sunnuntai 26. toukokuuta 2013

:/

Eilen oli ensimmäinen päivä, kun iltapainokaan ei noussut ysillä alkavaksi. Ehkä paino vihdoinkin alkaa laskea. Olen rehellisesti sanoen aika häpeissäni tästä ”laihdutuksestani”, kun olen leikattu ja kaikkea. Minun pitäisi pystyä parempaan… Mutta se on vaikeaa, minulla on niin pitkät perinteet surkeista ruokailutavoista ja liikunnan välttelystä ja… Kyllähän minä yritän, minun parhaani vain ei ole aivan sitä, mitä normi-ihmisten paras on. Minun pitäisi jotenkin onnistua muuttamaan syömiseni illoista aamuihin. Tai siis enemmän aamupainotteiseksi, koska nyt havahdun syömään vasta joskus puolenpäivän aikaan ja sitten taas unohdan ja syön illalla. Mutta jos yritän olla illalla syömättä, minulla on jotenkin tyhjä ja kylmä olo, ei fyysisesti, vaan henkisesti. En saa nukuttua, ellen ole illalla syönyt kunnolla. Ei ole kyse vatsan täysinäisyydestä, koska siihen ei paljoa vaadita, vaan jonkinlaisesta henkisestä täysinäisyydestä. Minulla on niin paljon parempi olo, kun olen syönyt ja se on jotakin, josta pitäisi päästä eroon. Minun pitäisi oppia käsittelemään tunteitani jollain muulla keinolla kuin ruoalla. Annan itselleni luvan herkutella melkein joka ilta purkillisella fetaa (kurkun kera) ja ajatukset pyörii siinä koko päivän… Säälittävää… :/

Leikkasin päivällä nurtsin ja se tuntui edelleen niin kummalliselta. En tajua mikä minua vaivaa. Vaikka en ole koskaan erityisemmin välittänyt kesästä, ei minusta ole koskaan sentään tältä tuntunut! Pelkkä ajatuskin kesään liittyvien juttujen tekemisestä tuntuu ihan järjettömältä. Ehkä minä vain olen tulossa hulluksi (entistä hullummaksi) ihan uudella tavalla… Ehkä se tuo tähän käsittämättömän tylsään elämääni jotain mielenkiintoa…

Olen ollut ihan hirveän yksinäinen koko viikonlopun. Olen niin käsittämättömän tylsistynyt, tuntuu, että kaikki tavanomaiset tekemiseni kyllästyttää! Sukulaisen häät oli eilen ja vaikka en paikalla ollutkaan, oli jotenkin paha mieli. Ja sitten oli hirveä olo siksi, että oli paha mieli, koska tunsin itseni kamalaksi ihmiseksi, kun surin omaa yksinäisyyttäni sen sijaan, että olisin ollut onnellinen sukulaisen puolesta. Mutta minä olen kateellinen siitä, mitä hän saa kokea, mitäpä sitä kieltämään. Kai se on inhimillistä, ainakin toivon niin. Yritän aina parhaani mukaan olla näyttämättä kateellisuuttani kenellekään ja yritän vilpittömästi onnitella ihmisiä, kun heille tapahtuu jotain mukavaa, jne., mutta ihan täysin en aina pysty olemaan onnellinen heidän puolestaan. Minä jään elämässä paitsi niin paljosta ja sitä on välillä hyvin vaikea hyväksyä tai olla surematta. En kuitenkaan halua olla mikään kateellinen ja katkera vanhapiika, en halua olla sellainen ihminen. Toisaalta joskus ajattelen, että ihmisillä pitäisi olla hiukan enemmän ymmärrystä tilannettani kohtaan, eikä niin kauheasti hehkuttaa omaa elämäänsä. Joskus kun joku sukulainen tunti toisensa jälkeen puhuu perheestään ja lapsistaan ja ystävistään ja elämästään, tulee mieleen, että eikö voitaisi puhua jostakin, josta ei tulisi niin pohjattoman kurja olo. Ymmärrän kyllä, että itselleen tärkeistä asioista tulee puhuttua, mutta täytyyhän heidän tietää, ettei ole kovin helppoa jäädä osattomaksi siitä kaikesta. Ja minä tunnen aina itseni idiootiksi, koska en tiedä mitään mistään sellaisesta. Aivan kuin olisin tyhmä lapsi aikuisen seurassa. Tämä on taas näitä päiviä, kun ei vain millään jaksaisi. Tulevaisuus tuntuu niin tyhjältä ja loputtomalta ja pitkästyttävältä. Ja pahinta on tietää, että pahin on vielä edessä. No, ehkä seuraavan vuosikymmenen aikana tulee todella hyviä tv-ohjelmia!

Kävin muuten tänään kävelyllä julkisella paikalla mekko päällä. En tosin nähnyt ketään, mutta kävin kuitenkin. Olisin ehkä syöksynyt johonkin puskaan piiloon, jos joku olisi tullut, mutta edistystä tämäkin. Toisaalta huomasin tässä yksi päivä, että housut eivät kovin hyvin peitä roikkuvaa ihoani. Koska minulla on niin läskit reidet, housujen läpi näyttää, kuin takapuoleni roikkuisi polvissa. Tiesin aina, että ihoni jäisi roikkumaan, mutta ajattelin, että jos vain vaatteet päällä näyttäisin normaalilta, niin se riittäisi. Niin ei taidakaan käydä ja se ei tunnu kovin mukavalta. :/ Pitää kai harkita jotain tukipöksyjä, mutta kun ne on niin kamalan rumia! Kun jään bussin alle, joudun noloon tilanteeseen, kun sairaalassa housujen alta paljastuu megakokoiset puuterinväriset kainaloihin ulottuvat tukipöksyt… :/ No, en jaksa miettiä sitä nyt, yritän vain kestää roikkuvan ahterini. :)

Joka tapauksessa, CSI:n uusinnat kutsuu. En olekaan nähnyt näitä alkupään jaksoja kahtakymmentäkään kertaa…

lauantai 25. toukokuuta 2013

Voihan rasvaprosentti…

Heippa taas ja terkut kaikilta kolmeltakymmeneltäyhdeksältä kiloltani puhdasta läskiä! :D Vaaka näytti tasan 89 kg, josta kokonaiset 43,3 prosenttia rasvaa. Tietenkin nyt naisen kehossa kuuluukin olla rasvaa, mutta ehkä ei sentään ihan näin paljoa... :D Mutta siis, olettaen, että hyvä rasvaprosentti olisi alle 25, ylimääräistä tuossa on ehkä 20 kiloa. Viskeraalinen rasva oli raja-arvoissa, tosin kahdeksan, kun normaaliksi lasketaan 1-9. Ja luustolihasprosentti myös, mutta sekin vain juuri ja juuri, 25,5 (normaali 24,3 – 30,3). Peruskulutuksekseni vaaka näytti 1622 kcal, mikä ei ollut yllätys, oletinkin peruskulutukseni olevan pieni. Jos nyt lasken oikein, niin sinne 75 kiloon mennessä minun pitäisi saada rasvaa pois 15 kiloa ja lihasta lisää 5 kiloa, jolloin kaikki arvoni olisivat hyvät. En voi sanoa yllättyneeni, odotinkin rasvaprosentiksi nelosella alkavaa lukua, enkä luustolihastenkaan suhteen odottanut kovin hyvää tulosta. No, tästä ei voi kuin parantaa. :) Mutta ottaen huomioon, että olen jo jonkin verran laihtunut, niin tulokset olisivat varmaan olleet aika hurjat silloin isoimmillani. :/

Muistin eilen illalla, että minullahan pitäisi olla paritkin liikuntaan sopivat housut jossakin, en vain yhtään muistanut kokoa. No, toiset osoittautuivat ihan sopiviksi ja toisetkin olivat vain hiukan ihonmyötäiset, joten nyt pitää enää ostaa takki. Ja sukkia. En olekaan tullut edes ajatelleeksi, että ehkä toisenlaiset sukat auttaisivat rakkulaongelmaani. Ajattelin ostaa ihan urheilusukkia, kun ne ovat paksumpia.

Kesä tuntuu nyt tulevan ihan vauhdilla, viikossa luonto oli muuttunut ihan erinäköiseksi. Puissa on lehtiä ja omppupuut kukkivat, samoin tuomet. Kukat tuntuu olevan myöhässä, kieloista ei näy vielä kuin varret ja tulppaanitkin vasta aloittavat kukintaansa, osa on tuskin maasta puskenut ulos. Siirsin nuo jaloangervot viime viikonloppuna uuteen paikkaan ja ne olivat vain hiukan pinnalla olleita nuppuja. Nyt ne oikein rehottavat. Ja noita saniaisia ei näkynyt ollenkaan. Se tuntuu aina kummalliselta, miten yhtäkkiä kaikki kasvit kasvavat tähän aikaan vuodesta. Syreenit eivät kuitenkaan vielä kuki. Minusta ne ovat aivan ihania ja tuoksuvat taivaallisilta. Harmi, että ne kukkii niin lyhyen aikaa.


Mutta pitääpä aloittaa lauantaisiivous, niin ehdin vielä hetkeksi puutarhaankin ennen saunaa. Hyvää viikonloppua jälleen kerran! :)

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Laihdutusasiaa

Ajattelin nyt kerrankin kirjoittaa jotain laihdutusjuttuja, kun tämänhän edelleen pitäisi olla laihdutusblogi ja viime aikoina en ole pahemmin mitään laihduttamiseen liittyvää niin kirjoittanut. Joskin teema on hämärtynyt jo kauan sitten. :) Mutta tänään ulkona oli ihanteellinen lenkki-ilma, tihkusade. Silloin on ihanan raikasta ja virkistävää kävellä, tuntuu, että jaksaisi ihan loputtomiin. No, käytännössä jaksoin kaksi tuntia, tällä kertaa stoppi tuli pikkuvarpaaseen ilmestyneen rakon muodossa. Sain kuitenkin kulutettua melkein 1500 kcal, joten olen ihan tyytyväinen. Ehkä... Minua harmittaa se, että tiedän noiden sykemittarin antamien lukujen olevan liian optimistisia, koska minulla on niin korkea syke. En tiedä saisiko sitä jotenkin muokattua antamaan realistisempia tuloksia muuttamalla jotain muuta arvoa, ikää tai painoa. Kun nytkin katson, niin keskisyke oli 159 ja maksimi huimat 196, joten onhan se ihan selvä, että mittariparka kuvittelee minun vähintään juosseen traktorinrengasta perässäni vetäen, vaikka todellisuudessa kävelin reippaasti. Tai no, kartasta katselin, että tuosta tulisi noin 12 kilometriä, joten reipas ei kyllä taida ihan olla oikea sana... :D Mutta kävelin kuitenkin niin, että minulle se oli reipasta tahtia, jopa hiukan juoksahtelin välillä. Ja osa matkasta oli oikein kunnon ylämäkeä. Tavoitteenani oli kävellä pois jokainen kalori, jonka syön tänään. Tosin ostin kotimatkalla salaatin, enkä tiedä, paljonko siinä on kaloreita, kun otan siitä aina oliivit pois, mutta ei paljoa kuitenkaan. 

Amazon ilmoitti kehonkoostumusvaakani olevan matkalla, joten toivotaan, että se kohta tulisi. Tosin jos minusta ei kuulu muutamaan päivään mitään, niin se johtunee syvästä masennuksesta, johon olen vajonnut kuultuani rasvaprosenttini. Tiedän, ettei luvassa ole kovin hyvää lukemaa, mutta pelkään, että järkytyn silti. Silti on hyvä saada jotain muitakin arvoja verrattavaksi kuin vain paino, varsinkin, kun painossa ei mitään huimaa edistystä tapahdu. Mutta kaivoin päälleni jostain kaapin perukoilta takin, jota en ole käyttänyt pariin vuoteen ja se oli kuin säkki päälläni, aivan liian iso. Ilahduin ja harmistuin yhtä aikaa. Pitää kai ostaa uusi.

En tiedä pitäisikö antaa periksi ja ostaa jotain liikuntavaatteita. Olen edelleen niin tietoinen siitä, etten halua kenenkään huomaavan, että olen lenkillä, vaan yritän esittää kuin olisin menossa jonnekin, kun pelkään jonkinlaista "läskipallero yrittää liikkua karkin mussuttamisen välillä" -ajattelua... Aivan kuin ketään oikeasti jaksaisi kiinnostaa, paitsi sellaisia ihmisiä, joiden mielipiteet ei niin kauheasti kiinnosta minua. Välillä tunnen itseni ihan idiootiksi, kun kuitenkin menen usein tuonne lenkkipolulle ja kävelen siellä tavalliset housut jalassa, trenssi päällä ja vielä käsilaukku olalla... Ehkä pitäisi ostaa se surullisenkuuluisa tuulipuku, eikö se ole vähän kuin suomalaisen naisen kansallispuku. :) Olisi se ainakin mukavampi päällä. Ja kävin yksi viikonloppu äidin kanssa ostamassa hänelle tuulipuvun ja siellä oli yksi aivan ihana pinkki puku. Tai pinkki takki ja mustat housut. Tai ne oli jonkinlaiset kuorivaatteet, se kai ei ole sama kuin tuulipuku. Mutta toisaalta ne kahisivat, enkä pidä siitä. En oikein tiedä, millaiset olisi parhaat päällä, mutta eivät kuitenkaan liian liikuntaan viittaavat, koska en halua kuitenkaan näyttää siltä kuin yrittäisin olla jotenkin liikunnallisen näköinen. Edelleen, aivan kuin ketään kiinnostaisi! :D Mutta luulen, että tuntisin oloni epämukavaksi, ellen voisi edes teeskennellä, että olen vain matkalla kauppaan tai jotain. :)

Mutta nyt suihkuun. Täällä on muuten todella kylmä, nyt ei tarvitse valittaa, että asuntoni olisi kuin sauna!! Hauskaa loppuviikkoa! :)

tiistai 21. toukokuuta 2013

Prinsessasyndrooma ja postikammo

Minulla oli taas tänään lääkäriaika ja puhuimme uusista lääkkeistä. En oikein tiedä, auttavatko nekään... Sitä on vähän vaikea tietää, koska vaikka ne lääkkeet toimisivatkin parhaalla mahdollisella tavalla, minun on hankalaa erottaa, mikä on masennusta ja mikä on oire siitä, että olen onneton. Tai olenko ylipäätään masentunut vai pelkästään onneton. Vaikka jonain päivänä aivokemiani olisi kunnossa, silti ne asiat, jotka tekevät minut onnettomaksi, olisivat jäljellä. Se saa koko lääkkeiden syömisen tuntumaan vähän turhalta. Mutta kokeillaan nyt. En oikeastaan tiedä, mitä odotin tai mitä odottaa, en tiedä miten suuri vaikutus yhdellä pikkuisella pillerillä voi edes olla. Tavallaan ihan vilpittömästi uskon, että jos huomenna heräisin ja minulla olisi erilainen elämä, kaikki ne ns. masennusoireet olisivat lopullisesti poissa. Mutta jos niin on, niin silloin mikään lääke ei voi aiheuttaa minkäänlaista muutosta. Toisaalta jatkuva ahdistus ja pelko ja syyllisyys tuskin ovat oireita pelkästä yksinäisyydestä ja lapsettomuudesta ja elämäni yleisestä tylsyydestä. 

Toivoisin edelleen, että osaisin olla onnellinen siitä, mitä minulla on, ihan oikeasti haluaisin tämän riittävän. Minusta tuntuu kuin minulla olisi vain jonkinlainen prinsessasyndrooma, koska minulla on katto pääni päällä ja ruokaa(vähän liiaksikin!) ja vanhemmat ja ihana koira ja enköhän minä joskus saa jonkinlaista työtäkin, mutta ihan liian usein pystyn ajattelemaan vain niitä asioita, mitä minulla ei ole. Ehkä minun ongelmani on vain se, että olen pilalle hemmoteltu ja suuruudenhullu. En oikein tiedä, mitä on kohtuullista toivoa omalta elämältään, että mistä on oikeus olla onneton ja mihin pitäisi jo olla tyytyväinen... Tai mikä on kohtuullista minulle, koska olen itse mokannut niin monessa asiassa... Uskon kyllä, että sain sen verran kuin mitä ansaitsinkin(tai itse asiassa varmaan enemmänkin), mutta silti se ajatus ei poista surua siitä, etten saanut haluamaani elämää. Ne ovat kaksi erillistä asiaa ajatuksissani, eikä toinen sulje pois toista.

Unelmoin kyllä maailman näkemisestä ja vaikka mistä, mutta loppujen lopuksi luulen, että aika vähän riittäisi minulle. Tosin kyllä se matkustelukin kelpaisi minulle... :) Minä olen perusluonteeltani tappavan tylsä eli minusta lukeminen tai tv:n katselu tai koiran kanssa puuhailu on ihan mukavaa ajanvietettä, en minä arjessa kaipaa mitään kovin eksoottista tai jännittävää. Mutta kaipaisin seuraa ja yksinäisyydestä on tullut niin hallitseva osa elämääni. Minulle olisi suuri juttu jo se, jos olisi edes pari ihmistä, joiden kanssa joskus viettää aikaa, oma perhe ja ystävät ja kaikki sellainen tuntuu jo ihan täysin epärealistiselta, sellaiselta, mistä en osaa kunnolla edes unelmoida. Tai en oikeastaan osaa enää unelmoida kavereistakaan, en osaa kuvitella, millaisia ikäisteni ystävyyssuhteet ovat. Onhan minulla vanhempani ja he ovat useimmiten ihan hyvää seuraa, mutta joskus he saavat minut tuntemaan itseni vain entistä yksinäisemmäksi. Olen 33 -vuotias vanhapiika, jonka ainoat sosiaaliset kontaktit ovat omat vanhempani ja heidän ystävänsä. Se on jo aika surkeaa... :D  Välillä, kun tapaan vanhempieni ystäviä, juttelen heidän kanssaan, ihan vain siksi, että minulla niin harvoin on ketään, kenen kanssa jutella, mutta sitten minua alkaa hävettää, koska ajattelen, että mitä he mahtavat minusta ajatella... En tiedä, tietävätkö he, ettei minulla ole kavereita. Olen niin häpeissäni siitä, että varon aina tarkasti, etten joudu sanomaan mitään, mikä paljastaisi sen tai ettei kukaan saisi tietää. Kerran yksi äitini ystävä kysyi, että mitä aion tehdä viikonloppuna ja varomattomasti sanoin, että pestä mattoja (kun kerran aioin pestä mattoja!) ja hän sanoi oikein säälivästi, että onpas kurja viikonloppu nuorelle naiselle, että missä kaikki ystäväni ovat. Vastasin siihen sitten, etten enää tunne ketään kotipaikkakunnallani ja jätin kertomatta, etten tunne ketään millään paikkakunnalla. Hän kun oli vilpittömästi pahoillaan puolestani jo siitäkin, että suunnittelin viettäväni viikonlopun mattoja pesten! :D Vaikka minä itse asiassa pidän mattojen pesemisestä... :) 

Pari viime päivää ovat olleet raskaat ja varsinkin eilen illalla oli todella kurja olo. Se on outoa, kun välillä tulee hetkiä, jolloin ihan todella tajuaa asioita, kuten eilen tajusin, etten koskaan saa omaa perhettä ja se ajatus melkein sai minut paniikkiin. Ehkä ne on draamakuningatar -kohtauksia. Olenhan minä sen tiennyt aina, mutta sallin itseni olla ajattelematta sitä tai huijaan itseäni unelmoimalla asioista, joiden tiedän olevan minulle mahdottomia tai muuten harhautan itseni ajattelemasta sitä. Mutta joskus tulee hetkiä, jolloin mikään ei toimi ja kykenee näkemään ja kokemaan vain sen brutaalin todellisuuden. Yritin sitten ajatella muuta ja yritin nukkua ja onnistuinkin nukahtamaan. Melatoniini onneksi useimmiten toimii edelleen. Aamulla oli jo parempi olo, enkä herännyt aamuyölläkään murehtimaan. Aamupäivällä, kun kävelin lääkäristä, nautin viileästä tuulesta ja olin ihan ok vielä kotonakin, mutta sitten posti tuli, mikä sai minut paniikkiin. Olen nimittäin alkanut pelkäämään postia... Ja puhelinta myös. Jossain määrin sähköpostiakin... Kirjaston lähettämät "lainanne ovat erääntymässä..." -viestit ovat erityisen epämiellyttäviä. (Valitettavasti olen ihan tosissani!) Tosin puhelimesta en ole pitänyt koskaan, inhoan puhelimessa puhumista. Odotan huonoja uutisia koko ajan, odotan kaiken menevän pieleen. En edes tiedä mitä uutisia, koska minun elämässäni aina pieleen menee ne asiat, joihin en ole älynnyt varautua, joten en nytkään tiedä, mitä huonoa uutista odotan. Mutta pelkkä ajatuskin postista saa vatsani kouristumaan paniikinomaisesti. Minun on vaikea avata yhtä laatikkoa, jossa säilytän kaikkia vähän virallisempia papereita, ei aavistustakaan miksi... En halua edes katsoa sitä, vaikkei siellä mitään niin erityistä ole. Yritin käydä sitä tänään läpi etsiessäni jotain ja käteni tärisivät niin paljon, ettei siitä tullut mitään. Ihan hullua... Kaikki "virallinen" ahdistaa minua, jos jokin käytännönasia pitää hoitaa, lykkään sitä loputtomiin. Vaikkei se sitten niin vaikeaa olekaan, kun pakotan itseni tekemään sen. Itsestänikin tämä kuulostaa ihan sekopäiseltä, mutta en mahda sille mitään.

Joten sulatin jääkaapin sen sijaan ja otin sen pois paikaltaan ja pesin seinän ja lattian sen takaa. Kaikki tuollainen rauhoittaa minua, koska saan jotain tekemistä, jotain, millä on selkeä alku ja loppu ja koska siivoaminen on yksi harvoista asioista, joissa olen hyvä. Nautin siitä tunteesta, että kaikki on puhdasta ja järjestyksessä. Jos asuntoni ei ole siisti, minulla on surkea olo, ympäristön kaaos välittyy minuun. Olen varmaan ennenkin kertonut, mutta jouluna siivoan meillä kotona ihan kaiken, lattiasta kattoon ja nautin siitä tunteesta, kun tiedän, ettei missään ole yhtä ainoaa lika- tai pölyhiukkasta. Kunnes sitten koirani pitää huolen siitä, että jossain on ainakin hiukan kuraa tai koirankarvoja. Mutta hetken kaikki on täydellistä. :) 

Toisaalta uskon, että kunhan syksy taas tulee, voin paljon paremmin. Suuri osa kurjasta mielialastani johtunee ihan vain vuodenajasta. Olen pahoillani, että kirjoitan nyt näitä valitusviestejä joka päivä, mutta kirjoittaminen auttaa. :) Tämä kevät on ollut vaikea, mutta nyt alkaa juhannukseen on enää kuukausi (uskomatonta!), joten jospa sen jälkeen alkaisin voimaan paremmin... :)

maanantai 20. toukokuuta 2013

Ei vieläkään mitään erityistä... :)

Eilen illalla satoi kaatamalla ja tänään luonto tuoksui aivan ihanalta, raikkaalta ja rehevältä. Olin unohtanut, että pidän sentään kesän tuoksuista. Harva asia tuoksuu yhtä ihanalta kuin kesäyö. Silloin kun olin teini-ikäinen ja oli ollut kavereita kylässä, saatoin heidät aina ovelle ja jäin pitkäksi aikaa nuuhkimaan kesäyön tuoksua. Edelleen se tuoksu muistuttaa minua nuoruudestani. Mutta tavallaan se tekee minut myös surulliseksi, koska olin niin toiveikas silloin, että elämästäni tulisi toisenlaista. Toivoin omaan elämääni aivan toisenlaisia kesäöitä, vähemmän yksinäisiä ainakin. En ymmärrä, miksi keväisin ja kesäisin tunnen itseni niin merkittävästi yksinäisemmäksi kuin muina vuodenaikoina, ainahan minä olen yksin. Huomaan niin usein ajattelevani, että jos minulla olisi lapsia... tai jos minulla olisi kavereita..., niin tällaisena päivänä... Se on ihan turhaa itsensä kiduttamista, mutten tiedä, miten pääsisin tavasta eroon. Haluaisin pystyä hyväksymään, etten saa elämässä tämän enempää, mutta en pysty siihen. Ehkä ei muutkaan vastaavassa tilanteessa olevat pysty tai ehkä minä en vain ole valmis siihen, mutta olen jo sen ikäinen, että minun pitäisi hyväksyä tosiasiat ja lopettaa sureminen. Koska siltä minusta tavallaan tuntuu, että teen eräänlaista surutyötä. Aivan kuin olisin menettänyt jotakin, mitä minulla ei koskaan ollutkaan. En tiedä, miksi kaikki tuntuu keväisin niin paljon pahemmalta ja vaikeammalta. Syksyisin osaan hyväksyä osani paljon paremmin. 

Ja asuntoni ei tosiaan helpota keväitä. En yleensäkään pidä asunnostani, mutta kesäisin suorastaan vihaan tätä. Tämä sijaitsee korkeiden kerrostalojen välissä, joten ikkunasta ei näy mitään muuta kuin harmaata betoniseinää ja vastapäisen asunnon ikkunat. Niin ja roskikset tietysti. Ja tuo ihan vastapäinen asukas vielä on jostain syystä ilmeisesti 24 tuntia vuorokaudessa tietokoneella ja hän istuu juuri oman makkarini ikkunaa vastapäätä olevan ikkunan ääressä, joten en voi koskaan pitää verhoja auki, koska sitten ei ole mitään yksityisyyttä. Ja pahinta on, että tämä on kesällä tukahduttavan kuuma. Varmasti kaikki kerrostaloasunnot on kesällä enemmän tai vähemmän kuumia, mutta tämä on joskus kuin sauna. Minä en yleensäkään kestä kuumaa, joten oloni on jo tähän aikaan vuodesta todella tukala.

Haaveilen muuttamisesta, mutta vuokranantajamme ei ole jostain syystä korottanut vuokraa kertaakaan tässä asuessamme ja tämä oli alun alkaenkin kohtuuhintainen. Jos muuttaisin yksiöön, joutuisin maksamaan ainakin pari sataa enemmän kuussa ja suurin osa vuokra-asunnoista on ihan yhtä kurjia loukkoja kuin tämäkin. Olisi ihanaa, jos olisi varaa ostaa oma asunto... En tiedä olisiko se edes mahdollista kaltaiselleni, vaikka äitini takaisikin lainan... Ehkä, jos nyt joskus saan työpaikan.

Shoppailureissu tänään onnistui ilman mitään suurempaa ahdistusta. Kävin useammassa kaupassa ja oikeasti katselin vaatteita (sen sijaan, että olisin ollut katsovinani laukkuja tai kosmetiikkaa ja sivusilmällä vilkuillut vaatetta, josta olin kiinnostunut), enkä edes ahdistunut paikalla olleista hyväkroppaisista nuorista naisista. Mutta sopivaa paitaa ei ollutkaan kovin helppo löytää. En tiedä onko tänä vuonna myynnissä poikkeuksellisen paljon hihattomia paitoja tai sellaisia, joissa on aivan lyhyet hihat, mutta tuntui, että suurinta osaa ei voinut edes harkita vääränlaisten hihojen takia. Hassua kyllä, ainoa paita, josta olisi tykännyt ja joka olisi malliltaan ja hihoiltaan vastannut etsimääni, oli liian iso(se oli pluskoko -mallistosta ja vain isoimpia kokoja oli jäljellä). Tosin yhden löysin, joka olisi ollut malliltaan ja kooltaan ihan täydellinen, mutta se kuvio... Seeprakuvio kenties sopii pienikokoiselle naiselle, mutta koska olen itse seepran kokoinen, yhdennäköisyys oli vähän turhan ilmeinen. Jos asuisin Afrikassa ja liikkuisin ulkona se päälläni, salametsästäjät ampuisivat minut välittömästi.

Ostin lopulta yhden paidan, josta siitäkään en ollut aivan varma, mutta minun oli pakko saada edes yksi vaatekappale, jonka voin laittaa päälleni, jos tulee vielä kuumempi. Tosin minulla on yksi kirpparilta ostettu paita, joka on myös ihan ok, mutta se on aivan aavistuksen liian ihonmyötäinen. Ei nyt suoranaisesti sopimaton, mutta pari kiloa ainakin pitäisi vielä saada pois. Ostamani paita oli ihanan pehmeä ja viileä ja tykkäsin väristä ja kuviosta ja hihat olivat juuri etsimäni kaltaiset, mutta vatsan kohdalle jäi ihan hirveästi liikaa kangasta, enkä oikein tykännyt etuosasta muutenkaan. Tykkään siitä, miltä se näyttää sivuista ja miten se peittää lerppuvat käsivarteni ja takaakin se on ihan ok, mutta edestä se saa minut näyttämään isommalta kuin olenkaan ja vaatii alle todella hyvät rintsikat. Mutta kuten sanottu, ihan täydellistä en onnistunut löytämään ja minun oli pakko löytää jotain.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta vuosiin, kun ihan oikeasti katselin oikeissa vaatekaupoissa vaatteita, enkä edes harkinnut itsemurhaa. Yleensä pelkkä vaatekaupan ajattelu on minulle rankkaa, nyt minusta oli oikeastaan ihan mukavaa katsella vaatteita. Vielä silloin teini-ikäisenä pidin vaateostoksista, vaikka pidinkin itseäni läskinä, joten uskon, että jos pääsen tavoitepainooni, vaatteiden ostaminen muuttuu taas mukavaksi toimenpiteeksi.

Nyt taitaa taas alkaa sataa, mikä olisi hyvä juttu, koska täällä on todella kuuma. Tosin kuumuuttakin pahempaa on kosteus. Olen asunut kahdessa muussakin merenrantakaupungissa, mutta en koskaan missään, missä olisi näin kostea ilma. Inhoan sitä, koska se tekee kuumuuden tukalammaksi. Mutta sade edes hetkeksi raikastaa.

Ostin myös uuden imurin, joten pitääpä nyt mennä testailemaan sitä. :) Vanha olikin ihan toivoton romu. :)

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Ei mitään erityistä :)

Vietin koko päivän ulkona uudessa pikku mekkosessani ja pitkästä aikaa tunsin pienentyneeni. Se on hassua, koska toki olen edelleen lihava, mutta kuitenkin koen olevani pienempi kuin ennen ja se tunne ylittää tuntemuksen lihavuudesta. En mieti niitä jäljellä olevia kiloja, vaan niitä kadonneita kiloja. Tosin valitettavasti muistan edes pienentyneeni hyvin harvoin, varsinkin poistuessani kotoa tunnen oloni aivan yhtä lihavaksi kuin pahimmillani. Vie kai aikaa, ennen kuin siihen sopeutuu. Mutta silti, ihmiset ovat alkaneet suhtautua minuun eri tavalla ja se tuntuu niin sanoinkuvaamattoman oudolta. Koska edelleen julkisilla paikoilla häpeilen 120 – kiloista ruhoani ja odotan ihan samanlaista suhtautumista kuin ennenkin, minusta tuntuu niin kummalliselta, että nykyään usein ihmisten silmät liukuvat pysähtymättä ohitseni ja minulle jutellaan säännöllisesti julkisilla paikoilla. Siihen on todella vaikea sopeutua, koska itse en muista muuttuneeni, enkä siksi odota muutosta muidenkaan suhtautumisessa. 

Nyt kuitenkin huomasin, että minun on aivan pakko mennä vaateostoksille, ellen sitten aio pukeutua koko kesää trenssiin. Ennen olen aina käyttänyt pääosin t-paitoja, mutta se ei enää käy näiden käsivarsien kanssa, joten minun on löydettävä muutama pitkähihainen väljä pusero, jotka peittävät mahdollisimman paljon. Olen kyllä jo käynyt muutaman kerran vaatekaupoissa(mikä on sekin suuri juttu, koska joskus en uskaltanut edes kävellä liian läheltä(oikeasti!)), mutta lähinnä vain katsellut ja lähtenyt nopeasti pois. Nyt pitäisi ihan kokeilla vaatteita, enkä ole aivan varma, pystynkö siihen. Jos en pysty, niin sitten on turvauduttava nettiin, mutta aion kuitenkin kokeilla.

Minusta on tuntunut koko päivän, että räjähdän millä hetkellä hyvänsä, olen niin levoton. En nyt ollenkaan sopeudu tähän vuodenaikaan, minusta edelleen tuntuu, ettei nyt kuulu olla kevät. Ja yleensä olen sentään tykännyt siitä, miten nättiä ulkona on, mutta nyt kaikki näyttää vain väärältä. Katselin juuri tänään, että ensi viikonloppuna pitää leikata nurmikko ja pelkkä ajatuskin on niin outo. En tajua, mikä minua vaivaa… Keväät on aina vaikeita ja epämiellyttäviä, mutta en ole koskaan tuntenut mitään tämän kaltaista! Aivan kuin jonkinlainen sisäinen ”kelloni” väittäisi, että nyt on syksy ja se ristiriita saa minut vielä tavanomaistakin levottomammaksi. Äitini puheli jotain altaan täyttämisestä ja minua ei edes se kiinnosta niin vähääkään. En ole niin ahdistunut, kuin olen pahimmillaan ollut, mutten ole koskaan ollut näin levoton ja näin haluton tekemään kevääseen kuuluvia asioita. Puutarhointinikin on nyt seisoksissa, koska tarvitsen yhden äitini ystävän apua, koska hänellä on sellainen kätevä pikkutraktori, jolla pääsee tekemään pohjan uudelle kasvimaalleni äidin traktorin ollessa liian iso. Puutarhan kunnostaminen sentään jaksaa hiukan kiinnostaa minua. Tosin siinäkin enemmän odotan syksyä, kun saa jotain satoa. Mutta toivottavasti hän käy ensi viikolla laittamassa sen kuntoon, niin pääsen viikonloppuna kasvimaalle.

Suomi ottaa nyt tänä viikonloppuna oikein kunnolla selkäänsä. Minua ei tosin jääkiekko kiinnostaa niin vähääkään, mutta äitini on kiroillut koko viikonlopun ja nyt ilmeisesti äänestä päätellen häviämme jenkeille. :D Anteeksi epäisänmaallisuuteni, mutta minusta on oikeastaan parempikin näin, koska muuten siitä jääkiekosta joutuu kuulemaan viikkokaupalla. Ja Euroviisuissa ei eilen illalla sujunut yhtään paremmin. Olin ihan ihmeissä, kun sitä laulua niin hehkutettiin, koska minusta se oli lähinnä nolo, mutta näköjään en ollut ihan yksin mielipiteeni kanssa. En tiedä tuntuuko vain itsestä siitä, mutta minua aina jotenkin nolottaa ajatus Suomen osallistumisesta Euroviisuihin, koska minusta ne laulut ovat olleet aika lailla järjestään surkeita ja muiden kappaleet kuulostaa niin paljon paremmilta ja ammattimaisemmilta. Eipä sillä silti niin väliä ole. Mutta ehkä olisi jo aika unohtaa Euroviisut kokonaan.

Täällä alkaa nyt ukkostaa ihan tosissaan, joten minun on pakko sulkea tietokone, ennen kuin se menee rikki. Meillä täytyy aina ottaa kaikki sähkölaitteet pois pistokkeista, koska ukkonen rikkoo kaiken todella helposti. Ennen kun ukkosti, meillä lensi kipinäsuihkuja pistorasioista ja vahingossa pistokkeeseen jääneet laitteet räjähtelivät, mutta sitten sähkölaitoksen pojat tekivät jotakin, mikä paransi asiaa. Mutta edelleen on pakko sulkea kaikki, kun kunnolla ukkostaa.

Hyvää keväistä viikkoa kaikille! :)

lauantai 18. toukokuuta 2013

Pikkuisen lisää miinusta

89,3 kg. Hitaasti laskee, mutta laskee kuitenkin. Tilasin sen kehonkoostumusvaa'an, jotta saisin seurata jotain muutakin kuin pelkkää painoa ja toivottavasti se kannustaisi liikkumaankin enemmän. Uskaltauduin tilaamaan sen Amazonilta, vaikka olen yleensä arka tilaamaan mistään ulkomailta, mutta sieltä sen sai kaikkiaan 62 eurolla, halvin, minkä löysin Suomesta, olisi ollut 99 euroa plus postikulut. 

Olen koko aamun laittanut puutarhaa kuntoon ja nyt tulin ruokatauolle, kohta pitää mennä vielä tekemään lisää keväthommia. Ulkona on muuten todella kuuma!! Kannoin äidin kanssa pihakeinut ulos ja koirani selvästikin muisti heti kesien suosikkileikkinsä. Hän juoksee ihan täysillä keinuun, joka sitten tietysti heilahtaa takaisin ja heittää hänet ilmaan, jolloin hän haukkuu kuin hullu koko "lennon" ajan ja sitten tekee saman maahan mätkähdettyään uudelleen. En tiedä, mikä eläinparan päässä on vialla, mutta on hän ainakin viihdyttävä. :D Tosin en tiedä pitäisikö minun estää häntä, mutta ei hän ainakaan tähän mennessä ole satuttanut itseään. Ja hänellä näyttäisi olevan vilpittömän kivaa. :) 

Mutta, nyt tosiaan pitää mennä jatkamaan töitä. Hyvää viikonloppua! :)

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Ei ole todellista!!

Olin kirpparilla, jossa oli minun lisäkseni ehkä kaksi ihmistä, kumpikaan heistä ei sillä hetkellä ollut lähelläkään, käänsin selkäni ehkä kahdeksi minuutiksi ja kun käännyin takaisin, joulukoriste, jonka ostamista olin harkinnut, oli kadonnut! En ymmärrä, miten se oli edes mahdollista, kurkin vielä kaikkien lähimpien hyllyjen väleihin, mutta missään ei näkynyt ketään! Katselin sitä samaa koristetta ennen joulua Anttilassa ja tykkäsin siitä, mutta se oli liian kallis ja tätä kirpparinyksilöä en heti napannut, koska se oli hieman kulunut, mutta en ymmärrä, miten näin voi käydä kahtena päivänä peräkkäin!! Enkä ymmärrä, kuka sen otti, koska en oikeasti nähnyt ketään missään lähelläkään! Minulla on selvästi jonkinlaista huonoa kirpparikarmaa, ehkä minä shoppailen liikaa... Ostin sitten lohdutukseksi kokonaisen pussillinen seitkytluvun Jalluja, aivan hulvattoman upeat Jessica Simpson kännykkäkuoret Nokiaan, jota ei ole ollut myynnissä sitten 90-luvun (VAIN 9, 50 €!!) ja eurolla tyhjän auton muotoisen karkkiaskin, joita saa Tarjoustalosta samaan hintaan niin, että on vielä karkitkin mukana. Ajattelin, että tämä kirpparilla oleva oli laihdutusversio ja mikäs sen sopivampaa minulle. Saa hienon karkkirasian, mutta nolla kaloria!! 

Mutta ostin taas hameen. Tosin en tiedä mitä minä muka teen kaikilla noilla hameilla, koska en missään nimessä voi julkisesti käyttää hametta. Olen aina haaveillut pukeutumisesta hameeseen, mutta näillä säärillä se ei käy päinsä. Kadehdin niin sydämestäni niitä ylipainoisia, joilla on kauniit sääret, itse olen ikuisesti tuomittu pukeutumaan housuihin. Mutta voin käyttää hameita kotona, siellä henkisiä traumoja saa korkeintaan koirani. :) Ja hän on jo valmiiksi melkoisen pöhkö otus. :) 

Lenkkikin takkusi, koska unohdin vaihtaa sukat ja sain jälleen kerran mahtavat rakkulat kantapäihini. Niiden paranteluun menee ainakin pari päivää, mutta voisin kävellä (feikki)crocsit jalassa. Niillä ei vain pysty kävelemään kauhean luontevasti, mutta minähän lupasin käydä lenkillä joka päivä tällä viikolla. Olen muuten selvästikin oppinut täyttämään tavoitteeni todella tarkasti, tänään sykemittari näytti tasan 500 kcal, kun pääsin kotiin. Tarkoitus oli kyllä kävellä pidempi lenkki, mutta oikaisin kotiin, kun jalkoihin alkoi sattua. Tosin päivittäessä painoani huomasin, että sykemittarini on sitä mieltä, että olen syntynyt vuonna 1930. Eli varsin virkeässä kunnossa 83 -vuotiaaksi... En tiedä kauanko tuo vuosiluku on siellä ollut, mutta tuskinpa se on kauheasti vaikuttanut tuon mittarin luotettavuuteen. Sehän joka tapauksessa antanee minulle liian optimistisia tuloksia, koska sykkeeni on niin korkea, mutta se kuitenkin kannustaa liikkumaan, kun on jokin ihan konkreettinen läskiksi muutettava luku, jonka näkee siitä näytöltä. Päätin muuten ostaa sen Omronin mittarin, haluan kuitenkin jotain muitakin lukuja seurattavaksi kuin vain paino. Ehdotin jo äidille, että mitä jos ostettaisiin se yhdessä, kun hänkin laihduttaa ja siinä on paikat neljän ihmisen tiedoille. :) Viisikymppiä onkin sitten jo ihan kohtuuhinta siihen käytettäväksi. 

Mutta eipä minulla sitten muuta... Oli ihan pakko tulla kertomaan tuo kirpparijuttu, kun ei voi käydä näin kahtena päivänä peräkkäin! Tästä lähtien laitan kaiken haluamani heti koriin, saahan ne sitten vietyä takaisin! :)

tiistai 14. toukokuuta 2013

Ofidiofobia

Laskeskelin juuri, että sitten kun saan seuraavan kymmenen kiloa täyteen, siihen on kulunut ainakin kahdeksan kuukautta! Se ei ole hyvä juttu miltään kantilta katsottuna... Viimeksi olen laittanut edistymiskuvat ihan syyskuun lopussa... Olen ehkä liiankin sopeutunut siihen, että paino laskee hitaasti, enkä ole siitä läheskään niin harmistunut kuin pitäisi, enkä ehkä siksi vaadi itseltäni enempää. Mutta ajatus siitä, että olen periaatteessa vain muutaman kilon päässä lievästä ylipainosta on ihan järjetön ja samalla hirveän motivoiva! Vielä pari vuotta sitten en olisi koskaan uskonut, että voisin ihan vakavissani sanoa, että uskon pääseväni lievän ylipainon puolelle. Ja kyllä minä edelleen uskon siihen, hitaasta laihtumisesta huolimatta. Oikeasti tarvitsisin vain muutaman hyvän viikon ja bmi 30 voisi teoriassa alittua ihan parin kuukauden sisällä. Ja samalla kun kirjoitan tätä, joudun tunnustamaan, etten käynyt tänään lenkillä. :/ Eikä minulla ollut siihen mitään muuta syytä kuin se, etten vain saanut itseäni potkittua liikkeelle. Kävin kyllä kaupungilla ja kiertelin kauppoja, mutta ei sitä oikein lenkiksi voi kutsua. Se sai minut jotenkin niin laiskaksi, etten enää kotiin päästyäni viitsinyt lähteä mihinkään. Mutta vannon, että pakotan itseni liikkumaan muina päivinä tällä viikolla. Joskus vain on päiviä, jolloin ei millään saa kerättyä motivaatiota ja keväät on pahimpia, koska en tykkää olla ulkona keväällä. 

Olen miettinyt Omronin kehonkoostumusvaa'an ostamista.


Puhuin jo aiemmin, että haluaisin jonkinlaisen laitteen, joka näyttää rasvaprosentinkin, mutta ne, missä vain astutaan vaa'alle paljain jaloin, eivät kai ole kovinkaan luotettavia, enkä silloin hakenut sitä tarjouksessa ollutta. Mutta tuossa Omronissa on käsissä pidettävä osa ja googlettelin muiden kokemuksia tuosta ja ainakin jossain kehonrakennussivustolla suurin osa sanoi, että tuo laite näytti suunnilleen samoja arvoja kuin sellainen ihan oikeakin kehonkoostumusmittaus. Tosin muutama sanoi, että heidän kohdallaan oli ollut todella suurtakin heittoa. Mutta vaikka se näyttäisikin eri lukemia kuin virallinen mittaus, niin eikö se silti näyttäisi muutoksen oikein? Koska laihtumiseni on ollut niin onnetonta viime aikoina, olisi kiva saada joitain muitakin arvoja verrattavaksi. Ehkä se kannustaisi liikkumaankin. Se lupaa näyttävänsä rasvaprosentin, viskeraalisen rasvan määrän, luustolihasprosentin ja lepoaineenvaihdunnan. En sitten tiedä onko tuo lepoaineenvaihduntakin sellainen, minkä se jotenkin saa selville kehosta itsestään, vai pelkästään laskennallinen, mutta olettaisin, että rasvaprosentti olisi tuolla mitattuna luotettavampi kuin sellaisilla pari kymppiä maksavilla tavallisen vaa'an näköisillä kapineilla. Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta? Tämä on siis Omronin BF511.

Minusta on muuten tullut viime aikoina intohimoinen kirpparishoppailija, käyn lempparikirppareillani ainakin pari kertaa viikossa. Ensimmäisen kerran vuosiin löydän kirppiksiltä vaatteita, jotka mahtuu päälle ja hinnatkin ovat minulle sopivia. Mutta joskus se osaa kyllä olla niin turhauttavaakin... Näin kirpparilla aivan ihastuttavan mekon, joka näytti olevan sopivan kokoinenkin. Se oli hyvin yksinkertainen ja tyylikäs, täydellisen pinkki ja todella kaunis. Mutta joku pariskunta vietti yksityistä hetkeä juuri sen hyllyn edessä, enkä kehdannut sanoa mitään, joten jäin siihen lähettyville seuraamaan tilannetta ja olin katsovinani viereisen hyllyn tarjontaa. Ja sitten joku nainen tuli, pyysi sitä pariskuntaa siirtymään ja nappasi juuri sen mekon, jota olin väijynyt viimeiset kymmenen minuuttia! Harmittaa vieläkin! Kirppareilla on juuri se ongelma, että niillä harvemmin on myynnissä mitään sellaista, mitä olisi vielä kaupastakin saatavilla ja joskus kun näkee jotain ihanaa, joka on väärää kokoa, se harmittaa ihan tosissaan. Näin varmaan kaksi vuotta sitten aivan ihanan paidan, mutta se oli kokoa xs, joten se ei olisi koskaan voinut mahtua minulle, joten en voinut ostaa sitä. Edelleen toivon, että jostain löydän samanlaisen omaa kokoani olevan. Mutta tämä mekko olisi ollut oikeaa kokoakin ja se harmittaa vielä enemmän! Ja jos oikein näin, siinä oli hintana kaksi euroa!! No, olen kyllä viime aikoina tehnyt paljon hyviä löytöjä, mutta tuo jäi harmittamaan!

Joka tapauksessa, menen nyt suihkuun ja sitten nukkumaan. Nuo uudet lääkkeet otetaan iltaisin ja ne tekevät minut todella väsyneeksi, enkä millään meinaa päästä aamuisin sängystä ylös, jos en mene riittävän aikaisin nukkumaan. Olen nukkunut nyt todella raskaasti, mutta unet on olleet aika levottomia. Muita sivuvaikutuksia noilla ei ole ollut, mutta painajaisista varoitettiinkin. Tosin näen usein muutenkin keväisin painajaisia, koska tiedän, että käärmeet heräilevät ja saattavat milloin tahansa tulla sisälle... Vannon, että jos joskus löytäisin käärmeen joko asunnostani tai meiltä kotoa, en enää koskaan voisi olla täysin rauhallinen... Asunnostani muuttaisin välittömästi, mutta en tiedä, miten voisin nukkua kotona ollessani. Joka kerta, kun luen lehdestä, että joku on löytänyt joko kyyn tai jonkin eksoottisemman käärmeen kodistaan, tunnen suurta kauhua siitä mahdollisuudesta, että niin voisi käydä minullekin. Oikeasti, en ole uskonnollinen, mutta Pyhän Patrickin kanssa tulisin juttuun loistavasti... :D En edes pysty kuvailemaan, miten suurta inhoa ja kauhua tunnen pelkästä ajatuksesta! Ei ole mitään hirveämpää, kuin nähdä käärmeunta, eikä pystyä heräämään siitä! Ja sitten kun herää, silti tuntee ne ihollaan ja joka paikassa, eikä niitä pääse mihinkään karkuun... Aina kun jokin oksa tai mikä tahansa, sisälläkin!, koskee minuun, ensimmäinen ajatukseni on käärme ja sydämeni alkaa hakkaamaan! Varsinkin kesällä, mutta joskus talvellakin. Se on ihan hirveää... En voisi kuvitellakaan, että istuisin vaikka nurmikolla kesällä, minun täytyy aina nähdä, ettei ympärilläni ole käärmeitä.

Mutta siis, sinne suihkuun. :) (Pelkään käärmeitä erityisesti kylppärissä, koska ne kuulemma liikkuvat putkistoissa asunnosta toiseen.) Hyvää yötä! :)

maanantai 13. toukokuuta 2013

Kevättä ja karvoja, taas! :/

Vihdoinkin nurtsit on vihreitä ja puissa on lehtiä. Tämä on ollut aika rankka kevät, mutta toisaalta pitkä kokemus vaikeista ajoista on opettanut, että nyt pitää vain kestää, niitä parempia aikoja tulee kyllä. Ja oloni on kuitenkin ollut niin paljon pahempikin. Tiedän, että yleensä juhannuksen jälkeen alkaa helpottaa ja siihen ei enää ole kuin muutama viikko. En vieläkään tiedä, toimiiko nuo uudet lääkkeet vai onko minulla parempi olo vain siksi, että niistä edellisistä tuli niin kamala olo, mutta pahin taitaa olla tältä keväältä ohi. Olen ottanut tavakseni hokea itselleni pahimpina hetkinä, että kaikki kyllä järjestyy ja vaikka en usko siihen, se kuitenkin auttaa. Ehkä se vain antaa muuta ajateltavaa. Mutta kevät tuntuu silti pahalta. Minusta tuntuu, kuin minuun kohdistuisi koko ajan kirkas valokeila (aurinko kenties...??! :D) ja että olen enemmän esillä kuin muulloin ja se saa oloni epämukavaksi. Syksyllä ja talvella tunnen oloni näkymättömämmäksi ja se tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta. Varsinkin iltaisin, kun on pimeää. Ja minä en nauti asioista, joista nautin syksyllä. Viikonloppuna sytytin tuleen takkaan ja haaveilin siitä, miten ihanaa on sytyttää tuli takkaan syksyllä. Se ei vain tunnu samalta, kun ulkona ei ole kylmää ja sateista ja pimeää. Mutta, kuten sanottu, illat alkaa taas kohta pimentyä. :) 

En tiedä kuinka kyllästyneitä olette jo kuulemaan karvoistani, mutta vietettyäni taas koko iltapäivän niitä poistaen, aihe on päällimmäisenä mielessä. Karvani ovat minulle suuri ongelma ihan aina, mutta varsinkin näin keväällä, kun tuolla ulkona alkaa näkemään paljaita sääriä, oma karvaisuus harmittaa entistä enemmän. Ei sillä, että näitä puhelinpylvässääriä voisi karvattominakaan esitellä, mutta kyllähän se karvaisuus silti pahentaa tilannetta. Nyt olen aikeissa taas ostaa uuden epilaattorin ja valinnanvaraa alkaa olla niin paljon, ettei se enää olekaan mikään helppo tehtävä. Kun ostin ensimmäisen epilaattorini, se oli ainoa markkinoilla ja maksoi 599 markkaa. Säästin siihen rahaa viikkorahoistani vaikka kuinka kauan. :) Nyt niitä on markkinoilla vaikka kuinka monta, eri merkeiltä ja mallejakin on kymmeniä. Ja hinnoissa on aika suurtakin vaihtelua. Tuo ihan ensimmäinen epilaattorini oli Braunin Silk epil ja se on edelleen testaamistani epilaattoreista paras. Se kesti käytössäni ehkä noin 12 tai 13 vuotta, sen jälkeen ostamani laitteet ovat lakanneet toimimasta alle kahdessa vuodessa. En koskaan nähnyt tarvetta ostaa uutta sen vielä toimiessa, koska olin siihen niin tyytyväinen ja sen rikkouduttua ostinkin muitta mutkitta uuden Braunin Silk epilin. Mutta uusi versio lakkasi toimimasta takuuaikana ja vaihdoin sen uuteen, joka lakkasi toimimasta juuri takuun päätyttyä, jonka jälkeen ostin saman merkkisen, mutta eri mallisen epilaattorin, joka lakkasi toimimasta takuuaikana ja vaihdoin sen uuteen, joka lakkasi toimimasta juuri takuun päätyttyä. Rikottuani neljä Braunin Silk epiliä vähän yli kahdessa vuodessa, päätin vaihtaa merkkiä. En enää muista, minkä merkkisen ostin, mutta se oli ehdottomasti huonoin testaamani epilaattori ja olin vilpittömän iloinen senkin mennessä rikki ja pyysinkin siitä rahat takaisin ja ostin eri merkkisen tilalle. En myöskään muista, minkä ostin seuraavaksi, mutta se kesti muistaakseni juuri muutaman päivän enemmän kuin takuu. Nyt minulla on ollut käytössäni Philipsin Satinelle noin vajaan kaksi vuotta ja se on ihan ok, mutta ei läheskään yhtä hyvä kuin ensimmäinen Silk epilini. Katselin yksi päivä Cittarissa valikoimaa ja jo pelkästään heillä oli myynnissä monen merkkisiä ja mallisia epilaattoreita. Puhumattakaan ylipäätään kaikista tarjolla olevista malleista! Jos joku on ollut kovin tyytyväinen tiettyyn merkkiin/malliin, niin saa vihjata. Nyt tosin hirveästi on kehuttu noita uusia Silk Epilejä, uskaltaisikohan vielä kokeilla...

Olen myös katsellut laserkarvanpoistokoneita, mutta ne ovat kalliita, enkä oikein usko niihin. Olen itse asiassa ostanut elämäni aikana vaikka minkälaisia laitteita ja niiden teho on ollut aika kyseenalainen. Yli vuoden käytin sitkeästi Rion jonkinlaista ultraäänikarvanpoistolaitetta, jolla ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista vaikutusta. Ja se ei tosiaan ole ainoa kokeiluni... Viime vuonna jossakin Kuluttaja -lehdessä oli noista testituloksia, mutta ei sekään oikein vakuuttanut. Parasta olisi, jos olisi varaa poistaa kaikki karvansa laserilla, mutta tuskin minulla on koskaan niin paljon rahaa, että tästä karvapeitteestä pääsisin eroon.

Pahinta on se, ettei minulla ole täysin karvatonta aikaa kuin muutama päivä poiston jälkeen, koska uusi sykli alkaa kasvaa heti. Luin taannoin jostain nettikeskusteluista, miten jotkut miehet kirjoittivat, etteivät tajua, miksei naiset viitsi pitää itseään karvattomina, kun sehän on ihan helppoa... En tiedä, mikä on tilanne norminaisella, mutta minun kaltaiselleni se on kyllä helposta kaukana. Ja minä kyllä viitsisin pitää itseni täysin karvattomana, käytänhän nytkin tuntikausia karvojen poistoon, mutta kun ei se oikeasti ole ihan niin helppoa.

Olin niin katkera, kun en saanut Buzzadorilta testiin Veetin uutta elektronista vahapakkausta, olisin ollut ihanteellinen koekaniini tuotteelle. Mutta aion kyllä ehdottomasti ostaa laitteen, kunhan hinnat hieman laskevat. Onko joku jo testannut? Sokeroinnissa ja perinteisessä vahaamisessa suurin ongelma on siinä, että aikaa kuluu kohtuuttoman paljon odotteluun, koska jo muutama sekunti liikaa mikrossa saa vahan/sokerin liian kuumaksi. Käytän useimmiten sokeria, koska vaikka epilointi onkin tehokasta, se kestää ikuisuuden. Ja sokeri on mielestäni kätevä ja lähes ilmainen tapa poistaa karvoja, kunhan sen tekee jossain, missä sotkuisuus ei haittaa. Epilaattorilla poistan sitten jäljelle jääneet karvat sekä kainalokarvat ja yksityisempien alueiden karvat.

En oikeastaan edes tiedä, miksi taas kerron teille karvoistani... :D Kai siksi, että minua harmittaa karvaisuuteni ja karvojen poistamisen hankaluus... :) Ihan vakavasti puhuen, tämä karvaongelma vie kohtuuttomasti aikaa ja energiaa ja vaikuttaa ihan arkeenkin. Varsinkin silloin nuorena, kun kävin uimassa, karvaisuus hankaloitti asioita ja vaikka minua ei nykyään kukaan näe vähissä vaatteissa, minä inhoan niitä itse ja haluan pitää ne poissa mahdollisimman hyvin. Olen ollut toiveikas sen suhteen, että karvaisuuskin hieman vähenisi laihtuessa, mutta ainakaan toistaiseksi en ole huomannut mitään eroa entiseen. Ja vaikka olen poistanut karvat juurineen säännöllisesti jo lähemmäs kaksi vuosikymmentä, ei silläkään ole ollut mitään vaikutusta. Tätini kertoi, että hän oli joskus vuosikymmeniä sitten ostanut jotain karvanpoistoainetta, joka oli polttanut ihan hirveästi, mutta ihon parannuttua, karvat eivät enää koskaan kasvaneet takaisin. Voin vain toivoa samanlaista "onnettomuutta".

No, joka tapauksessa, olen taas muutaman päivän täysin karvaton. Miten ihanaa! :)

Nyt yritän olla edes harkitsematta sitä mahdollisuutta, että kävisin ostamassa jotain hyvää lohdukkeeksi. :) Taidan tyytyä jugurttiin ja ehkä ylimääräiseen viipaleeseen näkkileipää, jos jugurtinkin jälkeen vielä tekee mieli jotain hyvää.

P.S Miten pateettista se on, että ihan vilpittömästi ilahtuu siitä, että myyntiin on tullut pinkkejä roskapusseja? :D Ihania! :D 

lauantai 11. toukokuuta 2013

Ei edistystä...

Samoissa lukemissa edelleen, tänään 89, 7 kg. En oikeastaan edes odota laihtuvani ennen kuin taas joskus viikkojen päästä. Minulla on hyvin vahva tunne, että vaikka tekisin mitä, painoni laskisi silti täysin oman mielensä mukaan. En pysty edes kuvittelemaan, että pystyisin laihtumaan kuten muut minun painoiseni, useita satoja grammoja joka viikko. Se ei estä minua yrittämästä parastani, mutta en edes odota kovin kummoisia tuloksia. No, hitaasti, mutta… varmasti, toivottavasti?!! 

Olen ollut ulkona t-paita päällä ja se tuntuu niin oudolta… Minä en nyt ollenkaan osaa sisäistää sitä, että on kevät. Minusta ei tunnu keväältä. Ihan samoin kuin jouluna ei tuntunut joululta ja kaikki joulukoristelut näyttivät asiaankuulumattomilta ja jotenkin vääriltä. Nyt kaikki vihreys tuntuu väärältä. Otin muutaman valokuvan vuokoista, jotka jo kukkivat ihan täysillä.  (Tein kollaasin, kun satuin osumaan sellaiselle nettisivulle ja piti testata... :))  Valkovuokot ovat äitini lempikukkia ja käyn aina poimimassa niitä hänelle äitienpäiväksi. Ostin toki sen perinteisen ruusunkin ja lahjan myös. 


Muutama elämäänsä kyllästynyt sinivuokkokin vielä kukki. :)

Noista monta kertaa aiemminkin mainitsemistani pirtelöistä on nyt tullut osa ruokavaliotani ja se on helpottanut elämää kovasti. Proteiinia saan nyt paremmin, koska kamalan makuisia jauheita ei joudu juomaan sinällään ja on myös helpompi syödä kasviksia, koska suosikkiini tulee salaattia ja avokadoa ja porkkanaa. Ja siitä saa 33 grammaa proteiinia, joten kun lisäksi syön päivässä ainakin purkin rahkaa ja lasillisen maitoa, pääsen jo aika lähelle riittävää proteiinimäärää. Tein muuten eilen paholaisen hilloa ja odotin jotain aivan uskomatonta makuelämystä, mutta se olikin makeaa! Minkä ei luulisi olevan yllätys, ottaen huomioon, että siihen tuli paketillinen hillosokeria, mutta odotin ihan erilaista makua. En oikein vielä osaa sanoa, pidänkö siitä vai en. Ja tänään tein taas intialaista ruokaa, mikä on aivan ihanaa. Kiitos vielä sille, joka sitä täällä ehdotti. :) Ongelma on vain siinä, että on niin vaikeaa syödä vain vähän jotakin, joka maistuu hyvältä. Yritän syödä hitaasti, mutta silti on vaikeaa, että ei vain voi syödä enempää, vaikka sitä olisi kokonainen kulhollinen siinä edessä ja se maistuisi aivan ihanalta. On niin paljon helpompaa syödä vain sellaista ruokaa, joka ei maistu erityisen hyvältä. Tosin eilen, kun tein sitä hilloa, napostelin siinä samalla paprikan paloja ja sen kummemmin ajattelematta laitoin suuhuni myös ison palan chiliä. Ei ollut sen jälkeen ongelmaa, että jokin maistuisi liian hyvältä… :D Suuhuni ei ole sattunut niin paljon sitten sen jälkeen, kun äitini naapuri sanoi, etten pystyisi maistamaan jokaista hänen kasvattamaansa chiliä...

Flunssa on nyt uskoakseni selätetty, joskin eilen lenkillä väsyin aika kohtuuttomasti ja hikoilin kuin pieni sika(mikä saattoi tietysti johtua siitä itse lenkistäkin… :D). Mutta enköhän pysty taas liikkumaan ja ehkä painokin alkaa laskea, vaikka sitten gramma kerrallaan. Ihanaa päästä tänään saunaan, äiti jo sitä lämmittääkin. :) Ja minun pitää alkaa siivoamaan, koirani tassuissa tulee kuraa sisään aivan kilokaupalla. :/  

Hyvää viikonloppua jälleen kerran! :)

Ai niin, piti jo viimeksi sanoa, että ihan uskomatonta, että kävijälaskurini on ylittänyt 100 000 kävijää!! Tosin osa on tietysti omia käyntejäni, mutta toisaalta se on välillä ollut useampaankin otteeseen toimimatta pitkiäkin aikoja. :)

tiistai 7. toukokuuta 2013

Ongelmahäntä

Päädyin sitten kuitenkin viemään koiran lääkäriin, kun olisi joka tapauksessa pitänyt käydä rokotuksilla näihin aikoihin ja nyt on taas häntä paketissa. Ei tosin varmaan kauaa, hän ei yhtään tykkää mistään ylimääräisestä hännässään, mutta kerrankin hän on antanut sen olla. Edellinen koirani oli niin kiltti, että suosiolla antoi kaikkien sidosten ja muiden olla, mutta tämä nykyinen yleensä repii kaiken irti heti kun silmä välttää. En nyt vieläkään suostunut poistamaan hänen häntäänsä, kun se edelleen tuntuu niin brutaalilta, mutta alkaa kieltämättä kyllästyttää. Nyt se oli vain nyrjähtänyt, mutta kun siihen tulee haavoja ja hän heiluttaa häntäänsä, sitä verta on niin joka paikassa. Olen jo maksanut hänen hännästään enemmän kuin koko hurtasta alun perin. Toki tiesin, että eläimet tulevat kalliiksi, mutta eläinlääkäreille joutuu pulittamaan sellaisia summia, että välillä on ihan kauhuissaan siinä tiskillä, kun kuulee loppusumman. Nytkin kun samalla rokotettiin, niin sen nyt vielä ymmärrän, että ensin on käyntimaksu ja tietysti rokotteesta joutuu maksamaan, mutta kun se, että lääkäri tökkää yhden piikin koiran niskaan, maksaa 32 euroa siihen lisäksi… Melkein teki mieli sanoa, että annapa se tänne, niin pistän itse ja maksan vain lääkkeen ja käyntimaksun… 

Koirani vielä haukkui korvani lukkoon, kun siellä oli sellainen pahvista leikattu koiran näköinen ja muotoinen mainos, jota hän haukkui koko ajan, kunnes apulainen vei sen jonnekin varastoon… :D Ja, kun kävin matkalla parissa kaupassa, hän sai itsensä irti turvavyöstään, hyppäsi takaluukkuun, otti sieltä ostamani basilikan, söi sen ja levitti mullan takapenkille… Että sellainen päivä oli eilen. :D Hän ei kyllä yleensä koske mihinkään ilman lupaa, mutta kai minä viivyin liian kauan. :D Se on hassu juttu, kun koirilla on joskus päiviä, jolloin he tekevät kaiken mahdollisen, vaikka yleensä käyttäytyisivät ihan hyvin. Minunkin koirani on pohjimmiltaan kiltti ja tottelevainen, mutta joskus hän saa päähänsä tehdä niin käsittämättömiä asioita… :D Jotka yleensä sisältävät aimo annoksen kuraa. Mutta jospa tuo häntä nyt edes paranisi. :) 

Se äidin serkku, josta aiemmin puhuin, kuoli eilen. :/ Pahin järkytys kai oli jo ohi ja osasin tätä toki odottaa, mutta aika turvaton olo siitä tulee. Se kävi niin hirveän äkkiä, kun ihan juuri hän koki vielä olevansa ihan terve. No, minä en pysty näihin asioihin vaikuttamaan, joten yritän olla miettimättä sitä liikaa. Se tapahtuu, mikä tapahtuu ja siitä on sitten vain selvittävä.  

Eilen oli muuten älä laihduta päivä, mutta kyllä minä silti yritin laihduttaa. :) Tuohan on ilmeisesti jokin syömishäiriöiden vastainen päivä, joten ei minun kuulunutkaan olla laihduttamatta, kun olen oikeastikin lihava. Mutta olisi se kyllä tarjonnut hyvän tekosyyn hakea kaupasta jotain herkkuja. Tein tosin avokadopastaa, josta on niin kovasti puhuttu, mutta ei se nyt niin hyvää ollut. En ainakaan itkenyt, kuten siinä hesarin jutussa luvattiin. :) Tosin en saanut oikeanlaista juustoa, joten laitoin sitten vain parmesaania. Ja koirani söi basilikan, joten sitäkään en laittanut. Maku oli ihan ok, mutta haju oli kamala. Onko joku muu kokeillut ja mahdollisesti tykännyt niin kovasti, että olisi itkenyt? :)

Mutta, ei tässä nyt taas ollut päätä eikä häntää (paitsi että oli runsaastikin häntää), kunhan ajankulukseni kirjoittelin. :) Täällä on muuten nyt aika lämmin ja nurtsi on jo aika vihreä. Kai se kevät sitten vihdoin on täällä. Hmmm... :) 

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Sunnuntai

Tylsä sunnuntai, eikä flunssa irrota otettaan vieläkään. No, joka päivä pystyn olemaan poissa sängystä hiukan enemmän, mutta huono olo tulee todella helposti. 

Kävin viikolla lääkärissä ja hän oli sitä mieltä, että kun lääkkeet eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista (positiivista) muutosta, kokeillaan nyt toisia. Kuulemma jotain olisi pitänyt tapahtua kuukaudessa. Hän käski pitää parin päivän tauon lääkkeiden välillä ja jo heti ensimmäisenä päivänä olo oli parempi, enkä ollut ihan niin epätoivoinen, kuin olen viime aikoina ollut. Ja olen nyt nukkunut nämä kaksi yötä heräämättä kertaakaan ahdistuneena murehtimaan milloin mitäkin typeryyksiä. Katsotaan nyt, miten reagoin noihin uusiin. Vähän nekin pelottaa, koska pari viime viikkoa ovat olleet todella rankat. En kai ole kauhean optimistinen ylipäätäänkään, mutta kokeillaan nyt tämäkin keino.

Yhden sukulaisen häät olisi parin viikon päästä, mutta taidan jättää väliin. Olisin varmaan ainoa vanhapiika paikalla ja muutenkaan en nyt kestä tällaista tilaisuutta vielä kevätahdistuksen päälle. Yritän kyllä parhaani mukaan iloita muiden puolesta kaikista näistä tapauksista ja useimmiten onnistunkin, mutta silti ne ovat minulle rankkoja, kun niissä korostuu se, mistä jään itse paitsi. Vaikka eivät häät nyt ole se pahin tapahtuma, koska en ole itse koskaan haaveillut avioliitosta ja tässä tapauksessa olen aika kyyninenkin, kun kyseessä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan yritys. Mutta siltikin aion olla menemättä. Muutenkin vältän kaikkia sukujuhlia aina kun vain suinkin voin. Ehkä vain kuvittelen, mutta sukuni keskuudessa minusta aina tuntuu, että kaikki halveksuvat minua syystä tai toisesta. Joko työttömyyden takia tai koska olen vanhapiika tai koska olen niin omituinen. Useimmat heistä eivät kohtele minua mitenkään epäystävällisesti, mutta siltä minusta kuitenkin aina tuntuu. Se on harmi, koska sukulaisteni joukossa on kuitenkin mukaviakin ihmisiä. Ehkä se johtuu vain omasta häpeästäni. Aina kun minulta kysytään jotain, lähes mitä tahansa, se tuntuu minusta jotenkin moitteelta ja huomaan puolustelevani itseäni. Ja ahdistun kaikista kysymyksistä, haluaisin vain olla rauhassa. Minusta tuntuu aina, että valehtelen, vaikka en varsinaisesti valehtelekaan, mutta koska jätän niin paljon kertomatta, koska sukulaiseni eivät oikeastaan tiedä minusta mitään. Tarkoitan siis näitä negatiivisempia asioita, joista en ole koskaan irl kertonut kenellekään. En tiedä, mitä he minusta loppujen lopuksi ajattelevat tai kuinka friikkinä he minua pitävät, mutta luulen, ettei heillä siltikään ole aavistustakaan… Enkä koskaan halua kenenkään tietävän, en mielialaongelmistani tai siitä, miten yksinäinen olen tai muustakaan. Ehkä he jotain tietävät, mutta ovat armollisesti suostuneet esittämään, että uskovat, etten koskaan olisi halunnutkaan lapsia tai perhettä tai mitään sellaista. Olen aina sanonut ihmisille niin, jos asiasta on tullut puhetta, koska en halua puhua siitä, enkä varsinkaan halua kenenkään säälivän minua. Ehkä he tietävät, että valehtelen, koska on itsestään selvää, etten mitään sellaista voisi saadakaan, mutta he ovat onneksi antaneet asian olla. Ja ainakin he ovat jättäneet käyttämättä ilmeisen tilaisuuden nöyryyttää minua, eivätkä ole koskaan kyselleet mitään näistä asioista. Mutta silti, inhoan sukuni tapaamista vuosi vuodelta enemmän. Ja muutamaa epämiellyttävää yksilöä lukuun ottamatta, vika ei ole heissä, vaan minussa.

Kotona olen tehnyt nyt viikonloppuna kaikkia kevätpuuhia ulkona ja inhonnut sitä koko sydämestäni. :D Niitä syysjuttuja on niin paljon mukavampi tehdä. :) Ja kun tuolla vielä näyttää niitä syksyiseltä, tuntuu ihan väärältä tehdä kevätasioita… Jotenkin sekin vaikuttaa, ettei minusta viime jouluna tuntunut yhtään joululta, koska nyt jokin sisäinen vuodenaikakelloni on ihan sekaisin. Minusta tuntuu kaikin tavoin, että nyt kuuluisi jo olla syksy, mutta ei ole ja se lisää sitä inhoamaani kaoottista olotilaa. Eikä nämä kurjat säät auta asiaa. Ehkä se auttaa, kun tulee kunnolla kesä. Nyt tällä viikolla olen vapun takia ihan sekaisin päivistäkin! Tuntuu kuin joka päivä olisi sunnuntai. Sunnuntai on muutenkin muodostunut syömisten suhteen ongelmallisimmaksi päiväksi, silloin yleensä napostelen jotain ihan silkkaan ahdistukseen. Joka maanantai vaaka näyttää muutaman sata grammaa enemmän kuin sunnuntaiaamuna tai tiistaina. Enkä ylipäätäänkään ole koskaan pitänyt sunnuntaista. En kuitenkaan varsinaisesti liho sunnuntaisin, mutta pitäisi päästä eroon napostelusta.

Menen nyt kuitenkin ulos, ”nauttimaan” keväästä… :) Tai pikemminkin on pakko mennä koiran takia. :) Hyvää sunnuntaita muille kuitenkin! :)

lauantai 4. toukokuuta 2013

Juuri ja juuri...

...pysyin alle yhdeksänkymmenen, vaaka näytti 89,9 kg. En voi ihmetellä, kun en ole liikkunut kahteen viikkoon ja syömisetkin on olleet vähän mitä sattuu. No, ehkä ensi viikolla. Mutta jotenkin en nyt tällä hetkellä edes odota suurta muutosta, olen jotenkin sopeutunut siihen, että nyt taas jumitetaan ainakin muutama viikko. Se kai toimii vähän minua vastaankin, koska en ehkä vaadi itseltäni tarpeeksi, kun en oikeastaan usko, että voisin laihtua yhtään nopeampaa tahtia. Vaikkei siihen tietenkään ole mitään syytä, miksi en voisi laihtua ainakin sitä puolta kiloa viikossa, koska ylipainoa on edelleen runsaasti, mutta olen tottunut siihen, että laihdun vain silloin tällöin. Ja jokin osa minusta on niin iloinen jo siitä, etten lihokaan, että päästän itseni aidan matalimmasta kohdasta. Siihen täytyisi tulla muutos, mikäli todella aion päästä tavoitteeseeni vielä tämän vuoden puolella. Se vain edelleenkin tuntuu niin kaukaiselta, vaikka ei oikeastaan enää olekaan. Unelmoin laihtumisesta niin monta vuotta, että nyt se mahdollisuuskin edelleen tuntuu epätodelliselta. Vaikka olenkin jo saanut painoa pois. 

Jotenkin tuntuu hullulta, että vaikka tuohon leikkauksen jälkeiseen miinus kolmeenkymmeneen kiloon on enää alle kolme kiloa matkaa, en odota pääseväni sinne vielä pitkiin aikoihin. Vaikka teoriassa se olisi mahdollista parissa viikossa... Ehkä pitäisi jotenkin yrittää saada itsensä uskomaan siihen, kenties se auttaisi. 

Luulin jo flunssan olevan menemässä ohi, mutta eilen kurkku tuli taas todella kipeäksi uudelleen. Ja kuumettakin on vielä. Mutta ihan hirveän kipeä en ole ollut kuin pari ensimmäistä päivää, lähinnä sellainen puolikuntoinen, ettei oikein jaksa tehdä mitään. Lepääminen kyllästyttää, mutta sitten kun yrittää tehdä jotain, tulee niin huono olo, että on pakko mennä takaisin sänkyyn. Joillakin tämä on kuulemma kestänyt viikkoja! Sitä ripulia ei onneksi ole tullut! :D

Mutta, nyt yritän saada hiukan siivoiltua, jos jaksan. Koirani häntä on taas kipeä, joten täytyy katsoa, että pitääkö lähteä lääkäriin. Siinä ei nyt näy mitään, mutta siihen selvästi sattuu ja koiraparka on ihan onneton. :/ 

Hyvää viikonloppua! :)

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Voi elämä... :/

Sain tänään taas elävän muistutuksen siitä, ettei minun ole syytä yrittää kommunikoida omaan lajiini kuuluvien kanssa, vaan esimerkiksi hyönteiset ja kasvit ovat huomattavasti sopivampaa juttuseuraa minulle. Kyllästyin pelkkään peittojen alla makailuun ja lähdin kävelylle, mutta jonkin matkaa käveltyäni tuli kuitenkin huono olo, johon olin varautunut ottamalla bussikortin mukaan ja hyppäsin bussiin. Seuraavalla pysäkillä kyytiin nousi hienosti pukeutunut vanhempi rouva, joka istui viereeni ja alkoi jutella jotain ihan niitä näitä. Bussi ajoi jonkin rakennuksen vierestä, jonka savupiipusta kohosi sankkaa vaaleaa savua, jota tuo nainen ihmetteli. Johon minä jostain täysin itselleni tuntemattomasta syystä kuulin itseni suuressa viisaudessani vastaavan: ”No siellä on varmaan juuri valittu paavi”. Voi taivas…!! Se nainen katsoi minua varmaan kaksi minuuttia, nousi ylös sanomatta sanaakaan ja meni istumaan muualle. Minä en ymmärrä, mikä minua vaivaa?!! Jos en saa aikaa miettiä vastaustani, suustani tulee ulos juuri jotain tuon kaltaista, vaikka voisin vannoa, ettei tuo ajatus koskaan käväissyt aivoissani!! Kai minä tarkoitin sen vitsiksi, mutta eipä tuon perusteella kannata harkita stand up –koomikon uraa… Tunnen jo yleensäkin itseni idiootiksi ihmisten seurassa, silloinkin kun onnistun jotenkin esittämään normaalia… Ja nämä hetket eivät tosiaan auta. En tajua, miksen minä voi olla niin kuin muutkin ihmiset! Eihän sen nyt pitäisi olla mahdoton tehtävä onnistua käyttäytymään suurin piirtein normaalisti muutamaa minuuttia tuntemattoman seurassa bussissa! Juuri tämän takia minun on niin vaikea puhua ihmisille, koska minä tiedän, että riski sanoa jotain täysin älytöntä on melkoisen korkea! *****!! 

Olen vielä kipeä, mutta olen ajatellut, etten enää ole tartuttavassa tilassa ja menen huomenna viikonlopuksi kotiin, kun äitini tulee käymään sukulaisissa asuinkaupungissani. Oloni on ollut aika kurja, niin fyysisesti kuin henkisesti ja yritän nyt vain jotenkin selviytyä. Käytän samaa taktiikkaa kuin viime vuonna ja keskityn syksyyn ja siihen, miten kaikki on silloin paremmin… En usko sanaakaan omista puheistani, mutta ei kai siitä haittaakaan ole. Kevät on siksikin niin rankkaa, että tunnen silloin aina oloni paljon yksinäisemmäksi kuin muina vuodenaikoina. Edessä olevat vuodet tuntuvat aika loputtomilta ja synkiltä, mutta ehkä siellä jossain on parempiakin aikoja. Lääkkeillä en ole huomannut vieläkään olevan mitään vaikutusta, mutta netistä kurkin, että saattaa viedä kaksikin kuukautta, ennen kuin mitään tapahtuu, joten odottelen. Tosin kahden kuukauden kuluttua minun pitäisi joka tapauksessa voida paremmin, kun kevät on ohi. No, yritän miettiä sitä edessä olevaa syksyä. :) Tavallaan auttaa tietää, että tämä pahin aika on kohta ohi.  

Nyt täytyy taas mennä lepäilemään. Käveleminen vain pahensi oloani ja minulla on edelleen kuumetta. Piti vain käydä kertomassa teille elävä esimerkki sosiaalisesta idiotismistani, mikäli ette ole aiemmin saaneet käsitystä sen laajuudesta… :/ Hauskaa vappua edelleen! :)