keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Ruoasta ja rahasta


Ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen menee syömisen suhteen aivan metsään. Koko ajan tekisi mieli napostella jotain turhaa ja lihottavaa. Olen ihan hirveän levoton ja jokainen solu kehossani huutaa, että minun tulisi lääkitä sitä ruoalla. Mutta en voi syödä, mikä vain lisää ahdistusta. Söin eilen illalla jopa muutaman palan suklaata, josta tuli vain huono olo. Olen elänyt muutaman päivän lähinnä voileivillä, enkä halua edes arvailla, mitä vaaka näyttää lauantaina. Nyt täytyisi saada itseään niskasta kiinni!

Olen koko aikuisikäni ajatellut, että sitten kun vain laihdun, sitten elämäni alkaa. Mutta nyt minusta tuntuu, että tuosta lauseesta on kadonnut loppu. Aloin eilen illalla ajattelemaan, että mitä minä nyt sitten teen, jos joskus todella laihdun, enkä minä keksinyt mitään. Pakkohan minun on jotain haluta, mutta… Toki on asioita, joita haluan, mutta ne ovat kaikki sellaisia, joita en voi saada. Realistisesti ei ole mitään, mitä minä haluaisin. Nuorempana minulla oli lista asioista, joita haluaisin tehdä ja kokea, mutta nyt olen menettänyt kiinnostukseni suurimpaan osaan niistä. En keksinyt yhtään harrastusta, jonka haluaisin aloittaa, en mitään tapahtumaa, johon osallistua, en mitään. Luulen, että olisi hyvä olla loppuelämäksi jotain muitakin toiveita, kuin voida käydä Siwassa tuntematta häpeää ja kivat vaatteet ja ehkä uimahallissa käynti joskus… Mutta en keksi mitään, vaikka kuinka yrittäisin! Onneksi minulla on aikaa keksiä edes jokin tavoite, jos joskus saavutan sitten kun… -elämäni…

Matkustelu on ainoa sellainen, jonka nyt jollain tavoin koen mahdolliseksi ja jota todella haluaisin, mutta toisaalta siinä on esteenä suhtautumiseni rahaan. Se maksaisi niin paljon ja sen jälkeen se raha olisi iäksi mennyttä, sitä ei saisi takaisin, vaikka tapahtuisi mitä ja vaikka kuinka epätoivoisesti tarvitsisi sitä. Olen rehellisesti sanoen todella hukassa rahan käytön suhteen. Meillä kotona ei ole koskaan tuhlattu mihinkään turhaan, ainoastaan aivan välttämätön on ostettu ja äitini on aina laittanut jokaisen ylimääräisen pennin kiinni maahan tai metsään. Hän ei saanut kotoaan perinnöksi mitään, joten hänelle on aina ollut tärkeää, että minä saan. Vanhempani eivät ole matkustelleet tai uusineet sisustusta muutoin kuin pakon edessä, eivätkä he harrasta mitään, mihin kuluisi paljon rahaa tai muutenkaan käytä rahaa mihinkään turhaan. Ja heillä on suhteellisen tiukkaa rahan suhteen, koska edelleen kaikki ylimääräinen menee johonkin järkevään. Minä olen jonkin verran tuhlaavaisempi, mutta en kai lähelläkään normaalia. Ostan toisinaan jotain kivaa, mutta en koskaan käy missään ja olen todella tarkka rahan käytöstä minäkin. On todella vaikea ajatella käyttävänsä rahaa esimerkiksi lomaan, kun tiedän, että vanhempani tarvitsevat aivan välttämättä lähivuosina esimerkiksi uuden auton. En tiedä miten paljon palkasta pitäisi saada säästöön ja miten paljon muut ihmiset käyttää ns. turhuuksiin… Olen jo 32, mutta asun vuokralla, eikä minulla ole autoa tai mitään muutakaan konkreettista, eikä paljoa säästöjäkään. Eikä kohta työtäkään, joten jos päädyn siivoamaan vessoja, ei siitä varmaan kovin huimaavaa palkkaa saa. En osaa edes ajatella, minkälaista elämää normaalit kolmekymppiset elää rahan suhteen. Ainakin he matkustelevat aika paljon, joten joko heillä on käytössään enemmän kuin minulla tai sitten he ovat valmiit uhraamaan jotain muuta. Ja monella on tietysti asuntolainakin ja auto ja mitä kaikkea normaaleilla ihmisillä nyt onkin... En tiedä paljonko normaalit ihmiset käyttää rahaa kuukaudessa ja paljonko saavat säästöön… Joka tapauksessa niin paljon kuin haluaisinkin lähteä esimerkiksi Yhdysvaltoihin, en tiedä pystynkö koskaan ihan käytännössä käyttämään niin suurta summa rahaa sellaiseen tarkoitukseen. Ainakin minulle sitten täytyisi jäädä vielä merkittävä summa rahaa säästöön. Eli hyväpalkkaisen työn löytyminen olisi entistäkin oleellisempaa. Tai edes minkä tahansa työn! En koskaan nuorempana välittänyt rahasta, minulle oli tärkeämpää saada esimerkiksi akateeminen koulutus, mutta nyt mietin, teinkö virheen… Jos olisin mennyt jo lukion sijaan ammattikouluun ja opiskellut esimerkiksi sähkömieheksi(-naiseksi/-henkilöksi?), minulla olisi nyt asunto ja säästöjä ja mahdollisuus matkustella. Ja jos akateemisesta koulutuksesta olisi minulle nyt hyötyä, se olisi asia erikseen, mutta en usko koskaan saavani mitään sen kummempaa työtä kuin kouluttamattomatkaan, joten se vain pahentaa tilannetta. En edes tiedä, mitä minun pitäisi ajatella rahasta ja miten osata käyttää sitä…

Ja olen myös ilmeisesti tullut entistä hullummaksi lapsiasian suhteen. Kaupoissa harhaudun tutkimaan vauvojen vaatteita ja yksi päivä kirppiksellä jouduin taistelemaan itseäni vastaan, etten olisi ostanut ihaninta pikkuruista mekkoa, jonka olen koskaan nähnyt! Biologinen kelloni tikittää niin lujaa, että on suorastaan hämmästyttävää, ettei ihmiset luule minun kanniskelevan pommia mukanani… Kerron itselleni, että minulla on vielä aikaa, ihan vain selviytyäkseni, mutta en tiedä, miten tulen selviämään niistä vuosista, kun ihan oikeasti on viimeiset hetket käsillä. Vaikka minulla on ollut kaikki nämä vuodet aikaa tottua ajatukseen, en vieläkään pysty pääsemään sinuiksi asian kanssa. Raivostuttavaa! Mutta ehkä ei muutkaan pysty päästämään irti ennen kuin on pakko... Pakko luottaa siihen, että muutaman vuoden kuluttua, kun en enää voisikaan saada lasta, pystyn hyväksymään tämän. Tai sitten minusta tulee katkera vanhapiika, jolla on monta kissaa ja joka vihaa kaikkia naapuruston lapsia.

Mutta siis; oleellisinta nyt tällä hetkellä on tuo ruoka. Minua pelottaa oma suhtautumiseni, se miten epätoivoisesti haluaisin jotain hyvää, ahmia valtavat määrät ruokaa, kuten joskus ennenkin, miten paljon himoitsen herkkuja… En tiedä mistä tämä tunne nyt tuli. Mieliteot eivät ole koko aikana leikkauksen jälkeen kadonneet minnekään, mutta ne eivät ole olleet näin vahvoja, eivätkä ole tuntuneet näin sairailta. Tietenkään en pysty syömään, siitä ei nyt pääse mihinkään, mutta tämä tunne pelottaa minua. En tiedä, miten pääsisin siitä eroon tai mitä pitäisi tehdä. Olen viime aikoina miettinyt hakeutumista jonkinlaiseen syömishäiriövertaisryhmään tai mitä näitä nyt onkaan. Koska vaikka en enää pysty syömään, suhteeni ruokaan on aivan yhtä sairas kuin ennenkin. Olisi varmaan hyvä käsitellä sitäkin puolta. Se tosin ei auta nyt tällä hetkellä. Pitää kai vain yrittää olla syömättä ja odottaa, että tämä menee ohi…

Muuten; jostain syystä kun katson noita lukijoihin liittyneiden profiileja, näen ainoastaan joidenkin omat blogit. En tiedä johtuuko se teidän asetuksistanne vai onko vika minussa, mutta tulisin kyllä vastavierailulle, jos vain löytäisin bloginne. :)

32 kommenttia:

  1. Luulen, että kun olet ahdistuneempi niin sinun tekee mieli syödä enemmän. Pohdit jotain syömishäiriöisten ryhmää, mutta ennemmin suosittelisin kuitenkin sen terapian aloitusta. Saisit siellä purkaa näitä asioita, jotka johtavat siihen että ahdistut ja syöt. Tästä olikin keskustelua täällä blogissasi jo aiemminkin, mutta et tainnut olla halukas kuitenkaan :)

    Tuosta rahasta. Mietin, että minne sinä oikeastaan säästät sitä rahaa. Toisaalta on hyvä olla maltillinen ja säästäväinen, mitä itse en valitettavasti ole. Asun yksin, olen 34-vuotias, käyn töissä ja ajattelen, että mihin muuhun laittaisin tienaamani rahat kuin itseeni. Nautin matkustelusta, ostan kivoja vaatteita joskus (jos satun löytämään sellaisen mikä päälle mahtuu), käyn leffassa etc.

    Tuosta muuten tulikin mieleen, että miksi et joku päivä menisi leffaan? En tiedä missä kaupungissa asut, mutta olisiko siellä leffateatteri. Se voisi olla ainakin mukavaa tekemistä.

    En nyt tiedä onko oma arkenikaan niin hohdokasta. Pääasiassa se on sitä, että käydään töissä, tullaan kaupan kautta kotiin ja touhutaan kotijuttuja. Normaalit ihmiset kai käyvät vielä lenkilläkin ;D Olen yrittänyt nyt sitäkin opetella.

    Mutta ajatukseni siis siihen, että halvempiakin matkoja löytyy ja kyllä minun mielestäni itseen voi aina hieman panostaa. Ei matka ole turha, jos siitä saa iloa edes hetkeksi. Ainakin muistoja. Jos et halua vaan itseesi panostaa, niin miksi et yllättäisi äitiäsi ja isääsi ja veisi heitä vaikka risteilylle :) Pääsisit itse, ei tarvitsisi mennä yksin ja samalla voisit ilahduttaa myös vanhempiasi. Isästäsi et paljoakaan ole puhunut.

    Tulipa pitkä teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se varmaan on. Olen vuosia lääkinnyt ahdistusta ruoalla ja samaa yritän nytkin, nyt vain en enää voi. Pitäisi keksiä jokin muu keino.

      Pahan päivän varalle kai. Haluan aina jonkun tietyn summan säästöön, mutta kun saan sen säästöön, haluan enemmän. Ja aina joskus sattuu jotain, jonka takia joudun käyttämään säästöjäni ja joudun taas säästämään yhä enemmän. Ajattelen aina, että mitä jos sattuu jotain tai mitä jos löydän jonkin todella tärkeän käyttökohteen... En osaa nauttia rahan käytöstä, se tuntuu epämiellyttävältä ja pelottavalta.

      Onhan täällä leffateatteri, olen vain kovin arka menemään mihinkään ihmisten ilmoille yksin. Olen jopa jättänyt useammankin vapaalipun käyttämättä... Mutta pitäisi kyllä mennä. Ehkä se on jotain, johon pystyn sitten kun olen laiha. :)

      Vanhempiani en saisi mihinkään junaa kummempaan välineeseen! :D Äitini vielä ehkä, mutta toista vanhempaani en aivan varmasti, hän pelkää lentämistä ja laivoja ja vaikka mitä. Ja tiedän, että juuri kokemukset ja muistot on elämässä tavoittelemisen arvoisia, ei mikään aineellinen, mutta olen niin huono käyttämään rahaa...

      Biologisesta isästäni ei minulla ole oikein mitään sanottavaa, koska hän ei halunnut lasta, eikä halua olla kanssani missään tekemisissä.

      Nyt pitää mennä nukkumaan, hyvää yötä! :)

      Poista
  2. Pidän itseäni "normaalina", olen kohta 35, asun vuokralla, ei säästöjä. Enkä matkustele. Eikä ole lapsia. Ja nautin elämästäni: kodistani, ulkoilusta, lukemisesta, telkkarista... En näemitään syytä itsesäälissä kieriskelyyn kohdallasi, ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja menisit sinne uimahalliin. Ja Siwassa asioi nyt jo sinua lihavampia asiakkaita! Terapiaa suosittelen, jos et muuten saa itsestäsi mitään irti. Tee edes yksi uusi asia joka viikko tai jopa joka päivä, että pääsisit alkuun....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä (tällä kertaa) ollut itsesääliä, vaan enemmänkin ajattelin, että laihdutus olisi helpompaa, jos minulla olisi jotain konkreettista saavutettavaa tai jonkinlainen "palkinto" odottamassa. Mutta kun en keksi mitään, mitä sekä haluaisin että voisin tehdä. Jotain uutta pitäisi tosiaan alkaa kokeilemaan, niin ehkä löytäisin vaikka jonkin harrastuksen, josta pidän. :)

      Poista
    2. Laihdutus ei muuta elämää, mutta se tuo terveyttä.

      Poista
    3. Nyt kyllä toivon ihan tosissani, että olet väärässä! :) Minä kyllä uskon, että minun kohdallani laihdutus muuttaa elämääkin, koska lihavuus estää minua elämästä. Olen ihan täysin terve, joten sen suhteen ei ainakaan vielä laihtuminen ole tuomassa minkäänlaista muutosta.

      Poista
  3. Syksyisin muuten jaetaan usein kotiin kansalaisopiston kurssitarjontavihkonen. Itse odotan sitä aina innolla, kun tekee mieli jos millekin kivoille hömppäkursseille. Olen pitkään haaveillut tiffanytöiden teosta ja pitsin nypläämisestä. Mahtaisikohan sieltä löytyä joku tuollainen sinullekin. Siellä käyvät ihmiset harvoin ovat niitä trendikkäimmästä päästä olevia vaan usein eläkeläisiäkin. Tuskin siellä kukaan sinua katsoisi sen kummemmin. Itse taidan olla isompikokoisempi kuin sinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, aina katselen sieltä vaikka mitä, mutta sitten päädyn valikoimaan vain pari kielikurssia. Mutta siellä kyllä olisi vaikka mitä, mikä kiinnostaisi. Täytyy kai tänä syksynä ottaa jotain muutakin kuin kieliä, vaikka vain yksi kurssi. :)

      Poista
    2. Tarvisin ehdottomasti englanninkielen kurssia. Olen kyllä opiskellut monta vuotta, mutta mutta en ole käyttänyt kovasti ja tuntuu että ymmärrän kyllä mitä toinen sanoo minulle mutta kun pitäisi vastata niin töks töks ja ihan yksinkertaisissakin lauseissa takeltelen ja sanat on hukassa. Oisko jotain vinkkiä? :D

      Poista
    3. En ole englantia itse opiskellut sen kummemmin lukion jälkeen, mutta kannattaa valita jokin keskustelukurssi, jos puhuminen on ongelma. Parasta olisi, jos voisit tutustua ihmisiin, joiden kanssa on ihan pakko jutella englanniksi, eikä voi tarvittaessa turvautua Suomeen, mutta sitä ehkä ei ole niin helppo järjestää. Vaikka vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien parissa, tosin heidän täytyisi sitten myös osata englantia? Tai hei, sinähän olet opiskelija, voisitko avustaa koulusi vaihtareita? Minä tein sitä opiskellessani ja se oli ihan mukavaa.

      Minulla oli itsellä joskus nuorempana sama juttu, että olin todella arka puhumaan vieraalla kielellä ja koko ajan epäröin, että sanonko jotain typerää, tms., mutta muutettuani pois Suomesta oli pakko puhua ja se meni ohi ihan muutamassa päivässä. Kun oli pakko käyttää englantia, kyllästyi siihen omaan epäröintiinsä ja sitä alkoikin käyttää luontevasti ihan huomaamattaan. Ja ainakin minua auttoi kovasti se, että meidän Pohjois-Eurooppalaisten kielitaito on merkittävästi parempi kuin Etelä-Eurooppalaisten, varsinkin ranskalaisten ja espanjalaisten kielitaito on todella huono. Ei meillä siis olisi syytä arkailla niin kovasti.

      Mitä tulee tuohon kurssi vs. luonnollinen tilanne juttuun, niin vieläkin minulla on niin, että jos vain ihan juttelen jonkun kanssa, niin ei ole mitään ongelmaa, mutta jos tilanne on yhtään virallinen, kuten töissä, niin saatan edelleen takellella. Vasta kun pääsen vauhtiin ja rentoudun, pystyn puhumaan luontevasti. Siksi kielikurssit ei puhumisen kannalta ole minusta optimaalinen tilanne, koska ne ovat niin keinotekoisia. Olin joskus Saksassa ja kun piti asioida jossain tms., niin koko ajan ajattelin, että kohta minun pitää puhua ja sitten kun se tilanne tuli, niin ei siitä meinnannut tulla mitään. Mutta jos joku yllätti minut, niin että olin keskittynyt johonkin muuhun, vastasinkin ihan luontevasti. Joskus joku kysyi minulta jotain kadulla, kun olin ihan omissa ajatuksissani, vastasin ja vasta hetken kuluttua tajusin, että minähän vastasin ihan luontevasti ja ilmeisesti minua ymmärrettiinkin, vaikka varmasti tein virheitä, saksani kun on hyvinkin puutteellinen. Kursseilla on liikaa aikaa ajatella, mitä sanoo ja miltä se kuulostaa ja tekeekö nyt jonkin kriittisen virheen ja sitten ihan varmaan ei pysty puhumaan luontevasti!

      En tiedä oliko tästä nyt mitään apua... Mutta jos ns. luonnollinen tilanne ei onnistu, niin kannattaa valita joku sellainen kurssi jota ihan mainostetaankin keskustelukurssina.

      Poista
    4. Ulkomaanreissulla olen aina tullut ymmärretyksi kyllä. Monesti ajattelen niin, että mitä väliä kieliopillisista asioista. Pääasia että puhuu. Kyllä suomessa asuvat maahanmuuttajatkin puhuvat (jotkut) miten sattuu välillä, mutta kyllä niistä sanoista jotain ymmärtää aina.

      Oot kyllä ollu todella rohkea. Itse en kyllä mitään vaihtareiden kanssa uskalla mennä puhumaan. Ääks! Siinä suhteessa täytyy sanoa, että livahdan tilanteesta ja hyvin kauas :D Eli lisää matkoja vaan ja puhumaan sinne kieltä! Kiitos kun viitsit vastata. Huomaan, että olet kiinnostunut kielistä.

      Poista
    5. Sehän on pääasia. :) Ja noin juuri kannattaa ajatella, ettei se kielioppi ole niin tärkeää.

      Ilmoittauduin siis ihan virallisesti heitä auttamaan, muuten en olisi varmaan uskaltautunutkaan. Ja oli se kaltaiselleni aika vaikeaa, mutta halusin pitää kielitaitoa yllä. Mutta matkustelu on paljon parempi keino, sitä kannattaa jatkaa!

      Rakastan kieliä, se on aina ollut minun juttuni. Nautin kielten käyttämisestä ja siitä, miten ne taipuu ilmaisemaan asioita. Vaikka en mikään huippuhyvä kirjoittaja olenkaan. Ja minusta on ihanaa opiskella vieraita kieliä.

      Poista
  4. Minäkin olen arka menemään pois kodista muiden ihmisten sekaan. Vanhin lapseni on 2.5-vuotias ja hän nauttii suunnattomasti siitä kun pääsee ihmisten ilmoille. Koska olen ollut raskaana suuren osan hänen elämästään (odotan kolmatta lasta) olen voinut vedota raskauteen liittyviin vaivoihin kuten liitoskipuihin, väsymykseen jne jne. Mutta neljättä lasta emme tule yrittämään ja pian kaikki kolme haluavat ulos tutkimaan maailmaa ja koska olen kotiäiti se kuuluu minun tehtäviin. Tähän mennessä mies on hoitanut suuren osan puistoreissuista ja muista sosiaalisista jutuista. Lihavuus (siis häpeä) estää minut menemään kirjastoon yksin, en käy juuri kaupoissakaan, vain lähikaupassa ja silloinkin ajan kaupan ohi jos esim. nuorisojengi seisoo kaupan edessä. Kävelyllä käyn vain harvoin, mieluiten valaistulla radalla aikaisin aamuisin kun kukaan muu ei ole liikenteessä. Tänään käytiin koko perhen voimin puistossa ja se oli tosi mukavaa, näin jopa pari vanhaa tuttua. Mutta yksin...en mene. Olen kotona tai omalla pihalla. Pelkään että tämä kotona oleilu vaikuttaa lapsiin. Pelkään jo nyt tulevia kesiä kun joutuu menemään rannalle lasten kanssa. Asumme tosi lähellä rantaa joten mitään hyvää tekosyytä en löydä. Enkä myöskään halua evätä uimisen ja rannalla olemisen iloa heiltä. Osan laskea kaloreita, minulla on sekä crossari että kuntopyörä. Asumme kuntoradan vieressä, kestää muutaman minuutin kävellä sinne. Omistan kävelysauvat. Minulla on pari likkakaveria jotka ovat pyytäneet minut lenkkiseuraksi monta kertaa. Kuitenkaan en mee mihinkään, en tee muuta kuin kotityöt ja hoidan lapsia. Nuorempana tein ja menin, olin töisää, opiskelin, juhlin, matkustin, shoppailin, kävin rannalla vaikka olin silloin jo pullea. Tiedän miten vaikeaa on muuttaa arkeaan kun on luisunut tähän pisteeseen. Minäkään en pysty sanomaan mitä kaikkea haluaisin tehdä jos olisin normaalipainoinen. Ainakin meninsin ihmisten ilmoille lasten kanssa. Ja kävelylle myös muualle kun metsään, piilossa. Olenko masentunut? Mitä voisi tehdä itse asialle? Joku kommentoi yllä että tee yksi uusi asia joka päivä. Se voisi olla hyvä alku. Tai ainakin alku. Meillä on tosi erilaiset elämäntilanteet, JB, mutta molemmilla taitaa olla elämänilo hukassa. Ja suuri puute tuossa aloitteentekemisessä, siinä että vain avaisi ulko-oven ja lähtisi ulos, johonkin, minne vaan. Uskon että meitä on monta. Olisi mielenkiintoista kuulla miten joku muu on handlannut tilanteen. Jos joku muu on onnistunut muuttumaan.
    Kaikkea hyvää sinulle.
    -Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tuttua... Joskus kotoa poistuminen tuntuu ihan mahdottomalta ja varsinkin, jos on ollut esim. lomaa. Alan kammoamaan tiettyjä paikkoja ihan syyttä suotta ja se vaikeuttaa elämää. Ja katson todella tarkkaan mihin aikaan esim. menen kauppaan tai minne sitten menenkin. Aikaisin aamulla kaupoissa on vain vanhuksia, mutta toisaalta syksyllä ja talvella iltaisin on pimeää, jolloin matka on helpompi... Yksi syy siihen, miksi pidän syksystä niin kovasti, on pimeyden aiheuttama näkymättömyyden tunne.

      Minulla on aina ollut taipumusta tälläiseen, jo silloin hyvin nuorena, kun oli kavereita, minua sai aina suostutella kaikkeen. Vaikka tiesin, että minulla tulisi olemaan kivaa, oli kotoa niin vaikea lähteä. Jouduin aina pakottamaan itseni. Mutta nyt tilanne on minullakin lähtenyt ihan käsistä. Varsinkin yksin on kovin vaikea mennä minnekään. Uskon ihan vilpittömästi, että jos vain olisi laiha, tälläiset asiat olisivat helpompia. Toivon tosiaan, etten ole väärässä.

      Se on juuri se alkuun pääseminen... Minä hoen täälläkin, että pitäisi tehdä jotain varmaan ihan raivostuttavuuteen saakka, mutta miksi se alku onkin niin hankalaa... Ja minulla on niinkin, että kaikki uusi pelottaa, jos olen jonkun kanssa tehnyt jotain tai käynyt jossakin, pystyn tekemään sen uudelleen yksin, mutta ensimmäinen kerta yksin on vaikea. Toisaalta en kokenut niin muualla asuessani, ehkä se oli siksi, että minulla oli vain se yksi vuosi aikaa tai ehkä siksi, etten siellä kokenut olevani niin esillä, koska ilmapiiri oli niin paljon suvaitsevampi lihavia kohtaan.

      Nämä on varmasti niin pikkujuttuja normaalille ihmiselle, että vain avaa oven ja menee ja tekee mitä haluaa, mutta meille... Käsittämättömän vaikeaa!

      Tietääkö miehesi miten koet nämä asiat? Koska ehkä hän voisi auttaa, voisitte tehdä asioita yhdessä?

      Hyvää jatkoa sinullekin! :)

      Poista
  5. hei tyttö, laitoin blogiini jotakin sinulle <3

    VastaaPoista
  6. "Yksi syy siihen, miksi pidän syksystä niin kovasti, on pimeyden aiheuttama näkymättömyyden tunne." Aivan! Syksy on ihana vuodenaika, käyn iltaisin kävelyllä paikoissa joissa en pysty käymään muuten. Pidän syksyn tuoksuista, rauhallisuudesta,ilmojen viilenemisestä, siitä että saa laittaa enemmän vaatteita päälle taas, niin kuin piiloutua. Kevät sitten taas on yhtä tuskaa, valoisammat illat tarkoittavat että joudun taas olemaan enemmän kotona ja sisällä. Syksy oli aiemmin suosikkivuodenaikani mutta lasten myötä olen oppinut pitämään kesästä; laitetaan aurinkohattu päähän ja mennään pihalle ja niillä on niin hauskaa ulkona.
    En ole puhunut tästä sosiaalisesta fobiasta (jos se nyt on sitä, en tiedä tarkkaa sanaa) oikeastaan kellekkään. Olen maininnut asiasta miehelle, hän osoitti myötätuntoa muttei oikein ymmärtänyt. Me olemme niin erilaisia. Koen valtavaa häpeää ja surua tästä tilanteesta. Kuitenkin ajattelen sen jotenkin olevan tilapäistä. Siis että se menee ohi sitten kun olen laihtunut! Asiaan kuuluu että olen lihonnut about 50kg sitten 19 syntymäpäiväni. Se paino ei tule noin vaan katoamaan mihinkään...Sen laihduttamiseen voi mennä vuosikausia ja olisi tosi sääli tulla hoikaksi vasta 50-kymppisenä ja sitten vasta EHKÄ uskaltaa tehdä asioita mitä ei nyt voi tehdä lihavuuden takia. Ei, ei se voi mennä niin. On pakko saada itsensä liikkeelle aikaisemmin. Ehkä pitäisi tehdä lista asioista joita haluaisi tehdä ja sitten vain päättää milloin ne tekee. Laittaa kalenteriin. "viikolla xx menen kirjaston lukusaliin ja luen jonkun kiinnostavan aikakausilehden""viikolla xx kävelen korttelin ympäri päiväsaikaan" Pitäähän sitä aloittaa jostain..Luin jostain että aina kun jättää jonkun asian tekemättä koska se pelottaa, kutistuu hieman. Siis minä / minuus kutistuu. Ja siltä tuntuu nyt-en tiedä oikein mitä olen. Jos minun pitäisi kuvailla itseäni en ehkä pystyisi siihen. No, joo, olen äiti, vaimo jne. Mutta mitä olen oikeasti? Millainen? Tiedätkö sen nicorette-mainoksen missä sanotaan "Mitä olisit? Mitä tekisit?" (siis ilman tupakkaa). Se on jotenkin jäänyt mieleeni. Mitä olisin? Mitä tekisin ilman näitä läskejä? Koska nyt olen oikeastaan vain läski. Redusoitunut läskiksi...
    Jep jep..kun sen pukee näin sanoiksi se ei tunnu niin mahdottomalta. Pitää kehittää jotain, jonkinlaisen systeemin, niin että pääsisi vauhtiin..niin että olisi "kuin muut", niiden muiden seassa.
    Hyvää yötä/Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, syksy on aivan ihanaa aikaa. Kun on ensimmäiset pimeät illat ja lähden ulos, se on aivan poikkeuksellisen vapauttava tunne. Ja pidän syksystä tosiaan muutenkin, en vain pimenevien iltojen takia. Tuosta vaatejutusta olen myös niin samaa mieltä; kesäisin tunnen olevani niin esillä, mutta kun on kylmä, voi käyttää muhkurat peittäviä paksuja villakangastakkeja ja pienentäviä tummia vaatteita ja vielä peittää osan kasvoista huivilla ja vetää hupun päähän. Vähän kuin olisi joku toinen.

      Tämä on varmasti todella vaikeaa ymmärtää, jos itse on erilainen. Niin kuin että miten muka voi olla niin vaikeaa mennä vaikka kauppaan, mutta kun se vain on... Ja minäkin tunnistan tuon sitten kun laihdun -ajattelun, se on hallinnut koko elämääni. Sääli vain, että olen ollut lihava jo niin kauan, että vaikka nyt laihtuisinkin, merkittävä osa elämää on jo lipunut käsistäni. Ja toivon tosiaan, että nyt vihdoin laihtuisin! Mutta jos en laihdu, sitten on pakko edes yrittää päästä ulos tästä vankilasta, jonka olen pääni sisälle rakentanut. En voi "elää" näin loppujakin elämästäni.

      Luulen, että tuo on hyvä idea, että aloittaa ihan pienistä jutuista, joihin pakottaa itsensä. Minäkin muuten aina haaveilen kirjaston lukusalista, mutta käytännössä siellä on aina joku sen näköinen ihminen, etten pysty siihen. Miten omituista sekin on!

      Minullakaan ei ole aavistustakaan siitä, kuka minä olen tai millainen minä olen. Ja nyt tosiaan joudun kysymään, että mitä sitten oikein tekisin, jos laihtuisin... Enkä minä tiedä! Koska samoin minäkin tunnen, etten ole mitään muuta kuin läski, että ilman sitä en kenties olisi enää mitään... Se on niin vahvasti osa identiteettiäni.

      Ei se tosiaan tunnu sanottuna niin vaikealta, mutta käytännössä... Katsotaan nyt... Ei voi kuin yrittää!

      Kovasti tsemppiä sinullekin!

      Poista
  7. Mulla tulee melkeen kyynel silmän :( En voi edes kuvitella miltä tuntuu kun ei kehtaa ovesta astua ulos, tai hävetä itseään niin paljon että joutuu miettimään kaupassakäynnin ajoitusta.
    Kunpa voisin vaan jotain sanoa tai tehdä, että uskaltautuisit mennä nauttimaan elämästä. Että lakkaisit miettimästä mitä muut susta ajattelee.

    Terapia...Niin, en oikeen itse usko siihen. Toki se on varmaan hyvä kun saa jollekin puhua, mutta se, millainen ihminen siellä on vastassa, onkin niin sattumanvaraista. Sä tarviit ennemmin jonkun, joka on ollu samassa tilanteessa, ja tietää miltä sinusta tuntuu.
    Toivottavasti löydät sellaisen ihmisen, joko täältä lukijoidesi joukosta tai jostain muualta.

    Jotenkin mulle tulee sellainen tunne, että sulla ei liikapaino ole se syy mikset halua mennä ulos. En usko että asia muuttuu sillä, vaikka laihtuisit. Jostain täytyy löytyä syy jonka takia lähtisit "kaupungille".
    En tiedä missä asut, mutta jos satuttas asumaan lähellä toisiamme, niin mä kävisin raahaamassa sut joka päivä ihmisten ilmoille! :D

    Kommentoin vielä tohon raha-asiaan, vaikka se onkin jokaisen oma asia. Fiksu olet, kun säästät. Niin pitääkin. Mutta jos elämästä ei voi yhtään nauttia, kun kaikki rahat menee sukanvarteen, niin mitä sulle jää?
    Pitää löytää kultainen keskitie. Laske parin kuukauden ajan, miten paljon menee välttämättömiin menoihin. Laita esim. 5% palkasta säästöön joka kuukausi, käytä tarvitsemasi rahat ruokaan, maksa laskut jne. Ylijääneet rahat käytät itseesi!
    Kun käyt vaikka kampaajalla, niin varmasti saat siitäkin jo hieman enemmän motivaatiota liikkua ihmisten ilmoilla esittelemässä uutta kampaustasi! :D

    Ja huom! Säästää voi myös matkaa varten ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kammoni on ehkä jonkinlainen jäännä kouluajoista. Silloin tiesin, että kun aamulla avaan koulun oven, ei kestä kauaa, kun joku huutaa perään jotain ilkeää ja seisoin joka aamu oven takana, keräten rohkeutta sen avaamiseen. Nyt teen niin aina kotoa poistuessani, seison pimeässä eteisessä ja valmistaudun ulos menemiseen. Ja on ollut aikoja, jolloin en ole pystynyt siihen, mutta tämä on asia, jota vastaan olen koittanut kovasti taistella. Olen pakottanut itseni menemään ulos, siitä huolimatta, miten paljon se ahdistaa. Ja vaikka nyt aikuisena minua haukutaan läskeistäni ehkä pari kolme kertaa vuodessa, silti olen koko ajan niin varuillani, jokin osa minusta odottaa koko ajan jonkun sanovan jotain. Minäkin toivon, että voisin olla välittämättä ja ajattelematta koko asiaa, mutta en voi sille mitään. Toivon kovasti, että tämä muuttuu jos laihdun. En varmasti koskaan ole kuin normaalit ihmiset, mutta ehkä se muuttuu helpommaksi.

      En minäkään tiedä terapiasta... Minun on kovin vaikeaa puhua henkilökohtaisista asioista ja olisi tosiaan tärkeää löytää joku, joka ymmärtää näitä juttuja muutenkin kuin akateemisesta näkökulmasta.

      Tiedän, minun pitäisi osata myös käyttää rahaa. Haluaisin niin kovasti kokea kaikkea ja jokin osa minussa rakastaa esimerkiksi ostoksilla käyntiä, mutta samalla tunnen ahdistusta rahan kuluttamisesta. Sitäkin pitäisi varmaan työstää, kun nyt ensin löytäisi uuden työn, niin edes tulisi jostain rahaa, jota säästää ja käyttää! :) Matka tosiaan olisi hyvä säästökohde, olenkin ajatellut, että sitä USAan menoa varten voisi alkaa säästämään. :)

      Poista
  8. Komppaan neiti Micheliniä, mäkin raahaisin sut ulos jos oltaisiin vaikka samassa kaupungissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus niin toivon, että voisin tavata teitä ihania lukijoita ja blogituttuja, mutta olen kertonut itsestäni niin noloja asioita, ettei se oikein käy. Tosin sinä ja minä emme joka tapauksessa asu samassa kaupungissa. Mutta tarvitsisin tosiaan jonkun, joka pakottaisi minut ulos joka päivä.

      Poista
  9. Tiedätkö, mitä tulin kertomaan sinulle!? :)

    Näin viime yönä unta sinusta. Luit oikein! :) Jouduin tai tässä tapauksessa sain todistaa melkoisen läheltä, kuinka ihastunut olit erääseen mieheen ja hän sinuun. <3 Uskon sinun olleen unessani aikalailla sen kokoinen kuin nyt oletkin. Ja usko tai älä, sillä ei ollut mitään negatiivista merkitystä rakkaudessanne. Se mies välitti sinusta oikeasti. Osoitti sen sinulle. Te olitte niin rakastuneita kuin vain voi olla :)

    Älä linnoittaudu seinien sisälle. Älä sulje elämästäsi tarkoituksella pois asioita, jotka ovat mahdollisia. Älä tuudittaudu sellaiseen, mikä ei kenties pidäkään paikkaansa. Älä pidä itseäsi vähempiarvoisena kuin muita.

    Elä. Elä. Elä.

    Ja uskalla.

    Voit yllättyä.

    Ps. Onnea hirmuisesti painonpudotuksestasi! Aikaa on. Onnistut varmasti.
    Pps. Uni johtui varmasti siitä, että luin eilen tekstejäsi ja mietin, miten sinua voisi tsempata näkemään itsesi arvokkaana ja elämän mahdollisuutena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö?! :) Miltä minä näytin unessasi? Ja sattuiko se mies näyttämään yhtään Robert Downeylta, kenties ennen niitä kamalia Ironman -lihaksia? :D

      Mutta; se oli vain uni. Itse asiassa juuri tänään mietin, kun kuuntelin yhden naisen puhuvan ei-toivotusta ihailijastaan, että miten omituista se on, että joillekin tapahtuu tuollaista, kun tuollaiset asiat on ihan arkipäivää... En pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi olla sellainen nainen. Mietin, että kirjoittaisinko siitä tännekin, mutta en ollut varma osaanko ilmaista itseäni niin, ettei se kuulosta itsesääliltä, vaan kuvaa vain sitä, miten omituista minusta olisi olla normaali nainen, miten en edes pysty kuvittelemaan, millaista se on, joten en sitten kirjoittanut. Minä en itse asiassa pysty näkemään mitään tuollaista edes unissani, sen verran realistinen olen jopa alitajunnassani. Mikä on aika kuvaavaa, ottaen huomioon, että olen jopa vielä herättyänikin kuvitellut olevani pyykinpesukone, kun olin sitä unessa! :D

      Mutta minun tosiaan pitäisi edes yrittää elää, kauhusta huolimatta tyhjentää pankkitili ja matkustella ja harrastaa ja yrittää edes saada elämä. Tiedän, että nuo asiat ovat itsestäni kiinni. Se on vain niin vaikeaa, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta haluaisin pystyä siihen ja haluan ainakin ajatella, että vielä pystynkin!

      Kiitos! :) Olen niin kärsimätön, mutta toisaalta olen laihtunut enemmän kuin vuosiin, joten pitäisi olla siitäkin iloinen!

      Poista
    2. Ei ollut Robertin näköinen, vaan ihan tavallinen suomalaismies, miehekäs kyllä kovastikin! :) Ja se teidän onni oli ihanaa, vierestäkin sen aisti. Elämässä tapahtuu ihania asioita, toisen palapelinpalan löytämisiä, rakastumisia. Myös sinulle se on mahdollista! <3

      Poista
    3. Voi kuule, ei sellaista tapahdu minunkaltaisilleni. :) Minunkaltaiset ehkä saatetaan huolia paremman puutteessa siksi ajaksi, kun etsitään sellaista naista, joka oikeasti kiinnostaa, mutta mitään kaunista tai ihanaa ei ole näissä asioissa tarjolla rumille naisille, rumien naisten todellisuus on hyvin raadollinen. Eikä siinä mitään, sellainen maailma vain on. :)

      Poista
  10. Miksi et voisi hankkia lapsia? Voi sitä aina spermapankkiakin käyttää jos ei miestä löydy. Ja ihan tosissani olen. :) Moni nainen on saanut niitä kautta lapsensa. Vaikka varmaan paheksutkin tätä vaihtoehtoa, on hölmöä väittää ettet Voisi saada lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se siitä olekaan kiinni, vaan siitä, että kun minulla on niin paljon ongelmia, sekä henkisiä että sosiaalisia, en tiedä millaisen lapsuuden tai elämän pystyisin lapselle tarjoamaan. En voi ottaa sellaista riskiä vain siksi että haluaisin lapsen, varsinkin kun maksajaksi joutuisi viaton lapsi. En minä paheksu spermapankkia ja sehän ainoa vaihtoehto olisikin kohdallani. Hiukan karmivaahan se on, mutta ei se minua estäisi, jos uskoisin, että voisin olla hyvä äiti.

      Poista
  11. JB kirjoitti: "Minullakaan ei ole aavistustakaan siitä, kuka minä olen tai millainen minä olen. Ja nyt tosiaan joudun kysymään, että mitä sitten oikein tekisin, jos laihtuisin... Enkä minä tiedä!"
    Mutta toisaalta se on ehkä hyvä asia, ettei ole sellainen superfikseerattu kuva siitä mitä tekisi jos olisi hoikka? Sinä olet matkalla siihen, matka tulee kestämään usean kuukauden, ehkä vuodenkin. Ehdit käydä läpi paljon tuntemuksia ja ajatuksia. Olen lukenut onnistuneiden laihduttajien tuntevan, että ovat vielä lihavia vaikka peilikuva sanoo jotain aivan muuta. Mielenkiintoista seurata miten sinä tulet kokemaan asian. Miten kokosi muuttuminen tulee vaikuttamaan sinäkuvaasi. Kuka tietää kuinka aktiivinen sinusta tulee? Se, että et tiedä sitä nyt eikä sinulla ole ennakkoajatuksia on varmaan hyvä, sehän tarkoittaa että kaikki ovet ovat auki, kanvas on tyhjä, eikun maalaamaan! (kuinka höntiltä kuulostankin mutta siirtyessäsi pois tuosta limbosta kaikki on oikeasti mahdollista)
    -Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kyllä. Koska eihän mikään koskaan ole niin kuin ennalta kuvittelee. Mutta pelkään, että vaikka laihtuisinkin, en siltikään tee mitään, kun minulla ei ole aavistustakaan mitä tehdä! Toivon, että olen oikeassa siinä, kun kuvittelen painon laskun muuttavan jotain myös pääni sisällä.

      Minuakin kiinnostaa kovasti se, miltä minusta tuntuisi, jos olisin normaali. Tai voinko edes koskaan tuntea olevani muuta kuin lihava, se kun on niin valtava osa identiteettiäni. Mutta toivottavasti saan sen selville! :)

      Poista
  12. Minä olen sinua muutaman vuoden nuorempi, ja asun vuokralla mutta meillä on miehen kanssa hieman maaomaisuutta. Mutta tosiaan ei mitään valtavia määriä. Rahaa menee kuukaudessa lähinnä kirjoihin, silloin tälloin leffassa käymiseen ja silloin tällöin ulkona syömiseen. Me matkustellaan parin vuoden väleihin suunnilleen. Minäkin häpeän itseäni enkä kehtaisi mennä minnekään, mutta mies onneksi pakottaa.

    Täälläkin biologinen kello tikittää sen verran, että jatkuvasti ahdistaa. Sanoin jo miehelle joku aika sitten, että jos en kohta ole raskaana niin varastan vauvan jostain. Näiden läskien takia en pääse lapsettomuushoitoihin, vaikka syyki on tiedossa (PCOS). Ja nämä läskit ei halua lähteä! Ahdistaa kun toiset saa vauvoja, mutta minä en saa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kai kuulostaa minusta suunnilleen normaalilta.

      Samaa vikaa on minussa, että kun en kehtaisi mennä minnekään, niin ei sikälikään tule käytettyä rahaa.

      Tiedän tunteen. Sinulla on kuitenkin toivoa ja mahdollisuus saada lapsi. Voisitko kääntää tuon niin päin, että käyttäisit sitä kannustimena laihdutukseen? Lapsi olisi nimittäin melkoinen palkinto!

      Tsemppiä! :)

      Poista