perjantai 28. joulukuuta 2012

Ohi olisi taas.

Enää 12 kuukautta jouluun. Joulutunnelmaa ei lopultakaan löytynyt tänä vuonna, en ole tuntenut mitään. Jouluksi koristeltu koti tuntuu lähes absurdilta, aivan kuin olisin hetken mielijohteesta laittanut koristeet esille heinäkuussa. Ulkonakin näyttää vääränlaiselta, ihan liian valoisalta ja jotenkin keväiseltä. Ei tunnu yhtään joululta. Se saa minut todella surulliseksi, koska joulu on tyhjän, surkean pikku elämäni kohokohta ja jos sekään ei enää tunnu miltään… Jäljelle ei jää paljoa. Kävin äitini ystävän luona katsomassa hänen temppuilevaa tulostintaan ja hän kertoili lastensa elämästä ja se sai minut niin surulliseksi. Hän kertoi heidän perheestään ja lapsistaan ja ystävistään ja kodeistaan ja olisin voinut itkeä. Minun perspektiivistäni se, että jollakin on ihan oikea elämä, tuntuu niin oudolta. Mikä minulle on pelkkä kaukainen, epärealistinen unelma, on jollekin ihan vain arkea, itsestäänselvyys. Se on kummallista. Tunnen itseni niin lapselliseksi, koska haluaisin niin kovasti asioita, joita en voi saada, aivan kuin kiukutteleva pikkukakara, joka kieltäytyy hyväksymästä, ettei aina saa mitä haluaa. Mutta edessä olevat tyhjät vuodet tuntuvat niin loputtomilta, kuin eläisi samaa päivää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, eikä mikään koskaan muutu. Tunnen kyllä oloni paremmaksi, koska olen pienempi, mutta loppujen lopuksi, ei se muuta mitään muuta. Se pienempi minä elää kuitenkin samaa, loputonta, tyhjää elämää, jossa ei koskaan tapahdu mitään. (Ja kyllä, tämä valittamiseni ärsyttää itseänikin.) Siitä huolimatta, joulu meni kohtuullisen helposti, koska ahdistuksen sijaan tunsin surua. Se on kuitenkin paljon parempi tunne kuin ahdistus.

Laihtumisestani sain ensimmäisen kommentin, äitini ystävä huomautti siitä. Tosin voi olla, että äitini on kertonut hänelle, että laihdutan ja hän halusi vain olla ystävällinen, mutta ilahduin kuitenkin. Olen myös huomannut viime aikoina ihmisten suhtautumisessa jonkinlaisen muutoksen, tuntemattomat ovat alkaneet puhua minulle. Joku pariskunta jutteli minulle hississä, kaksikin ihmistä on kysynyt tietä, joku kysyi bussien aikatauluista, joku puhui minulle kassajonossa, kahdesti vieruskaveri bussissa on alkanut juttelemaan ja yleensäkään en saa enää istua bussissa yksin. Sekin tuntuu kummalliselta, en ollut oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota siihen, ettei minulle yleensä spontaanisti puhuta julkisilla paikoilla, kai ajattelin, ettei niin tehdä kenellekään. Koska Suomessa on niin paljon ylipainoisia, ehkä minun ylipainoni alkaa ollakin jollakin tapaa normaalin rajoissa. Olen myös ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut näkemään ihmisiä, joiden ajattelen olevani isompia kuin minä. Ennen aina tunsin olevani se lihavin ihminen ikinä, mutta nyt toisinaan näen ylipainoisia, joista ajattelen, että olen hieman pienempi. Siis en millään pahalla ajattele, mutta olen kuitenkin iloinen, etten enää ole lihavienkin joukossa poikkeuksellisen lihava.

Tavoitteeseeni on enää suurin piirtein(katsotaan, mitä vaaka sanoo aamulla) 17 kiloa ja se ei tunnu mitenkään valtavalta urakalta. Tiedän, että siihen tulee kulumaan aikaa, koska laihtumistahtini on niin hidas, mutta se ei tunnu toivottomalta. Ennen, kun ylipainoa oli niin paljon, oli heti alkuun vaikeaa motivoida itseään, kun tiesi, että pudotettavaa on kymmeniä kiloja ja tavoitteen voi saavuttaa aikaisintaan vuosien kuluttua. Nyt ajattelen, että kyse on kuukausista, että jo keväällä olen paljon pienempi. Se tuntuu mahdolliselta ja saavutettavalta ja vaatii vain työtä, jonka aion tehdä.

Neiti Micheliniltä sain haasteen, jossa pitää vastata 11 kysymykseen, joten vastailen tässä lopuksi vielä niihin. Kiitos! :)

1. Aiotko tehdä lupauksia ensi vuodelle?
En varsinaisesti, vaikka joitain laihtumiseen liittyviä tavoitteita/toiveita aion asettaa. Lupaan aina uutena vuotena laihduttaa, mutta en ihan tosissani ole koskaan tehnyt varsinaisia uuden vuoden lupauksia. Ehkä siksi se laihdutus ei ole koskaan onnistunutkaan... :D

2. Mikä on lempivärisi? Käytätkö sitä enemmän kuin muita värejä esim. vaatteissa ja sisustuksessa?
Pinkki. Minulla ei ole taipumusta välittää muoti-ilmiöistä, mutta kun pinkit esineet ja vaatteet tulivat muotiin, jokin naksahti päässäni. Olen joskus halunnut jopa ostaa pinkin esineen, josta en edes tiennyt, mikä se oli! Kyllä käytän sitä varsinkin sisustuksessa ja myös kotivaatteissa, julkisesti vältän pukeutumista kirkkaisiin, huomiota herättäviin vaatteisiin.

3. Osaatko uida?
Osaan, olen hyvä uimaan. Ainoa liikuntamuoto, jonka testeistä sain kymppejä koulussa. Valitettavasti lihavuuteni takia en kehtaa mennä uimaan, mutta olen toiveikas, että jonain päivänä vielä pystyisin siihen.

4. Uskotko kohtaloon?
En, mutta siitä huolimatta olen aina pitänyt tiettyjä asioita omassa elämässäni itsestäänselvyyksinä, enkä ole edes yrittänyt taistella niitä vastaan. Mutta ei se ole kohtalo, johon uskon, vaan jonkinlaiseen ”oikeudenmukaisuuteen”, että ihmisen ei kuuluisi saada enempää kuin ansaitsee. Vaikka tiedänkin, ettei se niin toimi.

5. Mikä on lempikukkasi?
Pidin ennen kovasti tulppaaneista, mutta viime aikoina olen ihastunut neilikoihin. Erityisesti valkoisiin ja vaaleanpunaisiin.

6. Pidätkö enemmän kaupungista vai maaseudusta?
Tavallaan ajattelen oman tilanteeni olevan sikäli ideaalinen, että vietän viikot kaupungissa ja viikonloput kotona maalla. En viihtyisi kummassakaan jatkuvasti, molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Jos minun pitäisi valita, valitsisin kaupungin, mutta en Suomen pikkukaupunkia, sen täytyisi sitten olla oikein kunnon oikea iso kaupunki. Suomessa valitsisin varmaan maaseudun, koska täällä kaupungit eivät ole kovin ”kaupunkimaisia”.

7. Pelkäätkö pimeää?
En. Itse asiassa juuri yhteen blogiin kommentoin, että minulle on jäänyt mieleen lapsuudestani pimeyteen liittyen tavallaan sellainen alku, jossa edes kiinnitin huomiota siihen. Meillä oli kanoja ja minusta oli aivan mahtavaa, kun illalla sain ottaa pienen taskulamppuni ja mennä sammuttamaan kanalasta valot, enkä koskaan pelännyt, minusta se oli jännittävää ja hienoa. Mutta sitten kerran kuulin, kun äitini ystävä päivitteli äidilleni, että eikö hän pelkää, pieni tyttö tuolla pimeydessä ja minä ajattelin, että mitä minun pitäisi pelätä?!! En koskaan varsinaisesti alkanut pelkäämään, mutta tuon jälkeen minä mietin, että onko siellä pimeydessä jotain pelättävää… Se muutti suhtautumistani. Mutta toisaalta myös nautin pimeydestä, se on suosikkiasiani syksyssä ja rakastan sitä näkymättömyyden tunnetta, minkä se antaa.

8. Hauska muistosi lapsuudesta?
Nyt ei tule mieleen oikein mitään sopivaa… Varmasti niitä on paljonkin, mutten tiedä, minkä kertoisin. Taidan nyt jättää tämän väliin. :)

9. Osaatko kävellä korkokengillä? Millaisia kenkiä omistat?
En osaa valitettavasti. Eikä se tietysti tässä painoluokassa olisi kovin järkevääkään, mutta minua harmittaa, etten nuorena tullut opetelleeksi. Minulle ihan minkälaiset kengät tahansa on vähän hankalat, koska nilkkojeni nivelsiteet ovat niin löysät, että nilkat taittuvat helposti ja jo ihan vähäinenkin korko on minulle ongelma. Lisäksi minulla on suhteessa pituuteen leveät ja paksut jalat, joten kenkien löytäminen on aina ollut vaikeaa. Siitä johtuen minulla ei ole paljoa kenkiä, vain muutamat kuhunkin vuodenaikaan. Lisäksi minulla on joitain kenkiä, jotka ovat liian epämukavat käytettäviksi, mutta joita en ole raaskinut heittää poiskaan ja muutamia, jotka ovat liian nättejä käytettäväksi…

10. Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa miljoonan?
Ostaisin asunnon, antaisin vanhemmilleni tarpeeksi kunnon remonttiin ja uutta autoa varten ja yleisestikin, että he voisivat elää mukavaa elämää ja matkustelisin.

11. Miten vietät joulua ja uuden vuoden aattoa? Onko se erilaista kuin lapsuudessa, vai oletko pitänyt perinteitä yllä?
Uusi vuosi ei ole minulle oikein mikään juhla, en välittänyt siitä nuorenakaan, mutta nyt se on yksi niistä juhlista, jotka miellän ystävyyteen liittyviksi ja kun minulla ei ole ystäviä, se on aika surullinen juhla. Käyn saunassa ja katson jonkin leffan ja suljen verhot, jotten näkisi raketteja. Lisäksi aina ajattelen, että taas kohta vanhenen vuoden lisää ja inhoan pelkkää ajatustakin! Varmaan kukaan nainen maailmassa ei inhoa ja pelkää ikääntymistä enempää kuin minä!

Joulu on aika lailla samanlainen kuin aina. Ei meillä sinänsä ole mitään suuria perinteitä, jouluna vain ollaan, eikä tehdä mitään ja yleensä minä pidän siitä. Meillä on erillinen joulusauna, joka on aika tärkeä perinne minulle ja loput on ehkä enemmänkin ruokaan ja lahjoihin liittyviä. Luen Harry Pottereita ja syön liikaa ja pukeudun uusiin pyjamiin ja yöpaitoihin, joita aina saan lahjaksi ja jotka ovatkin suosikkilahjojani. Yleensä rakastan joulua ja joulutunnelmaa, mutta kuten sanottu, tänä vuonna sitä ei tullut. Olen silti toiveikas, että ensi vuonna joulu tuntuisi taas joululta.


8 kommenttia:

  1. Mulla oli joulufiilikset ihan katossa ennen joulua mutta sitten aattona tunnelma jotenkin lätsähti, en edes tiedä miksi. Ehkä ensi vuonna parempi onni joulun suhteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti! Tämä on niin kummallista, kun välillä on ollut ihania jouluja ja välillä todella rankkoja, mutta koskaan ei ole ollut niin, ettei olisi tuntunut joululta ollenkaan! Toivottavasti ensi vuonna ei tunnu samalta!

      Poista
  2. Tuosta ihmisten juttelemisesta kanssasi. Ihmisen toimintaa toisten henkilöiden kanssa säätelee mielestäni hienovarainen, tahdosta riippumaton toiminta. Nyt kun olet pudottanut painostasi liki 26 kg, sen täytyy heijastua toiminnoissasi itsevarmuutena, iloisuutena ja uskallat olla enempi ulospäin suuntautuva. Vaikka et aina tiedostakaan sitä. Katsot ehkä enemmän suoraan ihmisiä kohti, olet varmaan iloisemman näköinen. Kaikki nämä saavat toisissa ihmisissä aikaan sen, että vieressä oleva henkilö ei ole niin pelottavan tuntuinen. Jos istuu vaan suu mutrulla tai tuijottaa tyhjyyteen, niin silloin saa kyllä olla kauan yksin. Ei se painosta johdu, vaan ihmisen asenteesta ympäristöön, tullaanko kysymään tietä ym. Ja sinun asenteessasi on tapahtunut muutos! Myös se on etenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä ajatellut tuota... Mutta en ole oikeastaan vielä sisäistänyt pienentymistäni, joten useimmiten olen ihan yhtä varuillani kuin aina ennenkin, koska en "muista" laihtuneeni. Voi tietysti silti olla, että jokin minussakin on muuttunut, muukin kuin ulkomuoto siis. Joka tapauksessa tämä on ihan positiivinen muutos. Toivottavasti myös siinä mielessä, että ehkä niitä negatiivisia kommentteja ei enää tulisi. Kukaan ei ole itse asiassa tainnut koko vuoden aikana sanoa mitään ilkeää painostani... Olisi hienoa, jos ei enää jonain päivänä tarvitsisi pelätä julkisia ilkeilyjä! :)

      Poista
  3. Mantan kommentti tuossa ylempänä on täynnä viisautta! Yhdyn joka sanaan.

    Heitän oman lusikkani soppaan vuosisadan kliseellä: jokainen on oman onnensa seppä. Se on totta! Varmasti laihtumisen myötä saat lisää itsetuntoa ja sinusta tulee vahvempi, jolloin uskallat alkaa toivoa itsellesi hyviä asioita. :) Ansaitset ne ja "normaalin elämän" ihan siinä missä kaikki muutkin.

    Sinun pitää vain ymmärtää se, että ihan oikeasti ansaitset kaiken hyvän, mitä toivotkin. Eikä siihen ole muuta ratkaisua kuin se, että sinun pitää mennä hakemaan ne asiat. Täytyy vaan antaa itselleen aikaa. :) Ja hieno homma, että nyt tipahti eka kommentti laihtumisesta! Kyllä niitä alkaa varmasti tulla lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... Ehkä sitä itsekin huomaamattaan käyttäytyy eri tavalla, mutta uskon myös, että ihmiset suhtautuu sitä positiivisemmin, mitä lähempänä normia on ulkomuodoltaan. Vaikka minulla on kyllä normaaliin vielä matkaa...

      Pikemminkin toivon, että vihdoin pystyisin hyväksymään tosiasiat, elämä olisi helpompaa. Olen toiveikas, että sitten kun olen laihtumisen suhteen "valmis", ehkä muutenkin kykenen paremmin päästämään irti tästä surusta ja hyväksymään, että tälläistä minun elämäni nyt vain on ja se siitä.

      Katsellaan, josko noita kommentteja alkaisi tulla. Tai en minä niistä kommenteista niin välitä, mutta olisi kiva, jos vihdoinkin näyttäisin pienemmältä! :)

      Poista
  4. Mä uskon myös että ihmiset käyttäytyy eri tavalla kun olet lähes normaalin oloinen. Onhan noita entisten lihavien kommentteja lukenut ja kuullut, miten vasta laihduttuaan huomasivat kuinka paljon syrjintää saivat lihavana osakseen.

    Mut mä uskon myös oman asenteen ja mielenlaadun voimaan. On varmasti myös paljon laihtuneita, jotka eivät huomaa mitään eroa entiseen noin niinkun muiden ihmisten käytöksen osalta. Lihavuuden määrällä on varmaan vaikutusta mut väitän silti että toiset on luonteeltaan niin sosiaalisia et se on ihan sama minkäkokosia tai -näkösiä ne on. Seurasta ei ole pulaa.

    Fiftisikstihommaa :-D.

    Tosta sun valittamisesta. En tiedä ootko huomannut mut sä et enää tee kun joidenkin rivien pituisia valitusvirsiä ja sit sä vaihdat puheenaihetta. Samassa postauksessa. Musta se on jo aika hyvin :-). Vai teetkö sä niin tarkotuksella?

    Sinivalo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin uskon minäkin, vaikken toki vähättelekään oman käytökseni vaikutusta. Mutta kuten sanoin, niin en vielä muista laihtuneeni, joten en usko, että käytökseni on niin kovasti muuttunut, että se yksin selittäisi ihmisten reaktion. Ja tottahan sekin on, että olen ihan hirveän arka itsekin ja pyrin olemaan niin huomaamaton kuin vain mahdollista.

      Minä uskon edelleen, että se johtuu siitä, miten ne läskit on asettuneet kehoon. Me, joilla lihavuus näkyy kasvoista, saamme enemmän ilkeilyjä ja vastaavaa osaksemme, kuin ne, joilla ei lihavuus näy kasvoista tai jotka ovat kauniskasvoisia. Ihmiset kuitenkin kiinnittää huomiota ensisijaisesti kasvoihin. Tämä on ainakin minun selitykseni sille, miksi joillekin lihaville ollaan ilkeitä ja joillekin ei.

      Olen ehkä enemmänkin alkanut kirjoittaa mitä mieleen tulee, enkä niinkään samassa teemassa pysytteleviä postauksia, mutta olen kyllä voinut viime aikoina paljon paremmin kuin vaikka vuosi sitten. Toivotaan, että se jatkuu! :)

      Poista