torstai 28. helmikuuta 2013

Booooring!

Olen jälleen kerran niin tylsistynyt, ettei ole tottakaan! Ja olen tänään jo tehnyt vaikka mitä kivaa, kuten käynyt verikokeissa ja apteekissa ja lenkillä! En edes muista, milloin viimeksi olisi ollut näin tapahtumarikas päivä! Ja ikävä kyllä olen tosissani. Jos minä joskus sanon, että on ollut kiire, se tarkoittaa 99,9 prosentin todennäköisyydellä sitä, että siivosin koko päivän. Minun päivissäni on aivan liikaa tunteja... 

Muuten, minulla on varmaankin masentavimmat hakusanat ikinä tuolla googlen tilastoissa. :D Yleisin on kyllä ihan blogini nimi, mutta sitten löytyy itsemurhaa, pohdintaa siitä, miksi kukaan ei pidä minusta, "tylsä vanhapiika", masennus, ahdistus, huono itsetunto... Blogini teeman oli tarkoitus olla laihdutus, mutta olen kaiketi puhunut kaikesta negatiivisesta niin paljon, että enimmäkseen tämä löytyy googlesta niiden avulla. Se tuntuu aika nololta. En minä nyt ihan sataprosenttisen negatiivinen ole, mutta nuo asiat on sellaisia, ettei niistä voi puhua missään muualla, joten tulee sitten kirjoitettua niistä tänne. Eikä minulla oikein ole mitään muutakaan kerrottavaa, en koskaan tee mitään erityistä, en tunne ketään, minulla on tylsin elämä ikinä. Tosin suurta hämmennystä aiheutti hakusanat "seksi hevosen kanssa". En ole kauheasti puhunut seksistäkään, mutta mielestäni seksin hevosen kanssa olen kyllä jättänyt väliin. (Ja tarkoitan edellistä lausetta kaikissa mahdollisissa merkityksissä! :D) Aloin miettimään, että olenko joskus puhunut jostain eläimiinsekaantumisdokumenteista, mutta en muistaakseni. Tosin näin joskus dokkarin, jossa mies seurusteli saksanpaimenkoiran kanssa, mutta säästi rahaa ostaakseen oman ponin. Se jätti minut perinpohjin hämmentyneeksi.

Olen nyt jäämässä viikonlopuksi asunnolleni ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin ja olen niin kauhuissani, ettei ole tottakaan! Mutta joudun hoitamaan yhden sukuvelvoitteen lauantaina, eikä ole järkeä mennä vain päiväksi. Tosin voisinhan minä mennä kotiin periaatteessa koska vain, koska minulla ei ole mitään pakollisia velvoitteita, mutta yritän esittää aikuista, itsenäistä ihmistä olemalla viikot omassa asunnossani ja vain viikonloput kotona. En kyllä tiedä kenelle, jokainen minut tunteva tietää, että olen totaaliluuseri, mutta näin nyt yritän jaksottaa aikani. Mutta se on rankkaa. Omassa asunnossani minulla on suurimman osan aikaa epätodellinen olo, joka saa minut ahdistumaan ja kotona taas häpeilen sitä, miten kiinni olen kodissa vielä näinkin vanhana. Tämä on todella noloa, mutta asumme tien varrella, jossa ei kovin usein liiku autoja ja kun olen ulkona ja kuulen auton tulevan, siirryn niin, etten ainakaan ole lähellä tietä, menen jopa piiloon, jos olen sopivassa paikassa. Minua hävettää, että ihmiset näkisivät, että olen aina kotona, että vieraammat ehkä ajattelee, että asunkin vielä kotona. Äitini lähellä asuu perhe, jonka kolmesta aikuisesta tyttärestä(minua vanhemmista) kaksi asuu kotona ja ihmiset puhuu heistä jotenkin niin... Kuin he olisivat kehitysvammaisia, jotenkin halveksuvasti ja pilkallisesti. Eivät he ole, joskin he ovat hieman outoja(ei läheskään yhtä outoja kuin minä), mutta kuitenkin ihan normaalijärkisiä ja toinen heistä käy töissäkin. Ehkä minä teen ongelmia ihan turhista asioista, eihän sillä ole kenellekään väliä ja tuskin ketään niin kiinnostaa... Kai ihmisillä on parempaakin tekemistä, kuin pohtia minun luuseriuttani. Mutta tavallaan tämä kaikki kulminoituu enoni perheeseen. He puhuvat erittäin ilkeästi kaikista ihmisistä ja arvostelevat kaikkia ja kukaan ei osaa olla heidän mielikseen ja voin niin tarkkaan kuvitella, mitä he sanovat minusta selkäni takana! Oletan, että kaikki ajattelee niin. Enkä minä edes pidä heistä, joten mitä väliä sillä on, mitä he ajattelevat, mutta silti sillä on väliä. Ei ehkä niin itseni takia, vaan äitini takia. He ovat aina suhtautuneet todella halveksuvasti äitiini ja nyt he vain saavat lisävahvistusta, kun minäkin olen näin turha olento. Ei sillä, että olisin koskaan tavannut ketään, ketä he eivät halveksu, mutta heidän halveksuntansa on kuitenkin eriasteista eri ihmisille. Minusta tuntuu, että kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat ja tietävät ajattelevat minusta samalla tavalla kuin enoni perhe ja se tuntuu nöyryyttävältä. Se on se aina se ajatus, mikä mieleeni tulee, heihin vertaan ihmisten suhtautumista. Ehkä siksi, että heidän kanssa olen eniten tekemisissä suvustani. Siksi edes yritän esittää, etten nyt ihan täysin surkimus ole, esimerkiksi asumalla yksin, vaikka oikeasti olenkin. Tuskinpa silti huijaan ketään.

Ja tämä työttömyys on kyllä laskenut itsetuntoni niin pohjamutiin, ettei ole tottakaan. En ole koskaan tehnyt mitään merkittävää tai tärkeää työtä, mutta olen kuitenkin elättänyt itseni hyvin nuoresta saakka. Ja jos minun suvussani jotain halveksutaan, niin työttömiä! Minä en oikeastaan ajattele samoin, mutta olen koko ajan tietoinen siitä, mitä muut ajattelee. Siinä on vain se ongelma, että edelleen ajattelen, että jos nyt huolin mitä tahansa, niin se on peruuttamaton teko, että sillä hetkellä hylkään viimeisenkin toiveen minkäänlaisen alaani vastaavan työn saamisesta ja siivoan vessoja lopun elämääni. Ja voin vain kuvitella, miten sanoinkuvaamattoman onnelliseksi se tekisi enoni perheen. Ja jos teen niin, sitten kaikki ne vuodet, jotka opiskelin, olivat turhia ja olisin niiden vuosien aikana voinut siivota vessoja kokopäivätoimisesti ja nyt minulla olisi edes rahaa, jos ei mitään muuta! Vaikka tiedänkin, että katuisin, jos en olisi hankkinut akateemista koulutusta. En siksi, mitä se todellisuudessa oli, vaan siksi, mitä kuvittelin sen olevan.

Olen myös miettinyt paljon sitä, että kun aina kun luen blogeja tai mitä ikinä luenkaan netistä ihmisistä, jotka tuntevat samoin kuin minä, jotka ovat ahdistuneita ja joille elämä on vaikeaa, heillä kuitenkin useimmiten on ystäviä, kumppani, joillakin lapsiakin. Se tuntuu minusta oudolta, koska uskon, että jos minulla olisi se kaikki tai vaikka vain pari kaveria, olisin ainakin ihan ok, varmaan ihan onnellinenkin. Siksi on niin vaikeaa verrata omaa tilannettani muihin, koska heillä on se kaikki, jonka minä uskon olevan riittävää omaan onnellisuuteeni, mutta silti he eivät ole onnellisia, silti he tuntevat ihan samoin kuin minä. Se saa minut miettimään, että olenko jotenkin poikkeustapaus vai olenko väärässä. Olisinko aivan yhtä onneton, jos minulla olisi ihmisiä elämässäni... Teenkö väärän johtopäätöksen sen perusteella, että olin ihan perusonnellinen niin kauan kuin minulla oli ystäviä, ehkä se ei liitykään mitenkään asiaan. Mutta silti uskon, että liittyy. Minun on hyvin vaikea ymmärtää näiden ihmisten ahdistusta, koska heillä on se kaikki, minkä puuttumisen takia minä olen niin onneton! Se saa minut ajattelemaan, että he ovat kliinisesti masentuneita ja siksi heille on apua tarjolla, mutta minä olen vain onneton, eikä sitä voi muuttaa pillerillä. Katsotaan nyt kuitenkin, mitä niistä verikokeista ilmenee ja miten kilpirauhaseni toimii. Googlettelin netistä tietoa ja löysin tiedon, että "Endokrinologian erikoislääkäreiden mielestä terveellä ihmisellä S-TSH arvon tulisi olla alle 2,5 tai alle 2.". (joissain puhuttiin jopa alle 1,5:stä) Minun on viimeksi ollut juuri tuo 2,5. Mutta nyt otettiin myös muita kokeita, niitä ei ole aiemmin otettu. Ja jos arvo edelleen on 2,5, aion yrittää saada lääkitystä. Minusta sitä kannattaisi edes kokeilla. Mutta nähdään sitten, mitä lääkäri sanoo.

Mutta, jospa nyt vaihteeksi vaikka katsoisin tv:tä. :) Harvinaista, että kello on kohta puoli neljä, enkä ole vielä ollenkaan katsonut tv:tä. Joka tapauksessa, tuli parempi olo, kun kirjoitin tämän. Tiedän, että jotkut teistä inhoavat valitustani, mutta juuri siksi kirjoitan siitä, koska se helpottaa. Tietysti voisin jättää tämän julkaisematta, mutta... No, etteköhän te ole jo tähän tottuneet. :)

Hyvää loppuviikkoa kaikille! :)

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hei! :)

Ilta ja yö sujui aika rattoisasti... Koirani tykkää valkosipulista, mutta ilmeisestä syystä pidän yleensä tarkasti huolen, ettei hän saa sitä mistään. Mutta eilen kävimme tätini luona, jossa hän nappasi lattialle pudonneen ison valkosipulinkynnen ja parin tunnin kuluttua haju oli aika mahtava... Labbiksilla on muutenkin usein ilmavaivoja, mutta valkosipulilla höystettynä saa kyllä miettiä, että herääkö aamulla ollenkaan vai onko kenties tukehtunut... Siis se haju on jotain aivan käsittämätöntä. :D 

Näin myös ensimmäisen hyttysen. En ymmärrä, mistä se oli tähän aikaan vuodesta tullut, mutta heräsin iltayöstä ininään. Voiko olla mitään ärsyttävämpää ääntä?!! Ja varsinkin kesällä, kun miljardi hyttystä ja kärpästä pörrää korvien ympärillä. Mikään määrä hyttysmyrkkyä ei auta merkittävästi. Enkä ainakaan minä en ole saanut mitään kotikonstiakaan tepsimään, ainakaan valkosipulilla, b-vitamiinilla tai sitronellaöljyllä ei ole mitään vaikutusta. Ainoa mikä tavallaan toimi oli se, kun serkkuni joskus neuvoi, että gini saa ihon haisemaan, jolloin hyttyset ei tule lähelle. Hyttyset kyllä tuli lähelle siitä huolimatta, mutta toisen pullollisen jälkeen en välittänyt niin v****jakaan. (Okei, huono vitsi, mutten millään voinut jättää noin ilmeistä tilaisuutta käyttämättä). Ja vielä enemmän kuin hyttysiä, inhoan kärpäsiä, koska ne tunkee suuhun ja korviin. Joskus kesällä tuntuu ihan oikeasti siltä, että tulee hulluksi, kun kärpäsiä pörrää pään ympärillä kuin sarjakuvissa. Niin että hyvää kesänodotusta kaikille... :D Toivottavasti tuo oli yksittäinen hyttynen, eikä niitä ole pesimässä kokonaista parvea jossain lattilistan välissä. Tuon yhden yksilönkin metsästämiseen kului puolisen tuntia... Tai sitten se oli jokin eksoottisempi otus ja huomenna herään vähintään dengue -kuumeessa. 

Olen nyt tuota hyttysherätystä lukuunottamatta muutaman yön nukkunut kuin tukki, nukahdan heti, kun laitan kirjan pois, enkä tiedä mistään mitään ennen kuin kello soittaa. Vaikka melatoniinin ansiosta nukun vähintään ihan kohtuullisesti useimmiten, näin hyvin en ole nukkunut varmaan koskaan. Se tuntuu oudolta ja myös helpottavalta, koska nyt en pelkää nukkumaanmenoa. Ja vielä keväällä kaiken huipuksi, yleensä nukun tähän aikaan vuodesta huonosti, jos ollenkaan! Toivottavasti tämä jatkuu!

Sen sijaan pelkään kuollakseni kaupassa käyntejä. Jostain ihan yllättäin on iskenyt aivan järjetön himo saada jotain hyvää, ajatukset pyörii ruoassa aika lailla heräämisestä nukahtamiseen. Joudun ihan tarkoituksella pitämään huolen, etten vilkaise herkkuhyllyjen suuntaankaan. Ja kaiken huipuksi himoitsen makeaa! En ole koskaan erityisesti välittänyt makeasta, kaikki suolainen ja rasvainen on aina ollut minun ongelmani. Tuossa lähisiwassa leivoshylly on heti kauppaan astuessa silmien edessä, joten ensimmäinen asia mitä näen, on donitsit ja muffinssit. Ainoa pelastukseni on se, että tiedän, että niistä tulisi huono olo. Enkä halua lihoa uudelleen. Mutta päätökseni ostaa maitoa ja hedelmiä horjuu nyt vakavissaan. Ehkä pitäisi ostaa enemmän ruokaa kotiin, ettei tarvitsisi käydä niin usein kaupassa. 

Olen nyt aamulla menossa verikokeisiin, jossa otetaan ne kilpirauhasarvot ja lääkärin aika on sitten maaliskuussa. Jos ne on ihan rajalla, kuten ne on tähän asti olleet, niin ajattelin kysyä, että voisinko kokeilla lääkitystä silti. Joillainhan on ihan selvät oireet, vaikka arvot olisi vielä normaalin sisässä. Kilpirauhasen vajaatoiminta selittäisi niin paljon... Se selittäisi nukkumisongelmani ja mielialaongelmani, keskittymisvaikeudet, laihtumisvaikeudet, haluttomuuteni tehdä mitään, sen miten kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta. Lueskelin netistä kilpirauhasongelmista kärsivien kirjoituksia ja se oli kuin olisin lukenut itsestäni. Jopa asiat, joita en ole sen kummemmin ajatellut, sopisivat, kuten se, etten siedä meteliä. Olen pitänyt sitä vain luonteenpiirteenä, mutta kuulemma se on yleistä kilpirauhaspotilaille. Ja se on minulle uusi "oire", se alkoi vasta muutama vuosi sitten, nuorena melu ei ollut millään tavoin vastenmielistä. Se tuntuu ihan hullulta, että on olemassa sairaus, joka selittäisi kaiken, mikä minussa on vialla, mutta minulla ei muka ole sitä. Paitsi, että minulla on ollut se nuorena ja sitä on suvussani. Onko ihan hullua toivoa olevansa sairas... Mutta jos olen sairas, niin olen ollut sitä jo pitkään ja nyt toivon vain keinoa hoitaa sitä sairautta. Tavallaan pelkään, että vastaus on, ettei minulla ole kilpirauhasen vajaatoimintaa, enkä voi kokeilla lääkitystäkään, koska mitä sitten... Sitten paino vain jumittaa edelleen ja kirjastokirjan palautus on edelleen urakka, joka vaatii päivien harkintaa ja valmistelua ja kaikki jatkuu ennallaan. 

---

Kiiperiltä sain haasteen, jossa pitää kertoa kahdeksan  faktaa itsestään, kiitos Kiiperille! :) Koska olen niin tylsä, ettei minusta löydy loputtomiin kerrottavaa ja koska olen jo kertonut teille kaiken vähänkin itsestäni, ajattelin hiukan huijata ja napata Raparperin blogista kysymykset, joihin hän haastoi kenen tahansa vastaamaan ja vastailla niihin. :)

Joten; 
1. Mikä väri?
Pinkki, totta kai.
2. Lempivuodenaika?
Syksy aivan ehdottomasti! Rakastan syksyä.
3. Lempimusiikki? 
Eniten tykkään ihan perus pop-musiikista.
4. Harrastatko liikuntaa? 
En varsinaisesti, mutta yritän potkia itseni lenkille useimpina päivinä.
5. Paheesi? 
Laiskuus.
6. Miksi bloggaat?
Monestakin syystä, joista nykyään varmaan suurin on, että tämä antaa minulle sosiaalisia kontakteja muihin ihmisiin. Olen myös oikeassa elämässä todella arka ja hiljainen ja varon sanojani ja yritän olla puhumatta itsestäni, joten on kiinnostavaa kertoa itsestään kaikki, olla ihan täysin rehellinen. Sanoa nekin tosiasiat ja ajatukset, jotka hävettää. Puhua sivu toisensa jälkeen itsestään...
7. Kenet kuuluisuuden haluaisit tavata? 
No tavallaan Robert Downeyn, mutta ainoastaan, jos olisi nuori ja nätti. :) Nyt se olisi vain noloa.
8. Jos saisit olla päivän joku muu, niin kuka? 
Mrs Downey. :)
9. oletko toiveammatissasi? 
En.
10. paljon vai vähän?
Paljon!! :)
11. kissa vai koira?
Rakastan enemmän koiraani kuin kissaani, mutta yleisesti olen kissaihminen. Muiden ihmisten lemmikeistä tykkään enemmän kissoista ja tulen hyvin juttuun kissojen kanssa.
12. Paras hetki päivässä?
Iltayhdeksän. Olen juuri käynyt suihkussa ja nautin puhtauden tunteesta ja telkusta tulee jotain katsottavaa.
13. Pieniä asioita, jotka ilahduttavat sinua?
Eläimeni, hyvä tv-sarja, elokuva tai kirja. Sauna.
14. Mitä sellaista haluaisit kokea, mitä et ole vielä kokenut?
No kun en ole kokenut yhtään mitään, niin haluaisin kokea kaiken, haluaisin elämän! Ihan sellainen suunnilleen keskivertoelämä kelpaisi, haluaisin kokea sen, mitä ns. normaali ihminen kokee elämänsä aikana.
15. Jos saisit valita minkä tahansa maan, johon matkustat, mikä se olisi, ja miksi?
Yhdysvallat. Haluaisin matkustaa Itärannikolla. Kai siksi, että siitä on nähnyt niin paljon kuvia ja tv:ssä ja muuten.
16. Paras paikka Suomessa?
Lapsuudenkotini.
17. Mikä tekee kodista kodin?
Hmmm... En ole koskaan kokenut yhtäkään omista asunnoistani kodeiksi, joten... Ehkä historia, menneet tapahtumat, tuttuus. Tai että se on oma, ettei mikään vuokrakämppä.
18. Unelmasi?
Jos nyt ajatellaan realistisesti, niin haluaisin laihtua ja haluaisin, että elämä olisi helpompaa. Että olisi edes neutraali olo tai että olisin ihan ok. Se riittäisi minulle.
19. Missä olet hyvä?
Olen hyvä päästämään itseni siitä, mistä aita on matalin. Aloitan dieetit huomenna ja lenkkeilyn ensi viikon maanantaina ja... :)
20. Missä haluaisit kehittyä?
Eniten sosiaalisten taitojen osalta, mutta... Ne kai opitaan jo lapsena, mutta ehkä voisin kuitenkin hiukan kehittyä.
21. Mikä olisi unelma-ammattisi? Lääkäri.
22. Miten huolehdit terveydestäsi? 
No, tuota... Lähinnä vingun teille jämähtäneestä painostani ja pelkiksi aikomuksiksi jääneistä lenkeistä... En oikeasti voi sanoa, että huolehtisin terveydestäni, painoakin haluan pudottaa vain ja ainoastaan pinnallisista syistä. Tämä on ehkä kamala asia sanoa, mutta koska uskon kuolevani sitten jonain päivänä omasta päätöksestäni, en ole koskaan pelännyt esimerkiksi sairastumista. Koska kaikki sukulaisenikin kuolevat viinaan tai elävät vanhoiksi, ei meillä oikein ole suvussakaan mitään kovin vakavia sairauksia, joten en ole joutunut läheltä seuraamaan kenenkään sairastamista

Mutta, nyt menen vähän kävelemään, koska ilma on ihan kiva. :) Tehkääpäs muut sama! :)

Edit; Piti vielä linkittää tämä tänne, on aika havainnoillinen. :)

lauantai 23. helmikuuta 2013

Ei edelleenkään...

...ollut paino laskenut, sama 91,4 kg. Tämä alkaa nyt jo mennä ihan naurettavaksi... Ilmeisesti fetadieetti ei toimi. :D Ensi viikolla aion yrittää syödä ihan  reilusti vähemmän. Syön nyt jo vähän, mutta jotain uutta pitää kokeilla ja ehkä kuitenkin syön liikaa kulutukseeni nähden. Ajatukset on myös alkaneet pyöriä ruoan ympärillä enemmän kuin ennen ja se tuntuu aika ahdistavalta ja pelottavalta. Unelmoin pizzasta ja perunalastuista ja ranskalaisista perunoista ja hesepatongeista ja käyn puolen tunnin välein kurkkimassa kaappeihin ja jääkaappiin siltä varalta, että sinne olisi ilmestynyt jotakin, mitä haluaisin syödä. Jos voisin syödä jotain tuollaista himoitsemaani roskaruokaa, olisin aikoja sitten sortunut. Tosin ostin yksi päivä hesen kolmioleivän, josta söin puolet samana päivänä ja puolet seuraavana. Valitettavasti se maistui juuri niin hyvältä, kuin uskoinkin sen maistuvan. Mutta nyt täytyy pysyä kaikesta sellaisesta erossa, en halua edes ajatella, mihin ne pahimmillaan johtaa. 

Ilo pienemmistä kokonumeroista on jo aikoja sitten haihtunut, kun mitään edistystä ei ole tapahtunut kuukausiin ja olen jo sopeutunut nykyisiin vaatteisiini. Toisaalta yhtenä iltana katselin itseäni peilistä ja ajattelin, että miten ihmeessä olen voinut painaa kolmekymmentä kiloa enemmän, kun vieläkin olen näin iso! Näytän jotenkin valahtaneemmalta ja iho näyttää erilaiselta, mutta koossa en vieläkään näe mitään varsinaista eroa. Varsinkin reiteni näyttävät jättimäisiltä. Ne eivät edes näytä reisiltä, vaan joiltakin... ...en edes tiedä miltä, mutta ne eivät näytä siltä, kuin ne voisivat kuulua ihmiseen. Ja epätasaisuus, mistä aiemminkin puhuin, on lisääntynyt, olen muuttunut vieläkin paljon muhkuraisemmaksi kuin aiemmin. Aivan kuin ihoni alla olisi jotain pehmeämpää ja sitten isoja kiinteitä läskimuhkuroita sen pehmeän lomassa. Silloin painavimmillani tunnuin suhteellisen kiinteältä, vain pinta oli röpelöinen, mutta nyt olen muuttunut paljon epätasaisemmaksi. Se on todella kummallista, mutta kai se sitten kuuluu asiaan.

Olen yrittänyt kävellä joka päivä, mutta se ei oikein tunnu tekevän mitään. Tarkoitan sitä, että joskus nuorena, kun oli ollut lenkillä tai muuten liikkunut, lihakset tuntuivat jotenkin "sykkivän" ja se antoi minulle tunteen siitä, että olen tehnyt jotain, mutta nyt en saa sellaista tunnetta, vaikka yrittäisin kävellä kuinka reippaasti tai kuinka kauan. Mutta pakkohan siitäkin on jotain hyötyä olla, jos ei sitten muuten  niin kulutettujen kalorien muodossa... Mutta kaiken kaikkiaan olen todella tympiintyntynyt edistyksen puutteeseen! Kun nyt pääsisin edes niihin kasialkuisiin lukuihin, niin tuntuisi, että jotakin tapahtuu! Ja pelkään ihan hirveästi seuraavaa käyntiä ravitsemusterapeutilla, hän on taatusti todella pettynyt pysähtyneeseen painonlaskuuni. :( Kuten olen minäkin. 

Mutta jospa ensi viikko olisi se maaginen viikko, jolloin vaa'alla näkyisi vihdoinkin alempi luku kuin aiemmin! Ainakin aion yrittää parhaani sen saavuttamiseksi! Ja jos ei, niin alkaa ihan tosissaan usko loppua... 

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

:)


Ensimmäinen aurinkoinen kevätpäivä! Se tuntui oikeastaan aika kivalta, on ollut niin synkeä sää niin pitkään. Pidän kyllä kevätauringosta ja kimaltelevista hangista, pahinta on iltojen valoisuus. Laihdutus ei edelleenkään oikein suju... Olen nyt syönyt joka päivä fetaa, mutta minun pitää syödä se aina viimeksi illalla, koska se on niin täyttävää, että jos syön sen aiemmin, jotain muuta jää väkisinkin syömättä. Mutta vaaka näyttää sitkeästi samaa kuin ennenkin... Paino ei millään halua laskea, mutta onneksi se ei nousekaan. Se tuntuu minusta niin kummalliselta, koska niin monta vuotta laihduin muutaman kilon ja sitten aina lihoin sen takaisin. Nykyään laihdutetut kilot pysyy muutaman sadan gramman vaihtelua lukuun ottamatta poissa. Se on toki hyvä asia, mutta tuntuu niin oudolta! Olin kai jo henkisesti alistunut siihen, että painoni olisi koko ajan valmiudessa palaamaan ylimpiin lukemiin. Nyt tuntuu oudolta, kun paino ei muutu. Ja toki huonollakin tavalla oudolta, koska se ei myöskään laske. Tämä on oikeastaan aika samankaltainen olotila, kuin silloin nuorena, ennen kuin varsinaisesti lihoin. Oli ihan sama minkälaisella nälkäkuurilla olin pari viikkoa tai miten söin kaiken, mitä halusin, paino pysyi todella tasaisesti noin 67 - 68 kilossa. Mutta toivottavasti painoni ei ala nousemaan, se tuntuisi varmasti aivan hirveältä!

Minulla on muutenkin ollut varsin kurja olo, koska äitini kertoi ystävänsä sairastuneen syöpään. Hän on hyvä ihminen, joka ei todellakaan ansaitse mitään tuollaista! Hän on yksi niistä ihmisistä, joka on aina valmis auttamaan ja tekemään hyviä asioita muille, eikä ole koskaan sanonut tai tehnyt mitään pahaa kenellekään. Juuri tuota minä inhoan, että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahat ihmiset saa elää onnellisina elämänsä loppuun saakka. Se on niin sietämätöntä! Minä niin haluaisin maailman olevan oikeudenmukainen paikka!

Törmäsin eilen kaupungilla naiseen joka teki väitöskirjaa silloin kun minä olin opiskelijana samalla laitoksella ja olin aina pitänyt häntä jotenkin hengenheimolaisenani, samanlaisena vanhanapiikana kuin minäkin. Hän näkyi olevan tukevasti raskaana. Se tuntui minusta niin oudolta... En edes tiedä, miksi olin kuvitellut hänet kaltaisekseni, ei hän ole ruma eikä mitään vastaavaa, hän vain tuntui aina niin vakavalta ja no, tylsältä, että oletin hänen olevan yksin. Minä teen usein ihmisistä oletuksia yhden puolen perusteella ja sitten olenkin ihan hämmentynyt, kun se tosiaan onkin vain yksi puoli heistä. Minun on aina ollut kauhean vaikea hahmottaa, että ihmiset saattavat olla kovinkin erilaisia, kuin mitä heidän työ-/opiskelijapersoonansa antaa ymmärtää. Minulla oli kerran nuorena pomo, joka oli niin rauhallinen ja vakava, että ajattelin hänen vapaa-aikanaan korkeintaan lukevan Nietzschea kynttilänvalossa. Kunnes sitten kerran törmäsin häneen ollessani ulkona kaverien kanssa ja hän oli kaatokännissä ja kertoi niin hurjia tarinoita tekemisistään, että jos olisin kuullut ne joltain muulta, en olisi ikimaailmassa uskonut. Ja toisen kerran minulla oli työkaverina tyttö, joka oli ujo ja arka ja hiljainen, tuskin sai sanaa suustaan. Kerran hän sitten oli tavallista vaisumpi ja kun kysyin, mikä on hätänä, hän sanoi pelkäävänsä olevansa raskaana. Sanoin hämmästyneenä, etten tiennyt hänellä edes olevan poikaystävää, johon hän vastasi, ettei hänellä olekaan, eikä hän tiedä, kuka lapsen isä on, koska vaihtoehtoja on useita! Olisin voinut vannoa, että hän on neitsyt! Tiedänhän minä, että normaaleilla ihmisillä on elämä, toisin kuin minulla, mutta silti minun on joskus vaikea kuvitella heille ihan noin paljon elämää. Typeräähän se tietysti on, mutta kun itselleni jännittävintä, mitä elämässä tapahtuu, on suosikkitv-sarjani uusi tuotantokausi, on joskus niin vaikea tajuta, että muilla on ihan oikea elämä. Ja että ihmisissä on monta puolta, minusta tuntuu, että minussa on vain yksi. Tai kaikissa niissä ihmisissä, joita minuksi kutsun, on vain yksi puoli kussakin.

Ja minusta tuntuu, että toinenkin kissani on tulossa hulluksi. Hän vain maukuu ja maukuu ja mikään ei kelpaa. Tilasin ajan eläinlääkärille, vaikka en usko, että hänessä on mitään fyysistä vikaa. Tai hän on jo todella vanha, joten voi hänessä jotain ollakin. Ja hän muuttuu pelottavamman näköiseksi päivä päivältä. Olen aina pelännyt hänen ulkonäköään, varsinkin joskus yöllä, kun olen puoliksi nukuksissa. Muistaako kukaan Salaisista kansioista sellaista jaksoa, jossa oli avaruusolento, joka oli töissä grillillä ja joka söi ihmisten aivoja? Vaikka ei olisi halunnut, hän yritti olla syömättä, mutta ei mahtanut itselleen mitään. No, joka tapauksessa, kissani näyttää täsmälleen siltä otukselta. Tiedän, että se kuulostaa hullulta, mutta siitä hetkestä, kun sain kissani, ajattelin, että hän näyttää aivan siltä olennolta. Ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä pelottavammalta hän näyttää. Olen aina vältellyt katsomasta häntä silmiin, koska mieleeni tulee heti se Salaisten kansioiden hahmo. Tiedän toki, että hän on kissa, mutta hänellä on kammottavimmat silmät, mitkä olen koskaan nähnyt millään elävällä olennolla. Minulle tulee aina epämukava olo, jos katson häntä silmiin. Kissat muutenkin ovat julmia olentoja, mutta minun kissani on kyllä kiistatta hurjimman näköinen kissa, jonka olen koskaan nähnyt. Mutta olen melko varma, ettei ole kovin tavallista ihan vilpittömästi pelätä omaa kissaansa... Varsinkaan siksi, että hän näyttää tv-sarjan aivoja syövältä avaruusolennolta...

Mutta, katsellaan lauantaina, onko tapahtunut mitään edistystä, mutta epäilen... Minullahan oli toiveena tai tavoitteena alittaa 87 helmikuun loppuun mennessä, mutta se toivo on nyt aika lailla mennyt. Kylläpäs tuo 87 muuten näyttää kirjoitettuna pieneltä luvulta. Ja siihen on kuitenkin vain neljä (loputonta) kiloa... Se sama kun oli tavoitteena jo jouluksi. Mutta ei auta, kyllä se joskus vielä alittuu! Mutta ei valitettavasti vielä. :/

maanantai 18. helmikuuta 2013

Homo sapiens deformis

Ihan käsittämätöntä, miten valoisaa ulkona on, vaikka kello on jo yli kahdeksan! Minä silti tavallaan odotan kevättä, koska sitten se on taas ohi ja ihana syksy lähempänä. Vaikka viime syksy ei minusta ollut läheskään yhtä pimeä kuin syksyt yleensä ja varsinkin joulunaikaan ulkona oli ihan vääränlaista. Oliko loppuvuosi jotenkin poikkeuksellisen valoisa vai onko se vain omaa kuvitelmaani? Tämä on ihan hullua, mutta odotan joulua ihan hirveästi! Koska minusta ei tänä vuonna tuntunut joululta ollenkaan, minusta nyt tuntuu kuin joulusta olisi jo 14 kuukautta! Ja seuraavaan on vielä kymmenen! Olen todella peloissani, etten enää koskaan pääse joulutunnelmaan, joten toivottavasti ensi joulu myös tuntuu joululta. Ehdotin jo äidille, että mitäs jos haettaisiin kuusi takaisin... Tosin ei sitä samaa kuin jouluna, siitä putosi neulaset jo ennen kuin se vietiin uloskaan...

Nukuin niin huonosti viime yönä, että olen ollut koko päivän ihan puolinukuksissa. Olen alkanut näkemään uneni tekstitettyinä ja se on todella raivostuttavaa, koska ne tekstit on jotenkin ihan eri ajassa kuin itse uni. Heräilen siihen ajatukseen, että tekstit pitäisi saada kohdalleen ja se on todella ahdistavaa! Ja unia on vaikea seurata, kun niistä ei saa mitään selvää! Kenties katson vähän turhan paljon tv:tä...

Katselin tänään kaupassa hiusvärejä, koska kai se on sitten hyväksyttävä, että nämä harmaat eivät johdu vain leikkauksesta. Hiukset ei enää lähde, mutta muutamat harmaat ohimoilla on ja pysyy. Se tuntuu aika ahdistavalta, koska olen vasta 33! Äitinikin hiukset alkoi harmaantumaan vasta muutama vuosi sitten! En tiedä miten turhamainen olen yleisesti ottaen, mutta kaikki vanhenemisen merkit on minulle kyllä aika kova pala. Oletan sen johtuvan siitä, etten elänyt nuoruuttani, joten miten voin olla jo vanha... En ole koskaan värjännyt hiuksiani(muuten kuin teininä vain huomatakseni, ettei sitä kukaan edes näe, kun  oma värini on niin tumma), enkä pidä ajatuksesta, mutta jos harmaita hiuksia alkaa ilmestymään enemmän, ne on pakko peittää. Toistaiseksi yritän kuitenkin sietää niitä ja toivoa, ettei kukaan huomaa. :/ Mutta olen hiukkasen katkera aikaisesta harmaantumisestani... Minusta tuntuu, että luontoäidillä on ihan tosissaan jotain minua vastaan; pitääkö ulkonäössäni ihan oikeasti olla kaikki mahdolliset viat?! Siis ihan tosissaan! Kun ainahan sanotaan, että jokaisessa naisessa on jotain kaunista ja olen yleisesti ottaen kyllä samaa mieltä, mutta minussa ei ole! Minusta tuntuu, kuin olisin joku koekappale, että miten ruman sitä voi naisesta tehdä niin että hänet vielä tunnistetaan ihmiseksi. Ensinnäkin, olen lihava, mutta jos nyt jätetään se pois, koska se on omaa aikaansaannostani, niin silti, minulla on todella omituinen luusto, joka saa kasvoni näyttämään jotenkin irvokkaan litteiltä, minulla on todella epätasainen hiusraja, joka näyttää kummalliselta(ja todennäköisesti yhä kummallisemmalta harmaantuessaan), minulla on pikkuruiset, ruskeat siansilmät, nenä, joka näyttää terävältä sivusta katsottuna, mutta leveältä edestä katsottuna, pieni suu ja kapeat huulet, joissa taas on epätasainen raja, pitkät korvat, valtavat ihohuokoset, luisut olkapäät, liian suuret riippuvat rinnat, isot miesmäiset kädet, tummaa, paksua karvoitusta vähän siellä ja täällä, pilkullinen kellertävä iho, epäsuhtaisen valtava takapuoli ja reidet, sääret kuin puhelintolpat, paksut töppöjalat ja vinkurat varpaat! Ihan kuin kuvailisin jotain uutta eläinlajia, joka tutkijoiden kauhuksi löytyi synkimmästä, kaukaisimmasta viidakosta! Paitsi, että jos niin olisi, se ammuttaisiin sukupuuttoon noin viidessä minuutissa ja ruumiit haudattaisiin kymmenen metrin syvyyteen, eikä suuri yleisö koskaan saisi tietää löydöstä, koska se olisi liian karmaisevaa julkistettavaksi! Minä nauraisin, ellen olisi täysin tosissani! :D No, okei, nauran rehellisyydestäni huolimatta, mutta silti, miten sitä edes voi saada näin epäonniset geenit?! :D Ja nyt minun pitää vielä harmaantuakin 33- vuotiaana?! Ei, ei ei... Tosin, jos muutkin karvani harmaantuu, niin ehkä ne ei enää erotu niin selvästi. Jokaisella pilvellä tosiaan on hopeareunus! Jipii! :)

Mutta, vien nyt epäonnistuneen ulkomuotoni suihkuun ja sitten nukkumaan. Jospa saisin nukuttua kunnolla, ilman tekstityksiä. :)

Hauskaa helmikuista viikkoa! :)

lauantai 16. helmikuuta 2013

Ei edistystä. :/

Sama 91,4 kg. Vaikka tällä viikolla kävelinkin joka päivä! Enpä tiedä... Moni teistä on neuvonut syömään enemmän ja minun kai pitää kokeilla sitä, jos tässä nyt todella olisi kyse jonkinlaisesta säästöliekistä. Vaikka senkin pitäisi olla maksimissaan vain muutama sata kilokaloria, joten minun pitäisi siitä huolimattakin laihtua. Määrällisesti en pysty syömään enempää, joten pitää syödä jotain, missä on enemmän kaloreita. En oikein tiedä, mikä olisi hyvä vaihtoehto, en ihan karkkia tai suklaata viitsi alkaa syömään, mutta olen miettinyt juustoa. Tai oikeastaan fetaa. Siinä olisi kuitenkin ihan hyvin proteiinia ja rasvaa rypsiöljyn muodossa ja siitä saa aika pienestä määrästä paljon kaloreita. Ja se on hyvää. :) Joten ensi viikolla yritän syödä purkillisen apetinan feta snacksia muiden ruokien lisäksi joka päivä. En tiedä onko se ihan oikeaoppinen laihdutusruoka, mutta kokeillaan. :D

Mutta, nyt taas kävelylle, sen ilmeisestä tehottomuudesta huolimatta... :D Hyvää lauantain jatkoa! :)

torstai 14. helmikuuta 2013

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Lisää liikunnasta...

Osuin eilen blogiin, jossa ensin katsoin vain kuvia naisesta joka oli minusta ihan normaalipainoinen ja olin jo sulkemassa sivua, kun satuin katsomaan hänen bmi:tään. Se oli vain vähän alhaisempi kuin minulla! Samoin yhdellä toisella seuraamallani laihdutusbloggaajalla bmi on vain pari lukua alempi kuin minulla, mutta hän näyttää jo ihan normaalilta, taatusti puolet pienemmältä kuin minä! Minä olen edelleen sinivalaan kokoinen... Joten joudun myöntämään, että kyllähän sillä liikunnalla on ihan valtaisa merkitys... Minulla varmasti lihasmassan osuus on hyvin pieni, minä olen todella suurelta osin ihan puhdasta läskiä. Rasvaprosenttini on varmaan lähellä viittäkymmentä... :/ Se sai minut kuitenkin miettimään, että jos olisin liikunnallinen ihminen, niin mitenköhän pieneltä voisin jo näyttää... 

Tuossa joku kysyi koirani liikkumisesta ja aloin miettimään eroja nykyisen ja entisen koirani välillä. Molemmat uroslabradorinnoutajia, molempia ruokin aika lailla saman kaavan mukaan, molemmat korkeudeltaan ja muutenkin samannäköisiä, mutta siinä missä edellinen koirani oli melkoinen pullukka, nykyinen on laiha ja lihaksikas. Minulla oli tapana vitsailla edellisestä koirastani, että kun hän nukkuisi pois, voisin vain täyttää hänet, eikä kukaan huomaisi eroa. Hänen elämänsä paras päivä oli todennäköisesti se, kun hän oppi syömään makuuasennossa. Jos ulkona satoi, oli ihan turhaa yrittää saada häntä ulos ennen kuin hänen oli aivan pakko päästä tarpeilleen ja silloinkin hän tuli sisälle heti, kun vain voi. Jos heitin hänelle palloa, hän ehkä haki sen kaksi kertaa ja sitten meni sen päälle makaamaan tai kätki sen. Lenkillä hän yleensä alkoi yrittämään kotiinpäin jo sadan metrin kävelyn jälkeen ja muutenkin hän vietti suuren osan päivistään makuuasennossa. (Kyllä, sellainen koira, millainen emäntä, oli erittäin paikkansapitävä sanonta kohdallamme.) Hän oli leikkisä, mutta hän piti leikeistä, joihin ei sisältynyt liikaa aktiivisuutta. Kun sitten taas tämä nykyinen... Hän voi juosta tunninkin yhteen putkeen ja hänestä näkee, että hän nauttii siitä täydestä sydämestään. Kun vien hänet pellolle tai koirapuistoon, hän juoksee niin paljon kuin jaloistaan pääsee laajaa ympyrää ja hän jaksaa vaatia heittämään palloa tai keppiä loputtomiin. Hänkin tykkää leikkiä leluillaan sisällä, mutta siinä missä edellinen koira leikki makuuasennossa, nykyinen hyppii ja pomppii ja venyttää itseään mitä kummallisempiin asentoihin. Ja, kuten sanottu, siinä missä edellinen oli pullea(ei kuitenkaan mikään liikalihava), nykyinen on mielestäni liiankin laiha ja hänellä on selvät lihakset. Ruokavalio heillä on sama, joskin edellinen olisi syönyt enemmänkin, jos olisin antanut ja nykyinen ei syö niin paljoa kuin hänen mielestäni pitäisi syödä. Heidän painoeronsa oli vain noin kolme kiloa, mutta sitä ei taatusti olisi uskonut kukaan, jos olisi nähnyt heidät vierekkäin. Lihakset selvästikin painaa enemmän kuin läski. Ja aktiivisuudella on suuri merkitys, vaikka ruokavalio olisi sama. Ihan samahan se on meillä ihmisillä, te liikuntaa harrastavat näytätte niin paljon pienemmiltä kuin minä, vaikka paino olisikin suunnilleen sama. Luulen, että jos ihmiset rehellisesti arvaisivat painoni, he arvaisivat reilusti yläkanttiin.

Joten, illalla etsiskelin juutuubista jumppavideoita ja päädyin yrittämään jotain puolen tunnin jumppaa. Ensinnäkin, jos nyt jätetään pois se, että jo alkulämmittelyjen aikana hengästyin ja rikoin lampun, muutenkaan ei ihan sujunut. En ole harrastanut mitään tämänkaltaista liikuntaa sitten lukion jälkeen ja jotenkin elin siinä uskossa, että voisin vain jatkaa siitä, mihin silloin jäin. Taisin jo aiemmin valittaa järkyttyneenä, etten enää pystynyt tekemään perinteisiä vatsalihasliikkeitä. Eilen sain selville, etten pysty tekemään myöskään punnerruksia! Ja järkytyin siitä vielä enemmän kuin noista vatsalihasliikkeistä! Jouduin laittamaan polvet maahan, koska en yksinkertaisesti päässyt enää toista kertaa ylös siitä perinteisestä asennosta! Lisäksi huomasin, että tasapainoni ja koordinaatiokykyni olivat aivan olemattomia, yritin tehdä niitä liikkeitä aivan käsittämättömissä asennoissa, olin kömpelö, en pystynyt seuraamaan mitään kovinkaan monimutkaisia liikkeitä ja aiheutin ainoastaan kipua itselleni! Puhumattakaan siitä, että hyllyvä läski tuntuu todella inhottavalta liikkuessa(pahoittelen mielikuvaa :D). Joten en tiedä onko minun kovin hyvä idea edes yrittää tehdä mitään tuollaista, luulen, että aiheutan enemmän haittaa kuin hyötyä... Luulen, että minun pitää nyt ensin saada painoa pois ja läskiä pois ja jos joskus sen saavutan, alkaa sitten vasta miettimään että minkä verran liikuntaa tarvitsen, jos ollenkaan, saavuttaakseni edes suurin piirtein normaaliksi laskettavan ulkonäön. Eli aion nyt tällä hetkellä edelleen pyrkiä vain kävelemään ja keskittyä kalorien polttamiseen, ei mihinkään muuhun.

Kävin kuitenkin lenkillä tänäänkin. Ja ensimmäisen kerran elämässäni kenties, en ostanut laskiaispullia! Itse asiassa olisin ostanut, mutta kaupassa ei ollut enää yhtään, joten se siitä. Hiukan harmitti, mutta tulipa nekin kalorit säästettyä. Kotimatkalla kävin kirjastossa ja selailin jotain self help -oppaita, joissa käsiteltiin onnellisuutta ja miten olla onnellisempi. Aika suuri osa niistä ohjeista liittyi ihmissuhteisiin, miten saada enemmän onnea parisuhteesta, miten viettää ihanaa aikaa lastensa kanssa, miten ystävyyssuhteista saa enemmän irti... Niinpä. Mutta ei näkynyt yhtään kirjaa, jossa olisi neuvottu, miten olla onnellinen, jos ei ole ketään. Kai siksi, että se on jo itsessään mahdottomuus, ellei ole jonkinlainen erakko. No, en ylipäätään pidä tuon tyyppisestä kirjallisuudesta, mutta nuo ohjeet saivat minut aika surulliseksi. En ihan heti taida selailla saman osaston kirjoja. Minua ärsyttää itsessäni suunnattomasti se, että voin olla ihan hyvällä mielellä ja sitten jokin tuollainen ihan pikkujuttu saakin aikaan todella kurjan olon. Pitäisi päästä siitä eroon. Kävelin sitten vielä vähän lisää, jotten vain istuisi kotona hautomassa kurjia ajatuksia. Nyt voin jo paremmin.

~

Sallilta sain haasteen, jossa kerrotaan yksitoista faktaa itsestä ja vastataan yhteentoista kysymykseen;
 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
 2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
 4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
 5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
 6. Ei takaisin haastamista.

Suuri kiitos siitä! Olen nyt kuitenkin viime aikoina kertonut niin monta faktaa näissä haasteissa ja haastanut jo niin monta ihmistä, että vastaan tällä kertaa vain kysymyksiin. :)

1. Mikä sai sinut aloittamaan laihduttamisen? Oliko se joku tietty hetki, valokuva, kommentti yms?
En itse asiassa ihan mitään tiettyä hetkeä tai kommenttia muista, mutta lihoin jo ala-asteella normaalipainon alarajalta sinne lähelle ylärajaa, jolloin minua alettiin haukkua läskiksi ja yritin laihduttaa. Olen siis yrittänyt laihduttaa suurimman osan elämästäni, pääosin huonoin tuloksin.

2. Miksi aloitit bloggaamisen?
Lueskelin jotain muuta laihdutusblogia ja ajattelin, että voisi toimia itsellekin kannustimena tehdä laihdutuksesta julkisempaa. Aloitin oikeastaan aika hetken mielijohteesta, enkä voinut kuvitellakaan, että vielä yli kahden vuoden päästä bloggaisin ja että minulla jopa olisi lukijoita. :)

3. Lempi-laihdutusruokasi?
Tykkään ihan aidosti salaateista, joten jos ne voi laskea laihdutusruoaksi, niin ne. Tosin lisään aina jotain hyvää, kuten fetaa tai dippiä, joten se laihduttavuus on vähän siinä ja siinä...

4. Vaikuttaako eläinten hyvinvointi tai eettisyys ruokavalintoihisi? 
Jossain määrin kyllä. Koen suurta moraalista tarvetta olla vegaani, koska pidän eläimistä ihan hirveästi, mutta minusta ei ainakaan nyt ole siihen, nämä syömisasiat on minulle niin vaikeita muutenkin, että maitotuotteista luopuminen olisi ihan liian vaikeaa. Mutta en ole syönyt lihaa kohta 18 vuoteen, enkä myöskään syö mitään, missä on liivatetta, vältän kananmunia(paitsi äitini kanalasta peräisin olevia) ja muutenkin pyrin kyllä tekemään eettisiä valintoja.

5. Mitä harrastat?
Minulla ei ole mitään oikeaa harrastusta, mutta luen paljon, opiskelen kieliä, rakastan tv:n katselua ja hurtan kanssa tulee väkisinkin vietettyä aikaa.

6. Mitä teet työksesi? Vaikuttaako työsi painonpudotuksen "helppouteen"?
En mitään tällä hetkellä. Toiveeni olisi tehdä jotain tutkimus- tai toimistotyötä, joten se olisi enimmäkseen koneella istumista, mutta alan olemaan siinä pisteessä, että on otettava mitä vain saa, jos nyt ylipäätään saan mitään, joten voin päätyä tekemään jotain fyysisempääkin.

7. Kuinka palkitset itseäsi pudotetuista kiloista?
En varsinaisesti mitenkään, jo se pienempi lukema vaa'alla on niin hieno juttu, etten kaipaa muuta.

8. Keneltä saat tukea laihduttamiseen?
Lähinnä täällä verkossa muilta laihduttajilta ja blogiani lukevilta ja kommentoivilta ihmisiltä.

9. Mikä tekee sinut onnelliseksi?
No, uskon, että elämässä ja sitä kautta onnellisuudessa on keskeisintä muut ihmiset ja sosiaaliset suhteet ja koska minulla on vain vanhempani, onni on enemmän hetkittäistä ja aika harvinaista. Tunnen onnea lähinnä silloin, kun teen jotakin, mikä sallii minun unohtaa sen, ettei minulla ole ketään.

10. Lempiblogisi?
Tämä on sellainen, että olen päättänyt olla vastaamatta. Minulla on kyllä suosikkini, mutta sitten on myös todella monta lähessuosikkia ja muutenkin, hyviä blogeja on niin paljon, että tekisin vääryyttä, jos sanoisin vain yhden.

11. Laihdutusvinkkisi aloittelevalle laihduttajalle?
Että älä hyvä ihminen ainakaan minusta ota mallia... :D En oikeasti tiedä, minun laihdutusyritykseni on olleet pääosin niin surkeita, ettei minulla ole mitään hyvää vinkkiä. :)


tiistai 12. helmikuuta 2013

Liikunnasta...

Ajattelin kirjoittaa vähän liikunnasta. Olen saanut paljon hyviä liikuntavinkkejä ja kannustusta ja itsekin aina välillä sanon, että pitäisi alkaa harrastamaan liikuntaa, mutta... Minulla ei ole niin tippaakaan luontaista kiinnostusta liikuntaa kohtaan! Siis ei niin yhtään! Uskon ihan vilpittömästi, että jos en olisi koskaan ollut lihava, en olisi koskaan edes yrittänyt harrastaa mitään liikuntaa. Vaikka pidän esimerkiksi uimisesta ja nuorena uin lähes joka päivä, tein sen silti toiveenani laihtua. En koskaan edes ajatellut mitään sellaista, että olisin vahvempi tai että minulla olisi lihaksia tai kehoni olisi eri mallinen, minä ajattelin vain ja ainoastaan kalorinkulutusta. Minulla ei ole koskaan ollut ajatusta, että ideaalielämääni kuuluisi liikunta millään tavalla, se on jotain, jonka olen aina tehnyt, koska on ollut pakko. Pakko joko koulussa tai sitten "pakko", jotta toivottavasti laihtuisin, se ei ole sellaista, jonka olen tehnyt omasta tahdostani, liikkumisen ilosta, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. 

Olen sen verran vanha, ettei minun nuoruudessani puhuttu mistään laihoista läskeistä, eikä ollut tavallaan kielteistä ilmapiiriä liikuntaa harrastamattomia kohtaan, kuten nykyään. Kukaan kaverini ei harrastanut liikuntaa ja muutenkin minusta liikuntaa harrastettiin eri kannalta kuin nykyään. Oli enemmänkin jokin laji, joka oli harrastus, ei niin, että käytettiin liikuntaa paremman ulkonäön saavuttamiseksi. Tai jos jollakin niin oli, siitä ei puhuttu. Jokin fitness oli silloin ihan tuntematon ilmiö, tiesin vain Kike Elomaan ja olin kauhistunut hänen ulkonäöstään! :D 

Jos voisin saada ns. laihaläski vartalon, olisin siihen täysin tyytyväinen. Se ei näytä minun silmissäni millään tavoin rumalta ja se olisi ihan riittävää minulle, enemmänkin kuin riittävää. Tietenkään se ei ole minulle mahdollinen, koska kehoni mittasuhteet ja se, miten rasva kerääntyy minulla enemmänkin takapuoleen ja reisiin, tekevät ns. peruslaihaläskivartalonkaan saamisen mahdottomaksi, puhumattakaan roikkuvasta ihosta nyt ylipainon jäljiltä, mutta mitä yritän selittää, on se, että minulle vartalo, johon olisin tyytyväinen, ei vaadi liikuntaa, mikä osaltaan vaikuttaa siihen, etten ole kovin innokas liikkumaan. Jos minun ihanteeni olisi lihaksikas, niin sitten ei olisi kuin yksi vaihtoehto, olisi pakko harrastaa liikuntaa, mutta teoriassa, sen mitä minä haluaisin, pystyy saavuttamaan pelkällä ruokavaliollakin. No, minä en pysty, edellä mainituista syistä, mutta jos en olisi koskaan lihonut(eikä minulla olisi ollut suhteettoman isoa takapuolta), en olisi tarvinnut liikuntaa ollakseni tyytyväinen ulkonäkööni. 

Liikunta ei ole myöskään koskaan antanut minulle minkäänlaista hyvänolontunnetta, minulla on ja on aina ollut, huono olo liikunnan aikana ja jälkeen. En tiedä miksi, en tiedä, teenkö jotain kauhean oleellista väärin, mutta liikunta ei ole koskaan antanut minulle mitään positiivisia tunteita. Uiminen on ihan mukavaa ja nautin vedessäolosta, mutta mistään endorfiineista ei silloinkaan ole tietoakaan ja jälkeenpäin minulla on aina huono olo. Samoin koululiikunnan jälkeen, ihmiset aina kauhistelivat tuhkanharmaata naamaani ja yritystäni olla oksentamatta. Nytkin, vaikka sinällään pidän kävelemisestä, pidän luonnossa liikkumisesta ja ajatuksesta kehoni käyttämisestä liikkumiseen, se on fyysisesti aina epämiellyttävä kokemus ja sitä seuraa enemmän tai vähemmän huono olo, joka kerta. En tiedä voisiko se olla jotenkin psykosomaattista... Että inhoni liikuntaa kohtaan on niin syvää, että siitä aiheutuu fyysisiä oireita? En tiedä onko sellainen mahdollista. 

Joten, vaikka tiedän, että minun pitäisi liikkua, motivaationi siihen on todella hukassa. Kyllä, se auttaisi kuluttamaan kaloreita ja ehkä hieman kiinteyttämään ihoakin, mutta... Kuulostaako nämä selitykseni tekosyiltä? Koska toisaalta, minä haluaisin kuluttaa ne ylimääräiset kalorit ja minun kokoiseni pystyy vielä kävelemälläkin kuluttamaan aika kivan määrän tunnissa! Mutta toisaalta, minä en pidä liikunnasta! Ja minä uskon edelleen, että pystyn laihtumaan ilmankin, vaikka sitten hitaammin... Enpä tiedä... Ja se kiinteytyminen... Se on tässä nyt tällä hetkellä oleellinen asia.  En tiedä, miten paljon se vaikuttaisi, mutta tiedän, että suurin osa paljon liikuntaa harrastavistakin paljon laihduttaneista joutuu silti käymään nahanpoistoleikkauksessa. Luulen, että se on minullakin edessä, koska iho on alkanut jo nyt hiertymään. Joten, onko sillä jotain väliä, vaikka olisin tässä välillä saanut ihon kiinteytymään pari senttiä, jos edessä on kuitenkin leikkaus... 

Joka tapauksessa, olin eilen lenkillä ja se oli kamalaa. Kävelin tunnin verran ja kadut olivat ihan sohjossa, joten eteneminen on vielä tuskallisempaa kuin tavallisesti. Tänään yritän taas potkia itseni liikkeelle. Pidän talvesta, mutta tänä vuonna odotan lumien sulamista, jotta kävely olisi vähän helpompaa. Joskin viikonloppuisin saan liikuntaa kolaamalla äidin pihan, siihen menee helposti kaksikin tuntia ja se on tietääkseni hyvää liikuntaa. Mutta se salille meno ja uiminen... Niissä ei ole kyse ainoastaan vastenmielisyydestäni liikuntaa kohtaan, vaan myös siitä julkisuudesta. (Minä edelleen esitän kävellessäni, että olen menossa jonnekin, etten missään nimessä ole lenkillä...) Varsinkin uimista haluaisin kokeilla, mutta rohkeuteni ei riitä, panikoin jo ajatuksestakin. Nyt oli muuten jenkeissä avattu saleja vain ylipainoisille ja se olisi aivan loistavaa täälläkin. Tai pitäisi edes jotain ryhmäliikuntaa olla, jonne saisi mennä vain ylipainoiset. En tosin tiedä, menisinkö käytännössä sinnekään... Joten, todennäköisesti edelleen jatkan vinkumista, että pitäisi liikkua, mutta sen käytännöntoteutuksen osalta en odota liikoja. Liikunta ei vain ole minun juttuni. :/

Laihtumisen osalta minut on vallannut hyvin vahva tunne siitä, että leikkauksen tuoma apu on nyt käytetty ja tästä eteenpäin pitäisi pärjätä omillaan. Se on aika kauhistuttava ajatus, koska laihdutusyritykseni ovat olleet aika lailla katastrofeja. Tällä hetkellä en edes jaksa keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, että pääsisin alle 90 kilon ja mietin sitten jatkoa, jos se päivä joskus koittaa. Kyse on alle puolestatoistakilosta ja olen yrittänyt saada sitä pois jo viikkoja! En tiedä, pitäisikö nauraa vai itkeä?! Todennäköisesti kumpaakin. Kyseessä on nyt harvinaisen sitkeä puolitoista kiloa, mutta kyllä minä siitä vielä hankkiudun eroon! Jonain päivänä! En edes viitsi huijata itseäni sanomalla, että se päivä olisin tämän viikon punnituspäivä, mutta joskus vielä... :D Tällä viikolla toivon vain, että saisin viikkojen tauon jälkeen päivittää tickeriin uuden luvun. Kuten kenties olette huomanneetkin, huijaan sen verran, että pidän näkyvillä alinta lukua, mihin olen päässyt, en kulloistakin reaaliaikaista painoa. 

Vielä sen verran, että minulla on tapana kirjoittaa aika spontaanisti, mitä mieleen tulee ja siksi joskus tulee hypättyä aiheesta toiseen kesken saman postauksen, kuten viime kerralla. Tarkoitukseni ei ollut millään tavoin verrata roikkuvaa ihoa insestiin, enkä missään nimessä ajattele, että niitä edes voisi verrata. Olen pahoillani, jos loukkasin jotakuta, mutta kyse oli vain juuri tuosta, että siirryin samassa kirjoituksessa toiseen aiheeseen sen kummemmin ajattelematta, että se ehkä kuulostaa väärältä. Minusta lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksi hirvittävimmistä asioista, mitä tässä maailmassa tehdään ja sen tuottamaa tuskaa ei voi verrata mihinkään, eikä luonnollisesti ainakaan mihinkään ulkoiseen, kuten roikkuvaan ihoon. Mutta en minä sitä tarkoittanutkaan, minä vain kirjoitin mitä mielessä sillä hetkellä pyöri, noiden kahden asian liittymättä mitenkään toisiinsa. :/

Mutta, nyt yritän oikeasti lähteä taas kävelemään, jospa pääsisin eroon edes muutamasta grammasta läskiä! :)


lauantai 9. helmikuuta 2013

I Believe I can Fly...

Innostuin ottamaan vähän kuvia ja ajattelin julkaista yhden "iloksenne"... En ole oikein ollut varma, julkaisenko ollenkaan näitä roikkokuvia, koska ne ovat aika järkyttävää katsottavaa, enkä tiedä onko niistä mitään hyötyä kenellekään tai kiinnostaako ketään, mutta tämä oli sen verran kammottava, että ajattelin tehostaa taannoista ruikutustani roikkumaan jäävästä ihosta kuvalla, joka osoittaa, etten ihan turhasta vingu! :D



Ai niin, äitini kertoi, että yksi lapsuudenkaverini oli saanut tuomion tyttäriensä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, hän oli ilmeisesti raiskannut heitä vuosia. En pahemmin edes tavannut häntä enää aikuisena, mutta en voi käsittää, että se punatukkainen pieni poika, jonka kanssa leikin lapsena, on tehnyt jotain tuollaista. Järkytyin aivan hirveästi. :/ Yhtäkkiä oma lapsuuteni tuntuu aika huolettomalta ja mukavalta. Kamala tapaus, tuli todella paha olo. 

Hyvää viikonloppua kaikesta huolimatta! 

No niinpä...

200 grammaa plussaa. Mitäpä siihenkään on sanomista. Mutta luovuttaakaan en voi, joten jatkettava on. Toivottavasti jonain päivänä pääsen alle yhdeksänkymmenen. :/

torstai 7. helmikuuta 2013

Tunnustus

Kiiperiltä sain New Blog Love tunnustuksen, kiitos siitä! :)

Säännöt:
Kiitä tunnustuksen antajaa ja linkitä hänen blogiinsa.
Kiitetty jo! :)

Anna tunnustus viidelle blogille, jolla on alle 200 lukijaa ja kerro tunnustuksesta heille jättämällä vaikka viesti kommenttilaatikkoon
Ok, tällä kertaa haastan:
Elin
ja

Toivo, että muut laittavat vahingon kiertämään
:)

Lopuksi listataan viiden sarjoissa satunnaisia asioita

Viisi minulle hyvin tärkeää asiaa
Vanhempani
Koirani
Kissani
(Lapsuuden)kotini
???

Viisi maata, joissa haluaisin käydä
Yhdysvallat
Kanada
Irlanti
Islanti
Iso-Britannia
(Maita on vaikka kuinka, mutta nuo ehkä ne tärkeimmät)

Viisi asiaa, jotka saavat minut jatkamaan tätä projektia ja joiden takia mun on "pakko" onnistua
Öhm.... No, koska koko elämäni on ollut yritystä laihtua ja jos se ei koskaan onnistu, niin mitä sitten on jäljellä...
Koska olen pohjattoman onneton lihavana
Koska haluan tietää miltä tuntuu olla edes suurinpiirtein normaaliksi luettava.
Koska haluan olla jotain muutakin kuin vain se läski. 
Koska vaihtoehtoa ei ole, en voi palata entiseenkään.



Tekee mieli...

...karkkia! Ihan käsittämätöntä, en koskaan himoitse karkkeja! En edes tiedä minkälaisia karkkeja nykyään on myynnissä, en muista, koska olisin viimeksi ostanut karkkipussin... Ei kun joo, jouluksi ostin turkinpippureita. Mutta en edes katsonut muuta tarjontaa. Pitäisiköhän käydä ostamassa joku pieni pussi vai odottaa, että tämä menee ohi... Tosin useimmiten, kun haluaisin jotain hyvää, en edes tiedä, mitä se olisi. Mikään tietty asia ei houkuttele, haluan vain sitä tekemistä, jonka herkuista saa. Nytkin tämä johtuu varmaan siitä, että minulla on niin tylsää!!! Inhoan sitä, ettei elämässäni ole mitään valinnanmahdollisuutta tai vaihtoehtoja. On vain tehtävä, minkä pystyy, selviytyäkseen. Sen sijaan, että olisi tie, josta lähtee sivuteitä useampiin suuntiin, on vain kapea ankea kuja, jota on pakko kulkea eteenpäin, koska mihinkään muuallekaan ei pääse. Ja siellä lopussa ei häämötä mitään hyvää. 

Muistan, kun aloitin lukion ja ajattelin, että vielä kolme helppoa vuotta edessä, kolme vuotta, jolloin ei tarvitse tehdä mitään ratkaisevia päätöksiä. Mutta silti silloin tuntui, että elämässä olisi mahdollisuuksia, että edes jotain tapahtuisi. En ollut ollenkaan varautunut tähän. Vaikka en ajatellut voivani saada mitään kovin erikoista elämässä, odotin kuitenkin jotain enemmän ja olin niin innokas elämään. En tiennyt, että kolmekymppisenä olisin jo vuosia toivonut, että kaikki olisi jo ohi. Kolmekymppisenä elämässä ei enää ole odotettavissa mitään mullistavia muutoksia ja minä en tosiaan halua elää tätä elämää. Toivon, että voisin aloittaa alusta, mutta todennäköisesti olisin aivan yhtä pelkuri, yrittäisin aivan samalla tavalla tehdä järkeviä valintoja ja päätyisin ihan samaan tilanteeseen. Koska ongelma ei ole olosuhteissa, ongelma on minussa. 

Olen myös alkanut menettää totaalisesti uskoni laihtumiseen, tuntuu, etten ikinä tule pääsemään alle yhdeksänkymmenen. Edes alle yhdeksänkymmenen, saati sitten sinne seiska-alkuisiin lukuihin! Iho on alkanut roikkua vähän sieltä ja täältä (ja myös paikoista, joissa en todellakaan odottanut mitään roikkumista! :/) ja viikonloppuna innostuessani potkukelkkailemaan kunnon lenkin, sain palkaksi paitsi kipeät pakarat, myös todella pahan hiertymän vatsanahan alle. Eikä se vielä edes roiku niin pahasti! Nyt se tuntuu punottavan pysyvästi. Se ärsyttää ja masentaa. Vaikka jotenkin saisinkin itseäni niskasta kiinni ja painon taas laskusuuntaan, lopputulos ei todellakaan tule olemaan hyvännäköinen. Tottakai olisin mieluummin laihempi shar pei kuin lihava ja ei-riippuva, mutta silti, minulla ei tule koskaan olemaan vartaloa, jota voisi kuvailla muulla sanalla kuin ruma. Joudun joka tapauksessa piilottelemaan vartaloani lopun elämääni. Toki roikot on helpompi peittää kuin läski, mutta silti, on se aika ankeaa. Nämä ovat aika karmiva näky. Tiedän valittaneeni samasta asiasta monta kertaa, mutta tuntuu kurjalta tietää tehneensä itselleen jotain, mitä ei voi koskaan korjata. Että vaikka tekisin ihan mitä tahansa, lihavuuteni vaikuttaa todella suurella tavalla elämääni joka ikisenä loppuelämäni päivänä. Koskaan ei tule sitä päivää, että urakka on ohi ja voin olla tyytyväinen vartalooni, parhaimmillaankin voi tulla päivä, jolloin laihdutettavaa ei enää ole, mutta joudun edelleen elämään lihavuuden aiheuttamien ongelmien kanssa. Minusta se tuntuu aika suurelta rangaistukselta siitä, etten osannut hillitä syömistäni. Murhaajatkin pääsee vankilasta muutamassa vuodessa, minä maksan teostani koko elämäni ajan. 

Tämä oli nyt taas pelkkää valitusta, mutta ilonaiheet on aika vähissä tässä "elämässäni", varsinkin taas tällä hetkellä. Oikeasti, pitkästymiseen voisi vaikka kuolla. Ja edelleen himoitsen niitä saamarin karkkeja... Pitää kai käydä ostamassa muumikarkkiaski, olen kyllä aika kyllästynyt niihin, mutta jospa ne auttaisi. :/


keskiviikko 6. helmikuuta 2013

:)

Ajattelin kirjoittaa, vaikka ei ole oikein mitään kerrottavaa. :) Samaa vanhaa, syöminen on vain ollut vähän haasteellista. Ei huvita, eikä tee mitään mieli ja joudun syömään väkisin, mikä on yllättävän ikävää. Olisi mukavaa, kun ei tarvitsisi syödä ollenkaan, ottaisi vain jonkinlaisen ravinne/energiapillerin ja sillä pärjäisi koko viikon.

Ostin tänään aivan ihania napin muotoisia tarroja. Minulle on kertynyt ihan hirveä määrä askartelutarvikkeita, nauhoja ja papereita ja tarroja ja vastaavaa. En vain koskaan raaski tehdä niistä mitään, eikä minulla oikeastaan ole mitään uniikkeja ideoitakaan. Ja sen täytyisi olla jotain käytännöllistä, koska muuten ne vain kerää pölyä jossain hyllyllä. Äidille voisi jotain väsätä... :D Silloin joskus lapsena äiti ilahtui jokaisesta piirustuksesta tai teelmyksestäni, jonka kotiin raahasin, mutta nyt hän ei vain enää reagoi samalla tavalla... Missäköhän kohden, olettaen, että askartelijan taidot eivät kartu vuosien myötä, ne itse tehdyt lahjat eivät enää ole hellyttäviä? Minä jouduin kerran jopa jälki-istuntoon askarteluni takia, niin huono olin. Meidän piti tehdä paperimassajeesus ja minä suuressa viisaudessani hoksasin, että eihän nyt kenelläkään ole valkoista naamaa, joten maalasin sen kirkkaanpunaiseksi. Ilmeisesti jeesukset eivät perinteisesti ole kirkkaanpunaisia. Eivät edes pääsiäisenä.

Olen taas ottanut tavakseni herätä joka aamu ahdistukseen ja tänään yritin keksiä, että mikä ihme minua nyt taas niin muka ahdistaa... Ei tietääkseni mikään, mutta silti herään niin joka aamu. Tänään kyse oli yhdestä puhelinsoitosta, joka piti hoitaa, minä vihaan soittamista johonkin virastoon tai vastaavaan. Varsinkin, jos joudun odottamaan ja kuuntelemaan jotain kammottavaa odotusmusiikkia. Mutta aamulla tunsin vain epämääräistä ahdistusta, enkä muistanut miksi. Se on kaikkein ärsyttävintä, koska kun on puolinukuksissa, ei saa tehtyä mitään, millä pääsisi siitä olotilasta pois ja se saa minut pelkäämään nukkumista. Se on enemmänkin ongelma täällä asunnollani, kotona nukun paljon paremmin. Ja minä pidän kotona olevasta sängystäni enemmän, tämä asunnossani oleva on jotenkin epämiellyttävä. Se ei ole koskaan tuntunut turvapaikalta, kuten kaikki muut sänkyni ovat ainakin jossain määrin tuntuneet. En tiedä miksi. Ehkä pitäisi ostaa uusi... Tai sitten se johtuu vain tästä asunnosta, koen muutenkin usein suurta tarvetta heittää täältä tavaroita pois, koska niissä on jotenkin "huonoa energiaa". En siis usko mihinkään tuollaisiin, mutten osannut paremminkaan kuvailla asiaa.

Olen myös ollut todella yksinäinen, edes mielikuvitusystävilläni ei tunnu olevan aikaa minulle. Luin muuten jostain netistä, että joku nainen kertoi, että hänellä on mielikuvituspoikaystävä ja ihmiset vastasivat kyllä aika raa'asti... Kai se on aika outoa aikuiselle ihmiselle... Mutta se on vain keino selviytyä arjesta, tokihan minä tiedän, etteivät he ole oikeita, enkä ole hullu. Itse asiassa päinvastoin, mielikuvitukseni pitää minut järjissäni, kun ei ole ketään oikeasti. Pateettista elämääni kuvaa hyvin se, että odotan innolla joulua, siitä huolimatta, ettei se viime vuonna ollut kovin kummoinen. Olen todella toiveikas, että tänä vuonna olisi jonkinlaista joulutunnelmaa, koska joulu on se juttu, jota aina odotan koko vuoden ja johon keskityn selviytyäkseni muista ajoista.

Ja sitten pitää kirjoittaa tästä valittamisestani, josta oli puhetta noiden ruokapäiväkirjojenkin yhteydessä. Minä olen kieltämättä kova valittamaan. Enkä ainoastaan blogissani, vaan yleisestikin. Jos minun pitää vaikka tehdä joku työ, jota en haluaisi tehdä, minä pidän siitä kovaa meteliä. Ja se auttaa! Se saa minut tuntemaan oloni paremmaksi ja se työkin tulee tehdyksi siinä sivussa. Se ei kenties ole kovin kiva luonteenpiirre ihmisessä, mutta valittaminen lohduttaa ja purkaa ahdistusta. En minä yleensä edes tarkoita sitä niin tosissani. Minä nyt vain pidän valittamisesta! Eikä se tarkoita, ettenkö näkisi omia virheitäni; minä valitan esimerkiksi painon hitaasta laskusta, koska tämä tilanne harmittaa minua, en siksi etteikö tämä olisi täysin omaa vikaani. Tiedän, että se on ärsyttävää ja siksi yritän äitiäni lukuun ottamatta olla valittamatta ihmisille, mutta kai juuri siksi tulee sitten tänne valitettua enemmän. Anteeksi! Se on kuitenkin sellainen asia, että sen voi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, minä nyt vaan tykkään valittaa.

Hauskaa loppuviikkoa kaikille! :)

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ja sunnuntain loput syömiset…

Noiden aiempien lisäksi söin iltapäivällä purkin rahkaa mustikoiden kera, mandariinin ja kaksi viipaletta ruisleipää paprikalla, keijulla ja juustolla.
Ja illalla aion herkutella vielä tortillalla.

Näistä määristä on nyt ollut jonkin verran keskustelua ja vaikka teistä ilmeisesti tuntuu, että syön aika vähän, minusta taas tuntuu, etten mitään muuta teekään. Noidenkin ruokien syömiseen menee kauan aikaa ja minulla ei koskaan ole nälkä, vaan tunnen oloni koko ajan kylläiseksi. Pidän näitä syömisiäni aika lähelle suurinta määrää, minkä edes pystyisin syömään tai ainakin joutuisin sitten heräämään aiemmin tai menemään nukkumaan myöhemmin, jos vielä kovasti aikoisin lisätä ruoan määrää. Osin se tietysti johtuu siitäkin, että minun pitää myös huolehtia riittävästä nesteen saannista, joten vesikin vie tilaa ruoalta. Ja jotenkin koen sen nesteen saamisen olevan kaikkein tärkeintä; kai ajattelen, että minulla riittää tätä rasvavarantoa ravintoa varten, mutta nestettä on saatava. Minulla on myös helposti huono olo ja pää särkee, jos en ole juonut tarpeeksi.

Myös se, mikä tuntuu minusta liialta, on muuttunut. Normaalisti senkin jälkeen, kun tuntee itsensä täydeksi, voisi syödä helposti desin, kaksikin, mutta minä en voi syödä edes lusikallista. Tai voin, mutta se ei pysy sisällä. Toisaalta taas joskus käy niinkin, etten mielestäni syö liikaa, mutta silti kohta tuntuu liian täydeltä. Se tosin helpottui kovasti, kun jossain vaiheessa tajusin, että oksentelu johtuu siitä, että menen makuuasentoon liian nopeasti ruoan jälkeen. Minulla oli aiemmin tapana iltaisin katsella tv:tä sohvalla maaten, nyt joko en voi tehdä niin tai sitten pitää syödä hyvissä ajoin. Sama juttu nukkumaan mennessä. Ongelmallista se on, jos herään yöllä janoon; pakko on tietysti juoda, mutta sitten ihan puolinukuksissa istun huojuen sängyn laidalla odottamassa, että voin mennä takaisin makuuasentoon.

Tämä on hyvin ristiriitaista, koska haluaisin kuitenkin syödä paremmin, haluaisin, että onnistuisin saamaan sen 70 grammaa proteiinia joka ikinen päivä ja että ruokavaliooni kuuluisi myös kasviksia, marjoja ja hedelmiä, mutta toisaalta taas en haluaisi syödä väkisin, koska en halua mahalaukkuni venyvän. Se, että olen ollenkaan laihtunut, on 100 prosenttisesti leikkauksen ansiota ja pelkään miten käy, jos jonain päivänä kaikki riippuu taas vain minusta. No, ennen ei käynyt hyvin, joten todennäköisesti ei jatkossakaan. Siksi haluaisin kaikin tavoin pitää mahani niin pienenä kuin mahdollista. Enkä muutenkaan halua pakottaa itseäni syömään, se tuntuu ihan vinksahtaneelta…

Te kai olette eri mieltä, mutta minusta tämä viikko on sujunut ihan hyvin. Osin siihen kai vaikuttaa sekin, että kun ennen söin valtavat määrät pelkkää roskaa, nyt ruokavalioni on kuitenkin siihen verrattuna ihan terveellinen. Ja noin tuhat kaloria päivässä sleeve –leikkauksessa käyneiden kuuluukin syödä, joten sikäli syön oikein. Monipuolisuus ja kasvikunnan tuotteet on vähän hukassa, mutta tämä on nyt parasta mihin tällä hetkellä pystyn. Jatkossa ehkä saan niitäkin syötyä. :)


Paino ja päiväkirja

Eilen paino oli 91, 2 kg eli olen nyt takaisin alimmassa painossa, missä olenkaan käynyt. Nyt toivottavasti ensi viikolla näkyisi varsinaista miinusta ensimmäisen kerran seitsemään viikkoon! Se, etten ole laihtunut seitsemään viikkoon, saa minut tuntemaan melkoista kauhua, leikatulle yhdeksänkymmentäkiloiselle se on todella huono juttu. Jos painoni olisi laskenut suurin piirtein niin kuin sen kuuluisi leikatuilla laskea, olisin alittanut 90 kiloa jo joskus syys-lokakuussa. Minun pitäisi jo olla lievän ylipainon puolella. Ja pahinta on, että minä teen suurimpana osana päivistä parhaani, joten jos se ei riitä… Mitä jos en koskaan pääse alle 90 kilon… Minun on pakko alkaa liikkumaan enemmän! Tiedän, että liikunta on se, mikä tässä eniten mättää, mutta kun sitä itsekuria ei vaan löydy! On niin paljon mukavampaa jäädä kotiin katsomaan telkkaa… Tiedän, että se on typerää ja olen menettänyt oikeuden vinkua painostani jäädessäni kotiin laiskottelemaan, mutta edelleen niin suuri osa minusta toivoo, että pelkkä ruokavalio riittäisi. En voi kuvitella, että koskaan olisin kovin liikunnallinen ihminen, joten siksikin sallin itseni keskittyä ruokaan. Mutta oikeasti, kuinka paljon minä saan kertymään miinusta tuhannenkaan kalorin ruokavaliolla, jos en liiku… En tarpeeksi. Ja hulluinta tässä on se, että minä pidän kävelemisestä!! Mutta se, että oikeasti pukee päälleen ja lähtee lenkille, tuntuu joskus niin ylivoimaiselta. Ja minulla on vielä se, että kun on tuo koira, niin hänen kanssaan varsinaisesta lenkkeilykävelemisestä ei tule mitään, koska en voi kävellä nopeasti hänen kanssaan. Minun täytyisi ensin lenkittää koira ja sitten viedä koira sisälle ja lähteä uudelleen lenkille ja jotenkin siinä uudelleenlähtemisen kohdalla joudun aina pulaan… Aina ajattelen, että no kävelinhän minä ja olin ulkona, kai se riittää… Vaikka oikeasti sellainen rauhallinen kävely ei kuluta paljoakaan enempää kuin ahterillaan istuskelu. 

Syömisistä sen verran, että perjantaina söin;
Aamulla Profeelin rahkaraepurkin, noin yhdentoista aikaan maitokahvijuoman, yhdeltä täytetyn paprikan(sisällä tummaa riisiä, kikherneitä, kesäkurpitsaa, tomaattia ja juustoa), neljän aikaan taas maitokahvijuoman ja näkkäriä keijulla ja illalla kokonaisen kurkun ja purkin apetinan fetaa.

Lauantaina aloitin aamun maitokahvijuomalla, söin päivällä kolme kauhallista hernekeittoa, iltapäivällä Profeelin proteiinijuoman, kahvia, jossa oli hieman maitoa, taas maitokahvijuoman ja illalla lähinnä kasviksilla täytetyn tortillan, juustoa siinä oli tietysti myös. Niin ja kaksi tikkaria. (Proteiinit jäi valitettavasti todella vajaaksi…)

Tänään olen syönyt tähän mennessä aamulla hiukan kaurapuuroa, maitokahvijuoman, desin proteiinijauhetta ja kaksi desiä hernekeittoa. (Käyn vielä illalla lisäämässä tähän loput ruoat)

Kuten huomaatte, kotona tulee syötyä joskus oikeaakin ruokaa, osin siksi, että äiti laittaa sitä, osittain viitsin itsekin kokata, kun on muitakin syömässä.

Muuten viikonloppu on sujunut tavanomaisissa merkeissä… Koirani maistoi eilen palasen kuollutta jäniksenraatoa ja siitä olen hiukan huolissani. Menin viemään kuivattuja leipiä syöttöpaikallemme, enkä nähnyt jänistä(tai sitä, mitä siitä oli jäljellä) ja se oli jo koirani suussa, kun tajusin. Ilmeisesti on huono idea syöttää jäniksiä ja kettuja samassa paikassa… (Ei uskoisi?) Tai oikeastaan me yritämme ruokkia vain kasvissyöjiä, lintuja ja peuroja ja jänöjä ja oravillekin viemme pähkinöitä, kaurapuuroa ja perunoita, mutta eihän kettuja voi estääkään tulemasta paikalle. (Kukaan meillä ei siis metsästä, mutta äitini ystävällä on kauppa ja sieltä jää paljon esimerkiksi leipää, joka menisi muuten roskikseen, joten äiti kuivaa sen ja antaa eläimille ja samoin laitamme kesällä heinää seipäälle ja pilkomme porkkananpaloja ja sen sellaista.) Soitin eläinlääkärille ja hän sanoi, ettei ole syytä olla huolissaan, ettei siitä todennäköisesti ollut mitään vahinkoa. Toivotaan niin. Toivottavasti ei ole jänisruttoa täälläpäin tällä hetkellä. :/

Mutta; ihanaa sunnuntaita kaikille! :)

perjantai 1. helmikuuta 2013

Täällä taas :)

Ruokapäiväkirjat:

Keskiviikko: - 

Jep... Oli ihan lievästi sanoen huono olo, en tiedä miksi(siis ei mikään mahatauti, vaan joskus on näitä päiviä). Yritin kyllä, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Joten annoin olla. Torstai-aamulla oli ihan normaali olo. 

Torstai:

Aloitin aamun esimerkillisesti kaurapuurolla; desi kaurahiutaleita, kaksi maitoa ja hiukan keijua. Kun sain sen alas, join taas maitokahvijuomaani.

Päivällä purkki Ehrmannin rahkaa mustikoiden kera.

Iltapäivällä söin desin proteiinijauhetta(vedessä tottakai) ja viipaleen näkkäriä keijulla. 

Alkuillasta turvauduin jälleen rakkaaseen näkkäri, keiju, maitokahviyhdistelmääni. 

Illalla söin puolikkaan kurkun, puolikkaan paprikan, vähän punasipulia ja apetinan salad solutions fetaa, josta olin mahdollisimman huolellisesti valuttanut öljyn pois. Pidemmän ajan kuluessa, useissa erissä, en kerralla. 

Laitan tämän päivän kokonaisuudessaan huomenna. 

Kalorien osaltahan syön suunnilleen niin kuin pitäisikin(paitsi tietysti keskiviikkona en mitään ja torstaina liikaa), mutta laadussa ja monipuolisuudessa on varaa parantaa. Täytyy kuitenkin sanoa, ettei minulla ole mitään aikomusta luopua noista Nescafen kahvijuomista, pidän kuitenkin maksimina kaksi päivässä. En näe niitä ongelmana ja ne ovat aivan herkullisia! Niissä on 68 kcal, joten ihan sama, se saa luvan mahtua ruokavaliooni. Mutta kasviksia täytyisi yrittää syödä enemmän. 

Ja ai niin, ostin tänään takin kokoa 38. Oli alennuksessa ainoa jäljellä oleva, muuten olisin varmaan ostanut koon isomman. Mutta se mahtui päälle ja kiinnikin, hiukan vain kiristi hartioista ja käsivarsista. Se on kesätakki, joten ehdin laihtua toivottavasti vielä hiukan. Ja ensimmäisen kerran näin peilistä jonkun vähän pienemmän ihmisen! :) Näytin jopa pidemmältä, kun en enää ole niin leveä! 

Tottahan se oli varmaan anteliaasti mitoitettu 38, mutta silti; 38!! Se sai minut kyllä aika iloiseksi! :)