keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Uusi päivä, uudet pettymykset :)

Viime yö oli kyllä niin hirveä, etten muista milloin olisin viimeksi voinut niin huonosti. Nyt on positiivisempi olo, vaikka pelkäänkin tulevaa yötä. Minua piinaa tunne, että elämäni lipuu ohitseni, enkä saa siitä otetta ja se aiheuttaa ihan hirveän paniikin, aivan kuin olisi viime hetket käsillä tehdä jotain ja jos en nyt onnistu, koko loppuelämäni olisi tätä samaa. Viimeinenkin toivon hippunen alkaa kuolemaan ja se on hirvittävä tunne. 

Netissä taas kerrottiin, miten säälittäviä kolmekymppiset vanhatpiiat ovat. Tuntuu niin pahalta ajatella, että minua kohtaan tunnetaan inhoa ja pilkkaa ja ylemmyydentuntoa, että kuulun ryhmään, jota säälittävämpiä ei ilmeisesti maailmassa ole. Ihan käsittämätöntä, minkälaisia ominaisuuksia ihmiset yhdistää meihin, mielenterveysongelmia ja miesvihaa ja frigidiyttä ja kaikkea mahdollista epänormaaliutta. Voiko minusta tosiaan olettaa noin paljon vain siksi että jäin yksin? Se loukkaa minua, että minua pidetään niin epänormaalina, aivan kuin en olisi ihminenkään, vain siksi, että olen yksin. Se on niin nöyryyttävää ja häpeällistä, että kaikki tietävät minusta niin intiimin asian, jotain, minkä kuuluisi olla henkilökohtaista, eikä kuulua muille. En voi edes kuvitella, mitä minusta niiden perusteella oikeassa elämässä ajatellaan. Haluaisin niin kovasti olla näkymätön ja huomaamaton tai edes jotenkin "salaperäinen", mutta minusta tuntuu, kuin kaikki yksityisimmätkin asiat olisi kirjoitettu otsaani. Kuin olisin alasti pilkattavana kaikkien edessä. 

Ja vanhemmilleni vinoileva naapuri jatkaa kiusaamistaan ja äitini on ihan hermoromahduksen partaalla ja haluaisin niin kovasti voida auttaa häntä jotenkin, mutta en tiedä, mitä tehdä. Tunnen niin avutonta raivoa, kun aina nämä rikkaat öykkärit voittavat ja aina heille joutuu nöyrtymään. Vihaan sitä, että he saavat sen ilon, että saavat nöyryyttää muita ja osoittaa valtansa. Tuntuu kuin ei koskaan saisi olla rauhassa, aina on jotain.

Ei kai elämän kuuluisi olla näin vaikeaa, minussa kai on jokin sellainen vika, etten osaa suhtautua asioihin kuin normaali ihminen. Kestäisin vielä omat ongelmani, mutta vanhempieni ongelmia on lähes sietämätöntä kestää, kun tuntuu, ettei voi tehdä mitään auttaakseen. Miksei ikinä elämässä paha voi saada palkkaansa, miksi nämä kiusaajat aina voittaa?! 

Pää on aivan älyttömän kipeä, ahdistuksesta ja huonosti nukutusta yöstä ja nestevajauksesta johtuen... Juominen on taas ihan tuskaa, en millään saisi vettä alas. Vaikka nyt pystyn taas juomaan vettä, mutta silti se on niin hankalaa. 

Tämän viestin ei kylläkään pitänyt olla valitusta, vaan pahoittelut viime yön valittamisesta... Ei näköjään ihan onnistunut... 

25 kommenttia:

  1. Netissä kirjoitetaan kaikkea potaskaa. Ihan sama, onko yksinäinen, lapseton, perheellinen tai ihan mitä vain, niin aina löytyy haukkumista jollain. Turha itseään niillä on rasittaa. Elele elämääsi, ota realistisia tavoitteita, joista nautit, ja marssi eteenpäin!
    Sinä et ole niin ruma, hyljeksittävä tai outo, kuten luulet. Olen siitä varma. Mutta ymmärrän, että sinusta tuntuu siltä. Minullakin on itseni kanssa kaikkea keskeneräistä työstettävää. Mutta näillä korteilla mennään, mitä on saatu. Ja kannattaa ottaa se ilo ja mahdollisuudet irti, mitä pystyy. Kaikkea ei saa kukaan.
    Hirveästi tsemppiä ja voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, eikä pitäisi lukea niitä... Aktiivisesti en noille sivuille hakeudukaan, koska minulle tulee niistä vain kamala olo, mutta eilen klikkasin jotain linkkiä ilman että tajusin sen johtavan keskustelupalstalle ja juutuin sinne lukemaan. Mutta nyt ne sivut saa taas pysyä kiinni.

      Pitäisi vain yrittää hyväksyä se mikä on, eikä toivoa muuta tai surra sitä. Mutta se ei ole niin helppoa.

      Kiitos! :)

      Poista
  2. Toivottavasti saat tänä yönä unta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime yönä tuli nukuttua niin vähän, että ehkä nyt onnistuisi. Toivottavasti. :)

      Poista
  3. Kun on niin paljon omaa aikaa niin välttämättäkin sitä pyörii itse omissa ajatuksissaan vähän liikaa. Itse kavereiden seurassa en ollut koskaan niin itsekeskeinen kuin nyt oleillessani vain kotona vanhempien ja masennuksen kanssa. :-D
    Kaikki ihmiset on jonkin verran itsekeskeisiä, mutta jos mikään ja kukaan muu ei juuri jaksa kiinnostaa kuin oma elämä ja sen ongelmat niin alkaa mennä yli. Suurin osa ihmisistä ei tajua tällasia puolia itsessään, itsellä ainakin ollut pari kaveria joita ei kenenkään muun jutut kiinnostanu ku omansa, ja niiden kanssa juttelu oli välillä rasittavaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hätää, ei sen väliä, mihin kohtaan vastaa. :)

      Tuo on niin totta. Huomaan itsekin, että kun ne omat ympyrät on todella pienet, niin ajatukset pyörii omassa itsessä koko ajan. Sitten kun vaikka töiden puolesta on enemmän tekemisissä ihmisten kanssa, niin sitten taas miettii enemmän niitä muita ihmisiä.

      Sitten taas toisaalta on sekin puoli, että kun ei ole niitä muita ihmisiä, niin miten heistä voisikaan kiinnostua. Tämä on silti sellainen asia, että täytyy tehdä töitä itsensä kanssa ennen kuin tämä lähtee ihan kokonaan käsistä.

      En sitten osaa sanoa miten itsekeskeiseltä vaikutan ihan oikeassa elämässä muiden seurassa, mutta yritän kyllä parhaani mukaan kuunnella muidenkin juttuja ja olla kiinnostunut muidenkin elämästä.

      Poista
  4. Sori vastasin väärään postaukseen :-D Vastaus oli tarkotettu johonkin toiseen postaukseen missä puhelit jotain itsekeskeisyydestä, ei tarvi vastata ku kommentoin väärään. :D

    VastaaPoista
  5. Tämä on nyt ensimmäinen kerta kun kommentoin tekstejäsi, mutta mieli on tehnyt jo monesti aiemmin. Minulle tulee jotenkin valtava voimattomuuden tunne lukiessani näitä. Tämä ei ole kommentti niinkään tähän blogimerkintään, vaan teksteihisi yleensä. Sinä vaikutat fiksulta ja analyyttiselta _nuorelta_ naiselta, jolla olisi varmasti paljon annettavaa niin ystävänä kuin puolisonakin. Tuntuu kurjalta, että et itse näe sitä ja osaa arvostaa itseäsi. Et sinä vaikuta omituiselta, vaan enemmän hämmentyneeltä ja kurjaan tilanteeseen ajautuneelta. Tuntuu, ettet löydä tietä pois siitä umpikujasta. Joka tapauksessa vaikutat sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa olisin mielelläni ystävä.

    Mielestäni näytät noissa kuvissasi hoikemmalta kuin odotin mittojen perusteella. Vartalon malli on lisäksi kauniin naisellinen, sinulla on upea vyötärö! Turhaan vihaat lantiotasi ja reisiäsi, sinä olet naisellisen nainen ja paino vain sattuu painottumaan enemmän tuohon alavartaloon. Ole ylpeä siitä, ei tiedä millainen tiimalasivartalo sieltä kuoriutuu hoikistuessasi! ;) Ja kyllä sinä hoikistut, toisilla meistä se vauhti vain on hitaampi. Ymmärrän että se turhauttaa, mutta pääasia kuitenkin on, että suunta on alaspäin. Voit joko jatkaa sitkeästi tai luovuttaa. Kumpaankohan päätökseen toivot vuoden päästä nyt päätyneesi? Kehosi on kokenut suuren mullistuksen, ole sille armollisempi.

    Tuo suhtautumisesi itseesi tuntuu ikävältä. Kaikki lähtee kuitenkin siitä, miten suhtautuu itseensä ja miten puhuu itselleen. Jos jatkuvasti kertoo itselleen miten kauhea ja epäkiinnostava on, sitä käyttäytyy sen mukaan ja kuvittelee muiden ajattelevan samoin. Siitä muodostuu itselle se todellisuus. Se ei kuitenkaan useinkaan vastaa oikeaa tilannetta, niin vaikealta kuin se itsestä tuntuukin uskoa.

    Oletko miettinyt, oletko itse tehnyt jotain sen eteen, että ystävystyisit ihmisten kanssa? Helposti tuo "kukaan ei kuitenkaan halua leikkiä mun kaa" -asenne heijastuu ihmisestä tietynlaisena etäisyytenä ja viileytenä. Muut saattavat kuvitella, että et haluakaan tutustua lähemmin, saati sitten ystävystyä. Kannattaa miettiä, millaiselta oma käytös näyttää muiden silmissä ja yrittää mahdollisesti muuttaa sitä "vastaanottavaisemmaksi". Oletko joskus ehdottanut esimerkiksi työkavereille (tai muille, joiden kanssa olisit halunnut ystävystyä) jotain yhteistä tekemistä? Jos et ole, suosittelen sitä. Muut eivät välttämättä muuten tajua, että toivoisit lähempää tutustumista. Ystävyys on kaksisuuntaista, ja siinä täytyy olla itsekin valmis antamaan ja ojentamaan kätensä.

    Tuntuu kurjalta, ettet pidä itseäsi terapian arvoisena. Sillä voisi kuitenkin olla elämääsi ratkaiseva merkitys. Ylikansallisen brändin sanoin: sinä olet sen arvoinen! Tie olisi kyllä pitkä ja kivikkoinen, mutta se voisi auttaa sinua näkemään itsesi sinä arvokkaana ihmisenä, joka sinä olet. Eikä voi sanoa, että terapia vaikuttaisi vain sinuun itseesi. Se vaikuttaisi positiivisesti myös vanhempiisi. He rakastavat sinua ja tahtovat nähdä sinut onnellisena ja tasapainoisena. Auttaisiko tämä näkökulma suhtautumiseesi, kun vanhempasi ovat sinulle kuitenkin tärkeitä? En tosin ymmärrä miksei se muka riitä mielestäsi, että yksi ihminen hyötyy terapiasta. Jokainen meistä ansaitsee onnellisen elämän! Myös sinä! Ehkä oppisit siellä myös arvostamaan omia saavutuksiasi.

    En missään nimessä halua loukata sinua kirjoituksillani. Haluan vain herättää sinussa ajatuksia. Toivon, että se onnistui. :)

    Toivottavasti tämä yö on helpompi ja saat nukuttua. Paljon tsemppiä sinulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Minä en rehellisesti sanoen oikein itse tiedä millainen minä olen. Se on sikälikin kummallista, että saan kehuja asioista, joista en ole ollenkaan samaa mieltä ja kritiikkiä asioista, joissa en itse näe itsessäni vikaa. Se tekee minut hirveän epävarmaksi. En tiedä millainen ihminen minä olen ja päädyn kyselemään sitä netissä tuntemattomilta!

      Ongelma on siinäkin, että itsekin huomaan ihan selkeästi, että mitä pidempään olen yksin, sitä oudommaksi muutun ja se huolestuttaa ja pelottaa minua. Olen jotenkin irrallani todellisuudesta ja joskus on hirveän vaikea päästää irti niistä omista kuvitelmista ja omista ajatuksista. Joskus olen niin varma, että olen oikeassa, mutta kaikki muut on eri mieltä ja se on hämmentävää. Toisaalta minulla taas on taipumusta ottaa muiden mielipiteet osaksi identiteettiäni, mikä on ihan järjetöntä.

      Minä kuitenkin pohjimmiltani ajattelen, ettei minusta oikein ole mihinkään, vaikka minulla silloin nuorena oli kavereita, niin en koskaan ymmärtänyt miksi... Jostain syystä uskon, että minun täytyisi olla ihan täydellinen kelvatakseni. Tiedän, ettei se ole niin, mutta silti se tuntuu. Joskus taas mietin, että onko minulla sittenkin kuitenkin liian positiivinen kuva itsestäni, koska saan kritiikkiä niistä harvoista asioista, joista itsessäni pidän. Minulla on selkeästi pahoja identiteettiongelmia. Minä vain en tiedä, mitä minun tulisi itsestäni ajatella ja millainen ihminen minä olen. Vaikka olen jo 32... Koko aikuisuuteni olen jotenkin typistänyt itseni olemaan "se läski" ja ajatellut, että mietin niitä muita osia sitten kun laihdun.

      Minäkin kyllä tykkään siitä, että lihavanakin minulla on vyötärö, joten jos(kun!) saan kiloja pois, olen varmaan siihen kohtaan ihan tyytyväinen. Takapuolestani ja reisistäni sen sijaan minulla on niin valtava kompleksi, etten ehkä edes näe niitä realistisesti. Minä näen vain läskiä ja muhkuroita. :) Yritän kyllä nyt ihan kaikkeni laihtuakseni, toivon, että se riittää. Tämä on paras tilaisuus, jonka tulen ikinä saamaan ja jos mokaan senkin, niin siitä en voi syyttää kuin itseäni.

      Joskus nuorempana yritin, mutta kieltämättä olen viime vuosina yhä enemmän luovuttanut. On niin hirveän vaikeaa yrittää tyrkyttää itseään kenellekään kaveriksi ja koska olen niin epävarma itsestäni, se vaikeuttaa asiaa entisestään. Itsessänikin on kyllä vikaa, koska varmasti jossain määrin suojaan itseäni pettymyksiltä ja olen niin arka, että minuakin on todennäköisesti vaikea lähestyä. Mutta ne kerrat kun olen saanut hyvän tilaisuuden, olen siihen kyllä tarttunut. Tuloksia ei vain ole syntynyt.

      Ajattelinkin, että minun pitäisi varmasti jossain postauksessa valaista suhtautumistani terapiaan, koska vaikutan varmaan vähän vastarannankiiskeltä. Se on minulle kovin monimutkainen asia, senkin lisäksi, että koen sen moraalisesti vääräksi. Vanhempani eivät tiedä, etten ole onnellinen, sen olen onneksi pystynyt salaamaan.

      Et missään nimessä loukannut, päinvastoin! Herätit itse asiassa niinkin paljon ajatuksia, että jouduin ihan lyhentämään tätä vastausta! :)

      Nyt menen yrittämään, jos saisin nukuttua. Hyvää yötä! :)

      Poista
  6. Hei taas!

    Itselläni on kolmenkympin kriisi, ja minusta monet sinunkin ajatuksesi viittaavat sellaiseen. Tässä iässä alkaa miettiä elämäänsä, valintojaan ja tulevaisuuttaan. Ja paniikkihan siinä helposti iskee päälle…

    Monet kamppailevat omakuvansa kanssa. Tuskin kukaan näkeekään itseään täysin objektiivisesti, aina on mukana henkilön omia käsityksiä itsestään, joiden hän tosin kuvittelee olevan yleisiä käsityksiä ja totuuksia. Sinulla tuo kuva tuntuu vain olevan vääristynyt. Lähinnä siis niin, ettet ainakaan näiden kirjoitustesi perusteella tunnu näkevän itsessäsi juuri mitään hyvää. On kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että muut ihmiset todella ajattelisivat sinusta niin. Minä ja monet muut lukijasi emme ainakaan ole sitä mieltä! Sen taas olet saanut aikaan ihan omilla teksteilläsi. Olet pannut persoonasi likoon ja avautunut rohkeasti kipeistä asioista. Kai sekin merkitsee jotain, että saat täällä hyväksyntää? Täällähän ihmiset tutustuvat puhtaasti sinuun, sinun persoonaasi ja ajatuksiisi. Eikä voi ainakaan sanoa, että olisit jotenkin mielistellyt ihmisiä tai yrittänyt antaa itsestäsi paranneltua kuvaa. En tietenkään tarkoita, että muiden ihmisten kuva sinusta olisi se oikea ja todellinen sinä (puhumattakaan siitä, että kahden eri ihmisen kuva sinusta olisi identtinen). Totuus on jossain siellä välissä. Näin se on meidän kaikkien kohdalla.

    Tuo itseltään täydellisyyden odottaminen kuulostaa valitettavan tutulta. Itselläni on samankaltaisia ajatuksia. Ei ehkä niinkään ystävien suhteen, vaan miesten. Ja mikä onkaan tulos? Minulla on hyviä ystäviä, mutta en ole seurustellut vakavasti kuin kerran (olen nyt 29-vuotias ja suhde kesti kolme vuotta), ja nyt olen ollut vuosia sinkkuna. Syy tähän on ihan puhtaasti tuossa omassa ajatusmallissani. En vaadi itseltäni täydellisyyttä ystävyyssuhteissa, joten ne pelaavat hienosti. Parisuhteelle taas en anna edes mahdollisuutta. Teen päätöksen valmiiksi toisen puolesta. ”En mä ole tarpeeksi kiinnostava, että kukaan voisi muhun rakastua. Oon sitä paitsi ihan hirveä läski ja ruma ja tyhmäkin. Kyllä se kiinnostus kuitenkin lakkaa kun meikit ja vaatteet lähtee. Turhaan siis elättelen toiveita, unohdan koko jutun, niin en satuta itseäni.” Tuo sisäinen monologi on todella myrkyllistä. Kuten aiemmin kirjoitin, kaikki lähtee siitä miten itseensä suhtautuu. Kauheinta on, että tiedän, että voisin löytää kumppanin, jos vain muuttaisin omaa suhtautumista itseeni. On ihan hirveän tärkeää osata arvostaa itseään, puhua itselleen nätisti ja jättää aiempi kielteisiin asioihin keskittyminen pois. Se vain on helpommin sanottu kuin tehty.

    Itse asiassa olen ajatellut, että pitäisi kokeilla ystäväni terapeutiltaan saamia neuvoja. Joka päivä seistään peilin edessä ja sanotaan myönteisiä asioita itsestä. Ei niiden asioiden tarvitse olla ihmeellisiä. ”Mulla on kiva tukka ja kohtelen eläimiä hyvin. Olen arvokas ihminen.” Tuo voi olla esimerkiksi ihan hyvä alku. Aluksi varmasti tuntuu todella typerältä ja teennäiseltä, mutta ajan myötä alkaa nähdä yhä enemmän positiivisia asioita ja niiden löytäminen tuntuu aiempaa paljon helpommalta. Samoin voi kirjoittaa joka ilta ”hyvien asioiden päiväkirjaa”, jossa keskitytään vain sen päivän hyviin asioihin. Ne voivat olla vaikka hyviä tapahtumia tai myönteisiä ajatuksia omasta itsestä. Jälleen ihan taatusti se tuntuu aluksi typerältä, mutta helpottuu ajan mittaan. Tärkeintä olisi kuitenkin muuttaa pikkuhiljaa sitä omaa ajattelutapaa myönteisempään suuntaan. Ystävälläni tämä on toiminut, ja olen ajatellut, että kannattaa tuota ainakin kokeilla.

    Tuo terapiaan liittyvistä ajatuksista kertova postaus olisi mielestäni hyvä idea ja auttaisi ymmärtämään sinua paremmin. Lisäksi haastan sinut kirjoittamaan hyvistä puolistasi, koska kuten sanottua, niihin on tärkeää keskittyä. Itse toki päätät, otatko haasteen vastaan. :)

    Pahoittelut sekavasta kirjoituksesta. Olen valvonut koko töitä tehden, joten tästä tuli omituista tajunnanvirtaa ja nämä asiat olisi voinut esittää paljon järkevämmin. Oikein mukavaa ja aiempia valoisampaa päivää kuitenkin sinulle, J.B!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Ihan varmasti minulla onkin kolmenkympinkriisi. Minulla oli niin suuria unelmia, eikä tämä todellisuus nyt oikein vastaa niitä.

      Täältä saadulla palautteella on minulle aivan valtavan suuri merkitys ja varsinkin niillä sosiaalisilla kontakteilla, joita olen tätä kautta saanut. Eikä varmaan kukaan tunne itseäänkään täysin, aina on asioita, joita ei halua nähdä tai ei kykene näkemään.

      Minä ajattelen ihan samoin kuin sinä, mutta myös ystävyyssuhteista. Ajattelen, ettei minulla olisi mitään annettavaa, eikä kukaan tykkäisi minusta kuitenkaan, niin miksi edes yrittää. Minusta myös tuntuu, että jos teen yhden ainoan virheen, niin sitä ei anneta minulle anteeksi. Usein vetäydyn itsekin jostain uudesta tuttavuudesta ihan vain siksi, että sanoin jotain hölmöä ja ajattelen, että no nyt mokasin, eikä tuo ihminen enää halua olla missään tekemisissä kanssani. Minä en todellakaan tiedä, voisinko saada ystäviä, jos pitäisin itsestäni... Todella suuri rooli on myös epävarmuudellani, koska nytkin kun olen saanut kritiikkiä kehujen kalastamisesta, ajattelen, että kun en edes tiedosta sitä, niin en osaisi välttää sitä oikeassa elämässäkään, eikä siksikään kukaan voisi pitää minusta.

      Suhteissa olen lähes täysin kokematon. Minulla oli hyvin nuorena yksi lyhyt ja mitäänsanomaton kokemus ja tuo mies sanoi minulle aivan hirveitä asioita (niin hirveitä, että nyt jälkikäteen "vanhana" tiedän, että vaikka ne olisivatkin olleet totta(ja varmasti olivatkin), hänen täytyi myös olla todella ilkeä ne sanoakseen) ja minä hyväksyin hänen sanansa totuutena, enkä koskaan enää edes kuvitellut, että voisin kelvata jollekin. Siitä ajatuksesta en koskaan päässyt eroon.

      Olet varmasti oikeassa, että positiivisten asioiden sanominen auttaisi, mutta niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin, minä pelkään, että jos tekisin niin, minusta tulisi itserakas. Minusta itserakkaus on rumin luonteenpiirre joka ihmisessä voi olla ja siksi minua pelottaa tuollaisen kokeileminen. Onko se ihan hullua?

      Selitän tuota terapia-asiaa seuraavassa postauksessani. Voisin toki kirjoittaa hyvistä puolistani, mutta niiden molempien kertomisesta ei pitkää postausta syntyisi. :D

      Ei ollut ollenkaan sekavaa, vaan taas erittäin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää.

      Kiitos samoin! :)

      Poista
    2. Saanko udella, että mitä hän sitten sanoi? Se mies silloin nuorena?

      Poista
    3. No, se oli niin nöyryyttävä kokemus, etten ole siitä edes täällä puhunut, mutta asian ydin oli, että hänellä oli vaikeuksia "suoriutua" tilanteesta kanssani, joten hän kertoi hyvin pitkällisesti ja yksityiskohtaisesti miksi se on minun vikani ja lisäsi vielä, ettei kukaan koskaan pystyisi siihen kanssani, minkä 15-vuotias JB uskoi täydestä sydämestään. Ja täytyy myöntää, että koska silloin kuitenkin näytin paljon paremmalta kuin nyt, 32-vuotiaskin JB uskoo sen täydestä sydämestään.

      Poista
    4. Voi luoja, mikä tyyppi! Tuo kuulostaa siltä, että sillä on itsellään ollut vaikeuksia "suoriutua", ja se on sitten häpeissään pistänyt asian sinun syyksi ja purkanut samalla sinuun koko oman turhautumisensa ja epävarmuutensa. Sen verran minä ymmärrän, että on varmasti nuorelle miehelle ikävä ja nolo tilanne jos ei pystykään - jos on tytöillä monenlaisia paineita seksuaalisuuteen liittyen, niin on kyllä varmasti pojillakin. Mutta tuo oli todella julmaa ja tarpeetonta, eikä mitenkään normaalin ihmisen käytöstä vaan ihan tahallista satuttamista ja lyttäämistä, henkistä väkivaltaa. Se oli sinun onnesi että pääsit tyypistä eroon!

      Ja toi on muuten ihan älytöntä, että 15-vuotiaana ei enää saisi olla neitsyt. Siis ihan kakaroitahan sitä oikeesti 15-vuotiaana ollaan. Mutta mahdotontahan sitä tietysti on kenenkään 15-vuotiaan päähän takoa, silloin se on vähintään elämän kokoinen juttu ja itse on muka niin mahdottoman kypsä ja aikuinen jo 15-veenä, että kokemukset täytyy saada oli mikä oli. :) Samanlainen minäkin olin, ja itse asiassa omakin eka kerta tapahtui juuri 15-vuotiaana. Voin vaan kiittää onneani, että se ihminen oli todella mahtava. En tiedä miten minun itsetuntoni ikinä olisi kestänyt, jos se olisikin ollut tuollainen sinun kokemuksesi kaltainen tilanne, ei varmasti mitenkään. Toivoisin niin, että joku olisi kertonut 15-vuotiaalle J.B:lle, että ongelma oli sen pojan, ei sinun, ja että olisit tavannut pian hänen jälkeensä jonkun paremman.
      -Maria

      Poista
    5. Näköjään jollain toisella anonyymillä oli tuolla ollut jo ihan samankaltaisia ajatuksia sen miehen käytöksen syistä, en lukenut loppuun ennen kuin kirjoitin kommenttini... Mutta tosiaan, tuo kokemus todella suorastaan huutaa sitä sen *toisen* osapuolen epävarmuutta ja pettymystä itseensä, todella harmillista miten hän on siihen tilanteeseen reagoinut, ja miten kauaskantoiset seuraukset siitä on ollut! Ei se tyyppi olisi siihen tilanteeseen sinun kanssasi edes hakeutunut, jollei hän olisi lähtökohtaisesti sinua halunnut!
      -Maria

      Poista
    6. Siitähän tuo varmaan näin jälkikäteen ajateltuna ainakin jossain määrin johtui, mutta silloin sitä ei osannut ajatella niin. Silloin tuntui, että olen rumin ja huonoin nainen ikinä. Varsinkin, kun mieskään ei tosiaan ollut mikään täydellinen ja kun kuvitteli, että miehet nyt pystyy siihen vaikka kenen kanssa. Itse asiassa tunnen miehen, joka on eläimiinsekaantuja, joten se antoi vielä kiintoisaa perspektiiviä... :D

      Totta, 15-vuotias on aivan liian nuori. Mutta silloin tuntui, että tämä on ainoa tilaisuuteni ikinä, mikä sitten sattumoisin osoittautuikin todeksi, joten ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Näin vanhempana ja "viisaampana" se vaihtoehto ei koskaan olisi ollut paljon parempi, mutta tehty mikä tehty.

      Hyvä, että sinun kokemuksesi oli positiivinen. Vaikka se ei toisaalta olekaan iso asia, sillä on naiselle/tytölle suuri merkitys.

      Poista
  7. Hei, J.B!

    Oletko koskaan tullut pohtineeksi, miksi vaadit itseltäsi täydellisyyttä? Tuskin kuitenkaan odotat samaa vastapuolelta. Itse asiassa ainakin minulle on tullut teksteistäsi kuva, ettei sinulla ole suuriakaan kriteereitä niille potentiaalisille ystäville. Miksi sinun itsesi pitäisi sitten kyetä olemaan yli-ihminen? Kukaan ei kuitenkaan kykene olemaan täydellinen. Se on vain inhimillistä. Tunnistan tuon riittämättömyyden tunteen ja epäonnistumisen pelon erittäin hyvin itsessäni. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kukaan muu ei kuitenkaan taatusti odota sinulta täydellisyyttä. Kaikki minun ystäväni ovat ainakin kaukana täydellisestä, mutta juuri se tekee heistä yksilöitä, erilaisia ja _persoonallisia_. Ihan jokainen möläyttää varmasti jossain vaiheessa jotakin hölmöä, mutta useimmiten toinen ihminen ei kiinnitä siihen sen suurempaa huomiota. Itsestä ne omat törppöydet vain tuntuvat valtavilta ja voivat saada liian suuret mittasuhteet. Sitä paitsi ystävyyteen kuuluu se toisen virheiden, hölmöilyjen ja omituisuuksien hyväksyminen. On todella harmillista kuulla, että olet vetäytynyt jonkun ihmisen luota tuollaisen (ehkä jopa kuvitellun?) möläytyksen vuoksi.


    Myös se on tärkeää ymmärtää, ettei ikinä koskaan milloinkaan voi miellyttää kaikkia! Sellaista ihmistä ei yksinkertaisesti ole, josta kaikki pitäisivät. Mitä tuohon sinun väitettyyn kehujen kalasteluun tulee, niin minä en ainakaan ole tulkinnut kirjoituksiasi missään nimessä sillä tavalla. Eikä tuon kommenttikaan minusta vaikuttanut siltä, etteikö sen kirjoittaja pitäisi sinusta tai että hän tarkoittaisi sanojaan jotenkin pahalla. Jos ihmisellä on terve minäkuva (ja hän on mahdollisesti nuori), voi ajatuksiasi vain olla vaikeaa ymmärtää. Voi olla, että itsellä täytyy olla samankaltaisia ajatuksia, jotta tarkoitusperiäsi voi täysin tajuta. Tuo henkilö tuskin sisäisti, että tämä täällä toistamasi ajatusmalli on sinulle todellinen, ja sinä todella pidät itseäsi sellaisena kuin kuvailet. Voi olla vaikeaa ymmärtää, ettei siihen vaikuta se, miten paljon sinulle täällä kerrotaan päinvastaista, ei sitä pysty uskomaan kun sisäinen diskurssi väittää päinvastaista taukoamatta. Se diskurssi on niin perinpohjaisesti sisäistetty, että se on itselle totuus ja piste. Vaatii paljon aktiivista työtä päästä siitä mielikuvasta irti, ei siihen silloin valitettavasti auta mitkään nettikommentit. Positiivista palautetta kun on usein niin paljon vaikeampi ottaa vastaan kuin kielteistä. Ihan niin kuin tästäkin esimerkistä näkee, sen negatiivisen palautteen ottaa vastaan huiman paljon helpommin. Mieti, miksi tämä yksi kommentti vaikuttaa sinuun niin paljon voimakkaammin kuin saamasi lukuisat myönteiset kommentit. Minusta on hienoa, että olet löytänyt tällaisen kanavan purkaa ajatuksiasi. Olisi todella sääli, jos alkaisit sensuroida tekstejäsi yksittäisen kommentin vuoksi.

    Onpa minulla nyt asiaa. On pakko jatkaa vielä toisessa viestissä kun ei kaikki mahdu tähän. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä, mutta en tiedä... En kuitenkaan odota muilta ihmisiltä mitään täydellisyyttä, mutta silti oletan, että muut odottaa sitä minulta. Luulen, että sen alku on siinä, miten minua haukuttiin koulussa, mutta ihan selkeä muisto on myös se, että työpaikassa, jossa olin lukion jälkeen, minusta alkoi tuntua, että kaikki mitä sanon, on typerää ja kaikki pitävät minua idioottina. En tiedä miksi, koska tulin ihan hyvin toimeen työkavereideni kanssa ja he olivat minua kohtaan mukavia. Mutta olin todella puhelias ennen tuota työpaikkaa(vaikka siihen mennessä olin jo oppinut salaamaan kaiken negatiivisen), mutta tuo jälkeen aloin harjoitella hiljaa olemista ja lopulta tilanne meni siihen, etten saanut sanaa suustani ihmisten keskuudessa. Siitä taas pikkuhiljaa opettelin puhumaan, mutta en koskaan palannut läheskään entiselleni. Minun on edelleen hyvin vaikea puhua luontevasti, koska olen niin tietoinen itsestäni ja siitä, että minulla on taipumusta sanoa hölmöjä asioita. Ja tosiaan ne omat mokat tuntuu ihan valtavilta, vaikka ei muut niihin varmasti varsinaisesti kiinnitä huomiota.

      Kyllä minä sen kestän, ettei kukaan miellytä kaikkia, enhän itsekään pidä kaikista maailman ihmisistä, mutta kun joskus tuntuu, että aina kaikkien kanssa olen sanonut jotain niin typerää, että kaikille on jäänyt minusta negatiivinen kuva. Mikä ehkä unohtuisi, jos siitä huolimatta uskaltautuisin juttelemaan heidän kanssaan...

      Sen voin ainakin ihan käsi sydämellä sanoa, että tahallani en ole yrittänyt kehuja kalastella, jos niin olen tehnyt, niin se on täysin alitajuista. En edes aina ajattele mitä kirjoitan, kirjoitan vain sen, miltä tuntuu. Moni on kuitenkin kommentoinut, että tuntee ja ajattelee samanlaisia juttuja kuin minäkin ja ainakin he varmasti ymmärtävät, mistä lähtökohdista postaukseni tulevat. Nuo asiat mitä sanon, ovat minulle absoluuttinen tosiasia, siksi minä ne sanon ääneen, en siksi, että toivoisin muiden kiistävän sanomiseni. Ja olet oikeassa siinäkin, että negatiivista palautetta on niin paljon helpompi ottaa vastaan.

      Pohdin kyllä, että pitäisikö alkaa sensuroimaan tekstejä, mutta en usko, että alan tehdä niin. Yritän kuitenkin katsoa, etten enää kirjoittaisi mitään sellaista, mikä voidaan tulkita kehujen kalasteluksi. Olen tosiaan saanut aivan mielettömän hienoa ja kannustavaa ja ajateltua kommentointia ja olen siitä todella kiitollinen ja vielä enemmän yllättynyt. Enkä sano tätä nyt niin, etteikö kritiikkiäkin saisi kirjoittaa, myös se herättää ajattelemaan asioita eri kannalta.

      Oli omaakin typeryyttäni mukana, koska tyyppi ei tosiaan ollut mikään prinssi, mutta oli muka niin kauheaa olla kaveripiirin viimeinen 15-vuotias neitsyt. Tiesin jo silloin, etten saisi montaa tilaisuutta ja kun sitten huonokin tilaisuus tarjoutui, tartuin siihen. Valitettavasti, mutta olin typerä teini. Mutta pahempaa olisi ollut, jos tilanne olisi jatkunut vuosia, kuten ystävälläsi, minusta mies hankkiutui eroon muutaman kerran jälkeen. Mutta olin varmaan 25 ennen kuin ensimmäisen kerran edes tulin ajatelleeksi, että ehkä hänen sanomisensa eivät olleet kylmä totuus, vaan ehkä niissä oli mukana halu loukata. Vahinko oli tietysti siitä huolimatta tapahtunut, varsinkin, kun joudun myöntämään, että monessa hänen sanomisessaan oli ainakin osin totuutta mukana.

      Totta, hyvä itsetunto ja itserakkaus ei ole läheskään sama asia, mutta en oikein osaa hahmottaa kuinka helposti ihminen lipsahtaa sinne itserakkauden puolelle. Minusta se on niin huono piirre ihmisessä, että se huolestuttaa minua, vaikkei se ehkä realistinen pelko olekaan. Mutta toisaalta se kai kertoo, että jossain määrin uskon, että voisin parantaa itsetuntoani, joten se ainakin on positiivista ajattelussani.

      Toivottavasti työt on tulleet tehtyä!

      Kiitos pitkistä ja ajatuksia herättäneistä kommenteista! :)

      Poista
  8. …jatkuu…

    Sinulla on käynyt todella huono tuuri miesrintamalla. Sääli, että kohtasit tuollaisen täysääliön herkässä iässä, ja hän onnistui vahvistamaan näitä negatiivisia ajatusmalleja. Vielä ikävämpää on kuulla, että uskoit hänen sanojaan! Ymmärrän kyllä täysin, miten tuollainen kokemus varmasti vaikuttaa miesasioissa, etenkin kun suhtautumisesi itseesi on jo valmiiksi niin vähättelevä. Valitettavasti tuollaiset idiootit tuntuvat tarkoituksella etsivän haavoittuvaisia naisia, joita voivat mollata ja polkea maanrakoon. Se on ihan sama millainen nainen on todellisuudessa, näiden tyyppien pitää päästä alistamaan häntä eikä nainen voi kelvata ikinä. Eräs läheinen ystäväni seurusteli tällaisen urpon kanssa kuusi vuotta. Tämä nainen on todella fiksu ja kaunis niin vartaloltaan kuin kasvoiltaankin. Silti mies onnistui polkemaan hänen itsetuntoaan. Ystäväni ei saanut mieheltä ikinä positiivista palautetta, vaan aina pelkkää haukkumista ja alistamista. Hänessä ei yksinkertaisesti tuntunut miehen mielestä olevan mitään hyvää. Onneksi suhde päättyi, mutta ystävälläni (hän on muuten sama, josta mainitsin aiemmassa kommentissani positiivisten asioiden sanomisesta peilikuvalle) kesti vuosia korjata miehen aiheuttamia tuhoja. Onneksi hän kuitenkin onnistui siinä, ja on nyt melko tuoreessa mutta onnellisessa parisuhteessa, jossa kumppani arvostaa häntä sellaisena kuin hän on. Kunpa vain itse pystyisi joskus antamaan itselleen mahdollisuuden samaan…

    Minun on hyvin vaikea kuvitella, että sinusta voisi ikinä tulla itserakas. Sellainen kun vaatii alentuvaa suhtautumista muihin, eikä sinusta välity kyllä lainkaan sellaista kuvaa. Tässä kohtaa kannattaakin erottaa itserakkaus ja terve itsetunto toisistaan. Itsensä arvostaminen ei nimittäin todellakaan ole synonyymi itserakkaudelle! Itseään ja hyviä puoliaan kuuluu arvostaa. Minusta itsensä arvostaminen ei liity mitenkään ihmisen suhtautumiseen muihin vaan on siitä täysin erillinen käsite, kun taas itserakas ihminen nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Äh, vaikea selittää, mitä tarkoitan.

    Jahas, nyt pitäisi varmaan jatkaa töitä, että saan ne edes joskus valmiiksi. Hyvää yötä!

    VastaaPoista
  9. Minunkin täytyy nyt kommentoida tuohon kommenttiasiaan, että en nähnyt edellisessä kirjoituksessasi (tai muissakaan) kehujen tai lohdutusten kerjäystä, vaan yksinkertaisesti suoraa avautumista omista tunteista. Jotkut toki käyttävät sellaista tietynlaista itsensä vähättelyä kehujen/lohdutusten kalasteluun, mutta se että voi huonosti ja on yksinäinen ja onneton, ja kirjoittaa siitä rehellisesti blogiinsa, ei todellakaan automaattisesti tarkoita kehujen kalastelua. Tietenkään.

    Eri ihmiset voivat tulkita saman asian täysin eri tavoin, ja kaikki tulkitsevat maailmaa enemmän tai vähemmän omien kokemustensa pohjalta. Sama pätee kaikkeen muuhunkin kommunikaatioon. Siis se että yksi ihminen tulkitsee sinua tavalla X, ei vielä tarkoita että se olisi kaikkien ihmisten kollektiivinen mielipide sinusta.

    Tosi ikävää kuulla tuosta kamalasta miehestä nuoruudessasi. Tuollainen aivan varmasti jättää jälkensä ihmisen itsetuntoon, ainakin kun se tapahtuu nuorena juuri kun sitä omaa itsetuntoa ja minäkäsitystä vasta rakennetaan, ja jos ei samaan aikaan saa muilta sitten positiivista palautetta vastapainoksi. Ihmiset osaa olla toisinaan julmia, tai kertakaikkisen välinpitämättömiä... tai sekä että.
    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Toivon, ettei kovin moni tulkinnut sitä niin, koska ihan todella en sitä niin tarkoittanut. Kuten sanotkin, minä vain kirjoitin sen, mitä ajattelin ja tunsin, ajattelematta ollenkaan sitä, miltä se ehkä ulospäin kuulostaa. Ja jokainen tietysti myös tekee tulkintansa jossain määrin omista lähtökohdistaan ja minä olen sen verran vinksahtanut, että mitä normaalimpi lukija on, sitä vaikeampi minua on varmaan ymmärtää. :) (Mikä ei nyt ole loukkaus sitten niitäkään kohtaan, jotka ymmärtävät! :D)

      Kuten tuohon edellisellekin vastasin, niin voisi itsekin miettiä, mitä tekee ja minkälaisen ihmisen kanssa... Mutta olin nuori ja se on nyt tapahtunut, eikä sille enää voi mitään. Tietysti kun se oli ainoa palaute, jonka olen koskaan saanut näistä asioista, sen merkitys oli valtava. Varsinkin kun kaverit ainakin omien sanojensa mukaan olivat saaneet vain kehuja, niin ajattelin, että hänen sanomistensa sitten todella täytyy olla totuus. Vaikka jälkeen kuulin, että hän oli kohdellut muitakin todella veemäisesti. No, siitä on kauan, mutta toivoisin, että olisin mieluummin täysin kokematon.

      Aamulla taas punnitus, toivottavasti on hyviä uutisia. :)

      Poista
  10. Voi itku sinun huonoa mieskokemusta. Onko tullut mieleesi, että monella miehellä on uuden ihmisen kanssa ongelmia "suoriutua" tilanteesta? Syynä jännittäminen, oma epävarmuus tms. Uskon, että se on miehelle varsin nöyryyttävä kokemus. Pahan olon kääntämiseksi paremmaksi ja oman itsekunnioituksen epätoivoiseksi "pelastamiseksi" mies voi ruveta aiheetta haukkumaan naista. Tämä tietysti kertoo kyllä miehen kypsymättömyydestä. Näin on varmasti käynyt kohdallasi. Ihan hirveän harmillinen asia. Sen miehen puheet voit unohtaa. Kenessä meissä ei vikaa löytyisi.
    Ja monesti harmittaa, kun kaikki luulee muiden olevan varsin kokeneita hyvin nuorena seksiin liittyvissä asioissa. Eihän se niin ole ! Mutta paine kokemuksiin on varmasti hirveä. Sitten tulee niitä haavoittavia kokemuksia,, kun asia on niin herkkä ja itse vielä psyykkiseltä kasvultaan keskeneräinen ja epävarma.

    Toivottavasti sinulle tulee vielä hyviä kokemuksia sekä ystävistä että miehistä. Moni mies on yhtä epävarma, ujo ja silti toiveikas parisuhteen kanssa kuin naisetkin. Ei sinussa ole varmasti mitään niin kauheaa tai hirveää, ettet voisi ystäviä ja mahdollisesti miesystävää löytää. Tsemppiä sinulle !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei silloin, jälkeen kyllä. Varmaanhan kyse oli paljon siitäkin, että hän purki omaa häpeäänsä minuun, mutta en minä sitä silloin tajunnut. Hän oli vanhempi ja hänellä oli ollut paljon naisia ja hän väitti, ettei sitä ollut koskaan tapahtunut kenenkään muun kanssa, joten uskoin. Todennäköisesti se ei ollut totta.

      Se oli täysin typerää minulta, mutta silloin se tuntui, että olen vanhin neitsyt ikinä ja kaikki säälii minua sen takia... Olin muutenkin todella typerä teini, joten tein kaikki muutkin mahdolliset virheet. Toivoisin, etten olisi, mutta ei sitä enää voi muuttaa.

      Kiitos! :)

      Poista
  11. Hei, toivottavasti en tosiaan loukannut kommentillani tuosta "kehujen kalastelusta"? En tarkoittanut sitä ilkeilynä :/ Kysyin sitä ihan vain siksi, että kysyisit sitä myös itseltäsi ja joutuisit kenties pohtimaan tuotakin puolta. Ja tunnistan sen puolen itsessäni hyvin vahvasti... Oman masennuksen isoimpana oireena olikin se alituinen jankkaaminen siitä huonoudesta ja kelpaamattomuudesta (mikä oli siis ihan oikeasti mun tunne!) ja siten saadut kehut ja lohduttelut auttoivat aina joksikin aikaa. Mutta eihän sellainen ulkoa tuleva kehu muuta asioita jos ei itse usko olevansa hyvä ja kiva, vai mitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! En millään tavoin ottanut sitä ilkeilynä, vaan aloin itsekin pohtimaan, että teenkö minä niin... Koska ihan tosissani en sitä itse huomaa, enkä sillä tavoin sanomisiani tarkoita. Useimmiten vain kirjoitan ihan spontaanisti, enkä edes ajattele, mitä kirjoitan.

      Ja itsestähän sen on lähdettävä, ei kukaan muu pysty minun minäkuvaani muuttamaan. Se vain, että minulle ja minun mielessäni nuo asiat ovat tosiasioita, ei sellaisia, mistä olen epävarma, enkä siksi etsi mitään vakuuttelua, kunhan vain puhun niistä, kun ne kerran on se totuus. Kun jokin asia on itselle pelkkä yksinkertainen totuus, ei sitä edes tule ajatelleeksi, miltä se saattaa ulkopuolelta katsottuna kuulostaa.

      Mutta ei tarvitse olla huolissaan, asiallisesti esitetty kritiikki on aina tervetullutta ja hyödyllistäkin. :)

      Poista