keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Edelleen maaliskuu

Kurjaakin kurjempi maaliskuinen sää. On synkkää ja sumuista ja lumi on likaista ja tuulee ja räystäistä tippuu vesi. Ja on valoisaa, se on pahinta. Vaikka verhoni ovat tiukasti kiinni, tiedän, että ulkona on kevät. Mutta yritän ajatella, että koska joka tapauksessa inhoan kevättä, miksi en saman tien tekisi siitä vielä kurjemman pakottamalla itseni liikkumaan enemmän. Sen sijaan, että istuisin ahdistuneena sisällä teeskentelemässä, että ei ole kevät, menisin ulos ja kävelisin niin kauan kuin jaksaisin. Ja kenties, ihanan syksyn vihdoin tullessa, olisin pienempi ja laihempi ja syksy olisi entistäkin mukavampi! Nyt sitten pitäisi vain muuttaa tämäkin ajatus teoiksi. Tiet alkaa jo sulamaan, joten kohta voin kävellä kunnolla, enkä vain varovaisesti sipsutella ympäriinsä kuluttamatta yhtäkään kaloria. 

Huomenna ajattelin katsella vähän vaatekauppoja. Olen jo muutaman kerran uskaltautunut ihan oikeisiinkin vaatekauppoihin, tosin olen harjoitellut katselemalla laukkuja, varsinaisia vaatteita en ole vielä uskaltanut kuin vilkaista. Pitäisi ostaa uudet housut. Ei siksi, että olisin laihtunut ulos vanhoista, mutta kun varsinaisessa käytössä on nyt vain kahdet, koska minulla on vain muutamat sopivat, joista ainoastaan noista kaksista tykkään, ja ne on jo aika kulahtaneet, kun olen ollut jumissa niin pitkään. Nyt näkyy olevan muodissa värikkäät housut ja kuviolliset housut, mutta enpä tiedä… Meikäläisen ahterissa olisi kyllä tilaa isommallekin maisemalle, mahtuisi vaikka keskisuuri suomalainen kaupunki… Ehkä jossain myydään panoraamakoon kuviohousuja. Vuosia käytin pelkästään mustia(koska musta hoikentaa…:D), nyt minulla on myös raidalliset ja tumman siniset. Ja parit harmaat, mutta niistä en pidä ja yhdet mustat, mutta ne on auttamattoman vanhanaikaiset, ne kun on vuosia vanhat. Ja olisi minulla myös farkut… Käytin nuorena vain ja ainoastaan farkkuja, kunnes sitten yhtenä päivänä olin ostoksilla kaverin kanssa, joka suostutteli minut ostamaan varsinaiset housut ja sen jälkeisen ajan farkkujen käytön voi mitata tunneissa. En tiedä mikä minua niissä tökkii, koen ne vain täysin sopimattomiksi itselleni, ne eivät istu persoonaani… Välillä puen ne jalkaan, mutta ennen kuin poistun kotoa, olen jo vaihtanut ne. Eivätkä farkut koskaan olleet minulle oikein sopivat, koska jouduin valitsemaan koon ison takapuoleni mukaan, jolloin vyötäröön jäi parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Mutta siis, mitä olin aikeissa sanoa, oli se, että koen vaatteiden ostamisen edelleen aika vaikeaksi operaatioksi. Toisaalta en ole niin pieni kuin jo haluaisin olla ja toisaalta, koska pidän sitä rahan tuhlaamisena, koska kuitenkin aion edelleen laihduttaa. Ja vaatekaupoissa käyminen on vaikeaa. Tarvitsisin sellaisen kaupan, jossa ei ole ketään muuta, ainoastaan yksi myyjä, joka hänkin on vähän suurempaa kokoa. Eikä hänelle tulisi mieleenkään tulla kysymään, tarvitsenko apua, koska viimeistään siinä vaiheessa luikin pakoon; jo aiemminkin, jos huomaan hänen lähestyvän! Sitä nopeammin, mitä nuorempi/hyvävartaloisempi hän on. Olen melko varma, että vaatteet menisivät paremmin kaupaksi, jos myyjät olisivat hiukan vähemmän yli-inhimillisen oloisia. Onhan se 50 – kiloinen kuulasihoinen kaksikymppinen kaunista katsottavaa ja hyvää mainosta vaatemerkeille, mutta kun asiakas näkee itsensä samaan aikaan peilistä hänen kanssaan, alkaa väkisinkin vaatteen sijaan miettiä parasta tapaa tappaa itsensä. Tai sellainen vaikutus heillä ainakin on minuun! :D Olen todella kokenut muutamat syvimmät epätoivon hetkeni vaatekaupassa, vain vilkaisemalla myyjää! :D Se ei kannusta shoppailemaan, paitsi ehkä köysiä ja unilääkkeitä… :)

Olen myös mietiskellyt, että olenko minä nyt epäonnistunut vai onnistunut laihdutuksen suhteen... Olen leikkauspäivän aamusta saanut pois 25.8 kiloa, mikä on kai suurin määrä, jonka olen koskaan yhtenäisesti pudottanut, niin ettei ole jojoilua välissä. Ja niin, etten ole lihonut laihtumisen loputtua uudelleen! Jos olisin tehnyt tämän ihan itse, olisin varmaankin tyytyväinen, mutta koska olen leikattu, olen niin keskittynyt siihen, että olen pärjännyt huonommin kuin kukaan muu. Voin jo melkoisella varmuudella sanoa, etten saavuta edes sitä alinta tavoitetta, eli 30 kiloa ensimmäisen vuoden aikana ja se hävettää minua ihan hirveästi. Pelkään kuollakseni parin viikon päästä olevaa tapaamista ravitsemusterapeutin kanssa. En tiedä mitä hän sanoo. Osa häpeästä johtuu siitä, että tiedän, etten ole tehnyt kaikkea, mitä olisin voinut tehdä. Liian monena päivänä olen havahtunut vasta iltapäivällä siihen, etten ole vielä syönyt mitään, liian monena päivänä olen jättänyt lenkin väliin ja jäänyt kotiin, mitään muuta liikuntaa en ole harrastanut ollenkaan ja proteiinien saanti on ylittänyt minimin vain harvoina päivinä. Ei ole mitään syytä, miksi en olisi voinut laihtua kolmeakymmentä kiloa ja varmaan paljon enemmänkin, mitään muuta syytä siis kuin minä itse. Olen tyytyväinen itseeni ensimmäisen puolen vuoden ja ensimmäisen kahdenkymmenen kilon osalta, mutta sen jälkeen… Luin juuri taannoin yhden leikatun blogia, joka oli laihtunut tuon 30 kiloa kolmen ensimmäisen kuukauden aikana!! Jos en tietäisi leikattujen tavoitteista ja muiden laihtumisesta, olisinkohan tyytyväinen… En odottanut mitään ihmettä, joten varmaan olisin. Enkä minä ole pettynyt leikkauksen tuloksiin, minä olen pettynyt itseeni. Mutta siihen ei auta kuin yrittää kovemmin ja olla luovuttamatta. Ainakin nyt tiedän, että jos vielä onnistun pudottamaan painoa, niin saan sen ainakin jossain määrin aikaan itse, se ei enää ole pelkästään leikkauksen ansiota. Mutta onnistunko minä vielä pudottamaan painoa… Toivon niin aivan koko sydämestäni, mutta usko siihen on alkanut hiipumaan. Mutta aion joka tapauksessa jatkaa yrittämistä. Enhän minä oikeastaan muutakaan voi.

En oikein tiedä, mitä alun alkaen odotin… Se, että voisin ylipäätään laihtua, tuntui aivan uskomattomalta, joten siihen nähden olen kyllä saavuttanut jotain. Ja ehkä on lapsellista pelätä lääkärin tai ravitsemusterapeutin moitteita, ei niihin kuole… Mutta on väsyttävää joutua aina häpeämään itseään, aina olla se huonoin kaikista… Aina joutua selittelemään, miksi minä en pärjää niin kuin muut. Minusta tuntuu toisinaan, etten tee mitään muuta, kuin keksin tekosyitä lukuisille epäonnistumisilleni. Selittelen suvulleni ja äidin ystäville, miksi en onnistu saamaan töitä ja äidille, miksi en voi saada kumppania ja antaa hänelle lapsenlapsia ja nyt selittelen sairaalassa, miksi ei kymppitonnin yhteiskunnalle maksanut leikkaus tuonut odotettuja tuloksia… Näille kaikille epäonnistumisille on yksi yhteinen nimittäjä. Minä. Toivoisin, että kaikki lakkaisivat kyselemästä, että he vain hyväksyisivät, että tällainen minä olen ja antaisivat olla. Olen väsynyt hymyilemään ja vitsailemaan muiden kanssa aiheista, jotka ovat kipeitä minulle. Minun tekisi mieli julistaa olevani täysin toivoton tapaus ja selittää ihmisille täysin aukottomasti, että elämä on helpompaa ja yksinkertaisempaa, kun he eivät odota minulta mitään. Mutta niin ei kai voi sanoa ravitsemusterapeutille… :D No, vaikka hän moittisikin minua, hänellä on siihen aikaa vain puoli tuntia ja minun taustallani se ei ole mitään! Ja minkä hänkään nyt tälle mahtaa. Tosin hän on aika aran oloinen, joten ehkä hän ei uskalla sanoa mitään. :)

Mutta, vielä pitäisi kestää monta viikkoa maaliskuuta, joten jospa aloittaisin sen lenkillä käymisen nyt heti. Koska ilma on aivan kurja, taidan tyytyä viidensadan kalorin polttamiseen. :)

11 kommenttia:

  1. sama homma itellä et ekoista kahdestäkympistä oon ylpee mut viimeksiset kymmenen kiloo on ollu niin tuskallista saada pois että..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. :) On vaikea tuntea ylpeyttä, kun viikossa laihtuu keskimäärin muutaman kymmenen grammaa... :D Mutta sinä olet kyllä kokonaisuudessaan onnistunut hienosti! :)

      Poista
  2. Lenkkisuunnitelma kuulostaa hyvältä! :D
    Tiedän ettet itse niin välitä tosta valosta, mutta mä oon ihan innoissani kun aurinko paistaa ja tekee kauheesti mieli mennä ulos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, toivottavasti se tuo jotain tulostakin. :)

      Tiedän, että suurin osa ihmisistä on ihan innoissaan keväästä ja lisääntyvästä valosta, mutta minä en kuulu heihin. :) Mutta onneksi se kestää vain muutaman kuukauden! :)

      Poista
  3. Kirjoitit, että toivoisit muiden hyväksyvän sinut sellaisena kun olet. Mä olen nyt hetken seurannut blogiasi ja olen sitä mieltä, että kaikki lähtee siitä, että sinä itse opit nyt ensin hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet. Vasta sen jälkeen on mahdollista saada muutosta aikaan omassa elämässä.

    Minulla meni pitkään, ennenkuin hyväksyin olevani lihava. Se oli se käännekohta, kun aloin laihduttamaan. Sitten tuli jumitus. Valehtelin itselleni, että liian vähäinen syöminen laihduttaa, vaikka kaikki asiantuntijat toitottivat että pitää syödä usein ja paljon. Sitten hyväksyin sen tosiseikan, että olin väärässä aloin syömään paljon. Paino lähti tippumaan. Kun katselin roikkuvaa nahkaa, ajattelin että tämä on mun kohtalo. Ja hitot. Ajattelin noin siksi, että olen laiska, enkä olisi halunnut tunnustaa sitä tosiseikkaa, että salilla saa lihasta ja muotoa kroppaan. Lähdin salille ja nyt on sitä lihastakin sitten :)

    Sun täytyisi nyt rehellisesti myöntää itsellesi tietyt tosiseikat: syöt liian vähän ja liikut liian vähän. Ja siitä lähdet sitten mukavuusalueen ulkopuolelle. Jos valoisuus inhottaa, niin mitä sitten. Minua inhottaa pakkanen, kurakeli, vesisade ja monet muut asia, silti lähden lenkille. Koska haluan tulosta.

    Se, että kokeilet jotain niukempaa tai kaloripitoisempaa ruokavaliota muutaman päivän tai viikon, ei kerro mitään. Voin luvata, että jos seuraavat puoli vuotta syöt paljon, ja usein, saat tulosta. Nämä on pitkäkestoisia juttuja, elämäntapa. Ei kellään ole poppaskonsteja.

    Eli vielä tähän luvattoman pitkään kommenttiini loppukooste: Jokainen (myös laiha ihminen) joutuu tekemään kovasti hommia kroppansa eteen. Joutuu lähtemään lenkille, salille ja jumppaan. Joutuu syömään kolmen tunnin välein ja joutuu syömään paljon. Kukaan ei pääse helpolla. Mutta jos tämän hoksaa, niin tulosta tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä toki myönnänkin, että syy painon jumitukseen on itsessäni. Mutta silti sitä tarvittavaa itsekuria ei vaan tunnu löytyvän... :/ Se on todella vaikeaa minulle pakottaa itseni tekemään jotain vastenmielistä, löydän miljoona (teko)syytä, miksi minun ei tarvitse. Esimerkiksi liikunta on minulle melkoinen ongelma, koska laihtuminen kuitenkin on suurimmaksi osaksi kiinni ruokavaliosta ja pelkällä ruokavaliollakin voi laihtua, joten se alkuun pääseminen on ongelma. Vaikka sitten ihan tykkään esimerkiksi kävellä.

      Syömisessä suurin ongelmani on proteiinit, minun on todella vaikea saada niitä tarpeeksi. Tässäkin on se sama, että on todella vaikea ahtaa itseensä ruokaa, joka ei maistu hyvältä ja jonka syöminen tuntuu kaikinpuolin epämiellyttävältä. Olen kai sen verran kakaramainen, että ihan automaattisesti vältän epämiellyttävien asioiden tekemistä.

      Hyvään vartaloon tarvitaan toki paljon työtä, mutta suuri osa tuntemistani normaalipainoisista ei kyllä harrasta minkäänlaista liikuntaa. He ovat kai niitä, joilla ei ole mitään tunnepitoista suhtautumista ruokaan ja joilla on hyvät ruokailutavat lapsuudesta lähtien. Eikä heillä minun silmissäni mitenkään ruma vartalo ole, minusta tavallinen on ihan, no tavallinen! Minun perspektiivistäni olisin riemuissani tavallisesta vartalosta!

      Tiedän kyllä, että minun pitäisi tehdä enemmän työtä, mutta se on vaikeaa minulle. Enkä tarkoita sanoa sitä minään selittelynä, vaan ihan tosiasiana. Minun täytyisi tehdä asioita, joita en halua tehdä ja jotka ovat minusta vastenmielisiä ja olen todella huono pakottamaan itseni niihin. Mutta muutosta on tietysti turha toivoa, jos en pysty. :/

      Poista
    2. Mulla oli alussa ihan samat mietteet, ja etenkin jumituksen aikana ajattelin asioita juuri noin eli "on vaikea ahtaa väkisin ruokaa" ja "ruoka maistuu epämiellyttävältä".

      Sitten asia kirkastui mulle: haluanko syödä hyvää ruokaa ja lihoa, vai haluanko syödä epämiellyttävää ruokaa (joka muuttuu herkkuruuaksi muutaman kuukauden syömisen jälkeen) ja laihtua. Olin siinä pisteessä, että tein mitä vaan laihtuakseni. Söin raejuustoa, jota vihasin. Nyt raejuusto on suuri herkkuni, kun olen siihen muutaman kuukauden totutellut.

      En koskaan ollut syönyt aamiaista ja selittin, ettei mulle maistu ruoka aamulla ja oksennan sen ulos. Sitten kun sain ruokarytmin kuntoon, niin mulla olikin aamulla aina nälkä. Ja alussa oli vaikeaa, mutta usko mua, kaikkeen tottuu: ruuan määrään, ruuan laatuun, uusiin ruokiin, aamuaerobiseen. Alussa valitettavasti joutuu itseään pakottamaan ja menemään mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta voin luvata, puolen vuoden kuluttua et luopuisi niistä enää ikinä! Lähinnä ihmettelet sitä, miten et ennen tajunnut käydä kävelyllä tai miten et muka jaksanut syödä tarpeeksi.

      Laihat ihmiset tekevät varmaan huomaamattaan enemmän hyötyliikuntaa, en tiedä. Mutta kyllä laihatkin ihmiset joutuvat ihan yhtälailla taistelemaan houkutuksia vastaan: suklaa maistuu samalle laihan ja lihavan suussa.

      Mä niin toivoisin, että saisit ihan tarkan ruokavalion (tarpeeksi kaloreita) sieltä ravitsemusterapeutilta ja että ihan oikeasti noudattaisit sitä vaikkapa puoli vuotta.

      Tsemppiä!

      Poista
    3. Ps. Se piti vielä sanoa, että ei kannata perustella mitään tolleen "tuntemistani normaalipainoisista ei kukaan harrasta liikuntaa"..."he pääsetvät helpommalla"..jne. Itse sorruin samaan. Mutta he eivät ole syöpötellet ja laiskotelleet ja siten lihoneet (kuten me!). He ovat pitäneet tiukkaa linjaa, toisin kuin me. Heidän ei siis tarvitsekaan liikkua niin paljon kun meidän.

      Me ollaan lihavia, joten meidän pitää liikkua. Me ollaan itse aiheutettu tämä olotila. Mun tärkein neuvo itselleni on, että "älä selittele, nainen! Itse olet karkit ja ptsat syönyt, nyt on takaisinmaksun aika!".

      Olihan se kivaa maata sohvalla sipsit seurana, mutta mikään ei ole ilmaista. Nyt siitä maksetaan. Ja se on oikein mulle!

      Poista
    4. Toivoisin todella, että voisin kokea joskus noin... Mutta enpä tiedä... Olen pakottanut itseni syömään tässä vuoden aikana melkoisia määriä esimerkiksi rahkaa, eikä se vieläkään hyvältä maistu. Liikuntaan varmaan tottuisikin, kun jotenkin saisi itsensä pakotettua siihen jonkin aikaa.

      Osa ongelmasta on siinä, etten minä elä mukavuusalueella, minä elän elämää, jota juuri ja juuri kestän elää ja siksi on niin vaikeaa lisätä siihen vielä enemmän kurjuutta. Se pelottaa minua, että miten lähelle sietokykyni rajaa uskallan mennä ja vielä selviytyä. Vaikka toki ymmärränkin, ettei muutakaan vaihtoehtoa ole.

      Niin sitä minä juuri tarkoitin, että jos ruokavalio on kunnossa, niin ei laihuuteen tarvita liikuntaa.

      Poista
  4. Psykiatriassa on käsite "infantiili persoona". Henkilön "minä" on kehittymätön, hänen on vaikea tehdä päätöksiä ja ratkaisuja, tekoja aikeista omassa elämässään. Hän "lilluu" tapahtumasta toiseen elämässään ja odottaa käskyjen ja tekojen tulevan ulkopuolelta. Mielihyvän hakeminen on jäänyt kehittymättömälle tasolla, oraaliseen vaiheeseen. Tämän vuoksi hän on usein ylipainoinen.

    Ajattelen myös, että mitään epämiellyttävää tapaa ei voi pitää yllä loppuelämää. Juju piileekin varmasti siinä, että useat ihmiset saavat itsekurista ja onnistumisista niin suurta mielihyvää, että haluavat tehdä näistä elämäntapoja. Koita asennoitua näin! Kehotan myös yhä hakeutumaan ammattiavun piiriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain minussa on epäilemättä pahemman kerran vialla.

      Niin varmasti, mutta jos itsekuri ei kuulu luonteeseen, ei sitä oikein voi mistään hankkia. Sitä paitsi, minä haluan vain olla sen verran normaali, ettei minuun kiinnitetä huomiota, en minä välitä muusta. Siksi minä haluan laihtua, en minä saa mitään iloa itsekurista tai muusta.

      Poista