maanantai 14. toukokuuta 2012

Fake it 'till you make it

Heti alkuun varoitus; tämä teksti sisältää runsain mitoin valitusta, joten jos olet saanut sitä lajia jo tarpeeksesi tästä blogista, odottele suosiolla seuraavaa postausta. ;)

Poden taas ihan valtavaa ammattiahdistusta. Toivoisin niin kovasti koko sydämestäni, että voisin mennä ajassa taaksepäin ja valita eri tavalla. Ajatus siitä, että nyt on mahdotonta katua, että ajassa on mahdoton mennä taaksepäin, saa sydämeni hakkaamaan ja hapen loppumaan. Haluaisin taas ihan uuden alun, uuden mahdollisuuden, mutta niitä olen jo saanut ihan riittämiin ja pilannut ne kaikki. Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, miksi olen tehnyt niin huonoja päätöksiä. Kaikki oli aina minulle niin vaikeaa ja minun oli pakko tehdä jotain, joten tartuin ensimmäiseen mahdollisuuteen edes ajattelematta, mitä olin tekemässä. Minä valitsin ammatin mielikuvan perusteella, koska halusin olla erilainen kuin olen, enkä edes ajatellut, mikä sopisi minulle tai mitä minä haluaisin tehdä. Kai minä vain loppujen lopuksi halusin olla joku, halusin, että minullakin olisi merkitystä. Mutta en tajunnut, että joku voi olla vain oman persoonansa kautta, ei ammatin tai saavutusten kautta, eikä minulla ole sellaista persoonaa, että voisin olla joku. Minä olen merkityksellinen vain ihmisille, jotka ovat minulle sukua ja sukulaisuussuhteenikin ovat vanhempiani lukuun ottamatta hyvin etäisiä. En koskaan tule olemaan kenenkään sisko, en koskaan tule olemaan kenenkään äiti, en koskaan tule olemaan kenenkään tyttöystävä, en koskaan tule olemaan kenenkään ystävä, joten kuka minä olen? En kai kukaan. Eikä sitä olisi muuttanut mikään ammatti maailmassa.

Ennen ajattelin, että jos vain pääsisin yliopistoon, niin… No, ehkä pari kuukautta pidinkin sitä saavutuksena, mutta sitten aloin ajattelemaan, että jos minun kaltaiseni luuseri pääsee yliopistoon, niin eipä se mikään saavutus sitten olekaan. Ja opiskelusta jäi kaiken kaikkiaan paha olo. En ole koskaan tiennyt, mitä on olla normaali; mitä itseltään kuuluu vaatia ja mikä on liikaa tai mikä liian vähän. En vieläkään tiedä. En osannut ajatella mikä olisin riittävä määrä sivuaineita tai riittävä määrä opintosuorituksia vuodessa, joten yritin suorittaa ihan hirveän määrän kaikkea ja kun osa väkisinkin levisi käsiin, tunsin epäonnistuneeni kaikessa. Minä haluaisin olla yksi niistä ihmisistä, jotka suorittivat parissa vuodessa viisisataa opintopistettä täydellisin arvosanoin, jotka ovat vähintään tupla- ellei triplamaistereita, joilla oli kymmenen 60 pisteen sivuainetta ja joilla on ihan uskomaton yleissivistys ja aivot, jotka myös muistaa kaiken oppimansa ja joiden ansiosta he pystyvät keskustelemaan sivistyneesti aiheesta kuin aiheesta. Minulla on jäänyt mieleen niin useita tilanteita yliopistosta, jossa koin oppineeni jotain uutta ja ajatteluani mullistavaa… ENKÄ MINÄ MUISTA MITÄ SE OLI! En tiedä, miten muiden ihmisten aivot säilövät tietoa, mutta minä unohdan asioita, niitäkin asioita, joiden tiedän olevan tärkeitä. Ihan opiskelujeni alussa suoritin taidehistorian perusopinnot ja muistan oppineeni niiden aikana vaikka mitä, mutta nyt minä en enää muista! Taiteilijat ja heidän teoksensa menevät iloisesti sekaisin päässäni ja se ahdistaa minua ihan hirveästi. Sama pätee suurimpaan osaan muistakin opiskelemistani asioista. Osa ongelmaa on siinä, etten tehnyt tarpeeksi, ihan silkkaa laiskuuttani. Koska minulla ei ole mitään tai ketään muuta, minulla olisi periaatteessa ollut 15 tuntia päivässä opiskeluaikaa. Siinä ajassa olisi ollut mahdollista suorittaa paljon kursseja, minä olisin voinut lukea tupla- tai triplamaisteriksi, olisin voinut suorittaa ne kymmenen sivuainetta (ja ilmeisesti unohtaa kaiken oppimani), mutta en tehnyt niin. Minä katselin tv:tä ja herkuttelin ja luin opiskeluun liittymättömiä kirjoja ja nukuin puolen päivää ja lorvailin kotona pitkiä viikonloppuja. Enkä voi antaa sitä anteeksi itselleni. Minä sain tilaisuuden päästessäni yliopistoon ja minä mokasin sen, eikä sille ole mitään tekosyytä, muuta kuin se, miten typerä ihminen minä olen. Tunnen niin syvää häpeää ja katumusta ja ahdistusta ajatellessani opintojani, etten voi edes kuvailla sitä. Mutta taas toisaalta, miksi se ei ole minulle tarpeeksi, että tein sen, mitä muutkin… En tiedä, mitä on olla normaali, joten miksi minulle ei riitä normaaliajassa suoritettu vain vähän normaalia laajempi tutkinto… Kai siksi, että muut tekivät sen saman, vaikka he ovat joitain, siskoja, äitejä, tyttöystäviä, ystäviä. Heidän normaalinsa ei vastaa minun normaaliani.

Otsikossa on lause, josta olen aina tykännyt, en oikein tiedä miksi. (Tykkään myös lauseesta Sky was blue as a forget-me-not, joten ehkä se vain liittyy hulluuteeni.) Kai se johtuu siitä, että ihmiset ovat niin erilaisia, kuin miltä päällepäin vaikuttavat, että kaiken näennäisen täydellisyyden alla on ehkä epätäydellisyyttäkin. Se on lohdullinen ajatus. Minä olen aina ollut rehellisesti totaaliluuseri. Tai no, rehellisesti on ehkä väärä sana, koska en minä haluaisi kaikkien tietävän, millainen luuseri minä olen, mutta en osaa esittää mitään muutakaan. Minusta tuntuu, että kun olen läski, ei mikään edes auttaisi. Mutta jos laihtuisin, voisin edes tuntemattomien silmissä esittää sitä ihmistä joka haluan olla ja ainoastaan minut tuntevat tietäisivät, että olen totaaliluuseri. Onko se outoa, että jo sekin on minusta ihana tulevaisuudenkuva; että voisin salata totaaliluuseriuteni, että voisin esittää oikeaa ihmistä?  

Minua harmittaa, että välitän niin paljon muiden mielipiteistä. En minä ennen ollut sellainen; nuorena minä tein mitä tahdoin, viis siitä, mitä muut ajattelivat. Mutta silloin minä uskoin, että minulla olisi ihan hyvä tulevaisuus edessäni. Mutta sitten minä lihoin, enkä päässyt haluamaani opiskelupaikkaan ja kaikki murentui. Minä aina vertaan itseäni muihin ihmisiin ja oli vertailun kohteena sitten kuka tahansa, minä jään siinä vertailussa toiseksi. Aina on jotain, mikä tekee ko. ihmisestä minua paremman; en tunne ketään, en yhtä ainoaa ihmistä, jota pitäisin itseäni huonompana, minä olen aina se kaikista hyödyttömin tapaus. Siksi kai on niin vaikea olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelee, koska ihmisellä on kuitenkin aina itsestään parempi kuva kuin muilla, joten jos jo itsekin tiedän, ettei minussa ole mitään hyvää, miten kamalana muut mahtavatkaan minua pitää. Ehkä minua ei niin paljoa haittaisikaan olla ei kukaan, mutta on ikävää olla negatiivisesti nähty/koettu ihminen. Mutta minun pitäisi oppia olemaan välittämättä, koska ei se ainakaan mitään auta

Kehitän joka kevät myös hirveän kammon asuntoani kohtaan; nuorempana aina muutin keväisin. Nyt haluaisin jäädä tuonne rappukäytävään seisomaan, avaimen työntäminen lukkoon tuntuu niin ylivoimaiselta. Aivan kuin jokainen tässä asunnossa ahdistuneena valvottu yö tai vaikea ilta tai kurja olotila olisi tallentunut seiniin ja kalusteisiin ja olisi oven takana valmiina käymään kimppuuni. Olen pakottanut itseni asumaan tässä asunnossa jo useamman vuoden, mutta minä vihaan tätä paikkaa keväisin. Syksyllä tämä taas alkaa tuntua paremmalta. Ehkä ahdistuneiden öideni haamut horrostavat talvisin… (Ja tuo saattaa voittaa ykköspalkinnon, jos joskus etsitään korneinta lausetta, jonka kukaan on koskaan kirjoittanut blogiinsa…)

Tämä on taas niitä kirjoituksia, jotka pitäisi jättää julkaisematta, mutta enpä taida taaskaan niin tehdä. Olen kai tavallaan tehnyt tästä jonkinlaisen salaisen päiväkirjani, kerron tänne ne asiat, joita ei voi koskaan kertoa oikeasti kenellekään. Paitsi, että minulla on melkein 60 (ihan uskomatonta!) virallistakin lukijaa ja muutamia anonyymeja lisäksi, joten ei tämä enää kovin salainen ole. Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte lukea, ajoittaisesta ruikuttamisesta huolimatta!

Asiaan täysin liittymättömästi; yksi haavoistani on todella kipeä, enkä oikein tiedä, mistä pitäisi olla huolissaan ja mikä on normaalia… Kipu ei tosin ole lisääntynyt ja tuntuu lähinnä liikkuessa, mutta sitä ei ole ollut aiemmin. No, jos se ei lopu parissa päivässä, pitää kai soittaa jonnekin ja kysyä. Nyt pitää mennä taas nukkumaan, olen nukkunut niin huonosti, että jospa tänä yönä saisin nukuttua. Hyvää yötä! :)

18 kommenttia:

  1. Pura vaan mieltäsi. Kyllä täällä luetaan. :-)
    Soita ihmeessä haavasta tai käy näyttämässä sitä. Itse on vaikea tietää, onko siinä jotain vialla vai ei.

    Voi kun nuo ammattipohdinnat tuntuu tutuilta. Väärä ala minullakin on. Liian nuorena ja itseäni tuntemattomana valitsin alan. Itse ajattelen niin, että se on aika luonnollista. Me moni tehdään myöhemmin katsottuna vääriä päätöksiä. Se vaan kuuluu elämään. Ei itseään kannata liikaa soimata.

    Tsemppiä sinulle! Olet muuten hyvä kirjoittamaan. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisinkin valinnut väärin vain kerran, mutta olen tehnyt sen jo kahdesti! Enkä vieläkään tiedä, mitä oikeasti haluaisin! Mutta kai se tosiaan kuuluu elämään ja sitä on vain siedettävä.

      Haavaa menen näyttämään vaikka sairaanhoitajalle, jos se vielä huomenna sattuu, tosin tänään se jo tuntuu paremmalta.

      Kiitos! :)

      Poista
  2. Mietin kauan, miten aloittaisin tämän kommenntoinnin, että en loukkaisi sinua ja paljastaisi liikaa itsestäni. Mutta noista suorituspaineista. Itse en arvosta yhtään -anteeksi vaan- nuorta, jonka sanotaan tehneen "kolme tutkintoa alle 23-vuotiaana". Mistä se kertoo? Se kertoo elämättömästä elämästä. On ollut vain ja ainoastaan se opintopisteiden kerääminen. Ei muuta. Joskus olen kuullut sanottavan, että ensin ahmitaan kaikki tieto, ja sitten se oksennetaan tentissä paperille. Jäsentymättömänä, ilman pohdintaa, ilman omaa mielipidettä. Ja kurssi on suoritettu. Ehkä muilla on ollut sitä elämää ja sitten on päädytty "tavanomaisiin" tutkintoihin. Mutta haittaakse?

    Sinä olet kuitenkin nauttinut elämästä. Lukenut romaaneja, katsellut televisiota ja hankkinut yleissivistystä. Ja sinä pidät niitä saamattomuutena. Kuule, ihminen on luonnostaan laiska eläin. Vain joku geenivirhe ajaa tuollaisiin yltiöpäisiin suorituksiin :) Olisitko yhtään onnellisempi, vaikka sinulla olisi nuo "kolme tutkintoa alle 23-vuotiaana"? Ei se elämän onni niistäkään ole kiinni.

    Minäkin olen ajautunut ammattiini. Ei ehkä unelma-ammatti, mutta nyt on sopeuduttava tähän. Huoh! Olen aina haaveillut lääkärin ammatista. Mutta en vain yksinkertaisesti saanut aikaiseksi kukea pääsykokeisiin tarpeeksi. Mutta olisinko onnellisempi? Tuskin. Tämä on tätä. Pessimisti ei pety.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, mitä tarkoitat. Aina keväisin, kun lehdissä esitellään monen ällän ylioppilaita, minä ajattelen, että olipa oivaa ajan tuhlausta. Minulla oli niin kivaa lukiossa, että koulutöiden tekeminen olisi pahasti häirinnyt hauskanpitoani. :) Mutta siitä huolimatta... En olisi varmaan sinällään onnellisempi, mutta pitäisin itseäni onnistuneempana. Tässä on taas kyse siitä mielikuvasta, haluaisin olla joku, olla jotenkin erityinen.

      Varmaankin kaikki ihmiset on jossain määrin laiskoja, mutta rajansa kaikella! :D Silti loppujen lopuksi uskon, että jos minulla olisi sosiaalisia suhteita, olisin ihan tyytyväinen.

      Minäkin olisin halunnut olla lääkäri, mutta en päässyt lääkikseen, vaikka kuinka yritin. Se oli pakko hyväksyä, mutta osin siksi tein huonoja valintoja, että ajattelin, että ihan sama sitten mitä teen, jos ei minusta tule lääkäriä. Halusin kuitenkin akateemisen koulutuksen, joten valitsin vain jotain. Olisi pitänyt opiskella englantia ja kääntäjäksi, mutta nyt on myöhäistä katua. Pitää vain yrittää tehdä parhaansa sillä, mitä olen. :)

      Poista
  3. Oletko hakenut joka vuosi uudestaan lääkikseen? Tarkoitan siis että voihan sinne hakea muulloinkin kun kakskymppisenä. Toki pääkoppa ei omaksu ehkä tietoa niin hyvin yli kolmikymppisenä mutta hitonko sillä väliä jos sisään pääsee? Opiskelut sujuu sitten mahdollisesti pikkiriikkisen hitaammin?

    Ja toisaalta oletko aivan varma että lääkis on se sun juttu? Kun toisaalta saa sellaisen vaikutelman että haluat sinne vain siksi koska lääkäri = arvostetuin ammatti ihmisten mielestä?

    _Ano Nyymi_

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hain viimeksi kymmenen vuotta sitten, enkä aio enää hakea. Se aika on nyt ohi, enkä enää tässä iässä halua olla vuosikausia opiskelija. Enkä usko, että pääsisinkään, jos olisin voinut sinne päästä, niin olisin päässyt silloin nuorena.

      Olen aivan varma, että lääkärin ammatti olisi ollut unelma-ammattini. Osin kyllä statuksenkin takia sinne halusin, mutta enemmänkin siksi, että halusin, että elämälläni olisi merkitystä, että saisin aikaan jotain hyvää. Lääkärin ammatti olisi ollut paras ammatti siihen. Yksi syy, miksi nykyinen ammattini ahdistaa minua niin kovasti, on siinä, ettemme me tee mitään merkityksellistä tai tärkeää.

      Poista
  4. Sinulle on tunnustus meikäläisen tontilla. :)

    VastaaPoista
  5. Ymmärrän Sinua paremmin kuin ehkä uskotkaan.
    Samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia on täälläkin päässä.
    Olet todella rohkea pitäessäsi tätä blogia, minulla ei ole rohkeutta edes siihen.

    Hyvää kevään jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullista, että meitä on niin monta. Mutta on hyvä tietää, etten ole yksin. :) Minä oikeastaan odotin ihan täyttä tuomiota aloittaessani kirjoittamaan henkilökohtaisemmista asioista, mutta ihmiset onkin olleet todella mukavia ja kannustavia ja kritiikkikin on sanottu kohteliaasti. Ja moni on kertonut, etten ole ainoa, joka näitä asioita kokee, mikä sekin tuntuu siltä kannalta hyvältä, etten tunne olevani niin toivottoman erilainen ja yksin. Toivon, että sinäkin saat lohtua siitä tiedosta. :)

      Hyvää kevättä myös sinne! :)

      Poista
  6. Minäkin olen opiskellut kahta väärää alaa. Meidän ero on se, että minä en ole valmistunut kertaakaan. Siinä sulle sitä todellista luuseriutta.
    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä siinä oikeastaan ole eroa, koska minä en ole onnistunut löytämään töitä omilta aloiltani, ainoastaan tämä nykyinen liittyy hyvin löyhästi omaan alaani, mutta ei ole ollenkaan sitä, mitä halusin. Mutta olisin yhtä hyvin voinut olla valmistumatta. Mutta oikeastaan pointtini oli, että minä olisin aina luuseri, vaikka olisin tehnyt mitä, koska luuserius on persoonassani. Sinä et ole luuseri.

      Poista
    2. Olenpas, sitä minä juuri olen. Tosin en aio olla luuseri loppelämääni, en ole vielä luovuttanut.

      Kommenttini tarkoitus oli herätellä sinua huomaamaan, että sinä ET TODELLAKAAN ole aina huonompi verrattuna muihin. Et vaan ole. Se ettet ole löytänyt täysin koulutustasi vastaavia töitä on yksi asia (ja big deal, monet tekee nykyään ihan eri alan hommia kuin miltä oma koulutus on), se että valmistuit yliopistosta laajan tutkinnon kanssa, on ihan oma saavutuksensa. Ei maisterintutkinto kerro pelkästään siitä mitä kaikkea olet oppinut, se kertoo myös siitä, että sinulla on pitkäjänteisyyttä, kykyä sitoutua ja saavuttaa asettamasi päämäärä, tehdä työtä sen eteen. Nämä ovat kaikki piirteitä joita minulla ei ole, ja joista maksaisin mitä tahansa. Sinulle se on itsestäänselvyys josta monet muut voi vain haaveilla. Kaikki ei saa kaikkea, mutta kannattaa edes yrittää arvostaa sitä mitä itse on saavuttanut. Ja tulevaisuudessa tulet saavuttamaan vielä paljon lisää.
      -Maria

      Poista
    3. Et ole, enkä tarkoittanut mitään sanomisiani loukkaukseksi ketään toista kohtaan. :/

      Olen oikeastaan saanut kaikki kouluun liittyvät asiat aika ilmaiseksi, muuten olisin ollut pulassa jo joskus ala-asteella. En nimittäin koskaan tehnyt läksyjäni tai lukenut kokeisiin. Yliopistossakin minulla oli hankaluuksia saada kirjatentit suoritettua, koska minulla ei vain ole riittävää itsekuria senkaltaiseen työskentelyyn. Kirjallisten töiden kohdalla minut pelasti se, että pidän kirjoittamisesta. Joten en voi ottaa samanlaista "kunniaa" opinnoistani kuin normaalit ihmiset. Mutta kai osa luonnettani on sekin, etten osaa arvostaa mitään, mitä minä teen, koska jos minä pystyn johonkin, ei se voi olla kovin merkittävää.

      Onko sinulla tiedossa, mikä olisi oikea ala sinulle? Minä nimittäin joudun vielä 32-vuotiaana myöntämään, ettei minulla ole aavistustakaan. Tosin uskon myös, että vaikka tietäisinkin, niin kohta taas kyllästyisin ja haluaisin jotain ihan muuta... Miksi tämänkin pitää olla niin vaikeaa...

      Poista
    4. Olen, olen, olen. Monen muunkin asian takia kuin vain siksi ettei minulla ole koulutusta. Tiedän tietysti ettet ole ketään yrittänyt loukata etkä todellakaan millään tavalla myöskään loukannut, kunhan halusin vain sanoa, että sinä todellakin olet saanut aikaan ja saavuttanut jotain, vaikka et sitä itse arvostaisikaan. Muistaakseni sinä olet joskus puhunut siitä, kuinka joillekin esimerkiksi perheen saaminen on itsestäänselvyys ja toiset eivät sitä saa vaikka miten haluaisivat - sinunkin elämässäsi on jotain mikä on sinulle itsestäänselvyyttä ja monelle muulle vain saavuttamaton haave.

      Minäkään en juuri opiskellut peruskoulussa ja lukiossa, minä vain jotenkin maleksin ne läpi. Opin jo ala-asteella sen asenteen, ettei koulun eteen tarvitse tehdä mitään. Yliopistossa opiskelu vaatisi sitten enemmän vastuunottoa omista opiskeluista, ja siihen minä en jostain syystä tunnu kykenevän. En vaan saa itsestäni sitä irti, että pänttäisin ja kirjoittaisin, mikä on sinänsä outoa, koska kuitenkin teen "oman alani" (eli sen väärän alan numero 2) töitä, ja se on käytännössä suurimmaksi osaksi kirjoittamista ja erilaisten pienten yksityiskohtien selvittelyä. Jostain syystä pelkästään ajatus tenttikirjaan tarttumisesta tai kirjallisen työn aloittamisesta on niin luotaantyöntävä, että keksin tuhat ja yksi tekosyytä ja muuta tekemistä. Minun unelma-alani olisi tavalla tai toisella lain parissa, ja haluaisin oikeustieteelliseen enemmän kuin mihinkään, mutta en minä sinne pääsisi kuitenkaan. Tuntuisi sitä paitsi todella surkuhupaisalta edes yrittää hakea johonkin oikikseen kun en ole ennenkään kyennyt edes valmistumaan.
      -Maria

      Poista
    5. No olet kyllä oikeassa siinä, että olen saanut nämä koulujutut ja myös pidän niitä itsestäänselvänä. Mutta silloin niistä ei myöskään saa minkäänlaista onnistumisen iloa, kun en koe mitenkään onnistuneeni, vaan saanut ne sattumalta. Mutta olen kyllä kiitollinen siitä, vaikka kuulostaisinkin kiittämättömältä.

      Minulla oli sama juttu, että olin koulussa paikalla (en pahemmin lintsannut tai mitään), mutta siinä se. En koskaan osallistunut tunnilla tai tehnyt kotona mitään ja sain ihan ok numeroita, joten minulla ei ollut mitään, mikä olisi kannustanut yrittämään, eikä minulla ollut tarvetta saada kymppiä kaikesta. Ainoat, mistä lukiossa välitin oli äidinkieli ja englanti, mutta en niidenkään eteen nähnyt vaivaa. Ehkä olisin, jos olisi tarvinnut, koska niistä sain jonkinlaista iloa hyvistä arvosanoista.

      Minulla oli ihan sama juttu yliopistossakin, siksi kirjatentit otti todella koville. Siis ihan se, että haki ne kirjat kirjastosta ja ilmoittautui oli minulle hankalaa, saati sitten niiden lukeminen! :D Enkä niistä kovin hyviä arvosanoja saanutkaan. Kirjalliset työt tein poikkeuksetta viimeisen yön aikana. Aloitin jopa luk-tutkielman palautusta edeltäneenä iltana ja kun en tietenkään pystynyt yön aikana kirjoittamaan 10 000 sanaa, jonkin tekosyyn varjolla palautin sen kaksi päivää myöhässä.

      Olen itsekin miettinyt, että olisinko pärjännyt lääkiksessä, koska siellä olisi kuitenkin joutunut tekemään työtä... Ehkä en. Tai ehkä se vihdoin olisi ollut jotain, jota halusin niin kovasti, että jopa minä olisin työskennellyt sen eteen.

      Aiotko kuitenkin hakea oikikseen? Tai onko ammattikorkean puolella jotain lakiin liittyvää mahdollisuutta, ehkä sitä kautta voisi päästä yliopistoonkin, jos pääsykokeet tuntuu liian hankalalta?

      Toivon silti, ettet tuntisi itseäsi luuseriksi, koska uskallan melkoisella varmuudella sanoa, ettet sinä ole. Sinä olet fiksu ja mukava ja empaattinen ja se on paljon tärkeämpää kuin koulutus.

      (Minulla nyt menee vähän Mariat sekaisin, koska teitä on useampi, mutta kirjoititko sinä minulle sähköpostia aiemmin?)

      Poista
    6. Tuo kuulostaa NIIN tutulta, että jo kirjojen haku ja tenttiin ilmoittautuminen voi tuntua jotenkin ihan käsittämättömän raskaalta... saati sitten se että ne kirjat tarvisi vielä lukeakin. Ja monet kirjalliset työt mitä minulta vain jäi lopulta tekemättä, ei loppujen lopuksi olisi olleet sen kummempia kuin työnikään, en ymmärrä miksi niiden tekeminen oli niin ylitsepääsemätöntä vaikka palkkatyöni hoidan kuitenkin aina ihan ajallaan. Kai siihen jokin psykologinen selitys on, koska eihän tuossa ole muuten mitään järkeä. Joku sisäsyntyinen vietti pilata oma elämänsä? :)

      En minä varmaan koskaan hae oikeustieteelliseen, vaikka kieltämättä välillä leikittelen ajatuksella. En minä siellä varmasti pärjäisi kun en ole ennenkään saanut mitään aikaan, saati että pääsisin edes sisään. Tuollaista amk-reittiä ei ole olemassa - opiskeli amk:ssa mitä tahansa niin silti joutuu käymään oikikseen samat pääsykokeet kuin muutkin ja aloittamaan opiskelut alusta. Se aika taitaa muutenkin minun osaltani olla jo ohi, tämän ikäisenä pitäisi olla jo tutkinto tehtynä, edes yksi. Mietin kyllä joskus tuota samaa kuin sinäkin, olisiko sitä parempi opiskelija ja suoriutuja, jos saisi opiskella sitä alaa joka ihan oikeasti kiinnostaa. Saisikohan siitä tarpeeksi motivaatiota vai kyllästyisikö siihenkin heti? Se jäänee arvoitukseksi.

      En tiennytkään että täällä on useampia Maria-nimisiä kommentoijia, tosin marioita taitaa aina olla joka paikassa paljon... Taisin joskus kysyä voinko laittaa sulla spostia, mutta en sitten ikinä saanut aikaiseksi laittaa, koska...no, minulla ei oikeasti ole mitään mielenkiintoista sanottavaa. :) Sähköpostia laittanut Maria on siis joku toinen.
      -Maria

      Poista
    7. Jep, se on ihan uskomatonta, miten jonkun ihan pikkujutunkin aikaansaaminen on joskus niin vaikeaa. Minä aina vetkuttelin kaikkea viime hetkeen ja sitten jouduin tekemään kaikki kerralla kauhealla kiireellä. Vaikka tiesin, että ne pitää tehdä, niin aina tein ne silti viime hetkillä puoliksi paniikissa. Minä rakastin ajatusta opiskelusta, mutta se käytännön tekeminen olikin sitten toinen juttu...

      En aio minäkään enää hakea lääkikseen, en jaksa enää opiskella. Ja pidän itseäni liian vanhanakin.

      Siksi kysyinkin, kun melkein heti sen jälkeen, kun olit kysynyt tuosta sähköpostista, sain joltain Maria nimiseltä lyhyen sähköpostin, mutta hän ei sitten enää vastannut uudelleen ja minulle jäi epäselväksi, olitko se sinä.

      Poista