sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kevät

Tänään oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä, tuulikin oli lämmin. Ja ensimmäiset laikut maata ovat näkyvissä jo maaseudullakin. Tuli muuten mieleen, että viime vuonna, kun olin leikkauksessa, hoitaja sanoi ulkona olevan jo leskenlehtiä. Nyt niitä ei kyllä varmasti ole missään. Tosin lumi yleensä sulaa aika nopeasti, kun alkuun pääsee. Minä odotan kevättä sille mielellä, että jos se nyt vihdoin tulisi, niin olisi sitten joskus ohikin. :) Minulla vain on keväisin niin kaikin puolin epämukava olo... 

Olen taas ollut muutenkin niin ärsyyntynyt koko viikonlopun. Äitini on ihan hirveä romunkerääjä ja minä inhoan sitä niin koko sydämestäni. Joka ikinen kerta, kun tulen kotiin, tänne on ilmestynyt jostain kirpparilta tai kierrätyksestä löydettyä romua, jolle joudun etsimään paikan jo entisestään ylipursuvista kaapeista. Vihaan sitä, että hän täyttää lapsuudenkotini toisten ihmisten pois heittämällä romulla. Minä siivoan meillä kotona, eikä se ole mikään pieni operaatio, kun jokainen kaappi ja hylly ja pöytätaso on täynnä tavaraa. Tosin tilannetta tasaa hänen taipumuksensa heitellä minua astioilla. :D Minulla on edelleen kasvoissa ainakin kaksi arpea, joista toisen sain äidin heittäessä minua lautasella perunamuusia ja toisen kaalilaatikkovuoasta. Tänään riitelimme kahdesta pahvilaatikollisesta lautasia, jotka hän oli saanut joltain tutultaan ja joita kuulemma tarvitaan voileipälautasiksi. (En tiedä kenet hän aikoo kutsua voileivälle, koska en usko, että hän tuntee yhtä monta ihmistä, kuin niitä hemmetin lautasia oli!) Hermostuin häneen, kun niille ei todellakaan ole paikkaa ja kohta hän heittelikin puolet niistä seinille. Joten se säilytysongelma on ratkaistu. Tosin posliininsirpaleiden siivoaminen on vihonviimeistä puuhaa, lasia on huomattavasti helpompi siivota. Ja tällä kertaa niissä ei ollut ruokaa, kerran hän heitti lasikulhollisen mansikoita olohuoneen seinään, siinä olikin tekemistä. Varsinkin kun olin ehkä viiden ja yritin siivota sotkun t-paidallani, kunnes tätini tuli avuksi. :D

Olen miettinyt paljon kevättä viime aikoina, koska en minä aina vihannut sitä. Joskus lapsena muistan ihan tykänneenikin keväästä, vaikka minun on aina ollut vaikea nukkua, jos ei ole pimeää. Liittynee siihen, että melatoniini auttaa niin hyvin uniongelmiini. Ja silloin lapsena kevät oli merkki koulun loppumisesta ja kesälomasta, sitten vanhempana olin kesät töissä ja koulu oli sitä varsinaista loma-aikaa. Joskin sitten lukiossa olin kyllä töissä kouluvuodenkin aikana. Varsinaisesti kai aloin inhoamaan kevättä vasta lukion jälkeen ja olen miettinyt, että liittyykö se siihen, että luin kolme ensimmäistä kevättä pääsykokeisiin ja se oli kaikin puolin niin ahdistavaa. Ehkä edelleen yhdistän kevään osittain siihen stressiin ja pelkoon, etten pääsisi sisään. Toisaalta taas eniten ahdistusta aiheuttaa se, miten ihmiset tuovat elämänsä ulos kaikkien nähtävillä keväisin, joka paikassa on ystävyksiä ja pariskuntia ja perheitä ja on rankempaa olla aina yksin kaikkien jonkun seurassa olevien keskuudessa. Talvella taas ihmiset eivät vietä aikaa puistoissa tai kaduilla, eikä minun tarvitse nähdä heidän sosiaalisia suhteitaan. Ja minusta tuntuu keväisin, että minun pitäisi olla niin paljon enemmän ja tehdä niin paljon enemmän. Syksyllä on ihan hyväksyttävää käpertyä sohvannurkkaan tuijottamaan tv:tä, mutta keväisin pitäisi olla energinen ja aikaansaava ja niin paljon parempi ihminen. Kevät tuntuu vaativan minulta jotakin, mitä en yksinkertaisesti pysty tekemään ja se tuntuu pahalta. Haluaisin kovasti, ettei kevät tuntuisi niin raskaalta, varsinkin, kun alan pelkäämään sitä jo kuukausia etukäteen, mutta en oikein tiedä, mitä voisin sille tehdä... Yritän keksiä niitä hyviä puolia, mutta ainoa minkä keksin, on se, että kohta on syksy ja se ei ihan vastaa sitä, minkälaiseksi ajattelen hyvät syyt tykätä keväästä... :D Mutta onhan sekin alku... :) Ehkä minun pitää vain kestää nämä keväät ja ehkä ne eivät jonain päivänä enää tunnu niin pahalta. 

Mutta; nyt menen kuitenkin katsomaan tv:tä, vuodenajasta huolimatta. :) Toivottavasti te muut nautitte lähestyvästä keväästä! :)

10 kommenttia:

  1. Minulle taas sunnuntai-illat ovat nykyisin ahdistavia. Se juontaa opiskeluajaltani. Nimittäin meidän laitoksen tenttipäivä oli aina maanantaisin. Aikanaan en juuri koskaan kouluaikana tehnyt läksyjä ym. Jotenkin pääsin yliopstoon. Ja sitten huomasin, että menestymisen eteen pitää tehdä töitäkin, etten ole aina häntäpäässä tenttituloksissa. Ja sitten ne sunnuntai-illat (ja tietenkin vähän muutkin illat) kuluivat päntätessä. Monesti näen painajaisia, että menen tenttiin, enkä osaa mitään... ja unessa huomaan, että en ole käynyt luennoillakaan...

    Ja nyt sitten sunnuntai-illat tietävät töihin paluuta... Mieluimmin jäisin kotiin neulomaan tai lukemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli myös ja inhosin sitä, kun sunnuntaina piti lukea. Minullakaan ei ollut minkäänlaista lukurutiinia, en ollut varmaan ikinä lukenut koulukirjaa ja sitten yhtäkkiä meillä oli useampi kirjatentti, joihin oli luettavana useampi paksu kirja. Tosin useimmat meni läpi sillä kerralla, kun kävin vain katsomassa, millainen tentti on, mutta pari otti koville.

      Samoin minulle sunnuntait ovat ahdistavia, koska niitä seuraa paluu arkeen. Ja minulla on ollut migreeniä melkein joka sunnuntai aina teini-iästä lähtien. :/

      Poista
  2. Kaikki taaplaa tyylillään, mutta että astioista oot saanu. Kaikkia sitä...

    Meillä on lunta vielä metri jos ei yliki. Isot tiet on suurinpiirtein sulat, muut ihan jäässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitini on aika jännä persoona. :)

      On meilläkin vielä joissain kohdin, mutta alkaa jo maata näkymään.

      Poista
  3. Äitisi heittelee sinua astioilla...?

    Siis ihan oikeasti, eihän tuollainen ole normaalia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitini suuttuu ihan tosissaan, kun suuttuu ja jos hänellä on jotain kädessään, on syytä väistää. Minä olen oppinut väistelemään, en ole saanut haavoja enää vuosiin. :)

      Poista
  4. Puhut niin usein ikävästi itsestäsi epäonnistujana ja vastaavana (josta tulee näin lukijana ikävä olo koska ei kukaan ole sellainen) mutta ymmärrätkö että suurin osa siitä miksi olet onneton ja ongelmainen johtuu vanhemmistasi.

    Äitisi ei ole normaali millään mittapuulla, sinulle olisi tehnyt erittäin todennäköisesti hyvää tulla huostaanotetuksi lapsena siten että olisit saanut normaalin rakastavan kodin jossa viisivuotiaan tai vanhemmankaan ei tarvitsisi pelätä milloin äiti heittää ties millä lasilla naamaan.

    Tuollaiseen käytökseen helposti tottuu ja kun on kyse rakkaasta ihmisestä, alkaa helposti järkeilemään asioita hollkkumalla miten syy toisen väkivaltaiseen käytökseen löytyykin itsestä tai että toisen sairas käytös on vain erikoisehko persoonallisuuspiirre. Ei se niin ole.

    Noin ajatteleminen on inhimillistä varsinkin ihmiseltä joka on saanut kasvaa siihen syntymästään asti, jota on ehdollistettu koko elinikänsä oppimaan ja uskomaan että sairas käytös on normaalia. Ja normaalia se onkin sille ihmiselle joka siihen on tottunut. Ulkopuolisen silmin taas voi todeta että normaaliahan se ei missään nimessä ole.

    Pitääkö tilanteelle sitten tehdä mitään tai voiko sille edes tehdä mitään?

    Toisia ihmisiä ei ainakaan voi muuttaa mutta itsensä kanssa voi tehdä työtä jotta ymmärtäisi paremmin itseään, käytöstään ja toimintatapojaa sekä asenteitaan sekä sitä että mistä omat ongelmat kumpuavat. Minusta sinun ongelmillesi on selkeä syy ja olen ollut sitä mieltä niinkauan kuin olen lukenut blogiasi. Ja se syy et ole sinä. Anteeksi jyrkkä mielipide :)

    Totaaliulkopuolisen silmin äitisi käytös on vain niin selvästi sairasta. Anteeksi jälleen kerran että puhun läheisestä ihmisestäsi näin sillä en tarkoita loukata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kaikkein ongelmaisinta on se, että äitini mielestä minä olen kamala ihminen ja tavallaan ymmärrän, miksi hän on sitä mieltä, koska minäkin olen äkkipikainen ja sanon ilkeitä asioita vihaisena, joten en ole koskaan ollut varma, kummassa meissä oikeastaan on vika. Ja juuri tämä romunkerääminen on yksi niistä asioista, joissa ei oikein tiedä ketä syyttää, koska kyllähän se on hänen kotinsa, eikä minun, eikä minulla ole oikeutta sanoa, mitä hän saa kotonaan pitää. Mutta kun minä vihaan sitä kaaosta, minkä tavarapaljous aiheuttaa. Se saa oloni epämukavaksi ainoassa paikassa maailmassa, jossa edes joskus tunnen oloni hyväksi. Joten ärsyynnyn, kun aina on lisää jotain romua ja mitään ei saisi heittää pois ja hän taas reagoi minun ärsyyntymiseeni ja lopputulos on oikeastaan se, että jos minä en olisi reagoinut, ei hänkään reagoisi. Joten en minä ole (ainakaan nyt aikuisena) viaton osapuoli.

      Mutta taas itsekin tunnistan jotain asioita, jotka on seurausta äitini käytöksestä, kuten sen, miten varuillani olen ja miten paljon pelkään tekeväni jotain väärin, koska silloin lapsena rangaistukset pienestäkin virheestä olivat niin suuria. Ja samoin se, ettei minulle yleensä kerrottu, mitä olin tehnyt väärin, saa minut edelleen olemaan jatkuvasti varuillani, koska lapsena en koskaan osannut ennakoida äitini vihaisuutta. Joskus lapsena/nuorena kuulin kun kaverini puhuivat äideilleen tietyllä tavalla ja kauhistuin, koska minä olisin saanut selkääni ihan tosissani, mutta heidän äitinsä ei sanonut tai tehnyt mitään. Se tuntui niin oudolta, joten kai minä olen kasvanut poikkeuksellisissa oloissa.

      Ja se on siksikin vaikeaa, koska silloin, kun äitini ei käyttäydy kuin raivotautinen, hän on mukava ja hauska ja hyvää seuraa. Se on kuin olisi kaksi ihmistä samassa paketissa ja se toinen on hyvä tyyppi, mutta toinen ei, mutta kumpikin on äitini. Siihen on aina ollut vaikea suhtautua, koska kun se raivo on ohi, se hyvä tyyppi on onneton asioista, joita minä tein tai sanoin. Ja minulla on ihan hirveä olo ja toivon, että olisin käyttäytynyt eri tavalla. Kun hän on vihainen minulle ja tekee, mitä tekee, pidän häntä kohtuuttomana, mutta kun se on ohi, inhoan itseäni omasta osuudestani ja hänen reaktionsa tuntuu ihan inhimilliseltä. Enkä minä tiedä mikä on totuus, en tiedä kuinka suuri osa kaikesta on minun vikani. Toisinaan pidän äitiäni aika sekaisin olevani, mutta toisinaan taas mietin, että mitä jos se onkin päinvastoin, mitä jos minä oikeasti olenkin se sekaisin oleva ja äitini teot ovat pelkästään reaktio minuun.

      Toisaalta taas minua on rangaistu vääristä ilmeistä, vääristä ajatuksista ja teoista, joita ei ole koskaan tapahtunut, joten ne eivät ainakaan olleet minun provosoimiani asioita.

      Et mitenkään loukkaa, en vain tiedä kuvaanko näitä asioita oikeudenmukaisesti, koska en osaa sanoa onko omassa käytöksessäsi miten paljon vikaa. Tämä on niin hirveän monimutkainen asia, koska en tiedä mikä on normaalia ja mikä ei, enkä tiedä, paljonko minussa on vikaa ja minä tunnen sääliä häntä kohtaan, koska hän ei enää pysty hallitsemaan minua. Hän sanoo, että olen nujertanut hänet käytökselläni ja tavallaan olen samaa mieltä, koska hän ei saa minua enää rukoilemaan anteeksiantoa, eikä hän pysty enää manipuloimaan minua, koska olen kuullut kaiken ennenkin. Itsemurhauhkaukset menettää tehonsa siinä noin sadannen kerran kohdalla.

      Tämä on vaikea aihe... Ja olen jo taas siinä vaiheessa, missä inhoan itseäni, koska avasin suuni ja aiheutin riidan ja ymmärrän äitiäni. Minä melkein toivon, että joku tarkkailisi salaa toimiamme pari kuukautta ja kertoisi sitten lopullisesti kenessä on vika ja missä määrin, mutta eihän se niin mene. Mutta en minä ainakaan täysin viaton ole, varsinkin kun tässä iässä minun pitäisi jo tietää paremmin.

      Tästä tuli nyt melkoinen avautuminen, sori... :)

      Poista
    2. "äitini mielestä minä olen kamala ihminen ja tavallaan ymmärrän, miksi hän on sitä mieltä, koska minäkin olen äkkipikainen ja sanon ilkeitä asioita vihaisena, joten en ole koskaan ollut varma, kummassa meissä oikeastaan on vika"

      Vika on äidissäsi. Jos äiti on lapsestaan sitä mieltä että tämän on kamala ihminen (ilman että kyseessä on pahemman luokan rikollinen) ja vieläpä kertoo tämän lapselleen, niin kiistatta vika on silloin äidissä ja vain äidissä.

      Poista
    3. Paitsi jos se on totta. :) En minä missään nimessä ole viaton, mutta en tiedä kuinka suuri osa ongelmasta on minussa. Sen kanssa on kai vain elettävä. :/

      Poista