lauantai 29. syyskuuta 2012

No niin…


Vihdoinkin on - 20 kiloa täynnä, joten luvassa on kuvia(voi teitä onnekkaita! :D). Olen nyt arempi laittamaan näitä kuin koskaan, koska tiedän, että te vaatteet päällä otettujen kuvien perustella odotatte parempaa, mutta tällaisia nämä nyt ovat. :/ (Minähän sanoin, että ”huijasin” teitä vaatteet päällä! :D)

Laitan nyt kaikki tähänastiset kuvat, ensin siis aloitus, seuraavassa miinus 10 kiloa ja viimeisessä nykyiset, miinus 20 kg. Kahdessa viimeisessä kuvassa on samanlaiset pikkarit, mutta jälkimmäiset on kaksi kokoa pienemmät. Vaaka siis näytti aamulla 96, 7 kg. 

 

           



Olenko ainoa, jonka mielestä näytän viimeisissä kuvissa isoimmalta?!! Minä en näe peilissä mitään eroa, mutta odotin, että kuvissa näkisin edes jotain pienenemistä, mutta minä näytän isommalta kuin kymmenen kiloa sitten! Kuvat on kuitenkin otettu samassa paikassa ja samalta etäisyydeltä, joten se ei selitä tuota. Ehkä tämä johtuu siitä, mistä aiemminkin puhuin, että tunnun paljon löysemmältä. Ehkä rasvasoluja on vähemmän, mutta ne asettuu minuun eri tavalla ja seuraavissa kuvissa näytän vieläkin isommalta! (Olen oikeasti ihan hämmentynyt tästä, olin ihan varma, että näkisin edes jonkinlaisen muutoksen!) Tuijotin niitä vaikka kuinka kauan yrittäen löytää edes jostain eroa, mutta ei! Tiedän, että olen laihtunut, koska näen sen vaa’asta ja vaatteista, mutta en minä kyllä näe missään kohtaa pienenemistä noissa kuvissa… Tuossa viimeisessä näytän jokseenkin valahtaneelta, mutta varsinainen läski ei silti näytä vähentyneen. Ja nuo reisien hurmaavat selluliittimöhköt näkyy sitkeästi pitävän pintansa. Kiva! :/

Mutta, olen nyt merkittävästi lihava! En enää sairaalloisen lihava, enkä vaikeasti lihava, vaan merkittävästi lihava. Enää 13 kiloa lievään lihavuuteen, joka siis on näiden leikkausten tavoite, bmi alle 30. Tosin omaan tavoitteeseeni on vielä hiukan yli puolet matkaa. Niin kuin aiemminkin sanoin, tämä alkaa tuntua mahdolliselta. Vaikka tahti on ollut hidas, olen alkanut uskoa, että jonain päivänä saavutan tavoitteeni ja se on aika mieletön juttu. Vaikka ennenkin niin epätoivoisesti halusin laihtua, en koskaan kyennyt uskomaan, että se olisi mahdollista, mutta nyt uskon. Ja satasen tällä puolen se urakkakaan ei tunnu niin ylivoimaiselta, vaikka toki paljon tekemistä onkin edessä. Kun nyt vain saisi jotain näkyvääkin muutosta aikaan!

Hyvää viikonloppua jälleen! :) 


torstai 27. syyskuuta 2012

Hemmetin myytinmurtajat...

...kalkkarokäärmeineen. Luulin jo, että mielikuvituskäärmeet olisivat menneet talvihorrokseen, mutta ilmeisesti eivät, taas niitä on joka paikassa. Kuten varmaan tiedättekin, ne on ovelia pikku pirulaisia, ne näkee vain silmäkulmasta ja kun kääntyy katsomaan, ne ovat jo menneet piiloon. Ja kun sammuttaa valot, ne luikertelee ihan viereen, mutta vaikka kuinka nopeasti napsauttaisi valot päälle, ne ovat jo ehtineet kadota. Siksi niistä on melkein mahdoton päästä eroon. Pitäisi mennä nukkumaan, mutta joudun olemaan valveilla sen aikaa, että verkkokalvoilleni piirtynyt lattapäinen iljetys unohtuu. :/ Toinen vanhempani tartutti minuun käärmekammon (ja btw., elämäni ensimmäiset 16! vuotta pelkäsin erityisesti käärmelajia, jota ei itse asiassa ole olemassakaan!!), mutta ehkä vielä enemmän kuin pelkään oikeita eläviä käärmeitä, pelkään mielikuvituskäärmeitä. En kestä nähdä käärmeitä tv:ssä, enkä edes katsoa käärmeen kuvaa kirjasta ja varsinkin öisin minun on kesällä ihan pakko illalla tarkastaa, ettei missään ole käärmettä. Aina välillä joutuu lukemaan lehdistä, miten joku on löytänyt kyykäärmeen talostaan tai kerrostalossa jonkun naapurin käärme on päässyt karkuun ja minä luulen, että jos minulle kävisi niin, minä kuolisin. Joskus kauan sitten heräsin käärmeuneen ja halusin epätoivoisesti laittaa valot päälle, mutta yritin taistella sitä vastaan, kun jokin puri minua jalkaan. Se osoittautui muurahaiseksi, mutta tunsin, miten sydämeni pysähtyi hetkeksi ja tunsin sellaista kauhua, ettei ole tottakaan. Kyse on enemmänkin siitä ajatuksesta, että se voi olla missä vain. Jos jollakin on lemmikkikäärme ja minä näen sen ja tiedän, missä se on, se on ihan ok, mutta esimerkiksi metsässä jokainen risu näyttää käärmeeltä ja milloin tahansa terävät hampaat saattaa iskeytyä nilkkaani tai koiraani. Metsässä se pelko ehkä vielä onkin ihan looginen, mutta ehkei täällä makuuhuoneessani oikeasti ole käärmeitä. Tiedän, että se on typerää, mutta en mahda sille mitään.

Olen myös kehittänyt jonkilaisen kummallisen "unikammon", nukkuminen tuntuu epämiellyttävältä, vaikkei siihen ole oikein mitään syytä. Olen voinut ihan hyvin viime aikoina, enkä ole öisinkään ollut ahdistunut, mutta ajatus nukkumisesta tuntuu pahalta. Joka ilta toivon, että nukahtaisin pian ja että olisi jo aamu. Ja nukun myös aika levottomasti. Pidän nyt taukoa melatoniinista, koska sen teho on selvästi heikentynyt ja se pelottaa minua kovasti. Varsinkin silloin alussa oli ihan uskomatonta ja ihmeellistä, miten suuri vaikutus sillä oli, mutta edelleenkin se kyllä auttaa. Pelkään paluuta vanhaan, koska en silloin edes tajunnut, miten rankkaa oli nukkua niin huonosti. Toivottavasti tauko auttaa ja jos ei, annostukseni on yhä pieni, joten sitäkin voi kokeilla nostaa tarvittaessa. 

Tässä ei nyt ollut päätä eikä häntää, kirjoittelin unohtaakseni käärmeet(mihin ei ehkä järkevin keino ole kirjoittaa käärmeistä) ja nyt alkaa jo väsyttää sen verran, että pitää edes yrittää nukkua. Hyvää yötä! (toivottavasti en nyt aiheuttanut kenellekään toiselle käärmekammoiselle painajaisia!!) :)


lauantai 22. syyskuuta 2012

Ei uutisia


300 grammaa plussaa. Ei hyvä, joskin johtunee siitä, että eilen illalla himoitsin suolaa niin paljon, että oli ihan pakko syödä muutamia merisuolarakeita. Jotka tietysti aiheuttivat kauhean janon, joten uskon painonnousun olevan nyt vain nestettä. Keskiviikkona virallisessa punnituksessa vaaka näytti vaatteet päällä tasan 98 kg. Leikkauksesta on nyt puoli vuotta ja painon olisi pitänyt pudota 26 kiloa. Muistan ajatelleeni silloin juuri ennen leikkausta aivan innoissani, että lokakuun alussa saatan painaa alle 90 kiloa. Se ei nyt toteudu, mutta toivon, että 90 alittuisi ainakin jouluksi, mutta toivottavasti aiemmin. Olen toisaalta pettynyt, mutta toisaalta myös iloinen näistä (melkein) kahdestakymmenestä kilosta, koska ehdin niin monta vuotta painaa enemmän. Laihtuminen ei tunnu enää mahdottomalta, vaikka viime aikoina paino ei olekaan paljoa laskenut.

Vyötärön ympärys oli pienentynyt 88 senttiin, lantio sataanseitsemääntoista ja reisi 68 senttiin. Lääkäriksi sattui onneksi nuorehko mies, jota ei edes kiinnostanut painoni, joten en onneksi saanut haukkuja huonosta edistyksestä. Hän vain katsoi verikokeiden tulokset, jotka olivat ihan hyvät. Joskin proteiini ylitti vain nippa nappa alarajan. Josta oli taas ravitsemusterapeutinkin kanssa puhetta. Yritän kyllä, mutta se tuntuu todella vaikealta. Sovimme nyt, että alan juomaan kaksi annosta proteiinilisää päivässä. Siitä tulee jo 46 grammaa proteiinia, joten siihen vielä pari lasia maitoa ja määrän pitäisi riittää, vaikka enemmänkin täytyisi syödä. 

Nyt pitää mennä tekemään vähän ulkotöitä ja nauttimaan vuoden ihanimmasta ajasta. :) Hyvää viikonloppua!


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Miinus 300 grammaa

Uudet 300 grammaa ikuisesti poissa. No, toivottavasti ainakin. :) Hidasta on edelleen, vaikka kuinka yrittäisin. Syömisen suhteen menee ihan ok, veden juonti ja liikunta on edelleen hankalia. Ajattelin, että pitää ihan alkaa miettiä, mikä tuossa liikkumisessa mättää, koska kun lähden lenkille, minusta on mukavaa kävellä, varsinkin nyt kun on syksy, mutta kun en vain saa itsestäni irti, että lähtisin! Joskus aiemmin Vilukissa antoi hyvän vinkin, että kannattaa liikkua aina johonkin tiettyyn aikaan, mikä kyllä auttaa jossain määrin. Mutta sitten jos se kellonaika jostain syystä menee ohi, käytän sitä lähes tekosyynä olla lähtemättä ollenkaan. Apuna on onneksi toiminut nyt taas alkaneet kielikurssit; tällä viikolla, vaikka olin jo päättänyt tulla bussilla kotiin, oli niin ihana ilta, että kävelin, vaikka matka olikin pitkä. Toivottavasti siitä tulee tapa, niin siitäkin saan jo kaksi reilusti yli tunnin lenkkiä viikossa. 

Olen nyt lähes paniikissa viime viikonloppuna postatuista kuvista saamani ihanan palautteen takia, koska minusta tuntuu, että jotenkin huijasin teitä ja annoin väärän kuvan edistymisestäni, koska näytän ihan erilaiselta vaatteet päällä kuin ilman vaatteita! :D Edistymiskuvia en saanut nyt julkaista vieläkään, koska 97 kg on vieläkin alittamatta, mutta kun laitan ne, niin ihan varmasti huomaatte, ettei kovin suurta muutosta ole vieläkään nähtävillä. Vaatteet vain puristaa pahimpia läskejä kasaan ja luo illuusion kuin olisin muka pienentynyt! :/ Kiitos ihanista kommenteistanne, mutta älkää pettykö, kun näette seuraavat alusvaatekuvat! :D


Jenniltä sain ihanan tunnustuksen, joka annetaan lemppariblogeille;



” Sitten kun...-blogin J.B:lle.Tykkään J.B:n rehellisestä tavasta kirjoittaa ja on myös mielenkiintoista seurata hänen painonpudotusprojektiaan.”’

Kiitos! :)

Tunnuksen säännöt:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen. 
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Nyt pitäisi siis valita 5 suosikkiblogia, mutta koska minusta tuntuisi jotenkin pahalta kertoa, ketkä teistä ovat kaikkein suurimmat suosikkini (koska epäilemättä ne, jotka eivät tuolle listalle pääsisi, murtuisivat… :D), kirjoitin lapuille kymmenen suosikkiani ja arvoin, mitkä viisi mainitsen tässä. :)

Joten;

Raparperi, koska hän osaa kirjoittaa arjestaan mielenkiintoisesti ja koska pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Raparperin blogissa puhutaan laihdutuksen lisäksi myös muista minua kiinnostavista asioista ja hänen tekstiään on aina mukavaa lukea.

Neiti Michelin, koska hän on onnistunut pudottamaan painoaan ihan mielettömän hyvin ja koska meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuten puutarhanhoito ja koska molemmat odotamme joulua yhtä innokkaasti.

Jenni, jonka postaustyylistä ja blogin ilmeestä pidän kovasti, puhumattakaan hänen kyvystään ilmaista muutamalla sanalla todella paljon. Minusta hänen välillä lyhytsanaisetkin päivityksensä ovat ihania ja hän kuuluu niihin harvoihin, joiden blogia käyn kurkkaamassa mahdollisten päivitysten varalta joka päivä.

Kiiperi, koska hän toimii minulle inspiraationa onnistuttuaan laihduttamaan enemmänkin kuin mistä minä edes haaveilen. Hän myös käsittelee usein minullekin tuttuja ongelmia ruokaan ja syömiseen liittyen.

Sallamari, koska hänellä on aivan mielettömän hieno tyyli. Siitä huolimatta, että olen itse harmaavarpunen, pidän hänen värikkäästä ja persoonallisesta tyylistään. Lisäksi hänen bloginsa on rehellinen ja avoin ja hän puhuu asioista, jotka aina herättää paljon ajatuksia.


sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Puoli kiloa...

...viime viikosta. Se on kai ihan ok minun puolestani, olen jo tottunut tähän hitaaseen tahtiin. Pääasia, että paino laskee, "normaalisti" olisin jo lihonut kaiken pudottamani aikoja sitten takaisin. 

Otin pari kuvaa "tavoitevaatteistani", näitä olen yrittänyt ahtaa päälleni jo kesäkuusta lähtien. Vaikka kiloja on muutama pudonnut, nämä eivät oikeastaan ole tulleet yhtään väljemmiksi. Housut ostin joskus vuosia sitten ja käytin niitä ehkä kerran, kunnes ne ei enää mahtuneet päälle. Minulla on useammat ihan samankokoiset housut, joihin mahtumista odotan malttamattomana, koska tällä hetkellä käytössä olevat housut on ihan liian isoja. Mutta edelleen näytän näissä kuin makkaralta kuoressaan, varsinkin takaapäin, joten edelleen joudun vain odottamaan. Huomaatteko muuten, miten älyttömän leveä takapuoli minulla on?! Se vielä laajenee keskeltä tuollaisiksi levikkeiksi, aivan kuin sillä ei muuten olisi tarpeeksi kokoa! Nuo "levikkeet" on melkein kaikilla sukuni naisilla, joten niistä tuskin pääsen koskaan eroon. 



 

Takin kanssa on sama ongelma. Odotin, että saisin tämän käyttööni täksi syksyksi, mutta taitaa ehtiä tulla talvi ennen kuin tämä on sopiva. Ostin tämän vuosia sitten, koska minusta väri oli kaunis ja koska tämä oli 80 % alennuksessa, mutta jäljellä oli vain yksi kappale, joka oli liian pieni. Ja on edelleen. Mutta kun ihan kohta laihtuisin... Niinpä. Auki se vielä jotenkin menisi, mutta kiinni ollessaan tekee minusta michelinukon. Tai eihän se takkiparan syy ole... :D 



Nämä ovat nyt tällä hetkellä keskeiset tavoitevaatteeni, osin siksi, että epätoivoisesti tarvitsisin molempia; housuja, jotka ei roiku ja vähän lämpimämpää takkia. En kuitenkaan aio tällä hetkellä ostaa uusia vaatteita, näiden sopiminen on niin lähellä. Mutta taitaa tosiaan tulla talvi ennen kuin kummatkaan sopivat, tätä tahtia. Odotin, että nämä sopisivat suunnilleen tässä painossa, mutta nähtävästi ei. Ei auta kuin katsoa, milloin nämä ovat hyvät. 

Tänään oli muuten aivan täydellinen syyspäivä, sellainen ihanan kirpeän raikas, jollaisia odotan aina koko vuoden. Olin monta tuntia ulkona nauttimassa ihanasta ilmasta. Toivottavasti ei tule mitään ennustettua intiaanikesää. :) Hyvää syksyä kaikille! :)



tiistai 4. syyskuuta 2012

Ruma päivä


Kuuma! Piti olla jo syksy, mutta tänään asuntoni lämpötila on taas kivunnut aivan liian korkeaksi! Olin jo ihan orientoitunut syksyyn, mutta tänään tuntui taas ihan kesäiseltä, puutkin näyttivät vihreämmiltä. Toivottavasti ei tule mitään myöhäiskesää…

Minulla on ollut tänään jokin käsittämätön rumuusmasennuspäivä, en tiedä, mikä minua vaivaa… Jo aamulla katsoin eteisen peilistä, että näytänpä kurjalta ja mietin, että jäänkö vain suosiolla kotiin, mutta piti ostaa kaikenlaista ja lähdin sitten kaupungille. Olen hyväksynyt rumuuteni jo joskus teini-ikäisenä ja useimmiten en edes ajattele asiaa, mutta joskus harvoin se tuntuu todella pahalta. Jostain syystä huomasin itseni kaikista peileistä ja heijastavista pinnoista ja masennuin aina vain enemmän. En tiedä, mikä tässä päivässä nyt oli erityistä. Kuten sanottu, olen hyväksynyt ulkonäköni muutoin kuin lihavuuden osalta jo kauan sitten, mutta toisinaan en voi olla ajattelematta, miten erilaista elämä olisikaan, jos olisi kaunis tai edes tavallinen… No, oikeastaan en edes osaa ajatella, millaista se olisi, mutta ulkonäöllä on väliä, eikä edes ihan hiukan. Tunnen suunnatonta sielunsisaruutta muita rumia naisia kohtaan, minusta tuntuu, että olemme ihan oma elämänmuotomme. Me elämme eri maailmassa kuin muut naiset. Tai ehkä se olen vain minä, yksin omalla planeetallani ja muut rumat naiset kokevatkin asiat ihan toisin. Pisteenä ii:n päälle olin unohtanut ottaa ruokaa mukaan, joten ostin muutamia Tokmanni –ketjun liikkeissä tarjouksessa olleita proteiini- ja nutrilettpatukoita ja kassajonossa takanani seisonut herttainen papparainen sanoi minulle kuuluvalla äänellä, että hänenkin miniä on kauhean lihava ja on yrittänyt laihduttaa samanlaisilla tuotteilla, mutta ei hän ole laihtunut. Ihmiset katsoivat ja minua hävetti ihan kauheasti ja yritin sitten kuitenkin vastata ystävällisesti. Voi tätä elämää… :D

Lenkille sain revittyä itseni tänään(ajattelin, että se auttaisi siihen rumuuteenkin :D), mutta eilen se jäi välistä. Olin kyllä aikeissa lähteä aamulenkille, mutta aamulla satoi niin paljon, että jopa minä jäin sisälle. Sateen ääni on aivan ihana ja eilinen sade kuulosti täydelliseltä. Se sai minut ajattelemaan lapsuuden syksyjä ja erityisesti aikaa ala-asteella. Olen yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet viettää lapsuutensa kouluvuodet idyllisessä pienessä kyläkoulussa ja jostain syystä muistan syksyt kaikkein parhaiten. Muistan mitä syksyisin leikittiin ja muistan, mitä koulussa tehtiin syksyisin, marjojen ja sienien poimimisen ja metsäretket ja joulun odotuksen ja valmistautumisen joulujuhlaan. Minusta tuntuu kuin aina syksyisin olisi aamuisin satanut ja harmaan tihkusadeverhon läpi koulun ikkunoista näkyvä valo näytti niin kodikkaalta. Muistan niin elävästi, miltä koulun aulassa tuoksui näinä sateisina syysaamuina. Eilen minusta tuntui ihan samalta kuin aina silloin. Se sai minut tuntemaan miltei tuskallista haikeutta. Siitä on niin kauan.

Niinpä vain istuin ja katselin sadetta, enkä lähtenyt ulos kastumaan. Ennen olisin aina tehnyt teetä, mutta keväällä teestä saamani migreenikohtauksen jälkeen olen kehittänyt melkoisen teekammon, enkä ole pystynyt sitä enää juomaan. Yhden kerran kesällä tein itselleni mukillisen, mutta jouduin ihan pakottamaan itseni juomaan sitä ja sitten heti ensimmäisestä hörpystä alkoi muka pää särkeä… Ilmeisesti en enää voi juoda teetä ollenkaan. Rakastan ajatusta höyryävästä mukillisesta teetä, mutta samalla se luo muistikuvan yhdestä elämäni pahimmista migreeneistä, joten taitaa olla aika siirtyä kahviin. Mutta sadetunnelmointihetkestäni jäi jotain puuttumaan ilman teetä.

Olen muuten aivan käsittämättömän tylsistynyt! Minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä ja haluaisin niin karata kotiin. Päätin, että työttömyydestä huolimatta pyrkisin olemaan pääosin omassa asunnossani, koska tiedän kokemuksesta, että mitä pidempään olen kotona, sitä vaikeampi sieltä on lähteä, mutta elämä omassa asunnossani on todella tyhjää. Se pelottaa minua ihan hirveästi, koska pelkään, että millä hetkellä tahansa saatan taas vajota jonkinlaiseen pohjattomaan ahdistukseen ja pelkkä ajatuskin hirvittää minua. Minä pelkään tätä asuntoa fyysisenä paikkana ihan suunnattomasti, olen viettänyt elämäni pahimmat hetket näiden seinien sisällä. Minusta tuntuu kuin se olotila olisi jotenkin tallentuneena tänne ja saattaa siirtyä minuun ihan milloin tahansa. Olen kuitenkin tehnyt jo kaiken, mitä suinkin olen keksinyt ja vielä on neljä tuntia criminal mindsin alkuun… Kirjastostakin löysin vain kirjoja, jotka eivät jaksa kiinnostaa tarpeeksi… En tiedä olenko jotenkin poikkeuksellisen tylsämielinen ihminen, mutta minun on ihan hirveän vaikeaa keksiä tekemistä. Ehkä se osa ongelmaani, ehkä siksi ahdistun niin helposti. Toistaiseksi olen kuitenkin suunnilleen ok, toivottavasti se jatkuu.

Laihtumisen suhteen minusta tuntuu, kuin en olisi ollenkaan laihtunut. Jo välillä tunsin itseni ihan hiukan pienemmäksi, mutta oltuani niin pitkään jumissa, se tunne on kadonnut. Nyt sitten vain pitäisi saada painoa pois, niin ehkä vihdoin myös tuntisin laihtuneeni ja jonain päivänä se saattaisi jopa näkyä. Kukaan ei ole vielä sanonut mitään laihtumisestani, mutta minulta kysyttiin, mitä ihmettä hiuksilleni on tapahtunut?! Ja äitini on ihan kauhuissaan hiustenlähdöstäni. Jokin muutos siis näkyy… :/ En kyllä ymmärrä, miten näin hitaalla laihtumisella voi olla näin suuri vaikutus hiuksiin…

Tuosta laihdutuskilpailusta mietimme sellaisia sääntöjä, että jokainen osallistuva määräisi itselleen palkinnon ja muut saisi sitten arvioida onko se sopiva. Rangaistusta ei ole, muutoin kuin suunnaton häpeä, jonka häviäminen aiheuttaa! Lisäksi mietimme, että olisiko siinä ideaa, että kaikkein parhaiten menestynyt saisi jonkun pienen palkinnon, jonka joutuisi hankkimaan tietysti kaikkein huonoiten menestynyt. Se voisi olla jokin netin välityksellä annettavakin, jos voittaja haluaa pysytellä anonyymina. Ainakin superlahjakorteissa voi mielestäni molemmat osapuolet pysytellä anonyymeina ja halvimmat on alle kympin hintaisia. Tai sitten voi lähettää jonkun pienen lahjan, jos voittaja suostuu antamaan hävinneelle oikean nimensä ja osoitteensa(tai tietysti postitse lähettäminenkin onnistuu anonyymisti, mutta se kai menee jo hiukan turhan vakavaksi… :)) Miltä kuulostaa?

Taidan lähteä vielä uudelleen vähän kävelemään, pitää joka tapauksessa käydä hakemassa uusi lamppu poksahtaneen tilalle. Ja saan siitäkin jotain tekemistä… :) (Ja ehkä ahterini pienenee ihan hitusen ekstraliikunnan ansiosta…)

:)

Ai niin, roskapostilaatikkoon oli taas päätynyt muutama kommentti, anteeksi! Yritin tästä lähtien muistaa käydä säännöllisesti katsomassa sinne! 

lauantai 1. syyskuuta 2012

Pöh!


400 grammaa. Mitäpä siihenkään voi taas sanoa. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Koko elokuussa laihduin vain 2,8 kiloa… Se on jo todella onneton pudotus minun kokoiselleni. Täytyy myöntää, että olen aika häpeissäni siitä, miten vähän olen laihtunut, muut leikatut kun ovat yltäneet huimiin pudotuksiin ja ihan perinteisillä keinoillakin laihduttavat pärjäävät paljon paremmin kuin minä. Se on ihan omaa syytäni, koska en vain tee tarpeeksi työtä; en juo tarpeeksi, en huolehdi oikeasta ruokarytmistä, en syö tarpeeksi proteiinia, en liiku tarpeeksi, en syö ollenkaan vihanneksia… Ensi viikolla on pakko tehdä jotain. Minusta laihdutus tuntuu kokopäivätyöltä, koko ajan pitäisi ajatella syömistä ja mitä syö ja mitä se sisältää ja… …ja minä olen laiska. Minulle jostain syystä luonnollista on syödä iltaisin, aiemmin minulla ei ole nälkä, en himoitse mitään, en edes muista ruokaa. Se on outoa, koska luonnollisestikin koko lapsuuteni ja kouluvuoteni söin säännöllisemmin, aina aamupalan ja kouluruoan ja uudelleen lämmintä ruokaa kotona heti koulun jälkeen. Kaikki muuttui lukion jälkeen muutettuani yksin asumaan. Söin vain illalla ja siitä tuli minulle tapa. Silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerrallakin söin vain aamupalaksi hiukan puuroa ja sitten toisen kerran illalla. Miksi minä en voi olla yksi niistä ihmisistä, jotka syö oikein ihan automaattisesti… Mutta en ole, joten jos en nyt vihdoin ota itseäni niskasta kiinni, saan piiskaa seuraavassa punnituksessa. Minun siis pitäisi 20. päivä olla laihtunut 26 kiloa eli painaa korkeintaan 91 kg, mutta nyt on jo selvää, etten pääse lähellekään. En tiedä, mitä minulle siitä sanotaan, mutta minkä minä tälle nyt enää voin. Pitää vain tehdä parhaansa siihen saakka ja toivoa, ettei minulle osu se sama kirurgi, joka oli vastaan koko leikkausta… Hän ei varmaan mitenkään kehuisi minua, jos hänen vastaanotolleen päätyisin. Vaikka kai ansaitsenkin haukut, koska minä en ole tehnyt parastani.

Kävin nyt ostamassa kaikenlaisia proteiinipitoisia ruokia ja proteiinijauhetta ja yritän tästä lähtien pitää huolen, että syön ainakin 70 grammaa proteiinia joka päivä. Tiedän, että olen hokenut sitä jo monta kertaa, mutta ajattelin, että kun joka tapauksessa varaan aamulla heräämiseen ainakin tunnin, jonka aikana herätyskello on torkulla, voisin tehdä jo edellisenä iltana itselleni proteiinipirtelön ja juoda sen ensimmäiseksi aamulla ennen aamupalaa. Saisin siitä ylimääräisen 23 grammaa proteiinia päivässä ja aamupuuron kanssa siitä ei kuitenkaan tulisi liikaa energiaa aamupalaksi. Ajattelin myös asentaa puhelimen hälyttämään kolmen tunnin välein, jottei syömisvälit veny liian pitkiksi ja jokaisen ruokailun välillä juoda puoli litraa vettä. Koska minulla ei nyt ole töitä, voisin tehdä laihduttamisesta ihan oikeasti kokopäivätyön. Ja käydä lenkillä joka arkipäivä, voisin ottaa kaloritavoitteeksi 500 kcal. Minä olen kyllä hyvä suunnittelemaan, miten laihdutan, mutta sitten joudun häntä koipien välissä kertomaan täällä, miten se nyt ei ihan mennyt suunnitellusti. :/

Viime kerralla puhuin jo vähän tuosta laihdutuskilpailusta(josta edelleen puuttuu säännöt), jonka tavoitteena olisi siis miinus 15 kiloa jouluksi. Olen itsekin aika skeptinen sen saavuttamisen suhteen, mutta se olisi haaste ja se vastaisi myös alkuperäistä haavettani eli 85 kilon alittamista jouluna. Omaksi tavoitteekseni siis tulee alle 84 kg joulukuun 24. mennessä ja se tarkoittaisi kohdallani myös pääsyä merkittävästi ylipainoisesta lievästi ylipainoiseksi. Mutta se vaatisi kilon pudotusta viikossa, eikä olisi tilaa lipsumiselle, eikä nollaviikoille. Menneen laihtumiseni huomioiden on kieltämättä yltiöoptimistista tavoitella sitä, mutta siitä huolimatta, sen nyt asetan tavoitteeksi. Olen tyytyväinen, jos jouluun mennessä saan pois kokonaisuudessaan 30 kiloa eli pääsen alle 87:n, mutta tavoite on 84. Katsotaan, miten se sujuu.

Mutta nyt haukku odottaa tuolla jalat ristissä ulospääsyä, joten vien hänet pitkälle lenkille tuonne ihanan sateiseen syyskuiseen luontoon. Hyvää viikonloppua! :)