torstai 9. elokuuta 2012

Normaali?

Käytän paljon sanaa normaali -tai oikeammin epänormaali- puhuessani itsestäni ja ajattelin tarkemmin kirjoittaa tästä aiheesta. En muista olenko mitään erityistä postausta tästä kirjoittanut aiemmin, mutta olen puhunut tästä useammassa yhteydessä. En edes tiedä, millainen on normaali ihminen; ehkä sellaista ei ylipäätään olekaan, mutta olen aina kuitenkin kokenut olevani niin perustavanlaatuisesti epänormaali tai ainakin erilainen kuin muut. Se on kai tavallaan narsistinen tapa ajatella, mutta en minä koe olevani ainutlaatuinen tai erityinen, vaan omituinen ja erilainen kuin muut, ne normaalit ihmiset.  Olen aina pitänyt epänormaaliuttani yksinomaan huonona asiana, olen toivonut olevani kuin muutkin.

Joskus minusta tuntuu, että minun aivoni toimivat jotenkin eri taajuudella kuin muiden, että reaktioni ja tunteeni ja ajatukseni jotenkin poikkeavat muiden vastaavista. Kuin aivoni olisivat jotenkin poikkeavasti viritetyt, kuin minussa olisi jotain vikaa. Huomaan itsessäni paljon samoja omituisia tapoja kuin vanhemmissani. En ehkä ihan lapsena kiinnittänyt tähän kovinkaan paljoa huomiota, mutta yläasteelle siirryttäessä se tuli selväksi, miten erilainen minä olen muihin nuoriin verrattuna. Vanhempani ovat myös aika tavalla omalaatuisia ihmisiä ja vaikka heillä on paljon ystäviä ja sosiaalista elämää, vietin lapsuuteni ja nuoruuteni pääasiassa aikuisten seurassa. Äitini myös piti minut todella tiukasti tynnyrissä, joten en saanut mennä minnekään iltaisin tai viikonloppuisin, mikä kasvatti eroa entisestään. Minun oli hyvin vaikea keksiä, mistä puhua ikäisteni kanssa ja huomasin jatkuvasti, miten erilaisia he ovat, kaikin tavoin. Minusta tuntui, että kaikki myös pitivät minua erilaisena, huonompana kuin muut. Osin siihen tietysti vaikuttaa sekin, että ison takapuoleni takia olin joka tapauksessa pilkan kohde ja sitä kautta erilainen, en tiedä kiinnittivätkö ihmiset edes huomiota luonteeseeni. Jo silloin yritin salailla todellista luonnettani, mutta toisaalta minusta tuntui, etten olisi osannut esittää olevani kuin muut, joten en edes yrittänyt. Mutta olin varovainen, yritin olla niin, ettei ihmiset huomaisi, miten erilainen olen.  Häpesin sitä etten ollut samanlainen kuin muut.

Kokemukseni omasta epänormaaliudestani on aika tavalla jatkuvaa, vaikken tietoisesti aina kiinnitä siihen huomiota. Se toimii molempiin suuntiin, joskus kuvittelen jonkun ihan normaalin asian kovinkin uniikiksi ja toisinaan taas luulen jonkin todella omituisen olevan ihan normaalia. Olen monta kertaa ollut niin yllättänyt, kun joku toinen on kertonut hänelle tapahtuneen jotain sellaista, jonka kuvittelin voivan tapahtua vain minulle. Varsinkin kaikki nolot jutut ja mokat tuntuu sellaisilta, ettei niitä voisi koskaan tapahtua kenellekään toiselle, että vain minä voin tehdä jotain niin typerää.  Minun kuvitelmissa muut ovat niin täydellisiä, hallitsevat itsensä täysin, eivät sano typeriä asioita eivätkä nolaa itseään. He eivät mene sanoissaan sekaisin, eivätkä kompastu nolon näköisesti, ja tietävät aina mitä sanoa. Tiedän, ettei se niin ole, mutta siltä minusta aina tuntuu.

Osa ongelmasta on siinä, ettei minulla ole normaalin ihmisen kokemuksia, jotka muodostavat normaalin elämän muille. Minulla ei ole ystäviä tai edes kavereita, en ole koskaan seurustellut, minulla ei ole lasta tai perhettä tai omakotitaloa ja autoa ja isoa lainaa. On niin monta normaalia asiaa, joita en ole kokenut; en ole koskaan syönyt oikeassa ravintolassa, enkä käynyt kahvilla oikeassa kahvilassa, enkä ollut piknikillä tai grillijuhlissa tai viettämässä mökkiviikonloppua kavereiden kanssa tai käynyt terassilla tai… No, varmasti suurimmalla osalla jokin näistä on kokematta, mutta ymmärtänette asian ytimen. En ole tehnyt paljoa mitään, vain ollut olemassa. Mikä on tietysti oma syyni, eikä oikeastaan edes omituisuuteni ydin.

Keskeistä on varmaankin pariutuminen ja kaikki siihen liittyvä. Minä en tiedä mitään sellaisista asioista ja tietämättömyyteni saa minut tuntemaan itseni friikiksi. En osaa edes arvata millaista se olisi, olla edes ihminen vastakkaisen sukupuolen silmissä, saati sitten tavalla tai toisella kiinnostava tai haluttu. Normaalille naiselle parisuhde on varmasti merkittävin ja keskeisin asia elämässä, minä en ymmärrä sitä edes teoriassa. Minä en ymmärrä, mitä he ajattelevat ja tuntevat, miten he ajattelevat. En osaa kuvitella heidän arkeaan tai millaista on elää parisuhteessa. En tiedä millaista mikään näihin asioihin liittyvä on. Se tuntuu niin kummalliselta, että jokin, mikä muille on niin tavallista, on minulle täysin käsittämätöntä. En osaa kuvitella, miltä naisesta tuntuu, jos joku on kiinnostunut hänestä tai jos joku haluaa seksiä hänen kanssaan. Olisi niin outoa, jos minulla olisi jotain, mitä joku haluaa, jos minulla olisi jotain annettavaa tai tarjottavaa. Jos olisin niin kuin muutkin. Jos menisin baariin ja joku tulisi juttelemaan. Jos joku haluaisi pettää vaimoaan kanssani. Jos joku olisi valmis sitoutumaan minuun, hankkimaan lapsen kanssani, luopumaan kaikista muista naisista (ainakin näennäisesti) minun takiani. Jos joku josta en yhtään tykkää, olisikin kiinnostunut minusta. Minusta tuntuu niin uskomattoman kummalliselta ajatella, että suurimmalle osalle naisista nuo ovat ihan tavallisia kokemuksia, etten osaa edes tarpeeksi korostaa sitä. Minusta ajatuskin kaikesta tuollaisesta tuntuu niin vieraalta. Kuin yrittäisi kuvitella miltä tuntuu olla kirahvi, syödä lehtiä puusta ja nukkua pitkän kaulansa kanssa... En pysty siihen, on mahdotonta asettaa itsensä niin vieraaseen osaan. Tuntuuko teistä muista taas päinvastoin oudolta, ettei joku kykene käsittämään näitä asioita ollenkaan? Tunnen pari naista, jotka usein kertovat, miten joku on heistä kiinnostunut ja se on niin outoa minulle! Kuin yrittäisi ymmärtää ihmistä, joka ei edes ole vain eri lajia, vaan eri planeetalta, eri maailmankaikkeudesta, paikasta, jossa kaikki on toisin! En tiedä, miten muut vanhatpiiat kokevat nämä asiat, en tiedä onko kokemuksemme miten yhteinen tai samankaltainen, tuntuuko nämä asiat heistäkin yhtä vierailta ja vaikeilta ymmärtää ja kuvitella. En tiedä, mutta tämä on yksi keskeisimmistä asioista, joka saa minut tuntemaan itseni niin perin pohjin erilaiseksi kuin muut, niin sanoinkuvaamattoman epänormaaliksi. Muuten olen aina ollut suhteellisen sinut rumuuteni kanssa, mutta tässä suhteessa häpeän sitä, erityisesti siksi, että kaikki minut tuntevat tietävät tilanteeni, että kuka tahansa vieraskin ihminen tietää ensi vilkaisulla näin henkilökohtaisia asioita minusta. Toivon, että laihduttuani olisin edes sen verran normaaliksi luettava, että tulisin vähän ”salaperäisemmäksi” tässä suhteessa, mutta se taitaa todennäköisesti olla turha toivo.

En myöskään oikein osaa kuvitella normaaleja ystävyyssuhteita tai ihmissuhteita ylipäätään. En voi vain mennä juttelemaan jonkun satunnaisen ihmisen kanssa; en voi luottaa siihen, että suustani tulee ulos jotain järjellistä. En pysty toimimaan ihmisten kanssa kuten normaali ihminen, en ymmärrä sosiaalisia normeja, enkä osaa jutella luontevasti tai olla heidän seurassaan luontevasti. Juuri muiden ihmisten seurassa tunnen olevani kaikkein omituisin, niin täysin eri planeetalta. Yksin ollessani voin joskus unohtaa outouteni, mutta muiden seurassa olen siitä tuskallisen tietoinen. Minulla oli nuorempana kavereita, mutta heidänkään kanssaan en koskaan ollut täysin luonteva. Olin aina varuillani, etten tekisi jotain todella omituista tai väärää, jotain mitä normaalin ihmisen ei kuulu tehdä. Minä en kai osaa olla ystävä, en osaa kuvitella millaista sen kuuluu olla. Paljonko siinä kuuluu antaa ja ottaa. Olin aina niin tietoinen itsestäni, minä aina ajattelin olevani niin erilainen ja omituinen. Tiedän, että minulla oli luotettavan ihmisen maine, että minulle voi kertoa mitä vain, eikä se leviä eteenpäin ja minä takerruin siihen, yhteen ainoaan faktaan itsestäni, joka ei ainakaan ollut negatiivinen tai omituinen piirre. Mutta miten suuri merkitys sillä oli… Pitivätkö he minua yhtä omituisena kuin pidän itseäni… Olen miettinyt paljon sitä, että miten normaali pitää olla, että muut eivät koe ko. ihmistä epämiellyttävänä, että ihmisestä jää positiivinen mielikuva… Kaikki vieras kuitenkin pääsääntöisesti koetaan epämiellyttäväksi.  En usko, että edes voisin koskaan saada aitoa ystävyyssuhdetta, koska en koskaan tunne itseäni samanlaiseksi tai samanarvoiseksi kuin muut. En voisi olla tasavertainen, olisin aina varuillani. Ja joka tapauksessa minulla ei ole nyt yli vuosikymmeneen edes ollut minkäänlaista kaveria tai muuta sosiaalista seuraa, mikä sekin tekee minusta epänormaalin.

Minulla kai normaali ihminen on sellainen, joka elää normaalin lapsuuden, ystävystyy koulussa ja onnistuu ylläpitämään nuo ihmissuhteet koko elämänsä, lähtee opiskelemaan, saa uusia ystäviä, löytää kumppanin, saa vakituisen työn, hankkii muutaman lapsen, ostaa omakotitalon ja elää normaalia elämää, lastensa ja puolisonsa ja ystäviensä kanssa. Harrastaa ja kokee asioita. Se on normaaliuden perusta minun näkökulmastani. Mutta siitä huolimatta minun epänormaaliuteni on syvemmällä, ei asioissa, mitä minulle tapahtuu tai mitä olen kokenut tai mistä jäänyt paitsi, vaan perusluonteessani. Minussa on perustavanlaatuisesti jotain outoa, jokin ei ole kuten pitäisi…

Minusta on aina tuntunut, että lihavuuteni on vain kaiken huippu, se vihoviimeinen asia, joka varmistaa, etten voi edes esittää olevani normaali. Siksi olen aina ajatellut, että jos vain laihtuisin, sillä olisi aivan valtava merkitys, koska pystyisin salaamaan outouteni paremmin, koska ihmiset eivät huomaisi minua yhtä paljon ja kiinnittäisi minuun yhtä paljon huomiota. Jos näyttäisin normaalimmalta, sisäinen epänormaaliutenikaan ei olisi niin näkyvää, sulautuisin paremmin joukkoon. Jos minä näyttäisin normaalimmalta, ehkä minä myös olisin ihan hiukan normaalimpi. Tai edes tuntisin itseni hivenen normaalimmaksi. Ehkä juuri siksi olen aina kokenut, että elämäni alkaa sitten kun laihdun. Se ei varmaankaan ole niin yksinkertaista, mutta edelleen vilpittömästi uskon, että elämäni muuttuu jos laihdun.

Toisaalta voisi kai kysyä, onko sillä niin väliä, miten normaali on? Miksi minua vaivaa oma epänormaaliuteni niin kovasti, miksi häpeän sitä niin paljon? Toisinaan en kai edes välitä, mutta useimmiten toivoisin olevani aivan kuten kaikki muutkin. Minusta tuntuu, että se tekisi elämäni helpommaksi ja ainakaan en aina tuntisi olevani ulkopuolinen. Jos olisin normaali, voisin elää kuin muutkin, tehdä samoja asioita kuin muutkin, ehkä jopa saada kavereita. Ja minulle se olisi myös kiinnostava kokemus, olla ihan täysin tavallinen, kuin muutkin, normaali. Ehkä minä annan niin sanotulle normaaliudelle liikaa painoarvoa, ehkä sillä ei oikeasti ole väliä. Mutta epänormaaliuteni on keskeinen osa minuuttani ja minulla on taipumusta selitellä sillä asioita tai viitata siihen itseäni selittääkseni. Se tekee elämästäni hankalaa ja sosiaalisista suhteista mahdottomia ja kaikkein pahimpana piirteenä, se tekee minusta jatkuvasti niin itsetietoisen. Se saa minut tuntemaan itseni huonommaksi ja vääränlaiseksi.

En tiedä selvensikö tämä mitään tai kiinnostiko edes ketään, mutta tulin itsetietoiseksi jatkuvasta itseeni viittaamisesta sanalla ”epänormaali” ja halusin selventää, miksi tunnen olevani niin erilainen kuin muut. Miksi minusta tuntuu siltä ja mitä se minulle tarkoittaa käytännössä…


20 kommenttia:

  1. Sorry, en jaksanut lukea koko tekstiä, mutta etkö voi mennä kahvilaan sisälle vai mikä on ongelma? Onhan tuo erikoista, mutta jos haluat muutosta, niin nuo asiat eivät kummoisia ole. Mene kahvilaan, tilaa kahvi, istu alas ja juo se. Tadaa! Tehty! :)

    Parisuhdeasiasta. Olethan nähnyt mallia vanhemmistasi ja heidän ystävistään - ja telkusta. Ei se niin vaikeeta voi olla.

    Tai sitten olet oikeasti todella friikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin toki, mutta mitä minä siellä yksinäni tekisin. Kahviloissa käydään kavereiden kanssa, se on osa sosiaalista elämää. Se oli vain esimerkki siitä, etten ole tehnyt mitään ihan normaaleja juttujakaan, ei minulla ole mitään erityistä halua mennä juuri kahvilaan. :)

      Niin, mutta ei parisuhdetta silti ymmärrä samalla tavalla katsomalla sitä ulkopuolelta, kuin jos voisi itse olla parisuhteessa. Kyllä se minusta on hyvinkin vaikeaa tv:n tai tuttavien perusteella osata kuvitella miltä se tuntuisi, jos jotain sellaista voisi tapahtua minulle. Toki minulla nyt jonkinlainen käsitys on, mutta oikeastaan tarkoitin sitä, että tämä on sellainen asia, joka muille naisille on hyvin keskeinen heidän elämässään, mutta ei kuulu millään tavoin minulle ja se erottaa minut hyvin suurella tavalla muista, ns. normaaleista ihmisistä.

      Mutta kyllä, kyllä minä olen oikeasti friikki. :)

      Poista
  2. Itseäni jäi mietityttämään se normaalius. Nykypäivänä kun tuntuu että kaikki on ihan normaalia. Ihan sama onko kirkuvan sininen tukka pystyyn laitettuna ja alasti ulkona, tuntuu että sekin on nykyään normaalia. Nyky-yhteiskunnassa on aika kivaa se, että voi olla oma itsensä. Mikset sinäkin antaisi itsellesi lupaa olla juuri sellainen kuin olet. Eiköhän se riitä. Se on mielestäni ihan hyväksyttyä ja normaalia.

    Ja tuosta kahvilasta. Voisitko ajatella, jonkin kahvilan sieltä paikkakunnaltasi ja mennä sinne nautiskelemaan jonkin hyvän kahvin ja pienen leivonnaisen kun 100kg alittuu? Se ei ole edes kallista, kun muistan ettet haluaisi niin tuhlata turhuuksiin :)

    en tietystikään houkuta ketään herkuttelemaan :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki muu on normaalia, paitsi tylsyys. Siltä minusta ainakin tuntuu. Nykyään saa olla ihan mitä tahansa, mutta tylsät harmaavarpuset ovat friikkejä.

      Kai minä en osaa antaa itselleni lupaa olla sellainen kuin olen, koska minä en pidä siitä, millainen minä olen. Haluaisin olla ihan toisenlainen. Mutta itseään on kovin vaikea muuttaa, vaikka haluaisikin.

      Voisin sen tietenkin tehdä, ei minulla siis ole mitään kahvilakammoa, tms., minä vain miellän kahvilat paikoiksi, joissa käydään ystävien kanssa. Mutta ehkä tämä on sellainen kokemus, joka minun pitäisi hankkia, jospa minä vaikka tykästyisin kahvilassa käymiseen. :)

      Poista
    2. Käyn itsekin usein kaupunkireissulla yksi kahvilassa ja aika monikin on siellä yksin mutta ehkä sama määrä myös jonkun toisen kanssa. Sinne vaan :)

      Poista
    3. No ehkä minunkin sitten pitäisi uskaltautua. :)

      Poista
  3. Olen sinua vanhempi, voisin ehkä olla jopa äitisi ikäni puolesta. Jotenkin sydäntä riipaisi, kun luin tekstiäsi. Asuisitpa lähellä, niin veisin sinut kanssani kahville ja syömään. Istuisimme rauhassa, juttelisimme ja söisimme hitaasti tai joisimme kahvia ja rupattelisimme. Ihan niin kuin teen omien lasteni(kaksi aikuista-tyttö ja poika- sekä alakouluikäinen kuopus). Tai niin kuin käyn kummilasten tai työkavereiden (sinun ikäistesikin) kanssa kahvilla. Älä sulje itseltäsi parisuhteenkaan mahdollisuutta. Minulla on tuttava, joka oli iältään n. 40 ja painoltaan 135 kg, kun hän alkoi ensimmäisen kerran elämässään seurustella. Nyt hän on ollut jo yli kymmenen vuotta onnellisesti naimisissa samaisen miehen kanssa. Yli nelikymppisenä hän laihdutti (ensimmäistä kertaa elämässään) ja sai painoa pois n. 70 kg painonvartijoissa.
    Niin hartaasti toivon, että valoa näkyisi elämässäsi muuallakin kuin onnistuneesti etenevässä painoprojektissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa kivalta. :)

      Parisuhde ei ole minulle mahdollinen, mutta se on sinällään ihan ok, olen aina tiennyt sen. Mutta inhoan sitä, miten epänormaaliksi kokemattomuuteni saa minut tuntemaan itseni ja mitä oletan muiden ajattelevan minusta sen perusteella. Se saa minut tuntemaan itseni typeräksi lapseksi aikuisten joukossa ja lisää epävarmuuttani entisestään.

      Toivon todella itsekin, että tunnen oloni paremmaksi jossain vaiheessa. En edes tiedä, miten olen päätynyt näin pohjalle, mutta pakko täältä jotenkin on ylös päästä. :) Toivottavasti mieliala paranee painon laskiessa, ainakin olen aika lailla sen varaan laskenut koko elämäni!

      Kiitos! :)

      Poista
  4. Hälyttävältähän tuo tilanteesi kuulostaa. Oletko hakenut ammattiapua?
    Siinä mielessä olet "normaali" (miten se nyt sitten määritelläänkään),
    että ajatuksesi pyörivät vain oman itsesi (ja kuvitellun tai todellisen omituisuuden) ympärillä. Jos koet sen valaistumisen, että suurin osa ihmisistä on inhimillisen itsekeskeisiä, niin ehkä pystyt ymmärtämään myös sen, että ei kukaan muu kuin sinä jaksa märehtiä oletko sinä samanarvoinen tai huonompi kuin joku muu. Kaikilla on liian kiire miettiä omia asioitaan - onko oma tukka hyvin, mitä tuo toinen nyt minusta ajattelee ja näkikö kukaan, kun kompastuin portaissa.
    Kuulostaa karmealta, että olet sulkenut itsesi rakentamaasi vankilaan. Mutta ehkäpä se on vapaaehtoista ja saat jotain omituista tyydytystä velloessasi omassa itsessäsi tai itsesäälissä - jos näin ei ole ja kärsit tilanteestasi, niin hae ihan oikeasti apua.
    Minä kärsin huonosta itsetunnosta, joten ymmärrän osittain sinua. Mutta sen olen onneksi tajunnut ettei maailma ja muut ihmiset pyöri minun ympärilläni kiinnittämässä huomiota jatkuvasti läskeihini, huonouteeni tai mihinkään muuhunkaan.
    Toivon sinulle onnea painonpudotukseen, vaikka ei se taida valitettavasti ihmistä sisältä muuttaa. Mutta toivottavasti se tuo sinulle roppakaupalla itsetuntoa ja sitä myötä muuttaa asennettasi.
    Vaikuttaa vahvasti siltä, että olet jo päättänyt, että olet yksin lopun ikääsi. Noin vahvaa vakaumusta on kenenkään (myös itsesi) vaikea horjuttaa - varsinkin, jos sulkeudut omaan itseesi ja neljän seinän sisälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä sen ymmärrän, että ihmisillä on parempaakin ajateltavaa kuin minä. Mutta tarkkailenhan minäkin muita ihmisiä, mitä tekevät ja miltä näyttävät ja miten elävät, joten kai joku toisinaan minuunkin kiinnittää huomiota ja huomaa, miten omituinen olen. Läskini ihmiset ainakin huomaavat, koska toisinaan saan kuulla siitä vinoilua. Ja sen ainakin niiltä ajoilta muistan, kun itsellä oli kavereita, että yleisin puheenaihe oli muut ihmiset! Siitä on toki kauan aikaa, mutta tuskin ihmiset niin kovasti ovat muuttuneet!

      Mutta olen kyllä onnistunut rakentamaan itselleni melkoisen vankilan oman mieleni sisälle. Osa minusta kai ei haluakaan ulos, koska tuttu on aina turvallista ja olen tottunut tähän, mutta en minä näinkään haluaisi elää. Minusta tuntuu, että koska lihomisella oli niin valtava vaikutus minuun, myös laihtumisella olisi. Toivon, etten ole väärässä.

      Kyllä minä kovasti toivoisin, että voisin vielä joskus saada kavereita, mutta en rehellisesti sanoen pidä sitä kovinkaan todennäköisenä. En vain osaa jutella ihmisten kanssa ja ihan automaattisesti ajattelen, ettei minuun kukaan haluaisikaan tutustua, joten en edes yritä ja olen kuitenkin jo ollut niin pitkään ihan täysin kaveriton, että sekin on vaikuttanut minuun. Ja ei minua täältä kotoa ainakaan tule kukaan kaveriksi pyytämään. Mutta katsotaan nyt, miten mahdollinen laihtuminen vaikuttaa siihenkin.

      Poista
  5. Mun on kans pakko ottaa tuohon kahvila-asiaan kantaa. Mä nimittäin rakastan sitä, että lähden ihan yksin kaupungille, kiertelen vähän kaupoissa ja sen jälkeen saan istahtaa johonkin kivaan kahvilaan ihan itsekseni ja yksin. Ihanaa tilata joku ihana pieni suolapala ja kuppi kahvia, nautiskella siitä kaikessa rauhassa ja katsella ohikulkevia ihmisiä täysin omissa ajatuksissaan. Kenenkään kanssa ei tarvitse puhua. Se on ihanaa!
    Tosin mä olen tosi sosiaalinen ihminen ja mulla on runsaasti kavereita. Tykkään käydä kahviloissa tai ravintolassa myös kavereiden kanssa, mutta yksin se on silkkaa luksusta arjessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen jotenkin niin kauhean itsetietoinen sellaisista asioista, jotka minun mielessäni on seurassa tehtäviä asioita, etten koskaan edes yritä sellaisia yksin. Silloin aluksi, kun ei enää ollut kavereita, oli todella vaikeaa tehdä mitään yksin, vaikka käydä ostoksilla tai muuta. Tietysti kaikkeen sitten tottui, varsinkin välttämättömyydet piti hoitaa, mutta sellaiset asiat, joita ei ole pakko tehdä, jätin muitta mutkitta elämästäni pois. Minusta tuntuu, että jos menisin yksin, kaikki ajattelisivat, ettei minulla ole ketään, kenen kanssa mennä. Ehkä olisi eri asia, jos se ei olisi totta. Mutta kai sitä sitten pitää kokeilla. :)

      Poista
  6. Tohon
    "Ja ei minua täältä kotoa ainakaan tule kukaan kaveriksi pyytämään."
    lauseeseen kommentoin:

    Täällä on varmasti useampikin lukija, jotka tulee sua ovelta kaveriksi pyytämään! :D
    Nythän on vaan kyse siitä, että haluat pysyä anonyymina, joten se hankaloittaa hommaa tosi paljon.

    Sä oot kuitenkin kova käyttäämään nettiä, joten sulla on ihan hyvät mahdollisuudet tutustua ihmisiin netin kautta. Kirjottaminen antaa sulle aikaa miettiä seuraavaa lausettasi, joten sun ei tarvitse miettiä että sanotko jotain väärin :)

    Ihanaa jos pystyisit menemään yksinkin kahville! :) Istuisit siellä, katselisit ihmisiä, ja huomaisit että jokainen on erilainen. Ei tässä maailmassa taida samanlaisia löytyäkkään, ellei näitä massateinejä ota huomioon ;D

    Kirjoitit, että olet aina viettäny aikaasi enimmäkseen aikuisten kanssa. Ehkä sulle sopis paremmin iäkkäämpien ihmisten seura? Tiedän, ettet tykkää puhua ihmisille, mutta jos millään pystyisit vaikka menemään vapaaehtoisena silloin tällöin vaikkapa vanhustenkotiin juttelemaan vanhuksille? Saisit hyvää harjoitusta ihmisille puhumisessa. Muutenkin mun mielestä vanhuksille on helpompi puhua, eikö? :)

    Uusimmassa MeNaiset-lehdessä oli muuten juttua sisäänpäin kääntyneistä ihmisistä. En tiedä onko se sulle oikea määritelmä, mutta mä tulin ainaski heti ajatelleeks sua. Ja se juttu ei siis millään tapaa ollu negatiivinen, vaan selitti vaan vähän sellaisen ihmisen ajatusmaailmaa jne...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kyllä. :) Olen joskus katunutkin, että tein sen päätöksen, että lähdin tälle nolostuttavan rehelliselle linjalle ihan siksi, että nyt en voi tavata niitä ihania ihmisiä, joihin olen tätä kautta "tutustunut", mutta sille ei nyt enää voi mitään.

      Kai minun täytyy uskaltautua käymään kahvilassa. :) Kerron sitten, kun se on tehty.

      Olen itse asiassa useammankin kerran harkinnut jonkinlaista vapaaehtoistyötä vanhuksien parissa, koska tulen tosiaan hyvin heidän kanssaan toimeen ja he yleensä ihan pitävätkin minusta. Jotenkin sekin on vain jäänyt, kun olen niin kamalan saamaton, mutta täytyisi tosiaan ihan vakavissaan ottaa siitä selvää.

      Voi olla, että olen aika sisäänpäinkääntynyt ja kieltämättä olen myös aika itsekeskeinen, varsinkin nykyään, kun kaikki ajatukset pyörii itsessä. Siitä pitäisi oppia eroon, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty...

      Poista
  7. Moikka! En ole pitkään aikaan vieraillut blogissasi, ja nyt piti lukea yhdeltä istumalta kaikki nettitaukoni aikana postattu läpi... kommentoitavaa olisi vaikka joka postaukseen, mutta jospa nyt pysyttelen ihan tässä uusimmassa vain. :)

    Pakko ihan ekana tarttua tuohon kahvila- ja ravintola-asiaan, kuten muutkin näyttivät tehneet... se tosiaan kuulostaa aika erikoiselta, juuri siksi kun sen voisit tehdä vaikka ihan itsekin. Ymmärrän kyllä, että pointtisi ei ollut se että siinä kahvilan sisällä käynnissä olisi jotain huikean erikoista, vaan että sinulla ei ole kaveripiiriä jonka kanssa tuollaisia tavallisia asioita voisi tehdä... mutta eikö se olisi kuitenkin jotain vaihtelua kotona istumiseen? Etkö muuten käy koskaan edes vanhempiesi kanssa ravintolassa syömässä tai kaupungillakäynnin ohessa kahvilla? Etkä edes matkustellessa (minulla on käsitys että olet jonkin verran matkustellut tai ainakin asunut ulkomailla)? Ehdotus: seuraavan kerran kun jommalla kummalla vanhemmistasi on syntymäpäivä tai jokin muu merkkipäivä, tai vaikka äitienpäivä, valkkaa joku kiva ravintola ja vie heidät syömään. :) Kahviloissa istuskelee ihmisiä yksin aina, ja itsekin käyn kyllä kahvilla yksin usein, just silloin kun olen kaupungilla ja tekee mieli leputtaa jalkoja ja levätä hetki. Ravintolassa minäkään en tykkää yksin käydä, mutta kahvila on asia ihan erikseen.

    Jos joskus tulet pääkaupunkiseudulle, lupaan tarjota kahvit jossain kivassa kahvilassa. Tiedän, ettet halua tavata ihmisiä tätä kautta, mutta jos joskus muutat mielesi niin tarjous on voimassa. :)

    Ja sitten tuosta normaaliudesta. Minä en usko, että sellaista onkaan kuin normaali. Tai ehkä se on sitten olemassa jonkinlaisena ideaalina ja keskiarvojen summana, mutta ei kukaan ole oikeasti normaali. En minäkään ole tyytyväinen elämääni enkä onnellinen, mutta se ajatus tuntuu elämäänikin ahdistavammalta, että täytyisi yrittää pyrkiä johonkin ihmeelliseen normaaliuteen. Tietysti haluaisin joitain niistä asioista, joita yleisesti kai pidetään normaaleina, mutta en siksi että ne ovat normaaleja, vaan siksi että haluan niitä oikeasti. Normaaliuden käsitteeseen littyy aina jonkinasteinen itsensä vertaaminen muihin, ja onko se nyt oikeasti kannattavaa? Elämä on aika ainutlaatuinen juttu kuitenkin.
    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Maria! Voi, toivottavasti ei ollut kauhean raskasta luettavaa. :)

      Olisihan se vaihtelua, mutta koen sen jotenkin kovin paljastavaksi tekemiseksi, ihan kuin jos vaikka menisi elokuviin yksin, niin kaikki ajattelisi, ettei minulla ole ketään, kenen kanssa mennä. Mikä ei kai haittaisi, ellei se sattuisi olemaan totta. Mikä on aika typerää ajattelua. Lisäksi olen ylipäätään kovin tietoinen syömisestä julkisella paikalla ylipainoni takia. Mutta täytyy tosiaan kokeilla. :)

      Ei minun vanhempanikaan koskaan käy missään tuollaisessa, tai äitini ehkä joskus ystäviensä kanssa, mutta sitten kotiin tullessaan kauhistelee kahvin hintaa! :D Ulkomailla asuessani ostin ruoat ja juomat ihan tavallisesta ruokakaupasta, en sielläkään käynyt kertaakaan kahvilla, samoin mitä olen matkustellut, niin elin lähinnä myslipatukoilla ja suklaalla. Ei minulla tosin mitään erityistä hinkua ole kahvilaan mennäkään. Se on juuri sellainen asia, jota ajattelen tehtävän siksi, että voi istua ja jutella kaverin kanssa, en ole ajatellut, että sinne kukaan kahvin takia menee. :)

      Kiitos kutsusta! :)

      Minusta on asioita, jotka on hyvällä tavalla epänormaaleja ja asioita, jotka on huonolla tavalla epänormaaleja. En minäkään ajattele, että haluaisin olla mitenkään keskiarvoihminen, mutta en haluaisi tuntea itseäni friikiksikään. Jossain määrin haluaisin olla kuin muutkin, ihan normaali. Mutta ei kai sitä pitäisi miettiä, koska ei sille joka tapauksessa oikein voi mitään.

      :)

      Poista
  8. Ajattelen paljolti samalla tavalla asioista kuin sinä.
    En minäkään ymmärrä naisen suhde/seksielämästä mitään. En voisi kuvitellakaan omalle kohdalleni että miehet olisivat minusta kiinnostuneita enkä mitään muitakaan suhde/seksikuvioita. Olen jo pitkästi päälle kolmenkymmenen ja täysin kokematon suhde/seksiasioissa.
    Olen myös ollut koko elämäni ylipainoinen, nyt painoa on pudonnut viidessä vuodessa yhteensä 24kg. Painan tällä hetkellä 74kg mutta silti tunnen itseni lihavaksi. Ehkä syynä on se, että on aina ollut lihava ja epäviehättävä, ehkä sitä ei osaakaan koskaan olla henkisesti se normaalipainoinen ja ihan ok-näköinen.
    Mutta sinnitellään! Paljon onnea tulevaan, pääset kyllä kiloistasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin outoa ajatuksenakin, että joillekin tapahtuu sellaisia asioita... Se saa minut tuntemaan itseni jälkeenjääneeksi lapseksi, joka ei tajua aikuisten asioista mitään. Ja minusta tuntuu, että päinvastoin normaalit eivät pysty ymmärtämään, millaista on, kun ei ole millään tavoin kiinnostava vastakkaisen sukupuolen silmissä, miten erilaista elämää silloin elää. Mutta, kymmenen prosenttia ihmisistä kuolee kokemattomina, joten ei tämä niin harvinaistakaan ole.

      Onnea hienosta painonpudotuksesta! Tuota minäkin pelkään, etten koskaan tunne oloani muuksi kuin läskiksi, vaikken sitä jonain päivänä enää olisikaan. 75:n alitus on minullakin tavoitteena ja toiveena. Mutta ehkä se vie vain aikaa, ehkä omakuva muuttuu hitaasti.Toivotaan ainakin!

      Kiitos ja onnea jatkoon myös sinulle! :)

      Poista
  9. Ootko miettinyt miksi sulla ei oo kavereita? Onko kaikki syyt ulkopuolisissa vai voisko sussakin olla syytä? Ja voisitko tehdä sille jotain esim. menemällä terapiaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietenkään syy ole ulkopuolisissa, enkä ole koskaan niin sanonutkaan! Tottakai syy on minussa itsessäni!

      Ongelma on vain siinä, etten ihan täysin ymmärrä miksi, että mikä minussa muka on niin kamalaa, ettei kukaan koskaan halua olla kaverini. Tiedän joitain syitä, mutta uskon, että siihen vaikuttaa jokin sellainenkin, jota en itse huomaa. Olen miettinyt sitä todella paljon, mutta ehkä jokin itsesuojeluvaisto estää minua näkemästä todellista syytä.

      Luulen, että nyt on myöhäistä ja joka tapauksessa kaikki vaistot minussa haraa vastaan pelkkää terapian ajatustakin. Todennäköisesti tarvitsisin sitä, mutta pelkkä ajatuskin kammottaa.

      Poista