lauantai 2. kesäkuuta 2012

Kymmenen viikkoa, kymmenen kiloa

Vihdoinkin olen laihtunut kymmenen kiloa. Tai no, kymmenen kiloa ja kaksi sataa grammaa, paino oli tänään tasan 107 kg. Joten luvassa on kuvia… :D En oikeastaan näe mitään eroa noissa aiemmissa ja tämän päiväisissä, mutta laitan ne nyt kuitenkin, kun ajattelin, että kymmenen kiloa olisi ainakin aluksi sopiva väli edistymiskuville.

Ensin siis nämä aloituskuvat leikkauspäivän aamulta:


Ja nämä tältä päivältä kymmenen kiloa pienempänä.

 


Ei näissä kyllä vielä näe mitään eroa ja ne otettu hieman eri etäisyydeltäkin... ( ja seison jostain syystä vinossa molemmissa uusissa kuvissa...). Mutta joka tapauksessa, näissä on nyt sitten eroa kymmenen kiloa.


Ja ai niin, olen pahoillani, että jouduitte näkemään nämä. :)

Itse asiassa tämä viikko ei ole mennyt syömisen suhteen mitenkään ideaalisti, mutta paino on silti laskenut. Minulla oli taas sunnuntaina ja maanantaina kuukautiset, joten ehkä sekin vaikutti viime lauantain tulokseen. Toukokuun tulokseksi jäi siis vain tasan neljä kiloa, eli jään tavoitteesta yhä enemmän jälkeen. Ehkä on parempi, että keskityn laihtumaan vain kilon viikossa, koska on ihan turha hokea toivovansa viittä kiloa kuukaudessa, kun ei se nyt vain onnistu. Ja kilo viikossakin on ihan hyvä tulos. Jos olisin yhtään laihempi, olisin siihen todella tyytyväinen, mutta nykyisessä tilanteessa se tuntuu pelottavalta, koska jos en yli satakiloisenakaan onnistu laihtumaan yhtään enempää, miten vähän laihdunkaan sitten, jos joskus alitan satasen. Hoen nyt samaa kuin monta kertaa aiemminkin, mutta yleensähän näin lihavat kuin minä laihtuvat alussa todella paljon, joten siksi odotin itsellenikin vähän ripeämpää tahtia alkuun. Eikä siinä tosiaan mitään niin kauan, kuin tämä kilo viikossa tahti jatkuu, mutta miten nopeasti se hidastuu ja miten paljon… Vaikka aina sanon, etten aseta mitään tavoitteita, niin silti toivon, että jouluna painoni alkaisi kasilla… Katsotaan nyt, miten käy.

Osuin lukemaan muutamaa anorektikon blogia ja se herätti paljon ajatuksia. Yhtä paljon ongelmia ruoan kanssa kuin minulla, mutta niin perustavanlaatuisesti eri tavalla kuitenkin. (Yhden tavoitepaino oli muuten 34 kiloa! Siis voi apua, minä olisin niin iloinen, jos painoni laskisi 34 kiloa ja silti olisin ylipainoinen!) Heidän tekstinsä oli hyvin itsekeskeistä ja jäin miettimään, että olenko minäkin yhtä itsekeskeinen. Minäkin olen niin huolissani siitä, mitä muut ajattelee, mutta mielestäni kuitenkin eri tavalla. Mutta minullakin ainakin blogini ainoa aihe on minä, minä, minä ja minä. Olenko niin itsekeskeinen muutenkin? … Toivottavasti en. Ruokaongelmaiset ovat usein aika lapsellisia ja sen voin omalla kohdallanikin allekirjoittaa ihan sataprosenttisesti, mutta tuo itsekeskeisyys jäi huolestuttamaan aika tavalla, toivon, etten ihan tuollainen ihminen olisi.

Minulle oli kovin vieras ajatus siitä, miten tärkeää näille ihmisille on olla laihin kaikista. Minulle jäi tunne, että he haluaisivat olla laihoja ollakseen parhaita kaikista. Minä taas haluaisin olla laiha, että olisin kuin muutkin. Taannoin luin eräästä blogista kirjoittajan kommentin siitä, että jokainen nainen haluaisi olla kaveripiirinsä laihin ja kaunein. Kommentoinkin hänelle, etten ole ihan rehellisesti sanoen koskaan toivonut sellaista, minä päinvastoin haluaisin olla niin tavallinen, etten erottuisi seinästä. En usko, että pitäisin huomiosta paljoakaan enempää, vaikka se olisi positiivistakin. Jäin kuitenkin miettimään tuota kommenttia. En tiedä, onko se totta tavallisten naisten keskuudessa, mutta minun kaltaiselleni on ihan yhdentekevää, onko joku paljon kauniimpi kuin minä vai vähän kauniimpi kuin minä, koska aika lailla kuka tahansa kuitenkin näyttää paremmalta kuin minä. En ole koskaan kilpaillut ulkonäössä, minua ei vaivaa yhtään, jos joku on kaunis. Minua vaivaa, kun joku on huomattavasti älykkäämpi kuin minä tai paremmin koulutettu kuin minä tai sosiaalisesti lahjakas, kuten minäkin haluaisin olla, mutta ei ulkonäkö. Tietysti olen epävarmempi kauniin naisen seurassa, mutta en osaa edes kadehtia kauniita naisia, koska minä en koskaan voisi olla sellainen, se on niin kaukaista ajatuksenakin. Mutta onko se normaalia, että haluaisi olla kaunein? Joka tapauksessa anorektikkojen tarve olla se kaikkein laihin tuntui kovin kummalliselta. Se ainakin on eri tavalla tässä päässä ruokaongelmia.

Nämä ulkonäköasiat ovat niin muutenkin kummallisia… Yksi päivä juuri kommentoin Kupariperhosen blogiin siitä, että joskus nuorena, kun ulkonäköäni haukuttiin joka päivä, minä näin peilissä jotain aivan hirvittävän rumaa ja valokuvat melkein saivat minut itkemään. Juuri yksi päivä löysin muutaman sen aikaisen kuvan, enkä enää nähnyt sitä rumuutta. Enhän minä hyvältä näyttänyt, mutta en niin kamalaltakaan, kuin mitä silloin tuntui. Se on kummallista, koska nyt omasta mielestäni näytin silloin lähes tavalliselta, vain hieman tavallista rumemmalta, mutta silti muiden silmissä olin niin ruma, että heille oli tärkeää joka päivä pilkata minua siitä ja muistuttaa minua rumuudestani. Olinko tosiaan niin hirvittävän ruma ja ainoa asia, mikä estää minua tajuamasta sitä nyt, on joko jokin itsesuojeluvaisto tai se, että nyt olen vielä monin kerroin rumempi… En tiedä, mutta se herätti ajatuksia.

Sain muuten vihdoin irti itsestäni sen verran, että hankin uuden nettiyhteyden. Tai siis joku yli-innokas nuori mies suurin piirtein hyökkäsi kimppuuni Prismassa ja kun kerran tarvitsin nettiyhteyden, en vastustellut. Tämä tuntuisi nyt toimivan huomattavasti paremmin, joten jatkossa ehkä onnistuu tämä bloggailukin sujuvammin. Ja varsinkin katastrofaaliseen sähköpostitilanteeseeni tulee apua. Kuvat ainakin sain nyt ladattua.

Äitini kuolleen ystävän leski oli siivoillut taloa ja löytänyt erinäisiä tavaroita, joihin oli kirjoitettu nimeni. En tiedä olivatko ne tarkoitettu tulevaisuuden synttärilahjoiksi vai miten, mutta se tuntui oudolta, saada lahjoja kuolleelta ihmiseltä. Laitoin nimilaputkin talteen, jonkinlaisista sentimentaalisista syistä. Vieläkin on vaikea muistaa, että hän on kuollut, en mitenkään totu ajatukseen.

Ensi viikolla toivon nyt vain pääseväni taas kilon alemmas. Enää seitsemän kiloa sataan kiloon, se ei toisaalta tunnu kauhean paljolta, mutta toisaalta tätä tahtia siihen kuluu vielä melkein kaksi kuukautta, mikä on pitkä aika. Katsotaan nyt, miten tämä sujuu. Toivon, että kolmen kuukauden kontrolliin mennessä 105 alittuu, missä tapauksessa olisin siis edelleen laihtunut sen kilon viikossa, mikä leikkauksen tavoitteena on.

Hyvää viikonloppua! :)


14 kommenttia:

  1. Kyllä noissa kuvissa eron huomaa ja selvästi! Vatsasta on lähtenyt kiloja pois. Pitäisi varmaan rohkaistua ja ottaa itsestään kuvia, hmmm.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö?! Minä en itse kyllä näe mitään... Paitsi rinnat on alkaneet roikkua ihan älyttömästi enemmän, mutta en nyt viitsinyt sellaisia kuvia laittaa... :/ Tiesin kyllä, että niin käy, mutta on se silti aika ikävää. No, pitää alkaa säästämään silareita varten! :D

      Minusta on aina kiva nähdä muidenkin laihduttajien kuvia. Vaikka kaikki kyllä näyttää paremmilta kuin minä, mutta silti! :D Laita vain, sinulla on niin vähänkin ylipainoa, että varmasti sinun kuvasi ovat ihan julkaisukelpoisia. (Minä sitä vastoin voisin oppia ajattelemaan, mitä nettiin laitan... :D)

      Poista
  2. No huomaahan noista kuvista ihan selvästi eron! Hieno pudotus tuo - 10 kg. Onnea!

    Minä inhoan lukea anorektikkojen blogeja. Tosin en ole kuin muutaman kerran lukenut ja ne oli liian täynnä ahdistusta minun siedettäväksi. Elämä pyöri lukemissani blogeissa niin pienissä ympyröissä, omassa ahdistuneessa ja sairaanloisessa maailmassa ja tuskassa, että en halua sellaisia lukea.
    Sinun blogisi on paljon laajempi. Pohdit itseäsi, elämääsi ja yleisesti asioita. Sitä paitsi kirjoitat hyvin! Sitä en ymmärrä, miksi pidät itseäsi niin rumana. En usko, että poikkeat niin paljoa muista. Mutta, jos ulkonäöstään on joutunut kuulemaan paljon negatiivista, voi se varmasti vaurioittaa omakuvaa.
    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :)

      Niissä tosiaan oli aivan valtavasti ahdistusta, paljon enemmän kuin minun blogissani tai elämässäni. Tuli paha mieli heidän puolestaan ja toivoin, että osaisin sanoa jotain, mikä lohduttaisi tai auttaisi, mutta en tiennyt olisiko edes mitään, mikä olisi sellaista. Ehkä ei, he tarvitsevat ammattiapua.

      Minä olen kyllä kasvoiltani ruma, varsinkin nyt, kun olen lihava, koska minulla läskit kerääntyy kasvoihin. En voi laittaa kuvaa, kun haluan pysyä anonyymina, mutta ymmärtäisit kyllä. Ja minulla on myös todella kummallisen muotoinen kallo. Pitäisi oppia olemaan välittämättä, mutta varsinkin nuorena se oli vaikeaa, kun aina kuuli haukkumista. Mutta uskon, että jos en olisi lihava, olisin kuitenkin suhteellisen lähellä normaalia, jos ei olisi näitä leukoja(huomaa monikko! :D). :)

      Kiitos! :)

      Poista
  3. Kyllä mäkin huomasin noissa kuvissa eron, erityisesti just vatsassa ja kyljissä!

    Mä mietin tuota itsekkyyttä mitä pohdit. Ja jos nyt haluat rehellisen vastauksen niin olet kyllä ihan yhtä itsekäs kuin jotkut anorektikot joiden tekstejä olen lukenut. Yhtä lailla kuin he, sinä mietit mitä muut ajattelevat ja kuvittelet heidän keskittyvän esim. juhlissa juuri SINUUN. Sehän on itsekästä, ajatella että kaikki katsovat juuri nyt juuri sinua ja pohtivat sun vaatetusta/ulkonäköä jne. Mutta sehän on ennen kaikkea myös inhimillistä! :D Mä oon huomannut saman nyt tämän raskauden kanssa: melkein loukkaannuin kun opiskelutoverit eivät ollenkaan huomanneet mun pyöristynyttä vatsaa! Siinä heräsin huomaamaan että eiväthän ne muut nyt katsele erityisesti mun mahaa jne... Eivätkä näe ulkoapäin niitä mussa tapahtuneita muutoksia yms.
    Tsemppiä taas jatkoon, tuo kilo viikossa kuulostaa mun mielestä oikein terveeltä tahdilta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä, että edes muut näkee. :)

      Totta kyllä, että aina ajattelen, että ihan kaikki tuijottaa juuri minua, vaikka kyllä järjellä tajuankin, ettei se nyt ihan niin mene. Sitä vain on jotenkin niin tietoinen itsestään koko ajan, että on kauhean vaikea tajuta, ettei muut ole. Tai että ne muut on ihan yhtä tietoisia omasta itsestään, ei minusta!

      (Minä muuten pidän sopimattomana kommentoida raskautta ennen kuin raskaana oleva itse ottaa asian puheeksi. Puhumattakaan siitä, että tulin varovaiseksi, kun kerran onnittelin serkkuani, joka sitten EI ollutkaan raskaana...)

      Kiloon viikossa olen sinällään tyytyväinen, olen vain huolissani tulevaisuudesta. Mutta niin kauan, kuin tuo jatkuu, olen tyytyväinen. Kiitti! :)

      Poista
  4. Selvä ero kuvissa. Onnea hienosta puotuksesta, onnea!

    Eiköhän se sullaki ala kuule tulla niitä isompiaki kerta puotuksia, joita olet odottanut/toivonut. Ainaki siellä l.ryhmässä jossa käyn, on useita kymmeniä kiloja ylipainosia naisia, jotka ovat ihan "sääntöjen" mukaan syöneet pidemmän aikaa ja paino on puonnut vaan pikkusen viikossa. Nyt yks kaks paino on alkanut tippumaan paljon enempi. En tiedä mistä se sitte lie johtuu, mutta näin heillä ainaki on mennyt. Että kyllä se sullaki lähtee.

    Mulla on muuten itelläni niin, etten vieläkään näe itteäni laihtuneena. Mua kattoo peilistä takaisin edelleen se 90kgpallero. Olis mahtava jos pystyis näkeen ittensä ihan kunnolla. Meinasin tätä tuohon sun kommenttiin minkä olit kupariperhoselle laittanu. Että sama vika täällä:) Ja löysin taannoin yhden kuvan vuosien takaa, jossa olen samanpainoinen kuin nyt. Ja siinä näytän ihan hyvältä ja normaalipainoiselta. Mutta se on tosiaan outoa, että peilissä en sitä samaa näe. Vaikka painan saman verran nyt.

    Mutta että toi sun täys kymppi ja yliki on niin hienoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Itse en tosiaan näe vielä eroa vaikka kuinka yrittäisin katsoa, mutta hyvä juttu, jos muut näkee. :) Ja kymmenen kiloa on jo ihan kiva määrä, toivottavasti se on nyt ikuisesti poissa. :)

      Toivottavasti. Olin niin toiveikas siksi, että monella leikatulla alussa paino putosi huimaa vauhtia ja odotin samaa itsellenikin. Kilo viikossa on tosiaan ihan hyvä määrä, mutta mitä jos tulevaisuudessa se on kilo kuukaudessa... Mutta toivon, että se edes pysyisi tässä samassa tahdissa ainakin parikymmentä kiloa, sitten sen hidastumisen kestäisikin.

      Minua myös huolestuttaa se, että kenties en myöhemminkään näe itseäni pienempänä ja sitä kautta en myöskään tunne itseäni pienemmäksi, enkä pääsekään eroon siitä tunteesta, että kaikki tuijottaa ja tuntee vastenmielisyyttä. Se kuitenkin on pääasiallinen syy, miksi haluan laihtua, joten mitä jos aivoni eivät kykenekään muuttumaan, vaikka keho muuttuisi... Mutta ehkä siihen auttaa aika, en tiedä...

      Sinä kyllä olet painoosi nähden paljon pienemmän näköinen kuin mitä kilojen perusteella, koska minä tosiaan näytin samanpainoisena paljon isommalta. Jos minä näyttäisin joskus sinulta, se olisi ihan absoluuttinen unelmatilanne, mutta en usko, että pääsen koskaan lähellekään! Toivottavasti sinäkin alat näkemään sen peilissä!

      Poista
  5. Onnittelut kymmenestä kilosta! :)

    Tuohon itsekkyyteen sen verran että tämä lukija ei ole sellaista rekisteröinyt. Blogin aihe olet sinä ja laihdutus, joten loogisesti aiheetkin pyörivät niiden ympärillä, ay? Se negatiivisuus on kyllä ihan ylimaallinen ykkönen :D. Tosin siitäkin on pahin terä poissa. Kun vielä ihan oikeasti oppisit nauttimaan jokaisesta pudotetusta kilosta etkä murehtimaan ettei se jälleen ollut tarpeeksi...

    Omakuvasta sen verran että ihan mutulla voisin kuvitella siihen menevän ihan rutosti aikaa että oppii näkemään peilistä sen pienemmän ihmisen. Onneksi otat noita kuvia niin sulla on jotain konkreettista siinä vaiheessa kun alkaa usko pettää totaalisesti ja tekee mieli luovuttaa. (Munkin silmiin niissä on eroa, btw :)) Kun peilistä näkee itsensä joka päivä niin silmä ei huomaa eroa mut valokuvat todistaa toisin. Ainakin mulla teki niin kun joskus onnistuin kymmenen kiloa pudottamaan (ja nyt se kymmenen kiloa on tullu tuplaten takasin, mut ei siitä sen enempää.. :)).

    Näin yli kolmikymppisenä heittäisin tuohon nuoruusvalokuvajuttuun et samma här. Mä pidin itseäni jo sillon tosi lihavana ja nyt kun katsoo niitä (ja siis tänä päivänä mä vasta aikuisten oikeesti olen tosi lihava) kuvia niin ei voi kun ihmetellä sitä järjen köyhyyttä. Mä vietin koko nuoren aikuisuuteni uskoen olevani ruma ja lihava ja kun mä olin vaan sellanen reippaammin pyöreä. En siis ollut todellakaan hoikka, mutta en myöskään sellainen pallo mitä tänä päivänä. Itseasiassa I would kill for that body today... saatana :D.

    -Pallo-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :)

      Totta, kai kaikkien blogit jossain määrin pyörii itsensä ympärillä. Toivon vain, etten irl:kin ole sellainen, mutta yritän kyllä enemmän kuunnella kuin puhua. Olen minä iloinen siitä, että paino on pudonnut, mutta kun pelkään niin hirveästi, että se loppuu eikä enää laske. Koska niin on käynyt ennenkin, vaikka yritin niin kovasti kuin vain pystyin. Se vähän himmentää iloa. Mutta niin kauan, kun suunta on alaspäin, olen tyytyväinen.

      En silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerrallakaan lopultakaan nähnyt peilistä mitään muutosta, mutta vaatteista tunsin, että kiloja oli pudonnut ja olen nyt jo saanut luopua isoimmista housuistani, koska ne eivät pysy päällä, joten sikäli tiedän, että jotain ihan konkreettistakin on tapahtunut. Toivottavasti seuraavan kympin jälkeen näen peilissäkin jonkinlaisen eron.

      Minulla oli tosiaan nuorena ihan samoin kuin sinulla. Olin ihan siellä normaalipainon ylärajoilla ja takapuoleni oli kyllä iso, mutta en minä mikään valtava ollut. Silti tunsin itseni ihan valtavan lihavaksi; ihan yhtä lihavaksi kuin nyt. Ja nyt harmittaa, miten paljon tuhlasin aikaa häpeämällä itseäni. Nyt minun tavoitteeni, johon uskoisin olevani erittäin tyytyväinen jos sen saavuttaisin, on korkeampi paino, kuin missä olin silloin. Ja niin tyytyväinen olisin minäkin nyt siihen vartaloon, mikä minulla silloin oli... Mutta ei voi mitään, että olin niin typerä nuorena. :/ Toivottavasti nyt kuitenkin joskus pääsen uudelleen siihen painoon ja tällä kertaa osaan olla siihen tyytyväinenkin!

      Poista
  6. Hei kyllä huomaa muutoksen! Ja odotas, kun se toinen kymppi lähtee niin sitten sen vasta huomaakin :)

    Mullakin on ollut kauhea kriisi itsekeskeisyyden suhteen. Kiinnitän siihen todella paljon huomiota, esimerkiksi tuo äskeinenkin lause alkoi ''mullakin''. Ja usein kun juttelen joillekkin niin puhun aika paljon minusta. En tiedä olenko itsekeskeinen vai olenko vain niin paljon ruvennut sitä kammoamaan, että pelkään olevani. Jotenkin tämän laihduttamisen myötä olen keskittynyt paljon enemmän itseeni, jotenkin koko minä itse oli ennen unholassa ja nyt, kun tilanne on eri niin on itsekeskeisyyskriisi.

    Oli varmaan niin sekavaa sepustusta. Toivottavasti siitä tajuaa edes jotenkin pointin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Joo minusta myös 20 kg on sellainen, että sen jo huomaa. Toivottavasti huomaan sitten itsekin. :)

      No jokainenhan on elämänsä tärkein ihminen. Minusta tuntuu, että kaikki ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä, mutta järjen pitäisi tulla väliin estämään kaikkein pahinta itsekeskeisyyttä. Minulta se ainakin tuppaa välillä unohtumaan. Mutta ei kai voi muuta kuin yrittää muistaa ja keskittyä estämään itseään.

      Tajusin kyllä. :)

      Poista
  7. Onnea painonpudotukseen ja kyllä, eron huomaa, varsinkin kyljistä:) Muistan vielä kun kaveri laihdutti 10kg (alkupaino oli juuri alle 100kg:n) enkä nähnyt mitään eroa. No hän laihtui sitten 34kg ja ero oli VALTAVA, ei olisi uskonut samaksi ihmiseksi.
    Olen sitä mieltä että useimmat tapaamani ihmiset jotka ovat olleet riippuvaisia jostain ovat enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä. Syytä en osaa edes arvata. Itse olen ruoka-addikti ja tosi itsekeskeinen.
    Hyvää loppuviikkoa t Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) 34 kg on jo varmaan ihan mieletön ero! Jospa minäkin joskus...

      Minusta tuntuu, että addiktien elämä pyörii niin sen addiktion ympärillä, että samalla koko elämä pyörii oman itsensä ympärillä. Mutta eihän se viehättävä piirre ole, joten jotain tarvitsisi tehdä. :/

      Kiitos samoin! :)

      Poista