tiistai 9. huhtikuuta 2013

Vuodatusta...

Tänään tuntuisi olevan vähän parempi olo. Sain nukuttua ihan kohtuullisen hyvin ja aamulla oli levännyt olo, heräsin jo ennen kellon soittoa. Nyt on ihan virkeä ja normaali olo. Tai siis minun normaalini huomioon ottaen ihan hyvä olo. :) Se taitaa vain olla tämä kevät, joka tekee minut hulluksi, se on joka vuosi vaikeaa aikaa. 

Minun pitää nyt sen verran puolustella itseäni tuon eilisen tekstin osalta, että vaikka minulla on ollut huonoja aikoja, jolloin olen vain keskittynyt elossa pysymiseen, minulla on ollut myös parempia aikoja, jolloin olen yrittänyt parhaani parantaakseni elämääni ja saadakseni niitä asioita, joita haluaisin. Parisuhdetta en toki ole koskaan edes yrittänyt saada, koska se olisi joka tapauksessa mahdotonta ja lapsien suhteen olen pakottanut itseni tekemään niin kuin on oikein, enkä niin kuin haluaisin, mutta muuten olen yrittänyt. Olen käynyt töissä nykyistä tilannetta lukuun ottamatta jo hyvin nuoresta, hakeuduin opiskelemaan toiveenani saada parempi ja mielekkäämpi työ ja olen tehnyt parhaani saadakseni kavereita. Olen pakottanut itseni tekemään asioita, joita olen pelännyt ja jotka ovat tuntuneet vaikeilta(mikä siis kattaa suurin piirtein kaiken, mitä olen ikinä tehnyt, koska minulle kaikki on vaikeaa...). Jotenkin jopa onnistuin toteuttamaan unelmani ulkomailla asumisesta, vaikka näin jälkikäteen en ole ihan varma, miten onnistuin pakottamaan itseni siihen, koska olin kauhuissani. Tai miten sain tehtyä jotain niin ei-järkevää, koska en ole vieläkään toipunut siitä, mitä se tuli maksamaan. En väitä, että yksinäisyyteni olisi jonkun muun vika, mutta se ei myöskään ole siinä mielessä minun vikani, ettenkö olisi yrittänyt parastani. Joka kerta, kun tapaan ihmisen, josta pidän, yritän luoda jonkinlaisen suhteen häneen, mutta en minä voi pakottaa ketään olemaan kaverini. Enkä minä voi muuttaa persoonaani pidetymmäksi, ihminen on, mitä on. Ja töiden suhteen, niin pessimistinen kuin olenkin, yritän kuitenkin edelleen. Paljon vikaa on itsessänikin ja omissa toimissani, mutta en ole myöskään onnistunut saamaan niitä asioita, joiden eteen olen yrittänyt parhaani. Voi olla, että minun parhaani ei ole yhtä hyvä kuin muiden paras, mutta siitä huolimatta, se on parasta, mihin minä pystyn. Ja oli se sitten miten huono yritys muihin verrattuna, voin tehdä vain parhaani.

Ja mitä tulee siihen, että olisin aivan kuten kaikki muutkin, se ei kyllä pidä paikkaansa. Kyllä minä olen saanut jaossa melkoisesti keskimääräistä huonommat kortit. Minä en ole saanut miellyttävää ulkonäköä, joten ihmisten ensivaikutelma minusta on aina negatiivinen, enkä minä ole saanut mukavaa persoonaa tai hyviä ihmistaitoja, jotka auttaisivat ihmisiä pääsemään yli siitä ensivaikutelmasta, eikä minulla ole mitään erityistaitoja tai -lahjoja, jotka olisivat osaltaan auttaneet elämässä eteenpäin. Emme me ihmiset ole samanlaisia tai samanarvoisia, toiset ovat parempia ja toiset huonompia. Minäkin olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kauniita ja mukavia ja älykkäitä ja lahjakkaita; kaikki yhdessä paketissa. Enkä minä ole ainoa ruma, epämiellyttävä lahjaton ääliö maailmassa. :D Mutta elämä on huomattavasti mukavampaa tuon ensimmäisen ryhmän edustajille. Minä en ymmärrä ihmisten tarvetta kieltää tuo ero... Jos nyt ajatellaan toisinpäin, niin on ihmisiä, joilla on esimerkiksi lukihäiriö ja jotka tekevät valtavasti töitä koulun eteen, eivätkä silti saa kovin hyviä tuloksia, vaikka epäilemättä yrittävät parhaansa. Minulle oli lukiossa ystävä, jolla oli lukihäiriö ja näin vierestä, miten kovasti hän yritti, mutta silti pääsi ylioppilaaksi vasta kolmannella yrityksellä. Minun taas ei tarvinnut tehdä mitään, koska jostain täysin itsestäni riippumattomasta syystä, täysin ilman omaa ansiotani, minulla on kummallinen muisti. Se on epäreilua, emmekä tosiaan ole samalla viivalla ja olisi naurettavaa sanoa, että hänellä oli samat mahdollisuudet kuin minullakin. Ei ollut, minä olin siinä suhteessa onnekas ja hänellä oli käynyt kurja tuuri. Olisi täysin väärin verrata aikaansaamiamme tuloksia. Tai mitä jos minun suurin haaveeni olisi ollut olla supermalli? Sillä ei olisi mitään merkitystä, miten kovasti yrittäisin tai miten kovasti sitä haluaisin tai miten kovasti tekisin sen eteen töitä. Pointtini nyt tässä on se, että meillä ihmisillä ei ole yhtäläisiä lähtökohtia ja että kyllä elämässä saa asioita ilmaiseksikin. Minä sain. Ei kaikki ole omaa ansiota ja aikaansaannosta, eikä aina saa mitä haluaa, vaikka yrittäisi parhaansa. En minä, eikä tietääkseni kukaan muukaan. Mutta sen sijaan jotkut saa asioita helpommalla ja jotkut ei. Joillekin tapahtuu hyviä asioita ja joillekin ihan paskoja. Minulle ei ole varsinaisesti tapahtunut oikein kumpiakaan. Ja paljon on toki itsestäkin kiinni ja oma luonne vaikuttaa, mutta elämä on paljon monimutkaisempaa.

Tämä on aihe, joka ärsyttää minua suunnattomasti, koska se loukkaa minua, ei itseni takia, koska tiedän kyllä mokanneeni ihan itsekin, mutta jotenkin ihan perusoletuksellaan. Erityisesti muistan yhden tutun tytön, joka on onnistunut saamaan niin huonot lähtökohdat elämässä, ettei ole tottakaan. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta hänellä on vakava sairaus, alkoholistivanhemmat, hän oli koko lapsuutensa välillä kotona ja välillä huostaan otettuna, häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi, on ollut paljon muitakin vaikeuksia ja hänellä on ollut vaikeaa myöhemminkin elämässään. Hän on jättänyt opiskelut kesken kahdesti ja toisella kerralla, yksi toinen tyttö, hyvän perheen hemmoteltu pikku prinsessa, jolle isi osti 18-vuotis synttärilahjaksi upouuden Mersun, sanoi hänestä, että hän ei yritä tarpeeksi, että kaikki on kiinni omasta asenteesta ja kaikilla on elämässä yhtäläiset mahdollisuudet. Tuon tapauksen jälkeen olen aina nähnyt mielessäni nuo kaksi tyttöä tästä aiheesta puhuttaessa. Kai silti pitäisi olla iloinen, että jollakin on ollut niin helppo elämä, että voi vilpittömästi uskoa noin. Minä taas koen, että tuo ensin mainittu tyttö on pärjännyt kaikesta kokemastaan huolimatta ihan hämmästyttävän hyvin, enkä usko, että itse olisin ollut vastaavan kokeneena yhtä vahva. En tiedä näkeekö hän itseään mitenkään uhrina tai loukkaantuuko hän tuollaisesta asenteesta, mutta minulle tuon prinsessan sanat aiheuttivat vahvan vastenmielisyyden sitä ajattelua kohtaan, että me kaikki muka olisimme samalla lähtöviivalla ja loppu on vain ja ainoastaan itsestä kiinni. Ja puhun nyt kaiken huipuksi vielä meistä suomalaisista, joilla on varmasti parhaat mahdollisuudet maailmassa tehdä elämällään, mitä itse haluaa. Me todella olemme ihan uskomattoman onnekkaita jo pelkän syntymäpaikkamme perusteella ja saaneet lähtökohdat, joista suuri osa maailman ihmisistä ei osaa edes unelmoida.

En sano tätä yrittääkseni luistaa vastuusta omasta elämästäni, enkä ajattele, että se olisi kenenkään muun vastuulla, mutta me emme ole saaneet samanlaisia lähtökohtia. Ja kun lähtökohdat ei ole samat, eikä kahden eri ihmisen persoonallisuus ole sama, ei ole ollenkaan niin hämmästyttävää, ettei kaksi satunnaisesti valittua ihmistä pärjää yhtä hyvin elämässä. Ja jos vertaa vain lopputulosta, tekee joillekin suurta vääryyttä ja taas antaa joillekin kunniaa, jota he eivät ole ansainneet. Joskus samalle ihmiselle molempia.

Huolimatta siitä, mitä elämästäni tuli, kyllä minä yritin. Ihan oikeasti ja parhaani. Minä vain en onnistunut. Mutta minä yritän edelleen.

...

Pohkeeni ovat edelleen aivan jumissa, mutta ajattelin nyt kuitenkin kokeilla, jos saisin käveltyä. En tiedä parantaako vai pahentaako se asiaa, mutta sitten se nähdään. Tosin tätä kai voi pitää merkkinä siitä, ettei normilenkkeilyni ole kauhean tehokasta, koska siitä ei ole tuloksena kipeitä lihaksia kuin poikkeustapauksissa...

Joka tapauksessa, nyt lenkille. :)

6 kommenttia:

  1. Jaa-ah... tekstissäsi olisi yhtä jos toistakin kommentoitavaa, mutta kello on jo reippaasti yli puolenyön ja tällaisen täti-immeisen pitäisi ehtiä hieman nukkumaankin ennen kuin aamurumba pyörähtää taas käyntiin...

    Yksi kysymys kuitenkin liittyen tuohon vakaaseen päätökseesi pysyä lapsettomana. Ok, jokainen tekee omat ratkaisunta, eikä niiden "oikeellisuutta" pysty kukaan arvioimaan, ei etukäteen, eikä jälkikäteenkään - on vain elettävä niiden kanssa. Mutta, oletko koskaan ajatellut ottaa ns. kummilasta jonkun hyväntekeväisyysjärjestön kautta? Joku pieni tyttö - tai poika - saisi avullasi eväitä hieman parempaan elämään ja sinä saisit kaipaamaasi sisältöä omaan arkeesi. Jossain joku pieni odottaa...

    (Hyvä muuten, että olet hakenut nuo lääkkeet - vie varmasti oman aikansa ennen kuin ne alkavat vaikuttaa, mutta hiljaa hyvä tulee.)

    Vaaan nyt on painuttava pehkuihin tai huomisesta - tai tästa päivästä - ei selviä millään tropilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, itse asiassa olen ajatellut sitä montakin kertaa, mutta jotenkin se on aina jäänyt ja nyt olin jo unohtanut koko jutun. Mutta se olisi kyllä hyvä idea!

      Vaikutuksia saa odottaa kuulemma kolmisen viikkoa, joten ei kai vielä pitäisikään huomata mitään muutosta. Mutta toivon, että ne auttaa, vaikka sitten vain vähän. :)

      Poista
  2. Hei!
    Mua hämmästyttää edelleen lukea näitä sun kirjoituksia, kun ajatuksesi ovat niin lähellä omiani.
    Mäkin olen hyvin paljon potkinut itseäni paikkoihin ja tilanteisiin, joita olen jännittänyt. Vaikka joissakin tilanteissa olen ollut pelkästään jännittynyt enkä ole nauttinut niistä juuri silloin, melkein kaikista olen jälkikäteen todennut, että oli hyvä että lähdin! Pointti siis on, että jotkut sosiaaliset tilanteet ovat mulle niin stressaavia, etten pysty niistä nauttimaan, vaan se hyvä fiilis tulee vasta jälkikäteen siitä että olen "suoriutunut" näistä tilanteista.

    Toinen mistä puhuit olivat ystävät.. Ne on mullekin ongelma. Eli pystyn kyllä juttelemaan samanmielisten ihmisten kanssa ja pitämään yllä kaverisuhteita, mutta kaikki läheisempi on ihan mahdotonta. Tai ei se yrityksen puutteesta johdu, sillä mä haluaisin NIIN kovasti läheisempää ystävyys-suhdetta, mutta mä en vaan tunne sitä taikaa, millä se tapahtuu. Ehkä mä jäin silloin teini-iässä sivuun siitä bestis vaiheesta, jonka vuoksi kaipaan kipeästi edelleen ystävää, jolle uskaltaisin kertoa kaiken, ei tarvitsisi väittää kuinka "kaikki menee hyvin" ja johon uskaltaisin luottaa oikeasti. Se vaan edellyttäisi aikamoista sitoutumista ja tuntuu että suurin osa ystäväehdokkaista on jo niin sitoutuneita omiin parisuhteisiinsa, ettei heillä ole tarvetta/halua tällaiselle riippuvaiselle/rikkinäiselle ystävälle.

    Olen sun kanssa samaa mieltä siitä, että me ei tosiaan olla tässä elämässä kaikki samalla lähtöviivalla. Mä olen aina jotenkin perus optimistisesti odottanut sitä milloin se prinssi oikea ilmestyy mun elämään (kun se kuuluu normaaliin elämänkulkuun eli kaikki muutkin ympärilläni löytävät kumppanin!) ja me pyöräytetään kunnon pesue, mutta mitä pidemmälle tässä mennään sitä epätodennäköisemmäksi se käy. Mä olen iso ongelmavyyhti, jota tuskin kukaan haluaa puolisokseen kun tarjolla on niin paljon kivoja, nättejä, ongelmattomia naisia. (olen muuten taas pyörinyt eräällä nettideitti sivustolla. Mulla tuskin koskaan tule olemaan tarpeeksi kanttia lähteä treffeille, mutta on vaan niin ihanaa kun miehet lähestyy ja kutsuu neitokaiseksi yms. Okei, tiedän että tämä ei ole miehiä kohtaan reilua, mutta en lupaile kenellekään mitään enkä juttele saman kanssa pitkään..)

    Mutta hei, nyt tää meni mun vuodatukseksi. :) Anteeksi. Toivottavasti piristyt kevään tullessa! Ja toi kummilapsen ottaminen vois olla ihan kiva. Olis mukava tietää että jossain on lapsi jota voit juuri sinä auttaa ja joka tarvitsee juuri sinua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen huomannut, että meillä on paljon yhteistä. :)

      Minäkin joudun aina pakottamaan itseni kaikkeen, silloinkin kun etukäteen tiedän, että kivaa tulee olemaan. Se on aina ollut niin, en tiedä miksi...

      Minä taas en onnistu edes kaverustumaan kenenkään kanssa. Minulle riittäisi se, kun olisi seuraa, en kaipaisi sen kummempaa, mutta kun ei, niin ei. Tuo on varmaan totta, että tässä elämänvaiheessa moni keskittyy parisuhteeseen ja perheeseen. Mutta minä en onnistunut ystävystymään opiskelupaikassakaan, enkä töissä, enkä missään.

      Minä olen aina tiennyt, etten voisi saada ketään, mutta silti inhoan kaikkia oletuksia ja todennäköisyyksiä, joita tähän liitetään. En halua kuulla, että yli kolmekymppisen sinkun pariutumismahdollisuus on alle prosentti, vaikka se on minulla aina ollut alle nolla ja loukkaannun hirveästi ikivanhapiioista tehdyistä oletuksista, vaikka osa niistä pitää kohdallani paikkansakin! Se on silti jotenkin kurja ajatus, että tietää, että minussa täytyy olla todella suuria vikoja, koska ei kaikki pariutuneet ole mitään täydellisiä tapauksia.

      Nettideittailuun kai kuuluu tietty epävarmuus, joten älä mitään syyllisyyttä ala tuntemaan! Toivoisin, että uskaltautuisit kuitenkin treffeillekin! Jos olisit ns. toivoton tapaus, niin olisit tietänyt sen aina, kuten minä. Et siis ole. Mutta ymmärrän kyllä, miten vaikeaa se on.

      Ei mitään anteeksipyytämisiä! :) Piristyn sitten ainakin, kun vihdoin on syksy! :)

      Poista
  3. Eihän sinusta vain tunnu, että surumielisyys ja alavireisyys olisi sinulta kielletty? Koska ei sinun tarvitse puolustella tuntojasi, ne ovat mitä ovat :/ Toki toivon että sinulla olisi parempi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on vähän hankalaa, koska kotonani kaikki tuollainen oli ankarasti kielletty ja opin jo hyvin nuorena salaamaan tunteeni. Ja kaverien kesken koin velvollisuudekseni olla viihdyttävä, vähän kuin maksuksi seurasta, joten pidän kaiken tuollaisen osoittamista ihan automaattisesti kiellettynä. Mutta tänne olen ollut täysin rehellinen, joskus vain tuntuu, että tulee tänne valitettua suhteettoman paljon, kun en oikeassa elämässä koskaan näytä mitään negatiivisia tunteitani. Tulee vain tarve selittää, että en minä nyt ihan näin negatiivinen ole, ne huonot jutut ja masennus ja ahdistus vain jää tänne kerrottavaksi.

      Kiitos, kyllä tämä taas tästä! :)

      Miten on syömiset sujuneet? Millaiset fiilikset leikkauksen suhteen?

      Poista