maanantai 26. marraskuuta 2012

Alastomia totuuksia ja housuttomuutta


Heippa taas! Ihan käsittämättömän sumuinen sää ja kohta on mukamas joulu... :/ Voi kun tulisi pientä pakkasta ja lunta ja täysi kuu näkyisi pilvettömältä taivaalta, ehkä minäkin pääsisin edelleen kadoksissa olevaan joulutunnelmaan! Vaikka joulu ei aina olekaan ollut kovin ihana, joulun odotusta olen rakastanut aina. Mutta tänä vuonna ei tunnu yhtään jouluiselta, en ole innoissani edes ensi viikonlopun jouluvalokauden alkamisesta. En tiedä, miksi tänä vuonna on näin, toivon, että joulun tunnelma vielä jostain löytyy.

Nyt on monessa blogissa julkaistu täysin käsittelemättömiä ja meikittömiä kuvia ja minut tämä on saanut hieman hämmentyneeksi. Ihmiset näyttää ihan erilaisilta noissa naked truth -kuvissaan! Idea on sinällään todella loistava, mutta koska en meikkaa(puuteria lukuun ottamatta), enkä laita hiuksiani, minä näytän aina samalta ja olen jotenkin ajatellut, että samalta ne muutkin näyttää aamulla herättyään kuin julkaisemissaan kuvissa tai livenä. Ilmeisesti sitten ei! :D  Minä olen ajatellut, ettei meikillä ihmeitä saada aikaan, mutta... Ehkä he ovat myös käsitelleet kuviaan... Tai sitten toiset osaa meikata paremmin. No, kyllä minä nyt peiliin vilkaisen, ennen kuin lähden kotoa, mutta lähinnä siksi, ettei ole ruokaa naamassa tai omituiset vaatteet päällä. Tosin en anonymiteetin -ja yleisen hyvinvoinnin- takia voisi kasvokuvaa julkaista muutenkaan, mutta jos julkaisisin, se olisi kyllä ihan sama "totuus" kuin missä tahansa kuvassa.

Minusta tämä meikkiasia on yleensäkin aina ollut mielenkiintoinen, koska jotkut suhtautuu siihen niin intohimoisesti. Erään bloggaajan blogissa on aina kommenteissa jatkuva valitus ko. bloggaajan meikkaamattomuudesta ja minun on vaikea ymmärtää, miksi ketään kiinnostaa toisen meikit(tai meikittömyys) niin kovasti. Toivottavasti en nyt loukkaa ketään meikkaavaa, mutta minä yleensä en edes huomaa, onko jollakin meikkiä vai ei, joten näkemänne vaiva menee minun kohdallani täysin hukkaan. Vaikka tuskin te minun takiani meikkasittekaan. :) Huomaan ainoastaan, jos joku on meikannut todella rumasti tai voimakkaasti, muuten en kiinnitä sellaiseen huomiota. Äitini ei ole koskaan meikannut, enkä minäkään lukion jälkeen(en edes tiedä miksi silloin meikkasin, kai vain siksi, että vihdoin voin(äitini kielsi meikkaamisen nuorempana)), joten minulle meikki on epäoleellista. Osin se johtuu siitäkin, että olen epävarma sen suhteen, mikä näyttää hyvältä ja toisaalta koen myös, että meikki kuuluu kauniille naisille. Ajattelen, että jos meikkaisin, niin ihmiset ajattelisivat, etten tiedä olevani ruma ja se olisi noloa. Meikkaamattomuudella ja vaatimattomilla vaatteilla tavallaan osoitan tietäväni paikkani. Ja loppujen lopuksi, minä en kai vain välitä. Ei minulla ole mitään meikkaamista vastaan, käytännössä en vain koskaan meikkaa. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, että osa ihmisistä pitää meikkaamista huomaavaisuutena toisia kohtaan ja merkkinä siitä, että pitää huolta itsestään. Minä en osaa ajatella sitä sillä tavalla, tuntuu oudolta ajatella, että joku voisi loukkaantua meikkaamattomuudestani. Toivottavasti kauhean moni ei ajattele niin. Minusta on ihan käsittämätöntä, että joku sanoo, ettei voi mennä edes lähikauppaan ilman meikkiä, kun minä en aina muista pukea edes kaikkia oleellisia vaatekappaleita! :D Olen iloinen, jos muistin laittaa housut jalkaan, nekin kun olen joskus unohtanut! (Toisella kertaa oli siis pyjama päällä ja toisella kertaa kuitenkin legginssit, joten en ihan alasti mennyt minnekään...)

Mutta haaste on mielettömän hieno ja pääsi jo iltalehteenkin, joten nyt sitten kaikki ei-anonyymit osallistumaan, jos ette ole vielä osallistuneet. Vakuuttakaa minut meikin ihmeitä tekevästä vaikutuksesta! :)

Ja housuttomuudesta puheenollen, vilautin kämppikseni poikaystävälle. Nyt mietin, että pitääkö minun tehdä itsemurha välittömästi, vai riittääkö, että muutan maasta... Olen yleensä niin tarkka ja aina kun hän on täällä, pidän huolen, että olen ihan kokonaan pukeutunut poistuessani huoneestani, mutta hänen ulkovaatteitaan ei ollut eteisessä ja oli ihan hiljaista, joten luulin olevani yksin. Vaikka minä aina -AINA!- tarkastan kunnolla, ettei hän ole täällä ennen kuin menen suihkuun, koska en halua kenenkään miespuolisen näkevän minua edes yövaatteissa tai pyyhe päällä, saati sitten puoliksi alasti, nyt hän ilmeisesti piileskeli jossain! Laitoin suihkusta tullessani kattilan hellalle ja kun olin pukemassa, kuulin, että se kiehuu yli, joten mitään ajattelematta avasin huoneeni oven aikomukseni kääntää levy pois päältä, mitä hän oli jo tekemässä. Hän näki minut ehkä pari sekuntia ennen kuin paiskasin oven takaisin kiinni, mutta todennäköisesti jo se ehti aiheuttaa poikaparalle ainakin pysyvät henkiset traumat, mahdollisesti ainakin osittaisen näköongelman. Olen todennäköisesti tuhonnut kämppikseni seksielämän ja mahdollisuuden saada lapsia... En muista milloin olisin viimeksi ollut näin häpeissäni! Minä pidän aina niin tarkasti huolta(noista edellä mainituista tapauksista johtuen), että olen asiallisesti pukeutunut, ettei kukaan miespuolinen näe minusta mitään osaa, mikä aiheuttaisi suurempaa järkytystä, käytän kesälläkin aina peittäviä vaatteita ja asunnollani varmistan, ettei kukaan näe minua edes pyyhe päällä. Tämä on todella nöyryyttävää, voin vain kuvitella, miten vastenmielinen tilanne oli hänelle. Opinpahan ainakin tarkastamaan entistä huolellisemmin, että todella olen yksin, silloin kun luulen olevani yksin... :/ Ja pysyttelemään visusti huoneessani, kun hän on täällä. (Ja muuten, olen asunut tämän kämppiksen kanssa kohta neljä vuotta ja sinä aikana ylipäätään nähnyt hänen poikaystävänsä ehkä kolme tai neljä kertaa! Miksi minun siis piti törmätä häneen juuri nyt?!?!) Voi taivas, miten NOLOA!! Oikeasti minua hävettää niin paljon, että on ihan fyysisesti huono olo. :/

Ja jos housuttomalla linjalla jatketaan, niin katselin ruudusta jotain laihdutusohjelmaa, jossa on se Gillian McKeith(tai jotain vastaavaa?) ja hän sanoi, että  selluliitista pääsee eroon, jos ei syö pitkälle prosessoitua, lisäaineita sisältävää ruokaa. Hän sanoi, että selluliitti syntyy, kun keho ei pääse eroon liiallisista kemikaaleista. En ole koskaan ennen kuullut tuollaista selitystä, alistuneena olen ajatellut, että kuulemma 97 prosentilla naisista on selluliittia ja jos ei Hollywood staratkaan pääse siitä eroon... Kuten kuvistani näkyy, selluliitti on minulle aivan valtava ongelma ja minä kieltämättä olen elänyt elämäni pitkälti juurikin prosessoidulla valmisruoalla. Toivotaan, että terveellisemmällä ruoalla olisi edes jotain vaikutusta selluliittiinkin. Tai siis sillä, etten enää pysty syömään kaikkea sitä roskaa, mitä ennen. :)

Mutta, nyt pitää laittaa jotain iltapalaa ennen criminal mindsia. Ja sitten nukkumaan, olen onneksi taas viime aikoina nukkunut paremmin ja yritän pitää kiinni jonkinlaisesta rutiinista. Hyvää alkanutta viikkoa!


lauantai 24. marraskuuta 2012

Pientä laskua

1,2 kiloa viime viikosta, kerrankin olen tyytyväinen. Nyt olisi enää 2,8 kiloa kasilla alkaviin lukuihin, mutta toisaalta aikaakin on enää vain kuukausi. Ja jouluaattoon on tasan kuukausi, voi apua! Mutta katsotaan, miten tämä kaikki sujuu... Eihän tuo silti olisi kuin 700 grammaa viikossa, joten sen pitäisi olla mahdollinen, mutta minun laihtumistahtiani ajatellen, aika tiukkaa tulee tekemään. Ja siitä lievään ylipainoon pääsystä ei ole enää mitään toivoa, mutta keväällä sitten. :) Toivottavasti. :)

Hyvää viikonloppua! :)

tiistai 20. marraskuuta 2012

Ruokavaliosta


Sata grammaa vähemmän näytti taas vaaka. En osaa suhtautua tähän hitaaseen tahtiin oikein mitenkään, koska tämä kaikki tuntuu minusta niin oudolta, koska en ole oikeastaan koskaan uskonut laihtumisen olevan ihan oikeasti mahdollista. Olen kyllä ihan tosissani yrittänyt, mutta en ole koskaan uskonut siihen tai ajatellut, että vielä joskus painaisin edes tämän verran kuin nyt ja se tavoittelemani 75 kiloa tuntuu niin hirveän epätodelliselta. Minulle ylipäätään kaikki, mitä haluaisin, on vain unelmia, jotka ei oikeasti koskaan voi tapahtua, joten se, että jotain oikeasti tapahtuu on minulle ihan uusi asia ja tuntuu enemmän kummalliselta ja vieraalta kuin miltään muulta. On vaikea keskittyä laihduttamiseen, kun se tuntuu niin epätodelliselta kaikin tavoin. Tavallaan kai odottelen, että herään ja painan taas 120 kiloa. Tämä tuntuu muutenkin väliaikaiselta, moni leikattu alkaa kahden vuoden jälkeen taas lihomaan, enkä osaa kuvitellakaan, ettenkö minä kuuluisi heihin. Vaikka en haluaisi, pidän sitä väistämättömänä, koska en pystynyt laihduttamaan omin avuin. Toivon todella, että sitten, kun kaksi vuotta on kulunut, tunnen eri tavalla, enkä enää liho.

Minulta kysyttiin syömisestäni, siitä miten söin ennen ja miten syön nyt. Ennen syömistottumukseni olivat aivan hirveät ja nyt... aika lailla yhtä hirveät, eri tavalla vain. :) Minulle oli aiemmin tyypillistä syödä oikeastaan vain kerran päivässä, yleensä illalla ja ruoan määrä oli valtava. Pahin, mikä tulee mieleen, oli se, kun kerran söin kaksi (!) hesepatonkia, pussillisen Estrellan Onion ringsejä, noin litran pepsi maxia ja todennäköisesti hiukan jotain makeaa, jotta suolainen maistuisi paremmalta(Makea ei varsinaisesti ole mikään suuri herkku minulle, mutta söin sitä säännöllisesti, koska sen syömisen jälkeen suolainen maistui paremmalta). Kerralla, yhteen menoon. Tiedän, että se on hirveää ja minua hävettää aivan kauheasti, mutta niin minä tein. Enkä ihan harvoinkaan. En edes tiedä, paljonko tuosta tulee kaloreita, koska en tiedä noiden hesepatonkien energiamäärää, mutta taatusti enemmän kuin naiselle koko päivässä suositeltu 2000 kcal ja ylipäätäänkin paljon enemmän kuin kulutin. Minulla on tapana tykästyä johonkin ruokaan ja syödä sitä jatkuvasti, kunnes kyllästyn, joten  hesepatonkiaikoinani aika tyypillistä minulle oli syödä aamulla hiukan kaurapuuroa, ettei tulisi huono olo päivän aikana ja sitten illalla ostaa hesepatonki ja limsaa sekä usein myös perunalastuja ja jäätelöä tai jotain vastaavaa. Sama kaava on ollut minulle tyypillinen koko aikuisikäni, olen syönyt aamulla väkisin hiukan jotain torjumaan huonoa oloa ja sitten syönyt suuren määrän illalla. Ei säännöllistä ateriarytmiä, ei välipaloja, ei terveellisiä aterioita... Ei todellakaan ole ihme, että olen lihava.

Mikä minusta sen sijaan aina tuntui oudolta, että niinä aikoina kun laihdutin, ei paino siltikään pudonnut, vaikka söin vain murto-osan tuosta ruoan paljoudesta. Yleensä sitä kesti ehkä kaksi viikkoa, kunnes menetin motivaationi, koska mitään ei tapahtunut ja sorruin taas sipseihin tai mikä ikinä olikaan sen hetkinen suosikkini. Silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla paino putosi vieläkin hitaammin kuin nyt, vaikka loppujen lopuksi söin noin 500 - 700 kcal päivässä. Kunnes sitten yhden ainoan kerran sorruin perunalastuihin, enkä saanut enää kierrettä katkaistua ja lihoin hetkessä kaikki työllä ja tuskalla pudotetut kilot takaisin. Siksi minusta tuntuu niin sanoinkuvaamattoman oudolta, että paino nyt putoaa, koska olen ennenkin syönyt vastaavan määrän kaloreita, eikä se silloin toiminut, joten miksi se toimii nyt, vaikkakin hitaasti... Noina laihdutusaikoina söin kyllä ihan terveellistä ruokaa, mutta useimmiten ihan samalla kaavalla eli pieni aamupala ja sitten illalla yksi tai kaksi ateriaa. Silloin pidemmällä laihdutuskerralla söin useimmiten aamulla valmiskaurapuuropussin, koulun jälkeen kaksi viipaletta ruisleipää aamupalasulatejuustolla ja illalla mustikoita sekoitettuna Danonen 0% -jugurttiin. Itse asiassa nuo taisivat olla pääasiallinen ruokavalioni. Silloin en ajatellut asiaa, mutta eihän tuossa ole oikeastaan ollenkaan proteiinia, eikä tuo muutenkaan kovin terveelliseltä kuulosta... Eikä painokaan kyllä pudonnut. Mutta ei siitä paljoa kaloreitakaan saanut, joten painon olisi mielestäni pitänyt pudota enemmän kuin puoli kiloa tai kilon kuussa. Tässä mielessä en ymmärrä, miksi en laihtunut, vaikka jatkoin tätä yli vuoden.

Nyt leikkauksen jälkeen kaikki on lähtökohtaisesti toisin, koska voin syödä määrällisesti niin vähän. Virallinen ohje leikatuille on syödä pieniä proteiinia, hiilihydraattia että rasvaa sisältävää aterioita viidestä kuuteen kertaan päivässä, sekä välipaloina kahdesti päivässä kaksi desilitraa maitoa. Silloin heti leikkauksen jälkeen yritin noudattaa saamiani ohjeita kirjaimellisesti, mutta se ei onnistunut edes alussa, jolloin keskityin sataprosenttisesti syömiseen. Usein minulla oli vielä edellinen ateria kesken, kun olisi pitänyt aloittaa uusi ja ruoan määrä ja ruokaan keskittymiseen vaadittu aika oli minulle ihan liikaa. Jostain syystä on jotenkin niin luontevaa syödä vain kerran päivässä, minä en edes muista syödä ennen kuin illalla, joten joudun todella taistelemaan itseni kanssa. Varsinkin aamulla huomaan viivytteleväni ja unohtuvani tekemään jotain muuta ja aamupalan syöminen kestää ikuisuuden. Minulle on vakiintunut muutamia ruokia, joihin ruokavalioni perustuu, mutta syömiseni on huonoa ja kuten olen aiemminkin kertonut, joinain päivinä en syö muuta kuin proteiinijauhetta. Se ei ole hyvä, mutta joskus en halua mitään ja koska jotain on pakko syödä, saan sitten edes tarvitsemani proteiinit.

Kun menen ruokakauppaan ja katselen ympärilleni, siellä ei ole mitään, mitä haluaisin. Hyllyjä täynnä ruokaa joka puolella ja minä en halua mitään. Tai no, en halua mitään niistä asioista, joita saisin ostaa, sipsihyllyllä ei varmaan olisi sitä ongelmaa, etten halua mitään... Joten ostan rahkaa ja vauvanruokaa, maitoa ja Profeel -tuotteita, usein myös kurkkua, salaattia ja fetaa. Toisinaan pakotan itseni syömään raejuustoa, vaikka lakkasin tykkäämästä siitä leikkauksen yhteydessä ja vatsan toiminnan takia syön myös luumusosetta ja kaurapuuroa, joskin molempia harvakseltaan, koska inhoan kumpaakin. Ns. oikeaa ruokaa en syö oikeastaan koskaan, koska se on aika kamala kokemus. Leikkaus poistaa useimmilta ihmisiltä ruoanhimon, mutta minun kohdallani niin ei käynyt, joten oikea ruoka tuntuu kidutukselta. Minulla on edessäni jotakin joka tuoksuu ja maistuu taivaalliselta, mutta minä en voi syödä sitä. Se pieni määrä jonka saan syötyä, tuntuu pelkältä kiusaamiselta ja vaikka fyysisesti olen täynnä, jonkinlainen henkinen tunne siitä, että sai syödä tarpeekseen, jää puuttumaan ja se on todella turhauttavaa ja epämiellyttävää. Niinpä en mielelleni syö mitään, mikä maistuu hyvältä. Mutta en mielelläni syö mitään sellaistakaan, mikä ei maistu hyvältä, joten tilanne on ongelmallinen. Olen hyvin kaukana siitä oikeaoppisesta viidestä monipuolisesta ateriasta päivässä, mikä kenties on selitys sille, että paino laskee niin hitaasti. Se tuntuu lähes ylivoimaisen vaikealta, enkä pysty edes ymmärtämään, miten joku pystyy siihen ihan automaattisesti. Melkeinpä joka päivä jään jälkeen tavoitteestani saada 70 grammaa proteiinia, unohdan rasvan ihan kokonaan, en syö lähellekään puolta kiloa kasviksia ja kaloritkin jäävät vajaiksi.  Outoa on myös se, että jotkut asiat, joista ennen pidin kovasti, kuten esimerkiksi hedelmät, eivät houkuta tippaakaan. Melkeinpä vältän niitä kaikin keinoin. Söin kuitenkin yksi päivä mandariinin, koska kammoni sitä kohtaan tuntui aivan naurettavalta, mutta päätin, että antaa olla. Pakotin itseni pureskelemaan ja nielemään, mutta se ei maistunut hyvältä ja tuntui henkisesti epämiellyttävältä, joten olkoon. Onhan se epäeettistäkin syödä sitrushedelmiä ja niissä on vaikka mitä torjunta-aineita, joten miksi turhaan pakottaa itsensä. Mutta se on kummallista, koska ennen rakastin mandariineja.

Syön myös edelleen satunnaisesti jotain hyvääkin, ostan toisinaan pari pätkistä ja olen maistanut pieniä määriä vähän kaikenlaista. Ne eivät ole aiheuttaneet vaa'alla mitään muutosta, mutta minun kaiketi pitäisi olla ihan kokonaan ilman mitään herkuksi luokiteltavaa. En ole oikeastaan kovin huolissani niistä. Kenties pitäisi olla, mutta en ole. En kuitenkaan voi syödä paljoa, joten en osaa ajatella pienestä määrästä olevan suurta haittaa. Esimerkiksi ennen, kun yritin laihduttaa ja vaikka jossain sukulaisen luona en kehdannut kieltäytyä kahvipöydässä keksistä, se tuntui ihan katastrofilta, joka pilaa kaiken. Nyt se on vain keksi, en ajattele siitä oikein mitään. Ehkä siksi, että ennen se olisi johtanut kokonaisen paketin syömiseen kotona, nyt sellainen ei ole mahdollista.

Yksi oudoimmista asioista nykyään on se, että painoni ei enää vaihtele. Ennen paino heitteli useimpia kiloja, kerran seitsemän kiloa yhdessä ainoassa päivässä, nyt iltapainon ja aamupainon ero on vain muutama sata grammaa. Lisäksi siitä huolimatta, että lasku on hidasta ja ainoastaan silloin tällöin on hieman suurempi pudotus, paino ei myöskään enää nouse kerran laskettuaan. Se tuntuu todella helpottavalta ja oudolta, koska niin kauan oli ihan tyypillistä, että laihduin muutaman kilon ja kohta olin taas lihonut sen takaisin. Nyt kerran laihdutettu tuntuu olevan ikuisesti(???) poissa!

Toivottavasti tämä vastasi kysymykseen ruokavaliostani, saa kysyä lisää, jos siltä tuntuu. :)

Nyt menen lenkille, tai oikeastaan tuonne keskustaan kauppoja katselemaan, mutta kävelen sinne ja takaisin, joten kyllä sekin lenkiksi lasketaan. :) Viisi viikkoa enää jouluun, eikö ole ihan mieletöntä?! Hyvää uutta viikkoa kaikille! :)


maanantai 12. marraskuuta 2012

Marraskuu


Jos näkee tähdenlennon ja toivoo ja sitten tajuaakin sen olevan mediheli, toteutuuko se toive silti? Kysyn ihan siksi, että toivoin vahingossa väärää asiaa. En ole koskaan nähnyt tähdenlentoa, joten olen kehittänyt siihen aivan uskomattoman taikauskoisen suhtautumisen ja itse asiassa varon katsomasta taivaalle, juuri siksi, etten ole valmis näkemään sitä, koska saattaisin toivoa jotain väärää!  No, ehkä mediheliä ei lasketa tähdenlennoksi, mutta silti jäi vähän harmittamaan, että toivoin jotain muuta kuin piti. :D

Lueskelin aikani kuluksi vähän kaikenlaista netistä ja löysin viittauksen tutkimukseen, jonka mukaan joka neljäs ylipainoinen ei tiedosta olevansa ylipainoinen ja että tähän joukkoon mahtuu ihmisiä, joiden bmi ylittää sairaalloisen ylipainon rajan. Miten ihmeessä se voi olla mahdollista?! Sen nyt vielä ymmärtää, että jos on pari kiloa painavampi, kuin bmi 25 edellyttäisi, sitä ei välttämättä tiedä, mutta miten muka voi olla 40 kiloa ylipainoinen ja pitää itseään normaalipainoisena?! Ei ainakaan Suomessa ole tuota tutkimusta voitu tehdä, koska meillä on sen verran kivoja miehiä, että tuolla ulkona liikuskellessaan saa rehellisen ulkonäköarvion säännöllisin väliajoin ihan pyytämättä. :D Tosin tämä oli iltalehden juttu, joten ehkä se ei ole kaikkein luotettavinta tietoa. Luen siis ihan tuota netin ilmaista iltalehteä, en oikeaa. Täytyy kyllä sanoa, että siitä ei journalismin taso paljon alemmas voi laskea... :D Kaikkein raivostuttavinta on se, että Iltalehti uutisoi joistain ihan turhista ihmisistä samaan tyyliin kuin oikeista julkkiksistakin. Luin, miten Teija oli haukkunut kanssa-asujiaan ja jostain käsittämättömästä syystä ainoa julkkisTeija, joka tuli mieleeni, oli Teija Sopanen, joten olin aivan hämmästynyt, että Teija Sopanenko sanoo jotain tuollaista asuinkumppaneistaan(erityisen hämmentävän tilanteesta tekee se, että Teija Sopanen taitaa itse asiassa olla kuollut?), mutta se olikin joku BB-kilpailija. Pitää olla uutisaiheet vähissä, että jonkun tositv-kilpailijan sanomiset pääsee lehteen, vaikka sitten vain verkkoversioonkin. Mutta siis, tuosta ylipainoasiasta; useinhan kuulee perusteltavan läskiksi haukkumista sillä, että ylipainoisille tehdään palvelus, että he tajuaisivat laihduttaa ja olen aina ajatellut, että se on ihan naurettavaa, koska eihän kukaan voi olla ylipainoinen tajuamatta sitä itse, mutta... Voiko joku tosiaan olla sairaalloisen ylipainoinen ja olla huomaamatta sitä? En edes ymmärrä, miten niin voisi päästä tapahtumaan. Minä olen aina ollut tuskallisen tietoinen joka ikisestä kilostani. Ajatuskin siitä, ettei huomaisi olevansa lihava, on aivan kummallinen. Kai se sitten on vähän sama kuin se, kun anorektikot pitää itseään lihavina, vai? Jonkinlainen psykologinen häiriö.

Olen viime aikoina miettinyt paljon terveellistä ruokavaliota, koska siitä huolimatta, etten voi enää ahmia herkkuja, ei syömistäni voi millään tapaa kutsua terveeksi. Turvaudun ihan hirveän paljon helppoihin ratkaisuihin, kuten proteiinijauheeseen tai -patukoihin tai syön koko päivän rahkaa. Joskus saatan parinakin päivänä syödä pelkkää proteiinijauhetta, eikä asiaa auta se, että se näkyy heti vaa'alla miinuksena. Ongelma on ihan sama kuin aina ennenkin, että kun ajattelen, mitä kaikkea kuuluisi terveelliseen ruokavalioon, tuloksena on kokonainen vuori ruokaa, jonka syömiseen minulta kuluisi kuukausi, ei päivä. Netissä on niin paljon ruokia, jotka on kuulemma niin terveellisiä, että niitä pitäisi syödä joka päivä, mutta kuka pystyy syömään niin paljon ruokaa?! Miten niistä sitten valikoi ne kaikkein terveellisemmät ruoat? Ja parin desin mahalaukulla ei hirveitä määriä syödä, varsinkin, kun veden saannista nyt ainakin täytyy huolehtia. Naisen pitäisi syödä ainakin tomaattia, pinaattia ja rasvatonta jugurttia joka päivä, pähkinät ovat hurjan terveellisiä, parsa on maailman terveellisin ruoka, puhumattakaan kaikista näistä superfoodeista, joista puhutaan jatkuvalla syötöllä... Lisäksi pitäisi syödä puoli kiloa kasviksia päivässä, saada 70 grammaa proteiinia ja rasvaton maito kuulemma edesauttaa laihtumista ja tumma suklaakin on terveellistä. Miten noista valikoi sen kaikkein terveellisimmän ruokavalion? Onko teillä muilla joitain terveysvaikutteisia ruokia, joita syötte ja joiden tehoon uskotte? Haluaisin oppia syömään terveellisesti, mutta pelkkä ruoan määrä lannistaa. Joten turvaudun proteiinijauheeseen. Tosin se alkaa tulla tiensä päähän, koska ne ovat niin makeita, että hädin tuskin pystyn käyttämään niitä. Täytyy vielä kokeilla sitä maustamatonta ja jos siihenkin on kaadettu kilokaupalla makeutusainetta, niin niiden käytöstä pääsen sillä eroon. Minua pelottaa, että en koskaan opi syömään kuin normaali ihminen ja siitä on seurauksena taas lihominen. Toisaalta haluaisin myös saada selville, onko terveellisellä ruokavaliolla oikeasti niin suuri vaikutus, kuin väitetään.

Käytin muuten viikonloppuna monta tuntia ulkokuusen etsimiseen ja maahan laittamiseen ja sitten valojen asettelemiseen juuri täydellisesti ja aamulla kun katsoin ikkunasta ulos, se makaili kyljellään pellolla. Kiva. Toivottavasti äitini korjaa sen viikon aikana, minä sain tarpeekseni. Joka vuosi ripustan valoja sormet jäässä pikkujouluna(ja kun vihdoin saan ne paikalleen, ne eivät toimi enää!), joten ajattelin, että nyt laitan ne hyvissä ajoin, kun oli mukava sää. Ja sitten se mukava sää muuttui myrskyksi ja turhaa oli kaikki vaiva. Onneksi ei menneet valot rikki, ne kun oli aivan uudet ja kauneimmat ikinä! Minusta jouluvalot on aivan ihania, mutta saan yleensä useamman kuin yhden hermoromahduksen niiden takia joka vuosi.

Lähestyvään jouluun suhtaudun tänä vuonna silkalla kauhulla. Minulla on pahat aavistukset sen suhteen, minusta tuntuu, että siitä tulee rankka. Minulla ei ole yhtään joulutunnelmaa tänä vuonna, vaikka yleensä rakastan valmisteluja, vaikka itse joulu olisikin vaikea ja minua ahdistaa, että siihen on enää muutama viikko. Toinen vanhempani toivoi joululahjaksi uutta kymmenen vuoden päiväkirjaa ja ostaessani sitä mieleeni tuli, että saakohan hän sen täyteen, jota seurasi ihan kauhea olo, kun olin päästänyt sellaisen ajatuksen edes mieleeni. Minusta aina tuntuu, että jos vain ajattelenkin jotain tuollaista, se on kuin manaisin jotain pahaa tapahtuvaksi. Ja kaikkein hulluinta on se, että minua ahdistaa sekin, etten saa mistään NYPD Blue:n viidettä tuotantokautta. Olemme äitini kanssa muutamana viime jouluna katsoneet joulunpyhinä noita aiempia tuotantokausia, mutta en ostanut viidettä, koska se oli niin kallis ja nyt sitä ei saa enää mistään. Eikä sitä saa edes vuokrattua tai lainattua mistään, enkä tunne ketään kenellä se olisi ja se harmittaa minua ihan suunnattomasti. Miten älytöntä sekin on... Ajattelen, että jos minulla olisi se, pyhät kuluisivat tuskattomammin.

Edessä on myös ensimmäinen joulu, jolloin en voi syödä kuin sika ja tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miltä se tuntuu. Aion kyllä jotain herkkuja ostaa, ainakin suklaarasian ja jäätelöä. Ja tietysti syön lanttulaatikkoa ja sienisalaattia, jotka ovat lempijouluruokiani. On silti kovin turhauttavaa syödä mitään hyvää, koska sitä ei saa syödä kuin ihan vähän ja joskus tuntuu, että olisi helpompi olla kokonaan ilman. Mutta katsotaan nyt, miten joulu sujuu, syömisten suhteen ja muuten. :)


lauantai 10. marraskuuta 2012

Taas vähän pienempi

Paino sanalla vähän. Vaaka näytti tasan 94 kiloa, mutta se ei kenties ole kovin luotettava tulos, koska eilen en syönyt oikeastaan mitään. Koko alkuviikon vatsa oli aivan jumissa, joten torstaina oli pakko turvautua laksatiiviin, mutta otin vahingosssa kaksinkertaisen annoksen, kun en ollut varma, olinko jo ottanut vai enkö ja tulin siihen tulokseen, etten ollut vielä ottanut. Se osoittautui vääräksi muistikuvaksi ja teki eilisestä hyvin mielenkiintoisen... Joudun esittämään jyrkän vastalauseen Laxoberonin mainoslauseelle Hellä helpotus ummetukseen. :D Juu ei. Mutta eiköhän tämä ole riittävästi tästä aiheesta. Joka tapauksessa eilen join lähinnä vettä ja illalla lasillisen maitoa, joten painon lasku johtunee siitä eli todennäköisesti tulos olisi muuten ollut plussaa. 

Olen silti edelleen toiveikas, että voisin jouluun mennessä laihtua sen verran, että paino alkaisi kasilla. Tarvitsen siihen vain kaksi hyvää viikkoa, jolloin paino putoaa reilummin. Nyt yritän kaikkeni, että ensi viikko olisi toinen niistä. Nyt kun ei ole vielä liukasta, pystyy lenkkeilemään kunnolla ja voin myös proteiinilisän avulla huolehtia siitä, että saan joka päivä riittävästi proteiinia. Tosin samaa minä olen hokenut jo kuukausia, ellen vuosia. Jos nyt kuitenkin saisin edes kilon lisää pois. 

Nyt on vietävä koira lenkille, mutta hyvää viikonloppua taas kaikille! :)



keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Silmänruokaa

Monella on ollut blogissaan haaste, jossa on esitelty silmää miellyttäviä miehiä ja naisia. Ajattelin minäkin nyt tehdä tämän haasteen, vaikka ilmeisesti aivoni toimivat tässäkin suhteessa jotenkin oudosti, koska pelkkä ulkonäkö ei herätä minussa oikeastaan mitään ajatusta tai tunnetta. Saa olla kyllä aika lailla täydellinen, että minä edes huomaan pelkän ulkonäön perusteella. Ainoana poikkeuksena, jos joku tuntematon muistuttaa jotakuta muuta, silloin saatan huomata ihmisen. Minulle esimerkiksi se, että joku jossain baarissa näkee kiinnostavan ihmisen, on täysin käsittämätön asia, en edes ymmärrä, mitä siinä tapahtuu. Minä en tunne minkäänlaista kiinnostusta, ellei minulla ole jonkinlaista käsitystä persoonasta, vaikka olisin sitten väärässäkin sen suhteen. Minulle se oleellinen asia on ilmeisesti eleissä tai puhetyylissä, en oikein osaa edes sanoa, mikä minua vetää puoleensa... Niinpä se, ketä pidän puoleensavetävänä ja ketkä ovat minusta objektiivisesti komeita on kaksi täysin eri asiaa. Voin tuntea vetoa ihmiseen, jota en pidä hyvännäköisenä ja voin pitää ihmistä hyvännäköisenä, mutta olla tuntematta mitään. Edes kuva rakkaasta Robertistani ei herätä minussa oikein mitään, mutta hänen näkemisensä elokuvissa taas... No, siitä huolimatta, hänen kuvansa minä tietysti etsin ensimmäisenä, koska häntä täydellisempää miestä ei olekaan. Kyseessä oleva kuva on vanha, mutta pidän silmälaseista miehellä, joten siksi tämä kuva.




Pidän myös kovasti Goran Visnjicista, hänessä on jotain perinpohjin hurmaavaa.



Kolmantena Johnny Depp, vaikka ei hänkään ulkonäöltään ehkä niin miellytä silmääni, mutta hänessä on silti jotain...


Emmekä tietenkään voi unohtaa Georgea, joka oli suosikkini, kunnes Robert syrjäytti hänet...



Naisista ensimmäisenä Cheryl Cole, joka on aivan uskomattoman kaunis ja viehättävä nainen:



Toisena Alana de la Garza, josta paljon täydellisemmäksi nainen ei ulkonäöltään voi tulla.




Minä myös jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä pidän Sharon Osbournea puoleensavetävänä, en oikein tiedä miksi... Kyse ei taaskaan ole ulkonäöstä, kuten ei kenenkään heidän kohdallaan, vaan jostain ilmeissä tai eleissä. 



Myöskin Rena Sofer on aivan mielettömän kaunis;



Kauniita naisia ja komeita miehiä löytyisi varmaan lisääkin, mutta näissä on sitä jotakin, mikä on vuosien varrella kiinnittänyt huomioni. Kyse ei ole varsinkaan noiden miesten kohdalla ulkonäöstä, vaan paljon viehätyksestä johtuu roolihahmosta, jota olen nähnyt heidän esittävän, esimerkiksi Robert Downey Ally McBealissa oli täydellinen mies, samoin George Clooney oli aivan ihana Teho-osaston roolissaan. Kyse on enemmänkin roolihahmoista, kuin oikeasta ihmisestä, tuskin pitäisin heistä yhtään, jos tuntisin heidät oikeasti. Tai niin kai se on kaikkien kohdalla...

Mutta siis, tässä teille silmäniloa keskiviikoksi. :)

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

No joo...

Miinus sata grammaa. Parempi kai sekin kuin plussaa... Itse asiassa olin siitäkin iloinen, koska viikko meni aika metsään ja turvauduin taas lähinnä proteiinijauheeseen. Se ei varmaan olen kovin tervettä, mutta ottaen huomioon, mitä roskaa ennen söin, on se ainakin parempaa kuin sipsit ja suklaa. :) Tosin jouluksi asettamani tavoite alkaa näyttää yhtä toivottomammalta... :/ Mutta jos edes pääsisi niihin kasialkuisiin lukuihin... 

Ai niin, hyvää Halloweenia! Tosin osa juhli sitä kai jo edellisenä viikonloppuna, mutta kuitenkin... :)