lauantai 30. maaliskuuta 2013

Hyvää pääsiäistä!

Virallisessa punnituksessa vaaka näytti kasialkuista lukua vaatteet päällä, enkä sanonut mitään, vaikka tiesin, ettei se voi olla todellinen lukema. En vain saanut sanottua mitään heti ja sitten olisi ollut ihan hölmöä alkaa sanomaan mitään myöhemmin ja ajattelin, ettei sen nyt niin väliäkään. Joka tapauksessa painosta ei edes ollut sen kummemmin puhetta, ei tullut haukkuja tai mitään, vaan pudotus oli kuulemma ihan hyvä. Edelleen oli puhe vain siitä, että sitten jos se lähtee uudelleen nousuun, on syytä huoleen. Ja samalla varmistui, että ainoastaan roikkuva vatsanahka korjataan, ei mitään muuta. Se on nyt vähän huono homma minun kannaltani, mutta sille ei sitten mahda mitään. Voin jo nyt sanoa, etten tule koskaan maksamaan omasta pussistani korjauksia, joten roikkuvan ihon kanssa on sitten vain elettävä. No, murehdin siitä sitten, jos se joskus on ajankohtaista. Tai ehkä en edes murehdi, koska se tarkoittaisi sitä, että painokin olisi vihdoin laskenut enemmän. 

Syömisten suhteen viikko meni aika metsään, söin mitä sattui, mutta eilen aamulla vaaka näytti 90,7 kg. Mutta tänään 91,8 kg, joten se oli ilmeisesti eilen jonkinlainen nestavajauslukema tai jotain vastaavaa. Kävelin kuitenkin paljon tällä viikolla, kun vihdoin oli tiet sulia. Tosin eivät aivan sulia, koska yksi yllättävä jääkohta oli, johon astuin ja tietysti kaaduin. Onneksi on edelleen niin paljon pehmikettä ahterissa, ettei satu. :D 

Keittiössä paistuu pizza ja tuoksu on aivan taivaallinen... Pitää mennä katsomaan, ettei se vain pala! 

Ja niin, hyvää pääsiäistä kaikille! :)

Edit: Tämä olikin sitten näköjään kolmassadas postaus. Ja olen ihan varma, että ainakin yhdessä tai jopa kahdessa lukeekin jotain järjellistä... :D 

tiistai 26. maaliskuuta 2013

:)


Ulkona taitaa nyt olla ihan oikeasti kevät... Kävin lenkillä ja valuin hikeä toppatakissani ja villapaidassani jo ensimmäisen kilometrin jälleen. No, ainakin tiet alkavat olla sulat, joten pystyn käymään kunnolla lenkillä.

Kilpirauhasarvoni yllättivät olemalla aivan täydelliset. Sovimme, että otetaan parin viikon kuluttua vielä uudet verikokeet, koska tähän asti ne ovat olleet ihan normaalin rajoilla, mutta kaiketi kilpirauhanen ei ole syynä ongelmiini. Se on niin kummallista, koska oireet sopisivat niin täydellisesti... Kävin nyt vielä verikokeissa, joissa katsotaan pari muuta mahdollisuutta, mutta todennäköisimpänä syynä lääkäri piti masennusta... Minä niin epätoivoisesti haluaisin syyn olevan jokin muu kuin mielenterveydellinen, se tuntuu minusta niin valtavalta stigmalta. Hän antoi minulle reseptin masennuslääkkeisiin ja uuden lääkärinajan ja minun pitäisi tässä välillä päättää, haenko lääkkeet apteekista ja kokeilenko niitä. Ei kai minulla ole mitään hyvää syytä olla kokeilemattakaan, paitsi se, että ne ovat mielialalääkkeitä... Minua nolottaa jo pelkkä ajatus apteekkiin menosta... Ja pelkään, että joku saa tietää. Mutta ei kai niistä haittaakaan ole ja ehkä niistä on jopa hyötyä. Harkitsen kyllä ihan vakavissani niiden kokeilemista.

Olen miettinyt paljon näiden ongelmieni alkua. Olen aina jossain määrin ajatellut, että kaikki muuttui, koska lihoin, mutta... Ehkä se ei ole koko totuus. Minä muutuin lukion jälkeisenä vuotena, enkä tiedä miksi. Minulla oli toki kaikenlaisia ongelmia aiemminkin, mutta ei missään nimessä tässä määrin. Olen muistaakseni ennenkin kertonut, että ensi-ihastukseni kertoi inhoavansa minua, koska olen niin positiivinen ihminen ja tavallaan minä olinkin, ilmeisesti äitini alkoholismin takia minussa oli niin monia suojamekanismeja, että aivoni sallivat minun pitää kaikki pahat asiat jotenkin taka-alalla. Ja vaikka vuosia jatkunut kiusaaminen oli vaikuttanut itsetuntooni ulkonäön osalta ja toki muutenkin, vasta lukion jälkeen aloin suorastaan inhoamaan myös luonnettani ja kaikki, mitä tein, tuntui typerältä ja väärältä. Aloin tuntemaan itseni niin turhaksi ja arvottomaksi, eikä se kai voi johtua pelkästä lihomisesta. Olin nuorena puhelias ihminen ja lukion jälkeisessä työpaikassani aluksi juttelin ihmisten kanssa päivät pitkät, mutta sitten minusta alkoi jostain syystä tuntua, että kaikki mitä sanon, on ihan hirveän typerää ja että olen täysin idiootti ja vietin illat kerraten mielessäni kaikkea typerää, mitä olin päivän aikana sanonut. Yritin seuraavana päivänä olla hiljaa, mutta aluksi se ei onnistunut ollenkaan ja oloni vain paheni. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä työkaverini minusta oikeasti ajattelivat, mutta minusta tuntui, että heidän täytyy suorastaan inhota minua, koska olen niin lapsellinen ja typerä. Eivät he mitenkään kohdelleet minua huonosti tai olleet epäystävällisiä tai mitään, mutta minusta tuntui silti kuin olisin hirvein ihminen ikinä ja että he halveksuivat minua selkäni takana. Tilanne ei enää ole yhtä paha, kuin mihin se yltyi, mutta jossain määrin samalta minusta tuntuu edelleen, kuin kaikki, joille puhun, pitäisivät minua aivan täytenä idioottina ja ajattelisivat pelkästään negatiivisesti minusta. Vaikka minun oli aina silloin nuorempanakin vaikea ymmärtää, että kukaan halusi olla kaverini, tuon vuoden jälkeen se muuttui mahdottomaksi ajatukseksi.

Samoin oli kaiken tekemäni työn suhteen, tunsin vain tehneeni virheitä koko ajan ja että minuun oltiin jatkuvasti tyytymättömiä. Siellä oli töissä myös toinen ikäiseni tyttö, josta työnantajani tuntuivat pitävän kovasti, jonka minä koin tavallaan moitteena itseäni kohtaan. Aina kun tarvittiin vain yksi ihminen ylitöihin, he pyysivät häntä ja se sai minut ajattelemaan, että olen varmasti todella huono työssäni, koska hän ei tehnyt mitään. Hän liikkui kuin hänellä olisi ollut liimaa kengänpohjissaan ja puhui puolet työpäivästä kännykkään ja silti häntä pidettiin parempana työntekijänä kuin minua. Ehkä he vain pitivät hänestä ihmisenä, en tiedä... Mutta minun itsetuntooni se vaikutti aivan valtavasti. Olin töissä tuossa paikassa vuosia, mutta se vei itsetuntoni työkykyni suhteen aivan kokonaan. Ei minulla välttämättä ole oikeaa syytä siihen, ei minua kohdeltu mitenkään huonosti tai haukuttu, mutta siltä minusta tuntui. Tunnen aina olevani huono työssäni ja se vaikuttaa työnhakuun, koska rehellisesti, minusta kenenkään ei missään nimessä kannattaisi palkata minua. Minua inhottaa ja pelottaa ajatus, että työnantaja katuisi palkkaamistani ja yrittäisi kaikin keinoin päästä minusta eroon. En ole koskaan saanut potkuja, mutta en ole koskaan kokenut, että työhöni oltaisiin tyytyväisiä, vaikka yritän aina ihan kaikkeni. Ja koska minulla ei ole tippaakaan itsevarmuutta, olen huono tekemään itsenäistä työtä. Minulla on taipumusta kuvitella kaikki paljon vaikeammaksi kuin se onkaan ja se saa minut vaikuttamaan idiootilta. Joskus vuosia sitten ensimmäisenä opiskeluvuotenani osallistuin yhdelle kenttäkurssille, jossa ohjaaja sanoi minulle ohimennen, että otapa sinä vesinäyte. No, minähän aloin kuumeisesti tutkimaan mukanamme olevia välineitä ja yritin löytää jonkinlaisen näytepullon tai laitteen. En löytänyt mitään sopivaa, joten sanoin ohjaajalle, etten tiedä miten se otetaan. Hän katsoi minua todella pitkään - ja ojensi minulle ämpärin! En ole koskaan elämässäni tuntenut itseäni niin tyhmäksi!! Vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen tunnen syvää häpeää ajatellessani tuota tapausta. Ja se pätee todella moneen asiaan, minun täytyisi aina nähdä jokin asia tehtävän ennen kuin osaan tehdä sen itse. Mutta eihän sellaisesta ihmisestä ole mitään hyötyä työpaikalla...

Ihan muutamassa kuukaudessa muutuin kuitenkin ihan tavallisesta ihmisestä, jolla oli itsetunto-ongelmia, ihmiseksi, joka inhosi itseään koko sydämestään, enkä tiedä miksi. Usein ajattelen, että se johtui siitä, että lihoin, mutta ehkä lihominen oli seuraus, eikä syy. Ehkä jotain todella tapahtui aivokemiani suhteen, ehkä se kaikki on vain masennusta. Ja ehkä ne lääkkeet auttaisivat siihen... Ehkä jo se, että myöntäisin, että minulla on mielenterveysongelmia, auttaisi... Kai minun täytyy kokeilla lääkitystä, koska se on kuitenkin jonkinlainen mahdollisuus muutokseen. Vaikkakin olen leikkauksen jälkeen voinut huimasti paremmin kuin aiemmin, joten ehkä se jatkuisi ihan itsekseenkin. Mutta ainakin harkitsen ihan vakavissani niiden lääkkeiden hakemista...

Äitini muuten sanoi, että pääsiäisviikonloppuna tehdään sitten pizzaa. Olen kyllä maistanut pieniä paloja vähän kaikenlaista aiemminkin, mutta silti en oikein tiedä, mitä ajatella. Pelkään, että entisen suosikkini syöminen aiheuttaa jonkinlaisia negatiivisia tuntemuksia tai että ahdistun, kun voin syödä vain pienen palan. Toisaalta se olisi askel kohti normaalia, kohtuudessa pysyvää syömistä. Ja olen minä jo syönyt esimerkiksi pastaa ja pastakastiketta, vaikka olikin aika turhauttavaa syödä vain vähän, niin selvisin siitä silti. En oikein tiedä kumpi olisi parempi, olla koskaan syömättä mitään hyvää vai totuttautua syömään vain vähän... Laihtumisen kannalta pizzan syönti ei tietysti ole kovin hyvä idea, mutta en minä parista viipaleesta lihokaan. Toisaalta olen utelias kokemaan, miltä se tuntuu (ja maistuu!!) ja mitä ajatuksia se herättää.

Mutta, ulkona on niin kaunis ilma, että taidan nyt mennä hiukan vielä ulkoilemaan. :)

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kevät

Tänään oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä, tuulikin oli lämmin. Ja ensimmäiset laikut maata ovat näkyvissä jo maaseudullakin. Tuli muuten mieleen, että viime vuonna, kun olin leikkauksessa, hoitaja sanoi ulkona olevan jo leskenlehtiä. Nyt niitä ei kyllä varmasti ole missään. Tosin lumi yleensä sulaa aika nopeasti, kun alkuun pääsee. Minä odotan kevättä sille mielellä, että jos se nyt vihdoin tulisi, niin olisi sitten joskus ohikin. :) Minulla vain on keväisin niin kaikin puolin epämukava olo... 

Olen taas ollut muutenkin niin ärsyyntynyt koko viikonlopun. Äitini on ihan hirveä romunkerääjä ja minä inhoan sitä niin koko sydämestäni. Joka ikinen kerta, kun tulen kotiin, tänne on ilmestynyt jostain kirpparilta tai kierrätyksestä löydettyä romua, jolle joudun etsimään paikan jo entisestään ylipursuvista kaapeista. Vihaan sitä, että hän täyttää lapsuudenkotini toisten ihmisten pois heittämällä romulla. Minä siivoan meillä kotona, eikä se ole mikään pieni operaatio, kun jokainen kaappi ja hylly ja pöytätaso on täynnä tavaraa. Tosin tilannetta tasaa hänen taipumuksensa heitellä minua astioilla. :D Minulla on edelleen kasvoissa ainakin kaksi arpea, joista toisen sain äidin heittäessä minua lautasella perunamuusia ja toisen kaalilaatikkovuoasta. Tänään riitelimme kahdesta pahvilaatikollisesta lautasia, jotka hän oli saanut joltain tutultaan ja joita kuulemma tarvitaan voileipälautasiksi. (En tiedä kenet hän aikoo kutsua voileivälle, koska en usko, että hän tuntee yhtä monta ihmistä, kuin niitä hemmetin lautasia oli!) Hermostuin häneen, kun niille ei todellakaan ole paikkaa ja kohta hän heittelikin puolet niistä seinille. Joten se säilytysongelma on ratkaistu. Tosin posliininsirpaleiden siivoaminen on vihonviimeistä puuhaa, lasia on huomattavasti helpompi siivota. Ja tällä kertaa niissä ei ollut ruokaa, kerran hän heitti lasikulhollisen mansikoita olohuoneen seinään, siinä olikin tekemistä. Varsinkin kun olin ehkä viiden ja yritin siivota sotkun t-paidallani, kunnes tätini tuli avuksi. :D

Olen miettinyt paljon kevättä viime aikoina, koska en minä aina vihannut sitä. Joskus lapsena muistan ihan tykänneenikin keväästä, vaikka minun on aina ollut vaikea nukkua, jos ei ole pimeää. Liittynee siihen, että melatoniini auttaa niin hyvin uniongelmiini. Ja silloin lapsena kevät oli merkki koulun loppumisesta ja kesälomasta, sitten vanhempana olin kesät töissä ja koulu oli sitä varsinaista loma-aikaa. Joskin sitten lukiossa olin kyllä töissä kouluvuodenkin aikana. Varsinaisesti kai aloin inhoamaan kevättä vasta lukion jälkeen ja olen miettinyt, että liittyykö se siihen, että luin kolme ensimmäistä kevättä pääsykokeisiin ja se oli kaikin puolin niin ahdistavaa. Ehkä edelleen yhdistän kevään osittain siihen stressiin ja pelkoon, etten pääsisi sisään. Toisaalta taas eniten ahdistusta aiheuttaa se, miten ihmiset tuovat elämänsä ulos kaikkien nähtävillä keväisin, joka paikassa on ystävyksiä ja pariskuntia ja perheitä ja on rankempaa olla aina yksin kaikkien jonkun seurassa olevien keskuudessa. Talvella taas ihmiset eivät vietä aikaa puistoissa tai kaduilla, eikä minun tarvitse nähdä heidän sosiaalisia suhteitaan. Ja minusta tuntuu keväisin, että minun pitäisi olla niin paljon enemmän ja tehdä niin paljon enemmän. Syksyllä on ihan hyväksyttävää käpertyä sohvannurkkaan tuijottamaan tv:tä, mutta keväisin pitäisi olla energinen ja aikaansaava ja niin paljon parempi ihminen. Kevät tuntuu vaativan minulta jotakin, mitä en yksinkertaisesti pysty tekemään ja se tuntuu pahalta. Haluaisin kovasti, ettei kevät tuntuisi niin raskaalta, varsinkin, kun alan pelkäämään sitä jo kuukausia etukäteen, mutta en oikein tiedä, mitä voisin sille tehdä... Yritän keksiä niitä hyviä puolia, mutta ainoa minkä keksin, on se, että kohta on syksy ja se ei ihan vastaa sitä, minkälaiseksi ajattelen hyvät syyt tykätä keväästä... :D Mutta onhan sekin alku... :) Ehkä minun pitää vain kestää nämä keväät ja ehkä ne eivät jonain päivänä enää tunnu niin pahalta. 

Mutta; nyt menen kuitenkin katsomaan tv:tä, vuodenajasta huolimatta. :) Toivottavasti te muut nautitte lähestyvästä keväästä! :)

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Täällä taas

Paino on edelleen samoissa lukemissa. Ravitsemusterapeutilla käynti sujui yllättäen hyvin, hän ei pitänyt painon laskua huonona ja ensimmäisen kerran hän oli tyytyväinen ruokavalioonikin. Hänen mielestään syön nyt ihan oikeaoppisesti, eikä kaloreita ole syytä nostaa eikä laskea. Ainoastaan hiilareista meillä oli juttua, että kaksi annosta päivässä olisi riittävä. Olen siis yrittänyt syödä viime aikoina ruisleipää ja näkkileipää saadakseni kuitua, jotta vatsa toimisi, mutta nyt jatkossa yritän syödä vain yhden viipaleen päivässä, aamupuuron lisäksi. Kuidun saantia pitäisi lisätä syömällä vihanneksia. Se kai on ainoa tehtävissä oleva asia painonlaskunkin suhteen. Verikokeiden mukaan kaikki on kunnossa ja nyt vihdoin myös proteiini oli hyvällä tasolla. Tähän asti se on ollut ihan liian alhainen. Paljonhan siitä tulee maidosta, jota litkin aika runsaita määriä, mutta ei kai sillä ole merkitystä, mistä sen saa, kunhan saa. Paino sen sijaan ei halua laskea. Kuulemma suurimmalla osalla leikatuista painonlasku on pysähtynyt vuoden kuluttua leikkauksesta ja syytä olla huolissaan on vasta, jos paino alkaa taas nousta. Mutta minulla tietysti on vielä varaa pudottaa runsaasti painoa, normaalipainoonkin kun on matkaa vielä yli 20 kiloa. Ei ole mitään oikeaa syytä, miksi en voisi hyvinkin laihtua edelleen ainakin puolen kilon viikkotahtia, paitsi ettei niin syystä tai toisesta käytännössä tapahdu. Mutta en voi edelleenkään muuta kuin jatkaa yrittämistä, vaihtoehtoakaan ei ole. Katsotaan nyt onko ensi viikolla lääkärikin ihan ok painonlaskun suhteen vai saanko siellä haukut.

Sen jälkeen ajattelin kokeilla tuota jonkun suosittelemaa rahka-ananas –dieettiä, se kuulostaa aika hyvältä. Sikälikin, että haluaisin kovasti pitää taukoa kaikista lisäaineista, haluaisin antaa kehoni levätä ja kenties puhdistua kaikesta roskasta, mitä olen sinne elämäni aikana tunkenut. Olen jotenkin alkanut kammoamaan kaikkia lisäaineita, vaikka ennen en edes miettinyt, mitä syömässäni ruoassa on. Ja joka tapauksessa syön aika paljon rahkaa ja tykkään ananaksesta, joten katsotaan. Olen joskus aikoja sitten ollut ananasdieetillä, siinä piti syödä muistaakseni kilo ananasta joka päivä, eikä mitään muuta. Se ei tainnut sujua kovin hyvin… :D

Näin muuten viime yönä unta, että olin suihkussa Saddam Husseinin ja Jasser Arafatin kanssa. Arafatilla oli vatsassaan sellainen iso sinipunertava, jotenkin elävä, kasvain vähän kuin kala ja pelkäsin sitä ihan kuollakseni. Ja Saddam töni minua koko ajan pois suihkun alta, koska hän oli laittanut ihan älyttömästi shampoota hiuksiinsa ja sitä oli joka paikassa. Tämäkään ei varmaan ollut enneuni, vaikka olikin jotenkin poikkeuksellisen elävä... :D Olen muuten alkanut näkemään unia teistä blogitutuista. Vaikka he ovat unissa selkeästi ihmisiä, nimimerkit vaikuttaa heidän ulkoasuunsa. Nimimerkillä sinivalo kommentoiva on luonnollisesti sininen (vähän kuin Avatarin hahmot) ja Manta on lehmä. :D (Anteeksi, mutta isoäidilläni oli lehmä nimeltä Manta! :D) Raparperilla kasvaa tietysti vihreitä lehtiä päässä ja Amanda on ainakin kolme metriä pitkä(ei aavistustakaan miksi!). Sitten taas jos jollakin on kuva blogissaan, heidät näen itsensä näköisenä, mutta jostain käsittämättömästä syystä esimerkiksi Jennillä on häntä. Minulla on aina ollut todella eläviä ja viihdyttäviä unia, mutta joskus nuorena luin jostain lehdestä, että mikään ei ole tylsempi kuin ihminen, joka kertoo muille unistaan, joten olen siitä lähtien yrittänyt välttää unistani puhumista, koska jos minä en jotain tarvitse, niin lisää tylsyyttä!  :D Mutta jotkut unet ovat niin poikkeuksellisen eläviä, ettei niitä saa pois mielestään päiväkausiin…

Mutta, joudun nyt tekemään jotain juttuja äidille, niin aloitanpa ne, että saan ne joskus tehtyäkin ja pääsisin haukun kanssa pitkälle lenkille. Hyvää viikonloppua kaikille! :)

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Viime vuonna tähän aikaan...

...makailin leikkauspöydällä, enkä tiennyt mistään mitään. Tai no, leikkaustuolissa tai miksi sitä sellaista gynekologintuolin näköistä leikkaustuolia kutsutaankin. Vuoden saldoksi jää tuo 25,8 kiloa, mikä jää uupumaan leikattujen tavoitteista 4, 2 kiloa ja omasta tavoitteestani 16, 2 kiloa. Ei kuulosta kovin hyvältä. Tässä kävi täsmälleen niin kuin pelkäsinkin, että pääsin hiukan alle sadan ja jämähdin siihen. Ensimmäinen puoli vuotta sujui hyvin ja sen aikaiseen laihtumiseen olen enemmänkin kuin tyytyväinen, syksyllä tahti hiipui mateluksi ja nyt ollaan oltu jumissa joulusta saakka. Kuten varmaan joka viikkoisesta valittamisestani johtuen tiedättekin. :) Kuitenkin jos nyt jotain positiivista halutaan tästäkin löytää, niin paino ei ole noussutkaan ja tunnen oloni paljon paremmaksi vähän yli yhdeksänkymmentäkiloisena kuin yli satakiloisena. Eikä tämä tietysti tarkoita, etten enää koskaan laihdu grammaakaan, toivon, että paino alkaisi taas laskemaan ja että jonain päivänä saavuttaisin sen 75 kiloakin. Itse asiassa, toivon, että vielä tämän vuoden aikana saavuttaisin sen 75 kiloa! Mutta vaikka olen todella iloinen näistä 25,8  kilostakin, täytyy sanoa, että tänään päällimmäinen tunne on kuitenkin pettymys. Sekä itseeni, että siihen, etten saavuttanut edes sitä alinta tavoiteltua painonlaskua. Minun kokoiseni olisi kuitenkin pitänyt yltää paljon suurempaankin pudotukseen kuin 30 kiloa. Ja enemmän kuin pettynyt, olen häpeissäni, koska tiedän kyllä, että se on ihan täysin oma vikani, en liikkunut tarpeeksi, enkä ollut tarpeeksi tarkka syömisen suhteen. Joten, niin tyytyväinen kuin olenkin leikkauksessa käymiseen ja vaikka suosittelisin sitä täydestä sydämestäni kaikille samassa tilanteessa oleville, se ei ole mikään ihmeparannus ja koko elämänpituisten huonojen tapojen korjaaminen on vaikea tehtävä. Mutta se ei tarkoita, että olisin luovuttanut; haluan todella oppia syömään oikein ja laihtua edelleen. Ja jos nyt vielä onnistun laihtumaan, ainakin tiedän, että onnistun siinä sitten itse, ettei se johdu vain leikkauksesta. Nyt tällä hetkellä en jaksa edes ajatella muuta kuin 90 kilon alitusta ja jos se joskus tapahtuu, keskityn vasta sitten jatkoon.

Joten; aloitin aamuni proteiinivanukkaalla, jota yritän edelleen saada syötyä. Voi yök, miten pahaa se on! Makea ei ole koskaan ollut minun juttuni ja kaikki nämä proteiinijauheet ja muut on ihan hirveän makeita! Niiden pitäisi tehdä pizzanmakuista proteiinijauhetta, siitä takuulla tykkäisin! Ja kun saan tämän syötyä, lähden lenkille. Kävelin eilen taas sen kauppakeskusmatkan ja nyt se sujui paljon paremmin kuin viime viikolla, jaksoin kävellä takaisin, eikä mikään tullut kovin kipeäksi. Ehkä viime viikolla vain oli huono päivä. Tosin unohdin edelleen tuoda sykemittarin kotoa, joten en nyt vieläkään saa merkittyä kulutettuja kaloreita ylös, mutta tiedän suunnilleen, paljonko se kuluttaa. Tänään kävelen katsomaan, joko suosikkilenkkipolkuni olisi sen verran lumeton, että siellä pystyisi liikkumaan vai vieläkö se on latuna.

Mutta, piti vain käydä kirjoittamassa kuulumisia leikkauksen vuosipäivänä. Josta vastoin odotuksiani selvisin hengissä! :)

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Ei vieläkään

91,5 kg. :/ Ensimmäinen kerta joulun jälkeen, kun paino ylittää 91,4 kiloa... Olin ihan varma, että tällä viikolla painoni vihdoin laskisi jo ihan silkasta epätoivosta, mutta ei. Vaikka pidin huolen riittävästä nesteen saannista ja kävelin joka päivä ainakin tunnin ja syömistenkin suhteen meni hyvin. En tiedä mikä on vialla, joten toivon, että ravitsemusterapeutti osaa neuvoa eteenpäin. Myöskään vaatekoko ei ole muuttunut pitkiin aikoihin, joten en voi toiveikkaasti sanoa, että kenties läskiä on muuttunut lihakseksi. Teen parhaani ja mielestäni kaiken järjen mukaan painon pitäisi laskea, mutta se ei vain laske. Uskoisin, että syön huomaamattani tai kenties jopa unissani, mutta koska en pidä ylimääräistä ruokaa asunnollani, se ei ole mahdollista. No, minulla on nyt vielä tässä kuussa aika sekä painokontrolliin, että ravitsemusterapeutille, että myös lääkäriin niiden kilpirauhaskokeiden takia, joten kenties joku noista muuttaa tilannetta. 

Minulla on nyt parina päivänä ollut nälkä, toisella kertaa vatsa jopa kurisi hiukan. Jo edellisviikolla kerran mietin, että onkohan minulla nälkä, mutta en silloin ollut varma. En tiedä onko se huono merkki, kertooko se mahalaukun venymisestä tai vastaavasta vai kuuluuko sen olla näin... Pitää sitäkin kysyä. Se oli kuitenkin outo tunne, kun sitä ei ole tuntenut vuoteen. Enkä oikeastaan koskaan ole ollut usein nälissäni, minulle oli niin luontevaa syödä harvoin. 

Sokoksen kolmeplusykkösillä näkyy nyt olevan seuraavalla viikolla tarjouksessa tuollainen vaaka, joka näyttää myös rasvaprosentin ja lihasprosentin ja muuta, mutta en tiedä tekeekö sillä mitään... Tosin se maksaisikin vain alle kaksikymppiä, joten ei siinä paljoa häviäisikään, mutta jos niihin lukuihin ei voi yhtään luottaa, ei siitä hyödykään. Se on AEG:n pw3111fa, sattuuko kenelläkään olemaan mitään kokemusta? Toisaalta pelkään ostaa sitä, en tiedä kestäisinkö nähdä rasvaprosenttini... Mutta toisaalta olisi ihan mielenkiintoista seurata senkin mahdollista muuttumista... Paitsi että jos se on vain laskennallinen, niin silloinhan se muuttuu automaattisesti samassa suhteessa painon kanssa. Taidan silti käydä ostamassa sellaisen. 

Ulkona on niin valoisaa, että tunnen silkkaa kauhua... Kevät on sujunut ihan kohtuullisen hyvin tähän saakka, mutta muistan muutamia niin hirveitä keväitä, että pelkään siitä huolimatta. Onneksi sentään yöt ovat vielä pimeitä. Yritän nyt tosiaan kävellä niin paljon kuin mahdollista, koska kevät on kamalaa aikaa joka tapauksessa, niin jospa kerrankin siitä huolimatta hyötyisin siitä. Ja se parantaa oloa, kun tekee edes jotain laihtumisen eteen. Ja siinä saa jotain tekemistä, jotta ei olisi niin tylsää ja omalla asunnollakin on hiukan mukavampaa olla, kun on ensin tehnyt jotain vielä epämiellyttävämpää. 

Ja siitä puheen ollen, taidanpa lähteä taas kävelemään. :) Hyvää viikonloppua! :)

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Vaaka näytti aamulla 91,7 kg! Se ei ole pitkään aikaan heilahtanut mihinkään suuntaan, enkä ole syönytkään enempää kuin normaalisti, joten enpä tiedä, miksi se nyt näytti isompaa lukua kuin yleensä. :/ Ehkä minulla vain on enemmän nestettä sisälläni, koska olen yrittänyt juoda niin paljon.

Kävin tänään lenkillä iltapäivällä ja se oli kyllä poikkeuksellisen kamalaa. Aurinko paistoi suoraan silmiin niin että jouduin koko ajan siristelemään jo valmiiksi vuotavia silmiäni, enkä nähnyt mitään ja liukastelin lumen peittämällä jäällä ja kaaduinkin pari kertaa. Tuuli ihan jäätävästi ja koska kävin matkalla kirjastossa, laukku oli täynnä kirjoja, jotka painoivat ihan hirveästi ja kun asun vielä sellaisessa paikassa, että vaikka minne menisi, joutuu ensin kävelemään ainakin pari kilometriä vilkkaan tien varrella, jossa meteli on aivan helvetillinen, niin ajattelin kyllä, että miten hitossa joku voi sanoa nauttivansa tästä?! No, kyllähän minäkin joskus nautin, mutta se vaatii ihan täydellisiä olosuhteita, syksyä ja jotain rauhallista paikkaa ja hyvää säätä. En voinut olla ajattelematta, että minkälainen kroppa muka on tämän arvoinen... Mutta enhän minä siltä kannalta kävelekään, vaan ihan vain kuluttaakseni enemmän kaloreita. (Eikä kävelemällä kovin kummoista vartaloa saisikaan) Kävelin kuusi kilometriä yhteen kauppakeskukseen, sitten siellä kiertelin kauppoja pari tuntia ja tarkoitus oli vielä kävellä takaisin, mutta selkään sattui ja pohkeisiin sattui ja polvi sattui kaatumisen jäljiltä ja varpaat oli ihan muusina ja päätin, että tänään nyt vain ei ole minun päiväni ja hyppäsin kolmanneksen paluumatkasta käveltyäni bussin kyytiin. En oikein tiedä, että miten pitäisi suhtautua kipuun tai miten ylipäätään päättää se, paljonko kävelee. Yleensä yritän kävellä sen verran, että ainakin 500 kcal kuluu, mutta unohdin viikonloppuna sykemittarini kotiin, joten en tiedä paljonko tänään kulutin. En tiedä, että kuuluuko kivulle antaa periksi vai  vain sitkeästi jatkaa. Ainakin joskus aiemmin huomasin, että tuo sama kauppakeskusmatka edestakaisin tarkoittaa sitten sitä, että seuraavana päivänä on sen verran kipuja, että on hyvin vaikeaa motivoida itseään lenkille. Mutta toisaalta en halua päästää itseäni liian helpolla ja tämän painoisena on itsestään selvää, että jos aikoo liikkua riittävästi, niin se myös sattuu. Minulla erityisesti selkä alkaa sattua, hyvin pieni kohta ristiselästäni alkaa tuntua siltä, kuin siihen kohdistuisi aivan valtava paine ja se on todella epämiellyttävä tunne. Sille kivulle yleensä annan periksi, en sille, että jalkoihin sattuu. En vain osaa yhtään ajatella, että kuinka suuri määrä kipua ja epämukavuutta vielä kuuluu asiaan ja mikä sitten taas on ihan selkeä signaali siitä, että nyt pitäisi ottaa rauhallisemmin. Toisaalta siinä on sekin, että kun saan itseni potkittua lenkille, niin sitten saman tien mieluummin kävelisin enemmän ja saisin myös enemmän kaloreita kulutettua. Ja tosiaan joskus, kun kaikki sujuu hyvin, niin ei edes ole hankalaa kävellä pitkää aikaa, mutta sitten taas on näitä päiviä, kun kaikki tuntuu vain kurjalta. Ja toisaalta sekin vaikuttaa kipuun, että kun joutuu koko ajan olemaan niin varuillaan liukkauden takia, ettei voi vain kävellä tasaisesti ja rennosti.

Olen nyt mietiskellyt itselleni jonkinlaista liikuntahaastetta kevääksi, koska motivaatio on minulle vaikea asia. Ajattelin, että jos liikkuisin ennen kesää kolmen kilon pudotuksen verran. Se olisi 21 000 kcal eli se vaatisi 42 500 kcal:in lenkkiä. Tai tietysti muutaman vähemmän, jos kulutan kerralla enemmän. En tiedä onko se toimiva keino, mutta jotain pitäisi keksiä liikunnan lisäämiseksi. Joka tapauksessa aion alkaa kirjoittamaan kuluttamani kalorit ylös, jospa siitä saisi jotain motivaatiota. Tietäisi, milloin on kävellyt kokonaisen kilon edestä! Tosin enkö minä lupaillut jotain saman kaltaista vuoden alussa... Ei ole kovin hyvä merkki, etten edes muista, mikä tavoitteeni oli. Mutta jostain kalorimäärästä silloinkin puhuin...

Katselin äsken nauhalta(kyllä, minulla on edelleen muinaislaite nimeltä videot! :)) Housen maanantain jakson ja voi miten ihana se Cuddyn pikkutyttö on! Ihan mielettömän suloinen lapsi ja jotenkin uskottava roolissaankin, vaikka on niin pikkuinen! Toisinaan päätökseni olla hankkimatta lapsia horjuu oikein tosissaan, varsinkin jos näen oikeassa elämässä tai vain tv:ssäkin poikkeuksellisen suloisen pienen tytön... Vaikka tiedän tekeväni oikein, olen myös varma, että jos minulla olisi mahdollisuus tulla raskaaksi luonnollisin menetelmin, alitajuntani olisi sabotoinut jotain sen verran, että minulla olisi jo lapsi. Nyt kun joutuisin turvautumaan norjalaiseen spermapankkiin, saan pidettyä itseni kurissa. :D Mutta ihan tosissani mietin, että uskallanko enää katsoa Housea... Mutta ehkä olisi hyväkin pakottaa itseään käsittelemään näitä tunteita, eikä aina vain vältellä kaikkea vaikeaa. Muutenkin oli pitkästä aikaa hyvä jakso. Ne ihan ensimmäiset jaksot oli hyviä, mutta sen jälkeen taso on laskenut ja inhosin siitä uutta tiimiä. Ja House on siitä jännä sarja, että yleensähän kaikki amerikkalaiset sarjat seuraa tietynlaista kaavaa juonen suhteen, mutta tämä on varmaan ainoa sarja, jossa en pysty ollenkaan ymmärtämään käsikirjoittajien päätöksiä. Housen hahmo on hyvä, mutta muuten sarja on täysin epäuskottava, ne muut lääkärit ovat joko täysin persoonattomia tai täysin vastenmielisiä ja inhoan käsikirjoittajien päätöksiä melkein jokaisen juonenkäänteen suhteen. Niin, olenhan kertonut, että rakastan tv:n katselua... :D Siitä puheen ollen, jos jotakuta kiinnostaa, niin löysin muuten netistä ohjelman, josta saa katseltua sarjoja todella hyvälaatuisena, nimeltään Graboid. (En tiedä saako katsella laillisesti...) Katselin yksi ilta koko Nurse Jackien neljännen tuotantokauden ja kuva oli ihan yhtä selkeä kuin jos olisi tv:stä katsellut. Tosin sitten se lakkasi jotenkin toimimasta ja lopulta latasi koneelleni elokuvan nimeltä "Come on mom". Mikäli nimi ei jollekin kerro aihetta, niin palvelussa on myös aikuisviihdettä... En katsonut kyseistä elokuvaa, mutta oletan, että sekin olisi ollut laadultaan huippuluokkaa... Joka tapauksessa, jos joku tykkää katsella amerikkalaisia tv-sarjoja etukäteen, niin tuo ainakin kannattaa katsastaa. Ja jos joku tietää jonkun muun vastaavan palvelun, jossa laatu on hyvä, niin saa kertoa. :)

Menen varmaan kohta nukkumaan, koska en saanut nukuttua viime yönä. Olin kyllä väsynyt, mutta en saanut nukuttua, pyörin sängyssä monta tuntia. Joskus aamuyöllä olin vihdoin nukahtanut ja olin todella väsynyt aamulla herätessäni. Ja nyt alkaa jo väkisin silmät painumaan kiinni. Joten, hyvää yötä! :)

tiistai 12. maaliskuuta 2013

:)

Heippa taas! Olen nyt viime aikoina kirjoitellut usein ja hyvin vähäisellä sisällöllä, mutta on ollut vähän tylsää... :D Pidän kirjoittamisesta, mutta olisi kiva, kun olisi hiukan enemmän aiheita, joista kirjoittaa. :)

Viikonloppuna tosiaan havahduin huomaamaan, että veden juominen on tippunut aivan minimiin ja olen nyt ihan tosissani yrittänyt lisätä veden juontia. Ennen rakastin vettä ja join sitä aina kerralla ison mukillisen monta kertaa päivässä, mutta nyt kun pystyn juomaan niin vähän kerralla, sen helposti unohtaa, eikä sitä nestevajausta pystykään niin vain korvaamaan. Täytyisi muistaa juoda pitkin päivää. Nyt pidän yhtä vesipulloa näkyvällä paikalla ja toista käden ulottuvilla, niin muistaisin paremmin. Olen huomannut ainakin sen, etten ole nyt muutamaan päivään tarvinnut minkäänlaisia laksatiiveja. Tämä on sellainen ruumiintoiminto, joka ei ollut koskaan aiemmin millään tavoin ongelmallinen, joten pidin sitä ihan itsestään selvänä. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta nykyään se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Mutta veden juonnin pitäisi auttaa siihenkin. Itse asiassa jossain määrin se auttaa liikaakin, koska tänään en ole vielä uskaltanut lähteä kovin etäälle asunnostani... Mutta kohta ajattelin uskaltautua taas kävelylle. 

Sain kutsun tulla punnitukseen kuun lopulle ja tunsin silkkaa paniikkia! En ole viimeisen puolen vuoden aikana laihtunut kymmentäkään kiloa, eikä sitä voi parhaalla tahdollakaan sanoa hyväksi tai edes kohtuulliseksi suoritukseksi. Olen todella toiveikas, että vesikuurini auttaisi ja että pääsisin edes alle yhdeksänkymmenen, kasilla alkava luku näyttäisi niin paljon paremmalta. Tosin sen täytyisi olla aika paljon alle yhdeksänkymmenen, että se alkaisi kasilla vielä vaatteet päälläkin. Tai sitten ihan rennosti otan kaiken pois siinä hoitajan nähden! :D Ilme olisi varmaan näkemisen arvoinen. Enkä kyllä syö aamupalaa sinä päivänä, jokaisella grammalla on merkitystä! Täytyy kuitenkin sanoa, että olen todella positiivisella mielellä sen takia, että paino ei ole noussutkaan. Ennen olisin saanut pois ehkä maksimissaan kymmenen kiloa ja kohta lihonut viisitoista. Nyt, vaikka paino on jumissa, se ei nousekaan, joten tästä on hyvä jatkaa. Mikään ei ole laihdutuksessa kurjempaa kuin joutua laihduttamaan jo kerran(tai kymmenen kertaa!) laihdutettuja kiloja!

Täytyy myös nyt tuota yhtä kommenttia kommentoida sen verran, että sanon jotain tästä yksinäisyydestä valittamisesta. Se, että puhun siitä, ei tarkoita, ettenkö ajattelisi syyn siihen olevan itsessäni. Mutta puhun siitä enemmän siltä kannalta, että miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa elämääni, koska yksinäisyys on niin keskeinen osa minua ja olemassaoloani. Se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi, että vika on minussa, en minä kuvittele, että jonkin universaalin salaliiton tuloksena kukaan ei halua olla ystäväni ihan vain ilkeyttään. Minä tiedän, että vika on minussa itsessäni, mutta vaikka tiedän sen, ei se silti poista yksinäisyyttä ja se tekee asian oikeastaan vain pahemmaksi, koska joudun joka hetki tiedostamaan, mistä yksinäisyyteni johtuu. Joten, en kirjoita siitä siltä kannalta, että pitäisin itseäni jotenkin uhrina, joka on ihan ilman omaa syytään jäänyt yksin, mutta se vaikuttaa niin paljon kaikkeen, että jos en puhuisi siitä, jättäisin jotain hyvin oleellista kertomatta. Ja muutenkin pyrin kirjoittamaan tänne hyvin spontaanisti, liiemmin ajattelematta ja painan julkaise -nappia ennen kuin ehdin alkaa kritisoimaan itseäni, koska tämän on osin tarkoitus antaa minulle kanava toimia täsmälleen päinvastoin kuin toimin oikeassa elämässä, jossa varon jokaista sanaani. Joten siksi kai puhun aika usein yksinäisyydestäni. En minä kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö kykenisi näkemään vikaa itsessäni ja mielestäni olen sen yrittänyt ilmaistakin, mutta ilmeisesti sitten en.

Mutta nyt alan valmistautumaan kävelylle. Odotan muuten syksyä niin malttamattomana! Tiedättekö sellaiset teräksenharmaat syyspäivät, kun luonto tuntuu ensimmäisen kerran ihan kuolleelta ja viiltävä tuuli tunkeutuu vaatteiden alle ja ilmassa on jo aavistus lumesta? Kaipaan niin paljon sellaista päivää. Tai syksyn tihkusateita... Ne olisivat suosikkejani, jos minulla ei olisi silmälaseja, jotka tekee sateessa liikkumisen hankalaksi. Ja ne kuulaat syyspäivät, jolloin ensimmäisen kerran iho tuntuu kylmältä, kun menee t-paita päällä ulos... Ja ilmassa tuoksuu puunsavu ja tuore vilja. Viime syksy tuntui menevän ohi ihan hirveän nopeasti, ilman että ehdin edes kunnolla huomata sitä, joten nyt ikävöin syksyä entistä enemmän.

Joten; hyvää syksyn odotusta kaikille! :)

maanantai 11. maaliskuuta 2013

365:n päivän haaste; päivät 281 - 329


Tämä haaste on nyt jäänyt vähän tuuliajolla, osin koska olen unohtanut ja osin, koska niin moni kysymyksistä on sellaisia, etten osaa vastata tai ei ole oikein mitään sanottavaa aiheesta, mutta kohta tulee vuosi aloittamisesta täyteen ja katsotaan nyt, josko saisin tämän loppuun. Joten tässä muutama seuraava, sen mukaan, mitä jaksan/viitsin... :) Näissä ei ole mitään kovin kiinnostavaa, pahoittelut siitä! :) 

Day 281: Kenen kanssa vaihtaisit elämää päiväksi ja miksi?
Edelleen Susan Downeyn kanssa. Koska hänen elämänsä vaikuttaa täydelliseltä.

Day 282: Jos olisit autiolla saarella, mitkä kymmenen esinettä ottaisit mukaasi?
Tällä varmaan haetaan enemmänkin itselle tärkeitä esineitä, kuin järkevää vastausta, kuten makuupussi ja kattila ja tulitikut... Ei minulla ole mitään kauhean tärkeitä esineitä, ei tule mieleen mitään, mistä luopuminen olisi ihan katastrofi. Jotkut vanhat valokuvat varmasti olisi sellaisia, ehkä myös pari vanhaa korua.

Day 283: Kuvaile täydellisiä treffejä
En ole koskaan ollut treffeillä, enkä tule koskaan olemaankaan treffeillä, joten en osaa sanoa tähän mitään.

Day 284: Kirjoita eroista sinun ja parhaan ystäväsi välillä
No, häntä ei ole olemassa, joten se on kai aika oleellinen ero. Tosin en ole aina ihan varma, onko minuakaan olemassa... :)

Day 285: Mikä sai sinut tekemään tämän haasteen?
Vaikeudet keksiä aiheita, joista kirjoittaa. Tosin tässä on ollut niin hankalia kysymyksiä, etten mitään kovin mullistavaa ole tännekään keksinyt.

Day 286: Mitä sinulla oli päälläsi tänään?
Harmaat housut, punainen paita, vaaleanpunaiset sukat.

Day 287: Hassu kuva sinusta ja ystävistäsi
-

(Day 288: last post you made on Tumblr that doesn’t involve a challenge?)
(Day 289: write a letter to your followers)

Day 290: Mitä useimmiten katsot youtubesta?
Yleensä ihan vain kuuntelen musiikkia, mutta katson myös näitä reality kykyjenetsintäohjelmia kuten brittien ja jenkkien x factoria sieltä. Joskus jotain lyhyitä pätkiä muutakin. Kuten Jimmy Carria toisinaan, hän on ainoa stand up -koomikko, josta pidän.

Day 291: Mitä söit tänään?
Aamupuuron, maitoa, näkkäriä keijulla, pari viipaletta ruisleipää juustolla, tompalla ja kurkulla päällystettynä ja nyt on työn alla purkki rahkaa ja mustikoita.

(Day 292: recommend a few Tumblrs and write why you recommended them.)

Day 293: Kun astut ulos etuovesta, mitä näet?
Vastapäisen kerrostalon.

Day 294: Jotain, mikä inspiroi sinua?
Laihduttamaan onnistuneiden blogit ainakin tällä hetkellä. Katselen heidän painoindeksejään ja kuviaan ja haaveilen, että ehkä minäkin joskus...

Day 295: Mitä odotat ensi viikoilta/kuukausilta?
Lähinnä laihtumista tai että edes pääsisin alle 90 kilon.

(Day 296: create a collage of your pictures you take in 1 Day and post them up.)

Day 297: Milloin aloit käyttämään meikkiä?
Kun olin 15, muistaakseni.  Lopetin lukion jälkeen.

Day 298: Miten tykkäät pukeutua kouluun?
En käy enää koulua, mutta aikoinaan yritin pukeutua huomaamattomasti.

Day 299: Kuva jostain, mitä kaipaat.
Tämä on kaupungista, jossa asuin joskus jonkin aikaa ja jota kaipaa joskus niin paljon, että sattuu. Tämä nimenomainen paikka on puistosta, jossa tykkäsin oleskella.


Day 300: Kuva jostakin, jossa toivoisit olevasi parempi?
No tähän voisin heittää vaikka kuvan jostain hyväkroppaisesta naikkosesta kieltäytymässä isosta kasasta herkkuja. :)

Day 301: Kuka on suosikkinäyttelijäsi ja miksi?
No tavallaan Robert Downey, koska hän on niin ihana, mutta vähän vähemmän tyttömäisessä mielessä esimerkiksi Anthony Hopkins ja Maggie Smith. Myös Judi Dench. Koska he ovat uskottavia roolissa kuin roolissa.

(Day 302: A picture of yourself and a family member)

Day 303: Kun viimeksi olit sairas, mikä sinulla oli?
Hmm... Siitä onkin jo aika kauan, mutta flunssa varmaankin, ei minulla oikein mitään muita sairauksia yleensä ole.  

Day 304: Suosikkikeittosi?
Tomaattikeitto. :) Tosin Amandan blogista kopsaamani keitto-ohje osoittautui todella herkulliseksi! 

Day 305: Mikä luokka oli suosikkisi ja miksi?
Ehkä lukion eka. Oli helpompaa, kun niin suuri osa pahimmista kiusaajistani oli mennyt ammattikouluun ja loputkin oli edes hiukan aikuistuneet, eikä vielä ollut mitään huolta tulevaisuudesta.

Day 306: Mitkä ovat selkeimmät muistosi ajasta ennen kouluikää?
Muistan lapsuudestani todella vähän... Valitettavasti selkeimmin muistan joitain ikäviä asioita, kuten äitini juomisesta aiheutuneita tapahtumia tai kun minulle oltiin erityisen vihaisia jostain. Eniten muistan sen tunteen, sen pelon ja avuttomuuden. Muistan myös joitain serkkuihini liittyneitä pikku juttuja tai asioita joita tein, jotain ihan hölmöjä tapahtumia.

Day 307: Mitä muistoja sinulla on päiväkodista?
En ollut koskaan päiväkodissa.

Day 308: Viisi asiaa, jotka kertovat sinusta oleellisen.
Apua... No, määrittelen itseni todella vahvasti lihavuuden ja rumuuden kautta, joten ne ovat ne kaksi oleellisinta. Tunnen olevani todella ensisijaisesti lihava, en ihminen tai nainen tai JB, vaan lihava. Kuvaavaa on myös sosiaalinen kyvyttömyyteni, olen myös aika itsekeskeinen ja todella arka. Nuo viisi kai ovat minun ytimeni.

Day 309: Kirjoita ihastumisesta. Kirjoita mitä tahansa; jos olette ystäviä, ette puhu, miten se sujuu, onko hankalaa.
En ole ihastunut keneenkään, mutta yleisesti ottaen se on kaltaiselleni hirveää. Häpeä ja pelko siitä, että hän tai joku muu huomaa on kamalaa ja yritän tehdä kaikkeni salatakseni tunteeni. Ensi ihastukseni silloin aikanaan vihasi minua sen takia, koska en yhtään osannut salata tunteitani ja kaikki vinoilivat hänelle siitä. :D Olen oppinut paremmaksi tunteideni salaamisessa, mutta toivon, että olisin jo sen verran vanha, ettei niin enää kävisi. 

(Day 310: What’s the meaning behind your URL? Why did you make a Tumblr?)

Day 311: Onko elämässäsi tällä hetkellä draamaa, ystävien tai perheen takia?
Ei. Äitikään ei enää ollut vihainen, kun äsken hänelle soitin. :)

Day 312: Mistä olet kaikkein kiitollisin?
Perheestäni, kaikesta huolimatta. Ja myös siitä, että pääsin lihavuusleikkaukseen, että sain mahdollisuuden tai apua laihtumiseen. 

Day 313: Kirjoita siitä, miten laitat hiuksesi. Miksi teet, niin kuin teet?
No, minä herään aamulla, otan yöpöydältä hiuslenkin ja teen ponnarin. Avaan sen samaisen ponnarin illalla ennen suihkua. Miksi? Koska minua  ei kiinnosta miten hiukseni ovat, kunhan ne ovat poissa tieltä.

 Day 314: Kirjoita ideaalisesta kumppanistasi yksityiskohtaisesti.
En nyt tiedä jaksanko kovin yksityiskohtaisesti kirjoittaa, kun en tule koskaan olemaan parisuhteessa, niin tämä on niin epäoleellista... Luin joskus jostain netistä jonkun naisen sanovan, että hänen ihannekumppaninsa olisi nainen miehen ruumiissa ja se oli minusta niin hyvin sanottu, se kai vastaa aika hyvin minunkin ihannettani.  Olen puhunut tästä ennenkin, mutta en siedä niin tippaakaan sovinismia, enkä minkäänlaista äijäuhoamista, pidän miehistä, jotka ovat ajatusmaailmaltaan ja tunnemaailmaltaan ja käytökseltään enemmän feminiinisiä. En nyt tarkoita sillä tavalla seksuaalivähemmistön tapaan naismaisia(oliko tuo poliittisesti korrektisti sanottu?), vaan minä en tykkää monelle miehelle tyypillisestä raadollisuudesta ja inhorealistisuudesta. Pidän älykkyydestä ja suoraselkäisyydestä ja rehellisyydestä ja myös herkkyydestä ylipäätään kenessä tahansa. Tai tuo herkkyys nyt on niin monitulkintainen sana... No, sanotaan näin, että netissä miehet usein sanoo, että tunteet ovat heikkoutta tai että rakkaus on vain naisten prinsessaunelmaa siinä missä porno miesten ja se on minusta vastenmielinen tapa ajatella. Sitä tarkoitan sekä tuolla raadollisuudella että herkkyydellä, minusta kun kyky tuntea on kuitenkin vahvuus. Ja kun netissä on nykyään näitä ns. miesasiamiehiä, niin koko se heidän ajatusmaailmansa, se on jotain niin sanoinkuvaamattoman vastenmielistä minulle ihan kaikin mahdollisin tavoin. Ihannemies on kaikin tavoin niiden tyyppien vastakohta, se on varmaan paras tapa ilmaista tämä asia. :) Tämä menee nyt niin vaikeaksi, että saa riittää. En tule koskaan olemaan parisuhteessa, joten ihan sama, en tiedä. :D 

Day 315: Miten määrittelet sanan viha? Mitä vihaat?
Viha... Minusta viha on syövyttävää, se vie tilan kaikelta muulta. Ja sitä on ihan hirveän vaikea määritellä! Minusta viha on kai syvää vastenmielisyyttä jotakin asiaa tai ihmistä kohtaan, niin syvää, että toivoo jotain pahaa tapahtuvan kyseessä olevalle ihmiselle. Suoranaista vihaa tunnen ainakin eläinrääkkääjiä ja pedofiileja ja muista vastaavia kohtaan. Joskus harvoin myös tapaa jonkun ihmisen, jota ihan vaistomaisesti inhoaa ihan koko sydämestään. Yleensä he ovat minun kohdallani juuri esimerkiksi jotain vanhoja jääriä sovinistisine mielipiteineen ja halveksuvine asenteineen, joille on turha yrittää  sanoa mitään, koska he uskovat vakaasti olevansa oikeassa. Mutta en nyt sanoisi vihaavani heitäkään, vihaan kai tarvitaan jonkinlainen tunneside, joko ihan siihen ihmiseen tai sitten empatian kautta.

Day 316: Miten määrittelet sanan rakkaus? Mitä rakastat?
Tämä on myös ihan hirveän vaikea kysymys... Periaatteessa se on minusta vain ihan yksinkertaisesti tunne. Tahdosta riippumaton hormonieritykseen perustuva reaktio aivoissa. Monimutkaisista syistä johtuva tunneside toiseen ihmiseen, koska me ihmiset tarvitsemme toisia ihmisiä. Ehkä käytännössä näen sen olevan syy tai tarve asettaa joku muu itsensä edelle, tehdä jonkun muun takia asioita, joita ei itse haluaisi.
Sen sijaan en tiedä uskonko enää romanttiseen rakkauteen. Tai uskon siihenkin tunteena, mutta kun monen mielestä sitä ei ole olemassakaan, joten eikö se silloin tavallaan pudota pohjan koko ajatukselta... Ja toisaalta, jos ajatellaan ihan kemiallista puolta, niin miten edes voitaisiin puhua yhdestä kaikenkattavasta tunteesta nimeltä rakkaus, kun naisen ja miehen aivot erittää ihan eri hormoneita ja lisäksi vielä eri yksilöt eri tavoin ja eri määriä ja erilaisten ärsykkeiden vaikutuksesta... Ja toisaalta, vaikka sille on se ihan kiistaton hormonaalinen pohja, moni ei silti usko sen olemassaoloon.  Ehkä se on vähän kuin uskonto tai jumala, jokaiselle vähän eri asia omista lähtökohdista, ja myös omien aivojen kyvystä erittää ne hormonit... Muistaakseni joka kymmenes ihminen ei kykene tuntemaan yhtään mitään, tosin tämän tiedon murusen lähde oli iltalehti, joten se voi olla ihan puppuakin.
Itse asiassa tunnen yhden miehen, joka ei tunne mitään ja olisin ihan hirveän utelias kyselemään häneltä aiheesta, mutta eihän sellaista voi kysellä, varsinkaan, kun tunnen hänet vain etäisesti. Mutta olen kerran kuullut hänen puhuvan siitä ja  se oli niin outoa. Hänen vaimonsa ja tyttärensä kuolivat auto-onnettomuudessa kauan sitten ja hän sanoi, ettei se ollut hänelle sen kummempi tapahtuma kuin lukea vastaavasta onnettomuudesta lehdessä. Tiedän, että hän käy hoidossa ja hänellä on jonkinlainen lääkityskin, mutta en yksityiskohtia. Se tuntuu niin oudolta ajatuksenakin... Eikä hän ole mikään psyko, jolla on ruumiita kellari täynnä, vaan ihan tavallinen tyyppi, ainakin päällisin puolin.
Mutta tämä on kiehtova aihe, johon en osaa sanoa mitään kovin asiantuntevaa, koska oma kokemukseni aiheesta on hyvin vähäistä ja läheisriippuvaisena en myöskään ole kovin varma noiden tuntemusten rajakohdasta, joten en tunne itselläni olevan oikeutta määritellä, mitä rakkaus tarkoittaa, muutoin kun omalta kohdaltani. Uskon, että rakastan vanhempiani ja lemmikkejäni ja että olen joskus ollut rakastunutkin, mutta saatan tietysti olla väärässä. Toivottavasti kuitenkaan en.

Day 317: Pelkosi?
Vanhempieni sairastuminen ja kuolema päällimmäisinä. Pelkään myös oma oloni pahenevan ja että alan taas lihoa.

Day 318: Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?
No juu en todellakaan. :)

Day 319: Jos voisit, eläisitkö mieluummin viime vuosisadan alussa?
En. Olen sen verran femakko, että se ei olisi minusta ollenkaan kivaa elämää.

Day 320: Suosikkikirjasi ja miksi?
Tykkään hirveästi Harry Pottereista ja siitä maailmasta, joka kirjoista välittyy. Mutta suurimman vaikutuksen on tehnyt Stevensonin novellikokoelma, koska hän osasi niin loistavasti kuvata ihmisluonnetta, olin ihan mielettömän vaikuttunut! Olen lukenut hänen novellinsa moneen kertaa ja pidän niistä edelleen.

Day 321: Huonoin kirja, jonka olet lukenut ja miksi se oli huonoin?
Ekana tulee mieleen Twilight -kirjojen viimeinen osa, joka oli ihan kauheaa roskaa. Paitsi, ettei siinä ollut mitään järkeä, päähenkilön persoonallisuus oli kadonnut jo kaksi aiempaa osaa sitten.

Day 322: Kirja, jonka suostut lukemaan ja miksi.  
No minähän luen melkein mitä vain nenän eteen laitetaan. :) Viikonlopun aikanakin luin kaksi kirjaa. 

Day 323: Lempilainauksesi kirjasta?
Ei tule nyt mieleen varsinaista lainausta, mutta  James Herriotin yhdessä kirjassa puhutaan miehestä, joka on asunut koko elämänsä samalla maatilalla ja miten hänen silmissään on aina odottava ilme. Herriot kirjoittaa jotenkin niin, että "...hän odotti koko ajan pienenevin toivein, että jokin muuttuisi..." Samaistun häneen voimakkaasti ja se kappale aina koskettaa minua. Tosin se mies löytää naisen ja odottava ilme katoaa hänen silmistään, joten siihen osaan en samaistu, mutta siihen aina vain pienenevään toivoon, että jotain, ihan mitä tahansa tapahtuisi...

Day 324: Minkä kirjan haluaisit tehtävän elokuvaksi?
Hmmm... Kirjojen elokuvaversiot harvemmin ovat hyviä ja aika monesta kirjasta onkin jo tehty elokuva. Minulle ei nyt kyllä tule mitään mieleen...

Day 325: Suosikkihahmosi mistä tahansa kirjasta.
Nämähän on vaikeita kysymyksiä... Samaistun aina sivuhenkilöihin, koska olen itsekin sivuhenkilö, mutta... Minulla itse asiassa oli juuri yksi päivä mielessä joku kirjallisuuden hahmo, josta tykkäsin kovasti, mutten nyt muista, kuka se oli ja miksi niin ajattelin! Käyn muokkaamassa sen tänne, jos muistan!  

Day 326: Oletko lukenut Harry Potterit? Piditkö? Miksi, miksi et?
Kyllä, ja en pitänyt, rakastin! Ne on kevyitä ja viihdyttäviä ja tarina on hyvä. Pidän yleensäkin fantasia -kirjallisuudesta. 

Day 327: Oletko lukenut Twilight -kirjat? Piditkö? Miksi, miksi et?
Kyllä. Ensimmäinen oli ihan hyvä nuorten kirjaksi, pidin sateisesta tunnelmasta, toinen vielä menetteli, kolmas oli huono ja neljäs ihan surkea.

Day 328: Kirja, jota suosittelisit?
No vaikka ne Stevensonin novellit, nimikenovelli on Jekyll ja Hyde (ja muita kertomuksia).

Day 329: Kymmenen asiaa, jotka suututtavat.
Kaikenlainen epäoikeudenmukaisuus, eläimiin kohdistuva pahuus tai huono kohtelu, samoin lapsiin tai muihin puolustuskyvyttömiin, se, että hyville ihmisille tapahtuu pahaa ja huonoille hyvää... Siinä kai ne tärkeimmät. 

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Päivän valitukset


Kokonaiset sata grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Tosin meillä oli veden kanssa ongelmaa viikonloppuna ja jouduin ostamaan vettä ja järkyttyneenä huomasin, miten vähän minä oikeastaan juonkaan päivän mittaan… En ole enää pitänyt vesipäiväkirjaa ja olen ihan automaattisesti ajatellut, että juon paljon enemmän kuin oikeasti juonkaan. Ehkä se on osasyyllinen jumitukseeni. Nyt alan taas kirjaamaan veden kulutuksen ylös ja kenties paino alkaa laskea, jos saan juotua riittävästi.

Viikonloppu oli raskas. Riitelin äidin kanssa, ihan turhasta ja ihan omaa syytäni, kun minua ärsytti asia, josta on tapeltu jo miljoona kertaa ja taas menin avaamaan suuni. En enää edes tiedä miksi. Nyt nolottaa ja on paha mieli ja tunnen suurta itseinhoa. Jouduin myös ilman ennakkovaroitusta tapaamaan sukulaisia ja se oli raskasta. Serkkuni elävät tällä hetkellä sitä tyypillistä lapsiperhe-elämää ja jouduin vierestä kuuntelemaan, kun he puhuivat siitä kaikesta ja tunsin niin syvää surua siitä, etten minä saa koskaan kokea sitä ja yhtä syvää häpeää samasta syystä. Ei ole paljon nöyryyttävämpää tilannetta, kuin se, kun ne pienemmät serkut, joita kerran vahdin ja joiden vaipat vaihdoin ja jotka nöyrästi tottelivat käskyjäni, ovat kasvaneet ohitseni aikuisiksi ja minä olen edelleen minä. He elävät elämää, josta minä en tule koskaan tietämään mitään. Eivät he ole ilkeitä tai nöyryytä minua asialla, mutta pakkohan heidän on pitää minua säälittävänä tapauksena. Tunnen niin valtavaa häpeää heidän seurassaan, että toivoisin haihtuvani ilmaan, on kauheaa olla se suvun säälittävä ikivanhapiika, jolla ei ole minkäänlaista elämää. He olivat kerran lapsia ja minä se vanhempi, ”enemmän elämää nähnyt” serkku. Nyt minä olen se lapsi ja he ovat aikuisia. Häpeän itseäni joka päivä, mutta sukulaisteni seurassa se korostuu, koska he tietävät niin paljon minusta, koska he ovat aina tunteneet minut. He tietävät jokaisesta virheestäni ja epäonnistumisestani ja he tietävät asioista, jotka eivät tapahtuneet. Heidän seuransa on niin nöyryyttävää, että ihoani pistelee ja minun on vaikea pysyä paikallani kiemurtelematta. Olen kiitollinen, että suurinta osaa suvustani en edes tapaa; minulla on valtava suku ja jos joutuisin olemaan kaikkien kanssa tekemisissä, en muuta ehtisi tehdäkään.

Muuten viikonloppu kului lukiessa. Luin uusimman Naisten etsivätoimisto nro 1 –kirjan ja J.K. Rowlingin uuden kirjan. Se oli yllättävän hyvä, olin varautunut pettymään, mutta hädin tuskin pystyn laskemaan sitä käsistäni, oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän osaa kyllä asiansa. Olin viimeisen Harry Potter kirjankin kohdalla niin varautunut pettymään, koska kirjasarjojen viimeiset osat ovat aina pettymys, mutta ei tässä tapauksessa, viimeinen(kin) kirja oli loistava. Kuten kaikki varmaan tietääkin. :)

Mutta ei siis uutisia painon suhteen tälläkään viikolla… Ehkä ensi viikolla? :) No, tuskin, mutta aina voi toivoa. :) Hyvää uutta viikkoa! :)

torstai 7. maaliskuuta 2013

Täällä taas :)


Kävelin tänään yli kaksi tuntia ja kaloreita kului yli tuhat. Suunnilleen. Kävin matkalla kaupassa ja unohdin sammuttaa siksi aikaa sykemittarin, mutta siltikin kulutin kävelyn aikana ainakin tuhat kcal. Mikäli tuohon sykemittariin nyt on luottamista, pahoin pelkään, että se näyttää turhan optimistisia arvoja, koska sykkeeni on yleensäkin todella korkea. Tie oli sen verran sula, että pystyin monessa kohtaa kävelemään ihan kunnolla, nyt saisi sitten lumet sulaa, ettei tarvitsisi koko aikaa varoa.

Yksi edelliseen postaukseen saamani kommentti herätti ajatuksia. Ymmärrän kyllä, että kun haluaa jotain, sen eteen pitää tehdäkin jotain, mutta se on minulle vaikeaa. Elämäni on jo nyt niin usein pelkkää selviytymistaistelua, joten on hyvin vaikeaa tahallaan lisätä siihen epämiellyttäviä asioita, vaikka lopputulos olisikin sen arvoinen. Olen niin pitkään yrittänyt tehdä täsmälleen päinvastoin, olen pyrkinyt välttämään kaikkea vähänkin vaikeaa ja epämiellyttävää, koska en koskaan tiedä, mikä on se viimeinen korsi. Olen elänyt niin hirveitä päiviä ja öitä, että pelkään suunnattomasti tehdä mitään, mikä saattaisi viedä minut takaisin sen kaltaisiin aikoihin. Se heijastuu myös laihduttamiseen. On eri asia lisätä mukavaan, onnelliseen elämään pari epämiellyttävää tuntia vuorokaudessa, mutta kun pitäisi lisätä epämiellyttävään ja onnettomaan elämään vielä lisää epämiellyttävyyttä, se tuntuu helposti ylivoimaiselta. Kun elämä on niin pitkään ollut sitä, että vain yrittää selviytyä seuraavaan päivään, olen kehittänyt lukemattomia keinoja, joiden avulla helpottaa asioita, joiden avulla kestän ja olen siinä samalla oppinut päästämään itseni vähällä, koska silloin minun on parempi olo ja silloin pelkään tulevaa vähemmän. Koska silloin selviän tästä hetkestä, eikä minulla ole voimavaroja miettiä tulevaa, mitä vaikutuksia tämän päivän teoilla on joskus muutaman kuukauden päästä. Minä keskityn aina selviytymään kustakin kyseessä olevasta päivästä ja siinä mielentilassa epämiellyttävien asioiden tekeminen ei auta minua selviytymään. Ne auttaisivat minua laihtumaan, mutta siihen vaadittaisiin kuukausia, ellei vuosia. Minulla on ihan täysi työ pysytellä elossa tänään ja se menee niiden pidempikantoisten tekojen edelle, koska jos minä en selviä tästä päivästä, ei tulevaisuudella ole mitään merkitystä. Mutta ehkä se on mennyt minulla liian pitkälle, ehkä se on jo muuttunut peloksi ottaa pienintäkään riskiä minkään suhteen, tehdä mitään, minkä tietää olevan haasteellista, jopa epämiellyttävää. Jos ajattelen, että mitä oikeastaan vaatisi tehdä kaikki mahdollinen laihtumisen eteen, en oikeasti tiedä, olisiko se sellaista elämää, jota kestäisin elää. Tiedän olevani lähellä äärirajojani ja pelkään, että mikä tahansa pienikin asia saattaisi olla minulle liikaa. Tiedän toki, että jonain päivänä saisin palkan vaivoistani, mutta siitä ei ole iloa, jos en selviä siihen päivään asti. Joten, minä tiedän, että minun pitäisi harrastaa kunnollista liikuntaa, että minun pitäisi mennä salille, että minun pitäisi syödä pahaa ruokaa monta kertaa päivässä. Mutta minä en tiedä kestääkö minun psyykeni niin montaa epämiellyttävää asiaa yhdessä vuorokaudessa, päivästä toiseen ja minua pelottaa ihan hirveästi kokeilla. Minun on pakko päästää itseni helpolla, koska muuten en ole varma, pystynkö ylipäätään elämään. Joten minä teen sen, mihin nyt tällä hetkellä pystyn, niin että jaksan myös olla edelleen olemassa. Mikä vie hämmästyttävän paljon voimavaroja ottaen huomioon, etten minä tee yhtään mitään.

Kauhua aiheutti myös erään julkkislaihduttajan oleminen otsikoissa tällä viikolla, koska en ollut tajunnut, että hän on niin nuori! Tiedän toki, että laihduttaminen lisää ikävuosia naamaan, mutta se pelottaa minua. Pelkään, että minäkin alan näyttää runsaasti ikäistäni vanhemmalta, jos(kun!) laihdun! On ihan ok, jos näytän ikäiseltäni, mutta en halua näyttää vanhemmalta kuin olen! Kuten olen kertonut, olen erittäin ruma, eikä se siitä laihduttamalla muuksi muutu, mutta silti sillä, että näytän ikäistäni nuoremmalta, on minulle arvoa, se on minulle tärkeä asia. Pelkään sitä, miltä minusta tuntuu, jos menetän senkin. En oikein edes tiedä miksi… Mitä väliä sillä on, olenko ruma ja nuori vai ruma ja vanha… Ehkä ihmiset suhtautuu positiivisemminkin rumuuteen vanhoissa kasvoissa, nuorilta odotetaan aina tietynlaista nättiyttä… Mutta silti, sillä on minulle väliä. Tiedän, että vartaloni tulee olemaan ulkonäöltään paljon ikävuosiani vanhempi ja olen sopeutunut siihen, mutta kasvojen osalta ajatus on kammottava. Otin itsestäni muuten muutaman kasvokuvan ja olin aika järkyttynyt! :D Miksi sitä ei näe itseään peilistä samalla tavalla kuin kuvista?! Kai siinä on jokin itsesuojeluvaisto päällä…

Mutta, vien nyt vielä koiran ulkoilemaan ja yritän samalla saada itsekin hiukan lisää liikuntaa. Olen taas nukkunut levottomasti ja yritän väsyttää itseäni mahdollisimman paljon, jotta yöt olisi helpompia. :)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Edelleen maaliskuu

Kurjaakin kurjempi maaliskuinen sää. On synkkää ja sumuista ja lumi on likaista ja tuulee ja räystäistä tippuu vesi. Ja on valoisaa, se on pahinta. Vaikka verhoni ovat tiukasti kiinni, tiedän, että ulkona on kevät. Mutta yritän ajatella, että koska joka tapauksessa inhoan kevättä, miksi en saman tien tekisi siitä vielä kurjemman pakottamalla itseni liikkumaan enemmän. Sen sijaan, että istuisin ahdistuneena sisällä teeskentelemässä, että ei ole kevät, menisin ulos ja kävelisin niin kauan kuin jaksaisin. Ja kenties, ihanan syksyn vihdoin tullessa, olisin pienempi ja laihempi ja syksy olisi entistäkin mukavampi! Nyt sitten pitäisi vain muuttaa tämäkin ajatus teoiksi. Tiet alkaa jo sulamaan, joten kohta voin kävellä kunnolla, enkä vain varovaisesti sipsutella ympäriinsä kuluttamatta yhtäkään kaloria. 

Huomenna ajattelin katsella vähän vaatekauppoja. Olen jo muutaman kerran uskaltautunut ihan oikeisiinkin vaatekauppoihin, tosin olen harjoitellut katselemalla laukkuja, varsinaisia vaatteita en ole vielä uskaltanut kuin vilkaista. Pitäisi ostaa uudet housut. Ei siksi, että olisin laihtunut ulos vanhoista, mutta kun varsinaisessa käytössä on nyt vain kahdet, koska minulla on vain muutamat sopivat, joista ainoastaan noista kaksista tykkään, ja ne on jo aika kulahtaneet, kun olen ollut jumissa niin pitkään. Nyt näkyy olevan muodissa värikkäät housut ja kuviolliset housut, mutta enpä tiedä… Meikäläisen ahterissa olisi kyllä tilaa isommallekin maisemalle, mahtuisi vaikka keskisuuri suomalainen kaupunki… Ehkä jossain myydään panoraamakoon kuviohousuja. Vuosia käytin pelkästään mustia(koska musta hoikentaa…:D), nyt minulla on myös raidalliset ja tumman siniset. Ja parit harmaat, mutta niistä en pidä ja yhdet mustat, mutta ne on auttamattoman vanhanaikaiset, ne kun on vuosia vanhat. Ja olisi minulla myös farkut… Käytin nuorena vain ja ainoastaan farkkuja, kunnes sitten yhtenä päivänä olin ostoksilla kaverin kanssa, joka suostutteli minut ostamaan varsinaiset housut ja sen jälkeisen ajan farkkujen käytön voi mitata tunneissa. En tiedä mikä minua niissä tökkii, koen ne vain täysin sopimattomiksi itselleni, ne eivät istu persoonaani… Välillä puen ne jalkaan, mutta ennen kuin poistun kotoa, olen jo vaihtanut ne. Eivätkä farkut koskaan olleet minulle oikein sopivat, koska jouduin valitsemaan koon ison takapuoleni mukaan, jolloin vyötäröön jäi parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Mutta siis, mitä olin aikeissa sanoa, oli se, että koen vaatteiden ostamisen edelleen aika vaikeaksi operaatioksi. Toisaalta en ole niin pieni kuin jo haluaisin olla ja toisaalta, koska pidän sitä rahan tuhlaamisena, koska kuitenkin aion edelleen laihduttaa. Ja vaatekaupoissa käyminen on vaikeaa. Tarvitsisin sellaisen kaupan, jossa ei ole ketään muuta, ainoastaan yksi myyjä, joka hänkin on vähän suurempaa kokoa. Eikä hänelle tulisi mieleenkään tulla kysymään, tarvitsenko apua, koska viimeistään siinä vaiheessa luikin pakoon; jo aiemminkin, jos huomaan hänen lähestyvän! Sitä nopeammin, mitä nuorempi/hyvävartaloisempi hän on. Olen melko varma, että vaatteet menisivät paremmin kaupaksi, jos myyjät olisivat hiukan vähemmän yli-inhimillisen oloisia. Onhan se 50 – kiloinen kuulasihoinen kaksikymppinen kaunista katsottavaa ja hyvää mainosta vaatemerkeille, mutta kun asiakas näkee itsensä samaan aikaan peilistä hänen kanssaan, alkaa väkisinkin vaatteen sijaan miettiä parasta tapaa tappaa itsensä. Tai sellainen vaikutus heillä ainakin on minuun! :D Olen todella kokenut muutamat syvimmät epätoivon hetkeni vaatekaupassa, vain vilkaisemalla myyjää! :D Se ei kannusta shoppailemaan, paitsi ehkä köysiä ja unilääkkeitä… :)

Olen myös mietiskellyt, että olenko minä nyt epäonnistunut vai onnistunut laihdutuksen suhteen... Olen leikkauspäivän aamusta saanut pois 25.8 kiloa, mikä on kai suurin määrä, jonka olen koskaan yhtenäisesti pudottanut, niin ettei ole jojoilua välissä. Ja niin, etten ole lihonut laihtumisen loputtua uudelleen! Jos olisin tehnyt tämän ihan itse, olisin varmaankin tyytyväinen, mutta koska olen leikattu, olen niin keskittynyt siihen, että olen pärjännyt huonommin kuin kukaan muu. Voin jo melkoisella varmuudella sanoa, etten saavuta edes sitä alinta tavoitetta, eli 30 kiloa ensimmäisen vuoden aikana ja se hävettää minua ihan hirveästi. Pelkään kuollakseni parin viikon päästä olevaa tapaamista ravitsemusterapeutin kanssa. En tiedä mitä hän sanoo. Osa häpeästä johtuu siitä, että tiedän, etten ole tehnyt kaikkea, mitä olisin voinut tehdä. Liian monena päivänä olen havahtunut vasta iltapäivällä siihen, etten ole vielä syönyt mitään, liian monena päivänä olen jättänyt lenkin väliin ja jäänyt kotiin, mitään muuta liikuntaa en ole harrastanut ollenkaan ja proteiinien saanti on ylittänyt minimin vain harvoina päivinä. Ei ole mitään syytä, miksi en olisi voinut laihtua kolmeakymmentä kiloa ja varmaan paljon enemmänkin, mitään muuta syytä siis kuin minä itse. Olen tyytyväinen itseeni ensimmäisen puolen vuoden ja ensimmäisen kahdenkymmenen kilon osalta, mutta sen jälkeen… Luin juuri taannoin yhden leikatun blogia, joka oli laihtunut tuon 30 kiloa kolmen ensimmäisen kuukauden aikana!! Jos en tietäisi leikattujen tavoitteista ja muiden laihtumisesta, olisinkohan tyytyväinen… En odottanut mitään ihmettä, joten varmaan olisin. Enkä minä ole pettynyt leikkauksen tuloksiin, minä olen pettynyt itseeni. Mutta siihen ei auta kuin yrittää kovemmin ja olla luovuttamatta. Ainakin nyt tiedän, että jos vielä onnistun pudottamaan painoa, niin saan sen ainakin jossain määrin aikaan itse, se ei enää ole pelkästään leikkauksen ansiota. Mutta onnistunko minä vielä pudottamaan painoa… Toivon niin aivan koko sydämestäni, mutta usko siihen on alkanut hiipumaan. Mutta aion joka tapauksessa jatkaa yrittämistä. Enhän minä oikeastaan muutakaan voi.

En oikein tiedä, mitä alun alkaen odotin… Se, että voisin ylipäätään laihtua, tuntui aivan uskomattomalta, joten siihen nähden olen kyllä saavuttanut jotain. Ja ehkä on lapsellista pelätä lääkärin tai ravitsemusterapeutin moitteita, ei niihin kuole… Mutta on väsyttävää joutua aina häpeämään itseään, aina olla se huonoin kaikista… Aina joutua selittelemään, miksi minä en pärjää niin kuin muut. Minusta tuntuu toisinaan, etten tee mitään muuta, kuin keksin tekosyitä lukuisille epäonnistumisilleni. Selittelen suvulleni ja äidin ystäville, miksi en onnistu saamaan töitä ja äidille, miksi en voi saada kumppania ja antaa hänelle lapsenlapsia ja nyt selittelen sairaalassa, miksi ei kymppitonnin yhteiskunnalle maksanut leikkaus tuonut odotettuja tuloksia… Näille kaikille epäonnistumisille on yksi yhteinen nimittäjä. Minä. Toivoisin, että kaikki lakkaisivat kyselemästä, että he vain hyväksyisivät, että tällainen minä olen ja antaisivat olla. Olen väsynyt hymyilemään ja vitsailemaan muiden kanssa aiheista, jotka ovat kipeitä minulle. Minun tekisi mieli julistaa olevani täysin toivoton tapaus ja selittää ihmisille täysin aukottomasti, että elämä on helpompaa ja yksinkertaisempaa, kun he eivät odota minulta mitään. Mutta niin ei kai voi sanoa ravitsemusterapeutille… :D No, vaikka hän moittisikin minua, hänellä on siihen aikaa vain puoli tuntia ja minun taustallani se ei ole mitään! Ja minkä hänkään nyt tälle mahtaa. Tosin hän on aika aran oloinen, joten ehkä hän ei uskalla sanoa mitään. :)

Mutta, vielä pitäisi kestää monta viikkoa maaliskuuta, joten jospa aloittaisin sen lenkillä käymisen nyt heti. Koska ilma on aivan kurja, taidan tyytyä viidensadan kalorin polttamiseen. :)

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Maaliskuu

Maaliskuu on vuoden kamalin kuukausi. Ei enää kunnolla talvi, mutta ei vielä toivoakaan kevään loppumisesta. 

Tickerini lakkasi taas toimimasta, koska en ollut päivittänyt sitä kahdeksaankymmeneen(!!) päivään! Katselin vanhoja tekstejä vuoden takaa ja olin kirjoittanut, että pelkään, että pääsen hiukan alle sadan kilon ja sitten jämähdän siihen. Ilmeisesti minulla on ennustajan lahjoja… Tämä tuntuu ihan hölmöltä, etten nyt muka vajaata puoltatoista kiloa saa lähtemään. Ja kaikkein oudoimmalta edelleen tuntuu, ettei paino nousekaan. Painoni tuntuu jostain syystä vakiintuneen nyt tähän, enkä oikein tiedä miksi. Senhän mukaan minun peruskulutukseni ja syömiseni pitäisi nyt olla tasoissa, mutta eihän minun peruskulutukseni nyt millään voi olla vain tuhat kcal vuorokaudessa… Ei se varmasti kauheasti enempää ole, laskuritkin arvioi sen olevan vain noin 1700 kcal, mutta kaiken järjen mukaan minun pitäisi laihtua, vaikkakin hitaasti. Tosin, jos minulla on kilpirauhasen vajaatoimintaa, se saattaa hidastaa aineenvaihduntaani satojen kilokalorien edestä päivässä, joten silloin tosiaan kulutukseni ja syömiseni olisivat nyt tasoissa. Olen nyt todella toiveikas sen suhteen, että saisin lääkityksen ja jotain apua tähän ja pettymys tulee olemaan suuri, jos niin ei käy. Muuten olen jossain määrin menettämässä toivoni. 75 kiloa tuntuu nyt vain epärealistiselta unelmalta, kun en onnistu pääsemään edes kasialkuisiin lukuihin. Olen jo alkanut miettimään ENEn kokeilemista, vaikka se lakkasikin toimimasta minulla, mutta luulisi sen avulla nyt edes puolitoista kiloa lähtevän. Mutta ehkä sekin vähä tulisi heti takaisin, kun lopettaisin. Silti haluaisin kokeilla. Nyt pystyn vain ajattelemaan 90 kilon alittamista ja ENEn avulla voisin sinne päästäkin.

Tämä tuntuu sikälikin ihan oudolta, että vaikka toisina päivinä syön esimerkiksi enemmän suolaa ja sitä kautta myös enemmän nestettä, silti vaa’alla voi olla ihan sama lukema kuin edellisenäkin päivänä. Ja kaikkein kummallisinta on, että joskus iltapaino on alempi kuin aamupaino(juuri suolaöveripäivien jälkeen kylläkin). Ennenhän saatoin olla illalla monen monta kiloa painavampi kuin aamulla. Aivan kuin kehoni haluaisi kaikin keinoin pysyä tässä lukemassa. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen paino, jossa missään vaiheessa elämääni olisin pidempään viipynyt, joten en tiedä, miksi jämähdin juuri tähän. Mutta aion päästä tästä eteenpäin, vaikka se vaatisi mitä! Vaikka joutuisin harrastamaan liikuntaa…

Näin viikonloppuna sukulaisia, joista osaa en ole nähnyt ainakaan vuoteen ja tavallaan odotin jonkinlaista kommenttia laihtumisesta. Mutta kukaan ei sanonut mitään… Toiseen suuntaan mentäessä kyllä aikoinaan kommentoitiin ja sukulaiseni eivät ole sellaisia, jotka jättäisivät laihtumisen huomiotta, jos olisivat huomanneet. En omastakaan mielestäni näytä kovin erilaiselta, mutta luulisi suunnilleen kolmenkymmenen kilon edes vähän näkyvän, vaikka näin iso olenkin. Äitini ystävä on edelleen ainoa, joka on huomannut laihtumiseni ja hänkin tiesi minun laihtuneen, koska äiti oli kertonut, joten ehkä hänkin vain halusi olla ystävällinen. Ja hänkin järkyttyi kadonneiden kilojen määrästä, vaikka valehtelin luvun alaspäin, koska en kehdannut myöntää kuinka paljon olen joskus painanut! Voi tietysti olla, että ihmiset ei halua huomauttaa ulkonäöstä, mistä yleensä olisin enemmänkin kuin kiitollinen, mutta ainakaan sukulaisillani ei moisia estoja ole.

Tosin tällä kertaa päähuomio oli serkkuparassani, joka oli antanut niin pöhkön nimen lapselleen, että onnistui pysymään pääpuheenaiheena koko päivän. Koska olen itse saanut kasteessa hirveän nimen, tunnen syvää myötätuntoa jokaista saman kohtalon jakavaa lapsiparkaa kohtaan ja olen rehellisesti sanoen aika kiukkuinen vanhemmille, jotka eivät ajattele, että erikoinen nimi on ehkä heistä hauska, mutta lapsi ei välttämättä ole kovin iloinen eläessään nimensä kanssa lopun elämäänsä. En ole koskaan halunnut naimisiin(ei sillä, että olisi ollut tilaisuuksia, kun en ole koskaan ollut treffeilläkään! :D), mutta olisin kenties tarttunut huonompaankin tilaisuuteen ihan vain päästäkseni eroon edes sukunimestäni! :D Serkkuni lapsi on poika, joten ilmeisesti hänkin on jumissa hölmön nimensä kanssa lopun elämäänsä. :/

Mutta; nyt pitäisi taas syödä jotakin. :) Hauskaa maaliskuista viikkoa kaikille! :)

Ai niin, osaako joku sanoa, että mitä minun pitää tehdä, että kommentit tulee sähköpostiini myös? Koska joskus ne päivittyvät minulle todella myöhään ja joskus taas joku kommentoi jotain vanhempia tekstejä, enkä mitenkään voi kaikkia käydä läpi. En löytänyt mistään sopivaa asetusta...

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Ei varmaan yllätä ketään...

...mutta paino oli 91,4 kg. Aloin jo miettimään, että onko vaa'assani vikaa, joten kokeilin punnita itseni jauhopussi sylissä, mutta kyllä se sitten näytti enemmän. Hassua, ettei se kuitenkaan nousekaan, pysyy vain sitkeästi samassa. Minun kyllä piti tällä viikolla yrittää syödä vähemmän, mutta ei siitä tullut mitään, joten söin ihan tavanomaisesti. Aion kuitenkin vielä yrittää, että näen, mitä tapahtuu, jos syön selkeästi vähemmän. Mutta, kasikymppisiin ei päästy vieläkään. Leikkauksen vuosipäivään on kolme viikkoa ja toivo edes siitä alimmasta tavoitteesta alkaa nyt kyllä olemaan mennyt. No, tämä nyt on niin kuin on. Hyvää viikonloppua kaikille kuitenkin! :)