikä minua valvottaa, mutta heräilen herkästi ja sen jälkeen on vaikea nukahtaa uudelleen. Osin se varmaan johtuu siitäkin, että nukun yleensä vatsallani ja nyt joudun noiden haavojen takia nukkumaan selälläni, mutta olen myös nähnyt painajaisia ja ahdistus on alkanut palailemaan. Viime yönä ajattelin jo nousta ylös, koska oli niin ahdistunut olo, mutta yritin nukkua ja näin kamalia unia. Muun muassa sellaisen, että olin tänne blogiin saanut yhden yön aikana 98 viestiä, joissa kaikissa haukuttiin minua ja sanottiin aivan kamalia asioita minusta. Istuin koneen ääressä ihan surullisena ja mietin, että mitä ihmettä vastaan kaikkiin näihin viesteihin. Unessa se tuntui todella kamalalta. Mikä on kai loogistakin, koska ainoastaan blogissani olen täysin oma itseni ja olen aina ajatellut, että jos joku tuntisi minut sellaisena kuin ihan oikeasti olen, minua vihattaisiin. Mutta onneksi se oli vain uni, ei löytynyt vihaviestejä aamulla. :) Tämä kai tarkoittaa, että pienemmästä mahasta on tulossa osa arkea ja ajatukseni eivät enää keskity siihen, vaan palaavat normaalitilaan, johon kuuluu ahdistus. Inhottavaa.

Mutta ehkä mielialani muuttuu, jos paino jatkaa laskuaan. Tosin nyt se on edelleen 114,3 kg. Samoin viime viikolla se pysyi 115,2:ssa koko viikon, kunnes juuri sopivasti tiistaina vaaka näyttikin vähemmän. Ehkä se tekee tällä viikolla saman. Toisaalta tuntuu oudolta olla iloinen kilostakin, koska olen viime vuoden aikana nutrannut niin monta kertaa ja sen takia toivonut useamman kilon pudotusta viikossa. Mutta nutraus oli aina väliaikaista, tämä on toivottavasti pysyvää.

Nyt pitää viedä haukku ulos. Hyvää pääsiäistä kaikille!:)


tiistai 3. huhtikuuta 2012

Viikkopunnitus

Kaksi viikkoa leikkauksesta ja vaaka näyttää 114,3 kg. Vain 900 grammaa viime viikosta, mutta on sekin jotain. Tiedän, että joillain leikatuilla paino on lähtenyt putoamaan huimaa vauhtia, mutta toisilla pudotus on ollut suuresta ylipainosta huolimatta aika hidasta. Pääasia, että paino putoaa, mutta olin kyllä toivonut kuuluvani niihin ensin mainittuihin. En oikein tunne edistyväni minnekään, ennen kuin pääsen sellaisiin lukemiin, joissa en ole käynyt pitkään aikaan. Edes se alle 110 tuntuisi varmaankin jo laihtumiselta, koska viimeiset pari vuotta olen painanut yli sen. Satanen ei ole alittunut sitten vuoden 2008(!!), joten se tuntuisi sitten uskoakseni ihan tosissaan laihtumiselta. Mutta; olen ihan tyytyväinen tähänkin, pääasia, että se putoaa, vaikka sitten hitaastikin.

Tämä ei oikeastaan tunnu poikkeavan mitenkään merkittävästi tavallisesta laihdutuskuurista, jos ei nyt huomioida sitä, että jos sorrun syömään, tuloksena siitä on vähintään hirveä olo, äärimmäisessä tapauksessa kuolema. Mahalaukun pienentämisen pitäisi poistaa nälän tunne ja myös mielitekojen pitäisi vähentyä tai kadota, mutta minulla ei ole tapahtunut kumpaakaan noista. En tällä hetkellä mitenkään ihan epätoivoissani himoitse herkkuja, kuten joskus ennen, mutta eivät mieliteot kadonneetkaan ole. Mutta tämä poistaa itsekurin tärkeyden pelistä, koska minä en voi syödä kuten ennen, vaikka haluaisinkin. Enkä tietenkään haluakaan.

Netistä löysin tiedon, että noin 1200 kcal on leikatuille sopiva ja se tuntuu myös aika luontevalta määrältä ruokaa. Tosin sitä vartenkin saan syödä mielestäni jatkuvasti, mutta se pitää päivällä nälän suunnilleen poissa, enkä joudu kuitenkaan syömään väkisin. Aamuisin kyllä on ihan kauhea nälkä, mutta se on kai vain hyvä. Lähden siitä, että tarvitsen noin 70 grammaa proteiinia päivässä, joten kolmesta vaaditusta maito/piimälasillisesta saan 30 g, purkillisesta rahkaa 22,5 g ja purkillisesta raejuustoa 36 grammaa. Lisäksi pitää syödä pari ruokalusikallista 60 prosenttista kasvimargariinia, jota laitan aamupuuroon ja kasviskeittoon. Loput syön sitten, mitä huvittaa. Mitään ns. hyvää en ole syönyt ja tarkoitus olisi, etten syökään. Kokeilen sitten joskus myöhemmin, mitä voin syödä ja minkä verran, mutta toistaiseksi aion olla täysin ilman. Ainoa ns. herkku on nuo kahvijuomat, mutta niistä tulee kuitenkin alle 100 kaloria päivässä, joten ne on ihan ok. Olen tehnyt mehukeitosta mehujäitä ja ne on ihan hyviä, varsinkin vadelmanmakuiset. Niiden syömiseen menee pitkä aika ja kaloreita tulee 16 kcal/mehujää. Kannattaa muidenkin laihduttavien mehujäistä pitävien kokeilla. Se myös jäätyy tasaisesti, toisin kuin mehut tai itse tehdyt mehujäät yleensä.

Kävin myös ensimmäisen kerran kaupassa, eikä herkkujen ostamatta jättäminen tuntunut suurelta jutulta. Vähän oudolta tuntui ostaa vain terveellistä ruokaa, eikä mitään hyvää, mutta kai siihen tottuu.

Btw. En voi uskoa, että minulla on 50 lukijaa!! Silloin alussa ajattelin, että joku ehkä ihan sattumalta toisinaan osuisi blogiini, mutta ettei kukaan jaksaisi sen kummemmin lukea jorinoitani. Tämä on mielettömän hienoa!