keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Hei taas!

Yritin tehdä vatsalihasliikkeitä tänään ja yllätyksekseni se osoittautui mahdottomaksi. En ole yrittänyt vuosiin, mutta minulle ei ole rehellisesti sanottuna tullut mieleenkään, etten pystyisi niitä tekemään ja tänään sain hämmästyksekseni huomata, etten pysty! Tosin osittain se johtui siitä, että minua alkoi naurattaa koko tilanteen koomisuus aivan hirveästi, joten lähinnä makasin selälläni lattialla ja kikatin, mutta vaikka lopulta yritin ihan tosissani, en pystynyt siihen. Miten minä voin alkaa vahvistamaan lihaksiani, jos en pysty tekemään edes yhtä ainoaa vatsalihasliikettä?!! Mistä tässä tilanteessa pitäisi sitten aloittaa?! Se ei kai ole hauskaa, mutta tässä vaiheessa minua enemmän naurattaa, vaikka varmaan pitäisi itkeä... Mutta ihan tosissaan, miten minä muka voin aloittaa vatsalihasliikkeiden teon, jos en pysty siihen?! Olin ajatellut, että se ainakin olisi helppo keino edes hiukan auttaa ihoa palautumaan, mutta se ei näköjään ollutkaan niin helppoa kuin luulin. Pitänee keksiä jotain muuta... :)

Minulla oli myös ensimmäinen ruokamorkkis leikkauksen jälkeen. Ostin maanantaina munkin, ihan jostain hetken mielijohteesta. Olen syönyt leivonnaisia ja suklaatakin aiemminkin, mutta  tuo munkki tuntui jotenkin niin väärältä. Se ei edes maistunut hyvältä, vaan rasvalta ja sokerilta ja alkoi ällöttää ehkä kolmanneksen jälkeen ja kaiken huipuksi sai vatsani aivan sekaisin! Mutta vaikka söin siitä vain kolmasosan, se aiheutti todella suurta ahdistusta, koska se tuntui jollain tavalla paluulta vanhoihin ruokaongelmiini. Se ei edes näkynyt vaa'alla seuraavana aamuna mitenkään (kerroinko sortuneeni ja ostaneeni vaa'an asunnollenikin? (Mutta se maksoi vain kympin Sokoksen kolmeplusykkösillä...)), mutta se pelotti minua, vaikka ainakaan ruokamäärissä en voi palata vanhaan. Se sai minut ahdistumaan ihan tosissaan ja inhoamaan suhdettani ruokaan. Pelkään niin hirveästi luisumista takaisin vanhaan ja että alan taas lihomaan, eikä minulla ole varaa virheisiin, tahdin ollessa niin hidas jo nytkin. :/

Viime päivät on olleet aika raskaita, olen taas ollut pohjattoman yksinäinen. Se on minulla hyvin ajoittaista, usein pärjään pitkiäkin aikoja ihan hyvin, mutta sitten taas tulee aikoja, jolloin toivoisin niin kipeästi, että minulla olisi ystäviä tai edes jonkinlaista sosiaalista elämää. Jostain syystä tuo ulkona oleva talven tuoksu saa minut kaipaamaan seuraa, se muistuttaa minua niistä ajoista, kun minulla vielä oli kavereita. Joskus mietin, että olisi ehkä helpompaa, jos olisin aina ollut yhtä yksinäinen. Olen tavallaan aika väsynyt olemaan olemassa. Se tuntuu järjettömältä ja turhalta, minusta tavallaan tuntuu kuin olisinkin enää tavallaan elossa, en oikeasti. Se on kummallinen tunne. Kuin olisin jotenkin irrallaan kaikesta ja minun pitää katsoa ulos ikkunasta nähdäkseni, että siellä vielä on elämää, toisia ihmisiä, että tämän huoneen ulkopuolella on maailma. Joskus tuntuu, kuin mitään muuta ei olisi, vain se, mitä on näiden seinien sisällä. Tiedän, että se kuulostaa hullulta ja se on itsestänikin omituinen tunne. Minun maailmani on nykyään niin kovin pikkuruinen. Toisaalta olen vihainen itselleni omasta heikkoudestani, haluaisin olla vahva ja pystyä jotenkin lopettamaan tämän ahdistuksen. Nyt minulla ei ole mitään kontrollia siihen ja pienikin asia voi vaikuttaa mielialaani. Voin voida ihan hyvin viikkoja, mutta yhtäkkiä taas voida huonosti. Onneksi samanlaisia aallonpohjia, kuin missä joskus olen käynyt, ei ole ollut vähään aikaan. Ehkä asiat on muuttumassa paremmiksi.

Muuten tuosta viimeisestä kirjoituksestani sen verran, että tajusin vasta eilen, että eihän leikkauksestani olekaan kulunut kymmentä kuukautta, vaan vasta seitsemän. Joten en siis olekaan yli kymmentä kiloa jäljessä, vaan BMI 30 oli tuolla toisellakin leikatulla alittunut vasta kymmenennen kuukauden kohdalla eli minulla siis tammikuussa. Se antaa minulle kolme kuukautta armonaikaa päästä lievän ylipainon puolelle. Ottaen huomioon, että edessä on joulu jouluruokineen, tuskin pääsen ihan sinne, mutta tällä hetkellä pelkästään kasilla alkava paino tuntuu aika mielettömältä jutulta. Ja tavallaan se on niin lähellä, vaikka samaan aikaan niin kaukana, koska tiedän, että painoni laskee todella hitaasti ja vajaan viidenkin kilon pudotus on minulle aikaa vievää puuhaa. Mutta toisaalta; vajaan viiden kilon päästä painoni alkaa kasilla! Se on aika epätodellinen ajatus. En oikeastaan koskaan uskonut, että se päivä voisi koittaa, mutta nyt siihen ei enää ole edes viittä kiloa!

Olen aika hämmentynyt, että minulla on nyt 92 virallista lukijaa! En koskaan uskonut, että jonain päivänä minulla olisi lähes sata lukijaa! Muistan, että minusta tuntui ihan uskomattomalta, kun minulla oli 20 lukijaa ja silloin muistan jonkun toisen kirjoittaneen blogissaan, että järjestää arvonnan, kun sata tulee täyteen ja ajattelin, ettei minulla voisi koskaan olla sataa lukijaa, mutta... Mutta, nyt pitää sitten sanoa, että lupaan järjestää arvonnan, kun tulee sata lukijaa täyteen. :) Jos se tapahtuu ennen joulua, keksin jotain jouluista arvottavaksi ja jos ei, niin keksin sitten jotain muuta.

Ongelmaksi on tosin muodostunut se, että minun on yhä vaikeampi keksiä kirjoitettavaa. Olen jo kertonut teille kaiken itsestäni ja kaiken, mitä minulle on koskaan tapahtunut, joten bloggaamisesta on tullut hieman vaikeaa, koska minulla ei enää ole mitään uutta sanottavaa. Tekstini ovat nykyään hyvin pintapuolisia ja keskittyy näihin painoasioihin, koska tuntuisi hölmöltä jankuttaa samoja asioita uudelleen ja uudelleen, koska tuollahan ne ovat vanhoissa teksteissä jo valmiiksi. Olen siitä pahoillani, toivottavasti blogiani ei ole kovin tylsä lukea nykyään. Minua on usein pyydetty lisäämään blogiini kuvia tai tekemään erilaisia kuvapostauksia, mutta jotenkin ne aina jäävät, vaikka idea on hyvä ja aina lupaankin niitä tehdä. Otan kyllä jonkin verran kuvia, mutta ne jäävät yleensä kameraani kuukausiksi, ennen kuin siirrän niitä koneelle. Toivottavasti ette kyllästy lukemaan näitä painoasioita, koska minulle ei kovin usein tapahdu mitään uutta, mistä voisin kirjoittaa. Tosin laihdutusblogihan tämän alunperin pitikin olla...

Ai niin, kävin viikonloppuna etsiskelemässä talvikenkiä varastosta ja saapikkaani, joiden vetskari ei ennen mennyt kiinni kuin ehkä viisi senttiä, meni ylös asti! Ne tosin eivät ole polvipituiset, vaan ehkä johonkin puoleen sääreen, mutta kuitenkin! Ehkä kohta voin ostaa jonkinlaiset pitkät saapikkaat! :)

Täältä on kaikki lumet sulaneet ja nyt on aika synkkää, vaikka tänään aurinko paistaakin. Talviaikaan siirtyminen antoi minulle ylimääräisen tunnin pimeyttä iltaisin, se on sentään mukavaa. :)

Edit: Nämä tämän päivän postaukset menivät näköjään kahdelle sivulle, tuon edellisen pituuden takia. (Ja sinne oli myös lipsahtanut tuplia aika monesta kuvasta, otin ne nyt pois(ainakin toivottavasti kaikki))

Edit 2: En nyt tiedä, miksi tämä tulee tänne kahdesti, enkä saa kumpaakaan versiota pois... ?!?!

And that's who I am


Moni on viime aikoina liittänyt blogiinsa näitä andthat'swhoiam -kuvia, mikä minustakin on aika kiva idea, joten ajattelin minäkin tehdä niistä postauksen. Osin siksikin, että olin aika yllättynyt siitä, kuinka monen noista kuvista/teksteistä koin kuvaavan itseäni ja persoonaani niin hyvin. Jotain kovinkin oleellista saattaa puuttua, koska tämä rajoittuu noihin sivustolta löytämiini kuviin ja näitä on ihan hirveän paljon, koska valitsin kaikki, joiden koin jotenkin osuvan ja uppoavan. Mutta nämä ovat hieno tapa kertoa, kuka minä olen. Itse asiassa taidan tehdä kokonaisen välilehden, jonne laitan nämä samat kuvat...

Mutta; satunnaisessa järjestyksessä: And that's who I am...