torstai 24. tammikuuta 2013

Draamaa kerrakseen

Heippa taas! Kiitos vielä kaikille noista kysymyksistä, niihin oli mielenkiintoista vastailla. Tuli tosin vähän sellainen olo, että ehkä siinä oli ihan pikkuisen liikaa informaatiota kerralla annettavaksi, olisin voinut jakaa niitä useampaan erään. Mutta ehkä joku jaksoi lukea ne loppuunkin. :) 

Olen jotenkin jumittunut ihan epätodelliseen tilaan, aivan kuin en enää olisi tällä planeetallakaan.  Minusta tuntuu taas, kuin en oikeasti olisi olemassakaan. Se, ettei joulutunnelmaa löytynytkään, muutti jotain hyvin perustavanlaatuista minussa. Se on se yksi asia, jonka takia jaksan, ne muutamat päivät joulun aikaan, joita aina odotan koko vuoden. Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut tältä, mutta olen niin saanut tarpeekseni. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen valmis kuolemaan. Eikä tämä nyt ole mikään hätähuuto, enkä ole aikeissa tappaa itseäni, mutta minusta tuntuu, että kaikki, mitä tällä elämällä on minulle annettavanaan, on nyt koettu. En minä ole missään pohjalla, en samalla tavalla kuin pari vuotta sitten, kun elämä oli pelkkää mustaa ahdistusta, mutta kaikki on jo nähty, kaikki mitä minun kaltaiseni voi tältä elämältä saada. Minä vain olen valmis, tämä elämä on nyt eletty. Jos vanhempiani ei olisi, tämä olisi nyt tässä, tänään.

Vielä pari kuukautta sitten minulla ei ollut mitään vaikeuksia viettää koko päivää tekemättä mitään, nyt minua ei jaksa kiinnostaa mikään. Olen kirjaimellisesti niin kyllästynyt, että voisin kuolla. En näe mitään järkeä jatkaa tätä samaa tyhjää elämää muutamalla vuodella eteenpäin. Tunnen vain itseni valmiiksi. Ja se on rauhallinen tunne, levottomaksi minut tekee se, etten voi tehdä asialle mitään. Yritän nyt vain keskittyä tähän päivään ja tähän hetkeen, koska ajatus siitä, että edessä on vielä vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä, on uuvuttava.

Minusta tuntuu nyt itsestäkin, että tämä kuulostaa ihan hirveän dramaattiselta, mutta ei tästä ole syytä olla huolissaan, yritän vain selittää omituista olotilaa, johon olen jumittunut. En ole koskaan elämässäni tuntenut tämänkaltaista varmuutta mistään. En halua kuolla, mutta olen valmis siihen. Minut on vallannut rauhoittava varmuus siitä, että vaikka kuolisin tällä sekunnilla, en jäisi mistään paitsi, että tulevaisuudessa ei ole mitään jännittävää tai uutta odotettavaa. Teen vain niitä samoja asioita, mitä tähänkin asti, uudelleen ja uudelleen.

Ruoankin suhteen on ollut jollain tavoin vaikeaa. Ainoa ratkaisuni tylsyyteen on aina ollut syöminen, mutta se ei nyt käy. Siitä huolimatta olen koko ajan levoton, käyn kurkkimassa jääkaappiin viisi kertaa tunnissa ja käyn monta kertaa päivässä Siwassa vain huomatakseni, ettei siellä ole mitään, mitä haluaisin ja voisin syödä. En ole nälkäinen, enkä halua ruokaa, kaipaan vain sitä tekemistä, mitä syömisestä sain. Olen yrittänyt lähteä kävelylle sen sijaan, mutta ulkona on niin valoisaa, että se saa oloni jotenkin vieläkin epätodellisemmaksi. Kaikki tututkin paikat näyttää vierailta, vaikka olen asunut tällä samalla alueella jo vuosia. 

Minä tunnen myös hyvin vahvasti olevani jumissa painon suhteen. Niiden kasialkuisten lukujen saavuttaminen tuntuu lähes mahdottomalta, vaikka tiedänkin, ettei sen nyt niin vaikeaa pitäisi olla. Olen ollut jumissa suunnilleen samassa painossa jo kuukausia ja tuntuu, ettei koskaan tule sitä päivää, että 90 kiloa alittuisi. Vaikka minulle kyllä sekin on saavutus, ettei paino ole noussutkaan. Siihen on vain pari kiloa, mutta se tuntuu aivan jättimäiseltä urakalta päästä alle yhdeksänkymmenen. Ja olen kehittänyt jonkinlaisen psykosomaattisen kauhun mahalaukun venymisestä, tuntuu, että jo pieni määrä saa aikaan jonkinlaisia kouristuksia ja suorastaan tunnen vatsani suurentuvan ja mahdollistavan lihomisen. Kai se on kuvittelua, vaikka väkisinkin pystyn vähitellen syömään enemmän ja enemmän. Se pelottaa minua, koska itsekurini ei ole parantunut sitten tippaakaan näiden kuluneiden kuukausien aikana ja jos jonain päivänä olen taas tilanteessa, jossa syömistäni ei hillitse mikään muu kuin minä itse... No, sanotaan, etten ole kovinkaan toiveikas senkään suhteen. Toisaalta taas se tunne, että edessä olisi kokonaisuudessaan aivan mahdoton urakka, on poissa, koska olen kuitenkin lähempänä tavoitettani kuin aloituspainoani ja joulusta ja muista vaikeuksista huolimatta paino ei ole noussut.

Minulla on edelleen flunssainen olo, saan jonkinlaisia kuumuuskohtauksia säännöllisin väliajoin. Minun tulee ihan hirveän kuuma, eikä edes parvekkeen oven avaaminen saa lämpötilaa laskemaan. Ihan kuin lämmönsäätelyjärjestelmäni olisi mennyt jotenkin epäkuntoon, en hikoile, vaan olen ihan tulikuuma. Sitten se menee itsestään ohi. Muutenkin on vielä pikkuisen nuhaa ja yskää. Vaikka en ihan kunnolla kipeäksi tullut lopultakaan.

Yritän nyt kaikin keinoin pyristellä irti tästä epätodellisesta tunteesta, siinä eläminen tuntuu epämiellyttävältä. En vain oikein tiedä, miten saisin kiinni todellisuudesta vai pitäisikö minun edes yrittää, olisi parempi yrittää muuttaa tämä epätodellisuuteni enemmän itselleni sopivaksi. Olen vain niin käsittämättömän kyllästynyt!!

20 kommenttia:

  1. Olen kyllä tosi pahoillani ja harmissani tilanteestasi koska vaikutat niin älykkäältä ja mukavalta ihmiseltä, että sinulle kuvittelisi olevan vielä vaikka mitä seikkailuja edessä, kun olet kiinnostunut matkustamisesta ja osaat kieliäkin, ja vasta kolmekymppinen. En halua kuitenkaan luetella mitään vakiolauseita kuten "Koitahan piristyä" koska niistä tuskin on ollut apua koskaan kellekään.

    Ja luen sun jokaisen postauksen vaikken mitään kommentoisikaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Se on raivostuttavaa, kun en haluaisi tuntea näin, mutta en mahda sille mitään. Ja ajattelen myös, että olen ihan hirveän kiittämätön, kun vaikka nyt vihdoin olen alkanut laihtumaan, mitä niin hirveästi halusin vuosia, niin silti vain valitan. :/ Se vain on niin, että vaikka kuinka yrittäisin hokea itselleni muuta, niin silti en pysty sillä vaikuttamaan tunteisiini. Positiivista tosin on se, että kun minulla ei näköjään ole mitään valtaa omiin tuntemuksiini, niin ehkä jossain vaiheessa tunnenkin aivan toisin! Sitä odotellessa...

      Poista
    2. Älä ihmeessä pidä itseäsi kiittämättömänä! Susta ei missään nimessä tule vaikutelma että olisit laihtumisestasi kiittämätön vaan että nimenomaan olet tyytymätön elämäntilanteeseesi, ja sehän on täysin oikeutettu tunne, jos voit huonosti.

      Poista
    3. Ne on kyllä ihan erilliset asiat minulle eli vaikka en muuten olekaan elämääni tyytyväinen, niin laihtumisesta olen. :)

      Poista
  2. Niin. Masennusoireitahan nuo. Nimimerkillä been there, done that. Kannattaa ihan oikeasti käydä siellä ammattilaisen juttusilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kai ne taitaa olla. Onneksi ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista, se on se vaikein kestettävä.

      Poista
  3. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä kommenttia jo varmaan tunnin ajan, enkä oikein saa ajatuksia järjestymään sanoiksi ja lauseiksi järkevästi. Pahoittelen sekavuutta!

    Toivoisin osaavani sanoa jotain lohduttavaa ja tsemppaavaa, joka vetäisi sinut pois tuosta tilasta, mutta en usko, että sellaista kommenttia olisikaan. Siksi yritänkin vain herätellä sinua hiukan. Olen lukenut blogiasi pitkään, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että olet vähintään keskivaikeasti masentunut. Se on ihan oikeasti se masennus, joka sinulle väittää, että elämäsi muka olisi ohi. Montaa kertaa tekstejäsi lukiessani olen myös miettinyt, että minähän ajattelen ihan samoin omasta itsestäni ja elämästäni, olen sitä mieltä, etten tule koskaan enää olemaan onnellinen, ja että niin sen kuuluu mennäkin. Sinun tekstejäsi lukiessani tajuan kuitenkin, että ei sen kuulu mennä niin, ei ainakaan sinun kohdallasi. Sinun käsityksesi itsestäsi on täysin vääristynyt. Kuvittelet itsesi paljon lihavammaksi, rumemmaksi, tylsemmäksi ja arvottomammaksi kuin mitä todellisuudessa olet, sen ovat sinulle jo lukuisat eri kommentoijat todistaneet. Sinä ihan oikeasti näet itsesi noiden masennuslasien läpi, ja me muut, joilla ei niitä sinun lasejasi ole, näemme sinut arvokkaana, hauskana, ei niin kovin ylipainoisena, viihdyttävänä, hyvänä tyttärenä ja koiran omistajana, kokonaisena ihmisenä vikoineen ja hyvine ominaisuuksineen.

    Tiedän, että on vaikeaa ja inhottavaa hakea apua masennukseen, mutta ole kiltti ja yritä. Olet sanonut monta kertaa, että joku muu ansaitsisi apua sinua enemmän, mutta siinä ajattelussa ei ole mitään järkeä. Sinä ansaitset sen avun ihan yhtä lailla kuin kuka tahansa muukin. Et voi väittää, ettet ole oikeasti olemassa, kun blogillasi on yli 100 tunnistautunutta lukijaa, joille ihan jokaiselle olet ainakin jossain määrin merkittävä henkilö. Sinulla on vanhemmat ja koira, joiden takia sinun kannattaa hakea apua. Masennukseen on helppo ikään kuin tuudittautua (trust me, I know), antaa sen masennuksen turruttaa ja ottaa ohjat, koska sairauden kohtaaminen on haastavaa ja vaikeaa ja siinä voi jossain vaiheessa joutua kohtaamaan ne epämieluisimmat asiat itsestään ja käsittelemään tunteita, jotka haluaisi vain haudata jonnekin syvälle. Mutta jos olet sitä mieltä, että elämäsi on ohi, niin et ainakaan menetä mitään sillä, että haet apua. Mitä jos yrittäisit ottaa avun hakemisen vaikka jonain projektina, joka toisi sisältöä elämään? Okei, tämä ehdotus on harvinaisen pöljä, mutta en keksi mikä sinua voisi motivoida. Ja niin, tiedostan kyllä, että on ihan nurinkurista kehottaa sinua hakemaan apua, kun en itsekään sitä tee, mutta, no, äh, älä tee niin kuin minä teen vaan niinkuin minä käsken.

    Kysymysten vastauksia oli mielenkiintoista lukea, usko pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, että meillä on todella samanlaisia kokemuksia, usein kirjoitat ihan sanasta sanaan asioita, joita minäkin koen ja tunnen. Meillä tuntuu muutenkin olevan paljon yhteistä. :)

      Tämä on ehkä todella typerää, mutta kun ajattelenkin, miten kauan masennuksen hoitoon menisi, terapiaan ja lääkitykseen ja muuhun, niin se on todella lannistava ajatus. Ja se on tavallaan niin tärkeää minulle, ettei missään ole virallista merkintää mielenterveysongelmista. Ehkä on typerää ja vanhanaikaista ajatella niin, mutta silloin kun yritin päästä leikkaukseen, siinä lapussa luki, että ei mielenterveysongelmia ja se tuntui hyvältä, oli hirveää ajatella, että niiden sanojen tilalla olisikin ollut joku diagnoosi, siinä tilanteessa todennäköisesti kielteisen leikkauspäätöksen kera. Vaikka ei tämäkään voi jatkua...

      Olen itse asiassa menossa lääkäriin, mutta aion aloittaa pyytämällä kunnon kilpirauhastestejä ja katsoa, jos saisin kokeilla jonkinlaista lääkitystä. Tiedän, että se ainoa arvo, mikä minulta on aiemmin testattu, on aivan siinä normaalin rajalla ja kilpirauhasen vajaatoiminnassa olisi kohdallani järkeä, sitä on suvussani, minulla on ollut se aiemminkin ja se selittäisi niin monta asiaa, jotka on vialla elämässäni. Luulen, että minun on järkevintä aloittaa siitä. Jos se ei johda mihinkään, niin sitten on kai kokeiltava jonkinlaista mielialalääkitystä. Ja terapiaa, kai...

      Ei ollut ollenkaan sekavaa, tiedän kyllä, mitä tarkoitat. Mutta, nyt sinunkin on kyllä luvattava hakea apua! Et sinäkään ansaitse noita tuntemuksia, päinvastoin! :) Tsemppiä sinnekin, toivottavasti me molemmat selvitään tästä suosta! :)

      Poista
  4. Onko tämä nyt tätä nykyelämän pinnallisuutta kun en osaa heti ruveta kannustamaan tai lohduttamaan tai edes myötäelämään. Ensimmäiseksi tekee mieli vaan taas kehua sinun rehellisyyttäsi. Kirjoitat myös todella selkeästi, on todella hienoa, miten osaat ajatuksesi laittaa sanoiksi.Kieltämättä jo se, että kirjoitat blogia on muutenkin se valon pilkahdus, jotain elämää täytyy olla kuplimassa, kun jaksat sitä tänne laittaa.

    Se, että olet saanut aikaiseksi koko laihdutusleikkaus-operaation on minusta myös tosi suuri merkki piilevästä elämästä. Ei kai se mikään pikkuprojekti ole voinut olla.

    Kyllä sinun olotilasi varmaan on merkki masennuksesta, mutta minä uskon, että senkin saat hoidettua. Olet jo matkalla kohti parempaa huomista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Se on vaikeaa, varsinkin, kun olen kova valittamaan... En sitä aina niin tarkoitakaan, minä kai vain tykkään valittaa. :)

      Siitä huolimatta, että ruikutukseni on varmaan toisinaan raskasta luettavaa, haluan kuitenkin olla edes näin anonyymisti sataprosenttisen rehellinen ja se on aivan mielettömän hienoa, että jaksatte lukea. Se antaa tunteen, että on joku jolle puhua tai kertoa. :) Se on todella suuri juttu minulle. (Ja tämä on nyt tarkoitettu kaikille kommentoineille tai ylipäätään lukeneille.)

      Tuo leikkaukseen meno oli minulle epätyypillistä, yleensä olisin jahkaillut muutaman vuoden(tai vuosikymmenen). Mikä lie energisyyden puuska, mutta olen niin tyytyväinen, että menin. Ja tiedän, että kun nyt saan taas tämän painon laskusuuntaan, niin ainakin siitä saan jonkinlaista iloa ja tyytyväisyyttä. Ja ehkä tosiaan mielialanikin ovat parannettavissa. :)

      Poista
  5. Ihan alkuun: mun blogissa on sulle tunnustus :D. Hae, jos haluat.

    Monen muun kommentoijan tavoin minäkin mietin sitä, miten hienosti kirjoitat ja miten rehellinen olet sekä itsellesi että muille. Kiitos siis siitä ja tsemppiä tähän päivään ja huomiseenkin.

    VastaaPoista
  6. Jos murrat jalkasi, menet luultavasti lääkäriin.´
    Jos hampaasi vihoittelee, menet luultavasti lääkäriin.
    Jos vatsasi oikuttelee, menet luultavasti - ennemmin tai myöhemmin - lääkäriin.
    Jos mielesi ei ole tolallaan - miksi et menisi lääkäriin?

    No, eivät lääkäritkään kaikkitietäviä ole, eikä kaikkeen aina apua löydy, mutta kysyä toki kannattaa. Ties vaikka jokunen lukko siinä aukeaisikin.

    Tosin ehkä nuo suunnittelemasi kilpirauhaskokeet - tai yleensä hormonitasapainon selvittäminen - ovat hyvä alku: usein mainitsemallasi voimakkaalla karvoituksellakin on joskus kuulemma yhteys hormonitasapainon häiriöihin. Jolla epätasapainolla voipi puolestaan olla yhteys ravitsemuksen ongelmiin...

    No, niin... Etköhän sinä nämä kuviot tiedä paremmin kuin moni muu.

    Joka tapauksessa, ei tilanne (elämä) odottelemalla parane - jos muutosta todella haluat, niin aloitahan menemällä sinne lekurille.

    Mars, mars!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa varmaan kokeilisin ensin, mitä jeesusteipillä saa aikaan... (Olen ihan tosissani tällä kertaa. Viilsin kerran jalkaani haavan luuhun saakka, muttei minulle ollut aikaa lähteä lääkäriin, joten paikkasimme sen äidin kanssa jeesusteipillä. Ihan hyvä tuli. Äitini on mennyt todella äärimmäisyyksiin vältelläkseen lääkärillä käyntiä, meillä on paljon kokemusta jeesusteippilääketieteestä...)

      Mutta joo, ihan oikeassa olet tottakai. Mielenterveysongelmissa vain edelleen on aika suuri stigma ja se kauhistuttaa minua. Ja kilpirauhasongelmat selittäisivät paitsi mielialaongelmat, myös nukkumisongelmat, keskittymisvaikeudet, sen että painoni laskee niin hitaasti... Aloitan siitä, mutta jos kilpirauhasessani ei todella ole mitään vikaa, niin kai minun on pakko alkaa miettiä, että minulla ihan todella on mielenterveysongelmia. Vaikka edelleen mietin sitä rajaa, että milloin on masentunut ja milloin vain onneton.

      Tosin se on kyllä totta, että se, etten tee mitään, on huonoin mahdollinen vaihtoehto. Mutta lääkäriaika on jo varattuna, jospa tämä tästä etenisi. :)

      Poista
    2. Stigma... näinhän se tahtoo valitettavasti edelleen usein olla. Moni tuntuu ajattelevan, että sormi on sitä varten, että sillä osoitellaan, vaikka samaan aikaan ainakin (piti ihan testata) kolme osoittaa itseä...

      Omasta "stigmastani" olen vaan opetellut olemaan himpsutin ylpeä: ilman sitä minä en olisi minä. Ja vaikka nykylääketiede, kenties, voisi "vikani" korjatakin, niin en usko, että enää edes haluaisin. Mikä on minulle annettu, se on minun ja minulla pysyy! ;)

      Tällä en toki tarkoita, etteikö itsestään tulisi huolehtia. Tuskin jättäisin tulehtunutta umpisuolta "trofeeksi"... ja luultavasti menisin kiljuen tikattavaksi, jos jalkaani tavallasi viiltäisin. Tosin, tiedä sitten kumpi olisi loppusuoralla repäisevämpää: tikkien nyppiminen lihasta vai kertakirkaisu jeesusteipistä...

      Vaan summa summarum: ollaan pollevasti omanlaisiamme ja pidetään huolta itsestämme!

      Ja ehkä vähän muistakin.

      Tsemppiä arkeen!

      Poista
    3. Niinpä. Vaikka ei kai siitä tarvitsisi kauhean monen tietää, mutta silti sillä on minulle merkitystä. Mutta katsotaan nyt, mitä niissä kilpirauhaskokeissa ilmenee.

      Kiitos samoin! :)

      Poista
  7. Voisitko kertoa lääkärille kaikista vaivoistasi avoimesti? Myös noista synkistä ajatuksista? Se on kyllä niin väärin että silloin kun ihminen on heikko ja tarvitsee apua niin hänen täytyy hakea, jopa taistella saadakseen sitä. Juuri silloin kun omat voimat eivät riittäisi sellaiseen. Mutta kukaan ei tule hakemaan sinua sielä kotoa. Menisit nyt vain ulos kämpästäsi, ulos muitten ihmisten keskelle, johonkin ryhmään, kuoroon, piirtämään, vesijumppaan, bridgeen, mihin vaan ja moneen eri paikkaan. Jos ne asiat eivät kolahda niin ainakin olet hankkinut lisää kokemusta. Ja hakisit apua jollain tapaa. Elämä on elämistä varten. Lähetän voimaviboja siihen suuntaan.
    -Annis
    (itse vähän down tällä hetkellä. Tämä on vähän kuin uimataidoton yrittää antaa vinkkejä uimiseen toiselle uimataidottomalle:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä pystyisinkö siihen käytännössä... Ehkä, mutta todennäköisesti menisin ihan lukkoon, enkä kehtaisi sanoa mitään. Olen nimittäin tehnyt niin joskus, sanoinkin sitten, että tulin hakemaan reseptiä allergialääkkeille, kun en pystynytkään kertomaan totuutta.

      Ei sitä tosiaan kukaan muu voi tehdä kuin minä. Ja täytyisi kai yrittää vain tehdä jotain, ehkä pitäisinkin jostain aidosti... Joskus vain on niin vaikea edes päästä ylös sängystä, saati sitten mitään muuta! (Muuten, kuorosta minut kyllä potkaistaisiin ulos aika äkkiä! :D)

      Mutta kiitos! Toivottavasti sinäkin voit pian paremmin! :)

      Poista
  8. Ajatuksesi kuulostavat tutuilta. Minäkin kärsin masennuksesta monta vuotta ennen kuin uskaltauduin lääkäriin.

    Menin sinne keväällä, ja antoivat mielialalääkettä (Sertralin). Menin myös kerran psykologille, mutta minua ei koskaan pakotettu mihinkään pitkäkestoiseen tapaamiskierteeseen. Ainoa pitkäkestoinen asia on tuo lääkitys, ja minua ne todellakin auttoivat. Ne poistivat suurimman osan "pääsumusta" ja tekivät minusta virkeämmän. Uskoan että voisivat myös auttaa sinua. Ei siitä haittaakaan voi olla.

    Jos pelkäät kauheaa sitoutumista psykologille/lääkärille, se ei pidä paikaansa.

    Puhut myös stigmasta: tottahan tuo, mutta masennuksestani ei tiedä kukaan muu. Ei siitä ole pakko kertoa kellekään.

    Mietin myös, että voisit aloittaa jonkinlaisen koiraharrastuksen? Selvästi rakastat koiraasi, ja voisi olla kivaa mennä samanhenkisten ihmisten joukkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen aina ymmärtänyt, ettei lääkityksestä ilman terapiaa ole apua... Mutta kiva kuulla, että sinua ovat auttaneet. Ehkä se on minullakin edessä. Kävin tosiaan joskus psykologin arvioinnissa ja hänen mielestään tarvitsin pitkää ja säännöllistä terapiaa.

      En minäkään kenellekään kertoisi, mutta aina kun menisin lääkäriin, se näkyisi ja joutuisin kertomaan lääkityksestä.

      Koirani on minulle todella rakas, olen kyllä itsekin miettinyt jotain harrastusta, mutta en oikein tiedä mikä se voisi olla hänen näköongelmansa takia. Enemmänkin olen keskittynyt opettamaan hänelle sellaisia asioita, että hän selviää paremmin sitten, kun ei näe enää ollenkaan. Mutta ehkä toistaiseksi voisimme johonkin osallistua...

      Poista