torstai 12. heinäkuuta 2012

Varoitus: sisältää (pelkkää) valitusta

Unirytmini on taas täysin sekaisin, enkä saa millään korjattua sitä. En saa nukuttua illalla ja yöllä, en melatoniinin avullakaan ja aamuisin olen rättiväsynyt. Minulla on pari päivää vapaata, joten tulin kotiin ja nukuin pitkään. Heräsin ihan harmistuneena, kun tajusin, että kello on jo puoli yksitoista ja tultuani huoneestani äitini sanoi, että tämä ei kyllä käy, hän ei siedä sitä, että alan taas nukkumaan näin. Olisin voinut lyödä häntä. Hänelle ei ole varmaan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana edes tullut mieleen, millaista tämä on minulle, miten vaikeaksi uniongelmani ovat tehneet elämäni; hänelle kyse on siitä, että ihan kiusallani teen jotain, mitä hän inhoaa ihmisissä. Olen koko nuoruuteni herännyt aika lailla säännöllisesti siihen, että äitini raivoaa sängyn vieressä. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, etten minä tee näitä asioita tahallani, minä vain en osaa olla sellainen kuin minun hänen mielestään kuuluisi, vaikka kuinka yrittäisin. Joten, sanoin jotain takaisin ja hän sanoi ne tyypilliset vuodatukset, että hän lähtee, eikä minun tarvitse ikinä enää nähdä häntä… Ainakaan auto ei lähtenyt pihasta, joten jos hän aikoo tuonne ulkorakennukseen jäädä, niin luultavasti joudun hänet näkemään viimeistään tarvitessani vasaraa tai jotain vastaavaa. Luulisi hänenkin ymmärtävän, että kun olen lapsesta saakka kuunnellut hänen uhkauksiaan tappaa itsensä, koska minä olen niin hirveä ihminen, ei ne enää tässä iässä kauheasti liikuta. Mutta edessä on siis mykkäkoulua ja kiukuttelua ja raivokohtauksia ainakin täksi loppuviikoksi. Kiva. :/

Muutenkin minulla on kamala olo. Ehkä se johtuu unettomuudesta, mutta ahdistaa ja olen koko ajan niin levoton, että voisin kiipeillä seinille. Etsin koko ajan jotain fyysistä tekemistä, että saisin muuta ajateltavaa, mutta omassa asunnossani sitä on aika rajallisesti. Onneksi täällä kotona riittää kaikenlaista. Ehkä saan nukuttua, jos olen tarpeeksi väsynyt. Elämä tuntuu taas kovin tyhjältä ja tulevaisuus myös, en pysty näkemään pienintäkään valopilkkua. Minun on joskus edelleen vaikea uskoa, miten sain aikaan tällaisen kaaoksen. Minusta tuntuu, että minulla oli hyvä alku ja kohtuullisesti potentiaalia, joten en ymmärrä, miten tässä kävi näin. Tiedän, että tämä kuulostaa varmaan ihan hullulta, mutta minusta se, että ikinä mitenkään voisin päästä pois tästä pimeydestä ja tyhjyydestä tuntuu niin mahdottomalta. Päämotivaationi elämässä on aiheuttaa äidilleni mahdollisimman vähän häpeää, hän häpeää minua niin kovasti jo nyt. Mitä ei auta se, että tämä työ, jossa olen nyt ollut, loppuu kohta ja joudun työnhakuun. Olen siinä aivan onneton. Saan kyllä yleensä haastattelun, mutta en koskaan paikkaa. Tämän nykyisen sain niin, että haastatteluun kutsuttiin kolme, mutta paikan sai joku toinen. Tämä toinen peruutti ihan viime tipassa, jolloin paikkaa tarjottiin sille kolmannelle, mutta koska hän oli jo saanut toisen paikan, joutuivat he sitten tyytymään minuun. Ei oikein voinut olla ylpeä siitä, että sai töitä. :/ Lisäksi tämäkin työ hädin tuskin liittyy omaan alaani, eikä minulla muutenkaan ole ollenkaan oman alani työkokemusta, joten en tiedä saanko koskaan mitään koulutustani vastaavaa työtä. Eli vaihtoehdot on joko työttömyys tai jonkun surkean työpaikan hankkiminen, jotka molemmat saattaa olla se viimeinen korsi, joka saa äitini kieltämään sukulaisuussuhteen kokonaan. Se on hirvein tunne maailmassa, tietää, että oma äiti häpeää minua niin koko sydämestään. Ymmärrän kyllä miksi, häpeän itsekin itseäni ihan valtavasti, mutta silti. Olisi ihanaa olla yksi niistä ihmisistä, jotka tuottaa ylpeyttä vanhemmilleen.

Ja sokerina pohjalla vanhempani ovat hoitaneet yhden äidin uuden kaverin lapsia ja ovat nyt ihan hulluina niihin penskoihin. Varsinkin niistä pienimpään. Enkä minä pysty antamaan heille edes lapsenlapsia. Äitini varmaan kohta kehittää jonkin kampanjan, jossa hän kertoo ehkäisyn tärkeydestä ja käyttää minua esimerkkinä siitä, miten huonosti voi käydä, jos unohtaa käyttää kondomia. Tai no, en itse asiassa edes tiedä, mikä menetelmä minun kohdallani petti, mutta kuitenkin. Tiedän, että he olisivat niin hirveän paljon halunneet lapsenlapsia, mutta… Helvetillistä olla ainoa lapsi tässä tilanteessa. Nähdä heidän pettymyksensä ja surunsa.

Minulle on monta kertaa ehdotettu terapiaa ja vaikutan varmasti varsinaiselta vastarannankiiskeltä sen suhteen, mutta vaikka uskonkin, että se kenties auttaisi, syyt olla menemättä ovat painavammat. Minulta on kysytty syitä sille, että olen niin vastahakoinen ja ajattelin nyt selventää tätä minulle hyvin monimutkaista asiaa. Ensinnäkin minun pitäisi tilata aika lääkäriin ja myöntää jollekin(vielä ihmiselle, jonka ammattikuntaa pidän kaikkien muiden yläpuolella) ihan suoraan, mikä sotku elämäni on. Se tuntuu niin sanoinkuvaamattoman ylivoimaiselta. Olen sen kerran tehnytkin, mutta totuuden sijaan väitinkin vain tarvitsevan uuden reseptin allergialääkkeille, koska en pystynyt kertomaan hänelle. En vain saanut niitä sanoja suustani, en tiennyt miten päästä alkuun, aloin ajattelemaan, ettei minun ongelmani nyt niin suuria ole... Mistä päästäänkin siihen moraaliseen puoleen. Terapiaan on pitkät jonot ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle, joten miksi ne resurssit tulisi käyttää juuri minuun. Vanhempani eivät tiedä, miltä minusta tuntuu ja minun on jaksettava, muuta vaihtoehtoa ei ole, joten mikä oikeus minulla on käyttää yhteiskunnan varoja vain siksi, että olen jossain vaiheessa jotenkin vinksahtanut. Uskon, että tuolla on ihmisiä, joilla on vielä paljon pahempia ongelmia ja joiden ongelmat vaikuttaa muihinkin ihmisiin. Minä en aio vahingoittaa itseäni tai ketään muuta, eikä minulla ole lapsia tai perhettä tai ystäviä, jotka kärsisivät pahasta olostani. Sitä paitsi uskon, etten minä ole mitenkään kliinisesti sairas, minä olen itse aiheuttanut tämän sotkun. Eikä sitä voi silloin kukaan muu siivota kuin minä. Ehkä olen väärässä, mutta minä en usko minussa olevan mitään sellaista vikaa, jonka voisi korjata lääkityksellä, minä uskon vain olevani onneton. Se, miten onneton ja yksinäinen olen, on saanut mieleni rakoilemaan, mutta uskon sen olevan seuraus, ei syy. Uskon, että jos minulla olisi ystäviä, olisin ihan ok. Ja mikään pilleri tai terapia ei voi auttaa, jos ongelmien syytä ei voi korjata.

Pahinta on ehkä näiden ongelmien tuoma stigma. Kun hakeuduin lihavuusleikkaukseen, papereissani luki moneen kertaan ”ei mielenterveysongelmia”. Tuijotin niitä sanoja ja ajattelin, miltä tuntuisi, jos siinä lukisi totuus. Tosin jos he olisivat tienneet totuuden, en olisi ylipäätään päässyt leikkaukseen. Se seuraisi minua lopun elämääni, kuka tahansa saattaisi saada tietää. Sukuni saisi tietää aivan varmasti eräästä syystä. Vaikka kyseisillä henkilöillä on vaitiolovelvollisuus, silti tietyistä asioista tietää suvussani kaikki. Erityisesti äidilleni se olisi hirveää, mutta myös minusta itsestäni se olisi todella epämiellyttävää, varsinkin, kun kulissit ovat minulle niin tärkeät. Olen jo totaaliluuseri sukuni silmissä joka tapauksessa, joten en halua enää lisätä mielenterveysongelmia heidän todistelistaansa hyödyttömyydestäni. Enkä minä halua olla ”mielenterveysongelmainen”. Tai olenhan minä, mutta en halua olla sitä virallisesti. Haluan edes virallisesti olla normaali.

Yksi hyvin merkittävä syy on se, että jos menisin terapiaan, olisin siinä kiinni vuosia. En voisi muuttaa, en lähteä minnekään, miten sen järjestäisi töidenkään kanssa… Kävin opiskellessani yths:llä ne arviokäynnit ja terapeutti oli sitä mieltä, että tarvitsisin pitkän ja intensiivisen terapian. Minun olemassaololleni on täysin olennaista se, että tiedän, että voin muuttaa kaiken milloin vain. Vaikka harvoin niin teen, minä tarvitsen sen mahdollisuuden tai tietoisuuden siitä mahdollisuudesta. Ja hänelle puhuminen oli niin vaikeaa, tunsin niin suurta häpeää aina jälkeenpäin ja hän löysi minusta niin paljon vikoja ja ongelmia, sellaisiakin asioita, joita en itse pidä ongelmina. Minulle tuli vain pahempi olo. Kävelin sieltä kotiin ja minusta tuntui, kuin kaikki olisivat tienneet, mikä minä olen, miten pahoja ongelmia minulla on. Minulla oli aina jälkeenpäin pahempi olo kuin koskaan, koska minusta tuntui, että hänen mielestään minä olin vielä huonompi ihminen kuin omastakaan mielestäni.

Lisäksi minä myös pelkään, että terapiassa muuttuisi sellaisetkin asiat, joiden en halua muuttuvan. Saan paljon kritiikkiä negatiivisuudestani, mutta minun perspektiivistäni ns. positiivisuus on naiivia ja ärsyttävää. Ymmärrän kyllä, että te muut olette eri mieltä ja älyllisesti pystyn ymmärtämään senkin, miksi olette sitä mieltä, mutta siitä huolimatta en ikimaailmassa haluaisi olla sellainen ihminen. Minä haluan olla realistinen itseni suhteen ja olla tietoinen vioistani. Se on hyvin tärkeää minulle. Minulle jo ns. normaali itsetunto on jotain, jota en itselleni halua. Minusta ihmisen kuuluu pitää itsestään vain, jos on oikeasti sen arvoinen, jos on mukava ja pidettävä ihminen. Ei huonojen ihmisten kuulukaan pitää itsestään. Ja jos itsestään pitääkin, sitä ei missään nimessä ole sopivaa osoittaa, saati sitten sanoa ääneen. Tiedän, että useimmat ihmiset ovat eri mieltä, eivätkä voi ymmärtää kantaani, mutta näin se minun kohdallani on. Sanotaan, että pitäisi rakastaa itseään, mutta minulle se on pahinta, mitä luonteelleni voisi tapahtua. En vain yksinkertaisesti halua olla sellainen ihminen. Minä pidän negatiivisuudestani, se osoittaa, että tiedän paikkani, että olen varautunut pahimpaan, etten luule liikoja itsestäni. Minulle se on hyvä ominaisuus. Mutta koska suurin osa ihmisistä on jyrkästi eri mieltä, en tiedä mihin terapiassa voitaisiin päästä, jos minä sitkeästi pysyisin omassa kannassani ja terapeutti yrittäisi väkisin saada minuun ominaisuuden, jota en halua. En tiedä, miten terapia toimii, enkä tiedä yritettäisiinkö minua edes pakottaa positiiviseksi ihmiseksi, mutta sekin pelottaa minua.

Ja yksi aivan valtava ongelma on siinä, että minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, millainen ihminen minä olen. Minä en tiedä, millainen olen luonteeltani, mitä ominaisuuksia minussa on, kuka minä olen. En tiedä, miten minäkuva muodostuu muilla ihmisillä tai miten selkeä (tai oikea) kuva muilla on itsestään, mutta jostain syystä minun kuvani itsestäni on hyvin puutteellinen. Joitain asioita tiedän (tai uskon tietäväni), mutta kokonaisuudessaan… En edes tiedä millainen olen oikeasti, saati sitten sitä, millainen olen muiden silmissä, mitä ihmiset minusta ajattelee… Olen aina ollut ihan hirveän kiinnostunut sen suhteen, mutta eihän sellaista voi kysyä ja vaikka kysyisikin, tuskin saisi rehellistä vastausta. Parasta(siis tiedon kannalta) olisi, jos joskus kuulisi salaa ihmisten puhuvan minusta, mutta enpä taida olla kovin monien keskustelujen aihe. :) Uskon, että olen aika neutraali ihminen useimmille, että minusta ei pidetä, mutta ei inhotakaan. Ainakaan toivottavasti. Mutta todellisuudessa en oikeasti tiedä. Minulla ei vain ole aavistustakaan mitä ihmiset sanoisivat, jos kuvailisivat minua ja mitkä olisi niitä asioita, jotka realistisesti kuvaavat minua. Miten hyvin te muut tunnette itsenne ja mihin se perustuu? Kuinka paljon se perustuu muilta saamaanne palautteeseen? Minä en ole oikeastaan koskaan saanut minkäänlaista palautetta luonteestani, en kumpaankaan suuntaan, paitsi tietenkin äidiltäni, jonka arvio ei tosiaan ole kovin mairitteleva. Tosin hän kai minut parhaiten tuntee, mutta toivon sydämestäni, etten ole ihan niin hirveä ihminen kuin hän sanoo. Mutta siis; jos ei itse edes tiedä kuka tai mikä on, onko terapiastakaan silloin hyötyä? Vai sitäkö siellä juuri pohditaan?

Suurimmat syyt näistä luettelemistani ovat ehdottomasti tuo terapian/mielenterveysongelmien aiheuttama leima ja se, että olisin kiinni terapiassa. Voisin heittää hyvästi unelmalleni pitkästä lomasta USAssa ja koska se on ainoa jäljellä oleva unelmani, en voi luopua siitä. Se pitää minua pinnalla. Joten en tosiaan tiedä, pitäisikö minun kaikesta huolimatta hakeutua terapiaan vai jatkaa entisellään vai mitä… Kokeilla lääkitystä? Sitä en todella haluaisi, en ylipäätään pidä lääkkeistä ja erityisesti psyykelääkkeet… Pelkkä ajatuskin vain lisää ahdistusta! Joten siitä huolimatta, että terapia ehkä auttaisi, tuskin minä koskaan hakeudun sinne. Jo ihan siksikin, miten vaikeaa pelkkä alku olisi minulle, pelkkä ongelmien myöntäminen jollekin vieraalle ihmiselle. Mikäli minulla edes on oikeita ongelmia, ehkä minulla on vain jokin prinsessasyndrooma. Minä vain en pysty siihen(kään). Ja olen selviytynyt näin kauan, kohta lähemmäs kymmenen vuotta.

Mutta nyt on pakko mennä etsimään tekemistä. Pitäisi pestä pari sataa litraa kiuaskiviä. :) (Onko se sairasta, että kaikki painepesurilla tehtävä työ on minusta jotenkin kivaa? :) )

27 kommenttia:

  1. No voihan :/ Ensimmäisenä mieleeni tuli lukiessani tekstiäsi, että ehdottomasti hakeudu terapiaan, mutta vie tämä kirjoittamasi teksti sinne mukanasi ja anna lukea. Tähän kiteytyi todella paljon tilanteestasi. En usko, että terapian tarkoitus on muuttaa koko ihmistä ihan uudeksi, mutta ehkäpä antaa erilaisia näkökulmia ja oivalluksia elämään.

    Kerrot itsekin, että olet kovin ahdistunut. Vaikka haluatkin säilyttää negatiivisen luonteesi, niin et kuulosta ahdistuneena silti kovinkaan tyytyväiseltä. En edes ajatellut kirjoittaa onnellisuus-sanaa, mutta eikö pieni tyytyväisyys voisi olla edes hyvästä. Jos ei nyt hypätä liikaa positiivisuuden puolelle :D

    Selkeästi äitisi on vaikuttanut kovasti sinuun. Muista kuitenkin, että kuvailemasi äitisi käytös ei kuitenkaan kuulosta ihan normaalille. Kuulostat hyvin fiksulle ja ajattelusi taso on todella korkealla. Varmaan huomaat itsekin, että ei ole normaalia aikuiselle ihmiselle huutaa nukkumisista saatikka sulkeutua jonnekin varastoon ja uhata itsensä tappamisella. Kuulostaa ihan hurjalle, minkälaista elämää olet joutunut varmasti lapsesta asti elämään.

    Toivoisinkin, että voisit vaikka tämän loppupäivän siellä elää siten, että päätät olla juuri sitä kuin olet. Hyväksyi äitisi sen tai ei. Olet oma itsesi. Jokainen meistä saa olla juuri sellaisia kuin me olemme. Ei toisella ole oikeutta tulla meitä muuttamaan :) Tässä muutamia ajatuksiani. Toivottavasti en loukannut. Se ei ollut ainakaan tarkoitukseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän siitä varmaan hyötyä olisi, se vain tuntuu niin ylivoimaiselta. Ja kun on noita syitä, miksi ei pitäisi, kuten sukuni. Mutta ehkä teen sen joskus, en tiedä.

      Totta, ahdistuksesta haluaisin päästä eroon. Elin vuosia eräänlaisessa turtuneessa tilassa ja toivoisin pääseväni siihen takaisin.

      Äidilläni on tosiaan ollut aivan mieletön vaikutus elämääni ja minuun. Hänellä on niin pikkutarkka mielikuva siitä, millainen minun pitäisi olla ja se on aina ollut hyvin vaikeaa hänelle hyväksyä, etten pysty olemaan sellainen, kuin hän haluaisi. Tuo nukkumisjuttu on aina ollut ongelma, koska minulla on ollut ongelmia ihan nuoresta saakka ja iltaunisesta äidistäni se milloin nukkuu ja milloin herää on ihan oma päätös. Hän inhoaa myöhään nukkumista ja uskon hänen ihan vilpittömästi uskovan minun tekevän niin tahallani. Hänen sanomisensa ja myös rangaistuksensa ovat aina olleet äärimmäisiä, mutta nuo itsemurhapuheet menee nykyään ihan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska olen kuullut ne niin moneen kertaan ja mitään ei ole tapahtunut. Mutta lapsena se oli kauheaa, odottaa koulussa, milloin poliisit tulevat. Ja vaikka he eivät koskaan tulleet, olin jo yläasteella, kun lakkasin pelkäämästä.

      Minun on aina ollut vaikea hyväksyä itseni, olen aina halunnut olla jotain enemmän, olla parempi. Mutta yritän. :)

      Et loukannut millään tavoin. :)

      Poista
  2. Kirjoituksesi herätti niin paljon ajatuksia että itselläkin meni pää ihan sekaisin! :P Mutta tuohon itsensä tuntemiseen: minulla on ainakin aiemmin ollut todella huono itsetunto, ja käsitykseni itsestäni on riippunut todella paljon siitä mitä muut minusta ajattelevat. Varsinkin kun sairastuin masennukseen niin nuo piirteet vain pahenivat. Jos tiskialtaassa oli yksikin likainen kuppi kun kaveri tuli käymään tai ikkunassa kärpäsenkakka niin olin varma että mua pidetään todella huonona ja törkyisenä ihmisenä jne... Voisin kuitenkin sanoa, että viimeisen kahden vuoden aikana (parannuttuani) olen jotenkin voittanut itselleni luottamusta itseeni ja myös käsitys itsestä on parantunut. Olen tietoisesti pohtinut omia käsityksiäni eri asioista mutta luulisin että muutosta on tapahtunut ihan vaan ajan kanssakin? Enää en jaksa olla niin kiinnostunut muiden mielipiteistä, vaikka mun mielestä on ihan loogista ajatella että mitähän ne muut nyt mietti.... Muutenhan olisi täysin välinpitämätön ympäröivästä maailmasta ja se olisi myös jotenkin sairasta!

    Mutta tuohon terapia-asiaan. Jos nyt haluat rehellisen mielipiteeni niin mun mielestä sun pitäisi ainakin kokeilla? Jos se ei toimi niin sitten ei. En usko, että terapiassa varsinaisesti yritetään muuttaa ihmistä toisen kaltaiseksi vaan paremminkin juuri oppia tuntemaan itsensä. Ja kun sanot,ettet ole positiivinen ja se olisi sinulle kauhistus, niin mistä tiedät että tämä tosiaan on luonteenpiirteesi? jos et siis tunne itseäsi kuten kerrot? Jospa tuo ajatus omasta arvottomuudesta on juuri sitä mielen sairautta? Joka ei mun mielestä ole mitenkään hävettävä asia! ja ymmärrän että on vaikeaa mennä lääkärille, itsekin sen kokeneena...
    Nykyajan lääkkeet eivät ole mitään turruttavia megapillereitä (eikä sellaisia heti määrättäisikään) vaan lieviä ja niiden vaikutuskin alkaa todella hitaasti.
    Lyhyesti siis: mitä menettäisit jos aloittaisit terapian? sehän ei sido sinua, sen voi lopettaa (vaikka usein ihmiset lopettaakin juuri silloin kun terapeutti alkaa kyselemään niistä vaikeista asioista), voit kyllä matkustaa (ystäväni ainakin teki niin) tai muuttaakin. Jos et edes kokeile, kadutko loppuelämäsi? Itse sinä kuitenkin myös päätät, mitä terapeutille kerrot.
    Itse ajattelen, että meillä jokaisella on niin paljon painolastia elämässä, että terapia sopisi aivan jokaiselle (väkivaltarikokset, alkoholismi jne varmasti vähentyisivät Suomessakin). Eikä sitä terapiaa "ansaita" millään tieyillä meriiteillä tms. Kannustaisin sinua: ole rohkea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kummallinen tunne, kun ei ihan oikeasti tiedä, millainen ihminen on. Edes omasta mielestään, saati sitten muiden silmissä! Minulla on kyse myös ihan puhtaasta uteliaisuudesta. Oma kuvani itsestäni on niin huono, etten kuvittele muidenkaan mitään hyvää ajattelevan, joten sikäli en pelkää mitään tuomiota tai vastaavaa, mutta olisin niin utelias tietämään, mitä minut tuntevat minusta ajattelevat. Toisaalta minulla on myös ollut taipumusta ihan ilman epäilyä uskoa kaikki mitä minusta sanotaan, varsinkin ulkonäön suhteen, niin kuin aiemmin kirjoitinkin. Se kai johtuu huonosta itsetunnosta minullakin.

      Pitäisi olla jonkinlaista anonyymiterapiaa pimeässä, eikä kukaan saisi tietää... Pelkään sukuni ja vanhempieni reaktiota ja totta puhuen myös omaa reaktiotani. Ja se alkuun pääseminen... En tiedä pystyisinkö, vaikka haluaisinkin. En todellakaan tiedä.

      Kiitos! :)

      Poista
  3. Samaa mieltä raparperin kanssa siitä, että äitisi käytös kuulostaa kerta kaikkiaan hurjalta ja kaikkea muuta kuin normaalilta. Minusta (olen varmaankin suurin piirtein samanikäinen kuin sinä) tuo on vielä täysin normaali heräämisaika viikonloppuna! Ehkä alan vähintellen ymmärtää paremmin joitain asenteitasi, jos olet vastaavaa käytöstä joutunut kestämään lapsesta saakkaa... Ja se miksi et voi "selvittää asiaa itse", kuten toivot, johtuu siitä, että näiden asenteiden syyt ovat usein itselle tiedostamattomia. Niitä solmuja siellä terapiassa sitten availlaan, joita et ehkä edes tajunnut olevan olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitini osaa olla dramaattinen. Vaikutus vain on vuosien saatossa kokenut inflaation.

      Minä kyllä haluaisin herätä aikaisin, mutta kun en vain herää, vaikka tekisin mitä. Suljen ihan unissani herätyskellon ja jatkan unia. Olen vuosien varrella kokeillut kaikkea.

      Kuten kerroinkin, niin niillä arviointikäynneillä terapeutti löysi vaikka ongelmia, mistä en edes ollut tietoinen, mutta siitä tuli vain paha olo, kuinka sekaisin minä olenkaan! :/ Mutta ehkä juuri siinä olisi se suurin hyöty.

      Poista
  4. Olet aiemminkin kirjoittanut äidistäsi, ja (olen oikeasti pahoillani jos tämä kuulostaa loukkaavalta) minulle on tullut sellainen mielikuva, että hän sinua syyllistämällä ja itsensä marttyyriksi tekemällä pitää sinua jonkinlaisessa otteessaan, joka ei tee sinulle hyvää.

    Ymmärrän, että hänessä on varmasti hyviä ja ihania puolia ja että teillä on myös hyviä hetkiä, mutta minusta on kamalaa, että uhraat unelmasi vanhempiesi takia. Muistelen nimittäin, että olet joskus kertonut, miten suuri unelmasi olisi joskus muuttaa ulkomaille, mutta et voi tehdä sitä, koska vanhempasi eivät kestäisi sitä. Sanon nyt suoraan: mitä ihmettä? Vanhempien tulisi haluta lapsensa onnea, ei olla unelmien tiellä. Ovatko he sanoneet, etteivät kestä jos muutat ulkomaille? Sillä jos ovat, älä usko. Kyllä he kestävät. Tämä on sinun elämäsi, sinun unelmasi.

    Palatakseni äitiisi, minusta tuntuu, että hän ammentaa oman itsetuntonsa sinun selkänahastasi. Älä anna hänen murjoa itsetuntoasi maahan, olet sen itsellesi velkaa. En tietenkään halua, että välinne menevät rikki tai mitään vastaavaa, mutta tuollainen käytös ei ole rakastavan vanhemman käytöstä.

    Vaikka hän uhkailisi tappaa itsensä, ei hän sitä tee. Se on vain huomion kerjäämistä, ja se jatkuu niin kauan kuin annat sen jatkua.

    Uskon, että negatiivisuutesi on yksinkertaisesti suojakeino jaksaa tässä maailmassa. Sinut on lytätty maanrakoon, ja ainut keinosi hyväksyä tilanne on ajatella, että olet ansainnut sen. Olet ruma ja epäonnistunut ihminen, joten miksi ansaitsisit parempaa? Minun mielestäni elät tällä hetkellä hirvittävässä illuusion kuplassa, jonka mm. äitisi käytös on kehittänyt ympärillesi. Et yksinkertaisesti uskalla olla iloinen tai onnellinen, koska pelkäät, että se viedään sinulta pois.

    Tarvitset apua. Hae sitä ihan oikeasti. Sinä ansaitset olla tyytyväisempi itseesi ja nähdä maailman ja elämän ja tulevaisuuden edes hivenen kauniimmassa muodossa.

    Älä pelkää myöskään lääkitystä. Kyse on monesti kuitenkin pelkästä aivokemiasta, joka voi sinun kohdallasi olla pois raiteiltaan.

    Eiköhän tämän päivän keittiöpsykologia-annos ollut tässä. :) En missään nimessä halua pahoittaa mieltäsi, ja olen pahoillani, jos olen kuulostanut tökeröltä, mutta toivon ihan oikeasti, että saisit otteet onnellisesta elämästä ja nousisit siivillesi, jotka äitisi on sinulta katkaissut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä loukkaannu ihan vähästä. :)

      Minä uskon, että äitini ihan vilpittömästi ajattelee, että olen pettänyt hänet, koska olen vääränlainen. En usko, että hän ymmärtää, etten pysty ja että ihan oikeasti yritän. Hän on niitä ihmisiä, jotka ovat aina oikeassa, ihan joka kerta. Hänelle on turha edes yrittää selittää asioita. Tiedän, ettei hän tapa itseään, ei se enää edes vaikuta minuun.

      Tuossahan se ongelma onkin, että kun hänessä on myös paljon hyvää. Ja totta puhuen, koska en tunne itseäni, mistä edes tiedän, kuinka oikeassa hän on minusta. Ehkä täysin oikeassa. Jos olen kamala ihminen, ymmärrän, että hänellä on vaikeaa kanssani, vaikka hänen valitsemansa metodit ovatkin olleet täysin järjettömiä ja aikanaan aivan ylimitoitettuja lapselle. Ehkä minä oikeasti ansaitsin sen, en todellakaan tiedä. Ei itseään osaa niin hyvin arvioida varmaan kukaan, enkä ainakaan minä.

      Vanhempani varmasti kestäisivät poissaoloni, mutta he olisivat onnettomia, enkä minä kestäisi sitä. Asuin joskus nuorena vuoden poissa Suomesta ja vaikka se oli elämäni parasta aikaa, syyllisyys oli aivan musertavaa. Eivät he varsinaisesti syyllistäneet minua, mutta tiesin silti, miltä heistä tuntuu. En yksinkertaisesti voi tehdä niin heille, olen ainoa lapsi ja pidän sitä velvollisuutenani olla heidän apunaan ja tukenaan heidän vanhetessaan. Mutta olen yrittänyt valmistella heitä siihen, että lähtisin edes muutamaksi kuukaudeksi. Jo se olisi todella hienoa. Kyllä he haluavat minun olevan onnellinen, mutta he haluavat minun olevan onnellinen niin, että myös he ovat onnellisia. :)

      Tuo on kyllä totta, että minua pelottaa ajatus siitä, että olisin onnellinen. Se tuntuu väärältä ja pelottavalta. Haluaisin oloni parantuvan neutraaliksi, mutta onni tuntuu uhkaavalta ja aivan liian epävarmalta.

      Kai minä tarvitsenkin apua, mutta minulla on niin monta syytä olla sitä hakematta. Enkä tiedä pystynkö edes. Lääkitys pelottaa ainakin tällä hetkellä hirveästi, siitä en tiedä... Ehkä sitä olisi silti syytä kokeilla.

      Et millään tavoin pahoittanut mieltäni, olen kuullut niin kaikenlaista, että minulla on paksu nahka. Etkä sanonut mitään, mistä kukaan loukkaantuisi. :)

      Poista
  5. Oothan tietoinen, että on olemassa myös erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen mielenterveyspalveluja joissa pääsee psykoterapeutin juttusille ihan ilman lääkärin lähetettäkin. Ja saa itse valita kauanko käy. En tiiä missä asut, mutta ainakin Valkonauhaliitto sellaista järjestää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa en ollut koskaan tuollaista kuullutkaan! Kiitos vinkistä!

      Poista
  6. Hei!

    Minkä ikäinen olet?
    Muuta pois kotoa (mieluiten toiseen kaupunkiin), etsi työ, matkustele, mene terapiaan (jonka VOI keskeyttää koska tahansa omasta halustaan) ja tule onnellisemmaksi ihmiseksi.
    Kuulostaa siltä, että sinun on tartuttava toimeen, elettävä itsellesi ja lopetettava uhrina oleminen - katse eteenpäin!
    Laihis on viimeinen asia jota sinun pitäisi nyt miettiä.

    Voimia ja tsemppiä! Toivottavasti voimme lukea positiivisesta kehityksestä blogistasi myöhemmin. Jos tätä samaa on vuoden päästä, niin alistut omasta tahdostasi nykyiseen elämääsi.

    Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 32.

      Jos pystyisin niin vain muuttamaan kaiken, niin eihän minulla mitään ongelmia olisikaan. Tätä on jatkunut jo vuosikausia, joten ehkä minä sitten olen valinnut tämän kaltaisen elämän.

      En minä halua olla ihminen, joka elää itselleen, haluan auttaa ja huolehtia vanhemmistani. Haluaisin vain päästä eroon tästä ahdistuksesta ja ongelmistani ja löytää jonkinlaisen keskitien noiden välillä. Saada jotain itsellenikin, mutta olla silti hyvä tytär.

      Laihtuminen on minulle niin tärkeää niin monesta syystä, etten osaa edes kuvailla sitä. En rehellisesti sanoen usko, että voin olla onnellinen ja muuttaa elämääni ellen onnistu laihtumaan, minun päässäni ne ovat kytköksissä toisiinsa hyvin vahvasti. Ja niinhän sitä sanotaan, terve keho, terve mieli...

      Kiitos tsempeistä! :)

      Poista
    2. Niin, on minulla oma asunto, toisessa kaupungissa ja pääosin asunkin siellä.

      Poista
  7. Moix,

    sinä tiedät, mitä mieltä minä olen tuosta terapiaan menosta. :) Ja lukiessani noita syitä, joiden takia et sinne halua mennä olen entistä vakuuttuneempi, että sinun sinne pitäisi mennä. Terapiassa ei väkisin yritetä muuttaa ihmistä minkäänlaiseksi. Esim. minä olen edelleen aivan yhtä negatiivinen kuin aiemminkin, mutta nyt osaan olla suuntaamatta kaikkea sitä negatiivisuutta itseeni. Toisaalta sitten kun pää on hieman enemmän järjestyksessä, niin joihinkin asioihin, joista ennen veti pahimmat negistelyt, ei enää kiinnitä niin paljon huomiota. Terapia toimii mun mielestä jotenkin niin, että kohdistamalla täysi huomio itseen terapiakäynneillä, vapautuu jossain vaiheessa energiaa suunnata katse itsen ulkopuolelle, mikä helpottaa sitä itseen liittyvää kipua. Mutta yhtä kaikki, sinä, kuten minäkin, olet luultavasti sillä tavalla "vioittunut", että mitään vaaraa yltiöoptimistiksi muuttumisesta tuskin on. :D

    Ja mitä tulee noihin YTHS:n arviokäynteihin, niin siellähän ei terapeuttia juuri pääse valitsemaan. Pitkään terapiasuhteeseen ryhdyttäessä pitää tietysti valita terapeutti niin, että hänen kanssaan synkkaa.

    Ja mitä tulee äitiisi. Et varmasti edes käsitä, miten kaamealta meistä ulkopuolisista tuntuu lukea äitisi käytöksestä. Tuollainen ei totisesti ole normaalia. Ja arveletko, että pystyt koskaan olemaan sellainen "hyvä tytär" kuin äitisi haluaa? Eli olisiko syytä miettiä, että onko tärkeämpää yrittää saavuttaa vanhempiesi odotukset, joita et ainakaan kirjoitustesi perusteella ole kyennyt täyttämään (eikä todellakaan tarvitsekaan, lapset eivät ole vanhempiensa jatkeita, vaikka monet vanhemmat niin tuntuvat ajattelevan) vai yrittää täyttää sitä omaa sisäistä kaipaustasi, mikä kirjoituksistasi heijastuu?

    Tuli taas suoraa ja sekavaa tekstiä, koska ajatukseni laukkaavat nopeammin kuin kädet kirjoittavat, mutta pointtini on se, että et selvästikään kykene saavuttamaan tuota toivomaasi neutraaliuden tasoa omin voimin, koska jos voisit, niin olist sen jo saavuttanut, vaan tarvit apua. Apua, ystävä hyvä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän. :) En minäkään usko ihan hirveän positiiviseksi muuttuvani edes pahimmanlaatuisella aivopesulla, mutta ajattelin, että jos se on ongelma, etten halua muuttua kaiken tavoin, ainoastaan osittain.

      Minun on aina ollut hirveän vaikea arvioida äitiäni, koska hän on niin äärimmäinen ihminen. Myös hyvässä, ei yksin pahassa. Mikä tekee tilanteestani erityisen ongelmallisen, koska jos hän olisi vain niitä negatiivisia asioita, kaikki olisi helpompaa, mutta kun hän ei ole. Hänessä on niin paljon myös hyvää. En usko, että voin koskaan olla sellainen kuin hän haluaa tai edes lähelle, mutta toivoisin oppivani olemaan edes parempi. Tunnen olevani hänelle velkaa ja että on minun tehtäväni tehdä hänet onnelliseksi. Vaikka tiedän, etten pysty siihen. En pyytänyt syntyä, mutta pilasin silti hänen elämänsä ja se tuntuu pahalta. Toivoisin, että voisin korvata sitä edes hiukan.

      Tiedän, etten voi muuttua ilman apua. Mutta kyse onkin siitä, miten hyvin selviydyn ilman apua. Toivoisin niin pääseväni takaisin siihen turtaan tilaan, jossa ennen elin, mutta ehkä se on mennyttä ja nyt pitää löytää uusia selviytymiskeinoja. Kun vain ajatus terapiasta ei olisi niin hirveän pelottava! :/

      Poista
  8. Ihan samaa tarkoitin itsellesi elämisellä kuin Tallis - että et sinä koskaan voi äidillesi olla hyvä tytär, parempi olisi elää omaa elämää ja päästä irti riippuvuussuhteesta. Usein ainoan lapsen tai tyttären vapaus koittaakin vasta äidin kuoleman jälkeen. Kokeile räpiköidä omillesi, niin ehkä huomast ettei maailma siihen kaadu. Paino-ongelma on vain oire, ei syy.
    Hali!!!!

    Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä pointtinne, mutta hän on äitini. Ja hänessä on niin paljon hyvääkin. Ja minulla on toinenkin vanhempi. Ja he ovat kaikki, mitä minulla on, ainoat ihmiset elämässäni, ainoat sosiaaliset kontaktini. Vaikka joskus on vaikeaa, en minä selviytyisi ilman heitä, he ovat syyni elää. En minä halua päästää irti, minä haluan saada hyvän suhteen äitiini. Ja paljolti minulla onkin hyvä suhde häneen, hänessä vain on sen vastineeksi yhtä suuret huonot ominaisuudet, kuin hyvätkin. Tämä kaikki on niin monimutkaista...

      Hali myös sinne! :)

      Poista
  9. tarapiaan hakeutumisessa - lääkärille menemisessa, se ensimmäinen askel on pahin. sen jälkeen se askel askeleelta alkaa helpottamaan.

    kaikkein pahinta on sanoa äänet, mä-tarvitsen-apua.

    monesta paikasta saa maksutonta keskusteluapua tai vertaistukea, joskus sitä kautta on helpointa lähteä liikkeelle.

    eikä ihmiten erilaisia tilanteita voi verrata toisiinsa. on erilaisia elämiä, erilaisia kohtaloita ja erilaisia tilanteita. jokainen tarvitsee apua yhtä kipeästi selviytyäkseen siinä o-m-a-s-s-a elämässään.

    tsemppiä sinulle tyttö <3 ja rohkeutta matkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltä minustakin tuntuu, että jos vain jotenkin saisi alun... Mutta se tuntuu niin ylivoimaiselta, kertoa jollekin ihan vieraalle, jollekin, jota jo valmiiksi pidän itseäni niin paljon parempana, että minulla on suuria ongelmia. Luulen, että voisi olla hyvä idea aloittaa jostain muualta kuin lääkäristä, en itse asiassa edes tiennyt, että on muita vaihtoehtoja.

      Kiitos! :)

      Poista
  10. Äidissäni on samoja piirteitä kun äidissäsi: läheisriippuvainen, eläminen lasten kautta, takertuminen jne.
    Muutin kotoa toiselle paikkakunnalle ja laihduin 20kg.
    Nyt näemme harvoin ja hän on ymmärtänyt että minulla on oma elämä. Edelleen hän on mustasukkainen ystävistäni ja poikaystävästäni. Sairasta, mutta totta.
    Räpistele omillesi, laihdut ja löydät rakkauden.
    Kokemuksen syvällä rintaäänellä.
    Hyvää kesän jatkoa! Tsemppiä! Tiesi onneen ei tule olemaan helppo, mutta ei mahdoton.

    Loppukevennys: Pessimisti ei pety ;) (mottoni, melankolinen kun olen, perusluonne monella, ei kaikkien tarvitse olla positiivisia tahi tekopirteitä 24/7)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä, joilla on haastavat vanhemmat, taitaa olla aika paljon. :/ Minä tosin olen meistä se läheisriippuvainen, jos siis termin ihan virallista merkitystä ajatellaan. Olen sikäli tyypillinen alkoholistin lapsi. Ei minua haittaa olla hänelle tärkeä, mutta joistain negatiivisista puolista olisi kyllä kiva päästä eroon.

      Toivon laihtuvani ja voivani paremmin, mutta parisuhde ei kyllä ole missään olosuhteissa minulle mahdollinen. Mutta se on ihan ok, minulle riittää, jos joskus olen suunnilleen normaalissa painossa ja pääsisin tästä ahdistuksesta eroon. :)

      Kuulostaa hyvältä motolta. :) Ja niinhän se onkin, se minustakin on yksi negatiivisuuden hyvistä puolista. :)

      Kiitos kannustuksesta ja hyvää kesää myös sinne! :)

      Poista
  11. Terapiasta voi pitää sovitusti pitkiäkin taukoja.
    Se, että äitisi uhkaa itsemurhalla on jotain käsittämätöntä ja kuvastaa hänen epäasianmukaista tapaansa toimia. Ja muista, että vaikka hän sen toteuttaisi, vaikka tuskin toteuttaa, syy ei ole missään muotoa sinun.
    Tuntuisi, että sinun olisi hyvä hakeutua hoitoon ja saada enemmän omaa elämääsi itsellesi ! Kyllä sitä löytyy, kun kuulostetelee ja omille tarpeilleen on lupa olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok... Luulin, että se on aika intensiivistä, mutta ei kai sitten.

      Äitini on äärimmäinen ja dramaattinen ihminen. En usko, että hän toteuttaa uhkauksiaan, varsinkin, koska hän on uhkaillut jo vuosia. Eikä se enää heilauta minua suuntaan tai toiseen, mutta lapsena se oli aika vaikuttava uhkaus.

      Olen kyllä ihan hirveän kiinni vanhemmissani, mitä vaikeuttaa entisestään se, ettei minulla ole ketään muutakaan. Tarvitsen edes jonkinlaisen ihmiskontaktin ja ainoa vaihtoehto nykyisellään on vanhempani. Mikä olisi ihan ok, jos äitini olisi vain niitä positiivisempia puoliaan. Kai jotain muutosta täytyisi saada aikaan, se on vain niin vaikeaa...

      Poista
  12. Voi J.B!

    Tekstiäsi lukiessa minut valtaa halu istua kanssasi alas ja jutella pitkään, ottaa ehkä hartiasta kiinni ja sanoa suoraan: Elämä, jota elät, ei ole elämää. Ihmisen ei kuulu kärsiä jatkuvasti, eikä päivien tule olla täynnä häpeää ja surua. Sinä saat olla onnellinen, ja vaikka et selvästikään siihen enää itse usko, se on mahdollista.

    Et ole vanhemmistasi vastuussa, vaikka selvästi koet niin. Se on ihailtavaa ja enkä neuvokaan sinua hyvlkäämään heitä, mutta äitisi seura ei selvästikään tee sinulle hyvää. Et ole hänelle velkaa mitään, eikä sinun tarvitse olla tai tehdä mitään hänen vuokseen. Se on vaikea ajatus sisäistää ja toteuttaa, mutta se on totta. Äitisi ei saa tehdä sinulle pahaa.

    Olen ammatiltani lääkäri, ja minua mietityttää kovasti, miksi ihailet ammattikuntaani niin suuresti. Kyse on varmasti joistain ominaisuuksista, joita koet että sinulla ei ole? Mitä ne ovat? Tapaan usein asiakkaita, jotka eivät tajua tarvitsevansa apua. Mielestäni sinä olet yksi heistä. On hienoa, että tavallaan myönnät avuntarpeesi ja osaatkin hyvin eritellä tunteitasi ja ajatuksiasi. Ulkopuolisena kuitenkin olen sitä mieltä, että kuvasi maailmasta, itsestäsi ja oikeuksistasi on pahasti vääristynyt. Ammattimainen ja taitava terapeutti ei yritä saada sinua väkisin muuttumaan, vaan haluamaan muutosta. Voisit terapian myötä löytää aivan uusia asioita, joita haluta ja joista unelmoida, ja jotka ovat sinulle mahdollisia. Asioita, joihin sinulla on oikeus. Olet saattanut joutua työskentelemään terapeutin kanssa, joka ei sovi sinulle. Parhaimmillaan terapia voi kuitenkin mullistaa elämäsi, tai pikemminkin auttaa SINUA mullistamaan sen.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia ottaa pieniä askelia. Vaikka pienetkin askeleet tuntuvat nyt raskailta, olen varma, että sinussa on voimaa joskus vielä ottaa suuria harppauksia! Sinun ei tarvitse kuitenkaan selvitä yksin. Sinä tarvitset apua ja siihen sinulla on kaikki oikeus.

    Maare

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! En oikein tiedä, miksi minulla on niin kurja olo, ei minulla ole siihen mitään kunnollista syytä. Olen toki yksinäinen ja elämäni on aika tapahtumaköyhää, mutta ei minulla ole mitään varsinaista hätääkään. Kaikki ihan pikku jututkin vain tuntuu niin ylivoimaisilta ja toivottomilta. Onni tuntuu minulle lähes abstraktilta asialta, minulle riittäisi jos en olisi onneton ja ahdistunut.

      Teini-iässä olin aivan hirveä, enkä muutenkaan ole koskaan osannut olla hyvä tytär, joten ajattelen ihan järjelläkin olevani velkaa vanhemmilleni. Tunnen siitä ihan mieletöntä syyllisyyttä. Mutta tiedän myös, että tunnetasolla tunnen aivan liian suurta vastuuta ja velvollisuutta heitä kohtaan. Ajattelen, että oli tavallaan hyvä, etten voinut saada omaa perhettä, koska sitten en olisi pystynyt pitämään huolta vanhemmistani. Tiedän, ettei se ole ihan normaalia ajattelua, mutta siltä minusta silti tuntuu. Minusta tuntuu, että jos autan heitä vanhoina, niin etteivät he joudu vanhainkotiin tms., voin hyvittää edes jotain. Ja tunnen itseni hirveäksi ihmiseksi, koska pelkään sitä niin kovasti. Olen nähnyt mitä se voi olla pahimmillaan, jos he sairastuvat esimerkiksi dementiaan tai vastaavaan ja koska he ovat ainoat ihmiset elämässäni, se tulee olemaan vaikeaa.

      En oikein ole varma, mistä ihailuni lääkäreitä kohtaan johtuu. Te olette kai ainoa ammattikunta, joka ihan oikeasti muuttaa maailmaa ja tekee jotain tärkeää; pelastaa henkiä. Olisin niin kovasti halunnut olla lääkäri itsekin. Kai ajattelin, että jos olisin, niin silloin minäkin olisin joku. Nyt minusta tuntuu, etten ole mitään tai kukaan, en minkään arvoinen. En tiedä olisinko siltikään tuntenut itseäni merkittäväksi, vaikka minusta olisikin tullut lääkäri, kai siihen tarvitaan muutakin kuin ammatti. Mutta siitä huolimatta lääkärit ovat minulle suunnilleen yli-ihmisiä.

      Kai minä tarvitsen apua, mutta sen myöntäminen jollekin vieraalle tuntuu silti aivan mahdottomalta tehtävältä, niin sanoinkuvaamattoman nöyryyttävältä. Ehkä joskus pystyn siihen, mutta en rehellisesti sanoen ole varma, pystynkö koskaan. Tiedän, että kuulostaa siltä, kuin vain keksisin tekosyitä, mutta joskus joudun uusimaan kirjastonkirjojakin kuukausikaupalla, koska en vain pysty palauttamaan niitä, vaikka kirjasto näkyy ikkunastani. En tiedä miksi.

      Mutta toivon, että suunta on parempaan. Olen aina ajatellut, että jos vain laihtuisin, sitten kaikki olisi paremmin. Toivon enemmän kuin koskaan, että se on edes jossain määrin totta.

      Kiitos kannustuksesta! :)

      Poista
  13. Kuinka usein sinä oikein olet siellä vanhempiesi luona? Joskus olen saanut kuvan että olisit siellä melkein joka viikonloppu... ihan oikeastiko? Miksi ihmeessä, jos se on tuollaista? Olisiko jo aika katkaista napanuora... vaikka se vaikeaa olisikin. Vaikeaa se on monille muillekin, mutta joskus se on kaikkien tehtävä, ja yleensä hyvissä ajoin ennen sitä kolmeakymppiä. Ainakin omalla kohdallani suhteeni vanhempiini parani roimasti, siis oikeasti ihan uskomattoman paljon, siinä vaiheessa kun aloin elää omaa elämääni ja annoin myös heidän alkaa elää omaa elämäänsä, johon ei enää aikuiset lapset kuulu JOKA päivä tai viikko. Siitä vasta lähti se muutos, kun he alkoivat kohdella minua kuten ketä tahansa aikuista eikä kuten jotain teiniä jonka nukkumaanmeno- ja heräämisajoista voi raivota.

    VastaaPoista
  14. Vastaa nappula ei nyt toimi, joten vastaan viimeisimmälle anonyymille tähän:

    Kyllä, melkein joka vkl. Ei se aina ole tuollaista ja vaihtoehto on pahempi; en kestä olla aina ihan yksinäni. Minulla ei ole muita sosiaalisia kontakteja ja asunnossani ei ole mitään tekemistä, joten en kestä olla siellä viikonloppuisin. Minulla on paljon pahempi olo, jos jään sinne. Kestän mieluummin raivoamisen kuin jatkuvan yksinolon.

    On meidänkin suhteemme parantunut ihan valtavasti sen jälkeen, kun aikanaan muutin kotona, mutta vielä on joskus vaikeaa. En taida olla kykenevä katkaisemaan napanuoraa, en osannut aikuistua niin kuin normaalit ihmiset. Tiedän kyllä, että se on sairasta, mutta tämä on minun "oma" elämäni, muuta ei ole.

    VastaaPoista