maanantai 30. heinäkuuta 2012

Liebster Award


Sain Sallamarilta tunnustuksen, kiitos siitä! :)

Rules of the Liebster Award
1. The person nominated must share 11 facts about themselves.
2. The person nominated must answer the questions the tagger ( the person who nominated them) set for them.
3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate) and create 11 questions for them to answer. Then they must go to their pages and let them know they were nominated! There are no tag backs!

11 Faktaa minusta…
…inhoan stand up –komiikkaa, poikkeuksena Jimmy Carr, jonka törkeä huumori on juuri sellaista, joka saa minut aina nauramaan.
…olen vannoutunut iltasuihkun kannattaja, haluan mennä puhtaana nukkumaan. Olen käynyt aamusuihkussa elämäni aikana ehkä kymmenisen kertaa ja silloinkin siihen on ollut joku erityinen syy.
…rakastan pinkkiä. Vaatteissa, tavaroissa, kaikessa…
…minussa asuu pieni pyromaani(ja pieni lehmä). En tuhoa mitään, mutta olen aina pitänyt tulesta vähän enemmän kuin olisi normaalia.
…pidän kielistä ja kirjoittamisesta.
…pidän kovasti korttipeleistä ja olen niissä todella hyvä.
…olen toivoton jahkailija ja surkea tekemään päätöksiä. Uuden kissanvessan osto kesti melkein neljä kuukautta, koska en osannut päättää minkälaisen ostaisin. Lopulta pyysin äitini valitsemaan.
…en koskaan käytä kolikoita, vaan laitan ne possupankkiin. Minulla on kaikille erikokoisille kolikoille omat possunsa.
…tykkään Coldplayn lauluista, mutta en Coldplaysta. (Tuli mieleen tuon aiemman haasteen musiikkikysymyksestä)
…minulle esineiden ulkonäkö on tärkeä. Vaikka kuinka paljon tarvitsisin jotain, en osta sitä ennen kuin löydän muotoilultaan kauniin version.
…näiden faktojen keksimiseen kului useampi tunti…

Kysymykset:
1: mikä oli lapsuuden lempi lelusi nimi?
Lempileluni oli sellainen Mon Ami(e?) – apina, mutta en muista, että sillä olisi ollut mitään erityistä nimeä.
 2: suosikki esineesi?
Minulla on vanha koristeellinen puurasia, joka on kovin kaunis.
 3: kuunteletko radiota? jos kyllä niin mitä kanavaa
En, vihaan radiota! En voi sietää sitä epämääräistä hölötystä, mitä radiosta tulee.
 4: millaiset on lempi kenkäsi?
Minulle kengät ovat ongelma, koska minulla on niin leveät jalat, ettei oikein mitkään sovi jalkaan, joten minä ostan kengät, jos ne sopivat, en siksi, että pitäisin niistä. Mutta minulla on kyllä yhdet aivan ihanat pinkki-valkoiset lenkkarit, joita olen raaskinut käyttää yhden kerran, koska ne ovat niin kauniit, että pelkään niiden likaantuvan.
 5: suosikki näyttelijäsi?
No, minulla on melkoinen obs- …tuota, kiinnostus Robert Downeyta kohtaan, mutta ei minulla ole aavistustakaan osaako hän näytellä, hän on aivan liian hyvännäköinen, että ehtisin miettiä hänen mahdollista lahjakkuuttaan. Mutta vaikutuksen ihan lahjoillaan ovat tehneet ainakin Anthony Hopkins ja Judi Dench.
 6: uskotko elämään kuoleman jälkeen?
En usko.
 7: montako lusikkaa omistat?
Hmmm… No minulla on sellainen perus ruokailuvälinesarja, johon taitaa kuulua kuusi ruokalusikkaa ja yksi muumi pikkulusikka ja olisiko neljä tavallista pikkulusikkaa. Eli 11.
 8: miten päädyit bloggariksi?
Aika tavalla hetken mielijohteesta, kai. Lueskelin joitain laihdutusblogeja ja ajattelin kokeilla. Silloin aluksi ajattelin, ettei kukaan koskaan lukisi blogiani, muistan, kun odotin, että kävijälaskuri näyttäisi edes yhden kävijän! :D Mutta tykästyin bloggaamiseen kovasti ja niinpä minulla edelleen on blogi.
 9: mikä on mieluisin kahvilasi rauhalliselle iltapäiväkahvi/tee hetkelle?
Nyt aloin miettimään, että olenko koskaan elämässäni käynyt kahvilassa… Jos ei jotain koulujen kahviloita ja vastaavia lasketa, niin enpä ole tainnut.
 10: milloin viimeksi luistelit ja kenen kanssa?
Siitä on varmaankin niin kauan, että joskus 90-luvun loppupuolella opetin serkkuni poikaa luistelemaan. Haluaisin kyllä luistella, mutta en koskaan käytännössä luistele!
 11: milloin viimeksi nauroit niin että vatsaan koski?
Itse asiassa nauran paljon, minulla on hyvin lapsellinen huumorintaju, joten nauran välillä niin typerille jutuille. Viimeksi minua nauratti, kun yksi ilta tuli tv:stä joku mikälie komediasarja, jossa oli muka dokumentti, jossa hyväosaiselta yksityiskoulua käyvältä brittinuorelta kysyttiin, mikä on hänen toiveammattinsa, johon hän vastasi ”Haluan astronautiksi. Koska olen aina pitänyt hevosista”. Minusta se oli hulvatonta, naureskelin sille pari päivää. :D

Ja nimetyiltä kysyn;
1. Mikä herkku tai ruoka on suurin kompastuskivesi laihduttaessasi?
2. Mikä on suosikkielokuvasi ja miksi?
3. Millaisesta musiikista pidät? Onko sinulla joku ihan ehdoton suosikki? Lempilaulusi?
4. Uskotko romanttiseen rakkauteen vai pidätkö ns. rakkautta vain luonnon keinona saada meidät lisääntymään?
5. Mikä on yleisin kehu, jonka saat?
6. Pitäisikö kannabis laillistaa Suomessa?
7. Millainen on unelma-asuntosi?
8. Missä asiassa haluaisit olla parempi?
9. Jos sinun pitäisi vaihtaa ulkonäköä jonkun kanssa, kenet valitsisit ja miksi?
10. Mistä olet epävarmin ulkonäössäsi? Mistä pidät?
11. Kun avaat ulko-ovesi, mitä näet?

11 haastettua ovat tällä kertaa:
Sammakkotyttö, Kiiperi, Neiti Michelin, Raparperisydän, Jenni, Maria, Tallis, Vilukissa, Irwikissa, (ja muutkin kissat, jos teitä lukijoideni joukossa on), Manta ja Quantina


365:n päivän haaste; päivät 190- 219


Day 190: Laita iPodisi satunnaiselle soitolle ja kerro kymmenen ensimmäistä laulua.

Day 191: Oletko innoissasi mistään juuri nyt?
Enpä oikeastaan… :)

Day 192: Kesä vai talvi? Miksi?
Talvi, jos vain on lunta. Pidän kylmyydestä ja pimeydestä ja lumesta. Suomen luonto on aivan upea lumisina pakkastalvina.

Day 193: Mitä aiot tehdä seuraavalla lomallasi?
En varmaan mitään kovin erityistä; mietiskellä, että mihin sitä nyt sitten ryhtyisi.

Day 194: Mitä teit tänään?
Olen tänään yrittänyt tehdä viimeisiä työjuttuja ja kirjoitellut blogiini. En sen kummempaa. On ihan hirveän kuuma ja painostava ilma.

Day 195: Onko sinulla koskaan ollut hammasrautoja tai tarvitsisitko niitä?
Ei ole ollut, enkä tarvitsekaan.

Day 196: Mitä kadut?
Niin montaa asiaa, mutta eniten sitä, että päästin itseni lihomaan ja onnetonta ammatinvalintaani. 

Day 197: Oletko jo astunut tulevaisuuteesi johtavalle tielle?
No väkisinkin, vai? …

Day 198: Kuva, joka on otettu yli kymmenen vuotta sitten?
-

Day 199: Minkä kirjan luit viimeksi ja miksi?
Luin uusimman Naisten etsivätoimisto Nro 1 – kirjan, lähinnä siksi, että olen lukenut aiemmatkin. Ne ovat ihanan rentoja ja hyväntuulisia, joskin nämä viimeiset on alkaneet olemaan vähän tylsiä.

Day 200: Ihan mitä vain; kuva, faktoja…
Faktoja tulee seuraavassa postauksessa. :)

Day 201: Mitä aiot tehdä huomenna?
Samaa kuin tänään.

Day 202: Mitä teit viime lauantaina?
Siivilöin hiekkaa, koko päivän. (Älkää edes kysykö…)

Day 203: Mihin olet viimeksi säästänyt rahaa?
En tiedä olenko säästänyt mihinkään erityiseen viime aikoina, mutta minulla on kyllä tapana laittaa rahaa säästöön ”pahan päivän varalle”. Ei minulla tosin mitään kovin suurta summaa ole tallessa.

Day 204: Onko sinulla työpaikka?
Toistaiseksi.

Day 205: Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä? Miksi, miksi et?
En enää tiedä uskonko romanttiseen rakkauteen ylipäätään. En ainakaan ensi silmäyksellä.

Day 206: Suosikkibändisi?
En tiedä onko minulla mitään ihan absoluuttista suosikkia, usein on niin, että pidän jonkun artistin/bändin kohdalla ainoastaan yhdestä laulusta. Esimerkiksi Sugababesilta (jonka laulu tuli esille tuossa ekassa kysymyksessä) pidän vain tuosta yhdestä nimenomaisesta kappaleesta.

Day 207: Oletko koskaan itkenyt elokuvaa katsoessasi? Mitä elokuvaa?
Toisinaan, olen joissain tilanteissa vähän turhankin herkkä.

Day 208: Kerro perheestäsi.
Olenkin jo puhunut paljon perheestäni, mutta jotain… Olen siis ainoa lapsi, joten minulla on vain vanhempani. Olen välttänyt aihetta tunnistettavuuden takia, mutta koska en koskaan puhu isästäni, on varmaan jo tullut selväksi, että toinen vanhempani ei ole biologinen isäni. Biologinen isäni ei halua olla kanssani missään tekemisissä, enkä edes tunne häntä. Se on minun puolestani ihan ok. Minulla on äitini puolelta aivan valtava suku, mutta en ole kauheasti tekemisissä heidän kanssaan. En ole esimerkiksi koskaan edes tavannut osaa serkuistani. Ei meillä ole mitään riitaa tms., mutta minun sukuni ei ole kovinkaan läheinen. Mikä taitaa olla ihan hyväkin asia, koska ne sukulaiset, jotka tunnen, eivät ole kovin mukavia… No, jotkut on, mutta osa on aika ikäviä ihmisiä.

Day 209: Mitä muistat parhaiten viime talvesta?
Sen, ettei jouluna ollut lunta! :/

Day 210: Millainen on päivittäinen rutiinisi?
Koska minulla ei ole perinteistä kahdeksasta neljään työtä, se vähän vaihtelee. Jos menen työpaikalle, menen sinne aamulla ja useimmiten teen siellä töitä ainakin iltapäivään. Jos olen kotona, lupaan itselleni aina aloittaa työt jo aamulla, mutta useimmiten aamu ja aamupäivä kuluu vetelehtiessä ja teen töitä iltapäivällä ja illalla. Käyn aina jossain välissä kaupassa, usein kahdestikin, koska en varmuuden vuoksi pidä paljoa ruokaa kotona ja yritän käydä jossain vaiheessa lenkillä. Usein käyn kaupungilla ihan aikani kuluksi, voin viettää tunteja kaupoissa ostamatta mitään. Illalla käyn suihkussa ja katselen tv:tä. Muuten tekemiseni ovat aika satunnaisia ja satunnaisiin aikoihin.

Day 211: Kuva sinusta ja parhaasta ystävästäsi
-

Day 212: Yksi ihminen, johon tiedät voivasi luottaa.
No tavallaan vanhempani, vaikken heille mitään henkilökohtaisuuksia kerrokaan. Mutta luottamuksen puolesta voisin kertoa.

Day 213: Ihminen, joka on lähinnä sydäntäsi. Miten tunnet hänet?
Vanhempani.

Day 214: Mitä ajattelet homoseksuaalien avioliitoista?
Minusta on ihan käsittämätöntä, että maailmassa jossa harva se päivä jonkun sedän kellarista löytyy teini-ikäinen seksiorja ja muutenkin tapahtuu ihan kamalia asioita, jonkun mielestä se, että kaksi samaa sukupuolta olevaa haluaa olla yhdessä, on väärin. Minusta seksuaalinen suuntautuminen on suhteellisen epäoleellinen asia ihmisessä, en tajua, miksi sitä pidetään niin suurena juttuna. Minun mielestäni ei ole mitään syytä, miksi heillä ei pitäisi olla ihan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin.

Day 215: Kirje ihastuksellesi
En ole ihastunut keneenkään.

Day 216: list of some of your favorite tumblrs
-

Day 217: Kirje jollekin, jolle olit ennen läheinen?/ Day 218: Kirje jollekin, jonka tuomitsit ensivaikutelman perusteella?
En nyt ala mitään kirjeitä tähän väsäämään… :)

Day 219: Lahja, joka sinulla on?
Ööhm… No, opin kieliä helposti, ehkä sekin eräänlainen lahja on.

Heippa taas!

Minuun on ilmeisesti langetettu jonkinlainen nettikirous, koska joka ikisessä nettiyhteydessä, mikä minulla on ikinä ollut, on ollut jotain vikaa ainakin jossain vaiheessa. Tämä uusi mihin vaihdoin toimi ihan hyvin ensimmäiset kaksi viikkoa ja sitten alkoi pätkimään heti kun harkinta-aika loppui. Nyt tappelin sen kanssa koko viikonlopun, välillä se meni päälle, mutta kohta taas katkesi. Nyt se näyttäisi toimivan. 

Mutta eipä minulla olisi painon suhteen mitään kerrottavaa ollutkaan. Vaaka näytti ihan samaa kuin viime viikolla, mikä oli sinällään ihan ok, koska viikko meni niin huonosti. Varsinkin alkuviikko, loppuviikosta sain itseäni niskasta kiinni. Olen silti tässä miettinyt, että miten ihmeessä normaalipainoiset ihmiset syövät ja pysyvät normaalipainoisina, ilmeisesti ilman sen kummempaa miettimistä... Olen hieman hämmentynyt siitä, miten paljon työtä laihtuminen vaatii, jotenkin ajattelen, että kun vain kalorit pysyy alhaisina, minun pitäisi laihtua, mutta ei se niin menekään. Minun pitää nyt alkaa ihan tosissaan tekemään työtä; joka ikinen päivä pitää juoda tarpeeksi vettä ja joka ikinen päivä täytyy saada tarpeeksi proteiineja. Täytyy myöntää, että koko tämän leikkauksen jälkeisen ajan aikana olen saanut kokoon sen 80 grammaa ehkä muutaman kerran. Yleensä se jää 50:een, mikä on ihan minimi. Ja vettäkään minun ei tule juotua riittävästi, sitä on jotenkin niin hankala juoda, koska siitä tulee niin helposti huono olo. Mutta ostin nyt sitä suositeltua proteiinivalmistetta ja hain vesikannun esille, että kiinnittäisin enemmän huomiota veden määrään. Ja liikunnasta en viitsi edes puhua... Joinain päivinä saan itseni revittyä lenkille, toisina en. :/ 

Oli muuten aivan mieletön ukkonen viime yönä! Minua ei yleensä ukonilma häiritse, mutta nyt oli pakko nousta ylös ja sulkea ikkunat, kun ukkosti niin kovasti, että astiat helisivät keittiön kaapissa! Kissakin oli ihan vauhkona, yritin häntä sitten lohdutella, mutta ei tuo rauhoittunut ennen kuin ukkonen loppui. Minä tavallaan tykkään ukkosesta, minusta siinä on jotain ihan mieletöntä voimaa; luonto näyttää ihmisille, miten pikkuruisia ja merkityksettömiä me loppujen lopuksi olemme. Kuulemma myös isoisäni rakasti ukkosta, minä olen siinä suhteessa samanlainen. Toinen vanhempani pelkää ukkosta ihan kuollakseen, mutta vaikka hän on tartuttanut minuun käärmekammonsa, ukkosta en pelkää. Siitä huolimatta, että kun olin lapsi, asuimme ihan hirveän ukkosherkässä paikassa. Kipinät suihkusivat pistorasioista monen metrin päähän ja jos jonkin laitteen töpseli oli jäänyt seinään, se meni aivan varmasti rikki. Kerran puhelin räjähti niin pieniksi pirstaleiksi, että paloja löytyi vielä monen kuukaudenkin päästä. Kunnes sähkölaitoksen pojat tekivät jotain ja tuo loppui. Minä silti pidin ukkosesta jo lapsena, se oli jotenkin jännittävää. 

Ajattelin silloin ihan alunperin, että toivottavasti satanen alittuu kesäkuun lopussa ja sitten ihan itsevarmana ajattelin, että alittuu se ainakin heinäkuun lopussa, mutta näköjään ei. :/ No, se alittuu sitten kun alittuu. Ei siihen nyt enää pitkä matka ole. Mutta laihtumistahti vain laskee ja laskee, heinäkuun tulokseksi jäi kaksi ja puoli kiloa! Nyt olisi pakko saada se edes takaisin sinne alun neljään, muuten tämä kestää ikuisuuden! Ja haluaisin edes yhtenä ainoana kuukautena onnistua pudottamaan viisi kiloa... Olen myös miettinyt jonkinlaista vaakataukoa, ehkä jopa kuukautta. En kyllä tiedä pystyisinkö siihen... Toisaalta ajatus kiehtoo ihan hirveästi ja toisaalta taas ei. Nyt en edes ala puhumaan mistään painotavoitteista täksi viikoksi, muutoin kuin että tavoitteenani on juoda joka päivä ainakin kaksi litraa vettä ja saada joka päivä ainakin 70 grammaa proteiinia. Katsotaan sitten, mitä sillä saavutetaan. Toivottavasti edes hiukan miinusta, jos ei mitään muuta! 

Hyvää uutta viikkoa kaikille! :)

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Ruoasta ja rahasta


Ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen menee syömisen suhteen aivan metsään. Koko ajan tekisi mieli napostella jotain turhaa ja lihottavaa. Olen ihan hirveän levoton ja jokainen solu kehossani huutaa, että minun tulisi lääkitä sitä ruoalla. Mutta en voi syödä, mikä vain lisää ahdistusta. Söin eilen illalla jopa muutaman palan suklaata, josta tuli vain huono olo. Olen elänyt muutaman päivän lähinnä voileivillä, enkä halua edes arvailla, mitä vaaka näyttää lauantaina. Nyt täytyisi saada itseään niskasta kiinni!

Olen koko aikuisikäni ajatellut, että sitten kun vain laihdun, sitten elämäni alkaa. Mutta nyt minusta tuntuu, että tuosta lauseesta on kadonnut loppu. Aloin eilen illalla ajattelemaan, että mitä minä nyt sitten teen, jos joskus todella laihdun, enkä minä keksinyt mitään. Pakkohan minun on jotain haluta, mutta… Toki on asioita, joita haluan, mutta ne ovat kaikki sellaisia, joita en voi saada. Realistisesti ei ole mitään, mitä minä haluaisin. Nuorempana minulla oli lista asioista, joita haluaisin tehdä ja kokea, mutta nyt olen menettänyt kiinnostukseni suurimpaan osaan niistä. En keksinyt yhtään harrastusta, jonka haluaisin aloittaa, en mitään tapahtumaa, johon osallistua, en mitään. Luulen, että olisi hyvä olla loppuelämäksi jotain muitakin toiveita, kuin voida käydä Siwassa tuntematta häpeää ja kivat vaatteet ja ehkä uimahallissa käynti joskus… Mutta en keksi mitään, vaikka kuinka yrittäisin! Onneksi minulla on aikaa keksiä edes jokin tavoite, jos joskus saavutan sitten kun… -elämäni…

Matkustelu on ainoa sellainen, jonka nyt jollain tavoin koen mahdolliseksi ja jota todella haluaisin, mutta toisaalta siinä on esteenä suhtautumiseni rahaan. Se maksaisi niin paljon ja sen jälkeen se raha olisi iäksi mennyttä, sitä ei saisi takaisin, vaikka tapahtuisi mitä ja vaikka kuinka epätoivoisesti tarvitsisi sitä. Olen rehellisesti sanoen todella hukassa rahan käytön suhteen. Meillä kotona ei ole koskaan tuhlattu mihinkään turhaan, ainoastaan aivan välttämätön on ostettu ja äitini on aina laittanut jokaisen ylimääräisen pennin kiinni maahan tai metsään. Hän ei saanut kotoaan perinnöksi mitään, joten hänelle on aina ollut tärkeää, että minä saan. Vanhempani eivät ole matkustelleet tai uusineet sisustusta muutoin kuin pakon edessä, eivätkä he harrasta mitään, mihin kuluisi paljon rahaa tai muutenkaan käytä rahaa mihinkään turhaan. Ja heillä on suhteellisen tiukkaa rahan suhteen, koska edelleen kaikki ylimääräinen menee johonkin järkevään. Minä olen jonkin verran tuhlaavaisempi, mutta en kai lähelläkään normaalia. Ostan toisinaan jotain kivaa, mutta en koskaan käy missään ja olen todella tarkka rahan käytöstä minäkin. On todella vaikea ajatella käyttävänsä rahaa esimerkiksi lomaan, kun tiedän, että vanhempani tarvitsevat aivan välttämättä lähivuosina esimerkiksi uuden auton. En tiedä miten paljon palkasta pitäisi saada säästöön ja miten paljon muut ihmiset käyttää ns. turhuuksiin… Olen jo 32, mutta asun vuokralla, eikä minulla ole autoa tai mitään muutakaan konkreettista, eikä paljoa säästöjäkään. Eikä kohta työtäkään, joten jos päädyn siivoamaan vessoja, ei siitä varmaan kovin huimaavaa palkkaa saa. En osaa edes ajatella, minkälaista elämää normaalit kolmekymppiset elää rahan suhteen. Ainakin he matkustelevat aika paljon, joten joko heillä on käytössään enemmän kuin minulla tai sitten he ovat valmiit uhraamaan jotain muuta. Ja monella on tietysti asuntolainakin ja auto ja mitä kaikkea normaaleilla ihmisillä nyt onkin... En tiedä paljonko normaalit ihmiset käyttää rahaa kuukaudessa ja paljonko saavat säästöön… Joka tapauksessa niin paljon kuin haluaisinkin lähteä esimerkiksi Yhdysvaltoihin, en tiedä pystynkö koskaan ihan käytännössä käyttämään niin suurta summa rahaa sellaiseen tarkoitukseen. Ainakin minulle sitten täytyisi jäädä vielä merkittävä summa rahaa säästöön. Eli hyväpalkkaisen työn löytyminen olisi entistäkin oleellisempaa. Tai edes minkä tahansa työn! En koskaan nuorempana välittänyt rahasta, minulle oli tärkeämpää saada esimerkiksi akateeminen koulutus, mutta nyt mietin, teinkö virheen… Jos olisin mennyt jo lukion sijaan ammattikouluun ja opiskellut esimerkiksi sähkömieheksi(-naiseksi/-henkilöksi?), minulla olisi nyt asunto ja säästöjä ja mahdollisuus matkustella. Ja jos akateemisesta koulutuksesta olisi minulle nyt hyötyä, se olisi asia erikseen, mutta en usko koskaan saavani mitään sen kummempaa työtä kuin kouluttamattomatkaan, joten se vain pahentaa tilannetta. En edes tiedä, mitä minun pitäisi ajatella rahasta ja miten osata käyttää sitä…

Ja olen myös ilmeisesti tullut entistä hullummaksi lapsiasian suhteen. Kaupoissa harhaudun tutkimaan vauvojen vaatteita ja yksi päivä kirppiksellä jouduin taistelemaan itseäni vastaan, etten olisi ostanut ihaninta pikkuruista mekkoa, jonka olen koskaan nähnyt! Biologinen kelloni tikittää niin lujaa, että on suorastaan hämmästyttävää, ettei ihmiset luule minun kanniskelevan pommia mukanani… Kerron itselleni, että minulla on vielä aikaa, ihan vain selviytyäkseni, mutta en tiedä, miten tulen selviämään niistä vuosista, kun ihan oikeasti on viimeiset hetket käsillä. Vaikka minulla on ollut kaikki nämä vuodet aikaa tottua ajatukseen, en vieläkään pysty pääsemään sinuiksi asian kanssa. Raivostuttavaa! Mutta ehkä ei muutkaan pysty päästämään irti ennen kuin on pakko... Pakko luottaa siihen, että muutaman vuoden kuluttua, kun en enää voisikaan saada lasta, pystyn hyväksymään tämän. Tai sitten minusta tulee katkera vanhapiika, jolla on monta kissaa ja joka vihaa kaikkia naapuruston lapsia.

Mutta siis; oleellisinta nyt tällä hetkellä on tuo ruoka. Minua pelottaa oma suhtautumiseni, se miten epätoivoisesti haluaisin jotain hyvää, ahmia valtavat määrät ruokaa, kuten joskus ennenkin, miten paljon himoitsen herkkuja… En tiedä mistä tämä tunne nyt tuli. Mieliteot eivät ole koko aikana leikkauksen jälkeen kadonneet minnekään, mutta ne eivät ole olleet näin vahvoja, eivätkä ole tuntuneet näin sairailta. Tietenkään en pysty syömään, siitä ei nyt pääse mihinkään, mutta tämä tunne pelottaa minua. En tiedä, miten pääsisin siitä eroon tai mitä pitäisi tehdä. Olen viime aikoina miettinyt hakeutumista jonkinlaiseen syömishäiriövertaisryhmään tai mitä näitä nyt onkaan. Koska vaikka en enää pysty syömään, suhteeni ruokaan on aivan yhtä sairas kuin ennenkin. Olisi varmaan hyvä käsitellä sitäkin puolta. Se tosin ei auta nyt tällä hetkellä. Pitää kai vain yrittää olla syömättä ja odottaa, että tämä menee ohi…

Muuten; jostain syystä kun katson noita lukijoihin liittyneiden profiileja, näen ainoastaan joidenkin omat blogit. En tiedä johtuuko se teidän asetuksistanne vai onko vika minussa, mutta tulisin kyllä vastavierailulle, jos vain löytäisin bloginne. :)

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Puolitoista kiloa…


…viime viikosta, se on jo ihan hyvä tulos. Nyt enää puolitoista kiloa sataseen. On siis vieläkin mahdollista saavuttaa se ennen kuin heinäkuu loppuu. Olen nyt tällä viikolla yrittänyt juoda paljon ja syönyt joka päivä vesimelonia, joten ehkä se on auttanut. Ainakin vessassa on pitänyt käydä yhtenään, joudun öisinkin heräämään vessaan. Ensi viikolla jatkan samalla linjalla.

Kävin myös kontrollikäynnillä sairaalassa, jossa otettiin mittoja ja paino ja katsottiin verikokeiden tulokset. Vyötärönympärykseni oli kaventunut peräti kaksi senttiä... Lantiolta oli sen sijaan lähtenyt 12 senttiä ja reidestä kuusi, mikä oli itse asiassa odotusteni mukaista, koska housut ovat alkaneet tuntua väljiltä, mutta paidat ei niinkään. Se on ihan ok minulle, pahin osani onkin juuri reidet ja takapuoli, joten sieltä saisikin nyt ainakin aluksi lähteä enemmän. Verikokeiden tulokset oli hyvät, kaikki arvot oli hyvin viitearvojen sisällä, joten minkään imeytymisessä ei ole ongelmaa. Myös kalsium- ja d-vitamiini – arvot olivat hyvät, joten sieltä ei nyt löytynyt selitystä putoileviin hiuksiini, joskin lääkärin mukaan olen kuitenkin laihtunut tarpeeksi, jotta keho voi jo tähänkin reagoida hiusten lähtönä. Hyvä tietää, että tämä johtuu pelkästään laihtumisesta. Tuskin minusta kuitenkaan ihan kaljua tulee ja joka tapauksessa ne kasvaa kyllä takaisin.

Joten kerrankin olin tyytyväinen viikon pudotukseen, oli jo aikakin tapahtua jotain edistystä! Ihan pikkuisen toivon, että ensi lauantaina vihdoin menisi satasen raja rikki, mutta ehkä ei... Kunhan vaaka näyttää vähemmän! 

(Muuten, tuo tickeri ei ymmärrä muita kuin täysiä kiloja, joten siksi se näyttää jo 101 kg. Päivitin nyt kuitenkin sen optimistisesti 101:een, vaikka ,5 kai pyöristettäisiin ylöspäin. :) )

Hyvää viikonloppua! :)


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Selityksiä


Aina vaan sataa… Pidän kyllä sateesta, mutta tänä kesänä ei ole ollut oikeastaan yhtään auringoista kesäistä päivää, joka olisi saanut minut kaipaamaan virkistävää kesäsadetta. 

Halusin nyt vielä kirjoittaa muutaman sanan äidistäni, koska olen puhunut niin paljon siitä negatiivisesta puolesta. Kiistämättä äitini on vaikea ihminen ja on ollut vahvasti osallisena siihen, miten vinksahtanut minusta on tullut, mutta hänessä on myös niin paljon hyvää. Hän on hauska ja rento ja hän kyllä välittää minusta. Hän ei koskaan esimerkiksi arvostele ulkonäköäni tai tapaani elää, mitä usein kuulee muiden äitien tekevän. Tässä iässä osaan useimmiten varoa asioita, jotka ärsyttävät häntä ja saavat hänet raivostumaan ja kun hän ei ole vihainen, hän on mukava ihminen. Tämä on tavallaan juuri se pahin puoli hänessä, jos hän olisi vain se ihminen, joka hän on suuttuessaan, olisi helpompi suhtautua häneen. Joskus minä jopa unohdan, millainen hän on silloin… Hän on joutunut kokemaan elämässään paljon enemmän pahaa kuin minä ja olen pahoillani siitä ja toivoisin, että voisin korvata sitä hänelle, varsinkin niiltä osin kuin se on minun syyni. Ja me tulemme paljon paremmin toimeen nyt kun olen aikuinen, lapsena olin hänen oikkujensa armoilla, mutta nyt osaan jo välttää tiettyä asioita ja käyttäytyä tavalla, joka pitää hänet rauhallisena. No, useimmiten ainakin.

Moni neuvoi minua ottamaan hänestä etäisyyttä, mikä varmasti normaalille ihmiselle olisikin tässä tilanteessa oikea ratkaisu. Tai ihan missä tahansa tilanteessa, ymmärrän kyllä, ettei ole normaalia olla näin kiinni vanhemmissaan, varsinkaan yli kolmekymppisenä. Mutta koska vanhempani ovat ainoat ihmiset elämässäni ja koska yksinäisyys jo nyt on musertavaa, ajatuskin siitä, etten voisi mennä viikonlopuiksi vanhempieni luo, on minulle liikaa. Yksinäisyys tekee minut hulluksi jo arkisin ja on todellinen helpotus päästä pois asunnostani edes viikonlopuksi, jonnekin, missä on seuraa, missä on muita ihmisiä ja ääniä ja elämää. Omassa asunnossani minusta tuntuu kuin koko maailma olisi kadonnut ja vain minä olisin jäänyt jäljelle ja viikonloput tuntuvat loputtomilta, vaikka kuinka yrittäisin keksiä tekemistä. On aika vaikea päästää irti vanhemmistaan, kun he ovat ainoa syy, miksi jaksan elää. Ilman heitä… En kestäisi olla aina yksin. He ovat perheeni ja he ovat myös ainoa perhe, jonka tulen koskaan saamaan. He ovat kaikki, mitä minulla on. Tiedän, että minun olisi pitänyt pystyä katkaisemaan napanuora jo kauan sitten, mutta en kyennyt siihen. Tai en tainnut edes yrittää. Ajatuskin heistä luopumisesta hirvittää.

En tiedä, miten sairaalta suhteeni vanhempiini tuntuu muista, itseänikin se totta puhuen nolottaa, että 32-vuotias on näin kiinni äidissään. Uskon, että jos olisin kyennyt saamaan ystäviä tai varsinkin jos olisin voinut saada oman perheen, asiat olisivat olleet ainakin jossain määrin toisin, mutta ehkä minun tilanteessani on luonnollista turvautua perheeseensä, kun ei ketään muutakaan ole. Osaan kyllä olla yksinkin ja viihdynkin hyvin yksin, mutta jatkuva vuosia kestänyt yksinäisyys ja sosiaalinen eristyneisyys on pahentanut ongelmiani moninkertaisesti. Aina välillä kuulee tarinoita ihmisistä, jotka asuvat erakkoina jossain korvessa tai saaristossa, enkä minä ymmärrä, miten he kykenevät siihen. Miten heidän mielensä kestää eristyksen muista ihmisistä… Minulle elämä on sosiaaliset suhteet ja ilman niitä ei ole elämääkään, ei ole mitään merkityksellistä. Ei ole kyse vain pelkästä yksinäisyydestä, vaan myös siitä, miten silloin on niin vähän ulkopuolisia virikkeitä, ajatukset pyörii omissa pienissä ympyröissään ja se vääristää kaikkea, se saa asiat kummallisiin mittasuhteisiin. Minusta tulee jatkuvasti omituisempi ja se on aivan kauhean pelottavaa. Siitä tulee eräänlainen noidankehä; mitä kauemmin on yksinäinen, sitä vaikeampi on jutella ihmisten kanssa, sitä tietoisemmaksi tulee omasta omituisuudestaan ja sitä vaikeampi on tutustuakaan keneenkään. En yhtään ihmettele, että yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat niin vahvasti yhteydessä toisiinsa. Tiedän kyllä, että minun pitää muuttaa elämääni, mutta joidenkin asioiden en edes halua muuttuvan. En halua luopua vanhemmistani, enkä edes pystyisi siihen. Ehkä se kuulostaa teistä huonolta päätökseltä tai vain puhtaasti pelkuruudelta, mutta se ei ole minulle vaihtoehto.

En nyt tiedä oliko tässä kauheasti mitään pointtia; vain muutama asia, joita halusin selittää ja selventää. :)

Hyvää alkavaa viikkoa! :)


lauantai 14. heinäkuuta 2012

Pikainen painopäivitys

Tasan 103 kg. Mitäpä siihen voi sanoa. Ravitsemusterapeutti sanoi, että jos paino jää jumittamaan, kannattaa yrittää juoda mahdollisimman paljon vettä, joten sitä yritän nyt ensi viikolla. Jospa se auttaisi. Olin kyllä varautunut pitkiinkin jumituksiin, mutta en vielä tässä painossa. :/ Vielä on mahdollista alittaa satanen tässä kuussa, mutta todennäköisyys alkaa jo mennä aika pieneksi. 

Pitää mennä pesemään kissa, lukitsin sen kylppäriin ja se huutaa siellä kuin hullu. Avasin jonkin luukun leivinuunin alaosasta, kun siihen oli tarttunut jotain, mitä en saanut paikallaan putsatuksi ja kun käännyin laittaakseni luukun takaisin, näin vain vilahduksen aukkoon katoavasta hännästä. Onneksi hän tällä kertaa peruutti sieltä itse ulos, joskus vuosia sitten yksi kissa teki saman tempun, mutta kieltäytyi tulemasta ulos ja vaadittiin melkoinen operaatio, kunnes hänet vihdoin löydettiin savupiipusta. En voinut kuin nauraa nokista kissaani, niin koomiselta hän näyttää, mutta nyt minun on pakko pestä hänet, mistä hän ei tykkää yhtään. Toinen kissani olisi tottunut pesemiseen, koska hän on niin likainen, että joudun yhtenään pesemään häntä, mutta tyttökissani pitää yleensä itsensä puhtaana. Taidan sitten samantien pestä koko porukan, toisenkin kissan ja koiran. 

Mutta; hyvää viikonloppua taas! :)

torstai 12. heinäkuuta 2012

Varoitus: sisältää (pelkkää) valitusta

Unirytmini on taas täysin sekaisin, enkä saa millään korjattua sitä. En saa nukuttua illalla ja yöllä, en melatoniinin avullakaan ja aamuisin olen rättiväsynyt. Minulla on pari päivää vapaata, joten tulin kotiin ja nukuin pitkään. Heräsin ihan harmistuneena, kun tajusin, että kello on jo puoli yksitoista ja tultuani huoneestani äitini sanoi, että tämä ei kyllä käy, hän ei siedä sitä, että alan taas nukkumaan näin. Olisin voinut lyödä häntä. Hänelle ei ole varmaan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana edes tullut mieleen, millaista tämä on minulle, miten vaikeaksi uniongelmani ovat tehneet elämäni; hänelle kyse on siitä, että ihan kiusallani teen jotain, mitä hän inhoaa ihmisissä. Olen koko nuoruuteni herännyt aika lailla säännöllisesti siihen, että äitini raivoaa sängyn vieressä. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, etten minä tee näitä asioita tahallani, minä vain en osaa olla sellainen kuin minun hänen mielestään kuuluisi, vaikka kuinka yrittäisin. Joten, sanoin jotain takaisin ja hän sanoi ne tyypilliset vuodatukset, että hän lähtee, eikä minun tarvitse ikinä enää nähdä häntä… Ainakaan auto ei lähtenyt pihasta, joten jos hän aikoo tuonne ulkorakennukseen jäädä, niin luultavasti joudun hänet näkemään viimeistään tarvitessani vasaraa tai jotain vastaavaa. Luulisi hänenkin ymmärtävän, että kun olen lapsesta saakka kuunnellut hänen uhkauksiaan tappaa itsensä, koska minä olen niin hirveä ihminen, ei ne enää tässä iässä kauheasti liikuta. Mutta edessä on siis mykkäkoulua ja kiukuttelua ja raivokohtauksia ainakin täksi loppuviikoksi. Kiva. :/

Muutenkin minulla on kamala olo. Ehkä se johtuu unettomuudesta, mutta ahdistaa ja olen koko ajan niin levoton, että voisin kiipeillä seinille. Etsin koko ajan jotain fyysistä tekemistä, että saisin muuta ajateltavaa, mutta omassa asunnossani sitä on aika rajallisesti. Onneksi täällä kotona riittää kaikenlaista. Ehkä saan nukuttua, jos olen tarpeeksi väsynyt. Elämä tuntuu taas kovin tyhjältä ja tulevaisuus myös, en pysty näkemään pienintäkään valopilkkua. Minun on joskus edelleen vaikea uskoa, miten sain aikaan tällaisen kaaoksen. Minusta tuntuu, että minulla oli hyvä alku ja kohtuullisesti potentiaalia, joten en ymmärrä, miten tässä kävi näin. Tiedän, että tämä kuulostaa varmaan ihan hullulta, mutta minusta se, että ikinä mitenkään voisin päästä pois tästä pimeydestä ja tyhjyydestä tuntuu niin mahdottomalta. Päämotivaationi elämässä on aiheuttaa äidilleni mahdollisimman vähän häpeää, hän häpeää minua niin kovasti jo nyt. Mitä ei auta se, että tämä työ, jossa olen nyt ollut, loppuu kohta ja joudun työnhakuun. Olen siinä aivan onneton. Saan kyllä yleensä haastattelun, mutta en koskaan paikkaa. Tämän nykyisen sain niin, että haastatteluun kutsuttiin kolme, mutta paikan sai joku toinen. Tämä toinen peruutti ihan viime tipassa, jolloin paikkaa tarjottiin sille kolmannelle, mutta koska hän oli jo saanut toisen paikan, joutuivat he sitten tyytymään minuun. Ei oikein voinut olla ylpeä siitä, että sai töitä. :/ Lisäksi tämäkin työ hädin tuskin liittyy omaan alaani, eikä minulla muutenkaan ole ollenkaan oman alani työkokemusta, joten en tiedä saanko koskaan mitään koulutustani vastaavaa työtä. Eli vaihtoehdot on joko työttömyys tai jonkun surkean työpaikan hankkiminen, jotka molemmat saattaa olla se viimeinen korsi, joka saa äitini kieltämään sukulaisuussuhteen kokonaan. Se on hirvein tunne maailmassa, tietää, että oma äiti häpeää minua niin koko sydämestään. Ymmärrän kyllä miksi, häpeän itsekin itseäni ihan valtavasti, mutta silti. Olisi ihanaa olla yksi niistä ihmisistä, jotka tuottaa ylpeyttä vanhemmilleen.

Ja sokerina pohjalla vanhempani ovat hoitaneet yhden äidin uuden kaverin lapsia ja ovat nyt ihan hulluina niihin penskoihin. Varsinkin niistä pienimpään. Enkä minä pysty antamaan heille edes lapsenlapsia. Äitini varmaan kohta kehittää jonkin kampanjan, jossa hän kertoo ehkäisyn tärkeydestä ja käyttää minua esimerkkinä siitä, miten huonosti voi käydä, jos unohtaa käyttää kondomia. Tai no, en itse asiassa edes tiedä, mikä menetelmä minun kohdallani petti, mutta kuitenkin. Tiedän, että he olisivat niin hirveän paljon halunneet lapsenlapsia, mutta… Helvetillistä olla ainoa lapsi tässä tilanteessa. Nähdä heidän pettymyksensä ja surunsa.

Minulle on monta kertaa ehdotettu terapiaa ja vaikutan varmasti varsinaiselta vastarannankiiskeltä sen suhteen, mutta vaikka uskonkin, että se kenties auttaisi, syyt olla menemättä ovat painavammat. Minulta on kysytty syitä sille, että olen niin vastahakoinen ja ajattelin nyt selventää tätä minulle hyvin monimutkaista asiaa. Ensinnäkin minun pitäisi tilata aika lääkäriin ja myöntää jollekin(vielä ihmiselle, jonka ammattikuntaa pidän kaikkien muiden yläpuolella) ihan suoraan, mikä sotku elämäni on. Se tuntuu niin sanoinkuvaamattoman ylivoimaiselta. Olen sen kerran tehnytkin, mutta totuuden sijaan väitinkin vain tarvitsevan uuden reseptin allergialääkkeille, koska en pystynyt kertomaan hänelle. En vain saanut niitä sanoja suustani, en tiennyt miten päästä alkuun, aloin ajattelemaan, ettei minun ongelmani nyt niin suuria ole... Mistä päästäänkin siihen moraaliseen puoleen. Terapiaan on pitkät jonot ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle, joten miksi ne resurssit tulisi käyttää juuri minuun. Vanhempani eivät tiedä, miltä minusta tuntuu ja minun on jaksettava, muuta vaihtoehtoa ei ole, joten mikä oikeus minulla on käyttää yhteiskunnan varoja vain siksi, että olen jossain vaiheessa jotenkin vinksahtanut. Uskon, että tuolla on ihmisiä, joilla on vielä paljon pahempia ongelmia ja joiden ongelmat vaikuttaa muihinkin ihmisiin. Minä en aio vahingoittaa itseäni tai ketään muuta, eikä minulla ole lapsia tai perhettä tai ystäviä, jotka kärsisivät pahasta olostani. Sitä paitsi uskon, etten minä ole mitenkään kliinisesti sairas, minä olen itse aiheuttanut tämän sotkun. Eikä sitä voi silloin kukaan muu siivota kuin minä. Ehkä olen väärässä, mutta minä en usko minussa olevan mitään sellaista vikaa, jonka voisi korjata lääkityksellä, minä uskon vain olevani onneton. Se, miten onneton ja yksinäinen olen, on saanut mieleni rakoilemaan, mutta uskon sen olevan seuraus, ei syy. Uskon, että jos minulla olisi ystäviä, olisin ihan ok. Ja mikään pilleri tai terapia ei voi auttaa, jos ongelmien syytä ei voi korjata.

Pahinta on ehkä näiden ongelmien tuoma stigma. Kun hakeuduin lihavuusleikkaukseen, papereissani luki moneen kertaan ”ei mielenterveysongelmia”. Tuijotin niitä sanoja ja ajattelin, miltä tuntuisi, jos siinä lukisi totuus. Tosin jos he olisivat tienneet totuuden, en olisi ylipäätään päässyt leikkaukseen. Se seuraisi minua lopun elämääni, kuka tahansa saattaisi saada tietää. Sukuni saisi tietää aivan varmasti eräästä syystä. Vaikka kyseisillä henkilöillä on vaitiolovelvollisuus, silti tietyistä asioista tietää suvussani kaikki. Erityisesti äidilleni se olisi hirveää, mutta myös minusta itsestäni se olisi todella epämiellyttävää, varsinkin, kun kulissit ovat minulle niin tärkeät. Olen jo totaaliluuseri sukuni silmissä joka tapauksessa, joten en halua enää lisätä mielenterveysongelmia heidän todistelistaansa hyödyttömyydestäni. Enkä minä halua olla ”mielenterveysongelmainen”. Tai olenhan minä, mutta en halua olla sitä virallisesti. Haluan edes virallisesti olla normaali.

Yksi hyvin merkittävä syy on se, että jos menisin terapiaan, olisin siinä kiinni vuosia. En voisi muuttaa, en lähteä minnekään, miten sen järjestäisi töidenkään kanssa… Kävin opiskellessani yths:llä ne arviokäynnit ja terapeutti oli sitä mieltä, että tarvitsisin pitkän ja intensiivisen terapian. Minun olemassaololleni on täysin olennaista se, että tiedän, että voin muuttaa kaiken milloin vain. Vaikka harvoin niin teen, minä tarvitsen sen mahdollisuuden tai tietoisuuden siitä mahdollisuudesta. Ja hänelle puhuminen oli niin vaikeaa, tunsin niin suurta häpeää aina jälkeenpäin ja hän löysi minusta niin paljon vikoja ja ongelmia, sellaisiakin asioita, joita en itse pidä ongelmina. Minulle tuli vain pahempi olo. Kävelin sieltä kotiin ja minusta tuntui, kuin kaikki olisivat tienneet, mikä minä olen, miten pahoja ongelmia minulla on. Minulla oli aina jälkeenpäin pahempi olo kuin koskaan, koska minusta tuntui, että hänen mielestään minä olin vielä huonompi ihminen kuin omastakaan mielestäni.

Lisäksi minä myös pelkään, että terapiassa muuttuisi sellaisetkin asiat, joiden en halua muuttuvan. Saan paljon kritiikkiä negatiivisuudestani, mutta minun perspektiivistäni ns. positiivisuus on naiivia ja ärsyttävää. Ymmärrän kyllä, että te muut olette eri mieltä ja älyllisesti pystyn ymmärtämään senkin, miksi olette sitä mieltä, mutta siitä huolimatta en ikimaailmassa haluaisi olla sellainen ihminen. Minä haluan olla realistinen itseni suhteen ja olla tietoinen vioistani. Se on hyvin tärkeää minulle. Minulle jo ns. normaali itsetunto on jotain, jota en itselleni halua. Minusta ihmisen kuuluu pitää itsestään vain, jos on oikeasti sen arvoinen, jos on mukava ja pidettävä ihminen. Ei huonojen ihmisten kuulukaan pitää itsestään. Ja jos itsestään pitääkin, sitä ei missään nimessä ole sopivaa osoittaa, saati sitten sanoa ääneen. Tiedän, että useimmat ihmiset ovat eri mieltä, eivätkä voi ymmärtää kantaani, mutta näin se minun kohdallani on. Sanotaan, että pitäisi rakastaa itseään, mutta minulle se on pahinta, mitä luonteelleni voisi tapahtua. En vain yksinkertaisesti halua olla sellainen ihminen. Minä pidän negatiivisuudestani, se osoittaa, että tiedän paikkani, että olen varautunut pahimpaan, etten luule liikoja itsestäni. Minulle se on hyvä ominaisuus. Mutta koska suurin osa ihmisistä on jyrkästi eri mieltä, en tiedä mihin terapiassa voitaisiin päästä, jos minä sitkeästi pysyisin omassa kannassani ja terapeutti yrittäisi väkisin saada minuun ominaisuuden, jota en halua. En tiedä, miten terapia toimii, enkä tiedä yritettäisiinkö minua edes pakottaa positiiviseksi ihmiseksi, mutta sekin pelottaa minua.

Ja yksi aivan valtava ongelma on siinä, että minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, millainen ihminen minä olen. Minä en tiedä, millainen olen luonteeltani, mitä ominaisuuksia minussa on, kuka minä olen. En tiedä, miten minäkuva muodostuu muilla ihmisillä tai miten selkeä (tai oikea) kuva muilla on itsestään, mutta jostain syystä minun kuvani itsestäni on hyvin puutteellinen. Joitain asioita tiedän (tai uskon tietäväni), mutta kokonaisuudessaan… En edes tiedä millainen olen oikeasti, saati sitten sitä, millainen olen muiden silmissä, mitä ihmiset minusta ajattelee… Olen aina ollut ihan hirveän kiinnostunut sen suhteen, mutta eihän sellaista voi kysyä ja vaikka kysyisikin, tuskin saisi rehellistä vastausta. Parasta(siis tiedon kannalta) olisi, jos joskus kuulisi salaa ihmisten puhuvan minusta, mutta enpä taida olla kovin monien keskustelujen aihe. :) Uskon, että olen aika neutraali ihminen useimmille, että minusta ei pidetä, mutta ei inhotakaan. Ainakaan toivottavasti. Mutta todellisuudessa en oikeasti tiedä. Minulla ei vain ole aavistustakaan mitä ihmiset sanoisivat, jos kuvailisivat minua ja mitkä olisi niitä asioita, jotka realistisesti kuvaavat minua. Miten hyvin te muut tunnette itsenne ja mihin se perustuu? Kuinka paljon se perustuu muilta saamaanne palautteeseen? Minä en ole oikeastaan koskaan saanut minkäänlaista palautetta luonteestani, en kumpaankaan suuntaan, paitsi tietenkin äidiltäni, jonka arvio ei tosiaan ole kovin mairitteleva. Tosin hän kai minut parhaiten tuntee, mutta toivon sydämestäni, etten ole ihan niin hirveä ihminen kuin hän sanoo. Mutta siis; jos ei itse edes tiedä kuka tai mikä on, onko terapiastakaan silloin hyötyä? Vai sitäkö siellä juuri pohditaan?

Suurimmat syyt näistä luettelemistani ovat ehdottomasti tuo terapian/mielenterveysongelmien aiheuttama leima ja se, että olisin kiinni terapiassa. Voisin heittää hyvästi unelmalleni pitkästä lomasta USAssa ja koska se on ainoa jäljellä oleva unelmani, en voi luopua siitä. Se pitää minua pinnalla. Joten en tosiaan tiedä, pitäisikö minun kaikesta huolimatta hakeutua terapiaan vai jatkaa entisellään vai mitä… Kokeilla lääkitystä? Sitä en todella haluaisi, en ylipäätään pidä lääkkeistä ja erityisesti psyykelääkkeet… Pelkkä ajatuskin vain lisää ahdistusta! Joten siitä huolimatta, että terapia ehkä auttaisi, tuskin minä koskaan hakeudun sinne. Jo ihan siksikin, miten vaikeaa pelkkä alku olisi minulle, pelkkä ongelmien myöntäminen jollekin vieraalle ihmiselle. Mikäli minulla edes on oikeita ongelmia, ehkä minulla on vain jokin prinsessasyndrooma. Minä vain en pysty siihen(kään). Ja olen selviytynyt näin kauan, kohta lähemmäs kymmenen vuotta.

Mutta nyt on pakko mennä etsimään tekemistä. Pitäisi pestä pari sataa litraa kiuaskiviä. :) (Onko se sairasta, että kaikki painepesurilla tehtävä työ on minusta jotenkin kivaa? :) )

lauantai 7. heinäkuuta 2012

103,6 kg

Hidasta on. :/ Olen nyt jäänyt tavoitteesta jälkeen jo melkein kaksi kiloa ja leikkauksesta on kulunut vain vähän aikaa. Ja tällä viikolla liikuinkin, kävin lenkillä kolmena iltana, tein yhtenä päivänä neljä tuntia puutarhatöitä (sykemittari näytti kulutukseksi 1400 kcal) ja eilen uin ympyrää äitini lastenaltaassa yli tunnin. Josta en tosin tiedä, mitä se kulutti, koska sykemittarini lakkaa toimimasta sillä sekunnilla, kun se koskettaa vettä. Luulin, että kaikki Polarin mittarit kestää vettä ja tässäkin kyllä lukee, että water resistant 30 m, mutta en tiedä teenkö jotain väärin vai onko tässä jokin vika. Muut, jotka ui sykemittarin kanssa, voisi vinkata...  

Juuri tätä minä pelkäsin, että jonkin aikaa laihdun ja sitten se lopahtaa, kuten aina ennenkin. Tiedän, että se kuulostaa ihan hullulta, koska jos ihminen syö vähemmän kuin kuluttaa, hän laihtuu, mutta kun se ei tunnu toimivan minulla niin. Minun kehossani täytyy olla jokin tekijä, mikä vaikuttaa. Jokin mystinen tekijä, jota ei kukaan löydä... Kuulostan ihan niiltä ihmisiltä, jotka väittää, että heillä on isot luut ja superhidas aineenvaihdunta ja he vain eivät laihdu, vaikka mitä tekisivät. Oikeasti luulen, että minulla on melko pieni peruskulutus, jolloin 1200 kcal:istakaan ei muodostu mitenkään valtavaa vajetta ja liikunta nyt vain ei sattunut tällä viikolla auttamaan. Tarvitsen enemmän proteiinia ja enemmän vettä, mutta jo nyt syön koko ajan ja niin paljon, kuin vatsani ottaa vastaan. Mutta; satasen alitus tässä kuussa on vielä mahdollista, joten en voi muuta kuin jatkaa samalla linjalla kuin tällä viikolla. Jospa tässä lähitulevaisuudessa olisi luvassa taas vähän isompi pudotus. 

Hiukset sen sijaan lähtee nyt ihan tosissaan. En voi tehdä mitään ilman, että jätän jälkeeni kasan hiuksia ja ne tuntuu nyt niin ohuilta ja karheiltakin. Minulla on aina ollut paksut ja hyväkuntoiset hiukset, joten tämä hiukan hirvittää. Rajusta laihtumisesta se ei voi johtua, joten ilmeisesti jokin ei nyt sitten imeydy. Kävin viikolla verikokeissa, niin se selvinnee sitten lääkärissä parin viikon päästä. Todennäköisin syyllinen on kalsium, mutta en oikein tiedä siitä, koska en ole koskaan elämässäni syönyt näin paljoa kalsiumia. En ole koskaan erityisemmin tykännyt maitotuotteista ja tablettejakaan ei ole tullut syötyä, joten nyt syön moninkertaisen määrän kalsiumia aiempaan verrattuna. Jo pelkistä tableteista tulee 1000 mg vuorokaudessa ja siihen vielä maitotuotteet päälle. Jotkut tuolla lihavuusleikattujen palstalla ovat kuulemma alkaneet syödä hevosille tarkoitettuja kalsiumtabletteja, hevosen annoksen, totta kai. Minusta se kuulostaa aika hullulta, mutta katsotaan nyt, mitä lääkäri sanoo. Joudun myös pyytämään lisää vatsansuojalääkkeitä, tuntuu koko ajan kuin ruokatorveni olisi täynnä happoa. En tiedä, miten kestän sitä vielä kaksi viikkoa. Lisäksi näen unia, joissa lääkäri haukkuu minut pystyyn onnettomasta laihtumistahdistani ja tämä urakka tuntuu loputtomalta ja toivottomaltakin. En edelleenkään pysty uskomaan, että voisin laihtua. 

Ja tämä Suomen kesä! Eilen yritin nauttia lämpimästä kesäpäivästä ulkona ja tulos oli, että paarmat purivat minusta niin paljon ihoa, että saattaa olla, että tuo neljäsataa grammaakin on tulosta vain siitä, ei mitään varsinaista laihtumista! En ollut ulkona edes kovin kauaa, mutta tulin sisälle jalat verta valuen ja täynnä isoja pahkuroita. Voi syksy, tule jo! 

En edes kirjoita mistään laihtumistoiveista tai tavoitteista ensi viikoksi, katsotaan nyt. Yritän vain olla tyytyväinen, jos suunta on alaspäin. 

Hyvää viikonloppua taas! :)

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Ulkonäköpohdintaa taas...

Ensimmäistä kertaa tänä kesänä tuntuu, että on kesä. Ei kuitenkaan ollut liian kuuma, ihan hyvin jaksoi olla ulkona, vaikka aurinko saikin pään särkemään. Täytyy myöntää, että haaveilin syksystä; viileistä illoista ja putoilevista lehdistä ja raikkaan kirpeästä ilmasta. Syksy on niin ylivoimaisesti ihanin vuodenaika. Mutta edelleen yritän oppia pitämään kesästä, vaikka sitten väkisin. :)

Liikunnan suhteen olen yrittänyt skarpata, toistaiseksi on sujunut ihan hyvin. Maanantaina kävelin hieman yli tunnin, eilen illalla tein yli neljä tuntia pihatöitä ja tänään kävelin puolitoista tuntia ja kävin vielä illalla uudelleen kävelyllä, tosin illalla kävelin rauhallisesti, enkä edes laittanut sykemittaria päälle.

Tuolla kaupungilla kävellessäni tulee varsinkin näin kesäisin katseltua muita ihmisiä. Minua häiritsee se, etten pysty yhtään kuvittelemaan miltä voisin parhaimmillaan näyttää, jos laihtuisin. Se on niin yksilöllistä, miten iho palautuu ja muutenkaan en yhtään tiedä miltä minä näyttäisin normaalipainoisena. Olen ollut normaalipainoinen, mutta omakuvani oli niin vääristynyt silloin, etten oikein tiedä, miltä näytin. En edes kiinnittänyt huomiota niihin asioihin, jotka nyt jälkikäteen ajatellen oli ihan ok ja olin ihan hirveän altis muiden sanomisille. Ainoa positiivinen asia, minkä ulkonäöstäni muistan, oli se, että pidin rintojani ihan nätteinä, mutta sitten se yksi ainoa miespuolinen henkilö, joka on ne koskaan nähnyt, haukkui niitä ja aloin itsekin näkemään ne rumina. Muistan katsoneeni itseäni peilistä ja ihmetelleeni, miten saatoin ennen pitää niistä… Nyt ajattelen, että miten yhden ainoan ihmisen sanoilla oli niin suuri merkitys?! Se oli muutenkin niin outoa, koska vaikka pääaihe haukkumiselleni oli iso takapuoleni tai yleinen ”olet ihan ***** ruma!” -kommentointi, joskus joku sanoi jotain spesifimpää ja ihan heti sillä hetkellä aloin itsekin näkemään sen vian, oli se sitten todellinen tai ei. Ihan sairasta, että jollakin satunnaisella ihmisellä, joka ei oikeasti edes tuntenut minua, oli niin suuri valta minuun ja kuvaani itsestäni. Ja jos joku oli jostain haukkunut, sen jälkeen en enää koskaan pystynyt näkemään sitä kohtaa katsoessani muuta kuin rumuutta, huolimatta siitä, miten yhdentekevä kyseinen haukkuja ihmisenä olisi minulle ollut tai vaikka joku muu (yleensä äitini :)) olisi yrittänyt sanoa päinvastaista. Kai minä olin heikko ihminen. Mutta tuloksena siitä, minulla ei ole objektiivista kuvaa itsestäni, ei ole koskaan ollut. Tuntuu kuin melkein näkisin muistikuvissanikin sellaisen ”blurratun” ihmisen, joita käytetään tv:ssä, kun ei haluta, että ihminen on tunnistettava. Toisaalta ajattelen, että miksi minua olisi niin paljon haukuttu, jollen olisi oikeasti ollut niin ruma, mutta toisaalta nyt en enää näe valokuvista sitä rumuutta. Mikä ei sekään ole objektiivista, koska itseään ei koskaan näe realistisesti. Olen yrittänyt nähdä itseäni ns. muiden silmin, sekä nyt peilistä, että nuoruudenaikaisista valokuvistani, mutta tuntuu kuin katsoisin itseäni jonkin suojaavan vaiston lävitse, enkä näe sitä, mitä muut näkee. En minä tiedä edes sitä, miltä näytän nyt, joten miten voisin kuvitella, miltä voisin näyttää, jos laihtuisin!

Ja joka tapauksessa olen nyt paljon vanhempi, joten vaikka en olisi koskaan lihonutkaan, en enää näyttäisi samalta kuin nuorena. Tuntuu vain, että olisi helpompaa, jos pystyisin kuvittelemaan itseni tietyn näköisenä ja sitten voisin tavoitella sitä mielikuvaa. Nyt en yhtään tiedä… Saattaahan käydä niinkin, että näytänkin pahemmalta, jos iho jää kovin pahasti roikkumaan. Juuri muutama viikko sitten lehdissä oli juttua brittitytöstä, joka laihduttuaan toivoi, ettei olisi koskaan laihtunutkaan, koska loppujen lopuksi hän koki näyttäneensä paljon paremmalta lihavana (mikä itse asiassa oli totta), kuin kuihtuneena ja riippuvana. En sano, ettenkö haluaisi laihtua, vaikka lopputulos olisi pahintakin kuvittelemaani vaihtoehtoa pahempi, mutta olisi kiva joko tietää, että voin saavuttaa ihan kohtuullisen (minulle kohtuullisen) ulkonäön tai sitten vaihtoehtoisesti alkaa varautua pahimpaan. Se, etten yhtään tiedä, on raivostuttavaa. Toisaalta taas suhtautumiseni on vähän ristiriitaista, koska jos jokin kohta jää roikkumaan vain vähän, se on ikuisesti sellainen, mutta jos jokin jää roikkumaan paljon, se korjataan. Esimerkiksi rinnoistani en ole yhtään huolissani, koska se on aivan varmaa, että ne tulevat näyttämään kammottavilta ja aivan yhtä varmaa, että korjautan ne, vaikka joutuisin maksamaan korjauksen itse.

Toisaalta en ylipäätään osaa kuvitella, mikä olisi se paras mahdollinen tilanne minulle. Jos olisin onnekas ja äitini friikki ihonparanemisgeeni tulisi avukseni ja kaikki menisi parhaalla mahdollisella tavalla, mikä silloin olisi lopputulos… Että ihoni näyttäisi vain pari kokoa liian suurelta, eikä kymmenen? Tai mihin minä ylipäätään olisin tyytyväinen… Kaunista vartaloa en tule koskaan saamaan, enkä edes normaaliksi luettavaa, mutta miltä minun pitäisi näyttää, etten ihan onneton olisi lopputuloksesta, että olosuhteet ja historiani huomioiden olisin tyytyväinen… Nyt tuntuu siltä, että jos saisin sellaisen vartalon, että suunnilleen normaalit vaatteet päällä pystyisin salaamaan pahimman, olisin tyytyväinen. Yritän kovasti kuvitella miltä realistisesti näyttäisin, jos joskus saavuttaisin 75 kg, mutta en pysty näkemään sitä, en yhtään! Ei kai tässä auta muu kuin odottaa ja katsoa ja siihen asti tehdä parhaansa, että se päivä myös joskus koittaa, eikä tarvitse enää arvuutella!

Mutta kuitenkin, jokin tuolla kaupungilla toi uutta motivaatiota laihdutukseeni. Ensi kesänä minäkin haluan pukeutua nätisti ja kevyesti, en halua enää hikoilla mustissa housuissani ja pitää takkia päällä kuumimmassakin paisteessa, koska en halua kenenkään näkevän rumia, läskejä käsivarsiani. Haluan laittaa päälleni kauniit vaatteet ja tuntea käveleväni, en vyöryväni. Haluan, ettei minusta tunnu, että minua tuijotetaan ja ettei minun tarvitse miettiä, mitä muut ajattelee. Haluan käydä kaupungilla niin, etten kertaakaan mieti, miltä näytän. Ja se on mahdollista, jos nyt vain saisin tämän jumituksen loppumaan ja painon taas laskemaan!

Lauantaiksi toivon edes luvuilla yksi, nolla ja kolme alkavaa painoa, enempi tietysti kuitenkin parempi. Mutta mikä tahansa miinusmerkkinen on hyvä tulos!