keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Ahdistusta...

Olen ihan hirveän järkyttynyt. En edes ole varma miksi. Ajattelen aivan typeriä asioita, kuten sitä, että nyt hän ei koskaan näe minua hoikempana tai että olin jo suunnitellut valmiiksi, mitä leivon hänelle ensi jouluksi. En tiedä olenko niin järkyttynyt hänen takiaan vai koska tämä nosti pinnalle ajatuksen vanhempieni kuolemasta ja lisäksi olen järkyttynyt koirani kuolemastakin. Josta on jo vuosia. Olen aina ajatellut, että kestäisin vanhempieni kuoltua sen aikaa, että saisin järjestyttyä kaiken, mutta en taida pystyä siihen. Pahinta on, ettei ole mitään keinoa tietää, milloin se tapahtuu. Se voi tapahtua 20 vuoden kuluttua, mutta se voi tapahtua huomenna. Enkä kestä sitä ajatusta. 

Edellisen koirani kanssa sain itseni uskomaan, että todennäköisyyksien takia hän ei kuolisi vielä. Koska hänen rotunsa keski-ikä oli korkeampi, koska kysyin kaikilta kenet tunsin, miten vanhoja heidän koiransa olivat ja miten vanhoina heidän samanrotuiset koiransa olivat kuolleet. Ja sain itseni uskomaan, että hän eläisi vieläkin vanhemmaksi, ihan vain siksi, että rakastin häntä niin kovasti. Mutta hän kuolikin nuorena. Järkytyin ihan hirveästi, kun hänen kaksi vuotta vanhempi emonsa kuoli, mutta silti uskoin hänen elävän vanhaksi. Oli niin hirveää kestää hänen kuolemansa ja vielä aiheuttaa se itse. Olin toivonut, etten joutuisi tekemään päätöstä hänen lopettamisestaan, että hän kuolisi nukkuessaan tai leikkiessään. Joudun aina ajattelemaan, että tiesikö hän, että suostuin hänen tappamiseensa. Oliko hänen viimeinen ajatuksensa, että minä annoin tappaa hänet. Että pidin hänen tassustaan kiinni ja väitin kaiken olevan hyvin, kun eläinlääkäri ruiskutti myrkkyä häneen.

Ihan samoin ajattelen vanhempieni kohdalla; ajattelen tuntemaani yhdeksänkymppistä supermummelia ja sitä, että äitini vanhinkin sisko on vielä elossa ja sitä, ettei suvussamme ole esimerkiksi syöpää ja toivon niiden olevan merkki siitä, etteivät he kuole vielä. Mutta se ei toimi niin, en pysty minkään perusteella päättelemään, kauanko heillä on elinaikaa. Tämä on ihan hirvittävän itsekästä, mutta minä en kestä katsoa heitä jossain sairaalassa, odottaen heidän kuolemaansa ja tietäen, ettei enää ole mitään toivoa. Pahempaa on kai kestää heistä ensin kuolevan kuolema, koska en aio jäädä tänne yksin ja jälkimmäistä minun ei tarvitse kestää. Pelkkä ajatuskin saa minut ahdistumaan aivan suunnattomasti. He ovat kaikki, mitä minulla on, enkä voi edes ajatella heidän menettämistään. Mutta koska olen nuorempi, joudun sen todennäköisesti kokemaan. Ja siltä kannalta toivon, että joudun kokemaan, koska en halua heidän joutuvan kokemaan minun kuolemaani.

Ja minä inhoan taikauskoani, ja sitä että mieleeni tulee kysymyksiä kuten, jos saisin valita, kumman haluaisin kuolevan ensimmäisenä? Millaisen hirviön mieleen edes tulee ajatella jotain tuollaista?! Minun mieleeni tulee aina ihan hirveitä skenaarioita siitä, miten he saattavat kuolla tai mikä olisi pahin vaihtoehto ja ne tuntuvat siltä, kuin jotenkin pyytäisin jotain tiettyä asiaa tapahtuvaksi ja jos niin tapahtuu, se on minun syyni. Vaikka toisaalta taikauskoni sanoo, että se tulee tapahtumaan, mitä en huomannut murehtia ja siksi se on minun syyni. Niin kuin tiedättekö sen tunteen, kun on paha ennakkoaavistus jostakin, eikä sano sitä ääneen ja se tapahtuu? Ja sen olisi pystynyt estämään, jos vain olisi sanonut jotain…

He ovat jo niin vanhoja ja kuten minä, rakastavat ruokaa ja vihaavat liikuntaa ja varsinkaan äitini ei yhtään pidä huolta itsestään. Ja minä olen ollut huonoin mahdollinen lapsi, jonka he olisivat voineet saada, ja he olisivat ansainneet niin paljon parempaa. Ja sen tietäen, en siltikään osaa olla tämän parempi. En vain tiedä mitä tehdä. Yritän sanoa kauniita asioita, mutta ne juuttuvat kurkkuuni ja yritän ostaa heille aina silloin tällöin jotain pientä, mutta… Ja minä olen niin kärsimätön ja sanon suuttuessani hirveitä asioita… Mitä te muut teette vanhemmillenne osoittaaksenne, että he ovat teille tärkeitä? Tai jos teillä on lapsia, mitä toivoisitte heiltä?

Olo on aika sekava, mutta tiedän myös olevani todella surullinen äitini ystävän kuolemasta. Pidin hänestä varsinkin lapsena aivan valtavasti ja hän oli aina mukava minua kohtaan. Ja olen iloinen, että ostin jouluna hänelle kortin, josta tiesin hänen pitävän, vaikka se olikin aivan järjettömän hintainen. Nyt katuisin, jos en olisi sitä tehnyt.

Kuolema on niin outo asia. Ensin ihminen on olemassa; elää ja hengittää ja ajattelee ja yhden pienen hetken kuluttua häntä ei enää ole. Vain ihon sisässään pitämä kasa elimiä ja kudoksia, jotka eivät enää toimi. Jotka eivät enää mahdollista elämistä ja hengittämistä ja ajattelua. Me olemme niin monimutkainen systeemi ja hetkessä se kaikki voi sammua. Eikö se ole ihan mieletön ajatus?! Minulla oli usein kiistoja äitini ystävän kanssa kuoleman jälkeisestä elämästä ja hän aina sanoi, että kuoltuaan hän todistaisi minun olevan väärässä. Jään kai sitten odottamaan vierailua.

En osaa nyt tehdä mitään järkevää, olen niin ahdistunut ja surullinen tästä kaikesta. En vain voi ymmärtää hänen olevan kuollut, se tuntuu täysin epätodelliselta ja niin ahdistavalta. Ja hän oli kuollut koko tämän päivän, minä vain en tiennyt sitä. Hän oli kuollut jo kun heräsin, eikä minulla ollut aavistustakaan. En voi edes kuvitella, miltä hänen perheestään tuntuu.

Ei tässä postauksessa nyt ollut päätä eikä häntää, piti vain purkaa tätä ahdistusta.

8 kommenttia:

  1. Voimia ja jaksamista sinulle surun keskelle. Ihmiskeho on todella ihmeellinen, synnymme, elämme ja kuolemme. Viime aikoina olen itsekin miettinyt paljon kuolemaa ja keskittynyt näihin jäljellä oleviin päiviin ja herännyt onnellisena että ylipäänsä olen hengissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Minulla myös nämä asiat ovat usein mielessä vanhempieni takia ja aiemmin, koska pelkäsin itse kuolevani leikkaukseen. Mutta nämä on asioita, joille ei voi mitään. Sitä on vain joskus niin vaikea hyväksyä.

      Poista
  2. Halaus sinulle! Elämä on tälläistä.. Olen jo sen ikäinen, että olen menettänyt molemmat vanhempani. Ja voin sanoa, että ikävöin heitä aika ajoin vaikka siitä on jo vuosia. Äitini kävi minua "tervehtimässä" unessani, kun oli kuollut. Se tuntui äärettömän hyvältä ja kauniilta.. On jokaisen oma asia miten ne asiat kokee. Minua se lohdutti... Kirjoitit, että mitä toivoisitte jos teillä on jo omia lapsia. Ei kuule omilta lapsiltaan toivo mitään ihmeellistä! Tärkeintä on se, että on lapsi. On läsnä! Antaa vähän aikaansa ja tulee pistäytymään. Sitä toivon itse. Että saan olla mukana lapseni elämässä. Se on tärkeää. Surullisinta minusta on se, jos minut unohdetaan kokonaan. Sitten olen epäonnistunut.
    Voimia sinulle! Nuo tunteet ovat niin normaaleja. On hienoa että pohdit niitä ääneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)

      Minä kyllä käyn kotona melkein joka vkl, mutta olen välillä niin kietoutunut omiin ongelmiini, ettei minusta taida olla mitään iloa. Yritän kyllä, mutta... Täytyy yrittää jatkossa kovemmin.

      Katsotaan nyt sitten tuleeko hän minua tapaamaan, kuten lupasi. :)

      Poista
  3. Sanotaan, että ainoa kuolema josta selviää, on omien vanhempien kuolema. Sen kuuluu mennä niin. Oma isäni on kuollut. Ajattelen häntä joskus, mutta ei se sen kummenpaa ole.

    Minun täytyy myöntää, että vähättelin sinun leikkauskammoa. Kuten aikaisemmassani bloggauksessani sanoin (Olikohan otsikko "Siis mitä"), mieheni samanikäinen sukulainen kuoli leikkaukseen, pari viikoa sitten. Se oli kamala shokki meille kaikille ja muistutus siitä, että leikkaus ei koskaan ole vaaraton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmaan oikeassa, mutta se johtuu siitä, että normaaleilla ihmisillä on silloin jo oma perhe. Minulla ei ole, minulla on vain vanhempani ja kun he kuolevat, jään täysin yksin.

      Kamala juttu tuo miehesi sukulaisen kuolema! Minun leikkauspelkoni oli kuitenkin ehkä jossain määrin suhteetonta, koska en ollut millään tavoin riskiryhmää. Minulla vain on taipumus uskoa, että pahin aina tapahtuu. Onneksi niin ei minun kohdallani käynyt.

      Mutta leikkauksessa on aina riskinsä, myös äitini ystävä kuoli yleiseen, lähes riskittömään leikkaukseen.

      Poista
  4. Voimia ja jaksamista sinulle! Ajatuksesi ovat hyvin samoja, joita itsekin olen käynyt läpi. Olen kokenut elämässäni muutaman perheenjäsenen menetyksen, ja ne ovat jättäneet minuun lähtemättömän tyhjän tilan. Ja suurin ahdistuksen ja murheen aiheeni on ainainen pelko siitä, että joku läheisistäni kuolee. Siinä missä "normaalit" ihmiset miettivät työ- ja parisuhdehuoliaan, minä murehdin sitä, ettei kukaan vain kuolisi. Antaahan se asioille vähän perspektiiviä, mutta on myös ihan hullua.

    Menetyksen kohdatessaan ihminen usein käy läpi aiempia menetyksiään, joten siinä voi olla monta surua surettavana. Itse olen päätynyt kanssasi samaan ratkaisuun; jos rakkaani kuolevat ennen minua, en minäkään jää tänne heidän jälkeensä enää.

    Anteeksi tämä sekava teksti, on vaikea jäsennellä ahdistuksia aiheuttavia ajatuksia. Vielä kerran, voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Kiitos! Minä myös olen aika lailla jatkuvasti huolissani vanhemmistani ja varsinkin öisin mielessä pyörii mitä kauheimpia skenaarioita heidän kuolemastaan. Mikä vain pahentaa asiaa taikauskoni takia.

      Nämä ovat niin vaikeita asioita varmaan kaikille, mutta toisille ehkä vielä vaikeampia kuin toisille. Jaksamista myös sinulle ja toivottavasti saat pitää läheisesi elämässäsi vielä pitkän aikaa!

      Poista