lauantai 26. toukokuuta 2012

Ei muutosta. :/

Hemmetti! Hämmästyttävää, ettei joka toisen aterian korvaaminen perunalimpulla ole hyvä laihdutuskeino… En ymmärrä miksi se on minulla näin, mutta aina kun löydän jotain, mistä tykkään, voisin syödä sitä joka päivä, jokaisella aterialla, kuukausia perättäin… Söin joskus yli vuoden tomaatti-mozzarella pastaa, joka ikinen päivä. Jokaisen päivän päivällinen oli tomaatti-mozzarella pastaa, saman valmistajan, samankokoinen annos. Ja olisin varmaan voinut syödä sitä pidempäänkin, ellen olisi muuttanut maahan, jossa sitä ei myyty. Perunalimppu ilmeisesti pääsee kiellettyjen ruokien listalle sekin. Mutta nyt olen kyllä todella pettynyt itseeni, koska tämä on ihan täysin omaa syytäni, en voi sanoa tehneeni parastani tällä viikolla. Ensi viikolla on pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Ja kuviakaan en nyt voi vielä laittaa, kun ei kymppi täyttynyt (olette varmaan hurjan pettyneitä… :D), toivottavasti ensi viikolla sitten.

Olen pohtinut paljon tätä kesää, miksi se tuntuu niin pahalta ja ahdistavalta. Joskus lapsena tykkäsin kesästä, ihan yhtä lailla kuin kaikista muistakin vuodenajoista. Muistan, miten mielettömän hienoa oli, kun koulu loppui keväällä, pukeuduin hameeseen ja luin ja söin jäätelöä ja irtokarkkeja. Aurinko paistoi ja oli lämmin ja avoimesta ikkunasta tuli sisään kesän ääniä. Minä ja paras kaverini vietimme läheisellä hiekkakuopalla suurimman osan ajastamme, uimme ja lojuimme hiekalla. Tai istuimme teltassa pelaamassa korttia. Muistan vieläkin, miltä lämmin teltta tuoksui tai millainen haju tuli puoliksi homeisiin Aku Ankkoihini, kun olin jättänyt ne telttaan sateella. Löysin ison laatikollisen niitä vintiltä muutama kesä sitten, ne haisivat yhä lapsuuteni kesiltä.

Mutta jokin muuttui. Kai se liittyi siihen, että kasvaessamme ei pelkkä hiekkakuoppa ja teltta enää riittäneet. Ystäväni saivat kesällä mennä ulos iltaisin, nuorille järjestettyihin tapahtumiin tai rannalle, joihin minäkin olisin halunnut. Minä en saanut mennä ja noina iltoina viettäessäni aikani äitini tai muiden aikuisten seurassa, minusta tuntui jotenkin tyhjältä ja kylmältä, kuin en voisi rauhoittua, kuin elämäni olisi jossain ulottumattomissani ja menettäisin sen ikuisiksi ajoiksi. Tunsin oloni säikyksi, kuin millä hetkellä tahansa joku tuttu saattaisi nähdä minut viettämässä aikaa äitini kanssa, kuin jonkun nyhverön lapsen. Koin olevani niin erilainen kuin muut, huonompi kuin muut. Tunsin häpeää ja yksinäisyyttä. Kun sitten vanhempana sain joskus mennä mukaan, se oli minulle ihan valtavan suuri juttu, tunsin edes hiukan kuuluvani heidän joukkoonsa ja olin ylpeä siitä, että minut oli huolittu ns. itseäni parempien ihmisten mukaan. Nykyään minusta tuntuu koko ajan samalta kuin noina iltoina nuoruuteni kesinä. Päällimmäinen tunne on häpeä yksinäisyydestäni ja epäonnistumisestani elämässä. Tuntuu, kuin kesällä pitäisi olla niin paljon enemmän kuin talvella; talvella on ihan luontevaa kietoutua peittoihin lukemaan tai katsella tv:tä, mutta kesällä pitäisi elää, kokea asioita, saada muistoja lopuksi elämäänsä. Talvella pystyn piiloutumaan paksuihin vaatteisiin ja pimeyteen ja kylmyyteen, kesällä minusta tuntuu kuin olisin alasti ja minuun olisi suunnattu kirkas valo ja millä hetkellä tahansa saatan törmätä johonkin tuttuun, joka saisi tietää, mikä minä nykyään olen.

Mutta haluaisin taas oppia pitämään kesästä. Hain jopa Aku Ankkani vintiltä ja niitä onkin ihanan nostalgista lukea. Rakastin lapsena Aku Ankkoja, mutta kun täytin 13, äitini oli sitä mieltä, että tilaus kannattaa lopettaa, kun olen jo niin vanha. Enkä kehdannut sanoa, etten minä ole tarpeeksi vanha luopumaan Ankoistani! :) Minusta vanhojen Aku Ankkojen viaton tunnelma on niin ihana, se on niin oleellinen osa lapsuuttani. Lapsena minä aina unelmoin elämästä Ankkalinnassa; vieläkin olisi ihanaa asua maailmassa, jossa suurin uhka on mokaileva Karhukopla ja paha saa aina palkkansa. Haluaisin jotenkin päästä eroon tästä levottomuudesta ja ahdistuksesta, enkä vain keskittyä odottamaan syksyä. Nukun taas huonosti ja näen kamalia painajaisia ja heräilen koko ajan ja koko ajan mietin, että olisipa jo syksy. Mielikuvan tasolla pystyn jotenkin kuvittelemaan, että voisin nauttia kesästä, mutta käytännössä se aiheuttaa niin kurjan olon, etten pysty siihen. Olen peittänyt ikkunat, mutta silti tiedän, mitä niiden takana on; valoa ja kuumuutta ja vihreyttä… En tiedä, miten saisin muutettua ajatteluani kesän suhteen. Tykkään kyllä uimisesta ja tänään en edessä talviturkista luopuminen. :) Lämpömittari näyttää kuutta astetta, joten siellä ei ainakaan tule kuuma. Ehkä pitää vain aloittaa niistä asioista, joista pidän. :)

Ensi viikon tavoitteena on vihdoin saada kymmenen kilon miinus täyteen. Ensi viikolla tulee täyteen myös kymmenen viikkoa leikkauksesta, joten jos en saavuta tavoitetta, olen jäänyt jälkeen paitsi omista tavoitteistani, myös leikattujen yleisistä tavoitteista. Tätä tahtia satanen alittuu vasta joskus heinäkuun lopussa ja se tuntuu aika lannistavalta ajatukselta. Sadan kilon mahdollinen alitus tuntuu todella suurelta jutulta, enkä jaksaisi enää odottaa sen toteutumista! Kaksinumeroinen paino olisi niin mielettömän hieno asia! Mutta ei edelleenkään auta kuin olla kärsivällinen ja tehdä parhaansa.

Hyvää viikonloppua! :)

lauantai 19. toukokuuta 2012

108,1 kg

Ihan ok, joskin mahdollisuuteni saavuttaa viiden kilon pudotus tässäkään kuussa liukuu yhä kauemmas ja kauemmas. En tiedä miksi en saa kurottua eroa umpeen, vaikka kuinka yrittäisin. Mutta olen kuitenkin pitkällä aikavälillä laihtunut kilon viikossa, joten se on ihan hyvä tahti. Tämä silti tuntuu niin epätodelliselta ja myös epävarmalta, koska laihdun leikkauksen ansiosta, enkä itse pystynyt siihen, joten silloin painonlasku saattaa milloin tahansa loppua, enkä voi sille yhtään mitään. Se on aivan hirveän pelottavaa. Enkä voi millään uskoa, että vihdoin laihdun...  

Ensi viikolla (toivottavasti) on lähtenyt kymmenen kiloa, joten laitan iloksenne uudet kuvat, niin saatte arvioida näytänkö vielä yhtään pienemmältä. Itse en oikeastaan näe mitään eroa, paitsi rinnoissa, mutta eilen olin kaupassa ja kurottelin jotain ylimmältä hyllyltä, kun tajusin, että housuni alkavat pudota. :D Onneksi ei ollut kukaan näkemässä. Muutenkin jouduin koko ajan kiskomaan niitä ylöspäin. Tosin kyseessä olivat isoimmat housuistani, kokoa 48, mutta ne ovat joskus olleet varsin ihonmyötäiset. Silti silloin ainoan kerran, kun laihduin, ihmiset alkoivat huomattamaan laihtumisestani vasta kun noin 20 kiloa oli pudonnut, joten suunnilleen siinä vaiheessa se alkaa varmaan näkyä nytkin. 

Olisin myös halunnut ottaa mittoja, mutta siitä ei tule mitään. En saa kahta kertaa peräkkäin läheskään samaa mittaa ja mikään noista eri mitoistakaan ei voi millään pitää paikkaansa. En tiedä miksi en osaa mitata itseäni, joten laitan sitten vasta hoitajan ottamat mitat seuraavan kontrollin jälkeen. 

Mutta, nyt pitää mennä. Olen ihan tyytyväinen tämän viikon painonlaskuun, vaikka olinkin toivonut, että onnistuisin alittamaan 105:n kesäkuun alkuun mennessä. Ensi viikoksi toivon pääseväni miinus kymmeneen kiloon eli paino saisi olla enintään 107,2 kg. Muuten koko ajan, kun kirjoitan näitä painoja, kirjoitan automaattisesti aina tuon nollan tilalle ykkösen, niin vaikea on käsittää, että painoni vihdoin alkaa luvuilla 1 ja 0, eikä luvuilla 1 ja 1. Mutta olen onneksi löytänyt jonkinlaista kärsivällisyyttä, enkä enää toivo valtavia miinuksia, vaan olen ihan tyytyväinen siihen, että suunta on alaspäin. :)


torstai 17. toukokuuta 2012

Toinen haaste

Jenni haastoi minut vastaamaan 11 kysymykseen ja keksimään edelleen 11 kysymystä ja jakamaan haasteen eteenpäin. 


1. Vastenmielisin ruumiinosa ihmisessä?
Tämähän on vaikea kysymys. No, kaikki helposti likaantuvat yksityiset alueet, mutta minua on myös aina jotenkin inhottanut ne alueet, joissa verisuonet on lähellä ihoa. En tiedä miksi.

2. Mikä saa sinut surulliseksi?
Eläimiin kohdistuva pahuus, samoin lapsiin. Itselle tai läheisille tapahtuvat kurjat asiat.

3. Mitä pelkäät?
Perheeni sairastumista ja kuolemaa. Ja myös käärmeitä.

4. Minkä yliluonnollisen kyvyn haluaisit?
Kyvyn olla näkymätön, se olisi aivan ihanaa.

5. Suurin vastoinkäymisesi?
Se kun en päässyt lääkikseen. Se rikkoi kaiken pitkäksi aikaa. 

6. Lempivuodenaikasi?
Syksy. Rakastan sateita, kylmän kirpeää säätä, puunsavun tuoksua, pimeyttä, ensi lunta…

7. Lempituoksusi?
En voi sietää kovin vahvoja tuoksuja, joten jokin puhdas ja raikas. Ehkä se, miltä täysin puhtaaksi hajusteettomalla pesuaineella pesty pyykki tuoksuu. Ja Raplh Laurenin Romance, myös.

8. Kauneusihanteesi?
Jos minun pitäisi vaihtaa ulkonäköä jonkun kanssa, niin valitsisin varmaankin Kim Kardashianin. Minusta hän on todella kaunis ja hänellä on hyvä kroppa. Aivan käsittämättömän kauniita naisia on myös esimerkiksi Criminal Mindsissä näyttelevä AJ Cook, Kovan lain Connieta näyttelevä nainen, jonka oikeaa nimeä en tiedä ja Cheryl Cole, joka on aivan järjettömän kaunis. En pidä liiallista laihuutta mitenkään viehättävänä, joten kukaan malli tai Angelina Jolien kokoinen nainen ei viehätä silmääni. Minulle kauniit kasvot ja hiukset ja hyvä iho on paljon oleellisempia asioita kuin laiha tai trimmattu keho.

9. Mistä olet itsessäsi ylpeä?
Öhmm… No en varsinaisesti ole ylpeä mistään, mutta teen aina sen, minkä uskon olevan oikein, vaikka siitä aiheutuisikin haittaa itselleni. Sitä pidän hyvänä piirteenä.

10. Pidätkö itseäsi kauniina?
En todellakaan. Pidän itseäni yhtenä rumimmista naisista, joka koskaan on ollut olemassa.

11. Uskotko horoskooppeihin?
En sellaisiin ”tässä kuussa elämässäsi on rakkautta ja rahanmenoa” ja järkevä puoli itsestäni sanoo, ettei ihmisiä voida jakaa syntymäkuukauden perusteella kahteentoista osaan. Mutta aina kun tapaan horoskooppimerkiltään skorpionin, tiedän sen heti… Kyllä siinä jotain perää on.

Haastan tähän vastaamaan saman porukan kuin edellisessäkin haasteessa. :) Ja heiltä haluan kysyä;

1. Minkä kirjan jokaisen pitäisi olla lukenut elämänsä aikana ja miksi?
2. Oletko koskaan tehnyt mitään rikollista?
3. Pidätkö eläimistä ja jos, mistä eläimestä erityisesti?
4. Suosikkitv-sarjasi ja miksi?
5. Mikä on pahinta, mitä sinulle on tapahtunut?
6. 3 suosikkiblogiasi ja miksi juuri ne?
7. Mitä muuttaisit luonteessasi, jos voisit; mitä ulkonäössäsi?
8. Miten suhtaudut rahaan? Onko sinulle tärkeää olla rikas, oletko saita vai tuhlari, uskotko rahan tekevän onnelliseksi?
9. Mikä oli nuorena suurin unelmasi ja toteutuiko se?
10. Mikä on ollut paras hetki elämässäsi?
11. Minkä väriset silmät on kauneimmat? 

The versatile blogger award

Tallis antoi minulle haasteen, kiitos siitä! :)

(Kuvan lisään, jos se joskus onnistuu... :/ )

Haasteen sääntöinä on:

1. Nimeä 15 bloggaajaa.
2. Kerro heille tunnustuksestasi.
3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi.
4. Kiitä bloggaajaa jolta sait tunnustuksen.
5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

 Viisitoista... No tuota nimetäänpä nyt sitten vaikka (yritän keksiä niitä, joilla ei olisi vielä ollut): Hepa, Jenni, Vilukissa, Ninnika, Kuulantyöntäjä Kaunosielu, Manta, Emi, Annika, Maria ja Kiiperi. Siinä on nyt vain kymmenen, mutta saa riittää tällä kertaa. 

7 faktaa; (Olen jo kertonut niin paljon itsestäni, etten tiedä keksinkö mitään mielenkiintoista). Hmm...


1. Kananmunat inhottavat minua. En voisi ikinä laittaa suuhuni kaupasta ostettua kananmunaa, mutta jopa äitini kanalan munat inhottavat minua, vaikka tiedän, mitä kanat syövät ja että heillä on loistavat elinolot. Pidän kananmunan mausta, mutta en useinkaan syö sitä, koska minua inhottaa jokin ajatuksessa kananmunien syömisestä. 

2. Minä pelkään, että alan jonain päivänä pitämään liikunnasta. Minulla on aivan hirveän huono mielikuva liikunnallisista ihmisistä ja pelkään, että jos pitäisin liikunnasta, muuttuisin heidän kaltaisekseen. Ehkä se on sattumaa, mutta en ole koskaan tavannut todella liikunnallista ihmistä, joka ei olisi ylimielinen, pitäisi itseään muita parempana ja olisi huumorintajuton ja nipo. 

3. Edelliseen liittyen; minä oletan ylipainoisen ihmisen olevan todennäköisemmin mukava ihminen kuin laihan. Samoin oletan ruman naisen olevan mukavampi kuin kauniin. Joskus olen oikeassa, joskus en. 

4. En voisi koskaan olla onnellinen ilman lemmikkiä. Minä tarvitsen jonkun, josta pitää huolta ja jota helliä. 

5. Minulla on suhteellisen paha sitoutumiskammo, en halua sitoutua mihinkään edes vuodeksi. Jo nettiyhteyden hankkiminen kammottaa minua, vaikka nykyinen yhteyteni on aivan surkea. Minun täytyy tietää, että voin tarvittaessa vain lähteä tai muuttaa elämääni, vaikka en niin oikeasti tekisikään. 

6. En ole koskaan elämässäni keittänyt kahvia kahvinkeittimellä, en varmaan edes osaisi. Äitini on fanaattinen kahvinkeitinten vastustaja ja itsellänikin on vain pressopannu. 

7. Minulla on tapana jutella ääneen lemmikeilleni. Ja puhua usein lemmikeistäni, vaikka yritän kovasti päästä eroon siitä tavasta. 



maanantai 14. toukokuuta 2012

Fake it 'till you make it

Heti alkuun varoitus; tämä teksti sisältää runsain mitoin valitusta, joten jos olet saanut sitä lajia jo tarpeeksesi tästä blogista, odottele suosiolla seuraavaa postausta. ;)

Poden taas ihan valtavaa ammattiahdistusta. Toivoisin niin kovasti koko sydämestäni, että voisin mennä ajassa taaksepäin ja valita eri tavalla. Ajatus siitä, että nyt on mahdotonta katua, että ajassa on mahdoton mennä taaksepäin, saa sydämeni hakkaamaan ja hapen loppumaan. Haluaisin taas ihan uuden alun, uuden mahdollisuuden, mutta niitä olen jo saanut ihan riittämiin ja pilannut ne kaikki. Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, miksi olen tehnyt niin huonoja päätöksiä. Kaikki oli aina minulle niin vaikeaa ja minun oli pakko tehdä jotain, joten tartuin ensimmäiseen mahdollisuuteen edes ajattelematta, mitä olin tekemässä. Minä valitsin ammatin mielikuvan perusteella, koska halusin olla erilainen kuin olen, enkä edes ajatellut, mikä sopisi minulle tai mitä minä haluaisin tehdä. Kai minä vain loppujen lopuksi halusin olla joku, halusin, että minullakin olisi merkitystä. Mutta en tajunnut, että joku voi olla vain oman persoonansa kautta, ei ammatin tai saavutusten kautta, eikä minulla ole sellaista persoonaa, että voisin olla joku. Minä olen merkityksellinen vain ihmisille, jotka ovat minulle sukua ja sukulaisuussuhteenikin ovat vanhempiani lukuun ottamatta hyvin etäisiä. En koskaan tule olemaan kenenkään sisko, en koskaan tule olemaan kenenkään äiti, en koskaan tule olemaan kenenkään tyttöystävä, en koskaan tule olemaan kenenkään ystävä, joten kuka minä olen? En kai kukaan. Eikä sitä olisi muuttanut mikään ammatti maailmassa.

Ennen ajattelin, että jos vain pääsisin yliopistoon, niin… No, ehkä pari kuukautta pidinkin sitä saavutuksena, mutta sitten aloin ajattelemaan, että jos minun kaltaiseni luuseri pääsee yliopistoon, niin eipä se mikään saavutus sitten olekaan. Ja opiskelusta jäi kaiken kaikkiaan paha olo. En ole koskaan tiennyt, mitä on olla normaali; mitä itseltään kuuluu vaatia ja mikä on liikaa tai mikä liian vähän. En vieläkään tiedä. En osannut ajatella mikä olisin riittävä määrä sivuaineita tai riittävä määrä opintosuorituksia vuodessa, joten yritin suorittaa ihan hirveän määrän kaikkea ja kun osa väkisinkin levisi käsiin, tunsin epäonnistuneeni kaikessa. Minä haluaisin olla yksi niistä ihmisistä, jotka suorittivat parissa vuodessa viisisataa opintopistettä täydellisin arvosanoin, jotka ovat vähintään tupla- ellei triplamaistereita, joilla oli kymmenen 60 pisteen sivuainetta ja joilla on ihan uskomaton yleissivistys ja aivot, jotka myös muistaa kaiken oppimansa ja joiden ansiosta he pystyvät keskustelemaan sivistyneesti aiheesta kuin aiheesta. Minulla on jäänyt mieleen niin useita tilanteita yliopistosta, jossa koin oppineeni jotain uutta ja ajatteluani mullistavaa… ENKÄ MINÄ MUISTA MITÄ SE OLI! En tiedä, miten muiden ihmisten aivot säilövät tietoa, mutta minä unohdan asioita, niitäkin asioita, joiden tiedän olevan tärkeitä. Ihan opiskelujeni alussa suoritin taidehistorian perusopinnot ja muistan oppineeni niiden aikana vaikka mitä, mutta nyt minä en enää muista! Taiteilijat ja heidän teoksensa menevät iloisesti sekaisin päässäni ja se ahdistaa minua ihan hirveästi. Sama pätee suurimpaan osaan muistakin opiskelemistani asioista. Osa ongelmaa on siinä, etten tehnyt tarpeeksi, ihan silkkaa laiskuuttani. Koska minulla ei ole mitään tai ketään muuta, minulla olisi periaatteessa ollut 15 tuntia päivässä opiskeluaikaa. Siinä ajassa olisi ollut mahdollista suorittaa paljon kursseja, minä olisin voinut lukea tupla- tai triplamaisteriksi, olisin voinut suorittaa ne kymmenen sivuainetta (ja ilmeisesti unohtaa kaiken oppimani), mutta en tehnyt niin. Minä katselin tv:tä ja herkuttelin ja luin opiskeluun liittymättömiä kirjoja ja nukuin puolen päivää ja lorvailin kotona pitkiä viikonloppuja. Enkä voi antaa sitä anteeksi itselleni. Minä sain tilaisuuden päästessäni yliopistoon ja minä mokasin sen, eikä sille ole mitään tekosyytä, muuta kuin se, miten typerä ihminen minä olen. Tunnen niin syvää häpeää ja katumusta ja ahdistusta ajatellessani opintojani, etten voi edes kuvailla sitä. Mutta taas toisaalta, miksi se ei ole minulle tarpeeksi, että tein sen, mitä muutkin… En tiedä, mitä on olla normaali, joten miksi minulle ei riitä normaaliajassa suoritettu vain vähän normaalia laajempi tutkinto… Kai siksi, että muut tekivät sen saman, vaikka he ovat joitain, siskoja, äitejä, tyttöystäviä, ystäviä. Heidän normaalinsa ei vastaa minun normaaliani.

Otsikossa on lause, josta olen aina tykännyt, en oikein tiedä miksi. (Tykkään myös lauseesta Sky was blue as a forget-me-not, joten ehkä se vain liittyy hulluuteeni.) Kai se johtuu siitä, että ihmiset ovat niin erilaisia, kuin miltä päällepäin vaikuttavat, että kaiken näennäisen täydellisyyden alla on ehkä epätäydellisyyttäkin. Se on lohdullinen ajatus. Minä olen aina ollut rehellisesti totaaliluuseri. Tai no, rehellisesti on ehkä väärä sana, koska en minä haluaisi kaikkien tietävän, millainen luuseri minä olen, mutta en osaa esittää mitään muutakaan. Minusta tuntuu, että kun olen läski, ei mikään edes auttaisi. Mutta jos laihtuisin, voisin edes tuntemattomien silmissä esittää sitä ihmistä joka haluan olla ja ainoastaan minut tuntevat tietäisivät, että olen totaaliluuseri. Onko se outoa, että jo sekin on minusta ihana tulevaisuudenkuva; että voisin salata totaaliluuseriuteni, että voisin esittää oikeaa ihmistä?  

Minua harmittaa, että välitän niin paljon muiden mielipiteistä. En minä ennen ollut sellainen; nuorena minä tein mitä tahdoin, viis siitä, mitä muut ajattelivat. Mutta silloin minä uskoin, että minulla olisi ihan hyvä tulevaisuus edessäni. Mutta sitten minä lihoin, enkä päässyt haluamaani opiskelupaikkaan ja kaikki murentui. Minä aina vertaan itseäni muihin ihmisiin ja oli vertailun kohteena sitten kuka tahansa, minä jään siinä vertailussa toiseksi. Aina on jotain, mikä tekee ko. ihmisestä minua paremman; en tunne ketään, en yhtä ainoaa ihmistä, jota pitäisin itseäni huonompana, minä olen aina se kaikista hyödyttömin tapaus. Siksi kai on niin vaikea olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelee, koska ihmisellä on kuitenkin aina itsestään parempi kuva kuin muilla, joten jos jo itsekin tiedän, ettei minussa ole mitään hyvää, miten kamalana muut mahtavatkaan minua pitää. Ehkä minua ei niin paljoa haittaisikaan olla ei kukaan, mutta on ikävää olla negatiivisesti nähty/koettu ihminen. Mutta minun pitäisi oppia olemaan välittämättä, koska ei se ainakaan mitään auta

Kehitän joka kevät myös hirveän kammon asuntoani kohtaan; nuorempana aina muutin keväisin. Nyt haluaisin jäädä tuonne rappukäytävään seisomaan, avaimen työntäminen lukkoon tuntuu niin ylivoimaiselta. Aivan kuin jokainen tässä asunnossa ahdistuneena valvottu yö tai vaikea ilta tai kurja olotila olisi tallentunut seiniin ja kalusteisiin ja olisi oven takana valmiina käymään kimppuuni. Olen pakottanut itseni asumaan tässä asunnossa jo useamman vuoden, mutta minä vihaan tätä paikkaa keväisin. Syksyllä tämä taas alkaa tuntua paremmalta. Ehkä ahdistuneiden öideni haamut horrostavat talvisin… (Ja tuo saattaa voittaa ykköspalkinnon, jos joskus etsitään korneinta lausetta, jonka kukaan on koskaan kirjoittanut blogiinsa…)

Tämä on taas niitä kirjoituksia, jotka pitäisi jättää julkaisematta, mutta enpä taida taaskaan niin tehdä. Olen kai tavallaan tehnyt tästä jonkinlaisen salaisen päiväkirjani, kerron tänne ne asiat, joita ei voi koskaan kertoa oikeasti kenellekään. Paitsi, että minulla on melkein 60 (ihan uskomatonta!) virallistakin lukijaa ja muutamia anonyymeja lisäksi, joten ei tämä enää kovin salainen ole. Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte lukea, ajoittaisesta ruikuttamisesta huolimatta!

Asiaan täysin liittymättömästi; yksi haavoistani on todella kipeä, enkä oikein tiedä, mistä pitäisi olla huolissaan ja mikä on normaalia… Kipu ei tosin ole lisääntynyt ja tuntuu lähinnä liikkuessa, mutta sitä ei ole ollut aiemmin. No, jos se ei lopu parissa päivässä, pitää kai soittaa jonnekin ja kysyä. Nyt pitää mennä taas nukkumaan, olen nukkunut niin huonosti, että jospa tänä yönä saisin nukuttua. Hyvää yötä! :)

lauantai 12. toukokuuta 2012

Oma vaaka vahvisti...

...sadankympin alittuneen, virallinen punnitustulos 109,2 eli 2,1 kiloa viime viikosta. Minä nyt jostain syystä näköjään laihdun vain joka toinen viikko, joten ensi viikolta ei kai sitten kannata odottaa liikoja. Mutta ihan hyvä näinkin. Minun piti nutrata tämä viikko, mutta... No, sortuilin koko ajan syömään jotain suolaista, mutta näköjään silti laihduin. Nyt yritän pysyä kokonaan nutreilla, kunnes saan ne kaikki syötyä, ettei ne jää lojumaan tuonne kaappiin. 

Minulla on tänä keväänä tylsempää kuin koskaan. Kevät on aina minulle tylsin vuodenaika, mutta nyt kun en enää voi syödä, on sekin ajanviete poissa. Vaikka viihdyn muuten ihan hyvin yksin, keväisin en jotenkin osaa rauhoittua tekemään mitään, lukemisesta ei tule yhtään mitään, eikä tv:n katselukaan ole niin kivaa, kuin muina vuodenaikoina. Olen yrittänyt kävellä paljon, mutta ei sitäkään loputtomiin voi tehdä. Pitäisi kai oppia nauttimaan pienemmistä asioista. Eilen illalla koirani jahtasi omaa häntäänsä useamman tunnin ja hänellä näytti olevan ihan vilpittömän hauskaa. :D Hän on todella kummallinen eläin... :D Tosin minulla ei ole häntää, jota jahdata, mutta ahterini on kyllä sen kokoinen, että se on vielä toisessa päässä huonetta, kun etupuoleni on toisessa, joten ehkä siitä voisi jotain tekemistä repiä... Mistä päästäänkin takaisin siihen liikuntaan. Olen kävellyt paljon, mutta mitään muuta en ole saanut aloitettua. Raahasin taas kuntopyörän huoneeseeni, mutta poljin sillä peräti yhden kokonaisen kalorin edestä... Ja jo siitä alkoi takapuoli sattumaan! En tiedä pitäisikö minun vain yrittää saada itseäni niskasta kiinni vai onko kävely ihan riittävä liikuntamuoto tässä vaiheessa... Kohta saa jo altaankin ulos ja pääsen uimaan, kiinnostavaa nähdä sykemittarin kanssa paljonko se kuluttaa kaloreita. Kävely kyllä tiestysti kuluttaa kaloreita, mutta se ei kiinteytä, mikä olisi nyt todella tärkeää. Enpä tiedä... 

Laihtumiseen olen taas tällä viikolla tyytyväinen, vaikka tavoitteeni liukuu yhä kauemmas ja kauemmas. Päästäkseni alle 105:n kesäkuun alkuun mennessä, minun pitäisi laihtua 4,2 kiloa kahdessa ja puolessa viikossa... Ei tule onnistumaan, mutta pitää nyt vain olla tyytyväinen siihen, että suunta on alaspäin. :)

torstai 10. toukokuuta 2012

En malta olla kertomatta...

...että kämppiksen vaaka on sitä mieltä, että 110 olisi nyt alitettu, peräti sadalla grammalla! Katsotaan, onko oma vaaka lauantaina samaa mieltä, mutta silti ilahduin tuloksesta! :) 

maanantai 7. toukokuuta 2012

Hei taas!

Hautajaiset olivat viikonloppuna ja tuntui aivan kamalalta laskea hänet kylmään märkään maahan. Onneksi jonkinlainen suojamekanismi vielä löytyi jostain ja huomasin itsekin muuttuvani luonnottoman rauhalliseksi. Omaisten suru oli silti niin vaikeaa nähdä. Toisaalta olin vihainen siitä täysin tyhjästä sanahelinästä ja falskista puheesta, jonka pappi piti. Hän ei edes maininnut vainajaa, hän puhui vain jeesuksesta ja pimeydestä ja kärsimyksestä. Minun teki mieli käskeä häntä pitämään suunsa kiinni. En pidä uskonnoista yleensäkään, mutta tuo oli jo laiskuutta papilta ja mielestäni epäkunnioittavaa vainajaa kohtaan. Varsinkin, kun hänkin oli ateisti. En edes ymmärtänyt mikä sen jaarittelun tarkoitus oli, se ei tuntunut mitenkään liittyvän hautajaisiin. Se tuntui minusta pinnalliselta ja tyhjältä ja jätti vähän epämukavan olon.

Hänellä on suuri suku ja kaikilla on paljon lapsia. Tunsin kateutta ja surua heitä katsellessani. Onneksi suurin osa pienistä oli poikia, mikä auttoi, koska itse olisin halunnut nimenomaan tytön. Mutta tuntui niin oudolta nähdä ikäisiäni naisia, joilla on edessään tulevaisuutta ja asioita joita odottaa; lasten valmistumiset ja avioliitot ja lapsenlapset; heidän elämänsä. Olen vasta 32, mutta joudun elämään sikäli paljon vanhemman ihmisen elämää, että joudun jo nyt katsomaan, kun tuntemani ihmiset vanhenevat ja kuolevat, koska minulla ei ole omia ystäviä. Tulevaisuudessa on edelleen elämää, mutta ei samalla tavalla kuin normaaleilla ihmisillä, minun tuntemani ihmiset elävät eri vaihetta elämässään ja minä olen liian nuori hyväksymään sen. He ovat eläneet elämänsä ja voivat hyväksyä vanhuutensa osana elämää, mutta minun ikäiseni elämässä kuuluisi olla niin paljon tulevaisuutta. Minun ikäiseni ei pitäisi joutua ajattelemaan vuosi kerrallaan, koska jo viiden vuoden kuluttua vanhempani ovat todella vanhoja. Minun pitäisi edelleen olla vaiheessa, jossa voin ajatella tulevaisuutta vuosikymmenten päähän, mutta en voi, koska minulla ei ole ketään muuta kuin vanhempani ja heidän yhtä vanha lähipiirinsä. Eikä minulla ole sitä tulevaisuutta, jonka saa lastensa kautta. Miten paljon toivonkaan, että asiat olisivat voineet mennä toisin, että minä olisin erilainen. Että minulla olisi tulevaisuutta, eikä vain pelkoa ja kuolemaa.

Ensimmäisen kerran vuosiin myös pukeuduin nätisti ja se tuntui mukavalta. Jo vuosia olen lähinnä ostanut vaatteita, jotka mahtuu päälle ja ovat kohtuuhintaisia, enkä ole edes huomannut, miten paljon se vaikuttaa mielialaan. Tuntui hyvältä, kun ei tarvinnut hävetä kulahtaneita vaatteita, mikä kuvaa aika hyvin lähes kaikkia muita vaatteitani. Mutta nyt enää en osta uusia, koska minä aion laihtua ja minulla on varastossa ihan hyviä vaatteita, kunhan vain laihtuisin vielä jonkin verran. Yhdet housut sain ahdettua päälleni, mutta en pystynyt liikkumaan niissä. Mutta ehkä niihin ei ole matkaa kauhean montaa kiloa.

Laihdutuksen suhteen olen niin malttamaton, haluaisin jo jotain todellista edistystä tapahtuvan. Tuntuu kuin olisin odottanut ikuisuuden, niin kuin tietysti olenkin. Äitini mielestä olen laihtunut, mutta se ei ole kovin luotettava arvio. Itse huomaan, että rintani ovat ihan selvästi alkaneet riippumaan huomattavasti enemmän, mikä ei ole kovin positiivinen tulos. :D Myös toinen kylkeni on hiukan pienentynyt. Rintojen kohdalla tiesin, että niille joudun tekemään jotain laihduttuani, joten olin varautunut tähän, mutta aika onnettomilta ne näyttävät. :/ Joskaan eivät nuo kovin hehkeät olleet aiemminkaan. Mutta sitä en ymmärrä, että miten hitossa olen voinut laihtua vain toisesta kyljestä?! Mutta ihan selkeästi minusta näyttää siltä, että toinen kylkeni on hieman pienentynyt. Laitan kuvia, kun kymmenen kiloa on lähtenyt, niin saatte arvioida onko mitään tapahtunut.

Kestän kyllä sen, että ihoni jää roikkumaan, olen varautunut siihen, mutta toivon, ettei kasvojen iho jää kovin kamalaksi, koska sitä ei voi peittää. Muiden lihavien tavoin näytän ikäistäni nuoremmalta ja on ihan ok, jos näytän ikäiseltäni, mutta toivottavasti en ala näyttää kauhean vanhalta. Tämä vain tuli mieleen, kun hautajaisissa näin äitini toisen ystävän, hänet joka on leikattu ja joka on paitsi laihtunut, myös vanhentunut ihan silmissä. Ja vaikka hän on nyt uudelleen lihonut, hän silti näyttää paljon ikäistään vanhemmalta. Minusta ajatus siitä, että näyttäisin ikäistäni vanhemmalta on ikävä.

Olen myös miettinyt paljon lihasten määrän merkitystä laihtumisessa ja peruskulutuksessa. Mistä sen tietää, paljonko on lihasmassaa, onko siihenkin jokin mittaus? Oletan, ettei minulla ole kovinkaan paljoa lihaksia ja että peruskulutukseni on siksi hyvin pieni. Minä tosin olen aina ollut fyysisesti vahva, siis siinä mielessä, että jaksan nostaa raskaita esineitä. Jaksoin 10-vuotiaana kantaa 50 kilon suolasäkkiä, jonka jouduin tekemään uudelleen ja uudelleen, koska kukaan kenelle äitini kertoi, ei uskonut itse näkemättä. Se on kai geneettistä, koska äitini on naiseksi ihan järjettömän vahva. Mutta se ei kai sinällään kerro lihasmassasta, vai?

Usein kuulee jo minun kokoisteni puhuvan siitä, miten he eivät jaksa liikkua ja arkiliikuntakin on liian raskasta. Minusta ei ole koskaan tuntunut siltä. En tietystikään jaksaisi esimerkiksi juosta tai tehdä muuta vastaavaa, mutta pärjään ihan hyvin muiden tahdissa kävellessä, vaikka hengästynkin pahemmin kuin muut eikä minulla ole vaikeuksia jaksaa esimerkiksi siivota tai ylipäätään selviytyä ihan tavallisista jutuista. Suurin ongelma, minkä yhdistän ylipainooni on kömpelyys ja huono tasapaino, jotka ovat kyllä aina olleet olemassa, mutta pahentuneet lihavuuden myötä. Mutta pitää vain jaksaa liikkua ja saada lihaksia nostamaan aineenvaihduntaa. Olisi vain mukavampaa, jos olisi ihan selkeä lukuarvo näistä asioista. Onko kenelläkään kokemuksia niistä vaaoista, jotka mittaa muitakin asioita kuin vain painon ja rasvaprosentin? Miten luotettavia ne ovat; onko kukaan käynyt esim. ihan oikeassa rasvaprosentin mittauksessa ja sitten kokeillut vaakaa? En turhaan viitsi ostaa, jos niillä ei tee mitään, mutta jos ne antaa realistiset arvot, olisi sellainen kätevä.


Loppuun pieni mainos. Liityin kokeilemaan tuotteita Buzzador.com:iin ja sain testattavakseni Vanishin tahranpoistoaineita. Mikä sopiikin minulle hyvin, koska olen sen verran hullu, että tykkään kaikesta siivoamiseen liittyvästä, joten nyt ajattelin kertoa niistä teillekin. Tuotteet on tarkoitettu entistä puhtaampaan pyykkiin ja erityisesti tahrojen poistoon. En ehkä varsinaisesti odottanut kauhean suuria aineilta, mutta pyykki tuoksuu ihan selkeästi raikkaammalta pesun jälkeen ja valkopyykille tarkoitetulla tahranpoistoaineella sain aiemmin pyykissä värjääntyneen paidan taas valkoiseksi ja yhden aikoja sitten meikkivoiteesta tahriintuneen kauluksenkin puhtaaksi. Tahranpoistosuihketta kokeilin sekä sinappitahraan että vesimelonista jääneeseen tahraan. Sinappitahra lähti, mutta vesimeloni piti pintansa. Huonekaluille tarkoitettu suihke kyllä puhdisti hyvin noin yleisesti ottaen, mutta ei sen sijaan ei saanut kuraisia kissantassunjälkiä lähtemään vaaleasta tuolista, joskin ne jonkin verran haalistuivat. Mutta valkaisuun voin ihan hyvällä omallatunnolla suositella ja myös tahranpoistoainetta sekä tahroihin että raikkaampaan, puhtaampaan pyykkiin. :)

365:n päivän haaste; päivät 130 - 150

Day 130: Jos olisit autiolla saarella, mitä ottaisit mukaasi? 

Autiot saaret ovat yleensä autioita, koska niissä ei ole mitään syötäväksi kelpaavaa, joten ruokaa ja juomaahan sinne pitäisi ainakin ottaa. Sekä välineet peruselämiseen; ruoanvalmistukseen, nukkumiseen, sään varalta… Ottaisin myös kasan kirjoja ja musiikkia, jotta minulla olisi tekemistä. Mutta tylsäksihän se aika pian muuttuisi.

Day 131: Mistä olet huolissasi?

Kaikesta. Murehdin aina ja jatkuvasti, päässäni pyörii koko ajan erilaisia mitä jos? ja pahin mahdollisuus – mielikuvia, erityisesti öisin. Olen murehtija muutenkin, mutta taikauskoni pahentaa tilannetta ja viime vuosien lisääntynyt ahdistus on tehnyt kaikesta entistä pahempaa. En tiedä pitäisikö tästä päästä eroon vai onko se hyvä asia olla varautunut kaikkeen… Raskasta se on joka tapauksessa.

Day 132: Uskotko, että eksät voi olla ystäviä?

Kyllä kai, en tiedä.

Day 133: Jos sinun pitäisi valita joko miljoona euroa tai kyky mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yksi asia, jota kadut, mitä tekisit?

Ottaisin ne rahat. Koska niistä olisi iloa muillekin kuin vain minulle. Ja kadun niin montaa asiaa, ettei yhdestä olisi riittävästi apua.

Day 134: Onko sinulla syytä hymyillä juuri nyt?

Minulla ei ole syytä olla hymyilemättä. Olen surullinen perheystävän kuolemasta, mutta minä olen kuitenkin vielä elossa.

Day 135: Onko muutos hyvä asia?

Ei aina, mutta joskus on. Riippuu siitä, mikä muuttuu. Joskus jokin muutos, mikä aluksi tuntuu pahalta, osoittautuukin hyväksi ja joskus päinvastoin. Minä aina kaipaan muutosta ja uutta alkua, yleensä ryssittyäni edellisen uuden alun riittävän pahasti.

Day 136: Jos olisit 12 ja katsoisit itseäsi tulevaisuuteen, olisitko tyytyväinen?

En, en todellakaan olisi. Minä olin aina unelmoija, enkä tuon ikäiseni olisi uskonut, mitä minusta tulee, vaikka joku sen olisi pystynyt kertomaan. Tai siis mitä minusta ei tule. En vieläkään ymmärrä, miten sain tämän sotkun aikaan. Jos tosiaan olisin tuossa tilanteessa, tuo tieto musertaisi minut.

Day 137: Yksi villeimmistä unelmistasi?

Muuttaa Yhdysvaltoihin. Se on aina ollut unelmani ja olen aina tietänyt, ettei se voi toteutua. Ja silti edelleen annan itseni unelmoida siitä, koska se on ainoa unelma, joka minulla on jäljellä.

Day 138: Yksi kauneimmista asioista, jonka joku on sanonut sinulle?

??? Minä en ole koskaan saanut kovinkaan paljoa palautetta kumpaankaan suuntaan (ellei lasketa ulkonäköön kohdistuvia haukkuja), joten mieleeni ei tule kerta kaikkiaan mitään…

Day 139: Jotain, mitä et jaksaisi odottaa?

Laihtuminen!

Day 140: Mitä mieltä olet epäkunnioittavasta käytöksestä vanhempia kohtaan?

Olin aika hirveä narttu teininä, mutta pohjimmiltaan äitini on pitänyt todella tiukkaa kuria tässä asiassa. Nuorena olin aina ihan kauhuissani kuullessani kaverieni puhuvan vanhemmilleen, minun äitini ei olisi sietänyt sellaista. Minusta ihmisen pitää periaatteessa aina olla kunnioittava muita kohtaan, mutta ei se, että on synnyttänyt tai siittänyt jonkun ole vielä mikään syy saada kunnioitusta. Vanhempienkin on ansaittava kunnioitus.

Day 141: Joku, joka kiehtoo sinua?

Robert Downey, edelleen. Luitteko muuten, että tutkijat olivat löytäneet Jennifer Aniston aivosolun? Minusta tuntuu, että minulla kokonainen aivopuolisko syttyisi kuin joulukuusi Robert Downeyn kuvasta. (Ja kyllä, olen säälittävä vanhapiika. :D Mutta miten joku voikaan olla niin täydellinen… )

Day 142: Miten olet muuttunut kuluneen kahden vuoden aikana?

En itse asiassa varmaan mitenkään… Tämä bloggaaminen on antanut minulle paljon ja ehkä tuonut itsevarmuuttakin, koska odotin negatiivista palautetta, mutta en varsinaisesti sanoisi muuttuneeni.

Day 143: Miten tärkeänä pidät koulutusta?

No, onhan se aika tärkeää… Varsinkin, jos on valinnut jonkin järkevän alan. Tai jos edes kerran valittuaan typerän alan, on toisella kerralla valinnut järkevän alan… Ja jos ei sittenkään valinnut järkevää alaa… Siitä ei voi syyttää kuin itseään.

Minusta koulutus on tärkeää, jos ajatellaan vaikka kehitysmaita, mutta mielestäni Suomessa on menty liian pitkälle. Miljoonan tradenomin kouluttaminen istumaan kaupan kassalle on aivan älytöntä ja ihmiset joutuvat kouluttautumaan sellaisillekin aloille, joiden parissa ovat jo työskennelleet pitkiä aikoja. Minusta pitäisi kouluttaa vain sen verran ihmisiä, että jokaiselle riittää töitä ja miettiä mille aloille voisi oppia tekemällä, ei koulussa istumalla.

Day 144: Aiotko hankkia lapsia jonain päivänä?

Haluaisin lapsia, mutta en aio. Tai ainakin yritän tehdä parhaani estääkseni itseäni hankkimasta.  

Day 145: Onko helppoa luottaa muihin?

Ei, minun on hyvin vaikeaa luottaa ihmisiin.

Day 146: Onko olemassa joku, joka saa sinut iloiseksi joka kerta kun näet hänet?

Kyllä, koirani. :)

Day 147: Mitä mieltä olet oppimattomista ihmisistä?

Suvaitsemattomuus on oppimattomuuden lapsi, sen paikkansapitävämpää sanontaa ei olekaan. Enkä todella voi sietää suvaitsemattomuutta.

Day 148: Ajatteletko eniten menneisyyttä, nykyisyyttä vai tulevaisuutta?

Aika paljon tulee ajateltua menneisyyttä, koska olen tehnyt niin isoja virheitä. Ja paljon mietin myös tulevaisuutta. Olen aina ollut huono elämään nykyisyydessä, olen aina ajatellut, että sitten kun… Yleensä tuo lause on jatkunut sanoilla: …kun olen laiha. Se on taito, mikä pitäisi oppia, eikä aina siirtää kaikkea huomiseen tai seuraavaan viikkoon tai vuoteen…

Day 149: Jos voisit valita vain yhden ihmisen jota rakastat tai monta lyhyempää suhdetta, kumman valitsisit?

Vain yhden.

Day 150: Miten sydämesi voi nykyään?

Ihan hyvin, taidan vihdoin olla tarpeeksi vanha ja öhmm… viisas osatakseni välttää ongelmat sillä alueella. Tai ainakin olen oppinut välttelemään riskejä. 



lauantai 5. toukokuuta 2012

Pöh...

200 grammaa plussaa. Viime viikon tuloksesta innostuneena olen syönyt vähemmän ja liikkunut enemmän ja lopputulos on tämä. Nytkö tämä laihtuminen jo loppui… :/ Tosin minulla on kuukautiset ja vähän flunssainen olo, mutta en tiedä onko sillä mitään merkitystä. En ole koskaan huomannut mitään turvotusta, mutta ei kai se näiden läskien alta näkyisikään. En ymmärrä, mistä nuo ylimääräiset 200 grammaa ovat tulleet, kun olen aivan varmasti kuluttanut enemmän kuin syönyt. Mikä edes on virallisesti laihtumista tai lihomista ja mikä ihan normaalia vaihtelua? Joskus, kun en ole ollut laihdutuskuurilla, aamupainon ja iltapainon ero on suurimmillaan ollut melkein 7 kiloa. Paljolti se on varmasti ollut nestettä, mutta noinkin paljon enemmän vaaka voi näyttää ilman, että on lihonut. Siitä huolimatta, tämä on suuri pettymys ja pelottaa ihan tosissaan, että joko nyt lakkasin laihtumasta… :/

Löysin vihdoin paidan, vielä kaiken huipuksi kammoamastani H&M:stä. Mikähän siinäkin paikassa vetää puoleensa täydellisen kokoisia ja näköisiä teinityttöjä… Ehkä sinne ei päästetä sisään normaalin näköisiä ja me megaläskitkin pääsemme asioimaan vain isojen tyttöjen osastolle.  Ei ole paljon nöyryyttävämpää tunnetta kuin heidän keskuudessaan vyöryä eteenpäin kuin elefantti gasellien keskellä. Olin jo melkein lähtemässä pois, niin kamalalta se tuntui, mutta onneksi sitten jäin, koska yksi ainoa sopiva, sopivan kokoinen paita oli vielä jäljellä ja se oli jopa mukava päällä ja hyvän mallinen, vaikka isojen tyttöjen mallistosta olikin. Joten onneksi paitaongelma on nyt hoidettu, enkä joudu menemään hautajaisiin säkkiin pukeutuneena.

Äitini ystävän kuolemaa on vieläkin niin vaikea ymmärtää. Asiaa pahentaa se, että kuolinsyy on niin epämääräinen, omaiset eivät saaneet minkäänlaista selkeää vastausta sairaalasta ja joutuvat nyt odottamaan virallista syytä ilmeisesti jopa kuukausia. Hän kuoli pari tuntia sen jälkeen, kun pääsi teholta pois ja nyt joudumme kaikki ajattelemaan, että mitä jos hänet olisi pidetty teholla, olisiko hän selvinnyt hengissä? Siitä, mihin ikinä hän sitten kuolikin. On jotenkin kamala ajatus, että hän kuoli paikassa, jossa apu olisi ollut sekuntien päässä, jos hänellä olisi ollut onnea. Ja tiesikö hän kuolevansa ja toivoi, että saisi apua, mutta kukaan ei tullut… Se on ihan hirveä ajatus. Minullakin oli sairaalassa samasta syystä niin turvaton olo, koska periaatteessahan apu on ihan lähellä, mutta mitä jos olisin vaikka pudottanut soittokellon… Ja vaikka en olisikaan, ihminen kuolee nopeasti, nopeammin kuin mitä hoitajat vastaavat kellon soittoon. Se tuntuu paljon pahemmalta, että hän kuoli sairaalassa, koska se on niin sattumanvaraista; jos vain sillä hetkellä joku olisi vaikka sattunut tuomaan lääkkeitä ja tullut mittaamaan verenpainetta… Tai mitä jos joku omainen olisi ollut paikalla... Hän saattoi tietää olevansa kuolemassa, mutta ei pystynyt pyytämään apua. Tämän epämääräisyyden takia hänen kuolemastaan jäi todella ikävä tunne. Enkä ole saanut poistettua häntä skypestäni, joten saan aina välillä viestin ”X X on online -tilassa”. Ei muuten tosiaan ole. :/ Mutta mitään ei ole enää tehtävissä ja hänen ei ainakaan enää tarvitse pelätä tai tuntea kipua.

Mutta tästä painoasiasta; minua kiinnostaisi ihan hirveästi nutrata pari viikkoa. Haluaisin nähdä toimiiko se nytkään ja miten helppoa olisi olla nutreilla, kun en muutenkaan voi paljoa syödä. Eihän siitä haittaakaan olisi ja luulisi painon edes hiukan laskevan. Saisin uutta intoa laihduttamiseen, jos viimein pääsisin sen sadankympin alle. En vain tiedä onko se hyvä idea... Minulla siis olisi noita pirtelöitä kotona, kun niitä jäi leikkausta edeltävältä ENE:ltä ja tulisi saman tien käytettyä ne pois, kun kuitenkin olen ne ostanut.

No, joka tapauksessa, ensi viikoksi toivon taas edes miinusta! Inhoan tätä tunnetta, etten voi itse vaikuttaa laihtumiseeni, koska tein tälläkin viikolla parhaani, eikä se riittänyt. Mitä jos se ei enää ikinä riitä? Silloin The Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla laskin päivittäistä kalorimäärää alemmas ja alemmas, kunnes söin ehkä 500 kcal päivässä ja siltikin laihduin todella hitaasti. Kunnes menetin motivaationi ja lihoin todella nopeasti. Tiedän, että kaiken logiikan ja järjen mukaan; kun syö vähemmän kuin kuluttaa, laihtuu, mutta mitä jos minä olen jonkinlainen poikkeus? Toivoisin, että tämä olisi suoraviivaisempaa; että laihdun täsmälleen sen verran kuin mitä on ollut kalorivajausta. Minua ahdistaa, kun en tiedä, miksi en tällä viikolla laihtunut. Tai miksi laihduin viime viikolla enemmän kuin tavallisesti. Mutta sitä on nyt vain siedettävä, en muutakaan voi. Toivottavasti ensi viikolla on parempia uutisia.

Hyvää viikonloppua! :)

tiistai 1. toukokuuta 2012

HYVÄÄ VAPPUA!



Tänään on toukokuun ensimmäinen päivä, mutta vaaka näyttää valitettavasti samaa kuin lauantaina. Tavoitteesta jäi siis lopultakin puuttumaan kilo ja sata grammaa. :/ No, sille ei enää voi mitään. Koko huhtikuun aikana laihduin vain 4,1 kiloa, mikä ei ole kovin paljon, mutta kun ottaa huomioon viime vuosien saavutukseni, on siihenkin syytä olla tyytyväinen. Pitää vain jatkossa yrittää kovemmin. Nyt kun leikkauksesta on niin kauan, että elämä alkaa palautumaan normaaliksi, minun on ihan hirveän vaikea muistaa syödä (ja varsinkin juoda) tarpeeksi ja se kostautuu heti painon jumituksena. Syöminen ihan luonnostaan on minulla aika iltapainotteista ja se täytyisi saada muuttumaan. Minusta myös koko ajan tuntuu, että olen syönyt ihan valtavasti, koska syön niin usein ja määrällisesti enemmän kuin ennen, vaikka sitten illalla, kun lasken kalorit, huomaan, että olen syönyt ihan ohjeiden mukaisesti 1000 - 1200 kcal. Mutta tunnen koko ajan huonoa omaatuntoa syömisestä, koska jotenkin minun mielessäni suuri määrä tarkoittaa automaattisesti suurta määrä kaloreja. Kuten ennen tietysti tarkoittikin. Ehkä kuitenkin jossain vaiheessa totun tähän ja huono omatunto katoaa. Tosin edelleen minun on vaikea saada riittävää määrää proteiinia, joten siitä on syytäkin tuntea syyllisyyttä. Edelleen; pitää vain yrittää kovemmin. :)

Ulkona alkaa ihan tosissaan näyttämään keväiseltä, nurtsit on jo ihan vihreitä ja puissa on silmuja. Kaunista aikaahan tämä kieltämättä on, kunpa se vain ei tuntuisi niin kamalalta. Onneksi kohta on jo kesä ja alkaa helpottaa.

Ai niin; on monta kertaa pitänyt sanoa(kirjoittaa), mutta aina unohdan: minulla on aivan surkea nettiyhteys, joka toimii silloin, kun huvittaa, joten siksi minulla joskus kestää vastata kommentteihin ja sähköposteihin. Samasta syystä usein luovutan muiden blogien kommentoinnissa, kun en saa viestiä perille, vaikka mitä yrittäisin. :/ Ja kuvien lisäys onnistuu todella harvoin, yleensä se vain pyörii ja pyörii, kunnes luovutan. Pitäisi kokeilla jotain muuta palveluntarjoajaa, mutta kun en haluaisi sitoutua taas kahdeksi vuodeksi.

Joten, hyvää vappua edelleen. :) Simaa olen hiukan maistellut, mutta munkit jätin tänä vuonna koskematta. :)