keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Ulkonäköpohdintaa taas...

Ensimmäistä kertaa tänä kesänä tuntuu, että on kesä. Ei kuitenkaan ollut liian kuuma, ihan hyvin jaksoi olla ulkona, vaikka aurinko saikin pään särkemään. Täytyy myöntää, että haaveilin syksystä; viileistä illoista ja putoilevista lehdistä ja raikkaan kirpeästä ilmasta. Syksy on niin ylivoimaisesti ihanin vuodenaika. Mutta edelleen yritän oppia pitämään kesästä, vaikka sitten väkisin. :)

Liikunnan suhteen olen yrittänyt skarpata, toistaiseksi on sujunut ihan hyvin. Maanantaina kävelin hieman yli tunnin, eilen illalla tein yli neljä tuntia pihatöitä ja tänään kävelin puolitoista tuntia ja kävin vielä illalla uudelleen kävelyllä, tosin illalla kävelin rauhallisesti, enkä edes laittanut sykemittaria päälle.

Tuolla kaupungilla kävellessäni tulee varsinkin näin kesäisin katseltua muita ihmisiä. Minua häiritsee se, etten pysty yhtään kuvittelemaan miltä voisin parhaimmillaan näyttää, jos laihtuisin. Se on niin yksilöllistä, miten iho palautuu ja muutenkaan en yhtään tiedä miltä minä näyttäisin normaalipainoisena. Olen ollut normaalipainoinen, mutta omakuvani oli niin vääristynyt silloin, etten oikein tiedä, miltä näytin. En edes kiinnittänyt huomiota niihin asioihin, jotka nyt jälkikäteen ajatellen oli ihan ok ja olin ihan hirveän altis muiden sanomisille. Ainoa positiivinen asia, minkä ulkonäöstäni muistan, oli se, että pidin rintojani ihan nätteinä, mutta sitten se yksi ainoa miespuolinen henkilö, joka on ne koskaan nähnyt, haukkui niitä ja aloin itsekin näkemään ne rumina. Muistan katsoneeni itseäni peilistä ja ihmetelleeni, miten saatoin ennen pitää niistä… Nyt ajattelen, että miten yhden ainoan ihmisen sanoilla oli niin suuri merkitys?! Se oli muutenkin niin outoa, koska vaikka pääaihe haukkumiselleni oli iso takapuoleni tai yleinen ”olet ihan ***** ruma!” -kommentointi, joskus joku sanoi jotain spesifimpää ja ihan heti sillä hetkellä aloin itsekin näkemään sen vian, oli se sitten todellinen tai ei. Ihan sairasta, että jollakin satunnaisella ihmisellä, joka ei oikeasti edes tuntenut minua, oli niin suuri valta minuun ja kuvaani itsestäni. Ja jos joku oli jostain haukkunut, sen jälkeen en enää koskaan pystynyt näkemään sitä kohtaa katsoessani muuta kuin rumuutta, huolimatta siitä, miten yhdentekevä kyseinen haukkuja ihmisenä olisi minulle ollut tai vaikka joku muu (yleensä äitini :)) olisi yrittänyt sanoa päinvastaista. Kai minä olin heikko ihminen. Mutta tuloksena siitä, minulla ei ole objektiivista kuvaa itsestäni, ei ole koskaan ollut. Tuntuu kuin melkein näkisin muistikuvissanikin sellaisen ”blurratun” ihmisen, joita käytetään tv:ssä, kun ei haluta, että ihminen on tunnistettava. Toisaalta ajattelen, että miksi minua olisi niin paljon haukuttu, jollen olisi oikeasti ollut niin ruma, mutta toisaalta nyt en enää näe valokuvista sitä rumuutta. Mikä ei sekään ole objektiivista, koska itseään ei koskaan näe realistisesti. Olen yrittänyt nähdä itseäni ns. muiden silmin, sekä nyt peilistä, että nuoruudenaikaisista valokuvistani, mutta tuntuu kuin katsoisin itseäni jonkin suojaavan vaiston lävitse, enkä näe sitä, mitä muut näkee. En minä tiedä edes sitä, miltä näytän nyt, joten miten voisin kuvitella, miltä voisin näyttää, jos laihtuisin!

Ja joka tapauksessa olen nyt paljon vanhempi, joten vaikka en olisi koskaan lihonutkaan, en enää näyttäisi samalta kuin nuorena. Tuntuu vain, että olisi helpompaa, jos pystyisin kuvittelemaan itseni tietyn näköisenä ja sitten voisin tavoitella sitä mielikuvaa. Nyt en yhtään tiedä… Saattaahan käydä niinkin, että näytänkin pahemmalta, jos iho jää kovin pahasti roikkumaan. Juuri muutama viikko sitten lehdissä oli juttua brittitytöstä, joka laihduttuaan toivoi, ettei olisi koskaan laihtunutkaan, koska loppujen lopuksi hän koki näyttäneensä paljon paremmalta lihavana (mikä itse asiassa oli totta), kuin kuihtuneena ja riippuvana. En sano, ettenkö haluaisi laihtua, vaikka lopputulos olisi pahintakin kuvittelemaani vaihtoehtoa pahempi, mutta olisi kiva joko tietää, että voin saavuttaa ihan kohtuullisen (minulle kohtuullisen) ulkonäön tai sitten vaihtoehtoisesti alkaa varautua pahimpaan. Se, etten yhtään tiedä, on raivostuttavaa. Toisaalta taas suhtautumiseni on vähän ristiriitaista, koska jos jokin kohta jää roikkumaan vain vähän, se on ikuisesti sellainen, mutta jos jokin jää roikkumaan paljon, se korjataan. Esimerkiksi rinnoistani en ole yhtään huolissani, koska se on aivan varmaa, että ne tulevat näyttämään kammottavilta ja aivan yhtä varmaa, että korjautan ne, vaikka joutuisin maksamaan korjauksen itse.

Toisaalta en ylipäätään osaa kuvitella, mikä olisi se paras mahdollinen tilanne minulle. Jos olisin onnekas ja äitini friikki ihonparanemisgeeni tulisi avukseni ja kaikki menisi parhaalla mahdollisella tavalla, mikä silloin olisi lopputulos… Että ihoni näyttäisi vain pari kokoa liian suurelta, eikä kymmenen? Tai mihin minä ylipäätään olisin tyytyväinen… Kaunista vartaloa en tule koskaan saamaan, enkä edes normaaliksi luettavaa, mutta miltä minun pitäisi näyttää, etten ihan onneton olisi lopputuloksesta, että olosuhteet ja historiani huomioiden olisin tyytyväinen… Nyt tuntuu siltä, että jos saisin sellaisen vartalon, että suunnilleen normaalit vaatteet päällä pystyisin salaamaan pahimman, olisin tyytyväinen. Yritän kovasti kuvitella miltä realistisesti näyttäisin, jos joskus saavuttaisin 75 kg, mutta en pysty näkemään sitä, en yhtään! Ei kai tässä auta muu kuin odottaa ja katsoa ja siihen asti tehdä parhaansa, että se päivä myös joskus koittaa, eikä tarvitse enää arvuutella!

Mutta kuitenkin, jokin tuolla kaupungilla toi uutta motivaatiota laihdutukseeni. Ensi kesänä minäkin haluan pukeutua nätisti ja kevyesti, en halua enää hikoilla mustissa housuissani ja pitää takkia päällä kuumimmassakin paisteessa, koska en halua kenenkään näkevän rumia, läskejä käsivarsiani. Haluan laittaa päälleni kauniit vaatteet ja tuntea käveleväni, en vyöryväni. Haluan, ettei minusta tunnu, että minua tuijotetaan ja ettei minun tarvitse miettiä, mitä muut ajattelee. Haluan käydä kaupungilla niin, etten kertaakaan mieti, miltä näytän. Ja se on mahdollista, jos nyt vain saisin tämän jumituksen loppumaan ja painon taas laskemaan!

Lauantaiksi toivon edes luvuilla yksi, nolla ja kolme alkavaa painoa, enempi tietysti kuitenkin parempi. Mutta mikä tahansa miinusmerkkinen on hyvä tulos!

4 kommenttia:

  1. Hienoa tuo sinun liikkuminen! Olet oikein hurjasti lisännyt sitä.

    En minä tiedä, onko monellakaan kovin ihanaa vartaloa omasta mielestä. Aina jotain korjattavaa jokainen löytää. Itse olen todennut, että oman elämäni kannalta parasta on se, että hyväksyn kroppani sellaisena kuin se on. Pidän sellaisia vaatteita, joiden itse koen sopivan minulle. Jos jahkaan huonoja kohtiani, vie se vain energiaa ja turhauttaa. Eikä mikään siinä jahkailussa mitään muuta.
    Uskon, että sinäkin laihtumisen myötä löydät ne kohdat, joista tykkäät sekä sellaisen tyylin, joka sinulle sopii. Opettele vähitellen hyväksymään vartalosi (tiedän että on helpompi sanoa kuin tehdä). Se on pitkä, mutta tärkeä tie.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toistaiseksi, toivottavasti ei vain lopahda lyhyeen. :)

      Ei varmaan kenelläkään ole omasta mielestään täydellistä vartaloa, mutta tuntuu niin oudolta, kun ei yhtään osaa ajatella, että mikä minun tilanteessani on edes mahdollista ja osaanko sittenkään kuvitella pahinta mahdollista tilannetta. Jos tietäisi, että voi näyttää tietynlaiselta, niin se olisi jotain konkreettista, jota tavoitella, mutta nyt voin vain tehdä parhaani ja lopputulos voi silti olla ihan mitä vain.

      Uskon silti ihan vilpittömästi, että vaikka ihoni jäisi roikkumaan pahastikin, niin silti olisin iloinen siitä, että laihduin ja ainakin tyytyväisempi ulkonäkööni kuin nyt.

      Ei tässä nyt voi muuta kuin odottaa, mutta olen niin malttamaton! :/

      Poista
  2. Liikunta! Siinä on jotakin taikaa. Mitä enemmän liikut, sitä paremmalta tuntuu omassa kehossasi! Ihan oikeesti, kun voit ja jaksat hyvin, ulkonäkö alkaa jotenkin korjaantua omassa päässä. Liikunnasta tulee niitä hyvänolon hormooneja, ja sitä kautta tulee myös tunne, että on kotonaan omassa vartalossa. Ja se onkin ihan ainoa tärkeä tavoite. Muiden myönteiset kommentit ovat vain plussaa, muttei ne saa sua määritellä!

    Se ulkomaan huutelija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä henkisesti, mutta liikunnan fyysiset ilot ovat kyllä aina jääneet minulta kokematta. Silloin nuorena, kun pyöräilin kouluun, jouduin aina aamulla varaamaan puoli tuntia pyöräilyyn ja puoli tuntia siihen, että istuin varmuuden vuoksi vessassa miettimässä oksennanko vai en. Minulle on aina tullut liikunnasta huono olo, en tiedä miksi, eikä kukaan ole koskaan osannut antaa siihen neuvoa, mikä auttaisi.

      Mutta mitä varmasti saisin, olisi voiman ja kehonhallinnan tunne, nyt olen kamalan kömpelö. Olisi ihanaa tuntea hallitsevansa kehonsa ja olevansa voimakas, vaikka ei ulkoisesti miltään miss fitnessiltä näyttäisikään. Sitä toivon liikunnalta saavuttavani. :)

      Poista