keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Pohjalla

Tämä päivä on taas ollut niin hirveä ja sitä seurasi vielä hirveämpi yö. Olen huomannut viime aikoina, että ahdistus alkaa palautumaan taas, mutta näin pohjalla en ole ollut pitkiin aikoihin. Tuntuu, etten nyt selviä tästä yksin, mutta vaihtoehtoakaan ei ole. Kuin olisin jonkinlaisessa loputtomassa sokkelossa, josta en pääse ulos, enkä enää jaksaisi yrittää... Eikö tämä koskaan pääty?!

Ja olen niin pohjattoman yksinäinen. Sekä ystävyysmielessä, mutta pitkästä aikaa taas parisuhdemielessäkin. Mielessäni pyörii, että olen niin epänormaali friikki ja etten koskaan saa kokea mitään parisuhteisiin liittyvää ja se ahdistaa niin hirveästi. Kaipaisin niin paljon seuraa tai jonkinlaista ihmiskontaktia tai tunnetta siitä, että minullakin on elämä. Enkä voi olla miettimättä, että mitä se kertoo minusta, ettei kukaan pidä minusta... Luin taas jotain typeriä nettikeskusteluja ja siellä sanottiin niin kamalia asioita kaltaisistani naisista ja se loukkaa niin hirvittävän paljon. Että tietää, että ihmiset ajattelevat minusta niin. Älytöntä, että jotkut tuntemattomat netissä voi loukata niin paljon.

Toivoisin niin, että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka pitää minusta, enkä kestä ajatella, mitä sen täytyy tarkoittaa, ettei ole. En tiedä mikä minussa muka on niin kamalaa, ettei kukaan voi vahingossakaan pitää minusta. Olen yrittänyt miettiä syitä, mutta en tiedä... Tiedän vain, että minun kai täytyy olla todella hirveä ihminen, koska en tunne ketään muuta, jolla ei ole yhtä ainoaa kaveria. 

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta en uskalla. En ole vähään aikaan ottanut melatoniinia, koska olen senkin kanssa nukkunut huonosti, mutta nyt olen nukkunut vielä huonommin. Sängyssä kaikki alkaa pyörimään päässä ja tuntuu, että ihan oikeasti menee järki, että jokin antaa lopullisesti periksi. En tiedä, mikä minussa on vialla. 

Kämppiksenikin varmaan herää kohta, kun en pysty lopettamaan itkemistä.... Onneksi on siitepölyaika, niin voin ainakin aamulla kuitata punaiset turvonneet silmät allergiana. 

En jaksaisi tätä enää. 

Pakko yrittää nukkua. 


16 kommenttia:

  1. :(

    En usko, ettei kukaan pitäisi sinusta. Okei, sulla ei ole nyt kavereita (eikä muuten ole minullakaan, tai ne harvat mitä on, asuu todella kaukana...) mutta eihän sen tarvi olla aina niin, kyllä se asia voi muuttua. Sulla on ollut kavereita joskus, eikö vaan? Ja he pitivät sinusta. Tässä maailmassa on todennäköisesti vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka pitäisivät sinusta ja haluaisivat olla kavereita sun kanssa jos tuntisivat sinut, joskus se vaan on vaikeaa löytää ne oikeat ja sopivat ihmiset elämäänsä. Hirveän moni asia tässä elämässä on niin sattumanvaraista. Tää nyt ei ollut hirveän lohdullista varmaan, mutta pointtini oli, etten millään usko että sun kaverittomuus johtuisi sinun kuvitellusta kamaluudestasi tai siitä ettei sinusta voisi kukaan pitää, vaan siitä että et ole syystä tai toisesta kohdannut niitä ihmisiä joiden kanssa olisit tarpeeksi paljon samalla aaltopituudella. Ja jossain vaiheessa siitä tulee vaikeampaa kuin nuorempana, ainakin mun mielestä. Ihmisillä on jo omat kaveripiirit, ja se uusiin kavereihin tutustuminenkin tapahtuu usein sellaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa ei ole mukana ollenkaan jos ei ole kavereita. Mutta eihän se onneksi sitä tarkoita, ettei ihmisiin voisi tutustua ja ystävystyä ihan miten ja missä vaan. Sinun blogisi lukijat muuten ainakin pitävät sinusta... vaikka toki ymmärrän, että ei se sama asia ole.

    Millainen suhde sinulla muuten on siihen kämppikseesi, ettekö ole lainkaan ystävystyneet vaikka asutte yhdessä? Vai onko se sellainen viileä kämppissuhde, että puhutaan vain pakolliset?

    Parisuhdeasiaan on vaikea sanoa mitään, kun en tiedä mistä se johtuu. Olet sanonut, ettei se ole sinulle vaihtoehto, joten oletan, ettet itse syystä tai toisesta koe voivasi olla parisuhteessa kenenkään kanssa. Toivottavasti et ainakaan ajattele, ettet kenellekään kelpaisi, sillä siitä se ei ihan varmasti jää kiinni. Kyllä tässä maassa on yksinäisiä miehiäkin vaikka millä mitalla.

    Toivottavasti sait nukuttua... minä olen tehnyt töitä koko yön, ihan vaan siksi etten päivällä viitsinyt, tyhmästä päästä kärsii jne... :)
    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan minulla joskus, mutta siitä on niin kauan ja minusta on tullut niin omituinen, kun aina vain olen yksin omien ajatusteni kanssa... Se on tosiaan ihan hirveän vaikeaa aikuisena, kun melkein kaikilla on jo kaveripiirinsä ja niitäkin, joilla ei ole, ei oikein koskaan kohtaa. Ja mietin myös, että onko minusta tullut niin kummallinen, että ne kaverittomatkin juoksevat karkuun... Mutta toivoisin, että vielä joskus olisi edes joku etäinen kaveri.

      Jotenkin onnistun asumaan samassa asunnossa kämppikseni kanssa niin, että kuluu viikkoja, joskus jopa kuukausia niin, etten edes näe häntä! Hän on myös yöeläjä, joten nyt kun nukun tai ainakin yritän nukkua öisin, en näe häntä oikein koskaan. Ja kun hän on paljon poikaystävänsä kanssa, niin en oikein edes voi tunkea seuraan.

      Tiedän tunteen, minä tein ennen kaiken öisin... Nyt on pakko yrittää tehdä jotain päivisinkin, kun useimmiten nukun öisin. Viime yönä nukuin levottomasti pari tuntia, mutta tuo kamala yö on nyt taas onneksi ohi. Toivottavasti ensi yö olisi vähän parempi...

      Poista
  2. Hei J.B, onhan sulla ystäviä täällä virtuaalimaailmassa.Kannattaa harkita ammattiapua tuohon ahdistuksen selättämiseen + muihinkin asioihin. Täytyy kyllä sanoa, että näin aikuisiällä kavereiden hankkiminen on hankalampaa kuin lapsena. *halaus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kyllä ja nämä blogin kautta tuntemani ihmiset ovat minulle aivan valtavan suuri juttu. :)

      Kai pitäisi joo, se on vain niin vaikeaa...

      Totta, ei varmaan moni muukaan saa kovin montaa uutta kaveria aikuisena. Paitsi äitini, joka lisää jo ennestään suureen kaverimääräänsä uusia minne ikinä meneekin. Eikä hän edes yritä, muut yrittää päästä hänen kaverikseen! Harmi, etten ole perinyt sitä, mikä ikinä se sitten onkin, mikä tekee hänestä niin suositun.

      Kiitti! :)

      Poista
  3. Hei, tuohon kaverittomuuteen minun on pitänyt kommentoida ennenkin... Kavereiden hankkiminen aikuisiällä on oikeasti aika vaikeaa, ja esim. työkavereiden muuttuminen oikeiksi ystäviksi saattaa kestää vuosia, jos heistä edes koskaan mitään tuttuja enempää tuleekaan. Tämä ei ihan oikeasti johdu sinusta tai yleensäkään siitä, että kaveriton ihminen olisi jotenkin "viallinen". Väitän, että suurin osa ystävyyssuhteista solmitaan koulumaailmassa, ja suurin osa ihmisistä on sellaisia, ettei enää työelämässä aktiivisesti etsi kavereita.

    Aloin miettiä tätä juttua yhden työkaverin myötä. Kanssani samalla osastolla on töissä montakin hyvää tyyppiä, mutta en ole koskaan pyrkinyt olemaan heidän kanssaan muutakin kuin työkaveri. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että töissä tulee juteltua lähinnä pinnallisista, arkipäiväisistä asioista, joten en tunne näitä työkavereita tarpeeksi hyvin ehdottaakseni mitään työn ulkopuolista. Ja koska en "tarvitse" uusia ystäviä, en edes yritä aktiivisesti tutustua kehenkään paremmin. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt, että onkohan eräällä työkaverillani lainkaan ystäviä kaupungissa. Kyseinen nainen on muuttanut tänne kauempaa, enkä ole koskaan töissä nähnyt, että joku hänen ystävänsä tai tuttunsa olis tullut häntä moikkaamaan (olemme asiakaspalveluammatissa, joten aina silloin tällöin jonkun työkaverin tuttu tulee jutustelemaan). Tämä työkaverini on nätti, fiksu ja hyväkäytöksinen, ja kaiken lisäksi asuu vain korttelin päässä omasta asunnostani, mutta silti en ole koskaan ehdottanut mitään työn ulkopuolista tekemistä, eikä hänkään. Ei todellakaan siksi, etten pitäisi hänestä, vaan yksinkertaisesti siksi, että elämässäni on jo tarpeeksi kavereita enkä koe tarvetta lähentyä työkavereiden kanssa.

    Usko pois, sinussa ei ole mitään vikaa. Kuten Maria kirjoitti, moni asia tässä elämässä on aika sattumanvaraista, niin myös tuo kavereiden saaminen... On kurjaa, ettei sinulla ole elämässäsi live-ystäviä, mutta usko pois, ainakin me blogisi lukijat kyllä kelpuuttaisimme sinut ystäväksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, harmi kyllä. Se silti on minusta pahinta, mitä minulle olisi voinut tapahtua, yksinäisyys. Tuntuu, ettei koskaan tapahdu mitään, kun ei ole muita ihmisiä. Tiedän, että jotkut ovat ihan vapaaehtoisesti ystävättömiä ja nauttivat siitä, mutta minä en tiedä, miten he sen tekevät...

      Ymmärrän kyllä tuon, että aikuisilla harvemmin on enää tarvetta uusille kavereille ja varsinkin töissä se on hankalaa. Mutta ainakin minulle jo se, jos joku edes hiukan joskus juttelee kanssani, on todella suuri juttu. Se on kuitenkin jonkinlainen sosiaalinen kontakti. Ja ei minulle koskaan kukaan esim. töissä ole mitenkään ilkeä tai sellaista, mikä kai sekin on hienoa, kun joskus saa lukea ihan kauheita tarinoita työpaikkakiusaamisesta tai vastaavasta. Mutta ei kukaan sitten kuitenkaan halua olla kaverikaan. En tiedä johtuuko se minusta vai olosuhteista vai mistä, mutta lopputulos on sama. Ja kun minulla on muutenkin vain vanhempani, niin aika yksinäistä tämä elämä on. Mutta onhan minulla tämä blogini ja ihanat ihmiset joihin olen täällä "tutustunut". :)

      Kiitos! :)

      Poista
  4. Hhmm, älä nyt ymmärrä väärin tai loukkaannu, mutta kirjoituksestasi tulee sellainen kuva että oikein anelet ja pyytelet toisilta hyväksyntää ja kehuja. Ikään kuin lapsi joka huutaa koko ajan "äiti kato mua, äiti kato nyt..." kun janoaa vanhempansa hyväksyntää. Ja tieteellisen maailmankuvan kannattajana olet yllättävän yksioikoinen sen suhteen ettet koskaan voisi ystävystyä tai löytää miestä. Miksi ihmeessä et voisi? Jos nyt ajattelet ihan järjellä etkä tunteella (itseäsi säälien...)

    Olen samaa mieltä kuin aikaisempi kommentoija siitä, että ehkä sun olisi hyvä jutella kaikesta tuosta pään sisällä pyörivästä jonkun ammattiauttajan kanssa? Itse nöyrryin siihen kun pitkän taistelun jälkeen lopulta myönsin olevani masentunut, siis ihan lääketieteen termein. Masennus oli tosin vielä lääkärin vastaanotollakin mun suusta vain "väsymystä", mutta onneksi lääkäri pakotti mut näkemään asiat niin kuin ne oli...

    Yksi tapa saada uusia ystäviä on muuten kääntyä pois itsestä kohti muita: kysypä esim. työpaikalla joltakulta että mitä tälle kuuluu, mitä kesälomasuunnitelmia on tms... Voit yllättyä siitä miten myös muut kaipaavat että heistä välitetään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se ei kyllä ollut tarkoitukseni, kunhan kirjoitin, mitä mielessä pyöri. Olen itsekin sitä mieltä, ettei minusta pahemmin kehumista löydy, joten en todellakaan yrittänyt kerjätä kehuja. Jostain syystä se auttaa, kun kirjoittaa pahimman ahdistuksen jonnekin muiden nähtäville, en tiedä miksi...

      Koska minä olen 32 ja vuosien yrityksestä huolimatta edelleen ilman ystäviä. Tosiaan jos tieteelliseltä kannalta ajatellaan, niin mikä on todennäköisyys, että voisin saada ystäviä, kun en ole niitä tähänkään mennessä saanut... Ihan järjellähän minä sitä ajattelenkin, koska tunteella ajatellen olen vain valheellisesti toiveikas.

      Tuo parisuhde on asia erikseen ja se on täysin mahdotonta, useammista syistä joita en jaksa lähteä tässä avaamaan.

      Ehkä, mutta koen pelkän ajatuksenkin epämiellyttävänä. Ja toisaalta onko sillä niin väliäkään, selviän kyllä, koska minun on pakko. Rajallinen terapia pitäisi antaa niille, joiden hyvinvoinnilla on laajempia vaikutuksia, minun terapiasta hyötyisin vain minä. Minusta minun hakeutuminen terapiaan olisi moraalisesti väärin.

      Kyllä minä yritän keskittyä muihin, jos jonkun kanssa puhun, enkä vain puhu itsestäni. Itse asiassa mitä enemmän saan toisen puhumaan, sitä vähemmän minun täytyy puhua, koska olen sosiaalisesti idiootti, enkä koskaan keksi mitään sanottavaa, joten en ole mitenkään itsekeskeinen jutellessani muiden kanssa.

      Poista
  5. Niin, tyhmäähän tässä on kommentoida kun et usko muiden puheita, sanoo mitä tahansa niin löydät täysin vastakkaisen argumentin :P Ja tuo lausahduksesi terapiasta osoittaa taas saman ajatuskulun mistä tuossa edellä kirjoitin. Väität ettet ansaitse jotain, ja ikään kuin vain siksi että joku vakuuttaisi yhä uudelleen että kyllä sinä ansaitset. Jos olisin Dr.Phil, kysyisin että mitä sinä saat tästä kun kuitenkin pidät tätä tilannetta tavallaan itsekin yllä... Kauheaa keittiöpsykologisointia kyl nyt, mutta mutta... :D Enkä tosiaan halua nyt olla ilkeä, tällainen ajatus vain nousee yhä uudelleen mieleeni tekstiäsi lukiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä vain en ajattele noin. Kirjoitan, koska tunnen tarvetta kirjoittaa näistä asioista, en niin että ajattelisin, että jos nyt sanon näin, niin sitten saan kommentteja, joissa minua kehutaan ja lohdutetaan. Minä vain yritän selittää, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen ja miksi tunnen ja ajattelen niin. Ei enempää, eikä vähempää, eikä minulla ole mitään taka-ajatuksia.

      Mitä minä saan tästä? Minusta tuntuu, että jos en kerro myös näistä ajatuksista ja ajoista, minä valehtelen ja minä valehtelen tästä asiasta jo oikeassa elämässä. Jostain syystä olen halunnut täällä blogissa näyttää itseni täsmälleen sellaisena, kuin oikeasti olen. Ne huonotkin puolet ja ajat.

      Olen pahoillani, että ärsytän sinua. :) Mutta tälläinen ihminen minä olen. Ehkä tässä on se syy, miksi minulla ei ole ketään. :/

      Poista
  6. Et suinkaan ärsytä, mutta en myöskään usko ettet (kenties tiedostamattakin?) pyrkisi teksteilläsi vaikuttamaan meihin lukijoihin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se on sitten kyllä täysin tiedostamatonta, jos niin on, kirjoitan sen enempää ajattelematta sitä mukaa mitä ajatuksia nousee esille. Päinvastoin, ainoa asia mikä saa minut epäröimään noiden tekstien julkaisua on se, että minua kammottaa ajatus, että ihmiset tuntisivat sääliä minua kohtaan.

      Mutta en osaa sanoa, voit olla oikeassakin... Tietoisesti en sitä kuitenkaan tee. Täytynee alkaa vähän harkitsemaan mitä tänne kirjoittaa. :)

      Poista
  7. Minulla on samanlainen tunne kuin Vilukissalla; vaikka väitätkin että et hae ihmisiltä huomiota noilla olenhuono-jutuillasi, niin miksi sitten kirjoittaisit niitä tänne blogiin, jos aivan oikeasti ja aidosti pitäisit itseäsi niin turhana kuin väität? Teet kuitenkin jatkuvasti tietoisen valinnan kirjoittaa mietteitäsi toisten ihmisten nähtäville. Blogi on vuorovaikutteinen media ja oletettavasti myös toivot kommentteja, eli jos aidosti haluaisit vain suoltaa päässäsi olevaa mössöä jonnekin, voisit kirjoittaa suljettua blogia tai paperista päiväkirjaa.

    Sanon tämän siksi, että vaikka väitätkin kivenkovaan että olet turha, huono ja tarpeeton, niin uskon että sinulla on SILTI tarve nähdä itsesi merkityksellisenä ja tärkeänä toisille, ja toivot salaa että joku vakuuttelisi sulle että olet hyvä ja ihana. Sulla se halu on vaan painunut niin syvälle että sun on helppo pintapuolisesti kiistää se ja väittää kovaan ääneen, että olet ihan pska etkä ansaitse mitään hyvää jne. Tunnistan tuon, koska itse olin teininä ja parikymppisenä ihan samanlainen. En olisi ikinä myöntänyt tarvitsevani toisten ihmisten huomiota, mutta silti kerjäsin sitä kaikin tavoin. Sulla tietty poikkeuksellista on se, että tuo tila on jatkunut vielä kolmenkympin paremmalle puolelle.

    En oikeastaan tiedä, miksi kirjoitan tätä kommenntia, koska en juurikaan lue blogiasi... :) Ainakin haluaisin sanoa sinulle, että jokainen on vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan. Sulla on täällä blogissa ihania lukijoita, jotka jaksavat vakuuttaa, että sulla on vielä toivoa ja voit kelvata sellaisena kuin olet. Ole kiitollinen heistä! Saat toki aivan vapaasti myös sääliä itseäsi maailman tappiin, mutta muista että jos kaipaat elämääsi muutosta (kuten tekstien perusteella tunnut kaipaavan?) niin se lähtee sinusta itsestäsi. Ei kukaan muu voi sulle sitä muutosta antaa. Vaikka se tuntuukin ihan tosi väärältä ja epäoikeudenmukaiselta, että kukaan muu ihminen ei vain tule ja muuta sun elämääsi. Näet itsesi uhrina ja koet, että jollain toisella ihmisellä olisi moraalinen velvollisuus tehdä asialle jotain, koska olet joutunut elämässäsi kärsimään. Valitettavasti niin ei tule käymään (ellet nyt sitten ole ihan satumaisen onnekas, niin että joku vaan soittaa sun ovikelloasi ja tarjoutuu ystäväksi/seurustelukummpaniksi), vaan itse sun on se työ tehtävä. Tämän tajuaminen on mulle itselleni ollut yksi merkityksellisimpiä asioita elämässä, ja se on myös muuttanut ajatteluani sekä kyllä, vaikuttanut myös arkielämääni.

    PS. Pahoittelut anonyymikommentista :) saat toki poistaa tämän sen jälkeen kun olet lukenut. Ja saat toki vapaasti jatkaa elämääsi ihan niinkuin haluat, yritin vain vähän ravistella sinua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei kai kukaan kirjoita blogia, jossei toivo, että joku sitä lukisi, mitä järkeä siinä muuten olisi. Mutta en näillä ahdistusta käsittelevillä postauksilla kalastele mitään kehuja, ne on vain keino sillä hetkellä lievittää ahdistusta. Minusta kuulostaa oudolta, että pitäisi kirjoittaa vain ne hyvät ajat ja puolet, ei kai sitten koko bloggaamisessa ole järkeä, jos valehtelee. Mutta kenties olet oikeassa, ehkä olisi parempi kirjoittaa vain itselle, eikä julkisesti.

      Totta kai minä toivoisin, että olisin merkityksellinen ja tärkeä. Onko jossain joku, joka ei toivo?

      Ihminen on jossain määrin vastuussa omasta onnellisuudestaan, mutta ihmisille myös tapahtuu hyviä ja huonoja asioita täysin sattumanvaraisesti. Ei kaikkea voi valita, eikä aina saa kaikkea, mitä haluaa. En minä ole väittänyt, että esimerkiksi yksinäisyyteni johtuisi mistään muusta kuin minusta, mutta ei sen tietäminen minun oloani paranna. Pikemminkin pahentaa. Ihan yhtä yksin olen silti.

      Kaikki kommentit on tervetulleita. :)

      Poista
  8. Haa, aika tärkeä keskustelu täällä! Olen tämän blogin kirjoittajan puolesta tosi ylpeä, että hän kirjoittaa avointa blogia keskusteluineen!

    Ehdotan sulle jotakin tosi radikaalia. Mene mukaan johonkin vertaistukiryhmään. Harmi, ettet varmaan uskallaudu krito-ryhmään, koska siinä on kuitenkin kristillinen perusta. Itselleni krito oli jotakin järisyttävän mullistavaa. Uskaltautua puhumaan kipeistä asioista, kuuntelemaan toisia, työstämään tuskaa. Ja noin enesimmäisen kolmen kerran jälkeen hokasin myös juuri ryhmässäjakamisen edun! Luulisin että vastaavia ryhmiä löytyy ilman kristillistä arvoperustaa.

    Ystävyydestä sen verran että sinä päivänä, kun olet itsesi silmissä hyvä tyyppi, alkaa kavereita ropista. Tämä on tietty ristiriitaista, silloin kun ystäviä tarvitsisi kipeästi niitä ei löydy. Mutta kun se vaan menee niin, ettei kukaan muu koskaan eikä milloinkaan voi antaa sulle sitä täydellisen hyväksynnän tunnetta. Kun sä saavutat sen, alat loistamaan lämpöä ja energiaa ja ihmiset haluavat sun lähelle. Se perusluottamus itseen syntyy lapsuudessa, mutta jos silloin joku on mennyt pieleen, voi sen työstää itselleen aikuisena. Siihen kyllä tarvitsisit sen terapeutin tai sielunhoitajan. Myös uskonnollinen kokemus siitä, että olet Luojasi täydellinen luomus ja täysin ehdoitta rakastettu olisi kova juttu, mutta pliide, älä ota tuputuksena. Olen lukenut tekstejäsi sen verran, että tiedän vakaumuksesi ja kunnioitan sitä! Joka tapauksessa se on itsestään selvää, että olet kiinnostava ja tutustumisen arvoinen, ja se päivä vielä tulee jolloin luotat siihen itse etkä etsi sitä muiden käytöksestä tai ilmeistä tai puheista. Sinä päivänä sulle on periaatteessa se ja sama tykätäänkö susta, mutta alatkin huomata kiinnostavia tyyppejä ympärilläsi, ja he näkevät samanlaisen, ja kavereiden saamisesta tulee mutkatonta.

    Uusien ystävien saaminen on aivan mahdollista missä iässä vaan. Minä olen yli 40 ja uusia tuttavuuksia, kaveruuksia ja ystävyyksiä syntyy jatkuvasti. Vaikka olen todella kiitollinen, että sekä koulu- että yliopistoajoilta on jäänyt uskollisia ystäviä, joiden kanssa pidän tiiviisti yhteyttä, olen myös huippuiloinen siitä, että elämää voi jakaa ja yhdessä kulkea uusienkin ihmisten kanssa!

    Taas kerran, mulla on vakaa luottamus siihen, että elämäsi on muuttumassa. Olet ottanut todella monta tärkeää askelta. Myös tämän avoimen linjan blogissasi. Se ettei elämä romahda, vaikka olet rehellinen, on oikeasti tärkeä askel matkalla tyytyväiseen elämään.

    Ystävällisin terveisin "Se ulkomaan huutelija"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, anteeksi, etten heti vastannut, kun en huomannut viestiäsi! :(

      Olen kyllä miettinyt jotain tuollaista apua, mutta olen huono puhumaan julkisesti itsestäni ja pelkään, että ihmiset saisivat tietää, miten sekaisin minä ja elämäni ovat. Uskon kyllä, että siitä olisi apua, mutta pelkään sitä häpeää, mikä siitä aiheutuisi. Tosin se kyllä täytyisi olla sellainen, ettei siinä olisi mitään uskonnollista puolta, koska se ei ole minun juttuni.

      Tuossa on varmaan perääkin, mitä sanot ystävyydestä. Tosin en ole koskaan pitänyt itsestäni, mutta nuorena minulla silti oli kavereita. En koskaan ymmärtänyt miksi. Mutta nyt kyllä luulen, että osin kyse on tosiaan siitäkin, että se, mitä ajattelen itse itsestäni, näkyy ulospäin ja varmistaa sen, ettei kukaan edes anna minulle tilaisuutta.

      Minusta tuntuu, että suurin osa ihmisistä ei helposti ystävysty opiskeluaikojen jälkeen, mutta poikkeuksia tietysti on, kuten sinä ja myös äitini, joka saa jatkuvasti uusia ystäviä. Se on todella kummallista, koska olemme niin samanlaisia, mutta hän on todella suosittu, minä en onnistu hankkimaan edes yhtä kaveria. Tosin ehkä se johtuu vain iästä, minä en osaa olla luontevasti tai jutella oman ikäisteni kanssa, mutta äitini ystävien kanssa ei ole mitään ongelmaa.

      Toivon tosiaan, että elämäni on muuttumassa, että kun nyt laihdun, muuttuu myös muut asiat. Ja aion edelleen olla blogissani avoin ja rehellinen, se on ollut todella mielenkiintoinen kokemus. Vaikka en varsinaisesti valehtele, pidän oikeassa elämässä yllä melkoisia kulisseja. :)

      Poista