maanantai 20. toukokuuta 2013

Ei vieläkään mitään erityistä... :)

Eilen illalla satoi kaatamalla ja tänään luonto tuoksui aivan ihanalta, raikkaalta ja rehevältä. Olin unohtanut, että pidän sentään kesän tuoksuista. Harva asia tuoksuu yhtä ihanalta kuin kesäyö. Silloin kun olin teini-ikäinen ja oli ollut kavereita kylässä, saatoin heidät aina ovelle ja jäin pitkäksi aikaa nuuhkimaan kesäyön tuoksua. Edelleen se tuoksu muistuttaa minua nuoruudestani. Mutta tavallaan se tekee minut myös surulliseksi, koska olin niin toiveikas silloin, että elämästäni tulisi toisenlaista. Toivoin omaan elämääni aivan toisenlaisia kesäöitä, vähemmän yksinäisiä ainakin. En ymmärrä, miksi keväisin ja kesäisin tunnen itseni niin merkittävästi yksinäisemmäksi kuin muina vuodenaikoina, ainahan minä olen yksin. Huomaan niin usein ajattelevani, että jos minulla olisi lapsia... tai jos minulla olisi kavereita..., niin tällaisena päivänä... Se on ihan turhaa itsensä kiduttamista, mutten tiedä, miten pääsisin tavasta eroon. Haluaisin pystyä hyväksymään, etten saa elämässä tämän enempää, mutta en pysty siihen. Ehkä ei muutkaan vastaavassa tilanteessa olevat pysty tai ehkä minä en vain ole valmis siihen, mutta olen jo sen ikäinen, että minun pitäisi hyväksyä tosiasiat ja lopettaa sureminen. Koska siltä minusta tavallaan tuntuu, että teen eräänlaista surutyötä. Aivan kuin olisin menettänyt jotakin, mitä minulla ei koskaan ollutkaan. En tiedä, miksi kaikki tuntuu keväisin niin paljon pahemmalta ja vaikeammalta. Syksyisin osaan hyväksyä osani paljon paremmin. 

Ja asuntoni ei tosiaan helpota keväitä. En yleensäkään pidä asunnostani, mutta kesäisin suorastaan vihaan tätä. Tämä sijaitsee korkeiden kerrostalojen välissä, joten ikkunasta ei näy mitään muuta kuin harmaata betoniseinää ja vastapäisen asunnon ikkunat. Niin ja roskikset tietysti. Ja tuo ihan vastapäinen asukas vielä on jostain syystä ilmeisesti 24 tuntia vuorokaudessa tietokoneella ja hän istuu juuri oman makkarini ikkunaa vastapäätä olevan ikkunan ääressä, joten en voi koskaan pitää verhoja auki, koska sitten ei ole mitään yksityisyyttä. Ja pahinta on, että tämä on kesällä tukahduttavan kuuma. Varmasti kaikki kerrostaloasunnot on kesällä enemmän tai vähemmän kuumia, mutta tämä on joskus kuin sauna. Minä en yleensäkään kestä kuumaa, joten oloni on jo tähän aikaan vuodesta todella tukala.

Haaveilen muuttamisesta, mutta vuokranantajamme ei ole jostain syystä korottanut vuokraa kertaakaan tässä asuessamme ja tämä oli alun alkaenkin kohtuuhintainen. Jos muuttaisin yksiöön, joutuisin maksamaan ainakin pari sataa enemmän kuussa ja suurin osa vuokra-asunnoista on ihan yhtä kurjia loukkoja kuin tämäkin. Olisi ihanaa, jos olisi varaa ostaa oma asunto... En tiedä olisiko se edes mahdollista kaltaiselleni, vaikka äitini takaisikin lainan... Ehkä, jos nyt joskus saan työpaikan.

Shoppailureissu tänään onnistui ilman mitään suurempaa ahdistusta. Kävin useammassa kaupassa ja oikeasti katselin vaatteita (sen sijaan, että olisin ollut katsovinani laukkuja tai kosmetiikkaa ja sivusilmällä vilkuillut vaatetta, josta olin kiinnostunut), enkä edes ahdistunut paikalla olleista hyväkroppaisista nuorista naisista. Mutta sopivaa paitaa ei ollutkaan kovin helppo löytää. En tiedä onko tänä vuonna myynnissä poikkeuksellisen paljon hihattomia paitoja tai sellaisia, joissa on aivan lyhyet hihat, mutta tuntui, että suurinta osaa ei voinut edes harkita vääränlaisten hihojen takia. Hassua kyllä, ainoa paita, josta olisi tykännyt ja joka olisi malliltaan ja hihoiltaan vastannut etsimääni, oli liian iso(se oli pluskoko -mallistosta ja vain isoimpia kokoja oli jäljellä). Tosin yhden löysin, joka olisi ollut malliltaan ja kooltaan ihan täydellinen, mutta se kuvio... Seeprakuvio kenties sopii pienikokoiselle naiselle, mutta koska olen itse seepran kokoinen, yhdennäköisyys oli vähän turhan ilmeinen. Jos asuisin Afrikassa ja liikkuisin ulkona se päälläni, salametsästäjät ampuisivat minut välittömästi.

Ostin lopulta yhden paidan, josta siitäkään en ollut aivan varma, mutta minun oli pakko saada edes yksi vaatekappale, jonka voin laittaa päälleni, jos tulee vielä kuumempi. Tosin minulla on yksi kirpparilta ostettu paita, joka on myös ihan ok, mutta se on aivan aavistuksen liian ihonmyötäinen. Ei nyt suoranaisesti sopimaton, mutta pari kiloa ainakin pitäisi vielä saada pois. Ostamani paita oli ihanan pehmeä ja viileä ja tykkäsin väristä ja kuviosta ja hihat olivat juuri etsimäni kaltaiset, mutta vatsan kohdalle jäi ihan hirveästi liikaa kangasta, enkä oikein tykännyt etuosasta muutenkaan. Tykkään siitä, miltä se näyttää sivuista ja miten se peittää lerppuvat käsivarteni ja takaakin se on ihan ok, mutta edestä se saa minut näyttämään isommalta kuin olenkaan ja vaatii alle todella hyvät rintsikat. Mutta kuten sanottu, ihan täydellistä en onnistunut löytämään ja minun oli pakko löytää jotain.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta vuosiin, kun ihan oikeasti katselin oikeissa vaatekaupoissa vaatteita, enkä edes harkinnut itsemurhaa. Yleensä pelkkä vaatekaupan ajattelu on minulle rankkaa, nyt minusta oli oikeastaan ihan mukavaa katsella vaatteita. Vielä silloin teini-ikäisenä pidin vaateostoksista, vaikka pidinkin itseäni läskinä, joten uskon, että jos pääsen tavoitepainooni, vaatteiden ostaminen muuttuu taas mukavaksi toimenpiteeksi.

Nyt taitaa taas alkaa sataa, mikä olisi hyvä juttu, koska täällä on todella kuuma. Tosin kuumuuttakin pahempaa on kosteus. Olen asunut kahdessa muussakin merenrantakaupungissa, mutta en koskaan missään, missä olisi näin kostea ilma. Inhoan sitä, koska se tekee kuumuuden tukalammaksi. Mutta sade edes hetkeksi raikastaa.

Ostin myös uuden imurin, joten pitääpä nyt mennä testailemaan sitä. :) Vanha olikin ihan toivoton romu. :)

8 kommenttia:

  1. Olen täysin samaa mieltä kesästä, silloin yksinäisyys jotenkin tuntuu tavallista kamalammalta. Kevät ei minulle jostain syystä ole talvea tai syksyä huonompaa aikaa. Vasta sitten kun tulee aika lämmin, niin olo muuttuu tavallistakin huonommaksi. Osittain tähän vaikuttaa se, että näin lihavana joudun pukeutumaan kesälläkin niin peittävästi ja pyytelemään melkein anteeksi että tämän näköisenä uskaltaudun toisten kesämaiseman pilaajaksi.

    Edellisen postauksesi kommenteissa kerroit että mahdollisesti teet jotain käsivarsillesi. Onko kyseessä puhtaasti ulkonäöllinen seikka vai onko käsivarsien ihosta jotain haittaa arjessa? Minä olen aika varma, ettei minulla tule koskaan olemaan varaa mihinkään leikkaukseen (ellen voita lotosta tms.), joten tämä asia mietityttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kevät on ehkä pahempikin kuin kesä, ehkä siksi, että kesällä tietää syksyn jo olevan lähellä. Minulla on ihan sama juttu, että kesälläkin joudun pukeutumaan peittävästi ja se on pahimmillaan todella tukalaa.

      Minulla on alkanut sekä kainaloista että käsivarren taipeesta iho ärtyä, joten luulen, että leikkaus on väkisinkin edessä. Mutta minulla käsivarret näkyy muutenkin jäävän roikkumaan niin pahasti, että niitä tulee olemaan hyvin hankala peitellä, jos paino vielä putoaa. Tai oikeastaan niitä on jo nyt hankala peitellä. Mutta tuo raha on minullakin ongelma. Kunnallisella puolella korjataan lähinnä roikkuvia vatsoja, joten en tiedä, miten ikinä rahoitan loput, koska ainakin käsivarret ja rinnat on varmasti pakko leikata... Ehkä pitää uskaltautua Viroon tai ottaa laina, en tiedä... :/

      Poista
  2. Näitä kirjoituksia lukiessa tulee mieleen, että voi kun tykkäisit itsestäsi enemmän..! Kirjoitat tosi hyvin ja hauskasti. Mieti, mikä määrä ihmisiä lukee ja seuraa sun elämää täällä. Et tosiaan ole sellainen kuvaamasi nainen, "nobody", jonka elämä on ohi eikä mitään hyvää enää voi tapahtua. Voimia kesään! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Vaikka olen saanut täällä todella ihania kommentteja, niin jotenkin aina ajattelen, että se johtuu vain siitä, etten osaa selittää niitä huonoja puoliani, kun sitten oikeassa elämässä ei kukaan koskaan halua tutustua. Mutta toivottavasti edes jotain pieniä hyviä juttuja on odotettavissa. :)

      Kiitos! :)

      Poista
  3. Sinulla ei ole ystäviä, lapsia eikä puolisoa - täydellinen tilaisuus unohtaa kaikki ja lähteä maailmalle! Itse ainakin olen aina unelmoinut ottavani juna- tai lentolipun ja vain lähteväni jonnekin. Ei päämäärällä niin väliä, lähtisin ihan vain sen matkanteon vuoksi. Olisin oman itseni herra ja kokeilisin kaikkea uutta, eläisin hetkessä nauttien tuoksuista ja mauista. Ihan sama miltä näyttäisin kun en olisi kukaan, katselisin vain muiden menoa vastuidensa välissä kun itselläni ei ole ketään tai mitään odottamassa. Toki tällainen vaatii rahaa, mutta ei aivan mahdottomasti jos reissaa vain pitkin Suomea.

    Toivottavasti vielä jokin päivä opit pitämään itsestäsi ja elämästäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihanalta, mutta se raha... Mitä minulla ei ole. Ja olen pelkuri ja minulla on vamhempani, joita en voi jättää. Mutta minä kyllä usein unelmoin jostain tuollaisesta, haluaisin lähteä jenkkeihin... Tai vaikka vain Eurooppaankin. Mutta säästötilini alkaa olla aika lähellä tyhjää, joten en taitaisi päästä kovin pitkälle Suomessakaan! :D

      Toivotaan niin. :)

      Poista
  4. Jäin miettimään tuota sinun perheenkaipuutasi. Oletko koskaan ajatellut, että hankkisit lapsen yksin? Ei se enää tänäpäivänä ole mikään häpeä tai muutenkaan kummallista.
    Tietysti lasta ei kannata tehdä paikkaamaan tyhjiötä elämässä, mutta toisaalta ainahan lapsen hankinta on jossakin määrin itsekäs teko. Lisäksi lapsen myötä kynnys tutustua uusiin ihmisiin yleensä helpottuu.

    Ole ylpeä itsestäsi ja saavutuksistasi. Olet tehnyt hienon työn kiloja karistaessasi. Lisäksi en usko kokosi tai ulkonäkösi olevan syy ystävien puutteeseesi, varsinkin kun tekstiesi puolesta vaikutat mukavalta ja huumorintajuiselta persoonalta. Kirjoituksistasi päätellen syy voisi ennemminkin olla hieman vinksahtaneessa äitisuhteessasi ja siitä johtuvassa epävarmuudessa. Onko elämässäsi ollut normaalin ihmissuhteen mallia?

    Itse olen ollut välillä hoikka ja välillä hyvinkin lihava. Tällä hetkellä suunnilleen samaa kokoluokkaa kanssasi. Koskaan en ole huomannut sen isompaa eroa ihmisten suhtautumisessa, oli painoa 60kg tai 90kg. Minulla on myös mies ja kaksi pientä lasta, painostani huolimatta. Sinulla on ihan yhtälaiset mahdollisuudet saavuttaa vaikka mitä vielä elämässäsi, kun vaan opit rakastamaan itseäsi. Toivottavasti lääkityksestäsi olisi tässä apua.

    Nyt vaan pää pystyyn ja nauti elämästäsi vaikka väkisin ;) Oikein kovasti tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ajatellut, eikä se minulle sinällään olisi ongelma, mutta olen huolissani siitä, minkälaisen elämän pystyisin lapselle tarjoamaan. Minulla on niin suuria ongelmia ja pelkään, ettei lapsi olisi onnellinen tai että ongelmani periytyisivät hänelle, mikä tuntuu liian suurelta riskiltä. Jos voisin jotenkin tietää, ettei hänestä tule kuten minä tai että hänestä tulee onnellinen, niin ehdottomasti hankkisin yksin lapsen, mutta mitä jos kaikki menisikin pieleen... En voi vain hankkia viatonta lasta tähän maailmaan ja toivoa parasta... Uskon, että lapsi ansaitsee hyvät vanhemmat tai edes yhden hyvän vanhemman ja minusta ei taida olla siihen.

      Kyllä minäkin uskon, että ongelma on luonteessani, onhan muillakin ylipainoisilla/rumilla sosiaalista elämää, mutta ulkonäköni vaikeuttaa muihin tutustumista. Osin siksi, että hyvä ulkonäkö aiheuttaa positiivisen mielikuvan ihmisestä ja osin siksi, että häpeän itseäni. Mutta minulla oli kyllä ystäviä, kun olin nuori, tosin en oikein tiedä miksi. Koulussa vain ihan automaattisesti tutustui ihmisiin, enkä niin edes ajatellut sitä silloin. Varmasti äitisuhteeni onkin ongelma, koska olen kasvanut niin erilaisissa olosuhteissa kuin muut ihmiset ja minun on aina ollut vaikea sopeutua muiden joukkoon, koska tunnen olevani niin (huonolla tavalla) erilainen kuin muut. Ja varmasti olenkin. Mutta silloinkin, kun tapaan ihmisiä, joiden kanssa koen olevani samalla aallonpituudella, he eivät kuitenkaan sitten halua kaverustua. Äitini on tosiaan aika erikoinen ihminen ja hän on ollut se elämäni keskeisin malli. Mutta äitini on kyllä aivan loistava sosiaalisissa suhteissa, hänellä on paljon ystäviä ja hän on ns. suosittu, jos nyt kuusikymppisestä voi niin sanoa. :D En oikein tiedä, mikä minussa on vialla.

      Minulla tämä kokoasia on vähän hankala, kun minua haukuttiin läskiksi jo ennen kuin bmi ylitti sen 25, joten olen aina tuntenut olevani aivan valtava, joten en oikeastaan voi sanoa, että olisin huomannut muutosta ihmisten suhtautumisessa lihoessani oikeasti valtavaksi. Mutta nyt, kun painoa on lähtenyt, ihmisten suhtautuminen on muuttunut, ainakin sikäli, etten koe, että minua katsottaisiin pitkään ja minulle on alettu puhua julkisesti. En tiedä, onko oma käytökseni muuttunut, mutta toisaalta, kun en tosiaan useimmiten muista laihtuneeni, niin tuskin. Minulle itselleni se lihavuus ja rumuus on aina ollut niin valtava osa identiteettiäni, että se väkisinkin heijastuu varmasti käytöksestäni ja sitä kautta vaikuttaa muidenkin suhtautumiseen. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten asiat muuttuu, jos pääsen tavoitteeseeni ja opin vielä muistamaankin sen. :)

      Kiitos! :) Eiköhän tämä taas tästä, kunhan kevät menee ohi... :)

      Poista