tiistai 30. huhtikuuta 2013

Hyvää vappua!

En koskaan tiedä pitäisikö hyvää vappua toivottaa tänään vai huomenna? Täällä sataa kaatamalla, joten en tiedä onko se muuallakaan kovin hyvä… Silloin kun olin nuori, vappu oli aina kesäkauden avaus ja aloimme viettää iltoja ja viikonloppuja ulkona. Se oli kevään kohokohta, jota odotimme ja suunnittelimme monta viikkoa. Tosin mielikuvani nuoruuteni vapuista ovat aika hämärät… Ja senkin vähän, mitä muistan, toivoisin unohtavani… :D Erityisesti sen, kun värjäsin hiukseni kirkkaan sinisiksi äitini tietämättä, eikä se väri lähtenytkään pesussa ja seuraavana viikonloppuna oli yhden sukulaisen kahdeksankymppiset. Äitini oli ihan lievästi sanoen raivoissaan… :D Aikuisena en ole viettänyt vappua mitenkään sitten lukion jälkeen. Ihan normipäivä, vähän kuin sunnuntai. 

Olen ollut aika järkyttynyt. Näin äitini serkun noin kuukausi sitten ja hän pyysi minua käymään katsomassa temppuilevaa tietokonettaan. En ehtinyt käymään sinä viikonloppuna, joten soitin hänelle kahtena seuraavana viikonloppuna, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Nyt äiti kertoi nähneensä hänen puolisonsa ja hän on kuulemma sairaalassa, eikä toivoa enää ole, hänellä on syöpä, joka on levinnyt kaikkialle. Hän oli ihan kunnossa kuukausi sitten, sanoi voivansa hyvin! Hän oli joutunut sairaalaan pari päivää sen jälkeen, kun näin hänet ja sen jälkeen tila oli huonontunut todella nopeasti. Olen tietysti järkyttynyt asiasta ihan yleisestikin, mutta hädin tuskin tunnen häntä, joten eniten minua ahdistaa ajatus siitä, että hän on vain pari vuotta vanhempi kuin äitini ja nuorempi kuin toinen vanhempani. Erityisesti äitini takia, koska toinen vanhempani on ihan terve ja hänellä on terveet elintavat, jne. mutta äidilläni on sairauksia ja runsaasti ylipainoa ja hänen menneisyytensäkin varmasti vaikuttaa. Minua yleisestikin pelottaa aivan hirvittävästi vanhempieni kuolema ja se, ettei sitä pysty mitenkään ennakoimaan, mutta aina kun kuulen tällaisesta tapauksesta, tunnen niin suunnatonta paniikkia. Kaikki oli näennäisesti hyvin kuukausi sitten ja nyt hän on kuolemaisillaan. Myös yksi äitini vanha ystävä kuoli pari kuukautta sitten(nuorempi kuin äitini) ja äidin ystävän sisko(saman ikäinen kuin äitini) on kuolemaisillaan syöpään.

Minä pelkään kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Pitkää ja riuduttavaa sairautta, sitä puhelinsoittoa, että jotain on sattunut, sitä mahdollisuutta, että minä joudun löytämään hänet… En kestä edes ajatusta. Mutta taikauskoni sanoo, että minun pitää ajatella ja olla varautunut jokaiseen mahdollisuuteen, koska se, mihin en ole varautunut, tapahtuu. Vanhempien kuolema kai on ainoa kuolema, joka kuuluu kokea, jonka kokemista pidetään itsestäänselvyytenä ja ne muut kuolemat ovat pahempia, koska ne ovat enemmän järkytys. Mutta minulla ei ole ketään eikä mitään muuta kuin vanhempani ja tiedän, etten pysty selviytymään siitä kuin normaalit ihmiset. Minä hädin tuskin selviydyn nyt, en tiedä, miten kestän ensimmäisen vanhempani kuoleman. Toista minun ei tarvitse kestää, mutta se aika siinä välissä… Pelkään sitä niin hirveän paljon, etten osaa edes ilmaista. Ehkä vanhempani elävät vielä vuosia ja kaikki on hyvin, mutta… Se ajatus, että jotain voi sattua noin nopeasti, että kaikki voi olla hetkessä ohi. Se nostaa ahdistuneisuustasoni miljoonakertaiseksi. Ja joka tapauksessa, ei ole kyse jostakin, joka ehkä tapahtuu, vaan asiasta, joka aivan varmasti tapahtuu.

Minusta on outoa joutua elämään tämä vaihe jo kolmekymppisenä. Kaikki tuntemani ympärilläni kuolee ja vain minä jään jäljelle. Se on varmasti raskasta vanhuksellekin, mutta minun ikäiseni pitäisi elää sitä parasta aikaa, kun on oma perhe ja ympärillä lapsia ja tulevaisuutta. Äitini serkulla on samanikäinen tytär ja vaikka hänellä on varmasti nyt todella vaikeaa, hänellä on kuitenkin oma perhe ja ystäviä. Oma elämä. Tulevaisuus.

Yksi entinen kämppikseni aina puhui, että sitten kun hän alkaa seurustella ja menee naimisiin ja saa lapsia… Hän odotti sitä kaikkea niin innoissaan ja puhui siitä koko ajan ja se tuntui minusta niin oudolta… Minä odotan ihan erilaisia asioita, ihan eri elämänvaihetta. Minä en odota mitään hyvää. Se saa minut tuntemaan itseni niin erilaiseksi ja poikkeavaksi muihin ikäisiini verrattuna. Minä pelkään tulevaisuuttani, en odota sitä innolla.

Tämä on nyt vähän masentava aihe vapuksi, mutta kuten sanottu, se on minulle ihan normipäivä. Ja järkytyin ihan kauheasti kuullessani tuosta tapauksesta.

Olen vieläkin kipeä, joskin voin jo vähän paremmin. Ei tämä nyt onneksi vaikuta ainakaan enterorokolta, ihan tavallinen flunssa vain. :)

P.S. Niin, illalla tosiaan testailin, että miten videon saa Youtubesta tänne ja se onnistuikin helpommin, kuin olin kuvitellut. Joten otsikoksi tuli tuo laulun nimi ja vaikka poistin sen postauksen, se jäi näkyviin muihin blogeihin ja ajattelin, että pelkkä itsemurhasta kertova laulu, jonka saman tien poistin, olisi ehkä hitusen liian dramaattista, kirjoittajan huomioiden.

P.P.S Onko tämä uusi pohja jo liiankin pinkki?  :D (Vai onko se oksymoroni? :D)

20 kommenttia:

  1. Miksi puhut vaan toisesta vanhemmasta ja äidistä. ovatko vanhempasi lesbopari?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole kyse lesboparista. En vain oikein tiennyt miksi kutsua häntä blogissani tekemättä itsestäni tunnistettavaa; hän ei ole biologinen isäni ja puhun hänestä irl aina etunimellä, joten jotenkin päädyin kutsumaan häntä vain toiseksi vanhemmakseni, koska se hän on minulle käytännössä ollut. :)

      Poista
  2. Toivon, että saisit rauhan tuon ahdistuksen sijaan. Olen itsekin paha stressaaja; tällä hetkellä vaivaa muiden, isompien juttujen lisäksi kolme (!!!) viikkoa sitten ostetun tietokoneen kotiintoimitus, joka ei millään meinaa onnistua..Ärrr. No, ajattelen tätä myös siltä kannalta, että opinpahan ehkä vihdoin selvittelemään tällaisia (minulle) hankalia asioita ja vaatimaan oikeuksiani... Jospa se olisi jatkossa helpompaa.

    Sivua ladatessa tausta on hetken pinkki, mutta sitten pinkiksi jää vain tuo yläpalkki, jossa on blogin nimi. Muu tausta on mustavalkoista "tapettia". En tiedä, onko se tarkoituksena, mutta kivalta näyttää sekin :)

    Hyvää vappua kaikesta huolimatta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myös ahdistun kaikesta, pienistäkin asioista ja stressaan niitä loputtomiin. :/ Se on vain niin turhaa, koska ei se mitään muuta. Mutta taikauskoni sanoo minulle, että jos pidän nämä asiat mielessä, ne eivät tapahdu...

      Ok, suunnilleen tuolta sen pitäisikin näyttää. :) Minulle tulee ensin näkyviin se oletuskuva, vaikka poistin sen, mutta sitten näkyy tuo tapetti.

      Kiitos, sinulle myös! :)

      Poista
  3. Jotenkin tuntuu niin hassulle, että koet sinun tarvitsevan elää tuollaista vaihetta jo kolmikymppisenä. Kirjoitit näin. Itselläni on isä kuollut kun olen ollut n. 20 vuotias. Hän oli alle 50 vuotias tuolloin. Syöpä, joka havaittiin yht'äkkiä. Muitakin tapahtumia elämässäni on ollut itseni ikäisellekin. Jotenkin näistä elämän tapahtumista on oppinut ymmärtämään sen, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Elämää ei voi elää odottaen sitä pahinta. Nytkin voi katto romahtaa päälleni, jos niikseen tulee ja kuolen ennen kuin saan tämän viestin kirjoitettua. Kaikki on elämässä mahdollista. Meillä jotka olemme elossa, ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää surussa sopeutua. Päästä yli ja jatkaa omaa elämää. Toinenkin mahdollisuus tietysti on jäädä suruun elämään. Ei kuitenkaan suotava. Toivoisin, ettet olisi noin ahdistunut asiasta. Kukaan meistä ei tiedä omista päivistämme. Vanhempasi saattavat hyvin elää vielä 30 vuotta. Ei ole mukavaa elää 30 vuotta pelossa?

    Mukavaa vappua! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se kai johtuu siitä, että kun minulla ei ole omaa perhettä tai omia ystäviä, niin ihmisillä, jotka tunnen, alkaa jo olla ikää ja jokaisen kuoleman tai sairastumisen takia huolestun entistä enemmän vanhemmistani. Ja itsestänikin, koska se tulee olemaan minulle hyvin raskasta. Osa ongelmasta on juuri siinä, että tulen jäämään ihan yksin ja vastuuseen jäljelle jääneestä vanhemmasta. Tämä on ihan hirvittävän itsekästä sanoa näin, mutta se tulee olemaan minulle vaikeaa.

      Ikävää, että olet menettänyt vanhemman noin nuorena! Se oli varmasti hirveää.

      Eihän noiden murehtiminen auta yhtään, mutta minusta aina tuntuu, että ne asiat, mistä muistan murehtia, eivät tapahdu. Että se, mikä tapahtuu, tulee olemaan jotain, mitä en edes huomannut pelätä. Ehkä eniten ahdistaa juuri se, etten tiedä milloin tai miten...

      Mukavaa vappua myös sinulle! :)

      Poista
  4. Hyvää vappua myös sinulle :)

    VastaaPoista
  5. Sun pitäisi hankkia J.B kaveri, niin et ehtisii miettiä tuollaisia juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä ihan samaa mieltä, mutta kun ei niitä kavereita niin vain hankita. Olen niin huono ystävystymään kenenkään kanssa. :/ Tosin sitten kyllä murehtisin niistä kavereistakin... :)

      Vieläkö olet lähdössä Turkuun? :)

      Poista
    2. Joo ja se on kyllä aikuisiällä aika vaikeaa. Turkuun lähdetään lauantaina aamulla klo 10.00, jipii!

      Poista
    3. Niinpä. :/

      Toivotaan, että se toimii vähän kuin shokkihoitona... :D Olen kyllä edelleen niin huolissani sinusta... :D

      Poista
    4. Täytyy kyllä tapahtua jotain kamalaa että lakkaan tykkäämästä Turusta :D

      Poista
    5. No mutta mikäs sen kamalampaa olisi kuin Turkuun joutuminen?!! :D

      Poista
    6. Turku on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua :D

      Poista
    7. Nyt kyllä joudun esittämään jyrkän vastalauseen... :D :D

      Poista
    8. Turussahan on niin kivaa. Tänäänkin vapputorilla! ;)

      Poista
    9. :) Nyt te liittoudutte minua vastaan! :D

      Poista
    10. Varo vaan J.B, ollaan Raparperin kanssa joku päivä sun oven takana ja viedään sut kaikkiin Turun nähtävyyksiin ja pidetään niin pitkään että alat tykätä Turusta :D

      Poista
    11. Voi ei, ei!! Lupaan ja vannon, etten enää sano pahaa sanaa Turusta!! :D

      Poista