tiistai 26. maaliskuuta 2013

:)


Ulkona taitaa nyt olla ihan oikeasti kevät... Kävin lenkillä ja valuin hikeä toppatakissani ja villapaidassani jo ensimmäisen kilometrin jälleen. No, ainakin tiet alkavat olla sulat, joten pystyn käymään kunnolla lenkillä.

Kilpirauhasarvoni yllättivät olemalla aivan täydelliset. Sovimme, että otetaan parin viikon kuluttua vielä uudet verikokeet, koska tähän asti ne ovat olleet ihan normaalin rajoilla, mutta kaiketi kilpirauhanen ei ole syynä ongelmiini. Se on niin kummallista, koska oireet sopisivat niin täydellisesti... Kävin nyt vielä verikokeissa, joissa katsotaan pari muuta mahdollisuutta, mutta todennäköisimpänä syynä lääkäri piti masennusta... Minä niin epätoivoisesti haluaisin syyn olevan jokin muu kuin mielenterveydellinen, se tuntuu minusta niin valtavalta stigmalta. Hän antoi minulle reseptin masennuslääkkeisiin ja uuden lääkärinajan ja minun pitäisi tässä välillä päättää, haenko lääkkeet apteekista ja kokeilenko niitä. Ei kai minulla ole mitään hyvää syytä olla kokeilemattakaan, paitsi se, että ne ovat mielialalääkkeitä... Minua nolottaa jo pelkkä ajatus apteekkiin menosta... Ja pelkään, että joku saa tietää. Mutta ei kai niistä haittaakaan ole ja ehkä niistä on jopa hyötyä. Harkitsen kyllä ihan vakavissani niiden kokeilemista.

Olen miettinyt paljon näiden ongelmieni alkua. Olen aina jossain määrin ajatellut, että kaikki muuttui, koska lihoin, mutta... Ehkä se ei ole koko totuus. Minä muutuin lukion jälkeisenä vuotena, enkä tiedä miksi. Minulla oli toki kaikenlaisia ongelmia aiemminkin, mutta ei missään nimessä tässä määrin. Olen muistaakseni ennenkin kertonut, että ensi-ihastukseni kertoi inhoavansa minua, koska olen niin positiivinen ihminen ja tavallaan minä olinkin, ilmeisesti äitini alkoholismin takia minussa oli niin monia suojamekanismeja, että aivoni sallivat minun pitää kaikki pahat asiat jotenkin taka-alalla. Ja vaikka vuosia jatkunut kiusaaminen oli vaikuttanut itsetuntooni ulkonäön osalta ja toki muutenkin, vasta lukion jälkeen aloin suorastaan inhoamaan myös luonnettani ja kaikki, mitä tein, tuntui typerältä ja väärältä. Aloin tuntemaan itseni niin turhaksi ja arvottomaksi, eikä se kai voi johtua pelkästä lihomisesta. Olin nuorena puhelias ihminen ja lukion jälkeisessä työpaikassani aluksi juttelin ihmisten kanssa päivät pitkät, mutta sitten minusta alkoi jostain syystä tuntua, että kaikki mitä sanon, on ihan hirveän typerää ja että olen täysin idiootti ja vietin illat kerraten mielessäni kaikkea typerää, mitä olin päivän aikana sanonut. Yritin seuraavana päivänä olla hiljaa, mutta aluksi se ei onnistunut ollenkaan ja oloni vain paheni. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä työkaverini minusta oikeasti ajattelivat, mutta minusta tuntui, että heidän täytyy suorastaan inhota minua, koska olen niin lapsellinen ja typerä. Eivät he mitenkään kohdelleet minua huonosti tai olleet epäystävällisiä tai mitään, mutta minusta tuntui silti kuin olisin hirvein ihminen ikinä ja että he halveksuivat minua selkäni takana. Tilanne ei enää ole yhtä paha, kuin mihin se yltyi, mutta jossain määrin samalta minusta tuntuu edelleen, kuin kaikki, joille puhun, pitäisivät minua aivan täytenä idioottina ja ajattelisivat pelkästään negatiivisesti minusta. Vaikka minun oli aina silloin nuorempanakin vaikea ymmärtää, että kukaan halusi olla kaverini, tuon vuoden jälkeen se muuttui mahdottomaksi ajatukseksi.

Samoin oli kaiken tekemäni työn suhteen, tunsin vain tehneeni virheitä koko ajan ja että minuun oltiin jatkuvasti tyytymättömiä. Siellä oli töissä myös toinen ikäiseni tyttö, josta työnantajani tuntuivat pitävän kovasti, jonka minä koin tavallaan moitteena itseäni kohtaan. Aina kun tarvittiin vain yksi ihminen ylitöihin, he pyysivät häntä ja se sai minut ajattelemaan, että olen varmasti todella huono työssäni, koska hän ei tehnyt mitään. Hän liikkui kuin hänellä olisi ollut liimaa kengänpohjissaan ja puhui puolet työpäivästä kännykkään ja silti häntä pidettiin parempana työntekijänä kuin minua. Ehkä he vain pitivät hänestä ihmisenä, en tiedä... Mutta minun itsetuntooni se vaikutti aivan valtavasti. Olin töissä tuossa paikassa vuosia, mutta se vei itsetuntoni työkykyni suhteen aivan kokonaan. Ei minulla välttämättä ole oikeaa syytä siihen, ei minua kohdeltu mitenkään huonosti tai haukuttu, mutta siltä minusta tuntui. Tunnen aina olevani huono työssäni ja se vaikuttaa työnhakuun, koska rehellisesti, minusta kenenkään ei missään nimessä kannattaisi palkata minua. Minua inhottaa ja pelottaa ajatus, että työnantaja katuisi palkkaamistani ja yrittäisi kaikin keinoin päästä minusta eroon. En ole koskaan saanut potkuja, mutta en ole koskaan kokenut, että työhöni oltaisiin tyytyväisiä, vaikka yritän aina ihan kaikkeni. Ja koska minulla ei ole tippaakaan itsevarmuutta, olen huono tekemään itsenäistä työtä. Minulla on taipumusta kuvitella kaikki paljon vaikeammaksi kuin se onkaan ja se saa minut vaikuttamaan idiootilta. Joskus vuosia sitten ensimmäisenä opiskeluvuotenani osallistuin yhdelle kenttäkurssille, jossa ohjaaja sanoi minulle ohimennen, että otapa sinä vesinäyte. No, minähän aloin kuumeisesti tutkimaan mukanamme olevia välineitä ja yritin löytää jonkinlaisen näytepullon tai laitteen. En löytänyt mitään sopivaa, joten sanoin ohjaajalle, etten tiedä miten se otetaan. Hän katsoi minua todella pitkään - ja ojensi minulle ämpärin! En ole koskaan elämässäni tuntenut itseäni niin tyhmäksi!! Vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen tunnen syvää häpeää ajatellessani tuota tapausta. Ja se pätee todella moneen asiaan, minun täytyisi aina nähdä jokin asia tehtävän ennen kuin osaan tehdä sen itse. Mutta eihän sellaisesta ihmisestä ole mitään hyötyä työpaikalla...

Ihan muutamassa kuukaudessa muutuin kuitenkin ihan tavallisesta ihmisestä, jolla oli itsetunto-ongelmia, ihmiseksi, joka inhosi itseään koko sydämestään, enkä tiedä miksi. Usein ajattelen, että se johtui siitä, että lihoin, mutta ehkä lihominen oli seuraus, eikä syy. Ehkä jotain todella tapahtui aivokemiani suhteen, ehkä se kaikki on vain masennusta. Ja ehkä ne lääkkeet auttaisivat siihen... Ehkä jo se, että myöntäisin, että minulla on mielenterveysongelmia, auttaisi... Kai minun täytyy kokeilla lääkitystä, koska se on kuitenkin jonkinlainen mahdollisuus muutokseen. Vaikkakin olen leikkauksen jälkeen voinut huimasti paremmin kuin aiemmin, joten ehkä se jatkuisi ihan itsekseenkin. Mutta ainakin harkitsen ihan vakavissani niiden lääkkeiden hakemista...

Äitini muuten sanoi, että pääsiäisviikonloppuna tehdään sitten pizzaa. Olen kyllä maistanut pieniä paloja vähän kaikenlaista aiemminkin, mutta silti en oikein tiedä, mitä ajatella. Pelkään, että entisen suosikkini syöminen aiheuttaa jonkinlaisia negatiivisia tuntemuksia tai että ahdistun, kun voin syödä vain pienen palan. Toisaalta se olisi askel kohti normaalia, kohtuudessa pysyvää syömistä. Ja olen minä jo syönyt esimerkiksi pastaa ja pastakastiketta, vaikka olikin aika turhauttavaa syödä vain vähän, niin selvisin siitä silti. En oikein tiedä kumpi olisi parempi, olla koskaan syömättä mitään hyvää vai totuttautua syömään vain vähän... Laihtumisen kannalta pizzan syönti ei tietysti ole kovin hyvä idea, mutta en minä parista viipaleesta lihokaan. Toisaalta olen utelias kokemaan, miltä se tuntuu (ja maistuu!!) ja mitä ajatuksia se herättää.

Mutta, ulkona on niin kaunis ilma, että taidan nyt mennä hiukan vielä ulkoilemaan. :)

20 kommenttia:

  1. Ilahduin kun luin että sinulle on määrätty masennuslääkettä. Suosittelen sinua kokeilemaan sitä. Olet niin selkeästi masentunut. Se huokuu ihan jokaisesta tekstistäsi. Omasta mielestäni olet fiksu ihminen ja kaikki ne syytökset sinua itseäsi kohtaan tuntuvat niin kohtuuttomilta. Olisi ihanaa jos alkaisit elää elämää. Koittaisit nauttia ja ehkäpä kesällä tehdä jonkin matkankin josta haaveilet ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä ne tosiaan tulee tarpeeseen. Kai käyn ne hakemassa ja katsotaan, josko jokin muuttuisi. :) Kiitti! :)

      Poista
  2. samaa mieltä! eikä siinä todellakaan ole mitään hävettävää että pitää huolta itsestään, sekä näin fyysisesti että henkisellä puolella! kaikesta ei tarvitse selvitä yksin.
    ja tuolla työpaikkahommalla ei varmasti ollut mitään tekemistä sen kanssa kumpi oli parempi. kun olin hotellilla töissä, minulle tyrkättiin kaikki ylityöt ja iltavuorot koska olin liian kiltti kieltäytymään :-D parikin työntekijää olivat sukua esimiehille, joten kai ne ylityötunnit olisi heille annettu mikäli olisi jotain "paremmuusjärjestystä" ajateltu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai siinä nykyään olekaan, mutta jotenkin silti häpeän sitä, että tarvitsen moisia pillereitä. Mutta jos ne auttaa, niin mikäpä siinä. :)

      Niin ehkä, mutta kun tuo tyttö oli niin hirveän laiska, niin en ymmärrä mitä hyötyä hänestä oli. Mutta ei silloin kyllä tee virheitäkään, jos ei tee mitään. :)

      Poista
  3. Mielialalääkkeitähän syö vaikka kuinka moni (minäkin), joten älä ole häpeissäsi. Ymmärrän kyllä ettei se ole asia jota mielellään huutelisi kellekään, ja minuakin niiden syöminen jossain määrin nolottaa, eikä esim. kukaan töissä tiedä enkä ole kertonut melkein kellekään ystävälleni. Tästä voisi kyllä joskus tehdä oikein postauksenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on kyllä totta, että eihän niistä tarvitse kenellekään kertoa. Jos täytyisi, niin en kyllä hakisi niitä. Olisi kiinnostavaa kuulla omista kokemuksistasi!

      Poista
  4. Toisaalta se lääkitys on niin tavanomainen juttu eikä se vaikuta elämääni niin että kukaan sen naamasta näkisi (paitsi että olen vähemmän paskalla tuulella), että en ole myöskään siksi kertonut, kun ei ole tullut luontevasti puheeksi.

    VastaaPoista
  5. Miten sie koet, että tuo äitis alkoholismi on sinuun vaikuttanu? Siis sun omaan käsitykseesi itsestäs ja omaan kehitykseen? Et ole, tai siis en ole, ennen lukenutkaan että sun äidilläsi moinen sairaus on. Se selittääkin sitä lautasten heittoa hieman, jota taannoin jäin ihmettelemään.
    Hae ihmeessä ne lääkkeet. Ota pienin paketti ja kokeile miten ne sulle sopivat. Ja pyydä lääkäriltä lähete terapeutille. Sulle tekis varmasti hirviän hyvää saada naamakkain jutella jonku kans sun minäkuvasta. Se on sulla nimittäin niin vääristynyt (ja se varmastikkin juontaa juurensa sun ja äitis välisestä suhteessa).
    Lääkkeitä en ole ite syönyt, mutta terapiassa olen ollut useita vuosi. Ja se oikeasti auttaa. Kun saat puhua ilman että sun akatuksia kyseenalastettas tms. Suoaaittelen.
    Tsemppiä taasen! Hyvin tässä vielä käy, tuut näkemään. Niin ja kiva että se ravintoterapeutti oli niin kannustava. Hienostihan sie ootki laihtunu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että tuli taas komeita kirjotusvirheitä... Ota siitä sitten selvä ;) tää samsunginkosketusnäyttö näppis on persiistä...

      Poista
    2. Ei haittaa kirjoitusvirheet, niitä tulee ihan millä tahansa näppiksellä. :)

      Äitini on ollut juomatta jo pitkään, olin 17 kun hän lopetti. Olen ihan selkeästi oppikirjaesimerkki läheisriippuvaisesta ihmisestä, mutta en oikein osaa arvioida, miten muuten se on vaikuttanut minuun... Lapsuuteni oli hirveän turvaton ja pelkäsin äitiäni ja ahdistuin hänen juomisestaan, joten varmaan sekin on jollain tavoin vaikuttanut. Tavallaan se on ihan hirveässä ristiriidassa lapsellisen luonteeni kanssa, koska minä jouduin aikuisen rooliin jo lapsena ja kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla normaalia kypsempikin. En tiedä miksi en ole... Ainakin sen äitini käytös on aiheuttanut, että osaan kyllä pitää kulisseja yllä todella hyvin. Koska aina piti huolehtia, ettei kukaan saa tietää, mutta myös koska äitini ei sallinut minkäänlaisten negatiivisten tunteiden osoittamista, joten olen harjoitellut tunteideni salaamista niin kauan kuin muistan mitään. Uskallan väittää, että vaikka oloni olisi ollut miten huono tahansa, niin kukaan ei ole koskaan huomannut mitään. Niin ja olen myös todella herkkä kuulemaan, kun joku valehtelee ja muutenkin olen hyvä lukemaan ihmisten käytöstä. Oletan sen johtuvan siitä, että olen viettänyt koko elämäni tarkkailen äitini ja mahdollisia merkkejä vaarasta. Siitä ominaisuudesta tykkään. :)

      Kyllä minä varmasti haen ne ja kokeilen. Terapiaa hän tarjosikin, mutta olen joskus käynyt niille yths:n arviointikäynneillä, enkä pitänyt siitä. Mutta siitäkin olisi varmasti hyötyä.

      Olin tyytyväinen, ettei tullut haukkuja. Nyt vielä punnitus tällä viikolla, toivottavasti ei sielläkään sanota mitään. :)

      Poista
    3. Tuo sun lihomaan alkaminen ja äitisi juomisen lopettaminen osuvat mun laskujen mukaan samaan aikaan. Vai osuvatko? Ainaki lähelle menee. Mikähän sut on siinä tilanteessa sitten sanut syömään enempi/liikkumaan vähempi? Ja kerroit myösmuuttuneesi muutenki tuolloin lukiossa. Lienee sekin liittyvän tuohon äitin ratkaisuun. Hieno homma kun äitisi pyatyi lopettamaan. Itse tunnen muutamia ihan rapajuoppoja ja en pysty kuvittelemaan että jonkun lapsen tai muun joka ei juo, asuisi heidän kanssaan. Kyse on siia vanhemmista sukulaismiehistä joista toista en ole ikinä nähnyt selvinpäin j olemme kuitenkin olleet tekemisissä paljon menneisyydessä. Lapsena säälin heitä, nykyisin en tunne hwitä kohtaan muuta kuin inhoa. Luonteenheikkoustahan tuo osoittaa ettei pysty lopettaan. Toinen heistä on poliisien toimestaki toimitetu lukuisia kertoja ktkolle. Mutta hän ole sinne jäänyt. Tietenkään.
      Pystyisitkö juttelemaan äitisi kanssa näistä sun asioista. Siis lapsuudestasi pullon varjossa? Tunteeko äitisi mitään syyllisyyttä siitä millaisen lapsuuden sulle antoi?
      Kerroit taannoin että haluisit muuttaa takaisin lapsuudenkotiisi. Ei liene viisasta. Ainakin minusta se kuulostaa tämän uuden tiedon mukaan jotenki kierolta. Että palaisit takaisin sinne missä olet.joutunut hyppäämään liian suurin saappaisiin ihan liian varhain.

      Poista
    4. Aloin lihomaan lukion jälkeen, että on siinä pari vuotta väliä. En omasta mielestäni alkanut syömään enempää, joten en ole koskaan täysin ymmärtänyt, miksi lihoin. Minulla oli aina ollut aika kaameat ruokailutavat, joten en ymmärrä, miksi yhtäkkiä lihoinkin, kun olin sitä ennen ollut vuosia saman painoinen. Siksi osittain epäilinkin jotain kilpirauhasongelmaa.

      Emme ole koskaan puhuneet aiheesta, enkä usko, että puhummekaan. Se ei johtaisi mihinkään positiiviseen ja olen jo kauan sitten päässyt yli siitä, se on menneisyyttä. En usko äidin kokevan syyllisyyttä, en usko, että hän ymmärsi, miten kamalaa se oli minulle. Ja hassua on, että hän halveksuu sukumme muita alkoholisteja ja säälii heidän lapsiaan. Ehkä hän ei koe olleensa samanlainen.

      En minä aio muuttaa takaisin kotiin, vaikka elämä kerrostalossa ahdistaakin. Emme tule äidin kanssa niin hyvin toimeen, että se toimisi. Ja joka tapauksessa tulen sitten viettämään viimeiset vuoteni vanhempiani hoitaen, joten on parempi asua yksin siihen saakka. Olen vain niin hirveän kiintynyt lapsuudenkotiini paikkana ja sen ympäristöön myös, eikä mikään muu tunnu koskaan kodilta. Minusta tuntuu, että olen aina poissa kotoa ja se on raskasta. Mutta olen kestänyt tähänkin asti ja kestän kyllä edelleen. :)

      Poista
  6. Tuo lääkejuttu kuulostaa oikein hyvältä, toivottavasti kokeilet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että kokeilen. Ei siitä haittaakaan ole. :)

      Poista
  7. Kuulostaa varmaan taas todella viisaalta tämä mun kommentti, mutta IHANAA, että sait reseptin. :) Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Ne eivät ole mitään onnellisuuspillereitä, mutta voisivat auttaa sinua alkuun. Mielialalääkkeitä syö kuitenkin yli 400 000 suomalaista (minäkin olen syönyt), joten on sinulla ainakin stigmaseuraa. :D Niitä lääkkeitähän käytetään myös nukahtamisongelmiin, kroonisiin kiputiloihin yms. joten jos nyt joku saisi jotain tietää, niin voithan sanoa, että sinulla on nukkumisongelmia, johon lääkkeet ovat. Ja luulen, että olet nyt tehnyt aika ison oivalluksen tuon suhteen, että ehkä se lihominen ei kuitenkaan ole se syy sinun olotilaasi. Nyt vain reippaasti apteekkiin! Hyvää ja aurinkoista pääsiäistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen nyt kyllä tullut siihen tulokseen, että kokeilen, ei kai niistä haittaakaan ole. :) En minä kenenkään toisen ihmisen kohdalla ajattele, että onpa ihan hirveää, mutta silti omalla kohdalla se tuntuu vaikealta. Ehkä siksi, että äitini saisi sydärin, jos tietäisi. Mutta en luonnollisestikaan aio kertoa kenellekään.

      Hyvää pääsiäistä myös sinulle! :)

      Poista
  8. Hyvää pääsiäistä :)

    Nyt onkin aivan ihanat ulkoilukelit! Hyviä lenkkejä vaan sinullekin. Tsemppiä taas kaikkeen tulevaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin! :)

      Joo, niin onkin, eikä tarvitse enää liukastella, niin pääsee liikkumaan paremmin. :) Kiitti! :)

      Poista
  9. Blogiasi on vaikeista aiheista huolimatta "kiva" lukea. Olet tosi hyvä kirjoittamaan ja muotoilemaan ajatuksesi tekstiksi. Avaudut todella henkilökohtaisista ja aroista aiheista, toivottavasti se puhdistaa samalla omaa mieltäsi. Tätä tekstiä lukiessa tuli fiilis, että voisiko lihoamisesi sittenkin olla seuraus, eikä syy. Jos olisin tilanteessasi, kokeilisin ehdottomasti mielialalääkitystä. Siinä ei todellakaan ole mitään noloa tai hävettävää!
    Etkä vaikuta millään asteikolla kauhealta ihmiseltä vaan päinvastoin, todella mukavalta, herkältä, aidolta ja empaattiselta. Vaikutat ihmiseltä, jolla on älyttömän huono itsetunto. Minulla riittä uskoa, että vielä jonain päivänä vahvistut ja luotat itseesi.

    Hyvää pääsiäistä ja alkanutta kevättä!
    -anonyymi lukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Siksi kirjoitankin, että saan purettua niitä omia ajatuksia ja tuntemuksia jonnekin ja tämä on kyllä auttanut kovasti. Hain nyt ne lääkkeet ja katsotaan, jos olo jotenkin muuttuisi niiden avulla. Toivottavasti! Ja jos lihavuus todella olisi seuraus, niin ehkä ne auttaisivat siinäkin.

      Kiitos, samoin myös sinulle! :)

      Poista