tiistai 21. toukokuuta 2013

Prinsessasyndrooma ja postikammo

Minulla oli taas tänään lääkäriaika ja puhuimme uusista lääkkeistä. En oikein tiedä, auttavatko nekään... Sitä on vähän vaikea tietää, koska vaikka ne lääkkeet toimisivatkin parhaalla mahdollisella tavalla, minun on hankalaa erottaa, mikä on masennusta ja mikä on oire siitä, että olen onneton. Tai olenko ylipäätään masentunut vai pelkästään onneton. Vaikka jonain päivänä aivokemiani olisi kunnossa, silti ne asiat, jotka tekevät minut onnettomaksi, olisivat jäljellä. Se saa koko lääkkeiden syömisen tuntumaan vähän turhalta. Mutta kokeillaan nyt. En oikeastaan tiedä, mitä odotin tai mitä odottaa, en tiedä miten suuri vaikutus yhdellä pikkuisella pillerillä voi edes olla. Tavallaan ihan vilpittömästi uskon, että jos huomenna heräisin ja minulla olisi erilainen elämä, kaikki ne ns. masennusoireet olisivat lopullisesti poissa. Mutta jos niin on, niin silloin mikään lääke ei voi aiheuttaa minkäänlaista muutosta. Toisaalta jatkuva ahdistus ja pelko ja syyllisyys tuskin ovat oireita pelkästä yksinäisyydestä ja lapsettomuudesta ja elämäni yleisestä tylsyydestä. 

Toivoisin edelleen, että osaisin olla onnellinen siitä, mitä minulla on, ihan oikeasti haluaisin tämän riittävän. Minusta tuntuu kuin minulla olisi vain jonkinlainen prinsessasyndrooma, koska minulla on katto pääni päällä ja ruokaa(vähän liiaksikin!) ja vanhemmat ja ihana koira ja enköhän minä joskus saa jonkinlaista työtäkin, mutta ihan liian usein pystyn ajattelemaan vain niitä asioita, mitä minulla ei ole. Ehkä minun ongelmani on vain se, että olen pilalle hemmoteltu ja suuruudenhullu. En oikein tiedä, mitä on kohtuullista toivoa omalta elämältään, että mistä on oikeus olla onneton ja mihin pitäisi jo olla tyytyväinen... Tai mikä on kohtuullista minulle, koska olen itse mokannut niin monessa asiassa... Uskon kyllä, että sain sen verran kuin mitä ansaitsinkin(tai itse asiassa varmaan enemmänkin), mutta silti se ajatus ei poista surua siitä, etten saanut haluamaani elämää. Ne ovat kaksi erillistä asiaa ajatuksissani, eikä toinen sulje pois toista.

Unelmoin kyllä maailman näkemisestä ja vaikka mistä, mutta loppujen lopuksi luulen, että aika vähän riittäisi minulle. Tosin kyllä se matkustelukin kelpaisi minulle... :) Minä olen perusluonteeltani tappavan tylsä eli minusta lukeminen tai tv:n katselu tai koiran kanssa puuhailu on ihan mukavaa ajanvietettä, en minä arjessa kaipaa mitään kovin eksoottista tai jännittävää. Mutta kaipaisin seuraa ja yksinäisyydestä on tullut niin hallitseva osa elämääni. Minulle olisi suuri juttu jo se, jos olisi edes pari ihmistä, joiden kanssa joskus viettää aikaa, oma perhe ja ystävät ja kaikki sellainen tuntuu jo ihan täysin epärealistiselta, sellaiselta, mistä en osaa kunnolla edes unelmoida. Tai en oikeastaan osaa enää unelmoida kavereistakaan, en osaa kuvitella, millaisia ikäisteni ystävyyssuhteet ovat. Onhan minulla vanhempani ja he ovat useimmiten ihan hyvää seuraa, mutta joskus he saavat minut tuntemaan itseni vain entistä yksinäisemmäksi. Olen 33 -vuotias vanhapiika, jonka ainoat sosiaaliset kontaktit ovat omat vanhempani ja heidän ystävänsä. Se on jo aika surkeaa... :D  Välillä, kun tapaan vanhempieni ystäviä, juttelen heidän kanssaan, ihan vain siksi, että minulla niin harvoin on ketään, kenen kanssa jutella, mutta sitten minua alkaa hävettää, koska ajattelen, että mitä he mahtavat minusta ajatella... En tiedä, tietävätkö he, ettei minulla ole kavereita. Olen niin häpeissäni siitä, että varon aina tarkasti, etten joudu sanomaan mitään, mikä paljastaisi sen tai ettei kukaan saisi tietää. Kerran yksi äitini ystävä kysyi, että mitä aion tehdä viikonloppuna ja varomattomasti sanoin, että pestä mattoja (kun kerran aioin pestä mattoja!) ja hän sanoi oikein säälivästi, että onpas kurja viikonloppu nuorelle naiselle, että missä kaikki ystäväni ovat. Vastasin siihen sitten, etten enää tunne ketään kotipaikkakunnallani ja jätin kertomatta, etten tunne ketään millään paikkakunnalla. Hän kun oli vilpittömästi pahoillaan puolestani jo siitäkin, että suunnittelin viettäväni viikonlopun mattoja pesten! :D Vaikka minä itse asiassa pidän mattojen pesemisestä... :) 

Pari viime päivää ovat olleet raskaat ja varsinkin eilen illalla oli todella kurja olo. Se on outoa, kun välillä tulee hetkiä, jolloin ihan todella tajuaa asioita, kuten eilen tajusin, etten koskaan saa omaa perhettä ja se ajatus melkein sai minut paniikkiin. Ehkä ne on draamakuningatar -kohtauksia. Olenhan minä sen tiennyt aina, mutta sallin itseni olla ajattelematta sitä tai huijaan itseäni unelmoimalla asioista, joiden tiedän olevan minulle mahdottomia tai muuten harhautan itseni ajattelemasta sitä. Mutta joskus tulee hetkiä, jolloin mikään ei toimi ja kykenee näkemään ja kokemaan vain sen brutaalin todellisuuden. Yritin sitten ajatella muuta ja yritin nukkua ja onnistuinkin nukahtamaan. Melatoniini onneksi useimmiten toimii edelleen. Aamulla oli jo parempi olo, enkä herännyt aamuyölläkään murehtimaan. Aamupäivällä, kun kävelin lääkäristä, nautin viileästä tuulesta ja olin ihan ok vielä kotonakin, mutta sitten posti tuli, mikä sai minut paniikkiin. Olen nimittäin alkanut pelkäämään postia... Ja puhelinta myös. Jossain määrin sähköpostiakin... Kirjaston lähettämät "lainanne ovat erääntymässä..." -viestit ovat erityisen epämiellyttäviä. (Valitettavasti olen ihan tosissani!) Tosin puhelimesta en ole pitänyt koskaan, inhoan puhelimessa puhumista. Odotan huonoja uutisia koko ajan, odotan kaiken menevän pieleen. En edes tiedä mitä uutisia, koska minun elämässäni aina pieleen menee ne asiat, joihin en ole älynnyt varautua, joten en nytkään tiedä, mitä huonoa uutista odotan. Mutta pelkkä ajatuskin postista saa vatsani kouristumaan paniikinomaisesti. Minun on vaikea avata yhtä laatikkoa, jossa säilytän kaikkia vähän virallisempia papereita, ei aavistustakaan miksi... En halua edes katsoa sitä, vaikkei siellä mitään niin erityistä ole. Yritin käydä sitä tänään läpi etsiessäni jotain ja käteni tärisivät niin paljon, ettei siitä tullut mitään. Ihan hullua... Kaikki "virallinen" ahdistaa minua, jos jokin käytännönasia pitää hoitaa, lykkään sitä loputtomiin. Vaikkei se sitten niin vaikeaa olekaan, kun pakotan itseni tekemään sen. Itsestänikin tämä kuulostaa ihan sekopäiseltä, mutta en mahda sille mitään.

Joten sulatin jääkaapin sen sijaan ja otin sen pois paikaltaan ja pesin seinän ja lattian sen takaa. Kaikki tuollainen rauhoittaa minua, koska saan jotain tekemistä, jotain, millä on selkeä alku ja loppu ja koska siivoaminen on yksi harvoista asioista, joissa olen hyvä. Nautin siitä tunteesta, että kaikki on puhdasta ja järjestyksessä. Jos asuntoni ei ole siisti, minulla on surkea olo, ympäristön kaaos välittyy minuun. Olen varmaan ennenkin kertonut, mutta jouluna siivoan meillä kotona ihan kaiken, lattiasta kattoon ja nautin siitä tunteesta, kun tiedän, ettei missään ole yhtä ainoaa lika- tai pölyhiukkasta. Kunnes sitten koirani pitää huolen siitä, että jossain on ainakin hiukan kuraa tai koirankarvoja. Mutta hetken kaikki on täydellistä. :) 

Toisaalta uskon, että kunhan syksy taas tulee, voin paljon paremmin. Suuri osa kurjasta mielialastani johtunee ihan vain vuodenajasta. Olen pahoillani, että kirjoitan nyt näitä valitusviestejä joka päivä, mutta kirjoittaminen auttaa. :) Tämä kevät on ollut vaikea, mutta nyt alkaa juhannukseen on enää kuukausi (uskomatonta!), joten jospa sen jälkeen alkaisin voimaan paremmin... :)

2 kommenttia:

  1. Tuosta perheestä, oletko koskaan harkinnut adoptiota? Tai vaikka spermapankkia? Vai ajatteletko perhettä siihen "perinteiseen" tapaan, kaksi vanhempaa ja lapset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen harkinnut kumpaakin, mutta kun minulla on niin paljon omia ongelmia, ajattelen, että lapsen hankkiminen osaksi tätä sotkua olisi väärin lasta kohtaan. Ja koska minulla ei ole sisaruksia, eikä ystäviä, lapsella olisi hyvin pienet tukiverkostot, jos hänellä ei olisi toiseltakaan puolelta ketään. Jos olisi kyse vain minusta, niin ei minua haittaisi ryhtyä yksinhuoltajaksi, mutta koska olen, mitä olen, se ei olisi lapselle hyvä asia.

      Poista