lauantai 26. toukokuuta 2012

Ei muutosta. :/

Hemmetti! Hämmästyttävää, ettei joka toisen aterian korvaaminen perunalimpulla ole hyvä laihdutuskeino… En ymmärrä miksi se on minulla näin, mutta aina kun löydän jotain, mistä tykkään, voisin syödä sitä joka päivä, jokaisella aterialla, kuukausia perättäin… Söin joskus yli vuoden tomaatti-mozzarella pastaa, joka ikinen päivä. Jokaisen päivän päivällinen oli tomaatti-mozzarella pastaa, saman valmistajan, samankokoinen annos. Ja olisin varmaan voinut syödä sitä pidempäänkin, ellen olisi muuttanut maahan, jossa sitä ei myyty. Perunalimppu ilmeisesti pääsee kiellettyjen ruokien listalle sekin. Mutta nyt olen kyllä todella pettynyt itseeni, koska tämä on ihan täysin omaa syytäni, en voi sanoa tehneeni parastani tällä viikolla. Ensi viikolla on pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Ja kuviakaan en nyt voi vielä laittaa, kun ei kymppi täyttynyt (olette varmaan hurjan pettyneitä… :D), toivottavasti ensi viikolla sitten.

Olen pohtinut paljon tätä kesää, miksi se tuntuu niin pahalta ja ahdistavalta. Joskus lapsena tykkäsin kesästä, ihan yhtä lailla kuin kaikista muistakin vuodenajoista. Muistan, miten mielettömän hienoa oli, kun koulu loppui keväällä, pukeuduin hameeseen ja luin ja söin jäätelöä ja irtokarkkeja. Aurinko paistoi ja oli lämmin ja avoimesta ikkunasta tuli sisään kesän ääniä. Minä ja paras kaverini vietimme läheisellä hiekkakuopalla suurimman osan ajastamme, uimme ja lojuimme hiekalla. Tai istuimme teltassa pelaamassa korttia. Muistan vieläkin, miltä lämmin teltta tuoksui tai millainen haju tuli puoliksi homeisiin Aku Ankkoihini, kun olin jättänyt ne telttaan sateella. Löysin ison laatikollisen niitä vintiltä muutama kesä sitten, ne haisivat yhä lapsuuteni kesiltä.

Mutta jokin muuttui. Kai se liittyi siihen, että kasvaessamme ei pelkkä hiekkakuoppa ja teltta enää riittäneet. Ystäväni saivat kesällä mennä ulos iltaisin, nuorille järjestettyihin tapahtumiin tai rannalle, joihin minäkin olisin halunnut. Minä en saanut mennä ja noina iltoina viettäessäni aikani äitini tai muiden aikuisten seurassa, minusta tuntui jotenkin tyhjältä ja kylmältä, kuin en voisi rauhoittua, kuin elämäni olisi jossain ulottumattomissani ja menettäisin sen ikuisiksi ajoiksi. Tunsin oloni säikyksi, kuin millä hetkellä tahansa joku tuttu saattaisi nähdä minut viettämässä aikaa äitini kanssa, kuin jonkun nyhverön lapsen. Koin olevani niin erilainen kuin muut, huonompi kuin muut. Tunsin häpeää ja yksinäisyyttä. Kun sitten vanhempana sain joskus mennä mukaan, se oli minulle ihan valtavan suuri juttu, tunsin edes hiukan kuuluvani heidän joukkoonsa ja olin ylpeä siitä, että minut oli huolittu ns. itseäni parempien ihmisten mukaan. Nykyään minusta tuntuu koko ajan samalta kuin noina iltoina nuoruuteni kesinä. Päällimmäinen tunne on häpeä yksinäisyydestäni ja epäonnistumisestani elämässä. Tuntuu, kuin kesällä pitäisi olla niin paljon enemmän kuin talvella; talvella on ihan luontevaa kietoutua peittoihin lukemaan tai katsella tv:tä, mutta kesällä pitäisi elää, kokea asioita, saada muistoja lopuksi elämäänsä. Talvella pystyn piiloutumaan paksuihin vaatteisiin ja pimeyteen ja kylmyyteen, kesällä minusta tuntuu kuin olisin alasti ja minuun olisi suunnattu kirkas valo ja millä hetkellä tahansa saatan törmätä johonkin tuttuun, joka saisi tietää, mikä minä nykyään olen.

Mutta haluaisin taas oppia pitämään kesästä. Hain jopa Aku Ankkani vintiltä ja niitä onkin ihanan nostalgista lukea. Rakastin lapsena Aku Ankkoja, mutta kun täytin 13, äitini oli sitä mieltä, että tilaus kannattaa lopettaa, kun olen jo niin vanha. Enkä kehdannut sanoa, etten minä ole tarpeeksi vanha luopumaan Ankoistani! :) Minusta vanhojen Aku Ankkojen viaton tunnelma on niin ihana, se on niin oleellinen osa lapsuuttani. Lapsena minä aina unelmoin elämästä Ankkalinnassa; vieläkin olisi ihanaa asua maailmassa, jossa suurin uhka on mokaileva Karhukopla ja paha saa aina palkkansa. Haluaisin jotenkin päästä eroon tästä levottomuudesta ja ahdistuksesta, enkä vain keskittyä odottamaan syksyä. Nukun taas huonosti ja näen kamalia painajaisia ja heräilen koko ajan ja koko ajan mietin, että olisipa jo syksy. Mielikuvan tasolla pystyn jotenkin kuvittelemaan, että voisin nauttia kesästä, mutta käytännössä se aiheuttaa niin kurjan olon, etten pysty siihen. Olen peittänyt ikkunat, mutta silti tiedän, mitä niiden takana on; valoa ja kuumuutta ja vihreyttä… En tiedä, miten saisin muutettua ajatteluani kesän suhteen. Tykkään kyllä uimisesta ja tänään en edessä talviturkista luopuminen. :) Lämpömittari näyttää kuutta astetta, joten siellä ei ainakaan tule kuuma. Ehkä pitää vain aloittaa niistä asioista, joista pidän. :)

Ensi viikon tavoitteena on vihdoin saada kymmenen kilon miinus täyteen. Ensi viikolla tulee täyteen myös kymmenen viikkoa leikkauksesta, joten jos en saavuta tavoitetta, olen jäänyt jälkeen paitsi omista tavoitteistani, myös leikattujen yleisistä tavoitteista. Tätä tahtia satanen alittuu vasta joskus heinäkuun lopussa ja se tuntuu aika lannistavalta ajatukselta. Sadan kilon mahdollinen alitus tuntuu todella suurelta jutulta, enkä jaksaisi enää odottaa sen toteutumista! Kaksinumeroinen paino olisi niin mielettömän hieno asia! Mutta ei edelleenkään auta kuin olla kärsivällinen ja tehdä parhaansa.

Hyvää viikonloppua! :)

12 kommenttia:

  1. Tsemppiä painon laskuun! Kyllä se alaspäin vielä menee, vaikka nyt ei laskenutkaan.

    Tuo eri vuodenajoista tykkääminen on jännä juttu. Minulla ne ovat myös vaihdelleet eri ikäkausina. Nykyään kesä on paras. Ei kesää tarvitse "ylikokea". Nauti niistä asioista, mistä itse tykkäät. Suomen kesässä on monenlaisia vivahteita. Sataa, on kylmää, myrskyää jne. myös kaiken vihreyden ja lämmön lisäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Joo olen kyllä toiveikas, että se vielä laskee. Pitää vain tehdä töitä sen eteen.

      Kesäsateista minäkin pidän ja myrskystä ja ukkosesta. Se on vain rankkaa, kun puolet vuodesta on jo vuodenajan takia epämiellyttäviä, saati sitten muiden ongelmieni takia. Siksi haluaisin oppia pois tästä inhosta kevättä ja kesää kohtaan. Mutta pitää tosiaan aloittaa niistä asioista, joista pidän. :)

      Poista
  2. Limpussa taitaa olla paljon siirappia, ainakin olen näin ymmärtänyt. Mutta älä nyt rankaise itseäsi, eikö olisi parempi tehdä niin että sallit itsellesi esimerkiksi yhden pienen (tai vaikka vain puolikkaan) siivun sitä herkkua päivässä, ja nautit sen sitten oikein ajan kanssa? Itse olen heikkona hapankorppuihin, ja jos ostan niitä kaappiin niin on suuri vaara että syön kaikki kerralla... Kyllä se paino vielä putoaa, ei ole mitään syytä miksi ei putoaisi! Tsemppiä :)

    Itselläni on hieman samanlaisia kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta. En päässyt oikein koskaan mukaan mihinkään muiden juttuihin vaan istuin vaan kotona sisarusten kanssa. Sitten teini-iässä olinkin jo ulkona kavereiden kuvioista. Tosin eipä tullut ryypättyä ja sekoiltua, mutta kyllä sitä miettii että jäikö se hurja nuoruus sitten kokematta? Olen sitten pohtinut, että ehkä kaikki meni niin kuin pitikin, mähän viihdyn yhä edelleen ihan vaan kotosalla vaikka asun pääkaupunkiseudun sykkeessä missä vois tehä koska vaan ja mitä vaan :)

    Kesä on mullekin hiukan samanlainen "ongelma" kuin mitä kerroit. Monet opiskelukaverit kertoili jokin aika sitten kaikista kesäreissuistaan mitä suunnittelevat jne. Mä nyt oon lähinnä töissä, koska muuten ei ole varaa maksaa lainaa ja laskuja jne... Ja tuntuu kuitenkin, että kesällä pitäisi tehä vaikka mitä hienoa ja upeeta! Enkä mä ole koskaan edes käynyt millään festareilla... Mutta tänään kävimme miehen kanssa mukavalla pyöräretkellä ja oli sekin oikein ihanaa vaikka vaan semmosta "tavallista" tekemistä. Ajattelin, että jospa yrittäisin kesän "kokemisen" sijasta nauttia ihan vaan yhestä päivästä kerrallaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On siinä ihan kiitettävästi kaloreita ja kun siinä ei ole mitään, mitä tarvitsisin, olisi tosiaan syytä pysyä kaukana. Enkä pysty lopettamaan yhteen viipaleeseen, helpompi on olla kokonaan ilman. Siis huomisesta alkaen...

      Minullakin oli muutama vuosi sitten hapankorppukausi, söin niitä ihan älyttömän määrän. Sitten kyllästyin, enkä ole syönyt niitä vuosiin. Hapankorpuissahan ei sinällään olisi mitään pahaa, mutta laitoin niihin päälle tuorejuustoa, joten melkoisen määrän kaloreita sain niistäkin. :/

      Toivon tosiaan, että putoaa. Tämä viikko meni niin metsään, etten voi edes ihmetellä, miksi nyt pysyin samassa painossa. Kiitti! :)

      Minä valitettavasti jossain vaiheessa karkasin tynnyristäni ja tein kaikki mahdolliset tyhmyydet, joista osaa kadun vieläkin. Onneksi tulin kuitenkin järkiini ennen kuin sain mitään vakavampaa aikaan. Mutta muisto siitä erilaisuudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta jäi ikuisiksi ajoiksi.

      En minäkään mitään villiä juhlimista tai... (minulla ei ole aavistustakaan, mitä ikäiseni vapaa-aikanaan tekevät!!) kaipaa, vaan enemmänkin sellaisia asioita, jotka muille on kai arkea, ihan vain seuraa tavallisiin asioihin. Minä en koskaan edes käy elokuvissa tai kahvilassa tai mitään sellaista, koska ei ole ketään, kenen kanssa mennä ja juuri niitä tavallisia asioita haluaisin elämääni. Oikeastaan vain seuraa, pohjimmiltaan, ihmiskontakteja. Tosin hienoille lomille kyllä haluaisin, mutta en ole valmis käyttämään niihin paljoa rahaa, joten se on vähän ongelma. Ehkä joskus. :)

      Poista
  3. Projekti-20kg vaihtoi nimeä, blogi löytyy osoitteesta

    http://365dayswithjenni.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, löysinkin sinut jo aiemmin. :)

      Poista
  4. Onko kyseessä alitajuinen itse-sabotaasi?! Minä ainakin sabotoin joka ikisen dieetin just sillloin kun alan tuntea toivokkuutta onnistumisesta. Juuri silloin, onnistuneen viikon ja parin kolmen pudotetun kilon jälkeen, haen yhtäkkiä kaupasta berliininmunkin, keksipaketin, sipsipussin ja suklaalevyn. Menen kauppaan vaikka miinus 40 asteessa tai käytän viimeisiä rahoja, niin voimakas "imu" tuolla himolla on. Syön kunnes voin huonosti. Seuraava viikko menee siihen että laihdutan takaisin tulleet pari kiloa jne jne. Lopputulos on sitten kolmenumeroinen paino. Ja valtava itseinho. Olen yrittänyt miettiä miksi toimin näin mutta yksin en löydä mitään vastauksia. Soimaan vain itseäni eikä se auta..Nyt raskaana ollessani vältän makeaa vauvan takia ja tähän menneessä on mennyt hyvin. Paino ei ole noussut yhtään. Mutta vain itseni vuoksi en ole onnistunut. Ympärillä on onnistuneita laihduttajia. Olen seurannut mm liki 40kg:n painonpudotuksen. Ja tämä nainen on vielä nyt, vuosien päästä, hoikka. ...Ja tyytyväinen itseensä. Miksi ihminnen tekee niin itselleen? Toivottavasti pystyt kohtelemaan itseäsi paremmin kuin minä itseäni. PALJON tsemppiä nyt!
    -Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä tiedä... Minun kohdalla on niin, että kun tiedän jonkin maistuvan hyvältä ja sitä on saatavilla, niin itsehillintäni ei vain riitä. Ja toisaalta taas joskus menneinä aikoina olen myös palkinnut itseni ruoalla, mikä tietysti on täysin nurinkurista. Minusta kyse on kuitenkin ihan vain siitä, että saan syömisestä nautintoa ja siitä on hyvin vaikea kieltäytyä, varsinkin, kun elämäni muuten on aika tylsää.

      Onnistuneistakaan laihduttajista vain viisi prosenttia onnistuu pysymään laihoina. Se on aika pelottava tieto... Meistä leikkauksen läpikäyneistä moni alkaa lihoa kahden vuoden kuluttua, mikä pelottaa minua ihan hirveästi. Jos nyt edes laihdun. Mutta yritän parhaani, muuta en voi. Toivottavasti se riittää! :)

      Kiitos! :)

      Poista
  5. Ensi viikolla sitten taas pudotusta, älä lannistu!

    Minulla on vähän ristiriitaiset tunteet aina kesän suhteen. Toisaalta rakastan lämpöä ja sitä kuinka luonto kukoistaa, toisaalta taas masennun, koska vietän suurimman osan ajasta kesäisin(kin) yksin, ja kesällä se tosiaan tuntuu erityisen ikävältä, kun koko muu maailma ympärillä nauttii siitä niin näkyvästi ystäviensä kanssa. Lisäksi vihaan kesävaatteita, tai tarkemmin sanottuna vihaan niitä minun päälläni, ja sitä etten saa piiloutua ison takin alle julkisilla paikoilla...

    Minäkin rakastin kesää lapsena, rakastin sitä erityisen paljon teini-ikäisenä, ja vielä nuorena aikuisenakin, mutta viimeiset vuodet se on ollut aika kidutusta. Tänä kesänä minä aion laihtua, ja saada elämääni muutenkin parempaan jamaan. Ensi kesänä minä aion olla kevyempi, vaihtoehtoa sille ei enää ole. En tosin tiedä, mitä iloa siitä sitten on jos ja kun olen edelleen yksin, mutta edes sen verran hyvää minä aion itselleni tehdä, etten tämän jälkeen enää uutta kesää kärsi näiden läskien alla.
    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti joo. Ja kuukautisetkin taas alkoivat, että jospa tämä olisi nytkin siitä johtuvaa.

      Niin tuttua... Kesällä yksinäisyys tosiaan on normaaliakin piinallisempaa. Ihmiset tuovat sosiaalisen elämänsä kodeistansa julkisille paikoille ja se on raskasta katsottavaa, kun itsekin niin kovasti haluaisi olla osa sitä. Mutta ei sille mitään voi, ei auta kuin kestää. :/

      Ja minä myös vihaan kesävaatteita, ne ovat liian ohuita ja paljastavia. Tosin täytyy kyllä sanoa, että hyvin harva ihminen kovin hehkeältä näyttää kesävaatteissa, mutta omalla kohdallani en kyllä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa peiliin katsoessaan. Tosin pukeudun kesälläkin todella peittävästi, ihan muiden ihmisten takia. Ei sitä näkyä kestäisi kukaaan. :/

      Mutta ehkä ensi kesänä olemme molemmat hoikempia ja voimme pukeutua kesäisesti ilman, että kukaan ohikulkija traumatisoituu! Tsemppiä! :)

      Poista
  6. Toivottavasti kaikki on hyvin sinulla, vaikka blogissa on ollut vähän hiljaisempaa! Tsemppiä huomiselle ja pää pystyyn vaan, oli tulos millainen hyvänsä! Ja ihanaa kesäkuuta sinne :)
    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Kaikki ihan ok, ei vain ole tapahtunut mitään, niin ei ole oikein voinut kirjoittaakaan mistään. Tämän aamun tulos oli ihan hyvä, joskaan ei nyt mikään huima, mutta en valitakaan.

      Kiitos samoin, hyvää kesäkuuta myös sinulle! :)

      Poista