tiistai 29. tammikuuta 2013

Tunnustuksia ja ruokapäiväkirjaa

Raparperilta ja Ellulta sain New Blog Love -tunnustuksen, suuret kiitokset kummallekin! :)

Tunnustuksen säännöt:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Toivo, että ihmiset, joille jätit tunnustuksen, antavat sen eteenpäin.

Valitaanpa nyt tällä kertaa sitten vaikka Jennin Preesens blogi, Amandan ajatuksia, Iriksen Miks sulla on niin iso maha?, Cherrien Tyttö joka ei osannut sanoa ei ja Elämän kultahippusia. Yritin nyt haasteen nimissä valita vähän uudempia tulokkaita. :)

Moni on kysellyt minulta ruokapäiväkirjaa ja aina lupailen, mutta aina se jotenkin jää. Olen viime aikoina itsekin lipsunut ruokapäiväkirjan pidosta, mutta nyt on aika yrittää uudelleen, koska paino on ollut jumissa niin pitkään. Joten, tästä viikosta kirjoitan ylös syömiseni tänne kaikkien nähtäville. 

(Maanantai) Eilen aamu alkoi kolmanneksella edellispäivästä jääneestä profeel maitokahvijuomasta sekä purkillisella saman valmistajan rahkaraetta. 

Lounaan söin puolenpäivän aikaan ja se koostui vajaasta kolmesta desistä plusmaitoa (nescafeen ice coffee -jauheella) ja viipaleesta näkkäriä keijulla. Tuo on itse asiassa mielestäni aika ideaalinen annos, johon turvaudun usein, koska näkkäristä saan kuitua ja hiilareita, keijusta hyviä rasvoja, maidosta proteiinia ja ice coffee -jauheesta jotain herkullista. Tuosta kertyy noin 13 grammaa proteiinia ja alle 300 kcal energiaa.

Iltapäivän vietin kaupoissa ja kirppiksillä, joten seuraavaksi söin vasta viiden aikaan, aiemmin valmistamani proteiinivanukkaan. Joka oli itseasiassa ehtinyt jähmettyä sen verran sitkeäksi, että tuntui kuin olisi syönyt autonrengasta. :D 

Iltapalaksi söin taas maitojuoma, näkkäri, keiju -yhdistelmän ja myöhemmin illalla vielä toisen viipaleen näkkäriä, koska teki mieli. 

En nyt jaksa etsiä mistään noiden Profeelien energiasisältöä, mutta tästä tulee aika lähelle se noin tuhat kilokaloria, joka minun pitäisikin syödä ja proteiiniakin ihan kiitettävästi, joten sikäli hyvä päivä. 

(Tiistai) Valitettavasti tänään ei ole sujunut yhtä mallikkaasti. Aamu alkoi myöhään nukkumisella ja heti herättyäni ei huvittanut syödä, joten aamupala venyi yhteentoista ja koostui taas tuosta rakastamastani maitokahvijuomasta, joka oli niin hyvää, että kohta join toisen annoksen. Iltapäivällä kuitenkin päätin ryhdistäytyä ja söin ensin mustikoita ja rahkaa ja sen jälkeen mandariinin. 

Kuuden aikaan söin loput mustikka/rahkasekoituksesta, viipaleen näkkäriä keijulla ja toisen mandariinin. Illaksi lupasin itselleni Nuttriletin Dark Chocolate patukan, joten se olisi vielä luvassa tänään, koska tekee niin mieli jotain hyvää. Minulla olisi kyllä suunnitelmissa luopua kaikesta hirveän pitkälle prosessoidusta ja paljon lisäaineita sisältävästä ruoasta, mutta pidän noita patukoita nyt kuitenkin pienenä pahana verrattuna kaikkeen siihen roskaan, mitä ennen söin. 

Itse asiassa tämäkin päivä loppujen lopuksi sujui ihan ok, jos nyt katsotaan pelkkiä ravintoarvoja. Proteiinia kertyy ehkä noin 60 grammaa eli se jää vähän vajaaksi, mutta kalorit on ihan ok. Turhaa tuossa on nuo maitokahvijauheet ja tuo patukka, mutta koen tarvitsevani jotain hyvääkin. Ehkä pitäisi päästä tuollaisesta ajattelusta ja korvata nuo herkuiksi luettavat kunnon ravinnolla... 

Kuten varmaan huomaatte, niin kasvikset puuttuu kokonaan ja hedelmätkin on aika vähissä. Se on oikeastaan leikatuille vähän niin, että kasvisten saanti ei ole realistista, koska pääpainon on oltava proteiinissa ja mahalaukku ei vain vedä niin paljoa ruokaa, että voisi syödä vielä kasviksiakin. Haluaisin kuitenkin edes hiukan saada niitä ruokavaliooni, mutta en tietenkään proteiinin kustannuksella. Sunnuntaina yritin höyryttää itselleni kruunuvihanneksia ja sain niistä niin hirvittävän vatsakivun, että en ihan heti kokeile samaa. En uskaltanut edes ottaa mitään kipulääkettä, kun ajattelin, että haluan heti tuntea sen, jos tämä nyt kääntyy joksikin vakavammaksi. Olin ennen varsinainen teräsmaha, pystyin syömään ihan mitä vain(paitsi porkkanoita) ilman minkäänlaisia vatsavaivoja, mutta nyt mikään liian voimakas ei enää käy. Tosin kurkkua syön aika usein ja salaattiakin toisinaan, onhan nekin kasviksia. Olen miettinyt jonkinlaisen viherpirtelön kokeilemista, niitä on monet laihduttajat blogeissaan kokeilleet ja ne vaikuttavat mielenkiintoisilta. Ja minulla olisi tarkoitukseen ostettu uusi blenderikin, edelleen avaamattomana pakkauksessaan... 

Mutta siis, tässä alkuviikon syömiseni ja nyt Criminal Mindsin pariin. :) 

lauantai 26. tammikuuta 2013

Ei edistystä taaskaan :/

Sama luku näkyi vaa'alla kuin viime viikolla. Siitä, kun alitin miinus 20 kiloa, tulee ensi viikolla kuluneeksi viisi kuukautta... En ole kunnolla tajunnutkaan, että tuon 87 kilon olisi pitänyt alittua ajat sitten, viimeiset viisi kuukautta olen laihtunut keskimäärin kilon kuukaudessa. Painoin jo lokakuun alussa alle 95 kiloa, joten koko syksyn ajan edistys on ollut täysin olematonta. Se on enemmänkin kuin huono homma... Minä vain koko ajan hoen, että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, mutta käytännössä en tee niin. Yritän nyt ensi viikolla laittaa tänne paljon kyseltyä ruokapäiväkirjaa, jos se samalla motivoisi minua syömään paremmin. Vaikka toisaalta häpeän näyttää kaikille, miten huonosti syönkään... 

Satuin muuten näkemään polveni peilin kautta tässä yhtenä iltana ja jopa ne ovat alkaneet roikkua! Ihan oikeasti järkytyin siitä näystä, ei ollut kaunista katsottavaa! :D En tiedä onko hidas laihtumistahti auttanut ihoani palautumaan, mutta oli tai ei, kyllä se on alkanut roikkua melkoisesti. Se ei oikeastaan ainakaan tässä vaiheessa niin vaivaa minua, tiesin, että niin kävisi ja se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin olla lihavampi. Katsotaan, miltä tuntuu sitten, jos joskus pääsen tavoitteeseeni, mutta nyt se on minulle ihan sama. 

Mutta nyt taas pitää mennä siivoamaan ja saunaan. Hyvää viikonloppua jälleen kerran! :)



torstai 24. tammikuuta 2013

Draamaa kerrakseen

Heippa taas! Kiitos vielä kaikille noista kysymyksistä, niihin oli mielenkiintoista vastailla. Tuli tosin vähän sellainen olo, että ehkä siinä oli ihan pikkuisen liikaa informaatiota kerralla annettavaksi, olisin voinut jakaa niitä useampaan erään. Mutta ehkä joku jaksoi lukea ne loppuunkin. :) 

Olen jotenkin jumittunut ihan epätodelliseen tilaan, aivan kuin en enää olisi tällä planeetallakaan.  Minusta tuntuu taas, kuin en oikeasti olisi olemassakaan. Se, ettei joulutunnelmaa löytynytkään, muutti jotain hyvin perustavanlaatuista minussa. Se on se yksi asia, jonka takia jaksan, ne muutamat päivät joulun aikaan, joita aina odotan koko vuoden. Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut tältä, mutta olen niin saanut tarpeekseni. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen valmis kuolemaan. Eikä tämä nyt ole mikään hätähuuto, enkä ole aikeissa tappaa itseäni, mutta minusta tuntuu, että kaikki, mitä tällä elämällä on minulle annettavanaan, on nyt koettu. En minä ole missään pohjalla, en samalla tavalla kuin pari vuotta sitten, kun elämä oli pelkkää mustaa ahdistusta, mutta kaikki on jo nähty, kaikki mitä minun kaltaiseni voi tältä elämältä saada. Minä vain olen valmis, tämä elämä on nyt eletty. Jos vanhempiani ei olisi, tämä olisi nyt tässä, tänään.

Vielä pari kuukautta sitten minulla ei ollut mitään vaikeuksia viettää koko päivää tekemättä mitään, nyt minua ei jaksa kiinnostaa mikään. Olen kirjaimellisesti niin kyllästynyt, että voisin kuolla. En näe mitään järkeä jatkaa tätä samaa tyhjää elämää muutamalla vuodella eteenpäin. Tunnen vain itseni valmiiksi. Ja se on rauhallinen tunne, levottomaksi minut tekee se, etten voi tehdä asialle mitään. Yritän nyt vain keskittyä tähän päivään ja tähän hetkeen, koska ajatus siitä, että edessä on vielä vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä, on uuvuttava.

Minusta tuntuu nyt itsestäkin, että tämä kuulostaa ihan hirveän dramaattiselta, mutta ei tästä ole syytä olla huolissaan, yritän vain selittää omituista olotilaa, johon olen jumittunut. En ole koskaan elämässäni tuntenut tämänkaltaista varmuutta mistään. En halua kuolla, mutta olen valmis siihen. Minut on vallannut rauhoittava varmuus siitä, että vaikka kuolisin tällä sekunnilla, en jäisi mistään paitsi, että tulevaisuudessa ei ole mitään jännittävää tai uutta odotettavaa. Teen vain niitä samoja asioita, mitä tähänkin asti, uudelleen ja uudelleen.

Ruoankin suhteen on ollut jollain tavoin vaikeaa. Ainoa ratkaisuni tylsyyteen on aina ollut syöminen, mutta se ei nyt käy. Siitä huolimatta olen koko ajan levoton, käyn kurkkimassa jääkaappiin viisi kertaa tunnissa ja käyn monta kertaa päivässä Siwassa vain huomatakseni, ettei siellä ole mitään, mitä haluaisin ja voisin syödä. En ole nälkäinen, enkä halua ruokaa, kaipaan vain sitä tekemistä, mitä syömisestä sain. Olen yrittänyt lähteä kävelylle sen sijaan, mutta ulkona on niin valoisaa, että se saa oloni jotenkin vieläkin epätodellisemmaksi. Kaikki tututkin paikat näyttää vierailta, vaikka olen asunut tällä samalla alueella jo vuosia. 

Minä tunnen myös hyvin vahvasti olevani jumissa painon suhteen. Niiden kasialkuisten lukujen saavuttaminen tuntuu lähes mahdottomalta, vaikka tiedänkin, ettei sen nyt niin vaikeaa pitäisi olla. Olen ollut jumissa suunnilleen samassa painossa jo kuukausia ja tuntuu, ettei koskaan tule sitä päivää, että 90 kiloa alittuisi. Vaikka minulle kyllä sekin on saavutus, ettei paino ole noussutkaan. Siihen on vain pari kiloa, mutta se tuntuu aivan jättimäiseltä urakalta päästä alle yhdeksänkymmenen. Ja olen kehittänyt jonkinlaisen psykosomaattisen kauhun mahalaukun venymisestä, tuntuu, että jo pieni määrä saa aikaan jonkinlaisia kouristuksia ja suorastaan tunnen vatsani suurentuvan ja mahdollistavan lihomisen. Kai se on kuvittelua, vaikka väkisinkin pystyn vähitellen syömään enemmän ja enemmän. Se pelottaa minua, koska itsekurini ei ole parantunut sitten tippaakaan näiden kuluneiden kuukausien aikana ja jos jonain päivänä olen taas tilanteessa, jossa syömistäni ei hillitse mikään muu kuin minä itse... No, sanotaan, etten ole kovinkaan toiveikas senkään suhteen. Toisaalta taas se tunne, että edessä olisi kokonaisuudessaan aivan mahdoton urakka, on poissa, koska olen kuitenkin lähempänä tavoitettani kuin aloituspainoani ja joulusta ja muista vaikeuksista huolimatta paino ei ole noussut.

Minulla on edelleen flunssainen olo, saan jonkinlaisia kuumuuskohtauksia säännöllisin väliajoin. Minun tulee ihan hirveän kuuma, eikä edes parvekkeen oven avaaminen saa lämpötilaa laskemaan. Ihan kuin lämmönsäätelyjärjestelmäni olisi mennyt jotenkin epäkuntoon, en hikoile, vaan olen ihan tulikuuma. Sitten se menee itsestään ohi. Muutenkin on vielä pikkuisen nuhaa ja yskää. Vaikka en ihan kunnolla kipeäksi tullut lopultakaan.

Yritän nyt kaikin keinoin pyristellä irti tästä epätodellisesta tunteesta, siinä eläminen tuntuu epämiellyttävältä. En vain oikein tiedä, miten saisin kiinni todellisuudesta vai pitäisikö minun edes yrittää, olisi parempi yrittää muuttaa tämä epätodellisuuteni enemmän itselleni sopivaksi. Olen vain niin käsittämättömän kyllästynyt!!

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Vastauksia, osa 2

Puhut paljon ulkonäöstä ja minua kiinnostaa tietää, millaista uskoisit elämäsi olevan, jos olisit kaunis?
En nyt lähde väittämään, etteikö kauniillakin ihmisillä olisi ongelmansa, mutta kiistaton tosiasia on se, että hyvännäköisiin ihmisiin yhdistetään miellyttäviä piirteitä ja heihin suhtaudutaan positiivisemmin. En oikeastaan osaa niin hahmottaa, mitä se olisi tarkoittanut käytännössä... No, ainakin jos en olisi ollut ruma, minua ei olisi haukuttu nuorena, joten uskon, että olisin todella erilainen ihminen myös luonteeltani. Olisin ehkä itsevarmempi ja sitä kautta pystynyt myös rakentamaan ihan erilaisen elämän itselleni. Ja aika oleellista olisi myös se, että minulla olisi ainakin mahdollisuus saada lapsia luonnollisin keinoin. Kenties minulla olisi myös enemmän sosiaalista elämää. Tätä on yllättävän vaikea hahmottaa... Uskon kuitenkin, että rumuus on ollut todella oleellinen tekijä elämässäni, joten jos olisinkin kaunis, olisi elämäni kovin toisenlaista. Ei välttämättä niin paljon parempaa, mutta erilaista.

Millaista musiikkia kuuntelet tai millaisista elokuvista tykkäät?
Minulla on taipumusta tykästyä johonkin tiettyyn artistiin tai kappaleeseen ja kuunnella sitä uudelleen ja uudelleen, kunnes olen totaalisen kyllästynyt. Mutta yleisesti ottaen tykkään ihan kevyestä pop-musiikista. Kuuntelen joskus myös klassista ja joskus jotain erikoisempaakin, mutta pop -musiikki on kuitenkin suosikkini.  
Elokuvista tykkään eniten ihan draamoista tai sellaisista, joissa on jokin ovela juoni, jota ei osaa heti alussa aavistaa. Katson muuten kaikkea, paitsi en romanttisia komedioita ellei nyt ole todella tylsää, jolloin voin katsoa ihan mitä vain tv:stä tulee. Enkä mitään tiedän yhä edelleen vieläkin mitä teit viime kesänä -"kauhu"elokuvia, jotka juonen sijaan keskittyvät pelotteluun. Tykkään esimerkiksi Tarantinon elokuvista ja Lasse Halströmin elokuvat ovat aivan ihania. Joistain elokuvista pidän tunnelman takia, kuten groundhog day:sta ja pikku naisista. Ja minusta esimerkiksi Forrest Gump on edelleen aivan ihana.

Olisin kiinnostunut tietämään, kuinka tällä hetkellä koet leikkauksessa käymisen?
Todella positiivisesti. Olen iloinen, että menin, vaikka silloin vuosi sitten olin niin peloissani ja paniikissa. Toivon, että olisin tehnyt sen vuosia sitten ja mietin myös, olisiko pitänyt sittenkin mennä ohitukseen, mutta hyvä näinkin. Vaikka pudotettavaa on vielä paljon, olen kuitenkin iloinen jo pudonneista kiloista.

Maata uhkaa jokin katastrofi. Sinut evakuoidaan johonkin viikon päästä, jonka jälkeen et enää voi elää vanhaa elämääsi. Mitä jäisit kaipaamaan? (saisit ottaa kaikki ihmiset ja lemmikit jotka ovat sinulle tärkeitä mukaan evakkoon).
Ja toiseksi: millainen paikka olisi ihanteellinen evakkopaikka?
Oikeasti, jos kerran saisin ottaa mukaan vanhempani ja lemmikkini, niin en ehkä mitään. Ehkä vuodenaikoja, Suomen talvea ja syksyä... Tietysti se riippuu siitäkin, että millainen se uusi asuinpaikka olisi, mutta en usko, että mitenkään hirveästi kaipaisin kotia tai mitään nykyisestä "elämästäni". Jos kulttuuri olisi kovin erilainen, niin sitten varmaan kaipaisin esimerkiksi naisen asemaa Suomessa tai yleisesti yksilön vapautta tehdä mitä haluaa.
Muuttaisin joka tapauksessa mielellään USA:han, joten jokin iso kaupunki itärannikolla olisi ideaalinen paikka. Kanadakin kelpaisi. Mihinkään lämpimään en haluaisi, enkä kovin erilaiseen kulttuuriin.

Teitkös uudenvuoden lupauksia ja pitikös edellisvuoden?
Lupasin laihduttaa, kuten aina. Tavallaan edellisvuoden lupaus piti, mutta vain siksi, että pääsin leikkaukseen. :)

Haluaisin tietää miten reagoisit, jos joku mukava ja kivannäköinen mies sanoisi sinua kauniiksi, täysin vilpittömästi ja ilman ainuttakaan taka-ajatusta?
Varmaan kysyisin, että saako hänen opaskoiraansa silittää. :)
Se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista, joten en osaa tähän vastata. Tai siis jos joku niin sanoisi, niin loukkaantuisin, koska pitäisin sitä vinoiluna. Olen sen verran ruma, ettei se ole mahdollinen ajatus.

Voisin kysyä, että...

...millaisia ihmisiä kadehdit?
Lääkäreitä. Tyttölasten vanhempia. Ihmisiä, jotka ovat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon ja mielenkiintoisissa paikoissa.
...mikä mielestäsi tekee sinusta niin ruman, kuin ajattelet olevasi?
Ensisijaisesti kalloni muoto, näytän siltä, kuin joku olisi astunut päälleni. Minulla on myös pikkuruiset sian silmät, isohko nenä, pieni suu, kamalat suupielet, jotka kääntyy alaspäin hymyillessänikin ja aika huono iho.
...mikä on paras ja mikä pahin luonteenpiirteesi?
Paras... No, olen luotettava ja lojaali. Pahin... Se vähän riippuu miltä kannalta ja kenen kannalta katsoo. Omalta kannaltani sosiaalinen idiotismini, muiden kannalta ehkä tylsyyteni.
...miten varma olet, ettet koskaan hanki lasta?
Ehkä 85 prosenttisen varma.
...miten varma olet, ettet koskaan ole parisuhteessa?
Täysin varma.
...missä olet 5, 10 ja 20 vuoden kuluttua?
Viiden vuoden kuluttua olen toivottavasti kivassa työpaikassa, mukavammassa asunnossa ja olen tässä välillä viettänyt muutaman kuukauden USA:ssa. Kymmenen vuoden kuluttua vanhempani alkavat jo olla sen ikäisiä, että olen varmaan kotona hoitamassa heitä. 20 vuoden kuluttua, jos olemme vielä elossa, hoidan edelleen vanhempiani.
...mikä on ollut vaikeinta leikkauksen jälkeen?
Mikään ei ole ollut kauhean vaikeaa, mutta riittävän nesteen saaminen on haasteellista ja vessassa käymisestä on muodostunut vähän turhan dramaattinen tapahtuma.

...mikä on lempivärisi?
pinkki. :)

Mihin maahan haluaisit matkustaa ja miksi?
Haluaisin nähdä koko maailman, mutta eniten haluaisin matkustaa Yhdysvaltoihin, kai siksi, että minulla on niin vahva mielikuva maasta, koska katson niin paljon tv:tä. Haluaisin nähdä ainakin muutamia isoja kaupunkeja, erityisesti tietenkin New Yorkin.

...millaisia unia yleensä näet?
Näen itse asiassa todella mielenkiintoisia ja järjettömiä unia. En tiedä, mitä alitajuntani yrittää näiden unien avulla käsitellä, mutta uneni ovat parhaimmillaan todella viihdyttäviä. Ne ovat yksityiskohtaisia ja usein kerronkin unistani vanhemmilleni. Näen myös eräänlaisia enneunia ja myös sekoitan unia todellisuuteen, mikä on hankala ominaisuus. Joskus taas jään kiinni unen ilmapiiriin, mikä on pahimmillaan todella ahdistavaa, toisinaan vain outoa. Voin esimerkiksi tuntea todella vahvasti olevani raskaana, koska yleensä kuukautisten aikaan näen unta raskaudesta. Se on ihan hirveän voimakas tunne ja välillä ihan aidosti koen, että olen raskaana, minun pitää muistuttaa itseäni, etten oikeasti ole.

Kysyisin, että olitko hyvä koulussa? Mikä oli lukion päästötodistuksesi keskiarvo? Oliko sinulla kymppejä? Saitko mielestäsi paremmat vai huonommat numerot, kuin olisit ansainnut?
No, ottaen huomioon, etten tehnyt koulun eteen yhtään mitään, niin olin ihan ok. Lukion päättötodistuksen keskiarvo oli joko 8,7 tai 8,8, en nyt muista aivan varmaksi kumpi. Päättötodistuksessa minulla oli 10 vain äidinkielestä ja englannista, satunnaisesti sain joistain muistakin kursseista kympin, mutta harvemmin.  Yleensä sain kaseja ja ysejä, matematiikka ja fysiikka oli molemmat 7 ja liikunnasta sain kauniin kuutosen. :D
Mielestäni koulun tehtävä on opettaa ja testata oppimista kokeilla ja sen jälkeen antaa lähin sitä koenumeroa vastaava arvosana todistukseen, joten en pitänyt siitä, että jotkut opettajat laskivat arvosanaa, jos ei ollut aktiivinen tunneilla. Yksi opettaja kerran jopa kahdella numerolla, mitä pidin täysin kohtuuttomana. Minä inhosin huomiota, joten en todellakaan puhunut tunneilla, ellei ollut pakko. Jotkut opettajat nostivat arvosanaa aktiivisille, mutta eivät laskeneet kenenkään kohdalla ja se oli minusta ihan ok, mutta laskemista pidin kyllä epäreiluna. Mutta kyse oli onneksi vain muutamasta opettajasta, joten ei keskiarvoni siitä olisi kovin montaa pykälää noussut.


Miksi sanot ettet voi koskaan seurustella tai löytää miestä? Onko sulla joku vamma joka estää sen? Kukaan ei o niin ruma että se estäis puolison saannin. On sitä kato sokeitakin miehiä :D :D :D
Tästä on nyt muutenkin ollut puhetta tuolla kommenteissa ja sitä on sähköpostitsekin kyselty, joten yritän nyt mahdollisimman tyhjentävästi selittää tilannettani, asian noloudesta huolimatta.
Tiedän kyllä, että on olemassa ylipainoisia naisia, joilla on kumppani ja että on rumia naisia, joilla on kumppani ja että on luonteeltaan ikäviä naisia, joilla on kumppani, eikä kukaan ole täydellinen. Mutta ongelma noista yksittäisistä vioista tulee, kun ne ovat kaikki yhdessä ja samassa ihmisessä. Minä olen ensinnäkin niitä lihavia, joihin läskit ovat asettuneet mahdollisimman epäimartelevalla tavalla ja vaikka jonain päivänä laihtuisinkin, ihoni ei voi mitenkään palautua riittävästi, että suhde olisi senkään takia mahdollinen. Olen myös kasvoiltani erittäin ruma ja myös persoonallisuudessani on ne pahimmat mahdolliset viat, mitä parisuhdetta ajatellen voi olla; olen tylsä ja epävarma ja arka ja minun on vaikea luottaa keneenkään. Lisäksi olen jo 33 ja käytännössä kokematon, joten vaikka jonkun miehen mielikuvitus riittäisikin siihen, että hän olisi kykenevä jonkinlaiseen fyysiseen toimintaan kanssani, ei minusta olisi mitään iloa kenellekään, koska en osaisi tehdä mitään.
Mutta tämä on jotenkin vielä "mystisempikin" asia, kuin mitä realiteetit antaa ymmärtää. Kukaan ei ole koskaan ollut minusta millään tavoin kiinnostunut, eikä kukaan elämässäni ole koskaan edes olettanut, että voisin seurustella. Minulta ei ole koskaan kysytty, olenko parisuhteessa, kukaan kaverini ei nuorena pystynyt kuvittelemaan, että voisin olla kenenkään kanssa ja siinä missä uteliaat sukulaistädit suurin piirtein kiduttivat serkuiltani tietoja heidän mahdollisista poikaystävistään, minulta ei kukaan edes kysynyt mitään. Minä olen tiennyt ihan nuoresta saakka, että minussa on jokin "vika" jonka takia kukaan ei voisi koskaan olla siinä mielessä minusta kiinnostunut ja muut ovat olleet samaa mieltä. En usko, että se johtuu pelkästään rumuudesta ja ulkoisista tekijöistä, siinä täytyy olla jotain muutakin... En tiedä, miksi se on niin, en kai vain ole sen tyyppinen nainen. Kukaan ei voisi missään nimessä olla minusta aidosti kiinnostunut, joten ainoa edes teoreettinen vaihtoehto on se, että voisiko joku edes huolia minut, mutta enpä usko... Ja vaikka voisikin, en halua sellaista suhdetta, en halua olla jonkun kanssa, joka koko ajan toivoo, että saisi jonkun paremman ja tyytyy minuun vain paremman puutteessa, ettei tarvitse olla yksin. Mutta kuten sanottu, en usko, että edes sekään olisi mahdollista, varsinkaan fyysiseltä kannalta ajateltuna.
Ja tämä on lause, jota on vaikea sanoa ilman, että ihmiset ajattelisivat, että ”happamia sanoi kettu”, mutta ihan vakavissaan, en tiedä, olisinko edes halunnut parisuhteeseen. Sitä on vaikea tietää, kun ei ole edes sitä mahdollisuutta. Haluaisin totta kai ne hyvät puolet, mutta en niin tippaakaan niitä huonoja ja se on tavallaan pakettiratkaisu. Enkä tiedä, olenko loppujen lopuksi parisuhdeihminen, yksinäisyydestäni huolimatta olen aina viihtynyt hyvin yksin ja tarvinnut omaa aikaa. Toisaalta jos olisin voinut saada parisuhteen, olisin voinut myös saada lapsia ja oman perheen ja kuka tietää, ehkä olisin viihtynytkin suhteessa. En voi tietää sitä. Joka tapauksessa käytännössä suren lähinnä lapsettomuuttani, en sitä, ettei minulla ole kumppania. Se johtunee siitä, että olen aina tiennyt, ettei minulla tulisi olemaan kumppania, lapsia taas jostain syystä toivoin siitä huolimatta.

Millainen koiranomistaja olet? Oletko hemmotteleva vai ankara?
Olen molempia. Haluan antaa lemmikeilleni hyvin elämän, mikä tarkoittaa pehmeää patjaa ja tyynyjä ja isoa kasaa leluja ja hyvää ruokaa ja herkkuja ja että leikin säännöllisesti koirani kanssa ja teen asioita, joista hän tykkää. Mutta samalla odotan, että käskyjäni totellaan ilman mitään vastaansanomisia. Olen perusluonteeltani varmaan enemmän hemmotteleva, mutta minulla ei ole koskaan ollut auktoriteettiongelmia, koirat(tai lapset) eivät kyseenalaista sanaani ja olen tottunut siihen, että koira tekee niin kuin käsken. Se on oletettavasti jonkinlainen joko geneettisesti peritty tai opittu tapa äidiltäni, hän saa vaikka sata ihmistä tottelemaan pienintäkin oikkuaan, poikkeuksena allekirjoittanut. Toisaalta en ole opettanut koiralleni kuin perusjutut, siis nämä istumiset ja paikassa pysymisen ja muut vastaavat. Kesällä olin sukulaisten luona koiran kanssa ja laitoin hänet paikkaansa ja menin toiseen huoneeseen ja hän pysyi paikallaan ilman katsekontaktia, vieraassa paikassa. Olin niin ylpeä meistä kummastakin. :) Tosin labbikset ovat älykkäitä ja kilttejä, joten se auttaa.

Jos sinun pitäisi joko olla lihava, mutta hyvässä kunnossa tai laiha, mutta rapakunnossa, niin kumpi olisit?
Jos sinun pitäisi olla joko laiha, mutta tupakoida, tai lihava ja savuton, niin kumpi olisit?
Ehdottomasti laiha ja rapakunnossa. Minua ei haittaa tippaakaan, vaikka jonain päivänä kaikki maailman Jutat tulisivat haukkumaan minua laihaksi läskiksi, minä kuulen vain sen sanan laiha. :) (Ei sillä, että sitä päivää tulisi, että joku voi käyttää minusta sanaa laiha! :D)
Tuo toinen onkin sitten vaikeampi, koska inhoan tupakan hajua ja minulle tulee siitä herkästi huono olo, mutta en kyllä tykkää olla lihavakaan... Mutta en kyllä haluaisi tupakoida mistään hinnasta, joten valitsisin lihavuuden ja savuttomuuden.

Osaatko yhä laskea ylä-asteen geometria laskuja?
Jotain perusjuttuja varmaan osaisin, uskoakseni. Olin hyvä matematiikassa vielä yläasteella, sitten lukion pitkässä matikassa tipuin kärryiltä laiskuuden takia kaikissa integraali- ja mitäliemuitahirveyksiälaskuissa, kun ei vain kiinnostanut. Mutta luulen, että aika helposti ne palautuisi mieleen, jos niitä tarvitsisi.

...oletko yökukkuja?
Perusluonteeltani olen ihan ehdottomasti yöihminen, joskin nykyään yritän mennä aikaisin nukkumaan ja se melatoniinin ansiosta useimmiten onnistuukin. Mutta pidän öistä ja joskus ikävöin sitä tunnetta, kun olin koko yön hereillä kaikkien muiden nukkuessa. Uniongelmani kuitenkin tekivät elämästäni todella vaikean, joten olen todella iloinen, että pystyn nukkumaan öisin.

Voisitko kuvitella opiskelevasi vielä uuden ammatin itsellesi, mitä se olisi?
En oikeastaan... Minulla on jo kaksi tutkintoa ja koen saaneeni opiskelusta tarpeekseni. Enkä edes tiedä, mitä opiskelisin... Välillä tosin mietin, että voisin opiskella psykologiaa tai englantia ja joskus ajattelen, että olisi ihanaa olla sisustussuunnittelija, mutten usko, että käytännössä enää opiskelen uutta ammattia. Haluan töitä ja rahaa ja vähän monipuolisemman elämän. 

Luetko muitakin kuin laihdutusblogeja? Millaisia blogeja tykkäät lukea? Millaisia et? Onko bloggaajan persoonalla vaikutusta?
Joo luen, olen vain tuohon sivupalkkiin listannut noita laihdutusaiheisia oikeastaan teitä muita ajatellen. Olen lukijana tuon toisen gmail-tilini kautta, niin siellä on sitten monipuolisempi valikoima ja osaa luen ihan rekisteröitymättömänä.
Luen muutamaa käsityöblogia(toivoen, että minäkin osaisin tehdä kaikkia sellaisia hienoja juttuja) ja leivontablogia(sulkeissa sama kuin edellisessä), muutamaa kosmetiikkablogia ja sitten ihan yleisesti ihan jonkun elämästä kertovia blogeja, joihin olen törmännyt ja tykästynyt.
En tykkää lukea sellaisia blogeja, joissa kaikki on niin hirveän ihanaa ja hienoa ja elämä on täydellistä. Liekö osin kateuttakin, mutta ei sellainen jaksa kiinnostaa, se tuntuu jotenkin feikiltä. Sellaiset blogit, joissa välillä on ihanaa ja täydellistä, mutta välillä menee kaikki ihan metsään, tuntuu aidolta elämältä ja siksi jaksavat kiinnostaa. Ja luen jopa paria äitiysblogia, joissa bloggaaja kirjoittaa niin hauskasti, vaikka niitä yritän yleensä vältellä, koska olisin itsekin halunnut lapsen.
Bloggaajan persoona on todella oleellinen, jos en pidä bloggaajasta itsestään, en lue hänen blogiaan, vaikka hän olisi kuinka hyvä kirjoittamaan. Tämä on itse asiassa jännä juttu, koska nyt viime aikoina muutamassa blogissa on ollut kauhea sota siitä, että kertooko blogi jotain kirjoittajastaan vai ei. Ilmeisesti jotakuta bloggaajaa oli haukuttu pinnalliseksi ja hän oli sitä mieltä, ettei blogi kerro hänestä ja persoonastaan mitään. Ottamatta kantaa kenenkään pinnallisuuteen, minusta ajatus siitä, ettei blogi kertoisi mitään kirjoittajansa persoonasta on outo, koska vähintäänkin aiheen valinta jo itsessään sanoo jotain. Ja mitä minuun tulee, niin uskon, että minusta saa melko realistisen kuvan blogini perusteella, ainakin ajatusmaailmani osalta, jos ei muuten. Ainoa mikä minua on harmittanut tässä suhteessa on se, etten osaa olla hauska blogissa. Oikeassa elämässä kuitenkin olen hiukan hauska, en nyt mikään hulvaton, mutta saan ihmiset nauramaan. Tosin saattaa olla, että he nauravat minulle... No mutta oli miten oli, toivoisin, että osaisin kirjoittaa hauskasti ja minua harmittaa suunnattomasti, etten osaa. Blogimaailmassa on muutama todella hauska kirjoittaja ja heidän bloginsa ovat kyllä ihan mielettömän hienoja lukea.
Mutta ei tarvitse olla hauskakaan, että minä pitäisin. Minä pidän sellaisista elämänmakuisista blogeista, jossa ei nyt kaikki ole aina niin ihanaa ja joissa kirjoittaja tuntuu aidolta, oikealta ihmiseltä.


Olet kertonut aiemmin, että sinua kiusattiin koulussa. Kertoisitko siitä enemmän? Miten se on vaikuttanut sinuun ja elämääsi? Minäkin olen koulukiusattu ja tiedän, millaista se voi olla.
Käytän tuota koulukiusaamistermiä aika väljästi, koska en koe olevani sikäli oikeutettu sen käyttöön, että olen kuullut ihan kammottavia tarinoita siitä, mitä ihmisille on sanottu ja tehty koulussa ja minun kohdallani kyse oli vain ulkonäön haukkumisesta. Koen päässeeni helpommalla, koska minusta jätettiin muu rauhaan ja pinta on lopultakin vain pintaa. Mutta olihan se silloin teininä suuri juttu, se tuntui niin nöyryyttävältä! Paljolti se oli vain sitä läskihuutelua eri variaatioissaan, toisinaan haukuttiin nimenomaan suurta takapuoltani ja jotkut haukkuivat minua rumaksi, muutama haukkui ruskeita silmiäni ja hiuksiani. Se oli jokapäiväistä ja se on valitettavasti jäänyt selkeimmin mieleeni kouluajoista.
Koen silti, että sillä on ollut minuun suuri vaikutus. Se jätti tunteen siitä, ettei kukaan näe minussa mitään muuta kuin läskiä ja etten ole minkään arvoinen niin kauan kuin olen lihava ja se myös teki minut araksi ja epävarmaksi, mitä en luonnostani ollut. Se muutti ajatteluani niin, että ylipaino ja sen merkitys sai aivan järjettömät mittasuhteet päässäni ja vaikuttivat kaikkeen elämässäni. En nyt halua sanoa, että se olisi johtunut vain kiusaamisesta, koska en luonnollisestikaan ole ainoa lihava, jota on siksi haukuttu, mutta minussa se sai aikaan aivan suhteettoman reaktion, jolla oli vaikutus koko elämääni. Ja minä tavallaan otin kaiken heidän sanomansa osaksi identiteettiäni, itsekin miellän itseni todella vahvasti juuri lihavuuden ja rumuuden kautta, se on kuka minä olen, olen se lihava ja ruma tyttö. Sen ajattelen ihmisten näkevän minusta ensimmäiseksi ja ensisijaisesti. En tiedä onko se ollenkaan totta vai vain omaa kuvitteluani, mutta netin keskustelupalstojen lukeminen on vain pahentanut asiaa. Siellä tosin vihataan suunnilleen kaikkia, mutta minun aivoni huomaavat ne läskivihakeskustelut.
Uskon, että olisin aika erilainen ihminen, jos koulussa olisi ollut erilaista, mutta toisaalta minusta on älytöntä, että annoin näin paljon valtaa joillekin teini-ikäisille idiooteille. Minun olisi pitänyt olla vahvempi, mutta en kai osannut. Toivon, että kun nyt kuitenkin olin parhaat vuoteni lihava, olisin osannut suhtautua siihen eri tavalla, mutta turha sitä on enää surra. Ei auta kuin jatkaa eteenpäin.

Tykkäätkö kasvattaa kukkia ja muita kasveja?
Tykkäisinhän minä, mutta kun ne kaikki aina kuolee! :D Siis se on ihan uskomatonta, koska oikeasti yritän, mutta aina, aina ne kuolevat. Jopa kaktukset! En tiedä mikä siinä on, ei sen nyt luulisi olevan niin vaikeaa! Vien ne sitten aina äidilleni tehohoitoon, yleensä siinä vaiheessa, kun jäljellä on yksi lehti ja hämmästyttävän usein hän saakin ne eloon.
Kesäisin minulla on vanhempieni luona kasvimaa, mutta menestys ei ole huimaa sielläkään... Onnistun yleensä saamaan syksyllä porkkanoita ja retiisejä, toisinaan muutaman kesäkurpitsankin. Ei uskoisi, kun vertaa siihen, mitä kaikkea keväällä istutan! :D Ja minulla on iso mansikkamaa, aikanaan ostamani kymmenen pikkumansikkaa ovat lisääntyneet innolla ja nyt niitä on jo vaikka kuinka.
Mutta minulla ei tosiaan ole vihreää peukaloa! :D


Eli arpaonneani kokeilisin ja kysysin sulta että: millä me saatais sinut uskomaan että oot upea ihminen ja että moni mies ja nainen haluaisi tutustua sinuun ihan nokakkain. Kerroppas se :)
Voi kiitos! :) En minä oikein tiedä... Käytännössä kai se on niin, että kun kukaan ei koskaan halua tutustua, niin on alkanut uskomaan, että minun täytyy olla ihan hirveä ihminen. Tuntuu, että annan täällä jotenkin väärän kuvan itsestäni, koska kirjallisessa muodossa ehdin ajattelemaan, mitä sanon, ettekä kuule kaikkia niitä älyttömyyksiä, joita suustani tulee ulos oikeiden ihmisten seurassa! Se on ihan käsittämätöntä, koska voisin vaikka vannoa, etteivät ne lauseet ole aivoistani peräisin... :D

Ja kysymykseni on, että oletko nyt harkinnut sitä ammattiauttajalle juttelemista?
Olen kyllä, enkä tiedä vieläkään... Se vain tuntuu niin suurelta sitoumukselta ja minä olen todella sitoutumiskammoinen. Olen nyt voinut paljon paremminkin viime aikoina, se pahin ahdistus, missä olin pari vuotta sitten, tuntuu väistyneen. Onneksi, se oli aivan kauheaa. Jos vielä joskus uudelleen voin niin huonosti, niin sitten ei enää ole vaihtoehtoja, mutta tämän nykyisen olotilan kestän kyllä.

Puhut itsestäsi hirveän negatiiviseen sävyyn, joten kysymykseni onkin että mitä pitäisi tapahtua että ymmärtäisit asian olevan aivan toisin? Että olet oikeasti lahjakas ja varmasti kiinnostava tyyppi. :-) Minä ainakin rakastan lukea sinun tekstejäsi, parasta on että selvästi näet vaivaa kirjoittamiseen eikä teksteissä vilise yhdys_sana_virheitä.
Kiitos sinullekin! :) Tuossa aiemminkin samankaltaiseen vastailin, että kun oikeassa elämässä kuitenkaan kukaan ei halua tutustua, niin sitä alkaa uskomaan, että on aivan kamala, kun kuitenkin muut, ihan tavalliset ihmiset, ystävystyvät ja muuta. Ehkä se on vain siitä kiinni, että jos saisi oikeassa elämässä ystäviä, niin sitten voisi ajatella, että heillä on jokin syy haluta seuraani, joten en voi olla ihan hirveä, mutta kun heitä ei ole, niin se laskee itsetuntoa.
Kiinnitän muuten huomiota yhdyssanoihin, koska paljon englantia käyttävälle ne eivät ole enää itsestäänselvyys. :) Mutta kyllä minä joskus teen niissäkin virheitä.

Oletko koukussa nettiin?
En sanoisi, että olen. Lueskelen seuraamiani blogeja joka päivä, mutta en hypi seinille niinä päivinä kun nettini kieltäytyy yhteistyöstä. Tosin tunnen syyllisyyttä, jos tiedän, että minulle on joku kommentti johon en ehtinyt heti vastaamaan ja sitten nettini ei toimikaan, kun ehtisin.

Kysyisin, että tykkäätkö matkustella? :)
Teoriassa kyllä, käytännössä se on liian kallista. Olen köyhästä perheestä, joten suhteeni rahan käyttämiseen mihinkään "turhaan" on vaikea. Kun vanhempani edelleenkin joutuvat olemaan tarkkoja rahan suhteen, en millään voi käyttää suuria summia parin viikon lomaan, se olisi minun tilanteessani ihan liian itsekästä. Mutta toivon, että tulevaisuudessa taloudellinen tilanteeni on sellainen, että voisin edes hiukan matkustaa.

Kysyisin, että miten paljon pohdit ennen blogin perustamista mahdollista negatiivisen palautteen käsittelemistä ja miten sitä käsittelet. Itseäni pelottaa blogin perustamisessa juuri tuo negatiivinen palaute, jota nähtävästi joka blogiin tulee ainakin jossain määrin...
Itse asiassa en ollenkaan. Silloin ajattelin, että jos nyt joku joskus osuu blogiini, niin hyvä ja olin ihan innoissani, kun kävijälaskuri näytti yhden kävijän, joka en ollut minä itse! :D Olen huomannut, että joihinkin blogeihin tulee välillä ihan törkeitä kommentteja, mutta minä olen jostain syystä saanut lähinnä todella hienoja kommentteja ja kritiikkikin on ollut asiallisesti esitettyä. Parina poikkeuksena tänne on joskus laitettu jotain ihan todella rumia ulkonäköhaukkuja ja ne olen poistanut saman tien ilman minkäänlaista vastakommenttia ja sähköpostiini olen myös joskus saanut jotain vastaavaa ja myös pari luonnetta koskevaa aika ilkeää meiliä olen saanut, mutta 99,9 prosenttia kommenteista on ollut vähintään asiallisia, suurin osa aivan mielettömän hienoja, paljon hienompia, kuin mitä ansaitsisinkaan. Olen niistä aivan todella kiitollinen! :)
Käytänkin nyt tämän tilaisuuden sanoakseni sen verran, että periaatteeni on, että en näihin ulkonäköhaukkuihin vastaa ollenkaan. Luonnettani ja sanomisiani saa kritisoida, se on ihan ok ja tervettäkin, mutta jotkut "hyi kauhea miltä näytät, etkö yhtään häpeä..." -viestit ei johda minnekään, ne ei muuta mitään ja olen kuullut sen verran karuja kommentteja ihan livenäkin, etten minä niistä edes loukkaannu. Ihan vain periaatteesta en vastaa niihin, koska mitä niihin voisi sanoa. Mutta niitä ei tosiaan ole montaa tullut koko bloggaamisen aikana. En olisi kauhean huolissani palautteesta, ainahan sitä varmaan jotain tulee, mutta suurin osa ihmisistä täällä blogimaailmassa pysyy asialinjalla ja joka tapauksessa kannattaa muistaa, ettei kaikkia voi miellyttää. Rohkeasti vain bloggaamaan, aina voit poistaa ilkeät kommentit, jos niitä tulee! :)

Tuolla haasteosiossa kerroit, että sinulla on jonkin nettitestin mukaan pitkät korvat ?!? Miten ihmeessä olet päätynyt testaamaan tuollaista asiaa, oliko äärimmäisen tylsä hetki koneen vierellä?
:D Niin se oli sellainen nettiohjelma, joka vertasi kasvonpiirteitä jonkinlaiseen ideaaliin ja antoi arvosanan ulkonäöstä. Sen mukaan olen harvinaisen pitkäkorvainen yksilö! :D En enää edes muista, mitä muuta se sanoi, mutta tuo pitkäkorvaisuus jäi mieleen, koska se oli minusta niin hassua. Se myös mittasi kasvojen symmetriaa, mikä oli se syy, että sitä testasin, ei niinkään se, että saisin tietää korvieni pituuden, ei sillä etteikö varmasti jokainen jossain vaiheessa elämäänsä pohdi korviensa pituutta.
                                                                                                                          
Oletko koskaan käynyt oopperassa?
Olen itse asiassa montakin kertaa, rakastan oopperaa! Asuin joskus Keski-Euroopassa, jossa halvimmat oopperaliput oli ihan muutaman euron kappale ja kävin niinä aikoina oopperassa useamman kerran kuukaudessa. Suomessa en ole kauheasti käynyt, ihan hinnan takia, mutta tykkäisin kyllä kovasti käydä säännöllisesti. En tykkää siitä niinkään musiikin takia, vaan sen kokonaisuuden, ilmapiirin ja sen, miten musiikki on niin kokonaisvaltaista, että se tuntuu kuuluvan enemmänkin joka puolelta kuin vain edestä(hölmösti sanottu, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan) ja Keski-Euroopassa oopperatalot on upeita vanhoja rakennuksia, jotka tuntuvat itsessäänkin eläviltä. Ja niissä on tietty tuoksu, ne tuoksuvat siltä, miltä voisi kuvitella historian tuoksuvan(hölmöjä kommentteja vol2, mutta edelleen; tajunnette asian ytimen). Minusta oli aivan ihanaa, kun pystyin käymään säännöllisesti oopperassa.

Pelaatko paljon rahapelejä?
En oikeastaan koskaan. Ehkä kerran pari vuodessa voin laittaa pari ruudullista lottoa ja vanhempani joskus ostavat minulle jonkin arvan, mutta en yleensä voita mitään. Jouluksi laitan lottokupongin, mutta en ole tainnut itse asiassa koskaan voittaa siitäkään mitään. Joskus lapsena olen kerran voittanut tuhat markkaa casinosta, mutta siinä taitaa olla minun voittoni. Äitini joskus antaa minulle lottokupongin, jossa on voitto ja käskee laittaa sillä uudelleen samat rivit, mutta en koskaan voita mitään. Mutta haaveilen silti lottovoitosta, koska vanhempani ovat innokkaita lottoajia ja jos he voittaisivat päävoiton, niin saisin siitä tietysti minäkin.

Voisitko pitää esimerkiksi viikon ajan ruokapäiväkirjaa ja sitten julkaista sen täällä blogissa, kiinnostaisi varmasti monia :)) Ja vielä sellainen kysymys, että onko teille leikkauksen läpikäyneille annettu tarkat ruokaohjeet? :)
Joo, tätä on aiemminkin minulta kyselty ja olen luvannutkin, mutta aina se on jäänyt. Täytyy muutenkin yrittää pitää tarkemmin huolta syömisistä, niin voisin vaikka ensi viikosta laittaa.
Saimme aluksi aika tarkat ohjeet, koska silloin ei tietysti voinut syödä mitään kiinteää, tai tiettyjä ruokia, kuten tomaattia, tms., mutta muuten, lähinnä saimme jonkinlaisen ohjeistuksen, siis että viisi - kuusi pientä ateriaa päivässä ja vähintään 70 grammaa proteiinia ja sitten esimerkkejä, miten sen proteiinimäärän saisi kokoon. Se oli aika perusjuttuja, ei mitään tavallisesta laihdutuksesta poikkeavaa, muutoin kuin siten, ettei meillä tietysti ole oikein mitään kuitu- tai kasvissuosituksia, koska sellainen määrä ruokaa ei olisi mahdollista. Ja minusta henkilökohtaisesti ne suositukset olivat aivan täysin epärealistisia; silloin aluksi kun yritin noudattaa ohjeita pilkuntarkasti, en ollut vielä saanut edellistä ateriaa loppuun, kun olisi pitänyt aloittaa uusi. En usko, että kukaan leikkauksessa käynyt pystyy noudattamaan niitä.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Vastauksia, osa 1

Kiitos ihan hirveästi kaikille hyvistä kysymyksistänne, näistä vastauksineen kertyi itse asiassa 17 sivuinen Word -tiedosto, joten jaan näitä hieman osiin. Tässä siis ensimmäiset. :)

... minkälaisia kirjoja tykkäät lukea vai oletko ollenkaan lukuihmisiä?
Rakastan lukemista, se on keinoni paeta maailmaa ja hyvä kirja on yksi parhaista asioista maailmassa. Tykkään aika laidasta laitaan monenlaisesta, ainoastaan mitään romanttista kirjallisuutta en lue. Pidän todella paljon fantasiakirjallisuudesta, iästä ja sukupuolestani huolimatta, minulla on myös meneillään ikuisuusprojekti klassikkojen suhteen ja joitain kirjoja, kuten rakastamiani Harry Pottereita ja James Herriotin kirjoja, luen uudelleen ja uudelleen. Tavallaan minusta tuntuu, että olen jo lukenut kaikki maailman hyvät kirjat, viime vuosina on ollut yhtä vaikeampi löytää hyvää luettavaa. Saa antaa vinkkejä. :)

...mitkä asiat tuovat sinulle laihduttamisessa eniten iloa ja mitkä eniten ahdistuksia?
Eniten iloa tuo mahtuminen pienempiin vaatteisiin. Minulla on varastossa monenkokoisia vaatteita ja se on niin hienoa huomata mahtuvansa johonkin, mikä aiemmin jäi kiinni reisiin tai jonka aiemmin sai päälle, mutta ei enää pois. :D Kehtaan jopa mennä jo vaatekauppaankin, vaikka olenkin vielä lihava, mutta nyt ihan tavallistenkin vaatteiden (isoin koko) mahtuu minulle päälle. Tosin en ole koskaan ostanut mitään pluskokoja, joten aiemmin valikoima oli aika rajallinen.
Laihtumisessa ei oikeastaan ahdistusta ole tuottanut vielä mikään. Oletin, että ahmimisesta luopuminen olisi minulle vaikeaa, mutta ei ollut, joskus kaipaan ruokaa, mutta koska vaihtoehtoa ei enää ole, ei siihen suhtaudu samalla tavalla kuin perinteisellä dieetillä. Hidas tahti on vaikea sietää, mutta se on vain itsestäni ja laiskuudestani kiinni. Ennen leikkausta laihdutus oli aivan hirveää, koska siitä ei tullut mitään ja tunsin syömisestä niin valtavaa syyllisyyttä, nyt minulla ei ole mahdollisuutta repsahduksiin. Tosin pelkään ihan hirveästi, että alan taas lihomaan, mutta katsotaan nyt. Yleensä leikatut laihtuu ensimmäiset kaksi vuotta, joten minulla on vielä yli vuosi aikaa saada kiinni jonkinlaisesta itsekurista.

Tuo kirjanen on hauska, mistä ostit sen?
Ostin sen tarjoustalosta. Oli noita sinisiä ja lisäksi vihreitä ja liloja. :)

...millaista sinusta olisi täydellinen elämä?
Täydellinen elämä... Siihen kuuluisi lapsia, kaksi tytärtä tarkemmin sanottuna, myös mies, mutta ilman suuria vikoja tai riskiä uskottomuudesta, asuisin USA:ssa, mutta minulla olisi varaa käydä säännöllisesti kotona vanhempieni luona, minulla olisi kaunis talo, mielenkiintoinen työpaikka, ystäviä, kaksi labradorinnoutajaa ja rahaa matkustella. Se on minun mielikuvani täydellisestä elämästä. Ymmärtänette, miksi en nykyisellään ole onnellinen... Ja ai niin, olisin tietysti normaalipainoinen! Mutta olisin toki tyytyväinen paljon vähemmästäkin.

Tuohon ylimpään viitaten utelen, että vihaatko todella miehiä? Olisi kiinnostavaa kuulla siitä lisää.
En minä vihaa miehiä, mutta en kauheasti pidäkään miehistä. Osin se johtuu omista huonoista kokemuksistani ja osin ihan siitä, että minä nyt vain satun pitämään feminiinisistä luonteenpiirteistä. En koe, että vihaisin edes niitä pahimpia kouluaikojen kiusaajia, vaikka tunnen kyllä halveksuntaa heitä kohtaan. Tunnen miehiä, joista pidän ja jopa miehiä, joita arvostan ja kunnioitan, mutta yleisesti ottaen, en pidä miehistä yhtenä ryhmänä tai sukupuolena. Minä pelkään heitä, enkä myöskään oikein ymmärrä heitä. Kun luen esimerkiksi netistä miesten kirjoituksia tai vaikka heidän blogejaan, tunnen vastenmielisyyttä heidän ajatusmaailmansa raadollisuutta ja tunnekylmyyttä kohtaan, se tuntuu minusta hirveän epäinhimilliseltä ja liiallisen pragmaattiselta. Vaikka minäkin miesten tapaan arvostan älykkyyttä, minä silti myös näen tunteellisuuden vahvuutena ja hyvänä asiana, en heikkoutena ja oikullisuutena. Ja tällä tarkoitan nyt ihan tavallisia miehiä, en mitään miesasiasekopäitä, jotka ovat luku sinänsä. En pidä minkäänlaisesta machoilusta tai uhoamisesta tai sovinismista tai äijäkulttuurista, pidän feminiinisistä ominaisuuksista. Ne harvat miehet, joista pidän, ovat  näitä vähän feminiinisempiä tapauksia, sekä luonteeltaan, että ajatusmaailmaltaan. Pidän siitä, miten naisille tärkeintä on ihmissuhteet ja toiset ihmiset ja naisten tunteellisuudesta ja empaattisuudesta ja pehmeämmistä arvoista.
Tiedän kuitenkin, että niputan miehet liiaksi yhteen ja samaan joukkoon. Tiedostan sen itsekin, että esimerkiksi ihan automaattisesti ajattelen, että pojat olivat minulle inhottavia koulussa ja haukkuivat, mutta sehän ei sinällään ole totta, koska varmasti suurin osa kouluni pojista ei koskaan sanonut minulle sanaakaan. Tavallaan minulle vain ne haukkujat olivat olemassa, koska energiani meni heidän varomiseensa ja väistelyyn, enkä edes kiinnittänyt muihin huomiota. Joskus koulun jälkeen yksi koulukaveri selosti minulle muiden luokallamme olleiden tekemisiä ja vaikka olen pieneltä paikkakunnalta ja kävin pientä koulua, ei minulla ollut minkäänlaista muistikuvaa noiden poikien olemassaolosta. En muistanut heidän nimiään tai mitään heistä. He eivät sitten varmaankaan haukkuneet minua, muuten olisin muistanut heidät. Ja täytyy nyt edelleen sanoa, että koulussani oli myös poikia, jotka olivat ihan kohteliaita minua kohtaan, vaikka olinkin ruma ja isotakapuolinen, eivätkä osallistuneet haukkumiseen.
Minulle on täysin automaattista vältellä miehiä niin pitkälle kuin se on mahdollista, mutta jos joudun puhumaan heille, yritän olla kohtelias ja asiallinen parhaani mukaan, en minä kosta kenellekään tuntemattomalle itse kokemaani haukkumista tai ilkeilyä. Joten en usko, että ketään miestä kiinnostaa, mitä ajattelen miehistä, eikä se käytännössä näy heille mitenkään.
Ja; minulla on jopa ollut miespuolinen ystävä. Hän ei todellakaan ollut tyypillinen mies, mutta mies kuitenkin. Itse asiassa hän saattoi olla tyttömäisempi luonteeltaan kuin minä. :D Olimme ystäviä ihan pennuista saakka, mutta yhteydenpito loppui hänen tavattua nykyisen vaimonsa. En tiedä miksi, koska ko. nainen ei tunne minua, joten hänellä ei voi olla syytä inhota minua, tms., mutta hän on kuitenkin nähnyt minut, joten hän tietää, etten ole uhka. Joka tapauksessa en ole edes kuullut hänestä vuosiin. Mutta nuorina olimme hyvät kaverit.

Mistä löysit muumitarrat, minäkin haluan?
Niinkin hehkeästä paikasta, kuin tuosta lähisiwasta. :) Ostin niitä itsellekin.

Kysyisin leikkauksesta, että millainen se oli?
Se oli oikeastaan todella yksinkertainen ja helppo juttu, minun kannaltani siis, en tiedä olisiko kirurgi samaa mieltä. Jos ei lasketa sitä leikkauksen jälkeistä päivää, jonka vietin herttaisesti pää vessanpytyssä, kaikki sujui todella helposti. Heräsin ihan hyvin nukutuksesta ja olin virkeä, ei ollut kipuja, haavat ei olleet kuin vähän arat ja mitään komplikaatioita tai ongelmia ei tullut. Minulla oli ensimmäisen päivän ja seuraavan yön käytössä sellainen kipupumppu, josta olisin saanut itse ottaa kipulääkettä, mutta en tarvinnut sitä.
Tosiaan leikkauksen jälkeisenä päivänä aloin oksentamaan, enkä saanut mitään ruokaa ja minulla oli aivan hirvittävä nälkä ja ajattelin, että mitä ihmettä minä olen mennyt tekemään itselleni, mutta kun lakkasin oksentamasta ja sain hiukan ruokaa, kaikki meni ihan hyvin. (Hyvä ruoka, parempi mieli?) Eikä ole mitään ongelmia ollut jälkeenpäinkään ellei lasketa sitä, että itse unohtelen syödä ja muuta.
Vaikka pelkäsin viime vuonna tähän aikaan leikkausta aivan hirvittävästi, mutta nyt olen todella iloinen, että menin, se oli ehdottomasti paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Toivotaan, että se myös vie minut vieläkin lähemmäs tavoitepainoani. :)

Milloin olet viimeksi loukannut jotakuta tahallasi? Pyydätkö herkästi anteeksi? Kehutko ihmisiä helposti?
Osaan olla ilkeä suuttuessani, joten varmasti äitiäni olen loukannut, mutta tuo tahallaan on vähän tulkinnanvarainen... Jos nyt ihan tahallaan sanaa halutaan kirjaimellisesti käyttää, niin silloin kun olin nuori ja koulussa ja siellä oli näitä poikia, jotka haukkuivat ulkonäköäni, tein kyllä niin parhaani loukatakseni heitä takaisin. Tuskin heitä kiinnosti, mitä kaltaiseni heille sanoi, mutta sanoin silti aina takaisin. Vasta sitten kun lihoin lisää, minusta alkoi kai tuntumaan, että ansaitsen haukut, enkä enää osannut sanoa vastaan. Mutta silloin nuorena en kyllä koskaan ollut hiljaa, kun minua haukuttiin. En tiedä paransiko vai pahensiko se tilannetta, mutta ajattelin, etten anna heille sitä iloa, että he näkisivät, että onnistuivat kyllä loukkaamaan.
Äidiltäni olen huono pyytämään anteeksi, ajattelen myös, etten enää uudestaan kiinnitä huomiota johonkin, mitä olen suutuksissani sanonut. Eikä äitinikään ole niissä tilanteissa mikään uhri. Muutoin pyydän kyllä anteeksi, jos olen tyhmyyttäni sanonut jotain, mistä joku on loukkaantunut ja jos koen anteeksipyynnön olevan aiheellinen. Kun olin juuri päässyt lukiosta, olin työpaikassa, jossa oli nuori nainen, joka oli ihan hirveän herkkä loukkaantumaan ja työskentely hänen kanssaan oli painajaista, koska kukaan ei lopulta uskaltanut sanoa mitään. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, istuimme varmaan kaksi viikkoa kaikki tauot sanomatta sanaakaan, kunnes tajusimme, että mehän voimme alkaa taas juttelemaan, kun ei hän ole enää paikalla. Hän loukkaantui ihan älyttömistä asioista ja aluksi pyytelin anteeksi, mutta jossain vaiheessa ärsyynnyin ja lakkasin pyytämästä anteeksi, jos en ollut mielestäni sanonut sellaista, mistä on syytä loukkaantua ja siitä jäi minulle tavallaan sellainen, että jos joku on mielestäni liiallisen herkkä, niin en pyydä anteeksi mitään ihan älyttömyyksiä. Raja on tietysti vähän häälyvä, mutta kyllä nyt jotain on aikuisen ihmisen kestettävä, jos kyse on sellaisesta, ettei sitä ole sanottu pahalla ja kyse on vain mielipiteestä. Mutta joka tapauksessa, olen aika varovainen, joten harvemmin ketään loukkaan. 
Kehun, jos saan tilaisuuden, mutta olen siinä todella huono! Ja olen myös siinä mielessä itsepäinen, että vaikka joku kuinka kalastelisi kehuja, niin jos en ole aidosti jotain mieltä, niin en niin sitten kyllä sanokaan. Jos kehun jotakuta, niin tarkoitan sitä myös. Olen yrittänyt oppia kehumaan ihmisiä, mutta se on vielä vähän vaiheessa.

Sinullahan on kämppis. Et paljon siitä puhele. Oletko hänen kanssaan tekemisissä vai minkälainen suhde sinulla on häneen? Eikö teistä olisi voinut tulla esim. ystävät?
Me onnistumme jotenkin elämään samassa asunnossa niin, että välillä kuluu viikkoja, ettemme edes näe toisiamme. Hänellä on poikaystävä, joten kämppikseni on joko hänen luonaan tai sitten he ovat yhdessä kämppikseni huoneessa, minkä takia en oikein koe, että voisin mennä ovelle koputtelemaan ja tunkea seuraan. Oletan, että he haluavat olla keskenään. Olin kyllä alussa toiveikas, että ehkä voisimme kaverustua, mutta en oikeastaan vieläkään tiedä hänestä oikeastaan mitään, joten en tiedä, että miten edes ehdottaisin jotain yhteistä tekemistä tai muuta. Varsinkin, kun ei hän ole koskaan yksin, joten joutuisin kai sitten ehdottomaan jotain yhteistä tekemistä molempien kanssa, eikä minulla ole sellaiseen rohkeutta. Varsinkaan nyt, kun vilautin kyseiselle poikaystävälle... :/ :D  

Minua kiinnostaa, että koska olet kokematon, miten ahdasmielinen olet seksin suhteen? Paheksutko yhdenyön suhteita? Mitä et itse koskaan tekisi sängyssä? Entä mikä on suhteesi alkoholiin? Juotko koskaan? Käytkö baareissa tai muuten viihteellä? (Ei tarvitse vastata, jos on liian henkilökohtaisia kysymyksiä :) Me olemme toistemme vastakohdat ja siksi minua kiinnostaa noin erilaisen ihmisen mielipiteet. )
Voi apua! :D Tuota noin... En minä oikein tiedä! No siis, ei ole varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, miten syvästi inhoan ja halveksun uskottomuutta ja ylipäätään kaikenlaista epärehellisyyttä ja toisen ihmisen hyväksikäyttöä, mutta se, mitä kaksi vapaata, aikuista ihmistä vapaaehtoisesti tekee keskenään, on kyllä minulle aika yhdentekevä asia. En paheksu yhdenyönsuhteita sinällään(huomaa edelleen edellinen lause), mutta jos jollekin nyt aivan tolkuton määrä kumppaneita kertyy, niin kyllä se hieman vaikuttaa mielipiteeseeni hänestä. Ja sellaista kumppanien keräilyä, mitä jotkut nuoret miehet harrastaa, pidän aika halveksuttavana touhuna. Omalla kohdallani en osaa vastata, mitä en tekisi, koska ei minulla ole mahdollisuutta tehdä mitään, joten en osaa ajatella, että missä kohtaa se raja sitten käytännössä kulkisi. Ei nyt ainakaan näin teoriassa ajatellen missään perusjutussa, enkä muutenkaan keksi, että mikä nyt olisi sellainen, etten missään nimessä suostuisi tekemään, mutta toisaalta en ehkä tiedäkään kaikista lajin hienouksista. Tosin iltalehdessä puhuttiin taannoin ns. vampyyrifetissistä ja se kyllä aiheutti lähinnä pahoinvointia!  
Taustastani huolimatta minulla ei ole mitään alkoholin vastaista periaatetta tai muuta, mutta käytännössä en juo oikeastaan koskaan. Minulla ei vain ole mitään syytä siihen, en näe alkoholin tuovan minulle mitään positiivista ja minulle tulee jo pienestäkin määrästä jotenkin outo olo. En tiedä onko se jotenkin psykosomaattinen oire, mutta suuni ja silmäni tuntuvat jotenkin oudoilta, siis jo ihan lasillisesta viiniä. En muista, että silloin nuorena olisin kokenut vastaavaa, mutta toisaalta join silloin itseni niin tolkuttomaan kuntoon, että oli outo olo joka tapauksessa... :/
En käy baareissa koskaan, olen viimeksi käynyt alle 20 -vuotiaana. Se ei koskaan ollut minusta kivaa, mutta kaverien seurassa kävin silloin nuorempana, koska en halunnut jäädä yksin kotiin. Minun roolini oli jäädä pöytään vahtimaan muiden juomia, kun muut haettiin tanssimaan, joten se oli minusta tavattoman tylsää ja jossain vaiheessa en enää mennyt mukaan, vaan lähdin kotiin siinä vaiheessa, kun muut lähti baariin.

...millainen maailmankatsomus sulla on?
En oikeastaan usko mihinkään yliluonnolliseen, uskon, että elämä on aika pitkälti sattumaa ja tietysti omien valintojen tulosta. Olen ateisti, enkä usko karmaan tai uudelleensyntymään, vaikka joskus saatan niistä puhuakin. Olen yhä enenevässä määrin kyyninen, ehkä jo hieman liiaksikin. Olen myös ihan hirveän taikauskoinen, vaikka tiedänkin, että se on ihan pötyä. Minut on kuitenkin kasvatettu niin, joten se istuu minussa sitkeästi. Olen myös aika perusnegatiivinen ihminen, joten uskon, että ainakin omalla kohdallani, jos jokin vain voi mennä pieleen, niin se myös menee! En sitten ainakaan pety ja joskus on luvassa positiivisia yllätyksiäkin. :)

Käytätkö ulkona muuten mustia pörröisiä korvalappuja, kun kelasin että näinköhän sut yks päivä?
Ei, en käytä. Minä näytän kaikissa mahdollisissa päähineissä aivan idiootilta, joten vältän niitä viimeiseen asti, saa olla todella kylmä, että laitan edes pipon päähän. Millä perusteella muuten oletit, että se olisin ollut minä, jonka näit?

Olet kirjoittanut käyväsi kielikursseilla. Mitä kieliä olet opiskellut? Olisi mukava lukea siitä, mitä ajattelet niistä kustakin, mikä kielissä kiehtoo, mitkä osa-alueet ovat sinulle helppoja tai vaikeita, oletko päässyt käyttämään näitä kieliä käytännössä, jos se on tavoitteesi.
Joo, tykkään todella paljon kielistä. En oikeastaan tiedä miksi, mutta nautin yleensäkin jonkin kielen käytöstä, ihan Suomenkin. Olen opiskellut perus suomi-ruotsi-englanti -yhdistelmän lisäksi saksaa, ranskaa, venäjää, tšekkiä, espanjaa, latinaa, japania ja thai-kieltä, mutta hyvin puhun ainoastaan suomea ja englantia. Latinaa olen opiskellut ihan muiden kielten tueksi ja sanastoon keskittyen, joten sitä en kielenä pystyisi käyttämään, mutta sanastoni on ihan hyvä. Japania ja thaikieltä olen lukenut alkeiskurssit joskus kauan sitten, enkä osaisi enää oikein mitään. En pitänyt kummastakaan, ne olivat niin täysin erilaisia kuin eurooppalaiset kielet, jotka ovat kuitenkin rakenteeltaan toisiaan vastaavia. Niihin ei soveltunut ollenkaan hyväksi koettu kieltenopiskelumetodini "käy aina silloin tällöin tunneilla ja katso paljon tv:tä, mutta älä vaivaudu tekemään läksyjäsi", joten jätin ne sikseen. En tarvitse niitä, enkä jaksanut nähdä ekstravaivaa, minkä niiden oppiminen olisi vaatinut.
Tšekin ja espanjan kohdalla tavallaan ymmärrän pääpiirteittäin mitä minulta tahdotaan ja osaan jotenkin hiukan kommunikoida niillä, mutta ensimmäinen lauseeni on silti "Do you speak english?". Mutta varsinkin tšekkiä haluaisin oppia puhumaan kunnolla, se on kaunis kieli. Toisaalta se on minulle erityisen vaikeaa, koska sekoitan tšekin ja venäjän sanoja, enkä tiedä kumpi on kumpaa. Osasin ennen paremmin tšekkiä kuin venäjää, mutta nykyään venäjä on ottanut vallan ja tšekki jäänyt taka-alalle. (Tämä kielivalikoimani on siis ollut hyvin riippuvaista niiden oppilaitosten tarjonnasta, missä olen opiskellut.)
Ruotsia ja saksaa puhun aika samantasoisesti, ne on sellaisia, että pärjään niillä, mutta en pysty mihinkään kovin monimutkaisiin keskusteluihin ja teen kielioppivirheitä. Minulla yleensäkin on sanasto hallussa paljon paremmin kuin kielioppi, koska kielioppi ei oikein kiinnosta minua. Saksassa en joutunut turvautumaan englantiin, mutta en nyt mistään maailmanpolitiikasta kenenkään kanssa keskustellut. Ja pystyn katsomaan Kettua ilman tekstityksiä. :D Syy siihen, miksi puhun hyvää englantia on pitkälti se, että pidän niin kovasti tv:n katselusta, joten olen siinä samalla oppinut ja koska katson saksalaisdekkareita, olen siinä samassa oppinut myös saksaa enemmän kuin mitä olen sitä perinteisillä metodeilla opiskellut. Ongelma on vain siinä, että noiden sarjojen aiheen takia tiedän sanoja, kuten murha ja pahoinpitely ja raiskaus, mutta jokin ihan perussana saattaa olla hukassa. :D Mutta pidän saksasta, sitä on helppo myös ääntää, mikä on aina minulle se haasteellisin asia kielissä. Ruotsissa ja saksassa suurin ongelmani on se, etten muista sanojen sukuja, joten kielioppi tuottaa myös ongelmia, mutta tulen ymmärretyksi.
Ranskan suhteen tilanne on se, että ymmärrän aika hyvin kirjoitettua ranskaa (ja puhuttuakin, jos puhuja puhuu selkeästi) ja osaan tuottaa peruskieltä, mutta ääntämiseni on jotain aivan kammottavaa. :D Tiedän kyllä, miltä niiden sanojen pitäisi kuulostaa, mutta kun avaan suuni, sieltä tulee ulos jotain aivan käsittämätöntä! Mutta rakastan ranskaa, se on suosikkikieleni ja (muiden kuin minun) ääntämänä todella kaunis kieli.
Venäjää kirjoitan kuin lapsi, tarvitsisin edelleen jonkinlaiset apuviivat, että kyrilliset kirjaimet pysyisivät yhdessä rivissä. Ja ääntämiseni on vielä huonompaa kuin ranskassa! Venäjä on siitä helppoa suomalaiselle, että suurimman osan sanoista pystyy arvaamaan, joten ymmärrän sitä kyllä, mutta silti lukemiseni on edelleen hidasta erilaisten aakkosten takia. Olen pidemmän aikaa yrittänyt lukea Idioottia venäjäksi, mutta vaikka nimi sopii minuun oivallisesti, se taitaa olla liian suuri urakka. Olen aikoja sitten unohtanut, mitä alussa tapahtui ja menettänyt toivon, että koskaan pääsen loppuun. :D Mutta jatkan sitkeästi lukemista.
Kieltenopiskeluni noudattaa yleensä samaa kaavaa, minun on hyvän muistini ansiosta erittäin helppo oppia sanasto ja sitä kautta ymmärtämään kirjoitettua (ja hitaasti puhuttua) tekstiä, mutta kielioppi ei ole vahva puoleni(laiskuuden takia) ja oma puhuminen laahaa aina jäljessä, osin epävarmuuden ja osin ääntämisvaikeuksien takia. Olen nyt tehnyt päätöksen, että vaikka haluaisin oppia puhumaan vaikka mitä kieliä täydellisesti, niin se ei vain ole mahdollista, joten keskityn ranskaan ja venäjään ja yritän oppia ne kunnolla, niin että toivottavasti voisin jonain päivänä puhua niitä sujuvasti. Toisaalta haluaisin myös alkaa opiskelemaan arabiaa, mutta katsotaan nyt... Haluaisin niin kovasti sellaiset neron aivot, jotka pystyy käyttämään montaa kieltä, mutta kun minulla ei ole niitä! :D Joten ehkä tyydyn ranskaan ja venäjään. :)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Ja voittaja on...

 

 

Arvonta on nyt suoritettu, copypastella tein word tiedoston, leikkasin laput, taittelin ja sekoitin ja silmät kiinni nostin mukista yhden. Onnellinen voittaja on nimimerkki ElliFantti. Laitatko sähköpostiini osoitteen, niin voin vaikka heti huomenna viedä paketin postiin. :) Kiitos kaikille osallistuneille! Ensi kerralla pitääkin arpoa muutama lohdutuspalkinto, niin saa useampi palkinnon. Niin ja vastailen kysymyksiinne alkuviikosta. :)

Näin muuten sellaista unta, että olin luvannut palkinnon kaikille osallistujille, joten minulla oli ihan valtava saavillinen pehmoleluja ja voittajalle oli luvassa sellainen suuri musta pehmolelu. Mutta juuri ennen arvontaa koirani söi sen ja mietin, että mitä ihmettä minä nyt teen... :D 

Koirani satutti taas eilen häntänsä ja olen yrittänyt pitää häntä silmällä, ettei hän koskisi siihen. Tällä kertaa ei onneksi tarvittu tikkejä, toivottavasti se ei nyt tulehdukaan. Eläinlääkärini on ehdottanut, että ehkä häneltä kannattaisi poistaa häntä(siis koiralta, ei eläinlääkäriltä), mutta minusta se tuntuu niin äärimmäiseltä, etten ainakaan vielä ole aikeissa siihen suostua. Joskin se, kun taas on tiedossa mahdollisesti viikkojen ajan veren pesemistä seiniltä, saa vakavissaan harkitsemaan ehdotuksen järkevyyttä. Hän heiluttaa häntäänsä niin voimakkaasti, että hän tekee ihmisille mustelmia sääriin ja saa lommoja jääkaapin oveen, joten aina kun häntä osuu johonkin terävään, siihen tulee haava, josta roiskuu verta joka paikkaan, kun hän jatkaa sen heiluttamista. Ja vaikka hän muuten on oikein kiltti ja tottelevainen, paketoidun häntänsä hän avaa heti kun silmä välttää. Pitää nytkin mennä vahtimaan häntä(ja hänen häntäänsä). 

Mukavaa sunnuntaita kaikille! :)

lauantai 19. tammikuuta 2013

Haasteita ja plussaa

Sain sekä Amandalta että Cherrieltä haasteen (Kiitos molemmille!), mutta oikaisen nyt hiukan yhdistämällä ne. :) Siis Cherrieltä saadussa A blog with substance -haasteessa pitää kertoa kahdeksan faktaa itsestä ja Amandalta saadussa yksitoista, sekä vastata yhteentoista kysymykseen, joten kerron tässä nyt vaikkapa kymmenen faktaa ja vastaan kysymyksiin. :)

1. Tällä viikolla vaaka näytti taas plussaa, 200 grammaa. En tajua miksi, koska minua ei koko viikkona huvittanut syödä oikein mitään. Mutta näköjään sitä elää maidolla ja näkkärilläkin ihan hyvin... Oikeasti on ihan kauheaa, miten huonot ruokailutottumukseni ovat, enkä edes leikkauksen jälkeen saanut itseäni niskasta kiinni, vaikka niin vannoin, että pitäisin tarkkaan huolen terveellisestä ravinnosta ja kunnollisesta ruokailurytmistä. 

2. Liikunnan suhteen on mennyt ihan metsään, olen kyllä yrittänyt kävellä, mutta on niin liukasta, ettei siitä tule mitään. Sipsuttelen pari kilometriä, enkä kuluta yhtään ylimääräistä kaloria ja palaan kotiin odottelemaan lumen sulamista. Minulla on niin huono tasapaino muutenkin, että ihan hyvälläkin kelillä liikunnassa on haasteensa, saati sitten liukkaalla. 

3. Minun on hyvin vaikea olla inhimillistämättä kasveja ja esineitä. Tunnen hirveää syyllisyyttä esimerkiksi kaataessani joulukuusen tai hakiessani metsästä oksia tai sammalta ja minusta tuntuu pahalta heittää tavaraa roskiin, koska jotenkin ajattelen, että sille tulee paha mieli, vaikka tiedänkin, että se on ihan älytöntä. Joskus myös kiinnyn tavaroihin, edelleen mietin, että mitäköhän vuosia sitten varastetulle polkupyörälleni kuuluu... 

4. En edelleenkään uskalla juoda teetä ja luulen, etten pysty siihen enää koskaan. Sen sijaan olen hiljalleen totuttautunut taas syömään sitrushedelmiä ja yhtenä päivänä jopa ihan aidosti halusin niitä ja söin kolme! 

5. Limsalakkoni ei oikein suju. :/ Minä vain tykkään Pepsistä niin hirveän paljon... Ja kai olen jossain määrin addiktoitunut sen sisältämään kofeiiniin. 

6. Inhoan kännykkääni. Minulla oli ennen sellainen aivan ihana pinkki nokia, mutta se meni rikki ja ostin tilalle vain jonkin. Nyt ei ole myynnissä minkäänlaista kännykkää, jonka haluaisin ja ikävöin kaunista pinkkiä nokiaani. :(

7. Pidän ihan hirveän paljon tulesta. Poltan kynttilöitä ja tykkään istuskella takan edessä tai nuotiolla. Joka viikonloppu vietän pitkiä aikoja vain katsellen tulta. 

8. Olen todella tarkka lakanoiden suhteen. Niiden on aina oltava puhtaat, kelpuutan vain Finlaysonin puuvillasatiinilakanoita ja joskus en osaa millään päättää, mitkä lakanat laittaisin sänkyyni. 

9. Minulla on hullu tapa ajatella, että jos vaikka on todella kaunis syksyinen tai talvinen päivä, että "olisipa ensi syksynäkin/talvenakin tälläinen päivä, niin voisin sitten nauttia siitä..." Minun on hyvin vaikea nauttia mistään tuollaisesta Nyt! 

10. Liikakäytän hymiöitä. Mutta minusta ne ovat niin kätevä tapa lisätä jonkinlainen tunneilmaus lauseeseen. :) 

Sitten Amandan kysymykset; 

1. Oletko erityisen lahjakas tai taitava jossain asiassa?
En niin kerta kaikkiaan missään; en ole musikaalisesti lahjakas, enkä taiteellisesti lahjakas, enkä sosiaalisesti lahjakas, enkä muutenkään hyvä ylipäätään missään. 

2. Oletko erityisen huono jossain asiassa?
Olen, monessakin asiassa, mutta varsinkin sosiaalisissa suhteissa. Olen myös melkoinen pelkuri ja todella saamaton ja laiska, eikä minulla ole nimeksikään itsekuria. Noin niin kuin alkuun, tästä aiheesta voisin vaikka kirjoittaa kirjan. :D

3. Millainen on mielestäsi täydellinen naisvartalo? Voit laittaa kuvankin, jos sellainen netin syövereistä löytyy.
Pidän sellaisesta pehmeydestä ja kurvikkuudesta, mutta ilman mitään selluliittia tai muita möhkäleitä tai epätasaisuuksia. Minusta jos kilot on jakautuneet sopusuhtaisesti, niin vähän pyöreämmälläkin naisella voi olla upea vartalo. En pidä mistään bodari -tyyppisistä vartaloista ja minulle iho on todella oleellinen asia kauniissa vartalossa. Kiinteä ja hoikka/sopusuhtainen, mutta ei kuitenkaan laiha ja lihaksikas, se kai on se äärimmäinen ideaali minun silmissäni. Ja kiinnitän aina huomiota solisluihin, kauniit solisluut on kaunein osa naisvartaloa. 

4. Jos sinun pitäisi elää viikon ajan miehen ruumiissa, niin mitä kaikkea tekisit?
No, ensimmäinen juttu on varmaan itsestäänselvä ja varmasti myös yrittäisin oppia ymmärtämään miesten ajatusmaailmaa edes hiukan, koska minusta miehet ovat aivan käsittämättömiä olentoja. 

5. Miten kuvailisit itseäsi lyhyesti (ulkonäköä ja luonnetta)?
No, olen huomattavan ruma kasvoiltani, se on todella oleellinen osa ulkonäköäni. Ylipaino on rumuuden ohella ihan valtavan suuri osa identiteettiäni. Olen tumma, minulla on tummat hiukset ja silmät, olen keskipituinen ja erään nettiohjelman mukaan minulla on pitkät korvat(?!). 

Luonteeltani olen ihmisarka ja epävarma, todella huono juttelemaan kenenkään muun kuin sellaisten kanssa, jotka olen tuntenut pitkään, olen myös ihan käsittämättömän tylsä ja saatan ihan oikeasti puhua ihmisille säästä, kuin joku b-luokan komedian sivuhahmo. 

6. Miten muut ihmiset (esim. työkaverit tai ystävät) kuvailisivat sinua?
No, minulla ei kyllä ole kumpiakaan, mutta noin yleisesti ottaen, en ihan vilpittömästi tiedä. Luulen, että paras, mitä voin toivoa, on jonkinlainen huomaamattomuus tai neutraali suhtautuminen, mutta pahoin pelkään, että useimpien mielestä olen omituinen, vähän sellainen pateettinen tapaus, jossain määrin ärsyttäväkin. 

7. Oletko yllättynyt itseesi laihdutus/elämänmuutosprojektin myötä? Mikä asia on ollut yllätys?
En oikeastaan. Pelkäsin, ettei siitä oikein mitään tulisi, eikä sitten lopultakaan tullutkaan. Onneksi pääsin leikkaukseen. :)

8. Voisitko osallistua johonkin tosi-tv-ohjelmaan?
En voisi. Minusta monessa ohjelmassa on todella hieno idea ja tykkäisin sinällään osallistua, mutta en halua televisioon. 

9. Oletko enemmän suunnittelija vai spontaani?
Suunnittelen ja suunnittelen ja suunnittelen, enkä ikinä tee mitään spontaania. Siis oikeasti ikinä! Enkä kyllä useimmiten toteutu niitä suunnitelmiakaan... 

10. Luetko jotain blogia, jonka kirjoittajaa ihailet? Jos, niin mistä syystä?
Montaakin. Useimpia saavustensa takia, mutta joitain myös hienon luonteen takia. 

11. Onko sinulla omituisia tapoja? Tunnusta!
Hmm... Puhun eläimilleni ääneen, mutta se kai on aika yleistä? En oikein tiedä onko mitään, mitä en olisi jo kertonut... Ei varmaankaan! 

...

Mutta siis, laihtumista ei tällä(kään!) viikolla tapahtunut ja nyt alan jo ärsyyntyä itseeni! Olen yrittänyt saada laihdutettua vaivaisen kymmenen kiloa yli puoli vuotta! Minun on pakko saada kiinni jonkinlaisesta ruokailurytmistä ja yrittää syödä enemmän ja terveellisemmin, ei tästä tule muuten yhtään mitään! Hemmetti sentään! 

Toivottavasti muilla laihduttajilla sujuu paremmin! Hyvää viikonloppua taas kerran! :)

 PS. Vielä olisi mahdollista osallistua arvontaan. Voisin vaikka huomenna iltapäivällä suorittaa itse arvonnan, kaikki jotka siihen mennessä ilmoittautuu mukaan, osallistuvat. :) 

maanantai 14. tammikuuta 2013

Melankolinen päivä

Tänään oli harvinaisen kurja päivä. Ei mistään tietystä syystä, mutta olin ihan onneton ja tietoisempi painostani kuin kuukausiin. Ajattelin sitä, että vaikka olen laihtunut paljon, niin silti olen kuitenkin edelleen muiden silmissä lihava ja olin niin jotenkin varuillani sen suhteen, ihan puoliksi odotin, että joku sanoisi jotain ilkeää. Ei sanonut, mutta tunsin ihan pistelyä ihollani, niin tietoinen olin koostani. En tiedä miksi tänään, ei tänään ollut mitenkään erikoinen päivä, mutta näitä tulee joskus. Joskus silti nykyään tunnen jo olevani hieman pienempi, mutta se on hauras tunne, jonka yksi ainoa katse voi rikkoa. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miltä minusta tuntuu sitten, kun joskus olen tavoitteessani. Olen edelleen toiveikas, että joskus saavutan sen näkymättömyyden tunteen. Mutta edelleen on niin melankolinen olo. Jotenkin nyt, kun vihdoin ja viimein laihdun, samalla myös joudun myöntämään, että ei se elämä siitä muilta osin muutu. Tavallaan aina ennen saattoi pitää toivoa yllä, että ehkä sittenkin laihtuminen muuttaisi jotain muutakin. Enkä halua nyt kuulostaa kiittämättömältä, koska minusta on aivan mielettömän upeaa, että paino laskee, mutta tässä tämä nyt on, minun elämäni. Eikä se ole yhtään sellainen, mitä olisin halunnut. Tiedän, että pitäisi yrittää muuttaa jotain sellaista osaa siitä, jolle voin tehdä jotain, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä tehdä. Olen jumiutunut niihin asioihin, joita en voi saada, kuin rikkinäinen levy, joka kiertää samaa uraa, enkä pääse siitä pois ja muuttamaan jotain muuta. En voi estää itseäni ajattelemasta, että mitä väliä millään on, jos ei saa mitään niistä asioista, joita eniten haluaa. Tiedän, että se on todella lapsellista ajattelua, mutta on niin vaikea innostua jostain pikkujutuista. Yritän epätoivoisesti keksiä jotain, mitä voisin tehdä, vaikka jokin uusi harrastus, mutta... Ei minua oikeastaan kiinnosta mikään uusi harrastus. Kun se normielämä puuttuu, ei sitä voi korvata käymällä tiistaisin joogassa ja torstaisin maalaamassa mukeja. Minusta tuntuu, että tarvitsisin jonkin vähän radikaalimman muutoksen, mutta en tiedä mikä se voisi olla. Minusta olisi ihanaa lähteä jonnekin muutamaksi kuukaudeksi, mutta siihen minulla ei ole varaa, joten... Nyt yritän saada töitä, vuodenvaihteesta lähtien ihan mitä tahansa töitä(paitsi siivoamista), jotta ehkä minulla olisi kesällä varaa lähteä jonnekin vaikka vain vähäksi aikaa. Jos ei, niin taidan tulla hiljalleen hulluksi.

Ja ai niin, kerroin aiemminkin, että tuntemattomat ovat alkaneet puhua minulle ja tänään taas, kun odottelin bussia, joku ihan normaalinoloinen ja näköinen mies kysyi jotain aikatauluista. Hän siis näytti ihan tavalliselta tai oikeastaan oli jopa hyvin pukeutunut ja puhui tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän kaivoi vehkeensä esille ja pissasi siihen viereeni. Ei edes mennyt sivummalle tai mitään. Olin lievästi sanottuna hämmentynyt. :D Siinä sitten hipsin itse sivummalla, kun eihän sitä nyt sovi seisoskella toisen vessassa... Se on ihan mukavaa, jos tuntemattomat eivät enää näe minua minään hirvityksenä, mutta vähän vähemmän tuttavallisuutta riittäisi kyllä minulle!

(Seuraava teksti on aika kuvottavaa, joten herkemmät voisi hypätä tämän kappaleen yli)
Pitäisi nimittäin alkaa poistaa karvoja, mutta en millään viitsisi. Tämä karvatilanteeni on niin raivostuttava, en edes tiedä paljonko aikaa olen elämässäni käyttänyt karvojen poistoon. En nyt jaksa muistaa, mitä olen täällä kertonut, koska häpeän tätä(kin) ihan hirveästi, mutta kohdallani ei ole kyse mistään normaalista karvoituksesta, minulla ei ole pelkästään säärikarvoja, vaan myös reisikarvoja ja käsivarsikarvoja ja ne ovat vastenmielisiä. Ja koska olen tumma, ne myös näkyvät. Vihaan niitä niin koko sydämestäni! Olen nainen, minun ei pitäisi näyttää jakilta! Kyseessä on kaiketi hirsutismi(koska ilmeisesti luontoäidin mielestä ylipaino ja ruma naama eivät olleet vielä tarpeeksi!) ja siihen pitäisi laihtumisen auttaa, mutta enpä tiedä... Toinen vaihtoehto on pcos, mutta koska kuukautiseni ovat ongelmattomat, siitä tuskin on kyse. Jos laihtuminen ei auta, niin sitten vaihtoehdot on vähissä, ainoa mitä voisi kokeilla(hyvin pienellä toivolla), olisi e-pillerit, mutta koska en tarvitse niitä varsinaiseen käyttötarkoitukseensa, en ole kovin innoissani mistään hormoneista, varsinkin kun eivät nekään ihmeitä lupaa. Vietän tunteja kerrallaan poistaen karvoja ja uusi sykli alkaa heti, kun saan edelliset pois, joten kuukaudessani on korkeintaan muutamia karvattomia päiviä. Se on joskus niin turhauttavaa puuhaa. Nyt kun en enää käy uimassa, voin onneksi käyttää sokeria tai epilaattoria, höylääminen silloin nuorena oli vielä vihonviimeisempää touhua. Tuo sokeri vain on ongelmallista, koska se sotkee joka paikan ja koska saan siitä koostumukseltaan oikeanlaista ehkä kerran kymmenestä, vaikka kuinka katsoisin sekuntikellolla aikaa ja epilointi taas kestää ikuisuuden ja sattuu melkoisesti, jos karvat on päässeet kasvamaan yhtään pidemmiksi. Nyt on tullut markkinoille valoimpulssilaitteita, mutta ne on kalliita ja lupaavat vain vähentää karvankasvua, mikä ei minulle oikein ole riittävä apu. Ja isojen ihoalueiden käsittely niillä kestää todella pitkän ajan. Ja koko kehon laserointi taas maksaisi omaisuuden, varsinkin, kun minulla tätä pinta-alaa riittää... Taidanpa säästää tämänkin hauskuuden huomiseksi, onpa tekemistä koko päiväksi. 

Mutta, tämä oli nyt taas pelkkää valitusta, mutta tänään ei tosiaan ole hyvä päivä. Olen vain niin kyllästynyt itseeni, haluaisin olla joku ihan muu, ihan erilainen ihminen, jolla on ihan erilainen elämä! Minä olen jo nähnyt tämän elämän, nyt on aika jollekin muulle! Minä olen ollut minä jo 33 vuotta, eikö se jo riitä?! Plääh! :/

Ehkä huomenna olen jo hieman positiivisemmalla mielellä... Hyvää alkanutta viikkoa kaikille kuitenkin! :)

lauantai 12. tammikuuta 2013

Ei lähtenyt enempää...

Vaaka näytti samaa, mitä keskiviikkona. Ihan ok, pääasia, että joulukilot  lähtivät. Jos sitten ensi viikolla olisi näkyvissä oikeaa laskuakin, mitä ei olekaan ollut moneen viikkoon! No, joulunaika on vähän tälläistä...

Vaatteiden suhteen olen vihdoinkin tilanteessa, jossa on ollut ihan pakko heittää isoimpia pois. Se tuntuu todella mukavalta. Toisaalta minulla on varastossa niin paljon erikokoisia vaatteita, että ihan harmittaa, ettei ole syytä ostaa uusia. Ainoastaan uusia rintsikoita pitäisi ostaa, mutta se on aika hankala tapahtuma, kun vaikka ne kuinka tuntuisivat sopivilta kaupassa, silti ne saattaa kotona ollakin väärän kokoiset tai malliset, eikä alusvaatteita yleensä voi palauttaa. Minulla on kotona todella monet rintsikat, joissa on vielä laputkin kiinni, kun eivät olekaan olleet hyvät päällä ja olen kuitenkin säästänyt ne siltä varalta, että joskus taas ollessani pienempi voisin niitä kenties käyttää. Mutta nyt yritin yksi päivä valkata uusia, eikä siitä tullut oikein mitään. Yritin ottaa kotona mittoja, mutta mitenköhän kaltaiseni kuuluisi ottaa mitat... Rinnan alta on helppo mitata, mutta entäs rinnan korkein kohta? Alin kohta olisi helppo nakki, se on noin viisi senttiä polvien yläpuolella, mutta miten se korkein mitataan tälläisistä riippareista... Alun alkaen kuppikoko e oli sopiva, nyt ollaan jo c:ssä ja sekin alkaa tuntuu vähän väljältä. Olen ihan tyytyväinen pienenemiseen, koska en pitänyt isoista rinnoista, mutta painovoima on tehnyt tehtävänsä vähän turhankin tehokkaasti... Ehkä jeesusteippi on ratkaisu tähänkin... 

Mutta, viikonloppu olisi taas. :) Ei minulla ole mitään erityisiä suunnitelmia(yllättäin!), aion mennä saunaan ja lenkittää haukkua ja katsella tv:tä. Hyvää viikonloppua kaikille! :)

torstai 10. tammikuuta 2013

Sinne meni...

Joulukilot nimittäin. Jo eilen aamulla vaaka näytti 91,3 kg. Eikö ole kummallista?! ... Ilmeisesti ne sitten oli vain nestettä, niin kuin arvelinkin niiden suurelta osin olevan. Tämä tuntuu oudolta, yleensä olen taistellut joulukilojen kanssa vielä joskus maalis-huhtikuussa. Se siitä sitten, nyt yritetään taas laihtua ja päästä alle 90 kilon. (Ja kyllä, kävin varmuuden vuoksi kämppiksenkin vaa'alla varmistamassa, ettei omani ole mennyt epäkuntoon joululoman aikana. :))

Etsin eilen melkein koko päivän sitä sairaalasta lähetettyä lappua, jossa olisi seuraavan kontrollini aika, kun muistin sen kyllä olevan 21. päivä, mutta en löytänyt sitä mistään. Lopulta menin kysymään sairaalasta ja ilmeni, ettei mitään aikaa ole. Ei ihme, ettei sitä löytynyt... Kuulemma minulle ei ole lähetetty mitään sellaista lappua, eikä uutta aikaa ole vielä edes merkitty. He sitten ilmoittavat kun saavat varattua minulle ajan. Mutta kun minä muistan, miltä se lappu näyttikin!! Kai olen sitten nähnyt unta tai sekoitin sen johonkin viime vuodelle annettuun aikaan. Joka tapauksessa en nyt tiedä seuraavan kontrollin aikaa enkä seuraavaa virallista punnitusta, mutta joka tapauksessa yritän saada niin paljon painoa pois kuin mahdollista. Vähän päälle kahden kuukauden kuluttua on vuosi leikkauksesta ja haluan nyt edes saada sen 30 kiloa pois. Olen yhtä aikaa tyytyväinen ja pettynyt. Tyytyväinen siihen, että voin realistisesti ajatella, että voin laihtua 30 kiloa vuodessa, mutta pettynyt siihen, että tilastollisesti muut ovat pärjänneet paremmin. Aivan kuin tämä olisi jokin kilpailu... Mutta en olisi halunnut olla niiden huonoimmin laihtuneiden joukossa... :/ Minähän olisin voinut laihtua niin paljon, että minua olisi tulevaisuudessa käytetty esimerkkinä lihavuusleikkausten tehokkuudesta...

Mutta, nyt lähden lenkille ja lauantaina tulen kertomaan virallisen punnituksen tulokset. Toivottavasti ollaan lähempänä 90 kuin ennen joulua. :)

maanantai 7. tammikuuta 2013

Takaisin arkeen

Inhottavaa, että joulu on taas ohi. Tulin aamulla takaisin omalle asunnolleni ja ensimmäiset päivät lomien jälkeen on aina aivan hirveitä. Yritän kaikin voimin taistella ahdistusta vastaan, mutta haluaisin mennä takaisin kotiin. Voiko enää olla säälittävämpää tilannetta; olen kohta 33, pakottanut itseni asumaan omillani melkein 14 vuotta, mutta edelleen haluaisin takaisin kotiin... Inhoan tätä asuntoa, mutta kokemuksesta tiedän, että vaikka muuttaisinkin, kohta inhoaisin taas sitä seuraavaakin asuntoa. Miten ihanaa olisi edelleen olla niin nuori, että voisin ihan perustellusti asua kotona... Minusta on hassua, kun aina sanotaan, että "jokainenhan asuu kotonaan"(kun nuorilta kysytään, asuvatko he vielä kotona), koska minä en asu kotonani, minä asun harmahtavaksi maalatussa betonikuutiossa, jossa ulkoa kuuluu jatkuva epämääräinen meteli ja jossa tunnen oloni kaikinpuolin epämukavaksi. Aivan kuin asuisin ankeuttajan kanssa; ainakin jokin imee kaiken toivon huoneilmasta ja jäljelle jää vain kylmyyttä ja tyhjyyttä ja tunne, etten koskaan -koskaan!- ole onnellinen. Joskus mietin, että kenelle minä edes ylläpidän tätä näytöstä, miksi en vain luovuttaisi... Mutta toisaalta en ole valmis siihenkään, vaikken uskokaan asioiden koskaan muuttuvan. Ehkä minulle itsellekin on sitten niin tärkeää ylläpitää jonkinlaisia kulisseja, muutenkin kuin äitini takia. Häpeän itseäni muutenkin niin paljon, että edes toivo siitä, ettei ihan kaikki tietäisi millainen totaaliluuseri olen, pitää minut asunnossani. Onko ihan hirveää olla näin feikki ihminen... Tai no, ehkä ihmiset joka tapauksessa tietää, mikä minä olen. 

Ensimmäinen päivä ilman herkkuja on sujunut kohtuullisen hyvin, ei ole ollut suurempia mielitekoja(ja pienemmätkin katosivat proteiinipirtelön ällöttävään makeuteen) ja ainakin se osa arkeen palaamisesta tuntuu positiiviselta, olisi mukava taas nähdä vähän pienempiä lukuja vaa'alla ja tavoitella sitä kasilla alkavaa lukua. 

Ai niin, arvostaisin, jos tänne postaamiani kuvia ei päätyisi muualle nettiin. Ymmärrän kyllä, että olen vapaaehtoisesti laittanut kuvat tänne ja ottanut samalla riskin, että ne leviää muuallekin, mutta niiden julkaiseminen keskustelupalstoilla saattaa johdattaa tänne noiden palstojen miespuolisia kirjoittajia ja en tosiaan kaipaa tai tarvitse sen kaltaista kommentointia tänne. Minulle lähetettiin sähköpostiin linkki pariin keskusteluun, en tiedä onko näitä muuallakin... Kertokaa, jos huomaatte kuviani jossain. Sain nyt yhden keskustelun poistettua ja ainakin yhdessä toisessakin näkyi olevan useampia kuvia, joukossa täältä peräisin oleva kuva. Aika jäätävää kommentointia oli muuten siinä ekassa... :D Tiedän toki, mitä mieltä miehet ovat ylipainoisista naisista, mutta kyllä se silti hiukan kirpaisee. Se on mielenkiintoinen ilmiö, koska itse en voi kuvitella, että voisi edes olla olemassa ihminen, joka herättäisi minussa niin suurta inhoa ja vastenmielisyyttä ulkoisella olemuksellaan. Kai miehet sitten tosiaan ovat visuaalisempia...

Joka tapauksessa; tiedän olevani lihava ja ihan itse olen sen aiheuttanut, mutta en silti halua tulla käytetyksi esimerkkinä rumasta ja lihavasta naisesta jossain suoli.24:llä, varsinkin, kun ei taatusti ole epäilystä siitä, millaisia kommentteja kuvat siellä saavat osakseen. Se on vain niin tarpeetonta, eikä siitä ole mitään hyötyä noissa keskusteluissakaan. Ja se on ollut minulle kuitenkin hyvin vaikeaa julkaista vähäpukeisia kuvia itsestäni, koska häpeän ulkonäköäni ja ylipainoani ihan valtavasti. Ja, no, en tiedä kiinnostaako ne ketään tai haluaako kukaan edes nähdä edistymiskuvia, mutta jos tänne löytää tiensä miespuolisia lukijoita, niin sitten joudun kyllä ottamaan ne pois, koska en ihan suoralle haukkumiselle viitsi itseäni altistaa. Kestän sen kyllä, mutta en ala sitä kerjäämään. 

Mutta, nyt menen suihkuun ja sitten katson criminal mindsin ja sitten nähdään saanko nukuttua täällä ensi yönä... Toivottavasti, muuten on rankka yö edessä. Jospa sitä jo huomenna olisi vähän tottuneempi olemaan taas täällä. Eikä jouluunkaan ole enää kuin yksitoista ja puoli kuukautta! :)