sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Päivän valitukset


Kokonaiset sata grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Tosin meillä oli veden kanssa ongelmaa viikonloppuna ja jouduin ostamaan vettä ja järkyttyneenä huomasin, miten vähän minä oikeastaan juonkaan päivän mittaan… En ole enää pitänyt vesipäiväkirjaa ja olen ihan automaattisesti ajatellut, että juon paljon enemmän kuin oikeasti juonkaan. Ehkä se on osasyyllinen jumitukseeni. Nyt alan taas kirjaamaan veden kulutuksen ylös ja kenties paino alkaa laskea, jos saan juotua riittävästi.

Viikonloppu oli raskas. Riitelin äidin kanssa, ihan turhasta ja ihan omaa syytäni, kun minua ärsytti asia, josta on tapeltu jo miljoona kertaa ja taas menin avaamaan suuni. En enää edes tiedä miksi. Nyt nolottaa ja on paha mieli ja tunnen suurta itseinhoa. Jouduin myös ilman ennakkovaroitusta tapaamaan sukulaisia ja se oli raskasta. Serkkuni elävät tällä hetkellä sitä tyypillistä lapsiperhe-elämää ja jouduin vierestä kuuntelemaan, kun he puhuivat siitä kaikesta ja tunsin niin syvää surua siitä, etten minä saa koskaan kokea sitä ja yhtä syvää häpeää samasta syystä. Ei ole paljon nöyryyttävämpää tilannetta, kuin se, kun ne pienemmät serkut, joita kerran vahdin ja joiden vaipat vaihdoin ja jotka nöyrästi tottelivat käskyjäni, ovat kasvaneet ohitseni aikuisiksi ja minä olen edelleen minä. He elävät elämää, josta minä en tule koskaan tietämään mitään. Eivät he ole ilkeitä tai nöyryytä minua asialla, mutta pakkohan heidän on pitää minua säälittävänä tapauksena. Tunnen niin valtavaa häpeää heidän seurassaan, että toivoisin haihtuvani ilmaan, on kauheaa olla se suvun säälittävä ikivanhapiika, jolla ei ole minkäänlaista elämää. He olivat kerran lapsia ja minä se vanhempi, ”enemmän elämää nähnyt” serkku. Nyt minä olen se lapsi ja he ovat aikuisia. Häpeän itseäni joka päivä, mutta sukulaisteni seurassa se korostuu, koska he tietävät niin paljon minusta, koska he ovat aina tunteneet minut. He tietävät jokaisesta virheestäni ja epäonnistumisestani ja he tietävät asioista, jotka eivät tapahtuneet. Heidän seuransa on niin nöyryyttävää, että ihoani pistelee ja minun on vaikea pysyä paikallani kiemurtelematta. Olen kiitollinen, että suurinta osaa suvustani en edes tapaa; minulla on valtava suku ja jos joutuisin olemaan kaikkien kanssa tekemisissä, en muuta ehtisi tehdäkään.

Muuten viikonloppu kului lukiessa. Luin uusimman Naisten etsivätoimisto nro 1 –kirjan ja J.K. Rowlingin uuden kirjan. Se oli yllättävän hyvä, olin varautunut pettymään, mutta hädin tuskin pystyn laskemaan sitä käsistäni, oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän osaa kyllä asiansa. Olin viimeisen Harry Potter kirjankin kohdalla niin varautunut pettymään, koska kirjasarjojen viimeiset osat ovat aina pettymys, mutta ei tässä tapauksessa, viimeinen(kin) kirja oli loistava. Kuten kaikki varmaan tietääkin. :)

Mutta ei siis uutisia painon suhteen tälläkään viikolla… Ehkä ensi viikolla? :) No, tuskin, mutta aina voi toivoa. :) Hyvää uutta viikkoa! :)

23 kommenttia:

  1. Oletko tullut ajatelleksi että ehkä ne pitävät sinusta ihan sellaisena kuin olet? SINÄ olet niin kova ja anteeksiantamaton itseäsi kohtaan, en voi ikimaailmassa uskoa että kukaan muu tällä planeetalla katsoo sinua samojen lasien läpi kuin sinä.
    Yleensä serkuilla on kivat&helpot välit toisiinsa, ollaan läheisiä ja jaadaan lapsuudenmuistoja mutta ei kuitenkaan olla yhtä läheisiä kuin sisarusten kanssa ja joiden kanssa ehkä on enemmän kilpailua ja ristiriitoja.
    Juttelin itse asiassa juuri serkkuni kanssa varmaan tunnin (long live euron sunnuntai) ja sain ihan valtavasti positiivista energiaa:) Meillä kummallakaan ei ole paljon kavereita mutta meillä on toisemme :)Hänellä on omat vaikeutensa mutta en ajattele mitään negatiivista hänestä. En vertaa meitä, en ajattele hänen vaikeutensa olevan mitään kauheita vikoja jotka alentavat hänen ihmisarvoaan jollain tavalla. Pidän hänestä sellaisena kuin mitä hän on :)Ja hän minusta.
    ****
    Toivon sinulle hyvää alkavaa viikkoa! Ja tietysti että jumisi antaisi myötä :)
    -Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä oikein usko, ei minussa ole enää mitään pidettävää, koska häpeän itseäni niin kovasti, että yritän vain olla mahdollisimman hiljaa ja huomaamaton. Jotenkin myös ajattelen, että vanhojapiikoja aina pidetään säälittävinä. Ehkä se on vain omaa häpeääni... Emmekä kai ole koskaan olleet kauhean läheisiä, niitä muutamaa serkkua, jotka olisivat suunnilleen saman ikäisiä kuin minä, en tapaa. En edes tunne kaikkia serkkujani, meitä on niin paljon. Olin jo teini-ikäinen, kun nämä nyt tapaamani olivat vielä lapsia. Tapaamme vain sukujuhlissa ja joskus satunnaisesti ja yritän parhaani mukaan vältellä näitä häpeällisiä tilanteita.

      Joskus toivon, että minulla olisi läheiset välit edes johonkin serkkuun, koska minulla ei ole sisaruksiakaan, mutta valitettavasti ei ole. Sukuni on aika hankala, monellakin tapaa. Ja kun itse olen, mitä olen, ei sekään asiaa auta. Se on sääli, koska minulla on iso suku, mutta en ole läheinen kuin ihan parin sukulaisen kanssa.

      Kiitos! :)

      Poista
    2. No eihän nykyään edes ole mitään vanhojapiikoja :)

      Poista
    3. No mutta onhan meitä! :) Minä oikeastaan tykkään tuosta sanasta, se on jotenkin kuvaava. :)

      Poista
  2. Minä mietin myös, että ehkäpä serkkusi eivät kuitenkaan pidä sinua mitenkään säälittävänä tapauksena? Olisikin todella sivistymätöntä heiltä ajatella noin. Minullakaan ei ole lapsia ja serkuillani on, ja olisin kyllä todella yllättynyt jos he ajattelisivat minusta jotain sen perusteella (en toki tarkoita että kaikkien suvut olisivat samanlaisia). Sinä et ole yhtään sen huonompi tai vähemmän aikuinen siksi, ettei sinulla ole lapsia!

    Oletko varma, että olet todella epäonnistunut sen enempää kuin me muutkaan? Minä en kertakaikkiaan voi uskoa sitä. Olet laihtunut paljon, sulla on hyvä koulutus, kirjoitat hauskasti ja taitavasti, osaat kuvaillla tuntojasi hyvin ja olet vissiin matkustellutkin jonkin verran? Olet kuullut varmaan kyllästymiseen asti, että kaikki me epäonnistutaan joskus, mutta niin me kaikki tottavie tehdään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä on kai vähän vaikea tietää, kun ei sellaista voi oikein kysyä... Uskon kuitenkin, että aika moni perhekeskeinen ihminen tuntee sääliä niitä kohtaan, joilla ei perhettä ole, silloinkin, kun se on ollut oma valinta. Mutta eivät kai kaikki, ainakin toivon niin! Suvustani tosin kukaan ei ainakaan varmaksi tiedä, että olisin halunnut perheen, koska olen aina sanonut, etten halua. Kenties he tietävät minun valehtelevan, mutta en olisi halunnut kenenkään säälivän minua ainakaan ihan avoimesti, enkä halua puhua aiheesta heidän kanssaan, joten on ollut yksinkertaisempaa sanoa niin. Kuitenkin kohdallani jokainen tietää, etten voisikaan saada perhettä, joten ehkä he tietävät totuuden. En minä pelkän lapsettomuuden takia ajattele heidän pitävän minua säälittävänä, vaan siksikin, ettei minulla ole koskaan ollut ketään, eikä ole edes kavereita tai muuta. Eikä nykyään töitäkään ja koska olen niin kiinni vanhemmissani ja muutenkin niin outo tapaus. Minä tunnen itseni tietämättömäksi lapseksi heidän seurassaan(tai oikeastaan ihan kaikkien seurassa) ja kai oletan heidän ajattelevan samoin.

      Minusta aina tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa, kai osin siksi, että jos minä osaan tehdä jotain, se menettää samalla arvonsa minun silmissäni. Kuten akateeminen koulutus, pidin sitä aina ennen niin hienona ja suurena juttuna, mutta itse aloitettuani opinnot, se tunne karisi ensimmäisen vuoden jouluun mennessä. Nyt sekin tuottaa vain häpeää, koska valitsin pääaineen niin typerästi. Mutta suurimmaksi osin tunnen itseni epäonnistuneeksi, koska minulla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia suhteita. Tunnen naisen, joka alkoholisoitui jo nuorena ja rahoittaa ongelmaansa maailman vanhimman ammatin avulla, eikä ole koskaan tehnyt palkkatöitä, mutta jopa hänellä on ystäviä. Koska tavallaan ainakin teoriassa kaiken muun voin muuttaa, minä voin laihtua pienemmäksi ja minä voin opiskella, mutta minä en voi muuttaa persoonaani. En tiedä, ehkä osin en itsekään tiedä, miksi pidän itseäni niin perinjuurin epäonnistuneena yksilönä. Mutta kiitos kuitenkin! :) Toivon, etteivät serkkuni inhoa minua tai etteivät he ainakaan säälisi minua, mutta en tosiaan tiedä, mitä he minusta ajattelevat! Ehkä eivät mitään, ehkä oma itsekeskeisyyteni saa minut luulemaan, ettei heillä ole parempaa tekemistä, kuin miettiä minua! Mutta heidän seuransa on valitettavasti nöyryyttävää, mikä on todella sääli, koska muuten voisin ehkä heistä saada kaipaamiani sosiaalisia suhteita. :/

      Poista
  3. Niin kauan kun olet elossa on sinulla mahdollisuus muuttaa asioita, saada ystäviä ja hankkia perhe. Uskon, että jos edes yhden ystävän, lähtisivät asiat rullaamaan positiivisempaan suuntaan. Anna itsellesi mahdollisuus.

    Ja tämä kaikki on varmaan helpommin sanottu kuin tehty mutta ei tosiaan ole myöhäistä muuttaa asioiden kulkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teoriassa totta, mutta käytännössä osoittautunut vähän hankalammaksi! :) Ja siinä on sekin, että kun minulla ei ole ollut ketään kaveria niin pitkään aikaan, niin itseluottamus sen suhteen on ihan pohjalukemissa. Mutta minäkin uskon, että jos olisi vaikka vain yksi kaveri, jonka kanssa voisi edes joskus viettää aikaa, jo sillä olisi suuri merkitys. Mutta se, miten sen yhdenkään kaverin saa, on minulle mysteeri. :/ Mutta aina on tietysti mahdollisuus, niin kauan kuin olen elossa. :)

      Poista
  4. Aikaisemmin joku taisikin ehdottaa sinulle lenkkiseuran etsimistä esim. kiloklubin keskustelufoorumin kautta. Minusta se kuulosti loistavalta idealta. Siinä saisi vähän niinkuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: tulisi helpommin lähdettyä kävelylle, kun ei tarvitsisi yksin kävellä, matkakin menisi nopeammin mukavia jutustellessa ja samalla saisi mahdollisesti niitä ystäviäkin. Nyt eikun tuumasta toimeen!

    Sintti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se olikin hyvä idea ja aion kyllä kokeilla, heti kun säätila muuttuu sellaiseksi, että pysyn pystyssä! :)

      Poista
    2. Ostin juuri liukuesteet kenkäkaupasta. Helpot asentaa ja pysyy hyvin pystyssä vaikka on liukasta. Kopi kopi liukuesteitä ostamaan :)
      -Annis

      Poista
    3. Kyllä minulla itse asiassa jossain onkin... Ja minulla on sellaiset piikkipohjaiset kengätkin, mutta kun minulla tosiaan on vaikeuksia pysyä pystyssä kesälläkin, niin ei ne merkittävästi auta! :D

      Poista
    4. En ole lukenut blogiasi alusta, olen ehkä missannut jotain? Onko sinulla oikeasti niin huono tasapaino? Vai onko se kömpelyyttä? Tai missasinko vitsin?
      Liukuesteillä on jotenkin hankala kävellä vaikka ne auttavatkin, sitä ei saa samaa tuntumaa kävelyalustaan kuin mitä saa vain kengät jalassa. Vaikka talvi on ollut kaunis ja niin pois päin niiin odotan TOSI paljon kevättä ja kesää. Pääsee sitten taas pitkille reippaille lenkeille. aah...
      -Annis

      Poista
    5. Osin kumpaakin. Minulla on todella huono tasapaino, mutta myös lihavuus on tuonut mukanaan kömpelyyttä. Lisäksi minulla on sellaiset nilkat, että ne taittuu hyvin helposti, joten olen kuin se vitsin blondi, joka tarvitsee joka askeleella ohjeet pystyäkseen kävelemään. Ihan parhaissa mahdollisissakin olosuhteissa joudun kiinnittämään huomiota kävelemiseen ja liukkailla se osaa olla kyllä aika tuskaa joskus. Onneksi minulla on pehmikettä, niin ei satu kun kaatuu! :D

      Minä jo odotan syksyä! :)

      Poista
  5. Oletko koskaan miettinyt miksi sinulla ei ole yhtään kaveria? Vika on ilmeisesti muissa kuin sinussa? Minä en ihmettele yhtään, sen verran rasittavalta ihmiseltä kuulostat! Pitää ensin muuttua mukavaksi ihmiseksi ja vasta sen jälkeen toivoa saavansa ystäviä, ei kukaan halua olla tekemisissä kaikesta valittavan, epämiellyttävän ihmisen kanssa! Aloita kehittämällä luonnettasi ja yritä vasta sitten etsiä kavereita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen, paljonkin ja olen toki tullut samaan johtopäätökseen kanssasi. Mutta vaikka se kuinka olisi oma vikani, ei se poista yksinäisyyttä tai mielipahaa siitä, ettei minulla ole kavereita. Ymmärrän sen olevan oma syyni, mutta silti se on minulle raskasta. Eikä omaa luonnettaan niin vain pysty muuttamaan.

      Poista
    2. Näitä tulee aina joskus. :/

      Poista
    3. Tuo anonyymihän se tässä vaikuttaakin ihan maailman mukavimmalta ihmiseltä. Eräiden pitäisi ehkä kehittää empatiakykyä, tilannetajua ja yrittää päästä eroon idiotismista ennen kuin tulevat blogeihin kommentoimaan. Että pistää vihaksi.

      Poista
    4. :) Taisi olla jollakin huono päivä... Se vain, ettei tuota olisi tarvinnut minulle kertoa, en edes minä nyt ihan niin irrallaan todellisuudesta ole. :)

      Poista
    5. Anonyymi saisit hävetä :( Tiedät kyllä miksi.
      -Annis

      Poista
  6. Haluan vielä sanoa, että sinä et tosiaan vaikuta mitenkään epämiellyttävältä ihmiseltä. Musta on ollut mukava tutustua suhun blogitekstiesi kautta ja ehdottomasti lähtisin sun kanssa lenkille, tai ihan minne vaan, jos asuttaisiin lähekkäin. Toki en jaksaisi kaikkia päiviä kuunnella miten hirveä omasta mielestäsi olet, mutta tuskinpa sellasta jauhat IRL :) Tietysti omassa blogissasi puhut aiheista, jotka sinua koskettavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Yritän yleensä olla ihmisten seurassa puhumatta itsestäni tai jos puhun, niin yritän sitten ainakin sanoa jotain hauskaa/viihdyttävää ja yritän myös olla valittamatta julkisesti. Tänne vain sitten jää sanottavaksi ne negatiiviset asiat, mitä ei oikein voi sanoa missään muualla. Kyllä minä olen perusluonteeltani negatiivinen ihminen, mutta en nyt kuitenkaan ihan niin negatiivinen, kuin miltä tämän perusteella vaikuttaa. :)

      Poista