maanantai 14. tammikuuta 2013

Melankolinen päivä

Tänään oli harvinaisen kurja päivä. Ei mistään tietystä syystä, mutta olin ihan onneton ja tietoisempi painostani kuin kuukausiin. Ajattelin sitä, että vaikka olen laihtunut paljon, niin silti olen kuitenkin edelleen muiden silmissä lihava ja olin niin jotenkin varuillani sen suhteen, ihan puoliksi odotin, että joku sanoisi jotain ilkeää. Ei sanonut, mutta tunsin ihan pistelyä ihollani, niin tietoinen olin koostani. En tiedä miksi tänään, ei tänään ollut mitenkään erikoinen päivä, mutta näitä tulee joskus. Joskus silti nykyään tunnen jo olevani hieman pienempi, mutta se on hauras tunne, jonka yksi ainoa katse voi rikkoa. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miltä minusta tuntuu sitten, kun joskus olen tavoitteessani. Olen edelleen toiveikas, että joskus saavutan sen näkymättömyyden tunteen. Mutta edelleen on niin melankolinen olo. Jotenkin nyt, kun vihdoin ja viimein laihdun, samalla myös joudun myöntämään, että ei se elämä siitä muilta osin muutu. Tavallaan aina ennen saattoi pitää toivoa yllä, että ehkä sittenkin laihtuminen muuttaisi jotain muutakin. Enkä halua nyt kuulostaa kiittämättömältä, koska minusta on aivan mielettömän upeaa, että paino laskee, mutta tässä tämä nyt on, minun elämäni. Eikä se ole yhtään sellainen, mitä olisin halunnut. Tiedän, että pitäisi yrittää muuttaa jotain sellaista osaa siitä, jolle voin tehdä jotain, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä tehdä. Olen jumiutunut niihin asioihin, joita en voi saada, kuin rikkinäinen levy, joka kiertää samaa uraa, enkä pääse siitä pois ja muuttamaan jotain muuta. En voi estää itseäni ajattelemasta, että mitä väliä millään on, jos ei saa mitään niistä asioista, joita eniten haluaa. Tiedän, että se on todella lapsellista ajattelua, mutta on niin vaikea innostua jostain pikkujutuista. Yritän epätoivoisesti keksiä jotain, mitä voisin tehdä, vaikka jokin uusi harrastus, mutta... Ei minua oikeastaan kiinnosta mikään uusi harrastus. Kun se normielämä puuttuu, ei sitä voi korvata käymällä tiistaisin joogassa ja torstaisin maalaamassa mukeja. Minusta tuntuu, että tarvitsisin jonkin vähän radikaalimman muutoksen, mutta en tiedä mikä se voisi olla. Minusta olisi ihanaa lähteä jonnekin muutamaksi kuukaudeksi, mutta siihen minulla ei ole varaa, joten... Nyt yritän saada töitä, vuodenvaihteesta lähtien ihan mitä tahansa töitä(paitsi siivoamista), jotta ehkä minulla olisi kesällä varaa lähteä jonnekin vaikka vain vähäksi aikaa. Jos ei, niin taidan tulla hiljalleen hulluksi.

Ja ai niin, kerroin aiemminkin, että tuntemattomat ovat alkaneet puhua minulle ja tänään taas, kun odottelin bussia, joku ihan normaalinoloinen ja näköinen mies kysyi jotain aikatauluista. Hän siis näytti ihan tavalliselta tai oikeastaan oli jopa hyvin pukeutunut ja puhui tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän kaivoi vehkeensä esille ja pissasi siihen viereeni. Ei edes mennyt sivummalle tai mitään. Olin lievästi sanottuna hämmentynyt. :D Siinä sitten hipsin itse sivummalla, kun eihän sitä nyt sovi seisoskella toisen vessassa... Se on ihan mukavaa, jos tuntemattomat eivät enää näe minua minään hirvityksenä, mutta vähän vähemmän tuttavallisuutta riittäisi kyllä minulle!

(Seuraava teksti on aika kuvottavaa, joten herkemmät voisi hypätä tämän kappaleen yli)
Pitäisi nimittäin alkaa poistaa karvoja, mutta en millään viitsisi. Tämä karvatilanteeni on niin raivostuttava, en edes tiedä paljonko aikaa olen elämässäni käyttänyt karvojen poistoon. En nyt jaksa muistaa, mitä olen täällä kertonut, koska häpeän tätä(kin) ihan hirveästi, mutta kohdallani ei ole kyse mistään normaalista karvoituksesta, minulla ei ole pelkästään säärikarvoja, vaan myös reisikarvoja ja käsivarsikarvoja ja ne ovat vastenmielisiä. Ja koska olen tumma, ne myös näkyvät. Vihaan niitä niin koko sydämestäni! Olen nainen, minun ei pitäisi näyttää jakilta! Kyseessä on kaiketi hirsutismi(koska ilmeisesti luontoäidin mielestä ylipaino ja ruma naama eivät olleet vielä tarpeeksi!) ja siihen pitäisi laihtumisen auttaa, mutta enpä tiedä... Toinen vaihtoehto on pcos, mutta koska kuukautiseni ovat ongelmattomat, siitä tuskin on kyse. Jos laihtuminen ei auta, niin sitten vaihtoehdot on vähissä, ainoa mitä voisi kokeilla(hyvin pienellä toivolla), olisi e-pillerit, mutta koska en tarvitse niitä varsinaiseen käyttötarkoitukseensa, en ole kovin innoissani mistään hormoneista, varsinkin kun eivät nekään ihmeitä lupaa. Vietän tunteja kerrallaan poistaen karvoja ja uusi sykli alkaa heti, kun saan edelliset pois, joten kuukaudessani on korkeintaan muutamia karvattomia päiviä. Se on joskus niin turhauttavaa puuhaa. Nyt kun en enää käy uimassa, voin onneksi käyttää sokeria tai epilaattoria, höylääminen silloin nuorena oli vielä vihonviimeisempää touhua. Tuo sokeri vain on ongelmallista, koska se sotkee joka paikan ja koska saan siitä koostumukseltaan oikeanlaista ehkä kerran kymmenestä, vaikka kuinka katsoisin sekuntikellolla aikaa ja epilointi taas kestää ikuisuuden ja sattuu melkoisesti, jos karvat on päässeet kasvamaan yhtään pidemmiksi. Nyt on tullut markkinoille valoimpulssilaitteita, mutta ne on kalliita ja lupaavat vain vähentää karvankasvua, mikä ei minulle oikein ole riittävä apu. Ja isojen ihoalueiden käsittely niillä kestää todella pitkän ajan. Ja koko kehon laserointi taas maksaisi omaisuuden, varsinkin, kun minulla tätä pinta-alaa riittää... Taidanpa säästää tämänkin hauskuuden huomiseksi, onpa tekemistä koko päiväksi. 

Mutta, tämä oli nyt taas pelkkää valitusta, mutta tänään ei tosiaan ole hyvä päivä. Olen vain niin kyllästynyt itseeni, haluaisin olla joku ihan muu, ihan erilainen ihminen, jolla on ihan erilainen elämä! Minä olen jo nähnyt tämän elämän, nyt on aika jollekin muulle! Minä olen ollut minä jo 33 vuotta, eikö se jo riitä?! Plääh! :/

Ehkä huomenna olen jo hieman positiivisemmalla mielellä... Hyvää alkanutta viikkoa kaikille kuitenkin! :)

38 kommenttia:

  1. Maanantait on vähän tällaisia. :o/ Tsemppiä ja toivottavasti sinäkin pääset huomenna uuteen nousuun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, totta. Eiköhän se taas tästä. :) Kiitti! :)

      Poista
  2. Noi huonon olon tunteet ja huono itseluottamus on aivan täysin psyykkisiä asioita. Olosi jossain määrin helpottuu kun laihdut, mutta pelkkä laihduttaminen ei tee sinusta onnellista eikä hyvä itsetuntoista.

    Nuo ongelmat lähtevät niin paljon syvemmältä, varmaan jo lapsuudesta. Katsopa vaikka Suurin pudottaja ohjelmaa Avalta, jokaisella kaudella on ollut mukana todella lihavia ja suurikokoisia naisia, joilla silti on aviomies ja perhe. Paino ei missään nimessä tarkoita sitä etteikö voisi saada parisuhdetta, vaan asia on ainoastaan psyykkinen. Todella monella lihavalla/rumalla/sairaalla/pyörätuolissa olevalla naisella on silti mies- usein sellainen kiltti ja tavallinen mies.

    Itse painan muuten 95kg ja koskaan en tunne, että ihmiset katsoisi pahasti painon takia enkä ole yhtään epävarma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä se kai on. Jotenkin sitä vaan silloin nuorena ajatteli, että ihan kaikki olisi toisin, jos vain olisin laiha... Eihän se niin mene. Mutta silti toivoin edes jonkinlaista muutosta.

      Tokikaan ylipaino yksinään ei tarkoita, ettei voi saada ketään, mutta minussa on vikana vähän kaikki mahdollinen.

      Ihanaa kuulla, ettei painosi saa sinua epävarmaksi. Toivoisin, että olisin itsekin sellainen, mutta vaikka kouluajoista on jo kauan, se on jotenkin niin syvälle iskostettu, etten ole muiden silmissä mitään muuta kuin lihava ja ruma. Kun sitä hoetaan vuosikausia joka päivä, sen jotenkin ottaa niin suureksi osaksi identiteettiään. Tai ehkä minä vain olin heikko. Joka tapauksessa minusta usein tuntuu, että aina paikalla on joku, joka inhoaa lihavia ja se saa minut niin epävarmaksi. :/

      Poista
  3. Lueskelin tuota tekstiäsi ja huomasin miten samanlaisessa tilanteessa olemme. Ylipaino (ja monet muut tekijät kuten epävarmuus, huono itseluottamus jne.) on johtanut yksinäisyyteen. Seuraan vaan toisten elämää vierestä ja odotan että herään tästä unesta ja alan itsekin elää. Toisilla on niin paljon elämää ja kokemuksia takana ja minä vain odottelen että milloinkohan se elämä alkaa. Säälittävää, mutta varmaan kaikki tietämykseni parisuhteista yms. aikuisen elämään kuuluvista sosiaalisista asioista perustuvat telkan oppeihin. Vaikea ymmärtää ja auttaa kaveria parisuhdeasioissa kun omat tiedot ovat sillä tasolla...
    Kun on niin erilaisessa tilanteessa kuin muut, jää helposti yksin. *huoh*

    Ja ne karvat, ne karvat... Eihän se tosiaan ole tarpeeksi että on ylipainoinen, selluliitti kasa, jonka naamasta ei lauluja kirjoitella, pitää kärsiä vielä karvoista. Et ole ainoa joka niiden kanssa taistelee ja usko pois tilanteesi voisi olla pahempikin...

    "Yritän epätoivoisesti keksiä jotain, mitä voisin tehdä, vaikka jokin uusi harrastus, mutta... Ei minua oikeastaan kiinnosta mikään uusi harrastus. Kun se normielämä puuttuu, ei sitä voi korvata käymällä tiistaisin joogassa ja torstaisin maalaamassa mukeja."
    Mä olen tämän dilemman kanssa taistellut jo jonkin aikaa. Olisi ihana löytää mukava harrastus, joka veisi ajatukset pois ongelmista (ja ahdistuksesta), mutta monet kerrat olen todennut että heti alkuhuuman kadottua kiinnostus lopahtaa. Ei se mukien maalaaminen täytä tyhjää kotia/elämää vaan nopeasti sitä palaa taas maan päälle ja huomaa että elämästä puuttuu jotain paljon suurempaa.
    Olen yrittänyt alkaa haaveilemaan pienistä asioista, sellaisista jotka voivat toteutua. Ehkä sitten tulee parempi mieli kun haaveet kerrankin toteutuvat, vaikka ovatkin olleet hyvin pieniä. :)

    Anteeksi, tämän piti olla kannustava viesti, että kohtalotovereita ollaan, mutta menikin valituksen puolelle..
    Kaikesta huolimatta, nauti uudesta kropastasi ja hemmottele itseäsi! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttua tosiaan on tuo kaikki minullekin... Ja mitä tulee edes ystäviin, niin miten niitäkään voisi saada, kun tunnen itseni lapseksi aikuisten keskellä, kun en tiedä mitään mistään aikuisten asioista?! Se on nöyryyttävää ja saa minut tuntemaan itseni niin friikiksi. Siitä tulee eräänlainen noidankehä, joka vain pahenee, eikä siitä valitettavasti taida enää tässä iässä päästä pois. Olen vain niin väsynyt ihan kaikkeen...

      Tuo karva-asia on kyllä niin rasittava! :/ Vaikka muuten ihan viihdyn brunettina, olisi ihanaa, jos karvat edes olisi jotenkin näkymättömät, mutta ei.

      Tuo on juuri niin kuin sanot, että ei sitä jaksa olla kiinnostunut jostain harrasteesta, kun muilla on lapsia ja perhe ja ihan oikea elämä! Harrastukset on mukava lisä, mutta jos ei ole mitään muuta, niin ei niistä paljoa iloa ole. Minäkin yritän kovasti oppia tyytymään vähään, mutta se on vaikeaa... Joskus on niin vaikea ymmärtää, että miksi näin turhan ihmisen kuin minun piti syntyä tälle planeetalle, mitä mieltä tässä on... Jotta voisin muutaman vuosikymmenen katsoa vierestä, kun muut saa sen, mitä minäkin halusin... Se ehkä kuulostaa tavallisista ihmisistä vain valitukselta, mutta on pahimmillaan kidutusta, helpoimmillaankin vaikeaa.

      On tavallaan mukavaa tietää, ettei ole yksin, vaikken tälläistä tietenkään toivoisi kenellekään muulle! Toivottavasti myös sinun hyvin käyntiin lähtenyt painonpudotus jatkuu! :)

      Poista
  4. Mua niin nauratti sun teksti :D Siis ei se, että sulla on huono päivä, vaan se mies joka kuseskeli sun viereen, ja sitten toi karvajuttu.
    Joo, ei ne karvat vissiin itseäs naurata, mutta kirjotit sen niin hauskasti.

    Meillä on kans suvussa pari naista, joilla on tosi tummat karvat. Toisella heistä on jopa kasvoissa sellasia ikäänkuin parta- ja viiksikarvoja. Ne ei kuitenkaan oo häirinny kummankaan elämää sen suuremmin.
    Ymmärrän toki että siinä on hommansa, jos ne haluaa poistaa kokonaan.

    Kun sä aina kirjotat että toivot että voisit ikäänkuin eksyä massaan, niin onko se sun oikea toive? Vai toivoisitko että joskus sun mieli muuttuu? En tiedä osasinko esittää kysymyksen ymmärrettävästi :D

    Tuskin se laihempi olomuoto muuttaa elämää mitenkään kauheesti, mutta ehkä sen myötä löydät uusia asioita elämääsi. Ihan jo vaikka se, että voi alkaa pukeutua erilaisiin vaatteisiin kuin ennen.

    Toivotaan sulle parempaa päivää huomenna! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se oli jo vähän liian tuttavallista minun makuuni... :D

      Näiden karvojen kanssa ei kyllä tiedä itkisikö vai nauraisiko. :) Minullakin on viime aikoina alkanut tulla aina silloin tällöin karva leukaan tai ylähuulen päälle ja se on aika kamalaa! :/ Jos niitä alkaa tulla enemmän, niin pitää sitten ne käydä laseroimassa.

      On se, inhoan huomiota ihan koko sydämestäni. Minusta olisi ihanaa, kun ei olisi enää pienintäkään riskiä, että kukaan mitään ilkeilee, se tuntuisi vapauttavalta ja helpottavalta. Toivon, että jos laihdun, niin olisin edes sen verran normaalin rajoissa, että en kiinnittäisi huomiota.

      Niinpä ja niihin pienempiin juttuihin kai pitää keskittyä. Joskus silloin nuorena vain ajatteli, että kaikki olisi toisin, jos vain olisi laiha. Ja tavallaan uskon, että olisikin ollut, jos en olisi koskaan lihonut, mutta enää ei mikään kovin merkittävä muutu. Mutta vaatteet on kyllä sellainen asia, jota odotan kovasti. :)

      Kiitos! :)

      Poista
  5. Toivoisin voivani keksiä, miten kannustaa ja piristää. Vähän ankea on minunkin maanantai ollut. Pakko uskoa huomisen olevan molemmille parempi.

    Minua ei ole kilot yleensä hidastaneet. Epämiellyttäviä tilanteita ovat kuitenkin ne, joissa kohtaa ihmisiä, jotka muistavat minut hoikilta ajoilta. Ne tilanteet vaativat aikamoista ponnistelua, etten lähde peruuntumaan koko tilanteesta. Yleensä kuitenkin teen, menen, koen, näen ja tutustun todella mielelläni myös uusiin ihmisiin. Sitten kuitenkin se koko totuus. Minulla on omat kipukohdat, elämässäni on asioita (osa menneisyyteen liittyvä, osa nykyisiin) jotka ovat ihan oikeasti rankkoja. Sellaisia, joita olen joutunut ihan epätoivon syövereissä itkemään ja ammattiapuun turvautumaan. Olen teksteistäsi kyllä tajunnut, että ajattelet terävästi eikä seuraava muistutus siis sinulle yllätys ole. Mutta haluaisin muistuttaa, että jokaisen elämään mahtuu niin monenlaista. Tämä koskee niitäkin, joiden elämää katsot vierestä ja toivot että saisit samaa.

    Yhdestä asiasta haluan olla ihan varma. Niin kovin sinä toivot "elettyä elämää", että takuulla sitä vielä saat. Minulla on aina blogiasi lukiessani se tunne, että luen kirjoituksia elämästä, joka on juuri muuttumassa. Enkä todellakaan ajattele vain painoa. Ne kilot ovat sivuseikka. Elämän janosi on niin suuri, vielä sinä murtaudut ulos, ja lähdet etsimään sitä elämää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maanantait on rankkoja, mutta niin on minulla vähän muutkin päivät.

      Minä olen mennyt melko pitkälle vältelläkseni törmäämästä keneenkään, kenet tunsin joskus silloin nuorena. Minua hävettää lihomiseni niin paljon.

      Tiedän toki, että harvan ihmisen elämässä ei ole vaikeuksiakin. Mutta niistä selviää helpommin, kun on hyviä asioita vastapainona.

      Katsotaan nyt, mutta itselleni on tullut hyvin vahva tunne, että tämä on nyt ohi. Ettei ole enää mitään nähtävää, vaan olen saanut tarpeekseni. Ehkä se tunne menee ohi, en tiedä. Mutta juuri nyt olen niin sanoinkuvaamattoman väsynyt ja kyllästynyt ihan kaikkeen.

      Poista
  6. Siis ei hyvää päivää tota bussipysäkin miestä. Olisin varmaan munille potkaissut, ellen tositilanteessa olisi mennyt yhtä hämilleni kuin sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osannut reagoida mitenkään, olin niin ällistynyt! :D

      Poista
  7. Ai niin. En ole lukenut vielä koko blogiasi mutta sen verran kuitenkin, että muistan sinun halunneen lääkäriksi ja perheelliseksi. Miksi ihmeessä et voisi vieläkin saavuttaa noita haaveita? Sori jos olet vastaillut tähän kysymykseen jo monta kertaa, mutta mä olen sitä mieltä, että 33-vuotiaana EI TODELLAKAAN ole liian myöhäistä aloittaa pitkää opiskelu-urakkaa tai löytää tulevaa lastensa isää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hain lääkikseen silloin nuorena ja se kaatui lähinnä siihen, etten ollut kovin hyvä fysiikassa ja inhosinkin sitä koko sydämestäni. Muissa kysymyksissä pärjäsin ihan hyvin, mutta ne fyssat meni ihan penkin alle ja siksi en sitten päässyt sisään. Olen kuitenkin opiskellut tässä välillä kaksi tutkintoa ja olen saanut opiskelusta tarpeekseni, en halua enää viettää vuosia sellaista elämää. Enkä usko, että pääsisin lääkikseen vieläkään. Se on kai ihan ok, olen sopetunut siihen.

      Minussa on niin paljon vikoja niin vähän niitä hyviä puolia, että kumppanin löytäminen oli aina mahdottomuus.

      Poista
  8. Luepa tätä vähän, ehkä se saa sut tajuamaan parikin asiaa: http://www.trendi.fi/blogi/sara-k

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... Toivon kuitenkin, että jos joskus elämässäni on asiat paremmin, niin muistan olla siitä kiitollinen, enkä vain kuvittele, että kylläpäs olen mahtava ihminen, kun kaiken tämän ansaitsin.

      Tajuan kyllä, miksi laitoit minulle tuon linkin, mutta valitettavasti tuo on malliesimerkki sellaisesta ihmisestä, joka en ikinä haluaisi olla. Minusta tuo on niin ylimielistä ja omahyväistä ja olen mieluummin itseni kaltainen ihminen, vaikka en olekaan tyytyväinen elämääni. Toivottavasti et loukkaannu tästä mielipiteestä. :)

      Poista
    2. Millä tavalla tuo blogikirjoittaja oli mielestäsi ylimielinen? En tajua..Tai sitten suomenkielentaitoni ei riitä huomaamaan jotain vivahteita. Mielestäni ne pari tekstiä jotka luin olivat mielenkiintoisia.
      Kun kerroi vaivaantumisen tuntuvan kuin pistelyä iholla olin hämmästynyt---olen tuntenut tuon tunteen LUKEMATTOMIA kertoja (siis liittyen painooni/ulkomuotooni + julkinen oleskelu) mutta en olisi pystynyt kuvailemaan sen noin hyvin. Silloin olen ollut niin itsetietoinen että olisin halunnut napsauttaa sormia ja muuttua näkymättömäksi.
      -Annis

      Poista
    3. Minusta elämässä paljon on sattumaa, eikä kaikilla ole samoja lähtökohtia, joten tuollainen ajattelu, että itselle tapahtuneet hyvät asiat ovat vain ja ainoastaan omaa ansiota, on minusta ihan hirveän ylimielistä. Minä tunnen aidosti hyviä ihmisiä, joille on tapahtunut todella pahoja asioita ja minua ärsyttää vihjailu, että se on heidän oma vikansa, kun eivät muka osanneet ajatella positiivisesti. Puhumattakaan siitä, ettei luonnettaan voi valita.

      Ja toisaalta vaikka olen itse aiheuttanut lihomiseni (eikä se ole kenenkään muun syy kuin minun) ja sen seuraukset, niin ei se silti poistaa sitä pahaa mieltä niistä seuraamuksista. Voi olla ihan tottakin, että siinä tavallaan menettää "oikeuden" valittaa niistä seurauksista, kun on itse aiheuttanut tilanteensa, mutta ne tunteet on samoja, sanoi ne ääneen tai ei.

      No, minä en tunnetusti pidä yltiöpositiivisuudesta, voi olla, että luen rivien välistä jotain, mitä siellä ei ole. En tiedä tarkoittaako positiiviset ihmiset sen niin, mutta minulle se on enemmänkin vähän kuin ilkkumista, että "sait mitä ansaitsit, kun sinulla ei ole oikeanlaista luonnetta ja minä taas saan kaiken mitä haluan, koska minullapa on."

      Ja minä en vain usko siihen. Elämäni ollessa rankimmillaan, poika, johon olin ihastunut sanoi, ettei pidä minusta, koska olen aina niin positiivinen(hän varmaan tykkäisi minusta nyt). En tiedä olinko yhtä positiivinen, kuin tuo linkin nainen, mutta jos sen pitäisi tuoda jotain hyvää elämään, niin ei kyllä toiminut.

      Minulla on jostain syystä jotenkin kovin reagoiva iho, tunnen kaikenlaista ihon kautta. En tiedä onko se tavallista vai jotenkin outoa, mutta tunnen esimerkiksi sellaisen ihmisen läsnäolon, josta en pidä, eräänlaisena pistelynä, vähän kuin pieninä sähköiskuina. Samoin, kun olen oikein epävarma ulkonäöstäni, tunnen sen ihollani. Se on kummallinen tunne, kun oikein yrittää suojata itseään. Silloin tosiaan toivoisi vain pääsevänsä piiloon ja turvaan. :/

      Poista
    4. Itse näen tuon blogin pointtina sen, että vaikka elämässä tapahtuisi mitä, on meillä mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä tapahtumista ajattelemme. Voimme nähdä asiat huonoina, ja ihmisille myös todella tapahtuu huonoja asioita, mutta niiden ansiosta olemme sitä mitä olemme nyt, tällä hetkellä. Mitä iloa seuraa siitä, että jää jumiin siihen ajatukseen, että itselle (tai läheiselle, tai kenelle tahansa) on käynyt jotain huonoa? Jos sen sijaan hyväksyy, että huonoa on tapahtunut, ja omaksuu sen osana sitä ihmistä, ja persoonaa, mikä on tänään, antaa samalla tulevaisuudelle mahdollisuuden olla parempi. Ja tuo blogi käsittelee nimenomaan sitä prosessia, miten tuon ajatusmaailman voi hyväksyä. Muutos ei ole minkään ulkoisen muutoksen tulos tai seuraus, vaan yksinkertaisesti oman pään sisällä tapahtuva ajatusmaailman muutos. Sitä sinä tarvitsen kaikkein eniten. Ja jos et suostu menemään psykoterapiaan puhumaan ongelmistasi, kannattaisi vakavasti harkita ajatusmaailman muuttamista itsenäisesti, jollain muulla tavalla kuin mitä olet tehnyt tähän mennessä, sillä onnistumisesi ei ole kovinkaan suurta.

      Poista
    5. Totta kai, mutta ei eri yksilöille lähtökohtaisesti tapahdu samaa määrää pahoja asioita, eikä sille oikein voi itse mitään, miten niihin reagoi. Siis en nyt ole sanomassa, että minä olisin mikään esimerkki ihmisestä, jolle on tapahtunut paljon pahaa ja tiedän, että minulla on taipumusta valittaa ihan turhasta. Tässä on vähän hassu asia sinällään, koska juuri negatiivisuuteni on yksi niistä harvoista luonteenpiirteistäni, joista itse pidän. En koe, että sillä vaikeuttaisin elämääni, vaan päinvastoin koen tekeväni elämäni helpommaksi, koska pessimisti ei ainakaan pety. Minä vain yksinkertaisesti en halua olla positiivinen ihminen, minä en pidä sellaisesta. Nyt minulla on ainakin mahdollisuus yllättyä positiivisesti. :)

      Poista
  9. Minä sain ainokaiseni 33-vuotiaana ja ihan parisuhteessa elin silloin. Painoin reilusti yli satakiloa, kun lapseni isän tapasin. Ja voin sanoa, että paljon enemmän kuin sinä ennen laihdutustasi. Ei se niin kiloista ole kiinni. Mutta on sen kumppanin löytäminen hoikilla helpompaa. Ainakin siinä mielessä, että on "tarjolla" enemmän. Vaan ei se mahdotonta ole. Ihmisten ilmoille vaan.. =)
    Terv. Nimim. Paraskin sanomaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ei toki, mutta minussa on vähän kaikki vialla, ei pelkkä ylipaino. :) Ei ihme, että tarvittiin näin suuri ihminen, että saatiin kaikki viat mahtumaan. :D

      Poista
    2. Nyt alkoi kiinnostamaan, että mikä muu sussa on vialla? Tuo karvan kasvu vai?

      Poista
    3. No sekin kyllä, en tiedä miten senkään kanssa olisi mahdollista toimia, jos joku muu näkisi minut ilman vaatteita säännöllisesti. :/ Mutta siis, lihavuus yhdistettynä rumiin kasvoihin on kyllä riittänyt pitämään kysynnän nollassa jo sinällään(tosin ei sitä ollut ennen lihomistakaan), mutta en ole luonteeltanikaan mikään unelmakumppani, puhumattakaan siitä, että olen 33-vuotias vanhapiika. Vaikka joku olisikin paremman puutteessa valmis sietämään ulkonäköviat, niin ei minulla ole mitään annettavaa kenellekään.

      Poista
    4. Oletko koskaan katsellut muita naisia (jotka seurustelee)? Suurin osa on ihan tavallisen näköisiä naisia ja ei sitä tiedä mitä siellä vaatteiden alla on.
      Minunkin lähipiirissäni on nainen, jolla kasvaa paksua, pitkää ja todella karheaa karvaa säärissä ja käsivarsissa ja kaiken tämän lisäksi reilusti ylipainoinen ja hänellä on kolme eri ihosairautta. Ja juuri meni kihloihin miehensä kanssa.
      Ja mitä luonteeseen tulee, niin... Eipä meistä kukaan ole täydellinen siltäkään osin. Minä olen laiska, mustasukkainen ja dominoiva. Enkä edes ala luettelemaan miljoonia muita luonnevikojani JA olen minäkin joskus seurustellut.
      Minä kieltäydyn uskomasta, että sinussa on mitään vikaa muuta kuin, että olet liian kriittinen ja ankara itsellesi.
      Minä tiedän, että olen paraskin sanomaan (jos olet minun avautumisiani lukenut, niin ymmärrät mitä tarkoitan). Ymmärrän kyllä tuon tunteen, että pitäisi olla täydellinen, että kelpaisi. Mutta kun se on mahdotonta.

      Poista
    5. Niin, tiedän kyllä, mutta jos niitä vikoja on ihan hirveä määrä yhdessä ihmisessä ja hyvät puolet on edelleen vähän hakusessa, niin pulassa ollaan. Minun kohdalla kaikista noista yksistään ei ehkä niin vakavista vioista muodostuu kokonaisuus, joka varmistaa, ettei minulla ollut koskaan mahdollisuutta olla suhteessa. Ja nyt olisi tietysti joka tapauksessa myöhäistä ikäni takia, ei kukaan mies huoli käytännössä kokematonta 33-vuotiasta.

      Minulla ehkä auttaa, että olen tiennyt sen jo ihan lapsesta, joten olen ehtinyt tottua ajatukseen, enkä ole joutunut pettymään. Ja olen useimmiten ihan ok yksin, toisinaan enemmänkin kuin vain ok. :)

      Poista
  10. Luulen, että masennuksesi johtaa siihen, ettei mikään vaihtoehto elämässä tunnu onnelliselta. Edes uusi harrastus yms. Yleensähän ihminen saa onnen pienistä, tai isoista, unelmista.

    Voisiko sulla olla mahdollista esimerkiksi muuttaa kokonaan uuteen paikkaan, vaikka isoon kaupunkiin, jossa löytäisit töitä, aloittaisit tavallaan oman elämän hoikempana ihmisenä "uudestaan" etkä olisi niin riippuvainen vanhemmistasi? Menisit harrastuksiin, etsisit vaikka uusia tuttavuuksia netin kautta (yllättävän paljon on esim.painonpudotusryhmiä ja jatkuvasti jollain palstalla "etsitään uusia ystäviä"). Mä olen viimein rohkaistunut ja tavannut netin kautta muutamia tuttuja. Ne ihmiset on kans olleet ylipainoisia, mutta aivan ihania, mukavia, kaikilla omat henkiset ongelmansa mutta se ei estä meitä olemasta ystäviä ja näkemästä silloin tällöin.

    Mä niin toivoisin sulle jotain "uutta" elämääsi, josta voisit löytää onnen. Mutta jos kaikki johtuu masennuksesta, niin se pitäisi hoitaa pois alta esimerkiksi psykoterapian avulla, jossa käsiteltäisiin vaikka lapsuuden kokemuksia.

    Ihanaa viikkoa sulle kuitenkin! Meillä on niin paljon samankaltaisia ajatuksia, juuri itsetunnon kanssa ja sen huomaamattomuuden (mä en ikinä myöskään halua olla huomiossa) joten tuntuu hölmöltä ohjeistaa sua, mutta tuo sun surullisuutesi elämää kohtaan saa mulle jonkun empatian tunteen, ja tekis mieli vaan tulla halaamaan sua ja hakemaan sut elämään mukaan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenties... Ja osin on mukana varmaan ihan puhdasta kakaramaisuutta, että kun en saa mitä haluan, niin minä en halua sitten mitään! Se on tietysti typerää, mutta on vaikea pakottaa itseään innostumaan väkisin jostain.

      Ennen minäkin elin todella voimakkaasti unelmien varassa, mutta niiden takaraja oli 30vuotissynttärini ja sen jälkeen menetin toivon.

      Olen kyllä ajatellut muuttoa. Se vain, että minä olen muuttanut monta kertaa, juuri tuolla ajatuksella, että aloitan alusta ja kohta olen kuitenkin taas samassa pisteessä. Nyt ehkä enemmänkin yritän taistella sitä vastaan. Mutta toisaalta tarvitsisin jonkinlaisen muutoksen ja eihän se muuttaminen koskaan varsinaisesti haitannutkaan ole.

      Olen joskus aiemmin etsiskellyt netistä kavereita ja olenkin kirjoitellut joidenkin kanssa, mutta sitten se on aina jäänyt, heidän aloitteestaan. Kai minä olen aika tylsä tapaus, kun ei minulle tapahdu koskaan mitään, niin en oikein osaa kirjoittaakaan mitään. Mutta olen kyllä tuotakin ajatellut, varsinkin olen ajatellut, että voisin mennä johonkin meidän leikattujen tapaamiseen. Siellä olisi ihmisillä ainakin sama tausta, joten ehkä siellä voisi olla joku toinenkin yksinäinen. Tuo on kyllä hyvä idea, että netistä etsisin.

      Minä kyllä ajattelen ja suunnittelen kovasti, se toteutus vain on aina vähän niin ja näin... Se on ihan hirveää, miten saamaton olen...

      Minäkin toivon, että jokin muuttuisi niin, että olisin edes jotenkin neutraalissa olotilassa. Toivon hiukan edelleen, että laihtuminen jossain vaiheessa muuttaisi jotain myös pääni sisällä.

      Kiitos samoin! :) Nämä itsetuntojutut on vaikeita ja sitä omaa ajattelua on niin hankalaa muuttaa. Mutta jospa se muuttuisi itsestään laihtumisen myötä...

      Poista
    2. Kommentoin tuohon muuttamiseen sen verran että jos haluaa irti entisestä niin silloin olisi kyettävä jättämään myös se entinen itse sinne edelliseen paikkaan. Jos paikka muuttuu mutta sinä et, on kai itsestäänselvää että asiat ovat pian samassa jamassa kuin ennenkin?

      Olen itse aikoinaan haaveillut että toisessa paikassa kaikki voisi olla toisin ja kai se on aika yleistäkin että ihmiset kuvittelevat asioiden muuttuvan vain asuinpaikkaa vaihtamalla. Tajusin vaan jossain vaiheessa että se on ihan sama missä päin maailmaa olen, jos en kykene muuttamaan itseäni, on olo paska ympäristöstä huolimatta. Uutuudenviehätys uudesta paikasta katoaa nopeasti :).

      Periaatteessa mä uskon siis että mikään ei muutu jos ei itse ensin muutu. Vaan elämässä on tietysti monia tekijöitä, jotka vaikeuttaa tai helpottaa asioiden muuttumista, mut siltikin se oma itse on se isoin jarru tai kaasu. Unelmien eteen on ihan oikeasti pakko tehdä töitä. Lääkäriksi opiskelemaan harva pääsee ensiyrittämällä, noin niinkun esimerkiksi.

      Ja sitten täytyy taas laittaa vielä diskleimeri, että sanon näitä asioita vain koska tiedostan ne. En kykene itse niihin enkä tarkoita että sinunkaan J.B. olisi kyettävä. :-)

      Ai niin, siitä pcos:sta. Terveyskirjaston sivuita: "Diagnoosi voidaan asettaa, jos potilaalla on kaksi seuraavista oireista: kuukautishäiriö, hyperandrogenismi, monirakkulaiset munasarjat." Eli voihan sulla olla pcos vaikka kuukautiset on normaalit?

      Sinivalo

      Poista
    3. Niinpä, siksi sanoinkin, että yritän nyt pysyä paikoillani ja muuttua itse, sisältäpäin. Sanomattakin lienee selvää, että huonolla menestyksellä! :D Se vain on niin vaikeaa, vaikka kuinka tietäisi, että pitäisi muuttua ja haluaisi muuttua... Silti ei vaan onnistu. :/

      Okei... Pitääkin kai sitten ottaa paremmin selvää... :) Kiitti!

      Poista
    4. Juu ei ole helppoa muuttuminen ei. Mä odotan edelleen sitä päivää kun musta tulee aktiivinen ihminen :-D.

      Jos et rakasta itseäsi, miten voit odottaa kenenkään muunkaan rakastavan sinua? True ja tykkään ajatella näin. However: Jos kukaan ei rakasta sinua, miten voit itsekään rakastaa itseäsi? Tykkään ajatella myös näinkin. Eli kaikki ei oo niin mustavalkosta ja helppoa, as well you know :-).

      Enkä mä tiedä minkä verran ihminen oikeasti voi muuttua tietyn iän jälkeen? Onko esimerkiksi teini-iän jälkeen enää toivoa muuttaa omaa ajatusmaailmaansa vai onko se pelkkää fuulaa?

      Tai sitten sun ajatusmaailma ja elämä muuttuu sitä myötä kun sä saat enemmän positiivisia kokemuksia muista ihmisistä ilman että sä varsinaisesti muutut itse mitenkään?

      Oli miten oli ja meni miten meni, niin pidän täällä peukaloa pystyssä että sun elämäs jossain vaiheessa sais uuden vaihteen päälle :-).


      Sinivalo

      Poista
    5. Niinpä, vaikeaa on... :/ Mutta pitää vain yrittää. Niinhän sitä silti sanotaan, ettei sitä näin vanhempana enää niin muutu ja opi. Eikä varmaan missään isommissa jutuissa enää muutukaan, mutta ehkä pikkuasioita voi vielä muuttaa, toivottavasti. Toisaalta minusta kyllä tuntuu, että olin nuorena ihan erilainen ihminen ja että olen vanhempanakin muuttunut kovasti. En kylläkään hyvään suuntaan. Ja olet oikeassa ainakin siinä, että toiset ihmiset vaikuttaa, kokemukset vaikuttaa. Mutta toisaalta itse vaikuttaa siihen, miten niihin kokemuksiin ja ihmisiin suhtautuu... Hankala juttu...

      Mutta minä myös toivon, että jotain muutosta olisi vielä odotettavissa, vaikka sitten vähän pienempääkin. :)

      Poista
  11. Kiitos paljon blogistasi. Olen lukenut melkein kaikki postaukset, ja tuntuu että voisin luke näitä vaikka miten pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! :)

      Hei viitsitkö meilata blogisi osoitteen minulle, koska en löydä sinne nyt enää mitään kautta. Kuvittelin, että se kutsulinkki liittäisi minut automaattisesti lukijaksi, mutta ei liittänytkään, eikä se toimi uudelleen, eikä minulla ole suoraa osoitetta.

      Poista
  12. Sinulle on haaste blogissani! Jos tuntuu, että haasteita satelee jo liiankin kanssa, ei ole pakko vastata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei, kyllä minä vastailen näihin ihan mielelläni. :)

      Poista
  13. Kannattaa käydä gynekologilla tarkistuttamassa tuo pcos-juttu. Minulla sairaus aiheutti teininä normaalia runsaampaa karvankasvua esim. reisissä, käsivarsissa, hartioissa ja rinnoissa. E-pillereiden myötä ylimääräinen karva katosi muistaakseni puolessa vuodessa. Sätit aina itseäsi, kun olet laihtunut (mukamas) liian vähän. Pcos-potilaan keho taistelee laihtumista vastaan, joten sairauden mahdollisen diagnosoinnin myötä et ehkä syyttelisi itseäsi niin paljon. :) Mutta oli pcos:aa tai ei, olet ihan oikeasti laihtunut todella hienosti! Ole ylpeä itsestäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa... Olen ajatellut ihan automaattisesti, että kun minulla ei ole mitään kuukautisongelmia, niin ei voi olla kyse pcos:ista... Tuo olisi itse asiassa "parempi" vaihtoehto, jos tuossa tosiaan olisi jotain toivoa päästä karvoista eroon, koska inhoan niitä niin kovasti. Ja koska olenkin kuullut tuosta, että se vaikuttaa laihtumiseen. Täytyy tosin häpeäkseni myöntää, etten ole koskaan elämässäni käynyt gynekologilla (tiedän...), mutta jospa joskus uskaltautuisin!

      Kiitos! :)

      Poista