maanantai 16. heinäkuuta 2012

Selityksiä


Aina vaan sataa… Pidän kyllä sateesta, mutta tänä kesänä ei ole ollut oikeastaan yhtään auringoista kesäistä päivää, joka olisi saanut minut kaipaamaan virkistävää kesäsadetta. 

Halusin nyt vielä kirjoittaa muutaman sanan äidistäni, koska olen puhunut niin paljon siitä negatiivisesta puolesta. Kiistämättä äitini on vaikea ihminen ja on ollut vahvasti osallisena siihen, miten vinksahtanut minusta on tullut, mutta hänessä on myös niin paljon hyvää. Hän on hauska ja rento ja hän kyllä välittää minusta. Hän ei koskaan esimerkiksi arvostele ulkonäköäni tai tapaani elää, mitä usein kuulee muiden äitien tekevän. Tässä iässä osaan useimmiten varoa asioita, jotka ärsyttävät häntä ja saavat hänet raivostumaan ja kun hän ei ole vihainen, hän on mukava ihminen. Tämä on tavallaan juuri se pahin puoli hänessä, jos hän olisi vain se ihminen, joka hän on suuttuessaan, olisi helpompi suhtautua häneen. Joskus minä jopa unohdan, millainen hän on silloin… Hän on joutunut kokemaan elämässään paljon enemmän pahaa kuin minä ja olen pahoillani siitä ja toivoisin, että voisin korvata sitä hänelle, varsinkin niiltä osin kuin se on minun syyni. Ja me tulemme paljon paremmin toimeen nyt kun olen aikuinen, lapsena olin hänen oikkujensa armoilla, mutta nyt osaan jo välttää tiettyä asioita ja käyttäytyä tavalla, joka pitää hänet rauhallisena. No, useimmiten ainakin.

Moni neuvoi minua ottamaan hänestä etäisyyttä, mikä varmasti normaalille ihmiselle olisikin tässä tilanteessa oikea ratkaisu. Tai ihan missä tahansa tilanteessa, ymmärrän kyllä, ettei ole normaalia olla näin kiinni vanhemmissaan, varsinkaan yli kolmekymppisenä. Mutta koska vanhempani ovat ainoat ihmiset elämässäni ja koska yksinäisyys jo nyt on musertavaa, ajatuskin siitä, etten voisi mennä viikonlopuiksi vanhempieni luo, on minulle liikaa. Yksinäisyys tekee minut hulluksi jo arkisin ja on todellinen helpotus päästä pois asunnostani edes viikonlopuksi, jonnekin, missä on seuraa, missä on muita ihmisiä ja ääniä ja elämää. Omassa asunnossani minusta tuntuu kuin koko maailma olisi kadonnut ja vain minä olisin jäänyt jäljelle ja viikonloput tuntuvat loputtomilta, vaikka kuinka yrittäisin keksiä tekemistä. On aika vaikea päästää irti vanhemmistaan, kun he ovat ainoa syy, miksi jaksan elää. Ilman heitä… En kestäisi olla aina yksin. He ovat perheeni ja he ovat myös ainoa perhe, jonka tulen koskaan saamaan. He ovat kaikki, mitä minulla on. Tiedän, että minun olisi pitänyt pystyä katkaisemaan napanuora jo kauan sitten, mutta en kyennyt siihen. Tai en tainnut edes yrittää. Ajatuskin heistä luopumisesta hirvittää.

En tiedä, miten sairaalta suhteeni vanhempiini tuntuu muista, itseänikin se totta puhuen nolottaa, että 32-vuotias on näin kiinni äidissään. Uskon, että jos olisin kyennyt saamaan ystäviä tai varsinkin jos olisin voinut saada oman perheen, asiat olisivat olleet ainakin jossain määrin toisin, mutta ehkä minun tilanteessani on luonnollista turvautua perheeseensä, kun ei ketään muutakaan ole. Osaan kyllä olla yksinkin ja viihdynkin hyvin yksin, mutta jatkuva vuosia kestänyt yksinäisyys ja sosiaalinen eristyneisyys on pahentanut ongelmiani moninkertaisesti. Aina välillä kuulee tarinoita ihmisistä, jotka asuvat erakkoina jossain korvessa tai saaristossa, enkä minä ymmärrä, miten he kykenevät siihen. Miten heidän mielensä kestää eristyksen muista ihmisistä… Minulle elämä on sosiaaliset suhteet ja ilman niitä ei ole elämääkään, ei ole mitään merkityksellistä. Ei ole kyse vain pelkästä yksinäisyydestä, vaan myös siitä, miten silloin on niin vähän ulkopuolisia virikkeitä, ajatukset pyörii omissa pienissä ympyröissään ja se vääristää kaikkea, se saa asiat kummallisiin mittasuhteisiin. Minusta tulee jatkuvasti omituisempi ja se on aivan kauhean pelottavaa. Siitä tulee eräänlainen noidankehä; mitä kauemmin on yksinäinen, sitä vaikeampi on jutella ihmisten kanssa, sitä tietoisemmaksi tulee omasta omituisuudestaan ja sitä vaikeampi on tutustuakaan keneenkään. En yhtään ihmettele, että yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat niin vahvasti yhteydessä toisiinsa. Tiedän kyllä, että minun pitää muuttaa elämääni, mutta joidenkin asioiden en edes halua muuttuvan. En halua luopua vanhemmistani, enkä edes pystyisi siihen. Ehkä se kuulostaa teistä huonolta päätökseltä tai vain puhtaasti pelkuruudelta, mutta se ei ole minulle vaihtoehto.

En nyt tiedä oliko tässä kauheasti mitään pointtia; vain muutama asia, joita halusin selittää ja selventää. :)

Hyvää alkavaa viikkoa! :)


4 kommenttia:

  1. Toivoisin että kirjoittaessasi kiinnittäisit huomiosi yhteen seikkaan: olen saanut kirjoitustesi perusteellsa sinusta avomielisen, ystävällisen, humaanin ihmisen kuvan mutta joka ainoa kerta silmään pistää töykeähkö puhetyylisi ikäisisistäsi ihmisistä.

    Siis se että mielestäsi ikäisesi ihmisen on AIVAN turha elätellä toiveita perheestä, lapsista, puolisosta. Saatika sitten uudesta ammatista jne.

    Olen itse ikäisesi enkä voi ymmärtää tuota ajattelutapaasi joka on kovin tuomitsevan tuntuista. 32 ei ole ikäloppu. 32 on edelleen nuori jolla on elämä vielä edessään. Oikeasti! Oma isoäitini on 103-vuotias ja mitäköhän olisi tapahtunut jos hän olisi 32-vuotiaana alkanut ajattelemaan että elämä on nyt loppu, mahdollisuudet kulutettu, vanhuus iskee ja kaikki on menetetty?

    Erityisesti kun hän sai ensimmäisen lapsensa vasta 43-vuotiaana ja toisen lapsensa 46-vuotiaana. Uuden yrityksenkin perusti isoisäni kanssa vielä 58-vuotiaana...

    Toivottavasti en puhu loukkaavasti sillä se ei ole tarkoituksesi mutta blogiasi seuraavana joka kerta tyylisi puhua kolmekymppisistä kaikki elämänmahdollisuutensa menettäneenä ärsyttää suunnattomasti koska se ei ole totta.

    Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! En minä puhu kolmekymppisistä yleensä, vaan minusta! Normaalin kolmekymppisen, jolla on normaali nuoren ihmisen elämä takanaan, on mahdollista saada ja saavuttaa vaikka mitä. Minun ei ole. Se on ihan tutkittu juttu, että hyvin harvalla elämä mitenkään merkittävästi muuttuu enää kolmenkympin jälkeen, siihen mennessä luodaan perusta elämälle ja koetaan tietyt asiat ja jos niin ei syystä tai toisesta ole tapahtunut... Sellaisen ihmisen on turha haaveilla mistään kovin mullistavasta kolmenkympin jälkeenkään.

      Ei normaali ihminen ole 3kymppisenä vielä vanha, mutta minä olen. Eikä se edes johdu niinkään iästäni, vaan minusta. Minä jumiuiduin henkisesti jonnekin myöhäisteini-ikään, enkä voi kolmekymppisenä jatkaa siitä, mutten voi myöskään elää kuten normaali kolmekymppinen, koska minulla ei ole perustaa jolle rakentaa, minulla ei ole taustalla elettyinä niitä 2kymppisiä vuosia, mitkä normaalilla ihmisellä on. Mikään ei ole liian myöhäistä sinulle ja muille ikäisillemme, mutta minulle on.

      En ole tullut edes ajatelleeksi, että tämä voitaisiin tulkita jotenkin loukkaavana, en ole missään nimessä tarkoittanut sellaista! Olen pahoillani! Minä vain poden pahemmanlaatuista ikäkriisiä, mitä tulee täälläkin puitua, näköjään vähän turhan ajattelemattomasti! Yritän ilmaista tarkoitukseni vähän selvemmin jatkossa! :)

      Poista
  2. Tuota ikäkriisiä potiessasi menee elämä viimeistään ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä siitä tosiaan ainakaan hyötyäkään ole. Mutta ei minulla muutenkaan ole enää mitään suuria toiveita tai suunnitelmia, joten samapa tuo. :)

      Poista