torstai 7. helmikuuta 2013

Tekee mieli...

...karkkia! Ihan käsittämätöntä, en koskaan himoitse karkkeja! En edes tiedä minkälaisia karkkeja nykyään on myynnissä, en muista, koska olisin viimeksi ostanut karkkipussin... Ei kun joo, jouluksi ostin turkinpippureita. Mutta en edes katsonut muuta tarjontaa. Pitäisiköhän käydä ostamassa joku pieni pussi vai odottaa, että tämä menee ohi... Tosin useimmiten, kun haluaisin jotain hyvää, en edes tiedä, mitä se olisi. Mikään tietty asia ei houkuttele, haluan vain sitä tekemistä, jonka herkuista saa. Nytkin tämä johtuu varmaan siitä, että minulla on niin tylsää!!! Inhoan sitä, ettei elämässäni ole mitään valinnanmahdollisuutta tai vaihtoehtoja. On vain tehtävä, minkä pystyy, selviytyäkseen. Sen sijaan, että olisi tie, josta lähtee sivuteitä useampiin suuntiin, on vain kapea ankea kuja, jota on pakko kulkea eteenpäin, koska mihinkään muuallekaan ei pääse. Ja siellä lopussa ei häämötä mitään hyvää. 

Muistan, kun aloitin lukion ja ajattelin, että vielä kolme helppoa vuotta edessä, kolme vuotta, jolloin ei tarvitse tehdä mitään ratkaisevia päätöksiä. Mutta silti silloin tuntui, että elämässä olisi mahdollisuuksia, että edes jotain tapahtuisi. En ollut ollenkaan varautunut tähän. Vaikka en ajatellut voivani saada mitään kovin erikoista elämässä, odotin kuitenkin jotain enemmän ja olin niin innokas elämään. En tiennyt, että kolmekymppisenä olisin jo vuosia toivonut, että kaikki olisi jo ohi. Kolmekymppisenä elämässä ei enää ole odotettavissa mitään mullistavia muutoksia ja minä en tosiaan halua elää tätä elämää. Toivon, että voisin aloittaa alusta, mutta todennäköisesti olisin aivan yhtä pelkuri, yrittäisin aivan samalla tavalla tehdä järkeviä valintoja ja päätyisin ihan samaan tilanteeseen. Koska ongelma ei ole olosuhteissa, ongelma on minussa. 

Olen myös alkanut menettää totaalisesti uskoni laihtumiseen, tuntuu, etten ikinä tule pääsemään alle yhdeksänkymmenen. Edes alle yhdeksänkymmenen, saati sitten sinne seiska-alkuisiin lukuihin! Iho on alkanut roikkua vähän sieltä ja täältä (ja myös paikoista, joissa en todellakaan odottanut mitään roikkumista! :/) ja viikonloppuna innostuessani potkukelkkailemaan kunnon lenkin, sain palkaksi paitsi kipeät pakarat, myös todella pahan hiertymän vatsanahan alle. Eikä se vielä edes roiku niin pahasti! Nyt se tuntuu punottavan pysyvästi. Se ärsyttää ja masentaa. Vaikka jotenkin saisinkin itseäni niskasta kiinni ja painon taas laskusuuntaan, lopputulos ei todellakaan tule olemaan hyvännäköinen. Tottakai olisin mieluummin laihempi shar pei kuin lihava ja ei-riippuva, mutta silti, minulla ei tule koskaan olemaan vartaloa, jota voisi kuvailla muulla sanalla kuin ruma. Joudun joka tapauksessa piilottelemaan vartaloani lopun elämääni. Toki roikot on helpompi peittää kuin läski, mutta silti, on se aika ankeaa. Nämä ovat aika karmiva näky. Tiedän valittaneeni samasta asiasta monta kertaa, mutta tuntuu kurjalta tietää tehneensä itselleen jotain, mitä ei voi koskaan korjata. Että vaikka tekisin ihan mitä tahansa, lihavuuteni vaikuttaa todella suurella tavalla elämääni joka ikisenä loppuelämäni päivänä. Koskaan ei tule sitä päivää, että urakka on ohi ja voin olla tyytyväinen vartalooni, parhaimmillaankin voi tulla päivä, jolloin laihdutettavaa ei enää ole, mutta joudun edelleen elämään lihavuuden aiheuttamien ongelmien kanssa. Minusta se tuntuu aika suurelta rangaistukselta siitä, etten osannut hillitä syömistäni. Murhaajatkin pääsee vankilasta muutamassa vuodessa, minä maksan teostani koko elämäni ajan. 

Tämä oli nyt taas pelkkää valitusta, mutta ilonaiheet on aika vähissä tässä "elämässäni", varsinkin taas tällä hetkellä. Oikeasti, pitkästymiseen voisi vaikka kuolla. Ja edelleen himoitsen niitä saamarin karkkeja... Pitää kai käydä ostamassa muumikarkkiaski, olen kyllä aika kyllästynyt niihin, mutta jospa ne auttaisi. :/


4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Mulle on kans iskenyt julmettu karkkihimo. Varsinki tv-mix pusseihin jossa on niitä lantteja ja liitulakuja. NaM! Onneksi sen verran on elämäntaparempasta ollu hyötyäki että 1pussi kestää monta päivää. Ja siis se pussi riittää monta päivää hellulla ja mulla. Molemmat käydään lapsilta varkain pussilla. Ennen meillä oli molemmila omat pussi ja suklaalevyt. Miesöin hellunki sitte ko omat loppu. Ja nehän siia loppu yhesä illasa. Että sikäli mennöö paremmin.
      Äläkä sie sitä nahan roikkumista mieti. Kyllä se siitä kiinteytyy. Kiinteytyhän mullaki. Vaikka mahaan jäiki kengurupussi, niin olkoot. Eihän sitä muut ees nää ko kakarat ja hellu.
      Lähehän sieki sieltä lenkille uuestaan. Mieki meinasin pukia kakarat ja lähtiä pihale paleleen...

      Poista
    2. Minä taas en oikeastaan ikinä himoitse makeaa, vaan aina jotain suolaista ja rasvaista. Eilen ostin jonkun pussin ja söin muutaman ja alkoi ällöttämään.

      Tuohan olisikin ideaali, että voisi syödä vain muutaman silloin tällöin. Totaalikieltäytyminen tuskin toimii kovin pitkään.

      Epäilen vahvasti, että mahtaako kiinteytyä, mutta katsotaan nyt. Totta kyllä, etteihän sitä minulla näe kukaan, mutta harmittaa silti. No, ehkä siitä ei sitten niin välitä, jos joskus laihtuu.

      En käynyt enää eilen lenkillä, mutta tänään aion mennä. :)

      Poista