maanantai 8. huhtikuuta 2013

Rankka viikonloppu

Kulunut viikonloppu oli raskain pitkiin aikoihin, olo oli ihan hirveä. Makasin illalla sängyssä ja toivoin niin koko sydämestäni, etten enää heräisi. Joten lääkkeet eivät ainakaan vielä ole aiheuttaneet muutosta. Eivätkä kai ne voikaan, koska vaikka ne poistaisivat psykologisen puolen ongelmistani, elämäni tulee silti aina olemaan yksinäistä ja tyhjää ja merkityksetöntä. Minusta tuntuu, että en yksinkertaisesti enää jaksa katsoa sivusta muiden elämää, minulla ei ole voimia siihen. Se on aivan liikaa vaadittu. Ja vaikeammaksi sen tekee se, ettei siltä pääse pakoon minnekään. Tv ja netti ja lehdet hehkuttaa otsikoissaan ystävyyden tärkeyttä ja voimaa ja mitä kaikkea ihanaa voi tehdä lasten ja perheen kesken ja miten parisuhde pidetään virkeänä ja loputtomiin juttuja seksistä. Varsinkin seksistä... Minulla ei tosin ole kokemusta, mutta kuinka paljon ohjeistusta siihenkin muka tarvitaan... Olisipa edes yhdessä lehdessä ohjeet siihen, miten pysytään hengissä, jos ei ole mitään noista edellä mainituista. Olen niin pohjattoman väsynyt olemaan olemassa, etten osaa edes ilmaista sitä. Olen tilanteessa, jossa en enää jaksa, mutta minun on pakko, enkä tiedä, mitä tehdä. Yritän takertua kuhunkin käsillä olevaan hetkeen, koska mikä tahansa enempi on aivan liikaa vaadittu. En enää  edes muista muunlaista elämää, en muista, millaista oli, kun jokainen päivä ei ollut epätoivoista yritystä selviytyä. Nuoruuteni tuntuu enemmänkin joltakin, josta kuulin kerrottavan, ei omalta elämältäni. Kaikki ne asiat, joista nuorena unelmoin, tuntuvat nyt aivan järjettömiltä, täysin absurdeilta. Unelmoin siitä, että minusta tulisi lääkäri ja että saisin perheen ja että minulla olisi ystäviä ja sosiaalista elämää. Kun noita vertaa todellisuuteen, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Muistan, kun silloin nuorena minä ja paras ystävämme vietimme tuntikausia puhuen tulevasta elämästämme ja vaikka tiesin kyllä jo silloin, etten saisi niitä asioita, unelmoin niistä kuitenkin, aivan kuin jonkun toisen elämästä, jonka minä voisin jonkin ihmeen kautta saada. Sehän on ihan hullua...  Mutta vaikka tiesin aina, etten voisi saada omaa perhettä ja ettei minusta todennäköisesti tulisi lääkäriäkään, en koskaan, pahimmissa painajaisissanikaan kuvitellut, että elämäni voisi olla tällaista, mitä se todellisuudessa on. En todellakaan ollut varautunut tähän. Ehkä minä olin sarjamurhaaja edellisessä elämässäni ja maksan nyt hinnan teoistani. Tai ehkä minä en ole kovin hyvä tyyppi tässäkään elämässä ja tämä johtuu ihan siitä. Mutta ongelma on, että vaikka olisin kuinka ansainnut tämän, se ei saa oloani tuntumaan yhtään paremmalta. Ja pahinta on, että jatkossa asiat tulee vain pahenemaan vanhempieni tullessa vanhemmiksi ja lopun lähestyessä. Vaikka odotan malttamattomana sitä loppua, pelkään kuollakseni niitä siihen johtavia tapahtumia.  Kauheaa valittamista taas... Minusta tuntuu, että tämä ympärilläni oleva tyhjyys saattaa nielaista minut millä hetkellä tahansa. Tarvitsisin ihmisiä täyttääkseni sen tyhjyyden, mutta kun niitä ei nyt vain ole.

Nukuin viime yönä hädin tuskin ollenkaan ja senkin vähän, mitä nukuin, olin ihan sekaisin sen suhteen, kuka olen ja missä olen. Katselin viikonloppuna useamman jakson Fringeä ja siinä ihmiset ja aika vaihtelee ja jotenkin unessanikin kuvittelin olevani välillä toisessa maailmassa ja välillä toisessa, enkä oikein tiennyt kuka olen. Näin myös painajaisia tulesta ja tulipaloista(ilmeisesti, koska illalla ajattelin, että häkämyrkytys olisi kätevä tapa kuolla) ja kissani teki jotain kummallista, johon heräilin, mutta en jaksanut nousta katsomaan, mitä ihmettä hän puuhaili. Hänestä on kyllä tullut niin sekopäinen, varsinkin öisin. Koiranikin on välillä niin väsynyt, että ihan huojuu, kun kissa valvottaa. Ja yksi unista oli sellainen, että joku oli kirjoittanut tänne blogiin todella pitkän kommentin, että miten hän on alkanut näkemään painajaisia ja että muutenkin olen pilannut hänen elämänsä, koska häntä niin inhottaa täällä olevat kuvani ja myös kuvailuni ulkonäköäni koskien! :D Olin siinä unessa ihan hirveän pahoillani hänen puolestaan! Että jos joku oikeasti on kovin järkyttynyt, niin anteeksi! :)

Jätin tänään lenkinkin väliin, koska reiteni ja pohkeeni ovat niin kipeät. Äiti kävi kaatamassa pari mäntyä ihan kotimme läheltä ja tarjouduin kantamaan ne pölkyt kotiin, ihan auttaaksenikin, mutta myös, että saisin liikuntaa ja jotain muuta ajateltavaa. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta se oli loivaa ylämäkeä ja nyt kyllä tuntuu sekä jaloissa että käsivarsissa, että jotain tuli tehtyä. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että kuolen tähän puuhaan, joten ovelana ehdotin, että jospa minä sahaisin välillä, niin äiti saisi levätä. Sain pätkittyä ehkä kaksi palaa puusta, kunnes se hemmetin vehje juuttui kiinni... Joten sitten seuraava tunti irrotettiin moottorisahaa männynrungosta, jonka jälkeen jatkoin suosiolla kantamista. Mutta se kyllä tuntui ihan liikunnalta, erityisesti reisissä tuntui oikein kunnolla. Harmitti, ettei ollut sykemittaria mukana, olisi ollut kiva nähdä paljonko kului kaloreita. Kun tekee jotain fyysistä, saa edes hetkeksi jotain muuta ajateltavaa. Vaikka minulle pahimpia ovatkin yöt, silloin kaikki se paha olo hyökkää kimppuun ja tuntuu, ettei aamu tule koskaan.

Yritin tänään käydä kaupoissa katselemassa itseäni piristämässä, mutta oloni vain paheni. Ilmeisesti kaikki maailman ihmiset, joilla on kaunis tyttölapsi, olivat päättäneet lähteä ostoksille ystävän seurassa. Tuntuu oudolta katsella, kun joku muu elää sitä elämää, jonka olisin halunnut. Tiedän, etten olisi koskaan voinut saada sellaista, joten minusta tuntuu jotenkin kummalliselta, että joku muu voi saada. Aivan kuin muille ihmisille olisi ihan eri säännöt ja eri rajoitukset kuin minulle. Toivon, että osaisin kuvailla miltä se minusta tuntuu; kun se on niin mahdotonta minulle, minusta tuntuu oudolta, että joku muu on onnistunut saamaan mahdottoman, vaikka tiedänkin, ettei se ole mahdotonta muille ihmisille. Ymmärrän toki, ettei se heidänkään elämänsä ole välttämättä niin täydellistä ja että ehkä jotkut heistä voivat vielä huonomminkin kuin minä, mutta kun näkee vain sen pinnan, sen allekin kuvittelee pelkkää täydellisyyttä. Tosin näin myös yhden pariskunnan lapsineen, jonka miehellä oli joskus vuosia sitten suhde silloisen kämppikseni kanssa ja tuo nainen ilmestyi kerran keskellä yötä juovuksissa asunnollemme raivoamaan. Heillä näkyi olevan uusikin lapsi. Tuon naisen elämää en kadehtinut, mutta sekin ahdisti, että vaikka voisi olla sitä näennäistä onnea ja "täydellinen" elämä, niin sen alla kaikki voikin olla ihan rikki. Se ei saanut omaa tilannettani tuntumaan paremmalta, vaan pahemmalta, koska jotenkin on paljon parempi ajatus, että se idylli edes voi olla olemassa, vaikka ei minulle. Mutta edes jollekin. 

Minusta jotenkin tuntuu, että lumi pahensi oloani. Olin jo sopeutunut siihen, että lumet sulaa ja että on kevät ja nyt ulkona oleva maisema ei vastaa pääni sisäistä maisemaa, mikä aiheuttaa jotenkin kaoottisen olon. En tiedä onko kaaos tunne, mutta siltä minusta usein tuntuu, kuin kaikki olisi pääni sisässä ihan sekaisin, väärissä lokeroissa, väärän värisenä; kuin aivojeni sisältö jotenkin heiluisi ja sekoittuisi, enkä saa mistään otetta. Ahdistuneena minusta tuntuu usein siltä, varsinkin öisin. Kuin aivoissani olisi eräänlaista aallokkoa, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Olen pahoillani, että kirjoitin taas valituspostauksen, mutta viikonloppu oli kamala ja olo on ihan hirveä edelleen. Toivon, että noilla lääkkeillä olisi jatkossa edes jotain vaikutusta. Niiden pitäisi myös vähentää ahdistusta, mille tosiaan olisi taas tarvetta. Mutta ehkä huomenna on parempi päivä. Olen ainakin niin väsynyt, että ehkä saisin nukuttua yön.

Ja ai niin, paino ei tietenkään ollut laskenut. Vieläkään. :/

15 kommenttia:

  1. *Tässä sinulle teetä ja sympatiaa*

    Minäkin olen joskus unelmoinut elämästä, joka olisi minulle aivan mahdoton saavuttaa. Omituisinta minun unelmissani on, että olen itse niissä niin paljon sosiaalisempi ja aktiivisempi kuin tosielämässä, että olen ikään kuin kehittänyt itselleni aivan toisen persoonallisuuden. Nuo unelmat ovat muutenkin olleet aina todella epärealistisia, asun niissä ulkomailla, olen rikas ja teen työtä, johon vaadittaisiin paitsi koulutusta, jota minulla ei ole, myös vuosien työkokemusta ja hidasta etenemistä uralla. Eli oikeastaan unelmani ovat aina olleet höperöitä haaveita, pelkkiä tarinoita ilman mitään kytköksiä todellisuuteen. Nykyään en sitten oikein unelmoikaan enää mistään, en tiedä, kumpi on surullisempaa... :)

    Älä turhaan pahoittele valituspostauksia. Nämä blogit ovat olemassa juuri sitä varten, että tänne saa purkaa tuntojaan. Toivotaan kuitenkin, että lääkkeet alkaisivat hissukseen vaikuttaa, niin jospa tuo ahdistus vähenisi ja tulisi taas parempia päiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ihan sama juttu, unelmoin elämästä, jossa minäkin olen ihan eri ihminen! Ja sille ihmiselle ne unelmat varmasti olisivat mahdollisia, mutta kun minä en ole se ihminen!! Minunkin on nykyään hyvin vaikea unelmoida mistään, koska eivät ne kuitenkaan toteudu. Mutta silloin nuorena oli ihanaa edes välillä pystyä huijaamaan itseään, että ehkä sittenkin.

      Pelkään, että ärsytän lukijoitani ja että koko blogini on vain epämiellyttävää valitusta. Mutta toisaalta haluankin kirjoittaa tänne niitä asioita, joita en voi oikeasti kertoa kenellekään.

      Minäkin toivon, että lääkkeet vaikuttaisi. Tosin luin juuri äsken listaa mahdollisista sivuvaikutuksista ja voi hurja!

      Poista
  2. Mä uskon unelmiin ja unelmien toteutumiseen.
    Joskus sitä juuttuu pyörimään yhtä ja samaa ympyrää omassa elämässään eikä näe tietä ulos vaikka se miten selkeästi olisi merkittynä.

    Mahtaisiko ulkopuolisesta avusta olla mihinkään?
    Minä lämpimästi suosittelisin terapiaan hakeutumista.

    mitä - missä ja millaista terapiaa on se hankalin kysymys johon ei ole antaa vastausta suoralta kädeltä.

    olen sitä mieltä, että ajatusten uudelleenohjelmoinnista voisit hyötyä :)

    I know what Im talking about.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ehkä tarvitsisin vähän realistisempia unelmia... :)

      Varmaan se auttaisi, se vain tuntuu niin vaikealta ja ahdistavalta. Katson nyt ensin auttaako nuo lääkkeet yhtään. Tiedän, että kierrän samaa kehää ja se tuntuu jo ihan älyttömältä, mutten vain pääse siitä ulos. Ehkä joskus... :)

      Poista
    2. Komppaan Sallamaria vaikka käytännön kokemusta terapiasta ei olekaan. Olisi hyvä jos pääsisit kertomaan fiiliksistäsi jollekin ammattilaiselle, puhuminen ja asioiden jakaminen ihan oikeasti helpottaa!

      Toivotaan että olosi helpottaa!

      Poista
    3. Olen käynyt joskus niillä arviointikäynneillä, enkä pitänyt siitä. Mutta ehkä siitä silti olisi hyötyä.

      Kyllä tämä tästä. :)

      Poista
  3. Mistä se johtuu että sinulle ystävät, parisuhde tai työ eivät ole mahdollisia? Kerrot asioistasi mielenkiintoisesti mutta en muista että olisit koskaan avannut tätä.

    Olen itse ollut monesti tilanteessa jossa olen joutunut uudelleensyntymään. Olen siis ollut tilanteissä jossa minulla ei ole ollut yhtään ystävää, ei parisuhdetta, ei töitä, olen elänyt toimeentulotuella jne.

    Mutta sitten olen aina lopulta hakeutunut ihmisten pariin. Blogin kautta olen saanut pari livekaveria. Ja sitten vaikka vanhasta koulusta ystäviä ei tullut niin niitä tuli uudesta koulusta. Ja eräässä työpaikassa minua suorastaan vihattiin mutta toisesta työpaikasta tuli taas pari kaveria.

    Nyt vaihdoin paikkakuntaa ja vanhat tutut jäivät kauas taakse enkä tule heitä enää juuri näkemään. Nyt pitäisi hankkia uusia ystäviä vaikka niitä ei ole yhtäkään. Minulla ei ole tällä hetkellä ketään kenelle soittaa jos haluaisin seuraa. Silti tiedän varmasti että saan ystäviä jossain vaiheessa tästä kaupungista tai ainakin jonkinlaisia tuttuja.

    Ja sinkkukin olen mutta maailma on miehiä täynnä, jossain vaiheessa saan aivan varmasti parisuhteen.

    Eli minua kiinnostaisi että miksi sinä olet sitä mieltä ettet voi näitä asioita saavuttaa? Puolisoa nyt ei ainakaan ole vaikeaa löytää, etsii vain. Ystäviä saa, etsii vain. Kukaan ei tule sitä huippumalliakaan kotoa hakemaan. Sellainen klisee tuo sanonta mutta usein toisteltu koska se on totta.

    Eli ainoat esteesi ne oikeat esteet ovat selvästi mielenterveydessäsi. Niiden yli pääseminen onkin sitten toinen seikka, ainakin se vaatisi terapiaa tai edes sitä että itse haluaisi päästä henkisistä ongelmistaan eroon mitä sinä et selvästi halua.

    Jos minä tästä hetkestä päättäisin että ystävät, parisuhde, lapset, ne eivät vain olisi minua varten, ja jos toistelisin sitä joka päivä, monta kertaa joka päivä niin kyllä se niin menisikin. Sitten olisin vain kotona ja eläisin työttömyystuella tai toimeentulotuella. Katselisin vähän telkkaria ja leikkisin lemmikkieni kanssa. Ja katselsin unelmaelämiä telkkarista ja sukulaisten vauvauutisia fb:stä. Se on ihan mahdollinen skenaario ja kyllä ihan toteutuskelpoinen. Minun elämästäni tulisi tuo elämä. Noin se tulisi menemään. Saan sen elämän jos haluan. Ja muu ei ole minulle mahdollista kun sanon niin ja niin on turvallista sanoa koska sitten minun ei tarvitse tehdä töitä vaikeampien asioiden takia. Kun minä vaan olen tämmöinen.

    Minua ei sattuneesta syystä kuitenkaan kiehdo moinen elämä. Kyllä minä haluan ystäviä, puolison, lapsia, mielekästä työtä jne. Eivät ne taivaasta putoa joten menen niitä hakemaan. Vaikeaa tulee olemaan mutta silti niin teen.

    Sinulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet olitpa minkä näköinen tahansa. Et sinä ole eri rotua kuin me muut ihmiset vaikka niin näytät kuvittelevan. Sinä olet valitettavasti ihan samanlainen pulliainen kuin me kaikki kommentoijat ja kaikki muut ihmiset joita näet missä vain. Sinä et kuulu mihinkään epäonnistuja-robottirotuun, et ole mikään mutaatio vaan aivan varmasti olet samanlainen ihminen kuin me muutkin. Ainoa vika on ajattelussasi. Siinä aineettomassa asiassa joka kuitenkin hallitsee koko elämääsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa parisuhdeasiassa lainaan nyt itse itseäni, selitin sen tässä aiemmin: http://www.sittenkunvihdoinkin.blogspot.fi/2013_01_01_archive.html. Puolison löytäminen on siis täysin mahdotonta minulle. Mutta kuten kerroin, olen tiennyt sen aina, joten se on osa elämästäni, jonka olen parhaiten hyväksynyt. Lapsettomuuden hyväksyminen onkin toinen juttu, se ei tunnu vieläkään onnistuvan, mutta toivon, että pystyn hyväksymään sen sitten, kun se ei enää ole biologisestikaan mahdollista.

      Toki voisin saada töitä ja toivottavasti saankin, yritän kyllä kovasti etsiä, mutta ei tunnu tärppäävän. Lääkärin töitä en voi saada, koska en ole lääkäri ja se olisi ollut se unelma-ammattini. Mutta työpaikan sinällään kyllä voin saada, kyse on vain siitä, kuinka huonoon työhön olen valmis tyytymään. Tässä vaiheessa olen vielä pikkuisen toiveikas jonkin edes hiukan koulutusta vastaavan löytymisestä.

      Ystävät taas... Kai se teoriassa olisi mahdollista, mutta kun on kulunut yli vuosikymmen ilman yhtäkään ystävää tai edes kaveria ja sen suhteen olen kyllä yrittänyt, niin mistä niitä nytkään saisin... Olen outo luonteeltani, enkä osaa jutella vieraiden ihmisten kanssa, enkä kai sitten ole kovin mukava ihminen, joten aika epätodennäköistä se on. Tartun kyllä tilaisuuksiin samoin kuin tähänkin asti, mutta kun ne eivät ole johtaneet ystävyyteen aiemminkaan, en pidä sitä kovin todennäköisenä.

      Ihmisillä ei kyllä ole yhtäläisiä mahdollisuuksia, koska me emme ole luonteenpiirteiltämme tai lahjoiltamme tai ulkonäöltämme yhtäläisiä. Enkä sano, että minä olisin mikään kaikkein lyhimmän tikun vetänyt, olen saanut esimerkiksi koulutukseni täysin ilmaiseksi, koska en joutunut tekemään mitään niiden eteen. Mutta sitten taas sen vastineeksi huonot sosiaaliset taitoni ja ei-mikään-mukava luonteeni tekee ystävien saamisen minulle paljon vaikeammaksi kuin normi-ihmiselle. Niin se vain on.

      Poista
    2. Korjaus linkkiin: http://www.sittenkunvihdoinkin.blogspot.fi/2013/01/vastauksia-osa-2.html

      Poista
  4. mulla tekisi aina mieli halata sua kun luen näitä tekstejä :-( oon aivan samaa mieltä tuon anonyymi 18:58:n kanssa siitä, että jos sitä negatiivista asiaa jatkuvasti toistaa itselleen niin sittenhän siitä tulee totta. muutos on pelottavaa ja vaikeaa mutta se on kyllä sen arvoista, ei ole mitään järkeä elää vain varjoa siitä elämästä jonka haluaisi.

    jos minä olisin jäänyt surkuttelemaan paikoilleni pikkukylään vakavan ylipainoni ja surkeiden ystävyyssuhteideni kanssa niin olisin siellä vieläkin. mutta muutin pois ja "pakotin" itseni tutustumaan uusiin ihmisiin; tajusin, että olen oikeasti aika hyvä tyyppi ja ihmiset haluaa olla mun kavereita. jos olisin istunut suu tukossa ja miettinyt vain kuinka lihava tai ruma olen, niin tuskinpa edelleenkään yhtään kaveria olisi. olisin muutenkin onneton.

    tokikaan näillä "näin minä onnistuin!" tarinoilla ei ole oikeasti paljoakaan annettavaa jos oma tilanne vaan tuntuu niin toivottomalta. sun tekstistä tulee kyllä hyvin läpi kuinka paha olo sulla on, mutta en osaa muuta neuvoa antaa kuin että tietoisesti vähennät negatiivista ajattelua itsestäsi...
    minäkin olen huono sosiaalisissa suhteissa, en osaa small talkia, en osaa puhua tuntemattomien kanssa ja mietin jatkuvasti että sanoinkohan nyt tyhmästi, mitäköhän tuo miettii minusta. mutta niistä ajatuksista on vaan päästävä, ei elämä ole mikään peli joka pitää joko suorittaa täysillä pisteillä tai sitten ei ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Niin, totta sekin, erityisesti työnhaussa oma asenteeni vaikuttaa. Mutta muutin minäkin pois kotipaikkakunnaltani ja hankin koulutuksen ja muuta, se vain ei oikein johtanut mihinkään. Kai minulla on jotenkin epärealistiset odotukset, koulussakin ajattelin, että kun vain hankkisin ne maisterin paperit hyvin arvosanoin, niin se riittäisi. Mutta eihän se riitä.

      Mutta mitä tulee esimerkiksi ystävyyssuhteisiin, niin kyllä minä olen yrittänyt. Aina kun tapaan jonkun, josta pidän ja jonka kanssa tulen mielestäni hyvin toimeen, yritän parhaani mukaan jutella hänen kanssaan ja sitten lopulta ehdotan jotain yhteistä tekemistäkin. Mutta kun kukaan ei koskaan "ehdi". Ihmiset vain eivät halua olla minun kavereitani, vaikka tekisin parhaani. Se ei vain riitä.

      Tavallaan se kulkee minulla sykleissä, ensin yritän tutustua ihmisiin, mutta kun kukaan ei halua tutustua minuun, se alkaa tuntua niin pahalta, että luovutan, enkä enää yritä. Mutta kohta taas unohdan, miten pahalta se torjuminen tuntuikaan ja yritän taas, mutta lopputulos on silti sama. Näiden vuosien varrelle mahtuu joka tapauksessa kymmeniä ihmisiä, joista olen pitänyt kovasti ja joiden kanssa olen tehnyt parhaani ystävystyäkseni, mutta edelleenkään minulla ei ole ketään. Ainakin tässä suhteessa voin vilpittömästi sanoa, että vaikka on ollut aikoja, jolloin olen vain piilotellut ja yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton, on ollut myös aikoja, jolloin olen tehnyt kaikkeni saadakseni ystäviä. Siksi kai olen nyt niin vakuuttunut, ettei se ole mahdollista. Mutta siltikin, yritän kyllä aina, jos tapaan mukavan ihmisen. Mutta kai olen jo menettänyt toivon sen suhteen.

      Mutta onhan minulla toki henkisiäkin ongelmia. Niiden ratkaiseminen vain ei olekaan mikään ihan pikkujuttu... :)



      Poista
  5. Takerrun nyt ehkä ongelmistasi pienimpään eli tuohon haaveeseen lääkärin ammatista. Minulla on sukulaispiirissä yksi lääkäri ja olen sekä rivien välistä että suoraan kuullut, että se on henkisesti todella uuvuttava ammatti. Siinä joutuu näkemään ja kokemaan niin paljon pahoja/vaikeita asioita, että illuusiot ovat varmaan karisseet aikoja sitten.

    On ammatti/työ sitten mikä tahansa, niin tyydytyksen saa varmaan siitä, että sen hoitaa hyvin.

    Toivotan sulle voimia nousta noista synkistä ajatuksista. Ja sen vielä sanoisin, että ihan jokaisella on omat vaikeat hetkensä ja murheensa - niin meillä tavallisilla palleroilla ja häikäisevillä kaunottarilla ja onnellisen näköisillä perheen äideillä. Se mitä näkyy ulospäin on vain julkisivu. Tämä ei varmaan tällä hetkellä lohduta sinua, mutta toivon, että asettaa jotkut asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, eikä minulla ole aavistustakaan, olisiko minusta ollut siihen. En koskaan halunnut mitään muuta ja ajattelin myös, että se antaisi elämälleni jonkinlaisen merkityksen, että saisin tilaisuuden tehdä jotain hyvää, että olisin joku. Mutta en tiedä, miten se olisi käytännössä sujunut.

      Tiedän toki, ettei kenenkään elämä ole täydellistä. En vain oikein tiedä, että olisiko minusta parempi, että minulla olisi helvetillinen olo, koska löysin parhaan ystäväni sängystä mieheni kanssa vai että minulla on yhtä helvetillinen olo, koska minulla ei edes ole parasta ystävää tai miestä. Ehkä minä haluaisin vain vaihtoehtoja ja valinnan mahdollisuuden.

      Tiedän, että suuri osa ongelmistani on pääni sisällä, mutta uskon myös, että olisin ihan perusonnellinen, jos minulla olisi edes pari kaveria. Se ei tunnu kohtuuttomalta toiveelta, mutta silti se näkyy olevan minulle mahdotonta.

      Poista
  6. Voi JB!
    Tekisi mieli tulla ja rutistaa sua!
    Mutta enhän mä oikeasti sellaista uskaltaisi tehdä :P (Itsestäni johtuen, toim.huom.)
    Luulen jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tunnet, itsekin masennuksen kanssa kamppailleena ja kamppailevana. Terapia, eli rehellisesti ja avoimesti jollekulle luotettavalle ja sopivalle ihmiselle puhuminen, helpottaa oikeasti. Uskon, että auttaisi sinuakin, jos tosissasi tahtoisit siihen lähteä. Eihän se kaikkea ratkaise, mutta antaa välineitä selvitä elämänsä kanssa.
    Vaikka kuulostaisikin kliseiseltä, toivon sulle voimia ja ilonpilkahduksia elämääsi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Lääkäri kyllä tarjosi sitäkin mahdollisuutta, mutta en hirveästi pidä ajatuksesta. Ehkä se pidemmän päälle auttaisi, en tiedä. Minussa vain ihan kaikki on pelkkää ajatustakin vastaan.

      Kiitos! :)

      Poista