tiistai 22. tammikuuta 2013

Vastauksia, osa 1

Kiitos ihan hirveästi kaikille hyvistä kysymyksistänne, näistä vastauksineen kertyi itse asiassa 17 sivuinen Word -tiedosto, joten jaan näitä hieman osiin. Tässä siis ensimmäiset. :)

... minkälaisia kirjoja tykkäät lukea vai oletko ollenkaan lukuihmisiä?
Rakastan lukemista, se on keinoni paeta maailmaa ja hyvä kirja on yksi parhaista asioista maailmassa. Tykkään aika laidasta laitaan monenlaisesta, ainoastaan mitään romanttista kirjallisuutta en lue. Pidän todella paljon fantasiakirjallisuudesta, iästä ja sukupuolestani huolimatta, minulla on myös meneillään ikuisuusprojekti klassikkojen suhteen ja joitain kirjoja, kuten rakastamiani Harry Pottereita ja James Herriotin kirjoja, luen uudelleen ja uudelleen. Tavallaan minusta tuntuu, että olen jo lukenut kaikki maailman hyvät kirjat, viime vuosina on ollut yhtä vaikeampi löytää hyvää luettavaa. Saa antaa vinkkejä. :)

...mitkä asiat tuovat sinulle laihduttamisessa eniten iloa ja mitkä eniten ahdistuksia?
Eniten iloa tuo mahtuminen pienempiin vaatteisiin. Minulla on varastossa monenkokoisia vaatteita ja se on niin hienoa huomata mahtuvansa johonkin, mikä aiemmin jäi kiinni reisiin tai jonka aiemmin sai päälle, mutta ei enää pois. :D Kehtaan jopa mennä jo vaatekauppaankin, vaikka olenkin vielä lihava, mutta nyt ihan tavallistenkin vaatteiden (isoin koko) mahtuu minulle päälle. Tosin en ole koskaan ostanut mitään pluskokoja, joten aiemmin valikoima oli aika rajallinen.
Laihtumisessa ei oikeastaan ahdistusta ole tuottanut vielä mikään. Oletin, että ahmimisesta luopuminen olisi minulle vaikeaa, mutta ei ollut, joskus kaipaan ruokaa, mutta koska vaihtoehtoa ei enää ole, ei siihen suhtaudu samalla tavalla kuin perinteisellä dieetillä. Hidas tahti on vaikea sietää, mutta se on vain itsestäni ja laiskuudestani kiinni. Ennen leikkausta laihdutus oli aivan hirveää, koska siitä ei tullut mitään ja tunsin syömisestä niin valtavaa syyllisyyttä, nyt minulla ei ole mahdollisuutta repsahduksiin. Tosin pelkään ihan hirveästi, että alan taas lihomaan, mutta katsotaan nyt. Yleensä leikatut laihtuu ensimmäiset kaksi vuotta, joten minulla on vielä yli vuosi aikaa saada kiinni jonkinlaisesta itsekurista.

Tuo kirjanen on hauska, mistä ostit sen?
Ostin sen tarjoustalosta. Oli noita sinisiä ja lisäksi vihreitä ja liloja. :)

...millaista sinusta olisi täydellinen elämä?
Täydellinen elämä... Siihen kuuluisi lapsia, kaksi tytärtä tarkemmin sanottuna, myös mies, mutta ilman suuria vikoja tai riskiä uskottomuudesta, asuisin USA:ssa, mutta minulla olisi varaa käydä säännöllisesti kotona vanhempieni luona, minulla olisi kaunis talo, mielenkiintoinen työpaikka, ystäviä, kaksi labradorinnoutajaa ja rahaa matkustella. Se on minun mielikuvani täydellisestä elämästä. Ymmärtänette, miksi en nykyisellään ole onnellinen... Ja ai niin, olisin tietysti normaalipainoinen! Mutta olisin toki tyytyväinen paljon vähemmästäkin.

Tuohon ylimpään viitaten utelen, että vihaatko todella miehiä? Olisi kiinnostavaa kuulla siitä lisää.
En minä vihaa miehiä, mutta en kauheasti pidäkään miehistä. Osin se johtuu omista huonoista kokemuksistani ja osin ihan siitä, että minä nyt vain satun pitämään feminiinisistä luonteenpiirteistä. En koe, että vihaisin edes niitä pahimpia kouluaikojen kiusaajia, vaikka tunnen kyllä halveksuntaa heitä kohtaan. Tunnen miehiä, joista pidän ja jopa miehiä, joita arvostan ja kunnioitan, mutta yleisesti ottaen, en pidä miehistä yhtenä ryhmänä tai sukupuolena. Minä pelkään heitä, enkä myöskään oikein ymmärrä heitä. Kun luen esimerkiksi netistä miesten kirjoituksia tai vaikka heidän blogejaan, tunnen vastenmielisyyttä heidän ajatusmaailmansa raadollisuutta ja tunnekylmyyttä kohtaan, se tuntuu minusta hirveän epäinhimilliseltä ja liiallisen pragmaattiselta. Vaikka minäkin miesten tapaan arvostan älykkyyttä, minä silti myös näen tunteellisuuden vahvuutena ja hyvänä asiana, en heikkoutena ja oikullisuutena. Ja tällä tarkoitan nyt ihan tavallisia miehiä, en mitään miesasiasekopäitä, jotka ovat luku sinänsä. En pidä minkäänlaisesta machoilusta tai uhoamisesta tai sovinismista tai äijäkulttuurista, pidän feminiinisistä ominaisuuksista. Ne harvat miehet, joista pidän, ovat  näitä vähän feminiinisempiä tapauksia, sekä luonteeltaan, että ajatusmaailmaltaan. Pidän siitä, miten naisille tärkeintä on ihmissuhteet ja toiset ihmiset ja naisten tunteellisuudesta ja empaattisuudesta ja pehmeämmistä arvoista.
Tiedän kuitenkin, että niputan miehet liiaksi yhteen ja samaan joukkoon. Tiedostan sen itsekin, että esimerkiksi ihan automaattisesti ajattelen, että pojat olivat minulle inhottavia koulussa ja haukkuivat, mutta sehän ei sinällään ole totta, koska varmasti suurin osa kouluni pojista ei koskaan sanonut minulle sanaakaan. Tavallaan minulle vain ne haukkujat olivat olemassa, koska energiani meni heidän varomiseensa ja väistelyyn, enkä edes kiinnittänyt muihin huomiota. Joskus koulun jälkeen yksi koulukaveri selosti minulle muiden luokallamme olleiden tekemisiä ja vaikka olen pieneltä paikkakunnalta ja kävin pientä koulua, ei minulla ollut minkäänlaista muistikuvaa noiden poikien olemassaolosta. En muistanut heidän nimiään tai mitään heistä. He eivät sitten varmaankaan haukkuneet minua, muuten olisin muistanut heidät. Ja täytyy nyt edelleen sanoa, että koulussani oli myös poikia, jotka olivat ihan kohteliaita minua kohtaan, vaikka olinkin ruma ja isotakapuolinen, eivätkä osallistuneet haukkumiseen.
Minulle on täysin automaattista vältellä miehiä niin pitkälle kuin se on mahdollista, mutta jos joudun puhumaan heille, yritän olla kohtelias ja asiallinen parhaani mukaan, en minä kosta kenellekään tuntemattomalle itse kokemaani haukkumista tai ilkeilyä. Joten en usko, että ketään miestä kiinnostaa, mitä ajattelen miehistä, eikä se käytännössä näy heille mitenkään.
Ja; minulla on jopa ollut miespuolinen ystävä. Hän ei todellakaan ollut tyypillinen mies, mutta mies kuitenkin. Itse asiassa hän saattoi olla tyttömäisempi luonteeltaan kuin minä. :D Olimme ystäviä ihan pennuista saakka, mutta yhteydenpito loppui hänen tavattua nykyisen vaimonsa. En tiedä miksi, koska ko. nainen ei tunne minua, joten hänellä ei voi olla syytä inhota minua, tms., mutta hän on kuitenkin nähnyt minut, joten hän tietää, etten ole uhka. Joka tapauksessa en ole edes kuullut hänestä vuosiin. Mutta nuorina olimme hyvät kaverit.

Mistä löysit muumitarrat, minäkin haluan?
Niinkin hehkeästä paikasta, kuin tuosta lähisiwasta. :) Ostin niitä itsellekin.

Kysyisin leikkauksesta, että millainen se oli?
Se oli oikeastaan todella yksinkertainen ja helppo juttu, minun kannaltani siis, en tiedä olisiko kirurgi samaa mieltä. Jos ei lasketa sitä leikkauksen jälkeistä päivää, jonka vietin herttaisesti pää vessanpytyssä, kaikki sujui todella helposti. Heräsin ihan hyvin nukutuksesta ja olin virkeä, ei ollut kipuja, haavat ei olleet kuin vähän arat ja mitään komplikaatioita tai ongelmia ei tullut. Minulla oli ensimmäisen päivän ja seuraavan yön käytössä sellainen kipupumppu, josta olisin saanut itse ottaa kipulääkettä, mutta en tarvinnut sitä.
Tosiaan leikkauksen jälkeisenä päivänä aloin oksentamaan, enkä saanut mitään ruokaa ja minulla oli aivan hirvittävä nälkä ja ajattelin, että mitä ihmettä minä olen mennyt tekemään itselleni, mutta kun lakkasin oksentamasta ja sain hiukan ruokaa, kaikki meni ihan hyvin. (Hyvä ruoka, parempi mieli?) Eikä ole mitään ongelmia ollut jälkeenpäinkään ellei lasketa sitä, että itse unohtelen syödä ja muuta.
Vaikka pelkäsin viime vuonna tähän aikaan leikkausta aivan hirvittävästi, mutta nyt olen todella iloinen, että menin, se oli ehdottomasti paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Toivotaan, että se myös vie minut vieläkin lähemmäs tavoitepainoani. :)

Milloin olet viimeksi loukannut jotakuta tahallasi? Pyydätkö herkästi anteeksi? Kehutko ihmisiä helposti?
Osaan olla ilkeä suuttuessani, joten varmasti äitiäni olen loukannut, mutta tuo tahallaan on vähän tulkinnanvarainen... Jos nyt ihan tahallaan sanaa halutaan kirjaimellisesti käyttää, niin silloin kun olin nuori ja koulussa ja siellä oli näitä poikia, jotka haukkuivat ulkonäköäni, tein kyllä niin parhaani loukatakseni heitä takaisin. Tuskin heitä kiinnosti, mitä kaltaiseni heille sanoi, mutta sanoin silti aina takaisin. Vasta sitten kun lihoin lisää, minusta alkoi kai tuntumaan, että ansaitsen haukut, enkä enää osannut sanoa vastaan. Mutta silloin nuorena en kyllä koskaan ollut hiljaa, kun minua haukuttiin. En tiedä paransiko vai pahensiko se tilannetta, mutta ajattelin, etten anna heille sitä iloa, että he näkisivät, että onnistuivat kyllä loukkaamaan.
Äidiltäni olen huono pyytämään anteeksi, ajattelen myös, etten enää uudestaan kiinnitä huomiota johonkin, mitä olen suutuksissani sanonut. Eikä äitinikään ole niissä tilanteissa mikään uhri. Muutoin pyydän kyllä anteeksi, jos olen tyhmyyttäni sanonut jotain, mistä joku on loukkaantunut ja jos koen anteeksipyynnön olevan aiheellinen. Kun olin juuri päässyt lukiosta, olin työpaikassa, jossa oli nuori nainen, joka oli ihan hirveän herkkä loukkaantumaan ja työskentely hänen kanssaan oli painajaista, koska kukaan ei lopulta uskaltanut sanoa mitään. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, istuimme varmaan kaksi viikkoa kaikki tauot sanomatta sanaakaan, kunnes tajusimme, että mehän voimme alkaa taas juttelemaan, kun ei hän ole enää paikalla. Hän loukkaantui ihan älyttömistä asioista ja aluksi pyytelin anteeksi, mutta jossain vaiheessa ärsyynnyin ja lakkasin pyytämästä anteeksi, jos en ollut mielestäni sanonut sellaista, mistä on syytä loukkaantua ja siitä jäi minulle tavallaan sellainen, että jos joku on mielestäni liiallisen herkkä, niin en pyydä anteeksi mitään ihan älyttömyyksiä. Raja on tietysti vähän häälyvä, mutta kyllä nyt jotain on aikuisen ihmisen kestettävä, jos kyse on sellaisesta, ettei sitä ole sanottu pahalla ja kyse on vain mielipiteestä. Mutta joka tapauksessa, olen aika varovainen, joten harvemmin ketään loukkaan. 
Kehun, jos saan tilaisuuden, mutta olen siinä todella huono! Ja olen myös siinä mielessä itsepäinen, että vaikka joku kuinka kalastelisi kehuja, niin jos en ole aidosti jotain mieltä, niin en niin sitten kyllä sanokaan. Jos kehun jotakuta, niin tarkoitan sitä myös. Olen yrittänyt oppia kehumaan ihmisiä, mutta se on vielä vähän vaiheessa.

Sinullahan on kämppis. Et paljon siitä puhele. Oletko hänen kanssaan tekemisissä vai minkälainen suhde sinulla on häneen? Eikö teistä olisi voinut tulla esim. ystävät?
Me onnistumme jotenkin elämään samassa asunnossa niin, että välillä kuluu viikkoja, ettemme edes näe toisiamme. Hänellä on poikaystävä, joten kämppikseni on joko hänen luonaan tai sitten he ovat yhdessä kämppikseni huoneessa, minkä takia en oikein koe, että voisin mennä ovelle koputtelemaan ja tunkea seuraan. Oletan, että he haluavat olla keskenään. Olin kyllä alussa toiveikas, että ehkä voisimme kaverustua, mutta en oikeastaan vieläkään tiedä hänestä oikeastaan mitään, joten en tiedä, että miten edes ehdottaisin jotain yhteistä tekemistä tai muuta. Varsinkin, kun ei hän ole koskaan yksin, joten joutuisin kai sitten ehdottomaan jotain yhteistä tekemistä molempien kanssa, eikä minulla ole sellaiseen rohkeutta. Varsinkaan nyt, kun vilautin kyseiselle poikaystävälle... :/ :D  

Minua kiinnostaa, että koska olet kokematon, miten ahdasmielinen olet seksin suhteen? Paheksutko yhdenyön suhteita? Mitä et itse koskaan tekisi sängyssä? Entä mikä on suhteesi alkoholiin? Juotko koskaan? Käytkö baareissa tai muuten viihteellä? (Ei tarvitse vastata, jos on liian henkilökohtaisia kysymyksiä :) Me olemme toistemme vastakohdat ja siksi minua kiinnostaa noin erilaisen ihmisen mielipiteet. )
Voi apua! :D Tuota noin... En minä oikein tiedä! No siis, ei ole varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, miten syvästi inhoan ja halveksun uskottomuutta ja ylipäätään kaikenlaista epärehellisyyttä ja toisen ihmisen hyväksikäyttöä, mutta se, mitä kaksi vapaata, aikuista ihmistä vapaaehtoisesti tekee keskenään, on kyllä minulle aika yhdentekevä asia. En paheksu yhdenyönsuhteita sinällään(huomaa edelleen edellinen lause), mutta jos jollekin nyt aivan tolkuton määrä kumppaneita kertyy, niin kyllä se hieman vaikuttaa mielipiteeseeni hänestä. Ja sellaista kumppanien keräilyä, mitä jotkut nuoret miehet harrastaa, pidän aika halveksuttavana touhuna. Omalla kohdallani en osaa vastata, mitä en tekisi, koska ei minulla ole mahdollisuutta tehdä mitään, joten en osaa ajatella, että missä kohtaa se raja sitten käytännössä kulkisi. Ei nyt ainakaan näin teoriassa ajatellen missään perusjutussa, enkä muutenkaan keksi, että mikä nyt olisi sellainen, etten missään nimessä suostuisi tekemään, mutta toisaalta en ehkä tiedäkään kaikista lajin hienouksista. Tosin iltalehdessä puhuttiin taannoin ns. vampyyrifetissistä ja se kyllä aiheutti lähinnä pahoinvointia!  
Taustastani huolimatta minulla ei ole mitään alkoholin vastaista periaatetta tai muuta, mutta käytännössä en juo oikeastaan koskaan. Minulla ei vain ole mitään syytä siihen, en näe alkoholin tuovan minulle mitään positiivista ja minulle tulee jo pienestäkin määrästä jotenkin outo olo. En tiedä onko se jotenkin psykosomaattinen oire, mutta suuni ja silmäni tuntuvat jotenkin oudoilta, siis jo ihan lasillisesta viiniä. En muista, että silloin nuorena olisin kokenut vastaavaa, mutta toisaalta join silloin itseni niin tolkuttomaan kuntoon, että oli outo olo joka tapauksessa... :/
En käy baareissa koskaan, olen viimeksi käynyt alle 20 -vuotiaana. Se ei koskaan ollut minusta kivaa, mutta kaverien seurassa kävin silloin nuorempana, koska en halunnut jäädä yksin kotiin. Minun roolini oli jäädä pöytään vahtimaan muiden juomia, kun muut haettiin tanssimaan, joten se oli minusta tavattoman tylsää ja jossain vaiheessa en enää mennyt mukaan, vaan lähdin kotiin siinä vaiheessa, kun muut lähti baariin.

...millainen maailmankatsomus sulla on?
En oikeastaan usko mihinkään yliluonnolliseen, uskon, että elämä on aika pitkälti sattumaa ja tietysti omien valintojen tulosta. Olen ateisti, enkä usko karmaan tai uudelleensyntymään, vaikka joskus saatan niistä puhuakin. Olen yhä enenevässä määrin kyyninen, ehkä jo hieman liiaksikin. Olen myös ihan hirveän taikauskoinen, vaikka tiedänkin, että se on ihan pötyä. Minut on kuitenkin kasvatettu niin, joten se istuu minussa sitkeästi. Olen myös aika perusnegatiivinen ihminen, joten uskon, että ainakin omalla kohdallani, jos jokin vain voi mennä pieleen, niin se myös menee! En sitten ainakaan pety ja joskus on luvassa positiivisia yllätyksiäkin. :)

Käytätkö ulkona muuten mustia pörröisiä korvalappuja, kun kelasin että näinköhän sut yks päivä?
Ei, en käytä. Minä näytän kaikissa mahdollisissa päähineissä aivan idiootilta, joten vältän niitä viimeiseen asti, saa olla todella kylmä, että laitan edes pipon päähän. Millä perusteella muuten oletit, että se olisin ollut minä, jonka näit?

Olet kirjoittanut käyväsi kielikursseilla. Mitä kieliä olet opiskellut? Olisi mukava lukea siitä, mitä ajattelet niistä kustakin, mikä kielissä kiehtoo, mitkä osa-alueet ovat sinulle helppoja tai vaikeita, oletko päässyt käyttämään näitä kieliä käytännössä, jos se on tavoitteesi.
Joo, tykkään todella paljon kielistä. En oikeastaan tiedä miksi, mutta nautin yleensäkin jonkin kielen käytöstä, ihan Suomenkin. Olen opiskellut perus suomi-ruotsi-englanti -yhdistelmän lisäksi saksaa, ranskaa, venäjää, tšekkiä, espanjaa, latinaa, japania ja thai-kieltä, mutta hyvin puhun ainoastaan suomea ja englantia. Latinaa olen opiskellut ihan muiden kielten tueksi ja sanastoon keskittyen, joten sitä en kielenä pystyisi käyttämään, mutta sanastoni on ihan hyvä. Japania ja thaikieltä olen lukenut alkeiskurssit joskus kauan sitten, enkä osaisi enää oikein mitään. En pitänyt kummastakaan, ne olivat niin täysin erilaisia kuin eurooppalaiset kielet, jotka ovat kuitenkin rakenteeltaan toisiaan vastaavia. Niihin ei soveltunut ollenkaan hyväksi koettu kieltenopiskelumetodini "käy aina silloin tällöin tunneilla ja katso paljon tv:tä, mutta älä vaivaudu tekemään läksyjäsi", joten jätin ne sikseen. En tarvitse niitä, enkä jaksanut nähdä ekstravaivaa, minkä niiden oppiminen olisi vaatinut.
Tšekin ja espanjan kohdalla tavallaan ymmärrän pääpiirteittäin mitä minulta tahdotaan ja osaan jotenkin hiukan kommunikoida niillä, mutta ensimmäinen lauseeni on silti "Do you speak english?". Mutta varsinkin tšekkiä haluaisin oppia puhumaan kunnolla, se on kaunis kieli. Toisaalta se on minulle erityisen vaikeaa, koska sekoitan tšekin ja venäjän sanoja, enkä tiedä kumpi on kumpaa. Osasin ennen paremmin tšekkiä kuin venäjää, mutta nykyään venäjä on ottanut vallan ja tšekki jäänyt taka-alalle. (Tämä kielivalikoimani on siis ollut hyvin riippuvaista niiden oppilaitosten tarjonnasta, missä olen opiskellut.)
Ruotsia ja saksaa puhun aika samantasoisesti, ne on sellaisia, että pärjään niillä, mutta en pysty mihinkään kovin monimutkaisiin keskusteluihin ja teen kielioppivirheitä. Minulla yleensäkin on sanasto hallussa paljon paremmin kuin kielioppi, koska kielioppi ei oikein kiinnosta minua. Saksassa en joutunut turvautumaan englantiin, mutta en nyt mistään maailmanpolitiikasta kenenkään kanssa keskustellut. Ja pystyn katsomaan Kettua ilman tekstityksiä. :D Syy siihen, miksi puhun hyvää englantia on pitkälti se, että pidän niin kovasti tv:n katselusta, joten olen siinä samalla oppinut ja koska katson saksalaisdekkareita, olen siinä samassa oppinut myös saksaa enemmän kuin mitä olen sitä perinteisillä metodeilla opiskellut. Ongelma on vain siinä, että noiden sarjojen aiheen takia tiedän sanoja, kuten murha ja pahoinpitely ja raiskaus, mutta jokin ihan perussana saattaa olla hukassa. :D Mutta pidän saksasta, sitä on helppo myös ääntää, mikä on aina minulle se haasteellisin asia kielissä. Ruotsissa ja saksassa suurin ongelmani on se, etten muista sanojen sukuja, joten kielioppi tuottaa myös ongelmia, mutta tulen ymmärretyksi.
Ranskan suhteen tilanne on se, että ymmärrän aika hyvin kirjoitettua ranskaa (ja puhuttuakin, jos puhuja puhuu selkeästi) ja osaan tuottaa peruskieltä, mutta ääntämiseni on jotain aivan kammottavaa. :D Tiedän kyllä, miltä niiden sanojen pitäisi kuulostaa, mutta kun avaan suuni, sieltä tulee ulos jotain aivan käsittämätöntä! Mutta rakastan ranskaa, se on suosikkikieleni ja (muiden kuin minun) ääntämänä todella kaunis kieli.
Venäjää kirjoitan kuin lapsi, tarvitsisin edelleen jonkinlaiset apuviivat, että kyrilliset kirjaimet pysyisivät yhdessä rivissä. Ja ääntämiseni on vielä huonompaa kuin ranskassa! Venäjä on siitä helppoa suomalaiselle, että suurimman osan sanoista pystyy arvaamaan, joten ymmärrän sitä kyllä, mutta silti lukemiseni on edelleen hidasta erilaisten aakkosten takia. Olen pidemmän aikaa yrittänyt lukea Idioottia venäjäksi, mutta vaikka nimi sopii minuun oivallisesti, se taitaa olla liian suuri urakka. Olen aikoja sitten unohtanut, mitä alussa tapahtui ja menettänyt toivon, että koskaan pääsen loppuun. :D Mutta jatkan sitkeästi lukemista.
Kieltenopiskeluni noudattaa yleensä samaa kaavaa, minun on hyvän muistini ansiosta erittäin helppo oppia sanasto ja sitä kautta ymmärtämään kirjoitettua (ja hitaasti puhuttua) tekstiä, mutta kielioppi ei ole vahva puoleni(laiskuuden takia) ja oma puhuminen laahaa aina jäljessä, osin epävarmuuden ja osin ääntämisvaikeuksien takia. Olen nyt tehnyt päätöksen, että vaikka haluaisin oppia puhumaan vaikka mitä kieliä täydellisesti, niin se ei vain ole mahdollista, joten keskityn ranskaan ja venäjään ja yritän oppia ne kunnolla, niin että toivottavasti voisin jonain päivänä puhua niitä sujuvasti. Toisaalta haluaisin myös alkaa opiskelemaan arabiaa, mutta katsotaan nyt... Haluaisin niin kovasti sellaiset neron aivot, jotka pystyy käyttämään montaa kieltä, mutta kun minulla ei ole niitä! :D Joten ehkä tyydyn ranskaan ja venäjään. :)

2 kommenttia:

  1. Hei!

    Mie olen aika uusi lukija, mutta mie tykkään tästä blogista jo nyt tosi paljon. Tää on mielenkiintoinen ja mie pystyn joiltain osin "samaistumaan" sinuun, ehkä. En nyt ehkä osaa sanoa järkevästi sitä mitä tarkoitan, mutta esimerkiksi tässä postauksessa huomasin tosi paljon samanlaisia asioita/ajatuksia kuin mitä itsessänikin on. (Esim. miehet, baarit, kielet. Tosin sie oot opiskellut törkeen montaa kieltä, itelle on peruspakkojen lisäksi riittänyt saksa ja italia. :D Osin se on tietenkin myös mahdollisuuksista ollut kiinni, olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin - siellä ei ihan mitä tahansa voi opiskella.) Tsemppiä jatkoon ja onnittelut jo tähän mennessä saavutetuista asioista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos! :)

      Minulla on sama juttu, että kielet on valikoituneet vähän sen mukaan, mitä on ollut tarjolla. Mutta en oikein usko, että kauhean montaa kieltä pystyisikään kunnolla oppimaan, joten kannattaakin keskittyä vain muutamaan.

      Kävin kurkkaamassa blogiasi ja olet onnistunut laihtumaan ihan hirveän hyvin! Mieletöntä! Minä olen jumissa, mutta yritän nyt kovasti päästä kasialkuisiin lukuihin! Kiitos, tsemppiä myös sinulle! :)

      Poista