perjantai 27. joulukuuta 2013

Lumeton joulu

Pyhät on nyt ohi. Joulu meni hyvin, muutamia eiomaaperhettä – surukohtauksia lukuun ottamatta olen voinut ihan hyvin. Nekin olen pyrkinyt aktiivisesti torjumaan ja yrittänyt miettiä jotain muuta. Huomaan ihan selvästi, että oloni on kurjin juuri lääkkeiden ottamisen aikoihin, kunnes taas alan tuntemaan oloni paremmaksi lääkkeiden alkaessa vaikuttaa. Luulen, että ilman niitä olisin käynyt aika pohjalla, mutta nyt on kaikki ollut ihan ok. Toisaalta minua surettaa ihan hirveästi, kun joulu on taas ohi ja lähestyvä kevät alkaa taas pelottaa. Osin kyse on siitäkin, että nyt on taas kuukausia siihen, kun elämässäni on jotakin odotettavaa. Joulu on ainoa perhejuhla ja vaikka minulla ei olekaan sitä toivomaani omaa perhettä, on minulla kuitenkin lapsuudenperheeni. Melkein kaikki muut juhlat ja pyhät on kaverijuhlia ja joudun viettämään ne yksin. Eikä ole mitään muitakaan erityistapauksia, joita odottaa, kun ei ole parisuhdetta, eikä lapsia, eikä kavereita, eikä lomia, eikä oikein mitään muutakaan, minkä odottamiseen keskittyisi. Vietän 51 viikkoa vuodestani odottaen muutamaa mukavaa päivää, joihin tarraudun epätoivon vimmalla ja joita yhtä aikaa odotan ja pelkään. Enemmän nautinkin juuri siitä odottamisesta, että jotain mukavaa on edessä ja luvassa ja on jotakin, johon voi valmistautua. Tarvitsisin jotain muutakin elämääni… Kirjoitin aiemmin tuolla kommenteissa, että minun on aika hyväksyä se realiteetti, ettei elämässäni tule koskaan olemaan muita ihmisiä ja yrittää löytää sisältöä elämääni yksin. Koska niin kauan olen toivonut, että saisin kavereita ja kaikki unelmani ovat jotenkin sosiaaliseen elämään liittyviä. Mutta toivoessani ja haaveillessani elämä menee ohi ja ihan turhaan, täysin epärealistisen unelman takia. En vain oikein tiedä, mistä nauttisin yksin… En ole vielä keksinyt mitään, mutta täytyy kai alkaa kokeilemaan asioita. Mutta ihan ensin yritän laihduttaa nämä loput kilot ja keskityn syömään terveellisesti ja liikkumaan enemmän. Pitäisi päästä sinne seiskaviiteen maaliskuun aikana viimeistään… Mutta joka tapauksessa, joulu on mennyt ihan hyvin ja vaikka joulutunnelmaa ei ehkä niin löytynytkään, olen kuitenkin nauttinut kaikesta muusta, siitä, että saa vain olla ja myös herkkujen syömisestä. Ja nautin edelleenkin, olen vielä ensi viikonkin kotona. :) 

Minun oli tarkoitus alkaa joulun jälkeen aktiivisesti miettiä, että haluanko vatsanahanpoistoleikkaukseen, mutta nyt tuntuu siltä, ettei siinä ole edes mitään mietittävää. En tule koskaan saamaan ns. hyvää vartaloa, eikä vatsapoimuni ainakaan toistaiseksi aiheuta mitään muuta, kuin lievää ihoärsytystä toisinaan, joten leikkauksen riskit ja mahdollinen huono lopputulos eivät ole vaivan arvoisia. Olen netissä ja tv:ssä nähnyt niin monenlaisia lopputuloksia, että nyt tuntuu, että pidän mieluummin roikkuvan ihon kuin otan ruman ja epätasaisen arven. Jos minulla olisi kristallipallo, jonka avulla näkisin, minkälainen lopputuloksesta tulee, voisin ehkä mennäkin leikkaukseen, jos tulos olisi paras mahdollinen. Mutta kun kuitenkin roikkuisin kaikkialta muualtakin, niin ei siitä pelkästä vatsanahan korjauksesta oikein ole mitään iloa… Ja vaikka tietysti näitä tehdään ensisijaisesti terveysongelmien takia, niin aika monella suurena tekijänä on varmaankin vastakkainen sukupuoli. Minulle ei kuitenkaan mikään sellainen ole mahdollista muutenkaan, joten en oikein tiedä, että kuinka paljon iloa siitä litteästä vatsasta sitten olisi… Että tuntisin itse oloni paremmaksi silloin harvoin, kun uskaltaudun katsomaan peiliin? Ainakaan nyt se ei tunnu tärkeältä.

En nyt tiedä, pitäisikö minun olla kertomatta tätä, ylitänkö jonkinlaisen vihonviimeisen sosiaalipornon rajan, jota ei kenenkään pitäisi ylittää, mutta vaikka roikkuva vatsanahka ei häiritse minua, jokin muu häiritsee, osa, jonka en todella osannut odottaa roikkuvan, koska en ollut koskaan edes tajunnut silläkin alueella olevan läskiä. Vihjeenä voisin sanoa, että jos mikään vastakkaisen sukupuolen kanssa ei olisi mahdotonta jo valmiiksi, nyt olisi. Vatsanahan kiristyshän varmaan korjaisi tämänkin ongelman ja se houkuttaa minua suostumaan leikkaukseen. Koska vaikka roikkuva iho on aika kamalan näköistä joka tapauksessa, tällä alueella se on aivan poikkeuksellisen vastenmielistä. Olen todella pahoillani aiheuttamastani mielikuvasta, mutta kyseinen ongelma taitaa olla tuttu muillekin laihtuneille. Sen takia edelleen mietin, että pitäisikö minun kuitenkin suostua leikkaukseen. Näytän ylipäätäänkin kamalalta ihan kaikkialta, mutta sen näen ainoastaan seurauksena pienemmästä lukemasta vaa’alla, joten se on hyväkin asia, mutta tämä yksi alue on jotenkin eri juttu… En oikein edes tiedä miksi… Olen vasta kolmekymppinen, se on jotenkin niin hirveän noloa, paljon nolompaa kuin vatsan tai takapuolen tai rintojen tai käsivarsien roikkuminen! Ei siitäkään mitään terveydellistä haittaa ole, mutta silti… Mutta aionko tosiaan antaa viiltää vartaloni ja ihoni keskeltä kahtia vain siksi… Enpä kai. Mutta se on ehdottomasti asia, mikä vaivaa minua eniten.

Aion kuitenkin kysyä, että voinko vatsanahkaleikkauksen sijasta saada käsivarsileikkauksen, koska ne ovat ongelma kaikin tavoin. Iho hiertyy kainaloista ja käsitaipeista ja joudun järjestelemään käsivarsiani hihoihin, koska iho menee ruttuun tai kiertyy tai kiristää ikävästi. Jos se ei käy, minun pitää kai yrittää päästä ihan terveyskeskuksen kautta leikkaukseen, koska niille on pakko tehdä jotain. Mutta ensin pitää päästä tavoitepainooni.

Mutta, nyt menen katselemaan telkkaria. Ja ehkä syönkin hiukan jotakin… :) Hyvää joulukuista viikonloppua kaikille! :)

Ai niin, meillä ei vieläkään ole lunta, pelkkää kuraa! Mutta pidän verhot kiinni ja ajattelen lumitöitä! :D

tiistai 24. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenterin viimeinen luukku ja jouluntoivotukset. :)

Tänään käytämme jumppapainona kirjaa. Valitse painava teos, jonka sisällöstä pidät. Asetu selinmakuulle pehmeälle alustalle, mielellään sänkyyn tai sohvalle. Nosta kirja käsivarsiasi käyttäen suoraan linjaan silmiesi kanssa. Voit tukea kirjan vatsaasi tai polviisi, jos liike tuntuu liian raskaalta. Lue. Hyvää joulua! :)
 
Voitte sitten kertoa, nyt tai myöhemmin, montako luukuista teitte ja laihduitteko yhtään. Minä olen nyt vaakatauolla, ihan omaksi parhaakseni. :D Tosin joulusuklaat ovat edelleen koskematta, en ole maistanut yhtäkään. Ehkä vihdoin päässäni alkaa jotenkin yhdistymään makea ja pahoinvointi, koska tunnen lievää inhoa suklaan syömistä kohtaan. Sen sijaan olen kyllä syönyt aivan liikaa rasvaista sienisalaattia ja jos jonkinlaista juustoa ja perunalastujakin. Rasvaa kohtaan en todellakaan tunne inhoa, vaan kaikki rasvainen ja suolainen maistuu edelleen niin taivaalliselta... Onneksi en pysty kovin paljoa syömään.
 
Tunnelmat on ihan hyvät tällä hetkellä, heräsin aikaisin aamulla katselemaan vanhoja Aku piirrettyjä, jouluvalot valaisivat kauniisti, takassa räiskyi tuli ja yksi kissa kehräsi sylissä ja toinen lämmitti varpaita sohvan päädyssä. (Ja yksi repi auki lahjapaketteja... :D) Tosin nyt olen jumissa äidin harrastuspaikassa, jossa odotamme jotain ystävää (meidän piti vain käydä hautausmaalla...) ja lumiukko taitaa jäädä väliin ensimmäisen kerran sitten lapsuuden... No, ehkä joulu tulee ilman sitäkin. Ja näkeehän sen netistä, jos haluaa. Joka tapauksessa, en ainakaan tällä hetkellä ole mitenkään ahdistunut, joskaan en nyt ehkä kauhean jouluisellakaan mielellä. Nautin siististä kodista, joulun valoista ja tuoksuista ja illalla tietysti lahjoista. Ja herkuista ja saunasta. Mukavaa, kun saa vain olla, katsella tv:tä, lueskella Harry Pottereita ja lojua loputtomiin sohvalla. Ja käydä välillä pesemässä kuraa lemmikkien tassuista, ettei puhtaat matot heti likaantuisi. Valkoinen joulu olisi kyllä ollut kiva, mutta pidän verhot kiinni ja kuvittelen, että on lunta. :)
 
Mutta nyt taidan päästä vihdoin lähtemään kotiin. OIKEIN IHANAA JOULUA kaikille lukijoilleni (ja niillekin, jotka vain osuivat paikalle. :)) ja unohtakaa kaikki laihduttaminen ja vastaava muutamaksi päiväksi! :)

maanantai 23. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenterin 23. luukku

Koska ainakin minä olen siivonnut koko päivän ja polttanut (toivottavasti!) kiitettävästi kaloreita, valitsin tämän päivän luukuksi jotain vähän rennompaa. :)


Huomenna sitten viimeinen luukku ja jouluaatto! 

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenteri, luukku 22.

Olin ajatellut, että tekisimme enemmän ulkona näitä luukkuja, mutta koska sää on ollut niin surkea, taaskin taidan tyytyä juutuubin antimiin. Koska aatto on jo näin lähellä, täksi päiväksi valitsin todella jouluisen videon. :) Ja jälleen, voit tehdä niin monta kertaa, kuin haluat. 




lauantai 21. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenterin luukku 21.

Tälle päivälle lyhyt jumppa, mutta voit tehdä taas useammankin kerran, jos haluat. :)


torstai 19. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenterin 20. päivä ja vallaton hame

Viimeinen tilaisuus joulushoppailla! Valitse mahdollisimman kiireinen aika ja mene kauppaan. Rynni liukuportaita ylös väärään suuntaan ylös kyynärpäitäsi apuna käyttäen! Taistele kynsin hampain viimeisestä kolhiintuneesta kahvikonepakkauksesta, halusit sen tai et! Ajatus on tärkein!  Jos sykkeesi ei vähintään tuplaannu, et taistele tarpeeksi aggressiivisesti. Jos nyt kuitenkin olet jo ostanut kaikki tämän vuoden joululahjat, voit suorittaa päivän liikunnan myös naruhyppimällä. Kuulemma 10 minuuttia hyppelyä vastaa kolmen vartin juoksua. Koska ainakaan meilläpäin ei ole enää lunta, eikä jäätäkään, voit mennä ulos hyppimään. 

~ ~ ~

Sain juuri äsken lahjat paketoitua, huomenna pitää jatkaa siivoamista. En koskaan silloin lihavampanakaan kokenut, että painoni mitenkään haittaisi arjessa, mutta nyt olen huomannut, ettei koko päivän siivoaminen tunnu enää missään. Ennen jalat ja selkä olivat illalla kipeät tai ainakin väsyneet, mutta nyt ei tunnu mitään. Samoin olen jo aiemmin huomannut, ettei portaissa enää tule sellaista kuolen ihan juuri -tunnetta. Yksi kielikurssi järjestetään paikassa, jonne joutuu kiipeämään monta kerrosväliä ja saan lapsekasta iloa siitä, että moni muu on ihan punainen ja hikinen ylös päästessään, kuten minäkin ennen, mutta nyt minä olen ihan ok. Kai minulla on enemmän lihaksia, kun olen tottunut kanniskelemaan mukanani kymmeniä ylimääräisiä kiloja. Se on käytännössäkin kiva muutos, koska minua aina hävetti ihan hirveästi, kun en jaksanut portaissa samalla tavoin kuin muut. 

Ja ai niin, se hame... Päätin pitää sen ja olen jo uskaltautunut käyttämäänkin sitä. Kävin ensin harjoitukseksi Siwassa, mikä sujui oikein hyvin, mutta koska en luonnollisestikaan istuskellut kaupassa, en ottanut huomioon sitä, että se nousee melkoisen ylös istuessa. Kauhukseni tajusin bussissa, ettei ainoastaan sääreni näy, vaan myös hyvän matkaa reisiäni... Ja koska hameessa on liukas sisäpinta liukkaita sukkahousuja vasten, liuin koko ajan eteenpäin penkillä hameen noustessa koko ajan ylöspäin. Onneksi minulla oli pari kassia mukanani, jotka sitten levitin syliini ja toivoin, ettei kukaan huomaisi katsoa heijastustani ikkunasta. :D Mutta kun vaihdoin bussia, jouduin seisomaan hirveässä tungoksessa ja tunsin hameen koko ajan liikkuvan ylöspäin, kuin sillä olisi oma tahto! Ateistiksi harjoitan yllättävän paljon rukoilua hame päällä, joskaan "älä nouse ylemmäs, älä nouse ylemmäs, älä nouse ylemmäs" -hokema ei olisi kummoinen ruoka- tai iltarukouksena, mutta tilanteeseen varsin sopiva. No, selvisin, eikä kukaan mielestäni tuijottanut tai ei ainakaan sanonut mitään, mutta en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin hamettani! :D Aion kuitenkin kokeilla uudelleen sunnuntaina. Ehkä. :) 

En voi uskoa, että aattoon on neljä päivää! Olen tällä hetkellä aika positiivisella mielellä ja odotan aattoa innolla. Katsotaan nyt, miten se sujuu. Toisaalta minua pelottaa, että kohta joulu on ohi, koska sitten on taas niin hirveän pitkä aika siihen, että on jotain kivaa odotettavaa. Ehkä pitäisi löytää elämäänsä jotain muutakin sisältöä kuin joulu... Joka tapauksessa, yritän nyt vain nauttia joulusta ja toivottavasti mielialani pysyy korkealla. Ihanaa joulun odotusta teille muille! :)


Läskijoulukalenteri; Luukku 19

Tämä oli niin hauskan näköistä, että ihan pakko kokeilla. Voi taas tehdä kerran tai useammankin, omasta jaksamisesta riippuen. :)


keskiviikko 18. joulukuuta 2013

18. luukku :)

Enää kuusi liikuntaluukkua jäljellä. :) Tänään jumppaa pepulle ja vatsalle. :)


tiistai 17. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenterin 17. luukku

Tässä on nyt taas myös käsipainot, mutta jos eiliseksi etsitte vesipullot tai vastaavat, niin tämä menee samalla. Tämä oli helppo, mutta sai ainakin minut hengästymään. Tosin visuaalisesti tämä ei ole kovin kiva, mutta liikunta kai on se oleellinen juttu. :) 


maanantai 16. joulukuuta 2013

Läskijoulukalenterin 16. luukku

Tässä on nyt kyllä käsipainot, mutta siihenhän voi käyttää melkein mitä tahansa, joten vaikka vesipulloilla saa nuo korvattua. Muuten tämä oli minusta kivan helppo, mutta tehokas. No, ainakin tällaiselle sohvaperunalle. :)


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Läskijoulukalenterin 15. luukku: pornojoogaa aloittelijoille. :D

Koska on sunnuntai, ajattelin täksi päiväksi jotain vähän rennompaa eli ihan alkeisjoogaa. Tosin tuolla kommenteissa sanotaan, että tämä näyttää pornolta, mutta minusta tämä oli kivan rauhoittava ja rento. :D Minun pitää mennä katselemaan joulukuusia, joten ajattelin samalla kävellä tunnin verran ja tehdä tämän sitten illalla. Jos jooga ei riitä päivän liikunnaksi, voit myös käydä ensin kävelyllä tai tehdä jotain muuta, esim. suosikkisi aiemmista luukuista. :)


perjantai 13. joulukuuta 2013

Perjantai 13. päivä (ja läskikalenterin päivät 13 ja 14)

Joten laitoin sitten läskijoulukalenteriin mitä tahansa, niin me kaikki vähintään katkaisemme jalkamme. Tämä on kommenttien mukaan ihan liian helppo, mutta minusta ei ainakaan ole mihinkään kovin vaikeaan ja koska tosiaan on perjantai 13. päivä, yritän minimoida riskimme saada vaurioita. :D Minulla muuten on noin viisi vasenta jalkaa mitä tahansa tanssia ajatellen, mutta katsotaan, miten tämä sujuu. :)


Huomiseksi ajattelin anonyymin kommentoijan ehdottamaa askelhaastetta, se kuulosti hyvältä idealta. Kaikissa laihdutusohjelmissa aina ehdotetaan sopivaksi määräksi 10 000 askelta päivässä, joten se otetaan meillekin tavoitteeksi. Jos sinulla ei ole askelmittaria, niin laske askelmääräsi jollain tietylla matkalla ja kävele sitten vastaava matka niin, että saat noin 10 000 täyteen. Huomioiden tietysti päivän muun aktiivisuuden. 

Ulkona oli ihan järjetön myrsky viime yönä. Sähköt katkeilivat ja kuului kauheaa meteliä. Aamulla pihakuusi oli katki, aita kaatunut, pihakeinu oli toisella puolen pihaa ja vanhan puisen ulkorakennuksen ovesta oli irronnut lautoja! Tuulella on kyllä aivan käsittämätön voima! Äiti käski minun hakea postin ja kun tulin tyhjin käsin takaisin, hän kysyi, että eikö posti ollut vielä tullut. Sanoin, etten tiedä, koska ei meillä ole enää postilaatikkoakaan. :D En tiedä, mitä se kertoo minusta, mutta minusta se oli ihan hulvatonta. :D Kävelin puolisen kilometriä kumpaankin suuntaan, mutta eipä näkynyt postia, eikä lootaa. :D En tiedä, minne se on mahtanut mennä. Jos näette punaisen postilaatikon lentävän vastaan, niin kertokaa. :) 

Mutta olen siis nyt joululomalla, joten pitää aloittaa siivous. Onko se outoa, että se on minusta aika mukava ajatus? En minä niin siitä siivoamisesta pidä, mutta lopputuloksesta sitäkin enemmän. Kunpa nyt vain sataisi lunta, niin tuntuisi jouluisemmalta. :) 

Ai niin, kävin alkossa hakemassa pari joululahjapulloa ja taas kysyttiin paperit. :D Ja ikäraja on kuulemma 25, ei 30 niin kuin luulin. :) Säälittävää, mutta ilahduin. :D

Ja muistakaa varoa kaikkea mahdollista! :)

torstai 12. joulukuuta 2013

Uusi punnituspäivä ja 12. luukku

Olisi ihan hirveä kiusaus vaihtaa viralliseksi punnituspäiväksi torstai, koska painoni on aina alimmillaan torstai-aamuna. Oletan sen liittyvän siihen, että kotona syön ehkä hiukan eri tavalla ja varsinkin juon eri tavalla. Tänään siis 82,8 kg. Se alkaa kuulostaa jo aika kivalta. Onhan tästä vielä matkaa, enkä tunne itseäni mitenkään pieneksi, mutta lukemana tuo ei enää tunnu yhtä toivottamalta, kuin ne kolminumeroiset aikanaan. 

Nyt olen joka tapauksessa menossa joululomalle kotiin jo tämän viikon lopussa ja palaan asunnolleni joskus tammikuussa ja siinä välissä... Syön ainakin jouluruokia, mutta myös herkkuja. En ole oikeastaan edes huolissani, viime vuonna keräämäni kilot lähtivät heti, kun palasin normaaliin ruokavaliooni. Ja vaikka ei niin tänä vuonna kävisikään, paino putoaa kyllä. Vaikka laihduttaminen on edelleen hirveän vaikeaa, ilmeisesti leikkauksen ansiosta en kovin helposti liho. Kerään kyllä nestettä, mutta se aina lähtee heti, kun palaan ruotuun, joten varsinaisesti en saa lisää läskiä. Ainakaan toistaiseksi, ei siihenkään tietysti voi ihan noin vain luottaa. 

Niin outoa, että muka on joulu ihan kohta... Välillä odotan sitä innolla, välillä olen kauhuissani. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Olen kovasti yrittänyt sisäistää ajatuksen siitä, että joulu on jo ihan lähellä, mutta silti se tuntuu uskomattomalta. Varsinkin, kun ulkona ei ole enää yhtään lunta, vain harmaata sumua ja vesisadetta. Täällä meilläpäin on ainakin kurjin ilma ikinä! Olin ajatellut täksi päiväksi jonkinlaista ulkona tehtävää liikuntaa, mutta... Juutuubiin taidan taas turvautua. Tämä valitsemani oli todella perusjuttu ja aika helppo, mutta ainakin minulla koordinaatiokyky on todella huono, joten tarvitsen näitä ihan perusjumppia. Jos tämä tuntuu liian helpolta, niin voit käyttää tätä vain alkulämmittelynä ja tehdä vielä lisäksi jotain muuta. 




tiistai 10. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenteri päivä 11.

Hitsi, mikä sää! Jääkylmää vettä satoi suoraan naamaan ja tuuli niin järjettömän kylmästi. Ja oli vielä liukastakin! Valitsin kaupungille kävelyn sijaan bussin ja silti liukastelin siellä bussin sisälläkin, kun lattiat oli ihan loskassa. :D Mutta en tosiaan ollut ainoa, joka oli valinnut bussilla kulkemisen, varsinkin takaisinpäin tullessa bussi oli ihan täynnä. Yksi asia, mikä on varmaan tuttu muillekin ylipainoisille, on se, miten inhottavaa on yrittää olla bussissa mahdollisimman pieni ja mahtua mahdollisimman hyvin omalle penkilleen. Vielä pahempia ovat pitkän matkan bussit, joissa on se kapea keskikäytävä ja jos käytävänpuoleisilla penkeillä istuu ihmisiä, ihan väkisinkin koskee heihin ohi ahtaessaan. Joskus kauan sitten minulle kävi niin, että oli talvi, olimme luokkani kanssa Lapissa ja minulla oli tietysti hanskat kädessä ja seisoin siinä käytävällä odottaen, että joku edellä oleva istuisi. Bussi heilui ja pidin tiukasti kiinni penkin selkänojasta. Kunnes sitten katsoin viereeni ja tajusin pitäväni tiukasti kiinni yhden luokkakaverini isän olkapäästä!! Hanskat kädessä ja sormet jäässä, en tajunnut, että pidän kiinni ihmisestä. Ja sitten, bussi heilahti ja horjahdin samaisen isän syliin! Olin yläasteella ja kuvittelin painavani noin tonnin siihen aikaan, joten olin niin nolo!! Minua nolostuttaa se itse asiassa vieläkin!! Ja kerran yritin bussista pois jäädessäni varoa tarkkaan, etten tönäisisi läppäriä alas jonkun käytävän puolella istuvan sylistä, joten väistin liikaa ja laukkuni solki juuttui niin tiukasti kiinni jonkun pojan rastoihin, että kesti varmaan viisi minuuttia irrottaa hänet! En tiedä oliko nuo nyt välttämättä niin ylipainoon liittyviä tapauksia, mutta olisin varmasti ollut vähemmän nolo, jos olisin ollut pienempi. :D 

Mutta ilmeisesti laihtumiseni on vihdoinkin alkanut näkyä, koska ihmiset ovat alkaneet huomauttaa siitä. Ekat 25 kiloa lähti niin, ettei kukaan sanonut mitään, vasta kun tuli 30 täyteen, ihmiset alkoivat huomaamaan. Sellaisetkin, jotka ovat nähneet minua tässä välillä. Ja valitettavasti olen myös huomannut, että minuun on alettu suhtautua paljon ystävällisemmin ja kohteliaammin. Se tuntuu todella surulliselta ja se tuntuu myös niin kummalliselta, koska itse en tiedosta/muista laihtuneeni ja olen tottunut erilaiseen suhtautumiseen. Olen kai vihdoin siinä painossa, että minut nähdään ihmisenä. En oikeastaan edes ajatellut, että minuun olisi yleisesti ottaen suhtauduttu mitenkään huonosti, ne huutelijat kuitenkin oli vähemmistö ja loput yleensä vain jättivät minut rauhaan. Mutta nyt tuntemattomat puhuu minulle ja kaupoissa kassat, varsinkin ne nuoremmat, ovat paljon ystävällisempiä ja... Tiedättehän sen tilanteen, kun joku kolmas tuntematon tekee jotain, vaikka juoppo julkisella paikalla ja sitten paikalla on kaksi "normaalia" ihmistä, jotka kokevat sen takia jonkinlaisen pienen yhteenkuuluvuuden tunteen ja vaikka katsovat toisiaan hetken. Kuulostaa ihan hölmöltä selitettäessä, mutta tiedätte, mitä tarkoitan? No, joka tapauksessa, sen sijaan, että ihmiset vain tuijottaisivat eteensä, he nyt katsovat sen pienen hetken minua silmiin. Kuin me vs. joku muu. Ennen olin aina siellä joku muu -kastissa, mutta nykyään en aina. Se on tavallaan jonkinlainen yhteys muihin tuntemattomiin, mitä minulle ei aiemmin sallittu, koska en ollut riittävän normaali. Ja itsekin tietää sen tilanteen, kun on ihan pakko vaikka kysyä jotain joltakin ja jos on useampia vaihtoehtoja, heistä valikoi, keneltä kysyisi. Ennen kukaan ei ikinä kysynyt minulta mitään, nyt kysyy. Se on outoa ja kummallista ja surullistakin, mutta myös tuntuu mukavalta. 

Aloin yksi ilta himoitsemaan toffeita, joita söin lapsuudessani, mutten tiedä, onko niitä enää edes olemassa. Nyt en saa niitä mielestäni... Yritin aiemmin kaupassa katsoa, että olisiko, mutten ainakaan löytänyt, enkä muista nimeäkään. Muistan vain, että ne olivat pyöreässä pötkössä, paperipäällysteisiä ja siinä paperissa luki karkkien nimi aina eri värillä maun mukaan ja keltatekstiset banaaninmakuiset olivat minusta parhaita. Ja siihen toffeeseen oli jäänyt jäljet siitä, miten paperi oli taiteltu. Tunnistaako kukaan? Saako niitä vielä?

Ja, päätin pitää hameen. :) Olen edelleen todella epävarma säärieni suhteen, mutta luotan sanaanne siitä, että ne on riittävän normaalit ollakseen aiheuttamatta tuijotusta ja huutelua ja järkytyksiä. :)

Oikeastaan minun vain piti kertoa huomisen liikunnat. :) Koska tuolla ulkona on aivan kamala keli, yhdennentoista päivänkin luukku löytyy juutuubista. Tämä muistuttaa minua niistä jutuista, mitä aina koulujumpassa teimme ja joissa olin ihan surkea. Tämä on nyt vähän pidempi ja vaikka se on yksinkertainen, jotkut liikkeistä meni ainakin minulle lähinnä sinnepäin, mutta tehkää parhaanne. :)



maanantai 9. joulukuuta 2013

Pidänkö vai palautanko? (ja myös läskijoulukalenterin kymppiluukku)

Kävin taas ihailemassa sitä hametta, josta pidän ja hetken jo kuvittelin, ettei niitä enää olekaan, koska ne oli siirretty eri paikkaan ja hetken mielijohteesta(tai en nyt tiedä, voiko sanoa niin käytyään vierailemassa hameen luona koko syksyn pari kertaa kuussa...) ostin yhden. Mutta jo matkalla iski massiivinen buyer's remorse... Hamehan siis on juuri minun tyyliseni ja oikein ihana, mutta nuo minun sääreni... Lukijani ovat aina kovin kilttejä ja kohteliaita, mutta jos siellä joukossa on joku totaalinarttu, niin ihan todella kaipaan rehellistä mielipidettä; nolaanko itseni, jos menen ihmisten ilmoille hame päällä?!! Tai saa sanoa mielipiteensä, vaikka ei totaalinarttu olisikaan... :)


Voi elämä noita sääriä... Varsinkin ensimmäisessä kuvassa... Ja viimeisessä. Sovitin tätä jo aiemminkin ja aina, kun katsoin hametta, ajattelin, että ostan sen. Ja sitten katsoin sääriäni ja ajattelin, että en osta. Erityisesti viimeisestä ja ensimmäisestä kuvasta näkee ongelman. Tarkoitus olisi pukeutua tähän käydessäni sukulaisten luona ennen joulua, sekä kun menen äidin kanssa viemään hänen ystäviensä lahjat. Mutta paikalla saattaa tietysti olla jotain ihan vieraitakin ihmisiä, mahdollisesti miespuolisiakin, mikä olisi se ihan pahin mahdollinen tilanne -skenaario. 

Mutta hei, joskushan oli muotia käyttää sekä hametta että housuja, olisiko turkishaalarit niin suuri poikkeama siitä trendistä? Peittäisivät sääret, mutta voisin silti laittaa päälleni nätin hameen. En ole kuitenkaan vielä irrottanut lappuja ja kuitti on varmassa tallessa, joten mitä teen? Vai onko typerää edes tuntea näin suurta kauhua yhden hameen käyttämisen takia?!!

Mutta mitä jos onkin kova tuuli ja en ainoastaan näytä  ihmisille sääriäni, vaan myös reiteni ja mahdollisesti enemmänkin?!! Mitä jos joku näkee kammottavat tukisukkikseni ihan ylös asti?!! Pitää ainakin muistaa laittaa ehjät pikkarit! Näin kerran, kun yhdelle tytölle kävi niin ja hänellä ei ollut pikkuhousuja ollenkaan... Luulen, että jos minulle kävisi niin, saisin maksettavakseni melkoiset terapiakorvaukset.

Saman tien ostin toisenkin hameen, kirpparilta eurolla, sovittamatta ja se oli ihan selvä huti. 

Paitsi että se ei sovi minulle ollenkaan, se on liian isokin. Jouduin pitämään siitä kuvassa kiinni, ettei se putoaisi. Eikä se kumma kyllä paranna säärtenikään ulkonäköä yhtään. (Nuo karkit ja lumihiutaleet on vain peittämässä taustaa.) Mutta jätin sitten ostamatta himoitsemani kahvijuoman, joten siinä tuli se menetetty euro takaisin ja vähän enemmänkin. Olettaen, etten päädy enää Siwaan hakemaan sitä edelleen himoitsemaani kahvijuomaa. 

Mutta, mitä sanotte, tuosta ekasta hameesta? Voinko pitää sen, vai onko sen paikka kaupassa, josta sen voi ostaa joku, jolla on sellaiset sääret, ettei tarvitse hävetä pelkkää ajatustakin hameen käyttämisestä? 

~ ~ ~ ~ ~

Huomiseksi kalenteriluukuksi valitsin vatsalihasliikkeitä. En kyllä itse pystynyt tekemään noita toisena olevia liikkeitä, mutta voitte muutkin sitten vain lepäillä sen ajan, jos ei onnistu. Ja tämä on vain muutaman minuutin video, joten kerta ei sitten riitä, sovitaanko vaikka kolme kertaa?



(Tuo ohjaajanainen on kyllä aika ärsyttävä, mutta yrittäkää kestää. :))


sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenterin kahdeksas ja yhdeksäs luukku

Koska ainakin meillä on nyt kunnolla lunta, ajattelin, että tekisimme jotain lumista tänään. Minun kuulemma pitää rämpiä katsomaan jotain kuusta, jonka äitini oli syksyllä nähnyt lähellä naapurin rajaa ja joka ehkä soveltuisi joulukuuseksi ja kun lumityötkin pitää tehdä, se saa riittää tämän päivän liikunnaksi. Niille, joille jonkin lumisen tekeminen on mahdollista, luukku sisältää lumeen liittyvää liikuntaa; kolausta, hiihtämistä, lumiukon tekemistä lapsien kanssa... Pulkkamäkeen ei taida vielä olla riittävästi lunta? Mutta te, joilla ei ole lunta... 


Tämä näyttää minusta kivalta, taidanpa itsekin kokeilla sitä illalla, jos ehdin ja jaksan. :) Vähän rankan oloinen kyllä, mutta vain 10 minuuttia. Te kovemmassa kunnossa olevat voitte taas tehdä useamman kerran. :)

Huomenna ajattelin taas kiivetä portaita, tykästyin siihen viime viikolla ja ajattelin, että muutenkin ottaisin sen osaksi liikkumistani. Joten huomenna taas vähintään 350 porrasta ja tai askelta jonkinlaiselle jakkaralle. (Vai pitäisikö keksiä joka päiväksi uusi liikuntajuttu?) :)

lauantai 7. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenterin 7. luukku

Täksi päiväksi valitsin tämän


videon, minusta se oli aika hauska. Voit tehdä kerran tai useamman kerran, omasta kunnosta riippuen. Yritän ensi viikoksi keksiä jotain muutakin kuin youtube -videoita, mutta ne on kivan käteviä ja ne on ainakin oletettavasti suunnitellut joku, joka tietää liikkumisesta enemmän kuin minä. Huomenna voitaisiin tehdä jotain ulkona ja ainakin osalle meistä taitaa olla luvassa lumitöitä. Tai ainakin täällä on satanut lunta koko aamun. 

En käynyt aamulla vaa'alla, päätin, etten halua tietää, etten enää ole lievästi ylipainoinen. Pitäisi saada tässä kahdessa viikossa sen verran vielä pois, että pysyisin joka aamu alle 83, 7:ssä. No, ainakin sinne aattoon asti. Joulunaikaan aion syödä aivan mitä mieli tekee, miettimättä kiloja tai kaloreita ja jatkaa sitten taas tammikuussa. Jolloin on kyllä pakko lisätä liikuntaa, koska se kahden vuoden kontrolli lähestyy uhkaavasti. 

Ulkona on muuten ihan hirveän liukasta, ei oikein sujunut lenkkeily. Menin ulos koiran ja kahden kissan kanssa ja teimme sellaisen joukkoenkelikuvion heti tuohon rappujen eteen. :D Kissat yritti leikkiä ja toinen otti vauhtia ja hyökkäsi toista kohden, jolloin hän kaatui kyljelleen ja liukui ainakin viisi metriä. En voinut kuin nauraa, kun he näyttivät niin hölmistyneiltä, kun tassut ei pitäneet yhtään. Nykyinen koiranikin kaaduskelee, mutta edellinen ei pysynyt pystyssä liukkailla sitten yhtään. Hänen jalkansa levisivät neljään suuntaan kuin bambilla ja hän aina aurasi leveitä väyliä lumeen, kun kaatui juostessaan. :D Ja äitini hölmö koira aina ensimmäisillä liukkailla kaatui kyljelleen nostaessaan jalkaa. :)

Teimme eilen äidin kanssa pipareita ja söin muutaman. Oikeasti vain muutaman, eikä ainakaan nyt tee mieli lisääkään. Ja sain taas muutaman lisäyksen alati kasvavaan palovammakokoelmaani, se alkaakin olla aika kattava. Poltan itseäni jatkuvasti, aina kun teen uunissa jotain ja kattiloihin ja takkaan ja saunan kiukaaseen. Yhden palovamman olen onnistunut saamaan yön aikana ja olen miettinyt pääni puhki, että miten?! Se oli vielä todella syvä ja siinä oli erikoinen kuvio, joten en ymmärrä, mistä se on voinut tulla! En tietääkseni kävele unissani ja luulisi, että olisin herännyt kipuun. Mutta en polttanut yhtä ainoaa pellillistä pipareita ja jotain jäi uupumaan, kun äitini ei huutanut minulle pää punaisena. Hän tosin huusi, kun rikoin hänen herrasväenpikkuleipiään, joten se hieman korvasi. :) En ymmärrä, miksi minun pitää aina laittaa niihin hillo, kun en sitten kuitenkaan osaa tehdä sitä rikkomatta niitä. Mutta samalta ne maistuu kahtena palasena... 

Mutta nyt on pakko alkaa siivota. Äitini saa aina aikaan niin hirveän kaaoksen oltuani viikon poissa, että joudun aloittamaan siivouksen parin tunnin raivaamisella. Hän on ilmeisesti kyvytön laittamaan tavaroita takaisin paikoilleen. Ja se on niin ärsyttävää, kun aina lauantaina siivoan ja sitten vielä viimeksi illalla järjestelen kaiken, niin silti joka sunnuntaiaamu, kun herään, hän on jo ehtinyt saamaan ainakin keittiön näyttämään siltä, kuin sitä ei olisi ikinä siivottu. En tajua, miten se edes on mahdollista... Mutta, noin pari tuntia lauantai-iltaisin meillä on siistiä! :)

Hyvää viikonloppua! :)

perjantai 6. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenteri, 6. luukku

Koska nyt on ahterin lisäksi kipeinä käsivarretkin, ajattelin, että tänään olisi lepopäivä ja kävisimme vain kävelyllä ihanassa lumisessa luonnossa. Jos teilläpäin ei ole lunta, voit kuvitella, että on. :) Kunhan hiukan kävelet. Jos taas energiaa riittää, niin saat toki kävellä reippaastikin. :)

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ! 

torstai 5. joulukuuta 2013

Ahdistaa

Olin tänään bussissa ja joku juovuksissa oleva nainen alkoi käyttäytyä niin, että kuski joutui soittamaan poliisit. Hänellä oli mukanaan ehkä noin 7 -vuotias tyttö ja minua alkoi inhottaa ja ahdistaa ja suututtaa niin mielettömästi! Jotenkin näin sen tytön silmissä sen saman tunteen, joka oli itsellenikin niin tuttu. Toivon, että poliisit ottivat yhteyttä sosiaaliviranomaisiin, mutta ei siitä taida olla kauheasti apua. Joko tyttö joutuu sijaisperhekierteeseen ja loputtomasti toivomaan, ettei äiti enää joisi tai sitten takaisin kotiin seuraamaan joko juopottelua tai yrityksiä päästä kuiville. Ja vaikka se loppuisikin, ainakin jotain vahinkoa on jo tapahtunut. 

En tiedä, miksi reagoin niin vahvasti, mutta tunsin ihan pahoinvointia. Muistan sen onton tunteen, jota kai vieläkin yritän täyttää ruoalla; tunnen ihan samoin aina, kun yritän laihduttaa syömällä aivan liian vähän. Turvattomuutta ja ahdistusta ja yritystä teeskennellä, että kaikki on normaalia ja ok. Olen itsekin kai jotenkin koukussa ruokaan, joten tiedän, miten vaikeaa se on, mutta tiedän myös, millaista elämää hänen lapsensa elää ja olin niin vihainen. Tuo on anteeksiantamatonta, oli sitten syy mikä tahansa. Herttainen naispoliisi sitten kantoi äitinsä perään itkevän lapsen maijaan. Täysin anteeksiantamatonta! Olin niin pahoillani sen lapsiparan puolesta. Varmaan on edessä todella mukava joulu siinäkin perheessä. :/

Blogihaasteita

Haasteen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, jolta haasteen sait
2. Vastaa annettuihin kysymyksiin
3. Keksi 11 uutta kysymystä, jotka haluat antaa seuraavalle
4. Valitse viisi blogia, joilla on alle 100 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

Haasteen sain Leealta, kiitos! :)

Ja ne minun kysymykseni...
1. Onko elämäsi sellaista, kuin pienenä kuvittelit?
Voi ei tosiaan! :D Minun piti olla lääkäri ja minulla piti olla kolme tytärtä ja minulla piti olla kaunis oma talo. Nolla kolmesta saavutettu. :)

2. Mitä ammattia arvostat vähiten?
En tiedä, voinko sanoa noin... Arvostan sitä, että elättää itse itsensä(mitä en voi tällä hetkellä sanoa itsestäni) ja vaikka tietysti arvostan jotain ammatteja enemmän, kuten lääkäreitä ja juristeja, en tiedä, että onko sitten jokin, jota arvostaisin vähemmän... No, ehkä kun jotkut ihmiset leveilee, että eivät tee mitään, että nostavat palkkaa netissä pyörimisestä, niin sellaista en kyllä pahemmin arvosta. 

3. Asuuko joulupukki Napapiirillä vai Korvatunturilla?
Korvatunturilla tietysti! Höh! 

4. Laitatko aterimet astianpesukoneeseen kahva vai "suupää" ylöspäin?
Meillä on siinä sellainen ristikko, ettei niitä saa sinne kuin yksinpäin eli kahva alaspäin.

5. Paljonko lainaa on PALJON?
Riippuu siitä, että mitä lainaa se on. Luottokorttivelka johonkin ihan turhaan on kuitenkin aivan eri asia kuin asuntolaina. Olen perinyt äidiltäni kammon velkaa kohtaan, jos olisin ollut järkevä, olisin ostanut (äitini takaamana luonnollisesti) asunnon jo nuorena ja maksanut sitä vuokran sijaan, varsinkin, kun joskus lukioaikoina, jolloin ajatus kävi mielessä, olisin saanut haluamani asunnon moninkertaisesti halvemmalla kuin nyt... Eikä minulla ole luottokorttia, eikä tule koskaan olemaan. Mikäköhän olisi sellainen kynnys, jota en olisi valmis ylittämään edes asuntolainana, joka mielestäni on ainoa järkevä laina... Ehkä satatuhatta? Tosin jos olisi perhe, niin ei sillä kovin isoa asuntoa saa, mutta sitten olisi myös toinen aikuinen maksamassa sitä velkaa. Mutta yhdelle ihmiselle, 100 001 euroa on PALJON! :) Mutta jos se on velkaa jostakin, josta ei sitten myös omista jotakin, kuten taloa, niin sitten jo muutama tonnikin on kyllä minusta aika paljon. 

6. Olitko kiusaaja , kiusattu vai seinäruusu?
Kaikkea kolmea. Kiusattu ja seinäruusu nyt ainakin, mutta kuulemma yhtä tyttöä kiusasin (eli riitelin hänen kanssaan, piste. Ja häntä "kiusasi" myös ihminen, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle sanaakaan, joten en ihan kiusaajaksi kuitenkaan itseäni laske. )

7. Mistä saat virtaa lähteä urheilemaan?
Ööh? :D Tuota... Joo. :D

8. Iphone, Nokia, Samsung vai mikä?
Haluaisin iPhonen, harkitsen tyytymistä Samsungiin, omistan Nokian. :)

9. Mitä elokuvaa suosittelet minulle?
Hmm... No kun sanoit eilen, ettet tykkää jouluelokuvista, niin suosittelen sinulle Love, Actually -joululeffaa, josta sekä minä että Darling tykkäämme. :) 

10. Katsotko Linnanjuhlat?
En katso. 

11. Koska keski-ikä alkaa?
Riippuu vähän ihmisestä, mutta siinä noin 45 - 50 tienoilla... Jos siis eliniänodote on Suomessa vajaa 80, niin sittenhän se olisi hiukan aiemminkin, mutta tykkään ajatella, että oma keski-ikäni on vielä kaukana... :D


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sain myös aiemmin Jenniltä haasteen, jossa piti kertoa 11 asiaa itsestään. Kiitos siitä! :)

Koska jo valmiiksi olen kertonut kaiken itsestäni, nämä ovat aina vähän haaste(haaste, joka on haaste?), mutta... 

1. Joudun joulun jälkeen hankkimaan uudet silmälasit, vaikka vannoin, että seuraavan kerran, kun tarvitsen uudet, minulla olisi rahat leikkaukseen. No, ei ole. Olen alkanut siristelemään silmiäni ja lukemaan mitä uskomattomampia asioita erilaisista kylteistä, joten lasit on saatava. :)

2. Valitsin värin perusteella itselleni joululahjaksi tabletin. Ketä muka jotkut tekniset ominaisuudet edes kiinnostaa... 

3. Ikävöin kissoja ihan hirveästi ollessani omalla asunnollani ja joka kerta, kun menen kotiin, he näyttävät minusta jotenkin muuttuneen kovasti tässä neljän päivän kuluessa... :D He taitavat olla ihan kyllästyneitä minuun, kun koko ajan silittelen ja hellin heitä ja pyydän heitä tulemaan syliin istumaan. :) 

4. Olen käyttänyt vanhempieni joululahjoihin aika suuren summan rahaa jo vuosia. Se on tavallaan minulle vähän kuin hyvitys muista puutteistani ja joulun aikaan tunnen paljon vähemmän syyllisyyttä kuin yleensä.

5. Kuulun myös aivan ehdottomasti niihin sekopäihin, jotka ostaa lemmikeilleen joululahjoja ja vielä odottaa kattien vilpittömästi ilahtuvan niistä lahjoistaan. :) Koira tosin kyllä on niin innoissaan saadessaan paketteja ja uusia leluja, etten kestäisi hänen pettymystään, jos en olisi hankkinut mitään. Tänä vuonna hän saa ison pehmokrokotiilin ja pehmolehmän, sekä jouluisia puruluita. Kissoille ostan/(teen?) leikkitunnelin ja maitonappeja. :) 

6. Mietiskelen, että jokohan olisi aika lopettaa herkkulakko. Tosin olen kyllä tässä syksyn aikana syönyt esimerkiksi leivonnaisia ja satunnaisen tarjotun karkinkin, mutta muutama jouluksi ostamani pätkis tuossa pöydällä houkuttelee minua kovasti... Tosin sillä keinolla ei kyllä pysytä lievässä ylipainossa. 

7. Olen tainnut päästä postikammostani, mutta pelkään yhtä sähköpostitiliäni. Minulla on erillinen sähköposti kaikkeen viralliseen, mutta hädin tuskin uskallan tarkastaa sen. Ja puhelinta olen alkanut pelkäämään yhä enemmän. Varsinkin, kun lehtimyyjät soittavat ihan koko ajan, vaikka tekisin mitä! Ja he soittavat nykyään ihan satunnaisesti, minulle on muun muassa tarjottu kaikenlaista lapsilleni ja yksi kysyi, olenko huolissani sairastumisesta eturauhassyöpään!! Vakuutuksen olisin saanut, mutta en ollut huolissani... Ja aina se sama aloitus; te olette olleet meidän hyvä asiakas jo vuosia... Enpä oikein usko... 

8. Pelkään edelleen mandariineja... Olen tosin edistynyt... 

9. Näin viime yönä sellaista unta, että lensin tahallani kuumailmapallolla(jossa ei ollut koria, vain ne nauhat) sellaiseen valtavaan myrskyllä syntyvään vesipyörteeseen ja se oli aivan mieletöntä! Viileä vesi roiskui kasvoilleni ja en muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa! :D

10. Tein ne Pisan matikantehtävät, joista on vaahdottu viime päivinä ja niihin meni noin viisi minuuttia. Jos niihin ei yläasteikäiset ihan oikeasti osanneet vastata, niin sitten hyvä peruskoulutuksemme todella on pulassa...  Minä en nimittäin edes ole hyvä matikassa. Vai oliko ne kuudesluokkalaisille ettei ysiluokkalaisille? 

11. Aloin nyt ihan oikeasti miettimään, että onko jotain, mitä en olisi kertonut. Olen alittanut riman oikein reilusti bloggaamalla vessassakäynneistäkin, joten ei kauheasti ole tainnut jäädä kertomatta! :D

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Haastan molempiin haasteisiin kaikki bloggaavat lukijani, joiden blogi on nuorempi kuin 1-vuotias! :) 

Kerro siis 11 valinnaista faktaa itsestäsi ja vastaa 11 kysymykseen, jotka ovat; 

1. Olisitko mieluummin kaunis kasvoiltasi, mutta lihava, vai ruma, mutta upeavartaloinen?
2. Jos saisit tietää, ettet tule koskaan laihtumaan, miltä se sinusta tuntuisi? Jos et ole ylipainoinen, niin miltä ajatus lihomisesta sinusta tuntuisi?
3. Pelkäätkö jotain eläintä?
4. Onko sinulla mitään muuta outoa fobiaa?
5. Onko sinulla suosikkielokuvaohjaaja?
6. Tv -sarjat vai leffat?
7. Uskotko, että Iran valmistelee ydinaseita?
8. Kuulutko niihin ihmisiin, jotka aikuisinakin pitää nenästä kiinni mennessään veden alle? :)
9. Mikä on omituisinta, mitä olet syönyt?
10. Onko hiustesi väri sinulle tärkeä asia?
11. Suosittele lukijoillesi muutamaa uutta blogia luettavaksi. 

Vain lievästi!!

Ylipainoinen nimittäin! Tosin tänään ei ole virallinen punnituspäivä, mutta kun huomenna leivotaan pipareita ja joulutorttuja ja muutenkin painoni aina nousee kotiin mennessä, hehkutan sitä tänään, koska tiedän, että lauantaina uutiset ei ole yhtä hyviä! :) Ihan mieletöntä! 

Kuulostaako se teistä muista (minusta puhuttaessa) yhtä absurdilta kuin minusta itsestäni? Enhän minä voi olla vain lievästi ylipainoinen! Lievällä ylipainolla ei katsota olevan merkittäviä riskejä terveydelle ja se on terveellisempää kuin olla lievästi alipainoinen. Ja, leikkauksen tavoite on nyt sitten saavutettu, painoindeksini alittaa maagisen lukeman 30. Olen varma, että olen vielä jonain päivänä tästä todella iloinen, minun pitää vain ensin ymmärtää tämä. Palataan siis asiaan joskus vuoden parin päästä... :D

Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka ovat onnistuneet laihtumaan paljon nopeammin ja tehokkaammin ja ilman apua, mutta minulle tämä on silti aivan valtavan suuri asia. Olen todella kiitollinen, että pääsin leikkaukseen, koska en olisi koskaan laihtunut ilman sitä. Nyt toivotaan, että pystyn pitämään painon poissa. Ja vielä lisääkin pitäisi saada pois. Mutta ennen kaikkea, kun nyt ei tulisi lisää, niin jo se olisi todella hienoa! 

Viikko sujui itse asiassa huonosti, joten odotin, että olisin lihonut. Olen juonut todella huonosti vettä ja syönytkin milloin olen muistanut, ja olen syönyt kaksi voileipää, joten ajattelin, ettei onnistuisi vieläkään. Joskus kehoni vain tuntuu tekevän mitä tahtoo, ilman, että minulla on siihen mitään vaikutusta. Se vain valitettavasti pätee niihin jumituskausiinkin. :/

Taisin sanoa aiemmin, että yrittäisi päästä seiska-alkuisiin jouluksi keinolla millä hyvänsä, mutta sen mahdollistavaa keinoa ei ole olemassakaan, joten lupaan vain, että tänä jouluna (tai ainakin sen alussa...) olen lievästi ylipainoinen. Ja noista 8,5 kilosta on sitten päästävä eroon ensi vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana, etten joudu pulaan kontrollissa. Olen nimittäin kertonut heille, mikä tavoitteeni on, enkä usko, että he uskovat minun muuttaneen mieltäni. Minulla on myös kolme kuukautta aikaa päättää, mitä ajattelen siitä vatsanahan poistosta... Onkohan minun pakko päättää lopullisesti nyt? Vai voinko hakeutua siihen joskus myöhemminkin? Ilmaiseksi siis, toki itse maksamalla voin mennä koska vain. 

Ulkona muuten sataa lunta! Tai no rakeita, mutta maa on ensimmäisen kerran kunnolla valkoinen! Ihanaa! :) 19 päivää jouluun, voitteko uskoa?!!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenteri; viides luukku

Koska ahterini tuli kipeäksi aiemmista harjoituksista, viidentenä päivänä tehdään ylävartalon harjoituksia. Tämä on vähän monotoninen, mutta helppo ja ihan hauska. :) Enemmän liikuntaa kaipaavat voivat tehdä useamman kerran.





Jouluhaaste

Sain jouluisen haasteen Leealta, mikä sopiikin juuri minulle, koska olen niin jouluihminen henkeen ja vereen. :) Kiitos! :)

JouluHaaste

Säännöt:
Vastaa 24 kysymykseen
Haasta blogikollegat vastaamaan samoihin kysymyksiin
Kerro kuka sinut on haastanut ja kenet haastat.

Parasta joulussa?
Se, etten tunne pakkoa tehdä mitään, vaan kerrankin sallin itseni vain olla ja tehdä mitä haluan. Eli siis hyvin vähän. :D Pidän myös siitä, että kerrankin kotimme on täydellisen siisti ja jouluksi koristeltu. 

Joulumusiikkisi?
En ihan hirveästi kuuntele joululauluja, mutta pidän esimerkiksi Vesa-Matti Loirin joululauluista ja joistain amerikkalaisista klassikoista. 

Tykkäätkö katsoa jouluelokuvia? Millaisia?
Kyllä ja en. Tykkään kyllä joulusta aiheena elokuvassa, mutta hyviä jouluelokuvia ei ole montaa. "The Holiday" oli niin huono, että vieläkin sitä ajatellessa tekee mieli vetää ranteet auki! Toisaalta, vaikka en tykkää romanttisista elokuvista, pidin "Love, actually" -leffasta joulutunnelman takia. Mutta katson kyllä jouluaiheisia elokuvia tv:stä joulun aikaan. Grinch on aika herttainen. 

Jouluherkkusi?
Lanttulaatikko ja sienisalaatti. 

Mitä ehdottomasti täytyy olla jouluaterialla?
Lanttulaatikkoa, sienisalaattia ja rosollia.

Koska joulukoristeet pääsee kotiasi koristamaan?
Suurimmaksi osin vasta muutama päivä ennen aattoa. Valoja laitan jo syksyllä ja muutaman uuden koristeen, mutta vanhat koristeet haen varastosta aatonaattona tai aatonaatonaattona, vähän siitä riippuen, mille viikonpäivälle aatto osuu. 

Joulu kotona vai jossain muualla?
Kotona, enkä voisi kuvitella viettäväni joulua missään muualla. 

Itsetehdyt lahjat, kaupasta ostetut vai molempia?
En kehtaisi antaa mitään itsetehtyä, kun olen niin onneton kaikissa käsitöissä! :D

Laitatko ulkovaloja pimeyttä valaisemaan?
Kyllä ja paljon. :)

Joulu oman perheen kanssa vai isommassa porukassa?
Oman perheen kesken. Joskus jotain sukulaisia on ollut paikalla, mutta äitini haluaa olla jouluna rauhassa ja olen kai tottunut siihen.

Onko sinulla joululahjatoivetta?
Saan itse aina valita vanhemmiltani saatavat lahjat, joten tiedän saavani ainakin joitain vaatteita, tabletin, kosmetiikkaa ja erilaisia yöasuja, jotka ovatkin lemppareitani joululahjoista. 

Paras saamasi joululahja?
Sain edellisen koirani synttärilahjaksi, joten se olisi paras lahja ylipäätään, mutta joululahja... Varmaankin juuri jokin pyjama tai vastaava. En osaa ajatella, mikä olisi ylitse muiden. 

Kamalin saamasi joululahja?
Kummitätini on varsin erikoinen tapaus ja olen saanut häneltä mitä omituisimpia lahjoja... Olen saanut hänellä varmaan noin miljoona kattilaa, ei aavistustakaan miksi... Nykyään hän antaa rahaa, mutta varmaan jokin hänen antamansa lahja. Hän tosiaan yritti joskus antaa minulle turkin, mutta se ei ollut jouluna... Yksi äidin ystävä myös aina antaa jotain ihan turhaa, jotain mikä sopisi paljon nuoremmalle. 

Kuvaile unelmiesi joulu?
Perinteinen joulu kotona, vanhempieni ja omien lasten kanssa. Minusta olisi ihanaa valmistella joulua lapsille ja luoda heille jouluperinteitä ja tehdä asioita joulun aikaan. 

Mikä on ärsyttävin joululaulu?
Inhoan kaikkia uudempia iskelmätyyppisiä rallatuksia.

Oletko tehnyt jouluvalmisteluja tälle vuodelle? Mitä?
Olen aloittanut siivoamisen, etsinyt koristelulaatikot varaston perältä, ostanut lahjoja ja uusia koristeita ja kynttilöitä ja herkkujakin ja piparit on aikomus leipoa vkl. 

Paras joulujuoma?
Tykkään Pepsi Maxista ihan ympäri vuoden... :) Pidän glögin tuoksusta, mutta en sen makeudesta. Mutta se uusi, olikohan se talvijuoman nimellä oleva, glögijuoma oli hyvää! 

Oikea joulukuusi, tekokuusi vai ei kuusta ollenkaan?
Ehdottomasti oikea, vaikka olenkin sille allerginen. Tekokuusen voisin kyllä hyväksyä toiseksi kuuseksi, sellaisen valkoisen.

Käykö teillä joulupukki?
Ei, olen ollut tuhma... :/

Paras joulumuistosi lapsuudesta?
Muistan ylipäätäänkin lapsuuttani aika huonosti ja jouluista minulla on aika epämääräisiä muistikuvia. Muistan syksyistä joulun odotuksen ja muistan Johnson Pled -puhdistusaineen tuoksun, mutta itse joulu... Äitini oli kännissä, joten ehkä siksi en muista. Muistan ne päivät, jolloin oli koulussa joulujuhla ja joulusiivouksen, mutta en nyt saa mieleeni yhtään lapsuuden aattoa. 

Laittaudutko aattona hienoksi vai hölläiletkö koko päivän pyjamassa?
Hautausmaalle joudun pukeutumaan(tai no, ei kai se pakko ole...), mutta muuten olen pyjamassa. 

Peruna-, porkkana-, lanttu- vai bataattilaatikko?
Lanttulaatikko. En oikein välitä noista muista. 

Paras joulusuklaa?
Juliat.

Joulutortut vai piparit?
No, ehkä piparit. Meillä kyllä leivotaan pipareita jouluksi ja nimenomaan minä sitä aina vaadin, mutta ei niitä tule kauheasti syötyä. 

Haastan; Jennin (en ole unohtanut sinulta saamaani haastetta, en vain ole vielä ehtinyt miettiä faktoja :)), Amandan, Possu Munkin, Sallamarin ja Windin. Tässä ei ollut mitään kummempaa otantaa, satunnaisesti nappasin, mitä listasta silmiin osui. :)

Läskien joulukalenterin 4. luukku: takapuoli- ja reisijumppaa

Tämä oli vähän rankka, varsinkin, jos sen tekee vaaditut kolme kertaa, mutta koska ainakin minulla suurin ongelma-alue on alavartalo, tämä tulee tarpeeseen. Ja todella tuntuu, joten toivottavasti vaikuttaakin. Voit toistaa useammankin kerran, jos olet paremmassa kunnossa tai sitten pitää enemmän taukoja, jos tuntuu liian raskaalta. 


(Kiva tuo kuva, joka videoon tuli näkyville... :D)

tiistai 3. joulukuuta 2013

Päivän valitukset :)

Alan vihdoinkin vähitellen päästä joulutunnelmaan, ainakin se pahin kesän tuntu on nyt poissa. Toisaalta tuntuu ihan käsittämättömältä, että nyt on jo joulukuu! Tosin tuolla ulkona ei kyllä kovin jouluiselta näytäkään. Joka vuosi koen saman, odotan joulua ihan innoissani, mutta sitten kun se alkaa oikeasti lähestymään, koen, etten ole vielä valmis siihen ja toivon, että se olisi vielä kauempana edessä! Se vain on minulle niin merkittävä osa vuotta, että kai pelkään sitä yhtätoista joulutonta kuukautta sen jälkeen. Ja varsinkin sitä joulunaikaa seuraavaa kevättä. En edes tiedä, milloin ja miksi joulusta tuli minulle niin merkittävä asia; vaikka olen aina pitänyt joulusta, ei se nuorempana ollut elämäni keskipiste, kuten se on nyt. Kai se jotenkin edustaa minulle paria viikkoa, jolloin saan hyvällä omallatunnolla vain olla, ettei tarvitse tehdä mitään tai yrittää olla mitään. Koska muulloin minusta aina tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain tai olla jotain tai saada aikaan jotain. Jouluna saan ihan vain olla sitä, mitä haluan. 

Viime päivinä olen kaivannut ihan mielettömästi omaa elämääni joskus kauan sitten. No, en äitini juomista, enkä jatkuvaa haukkumista, jota sain kuulla koulussa, mutta sitä kaikkea muuta. Silloin lapsena ja nuorena meillä oli aina paljon ihmisiä, äidin ystäviä, sukulaisia, jotka tulivat ja menivät miten halusivat ja joskus ilmestyivät jopa keskellä yötä ja vain kaivoivat patjan varastosta ja leiriytyivät olohuoneen lattialle ja omiakin kavereitani. Muistan varmaan ikuisesti sen puhtaiden lakanoiden tuoksun, jonka aina yhdistän tuohon aikaan, se tuoksu kuvaa minulle onnellisuutta. Ja kävin ulkona viikonloppuisin ja vietin aikaa kaverien kanssa, katsottiin elokuvia ja saunottiin ja laitettiin ruokaa yhdessä. Tai tehtiin jotain hyvin typerää yhdessä, mikä olisi yleensä kyllä saanut jäädä tekemättä. Näiden tuttujen keskuudessa en edes niin kovasti ajatellut (kuviteltua) ylipainoani, näin itseni jonain muunakin kuin läskinä. Koulussa olin vain se läski tyttö ja paljolti muutenkin kotini ulkopuolella, mutta en kotona, siellä olin muutakin. Pidin siitä, millaista elämäni oli, ainakin suurin osin. Pidin siitä, että ympärilläni oli tuttuja ihmisiä ja elämää ja että kotini oli paljolti sen kaiken keskus. Koin olevani osa jotakin, että olin elossa ja minulla oli elämä. Että olin joku, että minulla oli edes jotain merkitystä. Minusta tuntuu, että vuorokausissa oli silloin niin paljon enemmän tunteja, koska niissä tapahtui niin paljon enemmän. Nyt kun ei enää tapahdu mitään, päivät ovat yhtä aikaa sekä loputtomia että ohi hetkessä. Tai päivät ovat loputtomia, mutta myöhemmin ajatellen aika on kulunut hetkessä. Tänä vuonna en tehnyt oikeastaan mitään. En edes ollut töissä, mikä on ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olin 15. En tehnyt mitään yhtä ainoaa kertaa ystävän kanssa. En käynyt elokuvissa, enkä kahvilassa, enkä katsonut elokuvaa kenenkään kanssa, enkä laittanut ruokaa kenenkään kanssa, eikä kukaan nukkunut patjalla olohuoneemme/asuntoni lattialla. En matkustanut minnekään, en kokenut mitään uutta, en tehnyt mitään uutta. En ylipäätäänkään tehnyt mitään. En edes tehnyt mitään kovin typerää. :) 

Joskus en ihan oikeasti voi uskoa, millaista elämästäni tuli... Joskus taas en pysty millään kuvittelemaan mitään muutakaan. Osin tilanteen muuttuminen on omaakin syytäni, koska häpeän itseäni niin kovasti, että aktiivisesti välttelen mukaviakin sukulaisia. En vain millään osaa suhtautua siihen, että serkkuni ovat kasvaneet aikuisiksi ja normaaleiksi ihmisiksi, kun minä en ole. En enää saa mitään iloa heidän seurastaan, tunnen vain itseni typeräksi, säälittäväksi kakaraksi/vanhaksipiiaksi, en edes oikeaksi ihmiseksi. Normaaliudesta on tullut minulle jotenkin outo asia ja kiinnitän siihen ihan liikaa huomiota. Tiedän, että se varmasti kuulostaa hullulta, mutta koen kaikki normaalit asiat niin hirveän etäisiksi. Kaikki normaali on minulle jotenkin abstraktia, en pysty kunnolla edes kuvittelemaan normaalia elämää. Pystyn kuvittelemaan sen tapahtumina, mutta en sitä, miltä normaaleista ihmisistä tuntuu tai miten he elämänsä kokevat. Minulle ne ihan tavallisetkin asiat ovat jotain järisyttävän suurta, jotain johon minunkaltaisellani ei ole mitään mahdollisuutta. Esimerkiksi se, että joku voi mennä treffeille ja alkaa seurustella ja sitten jonain päivänä ihan oikeasti perustaa perheen sen ihmisen kanssa... Siis ihan oikeasti, oikeassa elämässä, eikä vain unelmana päänsä sisässä ja mielikuvituksessa... Yksi elämän perusasioista ja varmasti normaalille ihmiselle tavallistakin tavallisempaa, mutta minulle... Jotakin, jota tapahtuu valovuosien päässä minusta, toisissa galakseissa! Se on kuin jotakin, mitä näkee elokuvissa, mutta ei sellaista, mitä tapahtuisi oikeasti. Tai että jollekin vaikka ystävän kutsuminen kylään on ihan arkinen asia, mitä ei sen kummemmin edes ajatella. En voi kuvitella, millaista se olisi, enkä enää muista, miltä se silloin joskus tuntui! Tiedän, että ajatteluni on todella vääristynyttä, tiedän, että minä olen se, jolla on päässä vikaa, mutta kaikki tavallinen on minulle nykyään niin käsittämätöntä! Kaikki tuntuu päivä päivältä vieraammalta ja oudommalta; jotenkin luisun aina vain etäämmälle normaalista elämästä ja normaaleista asioista ja kaikesta omituisesta tulee minun normaaliani. Koska tämä minun elämäni, se on minulle normaalia, enkä tiedä muusta ja päivä päivältä unohdan yhä enemmän asioita normaalimmilta ajoilta. Ja se aiheuttaa sen, että minusta aina tuntuu, kuin minun ja muiden, niiden normaalien ihmisten, välissä olisi aivan valtava kuilu ja se tunne tekee minusta vielä yksinäisemmän. Kuin en kuuluisi edes samaan lajiin valtaväestön kanssa. Ehkä minä annan sille ihan liian suuren merkityksen elämässä, mutta se saa minut häpeämään epänormaaliuttani ja välttelemään ihmisiä. Se on pahinta juuri sukulaisten kanssa, koska he ovat tunteneet minut aina. Uusien ihmisten kanssa on helpompaa, koska voin tavallaan pitää yllä jonkinlaista ajatusta, että he eivät tiedä minusta ihan kaikkea. Koska he luonnollisestikin tietävät, mitä olen nyt, mutta he eivät tiedä mitään menneisyydestäni, mikä antaa minulle edes hiukan yksityisyyttä ja sitä kautta pystyn paremmin esimerkiksi puhumaan heidän kanssaan.

Ongelma on juuri siinä, että sukulaiseni tietävät minusta kaiken ja haluaisin niin epätoivoisesti edes jotain yksityistä, jotain, mitä kukaan ei tiedä minusta. Tiedän, että tämä on lapsellista, mutta minusta olisi niin hienoa olla jotenkin salaperäinen tai sellainen, että ihmiset olisivat uteliaita(positiivisella tavalla) elämäni suhteen, kuin voisin ihan täysin olla piilossa hyvin neutraalin, mitäänsanomattoman ulkokuoren sisässä. Kuin se lammas laatikossa Pikku Prinssissä. Juuri siksi laihtuminen on aina ollut minulle niin tärkeää, koska ajattelen, että jos edes olisin normaalipainoinen, en olisi yhtä läpinäkyvä. Olen aina toivonut, että olisin ulkonäöltäni niin neutraali, että olisin näkymätön, että voisin jotenkin valita, kenelle olen edes olemassa. Ja sitten ne ihmiset eivät näkisi minua ulkonäköni kautta, vaan niiden asioiden kautta, jotka sallin heidän tietää minusta. Minusta on aina tuntunut, että ylipaino riisti minulta yksityisyyden, koska se teki minusta silmätikun, koska se veti aina katseita puoleensa ja koska se veti huuteluja puoleensa ja koska ihmiset olettavat niin monia asioita sen perusteella. Kuin kukaan ei olisi koskaan tavannut minua neutraalisti, vaan kaikilla olisi jo valtava määrä ennakko-oletuksia. Ehkä niin on kaikkien kohdalla, ei vain ylipainoisten tai minun, en tiedä... Serkkuni kommentti frigidiydestäni, koska "en ole nätti tai mitään..." oli hyvä esimerkki siitä, miten ulkonäköni vie minulta mahdollisuuden yksityisyyteen. Normaalien ihmisten kohdalla on mahdoton tietää mitään kovin henkilökohtaista, ellei ko. henkilö sitä kerro, mutta minun ulkonäköni perusteella tehdään oletuksia tai jopa tiedetään asioita. Se on aina ollut pahinta ylipainossa ja rumuudessa.

Olen jo vuosia luisunut jonkinlaiseen omaan todellisuuteeni ja koen aina vain vähemmän hallitsevani omaa elämääni. Toisaalta olen ollut paljon pahemmassakin tilanteessa kuin nyt, muutaman vuoden takaiset nukkumisongelmat yhdistettynä masennukseen ja ahdistukseen ja yksinäisyyteen saivat minut vakavissani pelkäämään mielenterveyteni puolesta. Nyt minusta vain tuntuu, että minusta on tullut todella omituinen... Juuri tuo irrallaan oleminen siitä, mikä on normaalia, on mennyt aivan liian pitkälle. Tiedostan sen, miten vääristynyttä ajatteluni on, mutta silti tunnen itseni niin epänormaaliksi, että elän ihan eri todellisuudessa kuin ne tavalliset, normaalit ihmiset ja kaikki oikeasti normaali tuntuu minusta niin epänormaalilta. Toisaalta moni normaali asia onkin minun ulottumattomissa, joten sikäli se kai on luonnollistakin. Mutta myös sellaisista asioista, jotka pitäisi olla minunkin saatavilla, on tullut minulle jotenkin epätodellisia. Kuten työpaikka, etsin kyllä töitä ja täytän hakemuksia, mutta en enää usko, että voisin saada töitä... Koen, että olen pudonnut senkin osan normaaliutta ulkopuolelle. Aivoni ovat alkaneet pitää sitäkin mahdottomana ajatuksena. No, tiedän(tai ainakin toivon!), että niin ole, joten jatkan sitkeästi yrittämistä, ehkä vielä jossain vaiheessa tärppää!

Tässä ei nyt taaskaan ollut mitään uutta, olen vinkunut samoista asioista jo monta kertaa ennenkin. Minä vain koen tarvetta kirjoittaa jotakin, enkä yleensä osaa edes arvata, minkälaisia sanoja tai asioita paperille kerääntyy. Joskus minusta tuntuu, kuin sormeni kirjoittaisivat jotenkin automaattisesti, enkä tietoisesti edes ajattelisi, mitä kirjoitan... Jokin vain pyrkii ulos minusta. (Ei sillä tavoin kuin Alienissa). Ei tarvitse mitenkään reagoida tähän valitukseeni, vaikka tämän julkaisenkin, olen vain päättänyt, että julkaisen kaiken, minkä kirjoitankin, silloinkin, kun tiedän, ettei pitäisi...

Mutta nyt lähden kiipeämään niitä portaita. Käyn ensin pikku lenkillä lämmittelynä ja sitten yritän kiivetä 360 porrasaskelmaa kerralla! Jos minusta ei enää kuulu, olen hyytynyt rappukäytävään... :D

maanantai 2. joulukuuta 2013

Läskien joulukalenteri, luukut 2 ja 3

Koska ainakin täällä on aivan hirveä ilma, etsin youtuubista jumppavideon, jonka minäkin pystyn suorittamaan ilman epätoivoa tai lamppujen rikkomista. Tämä on siis luukun kaksi liikuntasuoritus ja sen voit tehdä joko kerran tai useamman kerran, oman mielen/tarpeen/jaksamisen mukaan. Se sopii tuohon kävelyteemaan, josta eilen aloitimme. 




Huomiseksi ajattelin tehdä jonkinlaisen portaisiin liittyvän luukun, koska olen monta kertaa ajatellut, että reisieni ja takapuoleni takia minun täytyisi alkaa kiipeämään portaita. Minun asuinkaupungissani on paljon tarkoitukseen soveltuvia ulkoportaita ja koska asun kerrostalossa, voin mennä tuonne rappukäytäväänkin kiipeämään, joten kaupungissa asujat varmasti löytävät portaat kiivettäväkseen. Jos lähelläsi ei ole sopivia portaita, niin jonkinlainen matala jakkara tai ulkona puunrunko soveltunee tarkoitukseen. 

Minun asuntooni on matkaa 72 porrasta (laskeminen saa aina niiden nousemisen tuntumaan kevyemmältä), joten ajattelin kiivetä ne ainakin viidesti(ja katson sitten, miltä se määrä tuntuu). Tavoitteeni siis on 350 kiivettyä porrasta tai askelta, mutta määrää saa taas muuttaa. Eikä niitä tarvitse kiivetä kerralla, joten voitte vaikka jättää hissit käyttämättä huomenna ja sitten illalla katsoa, montako porrasta tarvitsette vielä lisää. 

Aloin muuten eilen illalla melkein panikoimaan, että mitä jos minä nyt tuotan hirveän pettymyksen, enkä osaakaan keksiä mitään mielenkiintoisia liikuntajuttuja! Pitäkää siis odotukset alhaisina, minulla ei ole kovin hyvää mielikuvitusta! :D 

Mutta nyt liikkumaan. Yritän tästä lähtien laittaa nämä jo edellisenä päivänä, niin sopivat paremmin erilaisiin aikatauluihin. :)

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Joulukalenteri läskeille

Vihdoinkin sain vastattua noihin kommentteihin, anteeksi, että kesti! Minulla on sekä blogger, että gmail takunnut jo pari viikkoa, en tiedä missä on vika. Mutta kiitos kaikille ihanista kommenteista ja kannustuksesta! Minulla tilanne on se, että alan itsekin turhautua, kun tiedän, että sitä painoa on lähtenyt ja haluaisin olla ihan riemuissani siitä, niin kuin jollain tavalla olenkin, mutta kun en kykene näkemään sitä eroa peilissä tai kuvissa. Ihan noissa uusimmissa ja ensimmäisissä kuvissa näen jonkinlaisen eron, mutta muuten en vain näe sitä. Olen niin kauan halunnut laihtua ja se on ollut minulle niin merkittävä asia ja nyt kun se vihdoin tapahtuu, jokin aivoissani tai ajattelussani estää minua näkemästä sitä ja se harmittaa aivan suunnattomasti! Toivottavasti kyse on vain siitä, että sopeutuminen vie aikaa. Tuolla kommenteissa kirjoitinkin siitä, että ihmiset, joilta on jouduttu amputoimaan raaja, edelleen tuntevat sen raajan olemassaolon ja minulla on jotenkin samanlainen tunne läskin suhteen. (Toivottavasti kukaan ei nyt loukkaannu tästä vertauksesta, käytän sitä vain selittääkseni sitä, mitä koen, en mitenkään muuten rinnasta ylipainoani amputointiin). Minulla on kai haamuläskiä. Näen peilistä jotain, mitä tiedän, ettei enää ole, mutten siitä tiedosta huolimatta kykene näkemään muuta, vaikka kuinka yrittäisin. Toivottavasti se muuttuu tulevaisuudessa. :)

Ajattelin myös, että jospa kehittäisimme tänä vuonna joulukalenterin meillä horisontaalisesti ulottuvammille tapauksille, jossa jokaisesta luukusta paljastuisi pieni liikuntahaaste. Voisin kehitellä jotain sellaista, jonka kuka tahansa pystyy suorittamaan, siis ilmaisia ja sellaisia juttuja, että minäkin pystyn niihin eli kuka tahansa pystyy niihin. Kuka lähtee mukaan? Voisitte sitten aattona(tai joulun jälkeen) kertoa, että laihduitteko yhtään ja avasitteko kaikki luukut? Ehdotuksia luukkujen sisällöksi otetaan vastaan! Voisimme tänä vuonna laihduttaa jouluna kertyneet kilot jo etukäteen. Ja koska kyllähän nyt joulukuussa pitää saada hiukan maistella suklaata ja glögiä, ainoa tapa on liikkua enemmän. 

Jos haluatte mukaan, niin tänään aloitamme kevyesti ja helposti reippaalla tunnin pituisella pikkujoulukävelyllä. Ja ei, et saa armoa, vaikka olisit krapulassa! Lenkille menet silti! 

Vaa'asta on taas paristo loppu, joten en nyt tiedä paljonko tarkkaan ottaen painan, mutta tuskin suurta muutosta on tapahtunut. Ihan vakavissani aiemmin uskoin, että pääsisin seiska-alkuisiin jouluksi, mutta... No, jos nyt edes pääsisin lievästi ylipainoiseksi, jo se olisi todella hienoa! Ja pääsen sinne kyllä, vannon, että jouluaattona 2013 minä olen lievästi ylipainoinen! :)

Hyvää pikkujoulua ja ihanaa joulun odotusta! :)

lauantai 30. marraskuuta 2013

Ihan vain tiedoksi...

...että minulla on nyt jokin ongelma tämän bloggerin kanssa, enkä saa vastattua kommentteihin. Joko en näe sitä kommenttilaatikkoa ollenkaan tai sitten en pysty kirjoittamaan siihen tai sitten kommentti ei lähde minnekään, näyttää vain erroria. Pahoittelut teille, joille en ole vastannut, vastaan heti, kun pystyn!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ulkonäköjuttuja

Yhteen lukemaani laihdutusblogiin oli lisätty uudet kuvat ja kauhulla tajusin, että suunnilleen saman verran painava näyttää helposti 20 kiloa pienemmältä kuin minä! Voi masennus! Muutenkin näytän huomattavasti 85 kiloa lihavammalta, voisin vaikka lyödä vetoa, että painoni arvattaisiin reilusti suuremmaksi, jos laittaisin kuvia jonnekin, missä ihmiset voisi anonyymisti arvioida painoani ilman, että tarvitsisi olla kiltti/kohtelias. Itse asiassa olenkin joskus kauan sitten tehnyt niin, halusin kuulla, minkä painoisena ihmiset minua pitää. Arvioissa oli todella suurta vaihtelua, suhteellisen realistisista arvioista aina 50 prosenttia korkeampiinkin arvauksiin! Minulle on jäänyt mieleen, että silloin joskus teininä painostani oli puhuttu selkäni takana koulussa, jonka yksi kaverini oli kuullut ja hän kertoi minulle; ihmiset olivat sanoneet, että minun täytyy painaa ainakin sata kiloa! Painoin silloin sen suunnilleen 67-68, missä painoni pysyi koko nuoruuteni. Kai sitten näytin isommalta, kuin olinkaan, joskaan en mielestäni nyt aivan satakiloiselta! 

Joka tapauksessa, olen alkanut ajattelemaan(pelkäämään), etten taida näyttää 75 -kiloisena ihan samalta, kuin näytin viimeksi 75-kiloisena... :/ 


Ei näytä noin kymmenen kilon erolta, vai mitä... :/ (Minulla ei nyt ole kameraa täällä mukana, joten asento on eri ja etäisyys kameraan on eri, mutta näkee näistä vähän kokoeroa. Tuo aiempi kuva on skannattu oikeasta valokuvasta, joten se on laadultaan surkea, kun löysin sen jonkin varastolaatikon pohjalta. :)) Olin ilmeisesti paljon paremmassa kunnossa nuorena ja kehossani oli enemmän lihasta kuin nyt, joten 75 kg kai ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä minulla nyt on 75 -kiloisesta itsestäni. En oikein tiedä mikä vastaa, mutta luulen, että joudun laihtumaan vielä paljon enemmän kuin kymmenen kiloa näyttääkseni samalta, kuin tuolloin. Jos nyt pystyn laihtumaan edes sitä kymmentä kiloa... Itse asiassa, nyt tuli mieleen, että minulla on aivan varmasti tallella yhdet housut, joita käytin 75-kiloisena, niillähän voin testata! Ellen sitten heittänyt niitä pois, kun kesällä siivosin vaatekaappejani... Tiedän heittäneeni pois juuri nuo farkut, jotka minulla on tuossa ekassa kuvassa päälläni, mutta minulla pitäisi olla yhdet toiset housut... Niihin ei taatusti mahtuisi edes puolikas minua... :/

En myöskään ole laihtunut kasvojeni osalta sitä tahtia, mitä toivoin. Vartalosta läski on lähtenyt suhteellisen tasaisesti(vaikka saisi kyllä lähteä nimenomaan alavartalosta), mutta kaksoisleukani ei ole painonlaskusta millänsäkään. :/ Jostain käsittämättömästä syystä myös kuppikokoni on pysynyt täysin samana. Yritin yksi päivä ostaa pienemmät rintsikat, mutta ne olivat liian pienet. Ostan aina saman valmistajan rintsejä, joten ei johtunut siitä. Rintani eivät myöskään ole alkaneet minusta riippua yhtään enempää(ne siis riippuivat jo ennestään, ja pahoittelen syvästi aiheuttamaani mielikuvaa! :)), mikä on todella kummallista. Tosin ainahan sanotaan, että naiset toivoisivat laihtuvansa muualta kuin rinnoista, mutta minä voisin kyllä mieluusti olla vähän pienirintaisempi. Yhtään enempää riippumista en kyllä kaipaa. Mutta se on outoa, eikö olekin? 

Joten pitää kai nostaa ahteri penkistä ja mennä lenkille tai näytän ikuisesti satakiloiselta, vaikka vaaka näyttäisi mitä tahansa lukemaa! Täytyy kuitenkin sanoa, että vihdoinkin ihmiset on alkaneet huomaamaan laihtumiseni, nyt ihan muutaman viikon aikana useampi ihminen on kommentoinut sitä! Eli ilmeisesti he todella eivät huomanneet aiemmin! Kummallista... Mutt nyt lenkille, jos vaikka vihdoin pääsisin tällä viikolla sinne lievään ylipainoon! :)


tiistai 26. marraskuuta 2013

Sukukompleksi

Ulkona alkaa olla ja kylmä ja maa on edes harmahtava, ellei nyt varsinaisesti valkoinen. Lumi antaa todella odottaa itseään tänä vuonna. Tosin maa on jo jäässä ja lätäköt ritisee jalkojen alla. Pikku kissamme putosi viikonloppuna jään läpi, mutta pääsi sitten onneksi ylös sieltä ja oli sisälle tullessaan märkä kuin saukko pesukoneessa. :/ En ole koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi, että eläintenkin pitäisi varoa heikkoja jäitä, olen olettanut, että he osaavat sen ihan itsestään. Tai en ainakaan ole koskaan kuullut esimerkiksi kissan hukkuneen. Olen varmaan kertonut tämän aiemminkin, mutta aina lapsena haaveilin siitä, että putoaisin jään läpi ja menin ihan tahallani heikoille jäille varoituksista huolimatta. Suunnilleen saman ikäiset muistanee Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -tietoiskun, jossa nalle putosi jäihin. Sen kai oli tarkoitus estää lapsia menemästä jäälle, mutta se, miten nalle avannosta onkimisen jälkeen kiedottiin lämpimään peittoon takkatulen ääreen ja tassut laitettiin kuumaan jalkakylpyyn ja nalle sai vielä kaakaotakin(huomatkaa, että hänet avannosta pelastanut nukke ei saanut mitään!!), oli minusta niin ihanan kodikasta, että aina haaveilin, että minullekin kävisi niin. Mutta en ikinä leikkinyt tulitikuilla, koska itkin aina ihan kauheasti, kun samaisessa Pikku Kakkosessa esitetty tulitikkuleikkien vaarallisuudesta kertova info, jossa lintujen talo paloi, näytettiin. 

Olen jotenkin hiukan enemmän päässyt eroon kesän tunteesta ja edelleen olen yrittänyt tehdä jouluisia asioita. Tosin lähinnä olen siis ostellut joululahjoja ja koristeita ja siivonnut. Ja laittanut jouluvaloja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen haikaillut pikkujoulukauden perään. En ole itse asiassa koskaan ollut varsinaisissa pikkujouluissa ellei lasketa sitä, että teininä mikä tahansa kelpasi syyksi juoda itsensä tolkuttomaan kuntoon. En ole koskaan käynyt esimerkiksi työpaikkojen pikkujouluissa, koska olen ollut lihava, enkä silloin nuorenakaan ole mielestäni osallistunut mitenkään erityisesti pikkujoulun juhlintaan, mitä nyt ehkä koulussa jotain järjestettiin. Ajattelin kuitenkin viikonloppuna leipoa kaikenlaista (pikku)jouluista, koska äitini on kutsunut ystäviään kylään seuraavalla viikolla, niin hän saa sitten tarjota niitä heille. Mitenköhän normaalia on kadehtia oman äitinsä sosiaalista elämää... :/ Äitini on aivan loistava ystävystymään ja tutustumaan ihmisiin ja hän on myös todella suosittu, mikä tuntuu minusta niin kummalliselta! Hänellä on jopa minun ikäisiäni ystäviä(ja minua nuorempia ystäviä), mikä on minulle todella outoa!  Olen niin monessa asiassa niin kovin paljon äitini kaltainen, joten miksi minuun ei ole tarttunut edes pikku hippusta hänen kykyään tutustua ihmisiin?!! Sen ominaisuuden minä olisin halunnut periä, en kärsimättömyyttä ja liiallista järkevyyttä ja mitä sitten olenkin perinyt! Olen vain niin tylsistynyt ja yksinäinen ja vihainen itselleni siitä, etten osaa olla sellainen ihminen, joka saisi kavereita. Pahinta on tietää, että esimerkiksi Josef Fritzlilläkin oli ystäviä ja hän sentään oli tuomittu raiskaaja, joka piti tytärtään seksiorjanaan kellarissaan! Mutta muuten mukava tyyppi, ilmeisesti... :D Ei tälle voi kuin nauraa! Tai voi, mutta parempi vain nauraa, kun ei tämä itkemiselläkään parane! Luulisi silti, että olisin ihan automaattisesti oppinut edes jotain äidiltäni, mutta en kai sitten. Tosin äitini ei ole tylsä, kuten minä, joten voi olla, ettei mikään määrä sosiaalisia taitoja pelastaisi minua. (Ja ei, mikään tästä ei ollut kehujen kalastelua, kunhan pohdin(/kirjoitan, mitä mieleen tulee)! :))

Uskaltauduin muuten kysymään serkultani(en siltä, joka sanoi minua frigidiksi), että mitä minusta puhutaan selkäni takana suvun keskuudessa, mutta hän väitti, ettei mitään. Voi olla, että se on tottakin, en ainakaan ole antanut aihetta mihinkään mielenkiintoisiin juoruihin ja muutama muu sukuni jäsen pitää huolen siitä, että niitä kyllä riittää. Tai sitten hän oli liian kiltti kertoakseen totuuden. Tiedän kyllä, että sukuni vanhemmat jäsenet puhuvat, mutta ehkä suunnilleen ikäisiäni ei kiinnosta. Toivottavasti. En sanonut hänelle mitään tuosta, mitä toinen serkkuni sanoi, eikä hän ainakaan ilmaissut mitenkään kuulleensa asiasta. Eikä kyllä kysynytkään, miksi kysyin. Alkushokin jälkeen olin vähän loukkaantunut, mutta nyt olen kai tullut siihen tulokseen, että samapa tuo. Joka tapauksessa edelleen vihaan sitä, että kaikki tietää minusta kaiken, etten pysty olemaan mitenkään "salaperäinen", enkä voi sille yhtään mitään. Minusta olisi niin hienoa, että sukuni ei tietäisi minusta ja henkilökohtaisesta elämästäni mitään ja vihaan suunnattomasti sitä, että nekin sukulaiset, joista en edes pidä, tietävät minusta kaiken, ihan vain siksi, että mitään tiedettävää ei ole. Ei sillä, että luulisin heidän uhraavan kovinkaan montaa ajatusta suuntaani, mutta kai he nyt joskus ovat jotain ajatelleet. Tavallaan toivon, että sukuni voisi jotenkin unohtaa ihan kokonaan, että olen olemassa. Tunnen melkein konkreettisesti jatkuvaa halveksuntaa heidän suunnaltaan, kun olen tällainen luuseri ja se tuntuu inhottavalta. Voin ihan kuvitella, mitä he ajattelevat ja sanovat minusta, koska tiedän, mitä he ajattelevat ja sanovat minun kaltaisistani. Näinä hetkinä toivon niin kaikesta sydämestäni, etten olisi ruma, että olisin niin tavallinen, etten erottuisi seinistä. Se on aina ollut suurin syy sillekin, että haluaisin laihtua, haluaisin olla niin tavallinen, ettei ulkonäköni perusteella kukaan pystyisi päättelemään minusta mitään. Tai oikeastaan haluaisin olla niin tavallinen, ettei minua edes nähtäisi, että ihmisten silmät liukuisivat ohitseni, kuin minua ei olisikaan. Tiedän, että olen puhunut tästä miljoona kertaa ennenkin, mutta se on niin kamalaa, kun ei tavallaan ole mitään yksityisyyttä, kun kaiken henkilökohtaisimman ja intiimimmän näkee naamasta. Se on ehdottomasti rumuuden pahin puoli. Ja minulla on kai jotenkin ihan hirveä sukukompleksi, koska jotkut heistä ovat niin tuomitsevia ja haukkuvat ihmisiä niin paljon selän takana ja minä tiedän, että olen aivan varmasti yksi niistä haukutuista, koska elämäni ei ole varsinaisesti edennyt kovin menestyksekkäästi. Jotkut sukulaiseni ovat ihan mukavia, mutta osa heistä on kyllä niin k*******ä, ettei ole tottakaan! Varsinkin enoni perhe on aina edes vaivautumatta salaamaan sitä halveksuneet äitiäni ja minua(lähinnä koska olen avioton lapsi) ja se on vaikuttanut minuun. Näin serkkuni vaimon kaupassa ja heti aloin tuntemaan häpeää itsestäni, ihan automaattisesti. He vain pitävät itseään niin paljon minua parempina ja kai minä olen samaa mieltä. Tai no, minä olen samaa mieltä kaikista maailman ihmisistä, mutta en tiedä, miksi koen sen niin vahvasti heidän kohdallaan. Kai siksi, että he ovat kohdelleet minua niin lapsesta asti ja lihomiseni oli aikoinaan viimeinen pisara; lopullinen vahvistus siitä, ettei minusta ole mihinkään. Aina, kun epäonnistun jossain, melkein ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti he eivät saa tietää. Tosin olen jo pitkään vältellyt heitä ihan tahallani, heillä on tapana käydä meillä kotona tiettyinä aikoina ja pidän huolen, etten ole silloin paikalla. Salainen haaveeni on, että jos laihdun, he eivät enää tunnista minua... Minun pitäisi vain osata olla välittämättä, tämä on niin typerää! En edes pidä heistä, joten mitä väliä sillä on, mitä he ajattelevat! Mutta tiedän, mitä he sanovat minusta selkäni takana ja toivoisin niin kovasti, ettei kukaan sanoisi mitään! Toivoisin, että he vain unohtaisivat, että olen olemassa...

Toivon myös, ettei Siwassa ole enää Marianne -muffinsseja, koska maistoin kerran sellaista ja se oli aivan taivaallista ja nyt minun on pakko mennä ostamaan maitoa, enkä ole aivan varma, selviänkö, jos niitä on... En edes erityisesti pidä Marianneista, enkä ole koskaan himoinnut makeaa, mutta aivoihini on jostain syystä syöpynyt kuva Marianne -muffinssista jumalaisena herkkuna! Todennäköisesti se ei edes ole totta... Mutta maitoa on saatava, joten yritän terästäytyä ja kiertää leivoshyllyn! :) Kiva, että puhun tästä kuin olisin lähdössä suurempaankin taisteluun... :D Mutta niinhän minä tavallaan olenkin! :) Ja tämän taistelun olen jo hävinnyt lukemattomia kertoja, joten pelkoni on aiheellinen. :) Ei muuten vieläkään lievää ylipainoa, joten en tosiaankaan ole ansainnut muffinssia, enkä mitään muutakaan. :/

Marraskuun viimeinen viikko, ihan uskomatonta!